Jotkut kielet ovat niin kummallisia, että tulee mieleen että niitä tehdään ihmisten kiusaksi eikä niiden käyttöä kommunikaation keinoina olisi mietitty aivan loppuun asti. Niistä saa irti pientä hupia.
Ensimmäinen on sumerilaisten kirjoitus. Se käytti nuolenpääkirjoitusta, joka taas oli yksinkertaistettua versiota kuvakirjoituksesta. Aikaisemmin teksti siis tehtiin siten että piirrettiin kuvia. Nämä muutettiin sitten nuolenpääkirjoitukseksi. Erikoista oli se, että kuvakirjoitus muuttui äännekirjoitukseksi. Se tapahtui siitä erikoisesti että tekstistä tuli ikään kuin sanaleikinrakentamista: Esimerkiksi kun piirrettiin aura, se tarkoitti auraa. Kun siitä tehtiin tavukirjoitusta, se tarkoitti tavua joka lausuttuun samalla tavalla kuin aura heidän kielessään. (Kuin ankara -sanaan pitäisi piirtää omenankara loppuun.) Tämmöisen kirjoituksen luominen voisi olla mielenkiintoista, kun pitäisi ikään kuin koko ajan keksiä sanaleikkejä ja vitsejä siitä mistä sana koostuu. Ja sama sana voitaisiin kirjoittaa muutamallakin tavalla, joten tulkitsijalta vaadittaisiin hieman vastaavaa huumorintajua. Näin syntyisi varmasti jonkinlaista kirjurinhuumoria.
Miltäköhän suomen kieli näyttäisi tällä tavalla tehtynä?
Toinen on tietysti ranska. Sen kielessä kun on paljon outoja merkkejä. Sen kielessä tyypillisiä ovat ääntymättömät konsonantit: Sanojen kirjoitusmuodot vilisevät etenkin s, t ja d -kirjaimia, joita ei lausuta ääneen. Lisäksi monet äänteet voidaan kirjoittaa eri tavoin. Verbimuotoja on 22 erilaista ja niiden erottaminen toisistaan on tulkintaa. Ranskalaisten outoudesta löytyy hyvä esimerkki Juha Terhon sivuilta: "Qu’est-ce que c’est que ça? Qu’est-ce que c’est?" tarkoittaa suunnilleen "Mikä hätänä?" ja se lausutaan jotakuinkin "keskösee". Luulisi että tekstin saisi tiivistettyä helposti niin että sekaannuksia ei syntyisi.
Ranska on varmaan koululaisten keksimä kieli: Kun opettaja on käskenyt että "kirjoittakaa koko sivun essee aiheesta..." ei sen täyttämiseen vaadita yhtä hyvää mielikuvitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti