Hannu Lauerman uudessa kirjassa "Pahuuden anatomia" käsitellään pahuutta, käsittelyssä ovat luonnonkatastrofit, terrori-iskut ja koulumurhat ja muu vastaava rikollisuus. Enempää en tiedä. Enempää radio ei kertonut.
Jo tästä nousee esiin mielenkiintoisia kysymyksiä. Nimittäin "luonnonkatastrofien" kohdalla. Tässä kohden moni nimittäin mieltää että pahuus on paitsi ikävä tapahtuma, myös jotain jossa on intentio, tavoite ja motiivi. Tältä kannalta luonnonkatastrofi olisi joko moraaliton. Tai on sitä joutuisi selittämään melko erikoisesti esimerkiksi Jumalallisen koston ja syntiinlankeemuksessa valloilleen päässeiden demonejen synnyttämänä tai vastaavilla. Toinen vaihtoehto on että pahuus on vain esimerkiksi ikävyyttä ihmisen näkökulmasta tarkasteltuna. Silloin siinä ei tarvitse olla motiivia. Tämä määritelmä voi aluksi tuntua oudolta, kunnes muistaa että "Tarkoitys pyhittää keinot" ei aina olekaan se moraalisuuteen johtava lause. Toisaalta tiedämme että moraaliton motiivi voi johtaa asioihin joita pidetään ihan hyvinä: Esimerkiksi Irakin kansa vapautettiin Amerikan Oikeistolaisen Yläluokan öljynhimon takia. Ja toisaalta hyvä motiivi voi johtaa sellaiseen jota pidetään pahana: Irak raunioitui kun ajateltiin sodittavan terrorismia vastaan. (Tahallisesti käsitelty sama tapahtuma.)
Ongelmana on tietysti se, että miten moraali määritellään. Tässä kohden moni teko on hyvä tai paha sen mukaan: Sen vuoksi fundamentalismissa homoseksuaalisuutta pidetään pahana. Ja liberaalissa näkemyksessä homoseksuaalisuuden vastustamista pidetään vapauden vastustamisena, jolloin se on pahuutta. Määrittelyn keskeisyyttä käsitellään usein. Karkeasti voi sanoa että jos jotain ei ole määritelty, ajatellaan että ollaan tehty perusvirhe. Itse asiassa monesti näin onkin. Jos meillä ei ole sisältöä määritelmälle, se on pelkkä nimilappu, jolloin se latistuu symbolijonoksi. Sillä ei ole korkeintaan kuin assosiatiivista sisältöä, joka taas tekee "tyhjistä määritelmistä" todella tehokkaan manipuloinnin keinon. Lisäksi tämä on ongelmallista koska ihminen usein ja helposti ulkoistaa pahuuden. Väkivallan syylle haetaan oikeutus. Se että selittää että "Pieksin sitä turpaan kun se kiusasi koulussa" siirtää vastuun uhrille. Itse asiassa suurin osa vartijan hommissa kohdanneista pahoinpitely/tappelu -tilanteista johtui jostain vastaavanlaatuisesta moraalisesta närkästyksestä. Minun on vaikeaa ymmärtää väkivallan oikeutusta näissä. (Ehkä syynä oli enemmän se, että olen törmännyt väkivaltaan konkreettisesti elämäni varrella eikä se että en saanut katsoa "Turtleseita".) Ja ulkopuolisesta perustelu ainakin näyttää turhanpäiväiseltäkin, oma pahuus vaan selitetään uhrin niskaan vedoten johonkin tämän tekemään pienempään pahaan ikään kuin se tekisi nyrkiniskun olemattomaksi tai jopa eettiseksi teoksi. Vihjaan nyt sen verran että en jakanut mitaleja. Poliisikaan ei jakanut.
Radiossa pahuutta ei määritelty. Tämä ei tietenkään tarkoita että se olisi kirjassa määrittelemättä. Mutta se tietenkin voi olla määrittelemättä siinäkin. Tällöin kirja ei vielä välttämättä ole huono. Sen tulkitseminen vaatii vain enemmän työtä. Nimittäin määritelmällä voi olla sisältö, joka tulee tekstistä jossa se on. Asiayhteys kertoo mitä tämä asia tässä yhteydessä sitten tarkoittaa. Diskurssianalyysin avulla voidaan löytää perusteluista sekä siitä mitä käsitellään pahana implisiittisiä, sanomatta jääneitä määritelmiä. Tällöin voi käydä seuraavilla tavoilla:
1: Kirjan sisällä on moraali, jota käsitellään systemaattisesti vaikka sille ei ole määritelmää. Tällöin voidaan löytää vaikkapa se, että "paha on aina ihmisiin kohdistuvaa asiaa joka tuo tälle surua ja murhetta" tai että "paha on subjektin psykologinen sairaustila, patologia, joka estää yksilöä toimimasta maailmassa vahingoittamatta muita" tai "paha on se mitä Raamattu kieltää". Tässä kohdassa on hyvä huomata, että tästä selviäminen tarkoittaa vain sitä että kirja on konsistentti. Jos mielestäsi pahuuden määritelmä on toinen, kirja ei käsittele sitä pahuutta jota sinä ajattelet.
2: Kirjan sisällä perustelut ovat keskenään ristiriitaisia tai jännitteisiä. Tällöin yksittäinen moraalikäsitys ei kata kaikkia vaihtoehtoja vaan siinä on jännitteitä. On hyvä muistaa että vaikka hyväntahtoisesti tietenkin oletamme tuottajan aina loogiseksi, on muistettava antaa mahdollisuus myös jännitteille. Henkilö voi olla ristiriitainen jolloin käsittelyssä on yksiselitteisesti virhe. Toki yritetään "löytää siltoja" ja tulkita niin että ei väkisin rakennettaisi ristiriitoja. Mutta jos ja kun ristiriita selvästi on, ei sitä kannata saivarrella pois.
Määrittelyn ulosjättäminen ei ihan aina ole aivan välttämätöntä. Tästä hyvä esimerkki voisi olla äänestys siitä kuka on "Suomen suurin ihminen". Tässä ihmisillä on paljon erilaisia mielipiteitä. Esimerkiksi joku voisi pitää Mannerheimiä tärkeimpänä koska hän oli sotilaallinen ja talvisodassa vaikuttava. Joku toinen voisi korottaa Linus Torvaldsin koska hän on linuxin aloittaja. Osa voisi korostaa Jorma Ollilaa koska hän on tuonut verovaroilla suomeen kuuluisuutta. Joku taas voisi korostaa Martti Ahtisaarta, koska hän on saanut Nobelin palkinnon. Jonkun mielestä Kekkonen ansaitsisi paikkansa koska hän piti Suomea kauan hallussaan ja hänellä oli poliittista valtaa. Osa voisi korottaa Agricolan koska hän kehitti Suomen kielen kirjallisuuden. Syynä on itse asiassa se, että sana "suurin" on hakusessa. Se voidaan määritellä todella monella tavalla ja niiden painottaminen vaatii arvovalintoja. Esimerkiksi onko filosofian osaaminen, kansainvälinen tunnettavuus, sotataidot, valta, imperialistinen vallan levittäminen, kuuluisuus, taiteellisuus, paras komediallisuus, raha, sukuelinten pituus, akateemiset meriitit, lasten lukumäärä, uskonnollinen vaikuttavuus ... niitä tärkeimpiä. Tässä on itse asiassa tilanne niin, että henkilö on objektiivisesti suurin heti kun määritelmä vain valitaan. Valta on sillä joka saa tämän määritelmän valita. Tätä kautta kun asiasta tehdään äänestys, ei itse asiassa valita vain sitä kuka on paras, vaan esitetään myös syyt sille miksi, joka taas antaa suuruudelle sen määritelmän. Jokainen tietysti haluaisi omia oman määritelmänsä asialle.
Tälläisessä äänestystilanteessa voi olla jopa hyvä että määritelmää ei aluksi lyödä lukkoon. Näin sekä määritelmä että kohde ovat neuvoteltavissa. Tällä saavutetaan yhteisymmärrystä. Samanaikaisesti etsitään määritelmää että siihen sidottua asiaa, eikä kukaan yksittäinen taho saa valtaa sen päättämisessä. Jos joku keksii hyvän, hän toki voi saada seuraajia, mutta hänenkin olisi kuitenkin vakuutettava ne seuraajansa. Keskustelussa on tällöin kaksi elementtiä joita ei sekoiteta keskenään. Minimivaatimus on se että näkemys on sisäisesti eheä ja riittävän kattava. Isompia jännitteitä ei saisi olla. Tämän lisäksi vaadittaisiin se, että sillä olisi jalansijaa. Määritelmä, jota kukaan muu ei katso hyväksi ei ole juurikaan määritelmä. Kieli on sosiaalinen ilmiö: Sen vuoksi en voi keskustelutasolla todistaa peikkoja olemassaoleviksi vain sillä että määrittelen oravat peikoiksi, jos teen tämän ja lähden todistetielle, yleisö katsoo että en ole todistanut peikkoja vaan oravat. (Yksilötasolla voin toki tehdä näin, jolloin on oma syyni jos kantaani ei ymmärretä. Kielipeli jonka vain itse jakaa on melko turha, itselleen tehdyjen muistiinpanojen lisäksi sille voi olla vaikeaa keksiä käyttötapoja.)
Tosin tässä kohden on hyvä muistaa että aina ei voida ajatella että maailma muodostuisi äänestysten mukaan : Monissa asioissa asian totuusarvo on riippumaton siitä mitä siitä sanotaan. Toki suurin ihminen on objektiivisesti suurin ihminen jos sillä on määrittelyt. Mutta tämä määritelmä on kovin subjektiivinen. Kuitenkin joissain asioissa tilanne on toinen. Harva esimerkiksi esittää että ennen Kopernikusta aurinko kiersi maata ja tämän jälkeen tilanne muuttui. Käsityksissämme on toki käynyt juuri näin. Mutta planeetta on kulkenut rataansa tästä huolimatta, mielipiteistä välittämättä. Tälläiset asiat eivät itse asiassa ole lainkaan mielipidekysymyksiä, meillä on vain vääriä -tai oikeita- näkemyksiä siitä.
Karkeasti sanoen voisi esittää että arvokeskustelussa tyypillisesti tälläinen subjektiivinen määritelmävalinta laajennetaan ikään kuin objektiiviseksi käskyksi samaan tapaan kuin "Suurin Suomalainen" -äänestyksessä. Tällöin riskinä on "määritelmänatsius", jossa hyväksytään vain se oma ja muut kielletään mahdottomina jo suoralta kädeltä. (Mikä johtaa helposti ohi puhumiseen.) Toisaalta myös äänestystuloksista saattaa syntyä kritiikin ulkopuolella olevia hegemonioita, joissa sanotaan että tietyt määritelmät ovat huonoja. Tällöin siitä voi tulla samanlainen dogmi kuin mistä tahansa termistä, tosin sillä erolla että äänestyksessä saatu termi on enemmistön suosiossa. Pseudotieteissä taas yritetään tehdä samaa kuin mitä tapahtui planeettaesimerkissä.
Toisaalta on hyvä muistaa että vaikka itse määritelmä olisi väärä, se ei tarkoita että väärän määrittelyn ympärille rakennetuista asioista ei olisi hyötyä. Esimerkiksi Lauermalla on psykologista taitoa. Hän on luultavasti tapojensa mukaan laittanut kirjaansa psykologista tietoaan asioista. Esimerkiksi voi olla keskustelunvaraista miettiä sitä onko patologinen valehteleminen pahuutta, mutta tämän psykologiset aikaansaajat jotka liittyvät kasvatukseen, fysiologiaan, elämänkokemuksiin, tarumoihin... eivät sitä ole Tämä taas on lähempänä "planeettoja" kuin "Suurin Suomalainen" -kisaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti