lauantai 30. toukokuuta 2009

Common (non)sense ja aistien erehtymättömyys.

René Descartes kehitti ajatuksen siitä että aistihavaintomme ovat hyviä. Syynä oli se, että hän uskoi että Jumala oli täydellisen hyvä eikä huijannut eikä halunnut valehdella meille, joten aivomme ja aistimme ovat luotettavia. Ja näillä aisteillaan ja järjellään hän sitten osoitti Jumalan, mikä tietenkin johti tunnettuun kartesiolaiseen kehään. Tätä kautta uskomus aistihavainnoista ei itse asiassa ollut Jumalatodistukseen kelpaavaa materiaalia, vaan uskomus aistien luotettavuuteen vain sidottiin siihen oletukseen että juuri tämänlainen Jumala oli olemassa. Tärkeää on kuitenkin huomata että tästä seuraa se, että ihmisen itsensä tekemä havainto, ihmisen muistama havainto ja tieteellinen havainto ovat hyviä.

Arkijärkikin (common sense) on tällöin erinomaisen hyvä lähtökohta totuuden selvittämiseen.

"Common sense" on jo englanninkielisen nimensäkin puolesta viittaus massoihin.1 Monet filosofit ovat pitäneet sitä tärkeänä. Esimerkiksi Thomas Reidin mielestä sen tulisi olla peruslähtökohta. Tässä ideana on tietysti se, että filosofi muuten vieraantuisi todellisuudesta. Tässä on hyvä huomata, että vaikka Sokrateskin kritisoi "käsiäänestystotuutta", eli sitä että totuus vain määritellään demokraattisesti ja poliittisesti, hänkään ei ajanut kaikkea common senseä ulos ovesta: Hänen keskustelunsahan olivat rakenteeltaan sellaisia että ihmisillä ikään kuin oli valmiina tieto asiasta, ja sitä vain täytyi auttaa esiin, koska asioista otettiin vääriä näkemyksiä kun niitä ei mietitty tarpeeksi. Eli vaikka demokraattinen käsiäänestys onkin yksi vahvimmista common sensen esiintymistavoista, se ei ole suinkaan ainut.

Itse asiassa filosofit puhuvat usein esiteoreettisista tiedoista. Esimerkiksi aksioomien valinnassa tätä pidetään melko usein tärkeänä asia. Lisäksi etenkin sosiaalitieteissä korostuva ajatus siitä että argumentoinnissa ei riitä että ollaan loogisia vaan korostetaan sitä että premissien on oltava todennäköisempiä kuin johtopäätöksen, korostaa eräänlaista "hyvää makua siitä miten asiat ovat". Tämä on läheisesti samantapainen ajatus Sokrateen metodin ja Platonin ideoiden kanssa. Hänestä lähtökohta totuuden metsästämiselle on se että on jokin uskomus tai mielipide, doxa. Doxa(δόξα) ja endoxa(ἔνδοξα) olivat tärkeitä myös Aristoteleelle, hänestä endoxa oli doxa joka oli kestänyt argumentoinnin paineita. Endoxa ilmeni hänelle siten että (1) eliittiajattelijat (2) julkiset retoorikot ja/tai (3) kansan syvät rivit suosivat sitä. Tätä kautta Aristoteles muotoili ajatuksen joka on - hieman hauskasti kyllä - sukua sekä tieteen autonomisuudelle että populismille.

Kuitenkaan kaikki eivät ole olleet niin optimistisia. Osa on ajatellut että "entä jos ihminen ei aina ja kaikkialla olekaan niin rationaalinen kuin itselleen kehuu?" Eräässä mielessä uskomus siitä että ihminen on ikään kuin automaattinen suvereeni tiedon hallitsija on ultimaattista egoismia. Tietenkin ajatus todellisuuden tavoittavasta erehtymättömyydestä hivelee itsetuntoa. Mutta onko sen takana oikeastaan mitään muuta?

Monet ovat ajatelleet että havaintoja täytyy vähintään määritellä tarkemmin. Eli että vaikka ihminen olisikin kyvykäs tietämään ainakin/edes jotain, hän ei onnistu tässä jos hän on huolimaton. Tässä kohden tarvitaan erittelyjä, jotta huolimaton ajattelu saadaan karsittua pois. Tämä voi itse asiassa olla juuri sitä asiaa, minkä johdosta Sokrates harjoitti keskustelujaan. Pois huolimattomuudesta. Luvassa onkin sitten työtä, eikä vain valmista tietämistä.

Ja tässä mukana livahtaa tietysti myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Jos ihminen voi erehtyä, voidaan esimerkiksi uskoa että ihmisillä voi olla hallusinaatioita, aistiharhoja ja jopa lajityypillisiä tapoja ajatella väärin. Heille esimerkiksi skitsofreniapotilaiden näkemät pikku -ukot eivät välttämättä ole mitään automaattisia viestintuojia tuonpuoleisesta. Heistä on yksinkertaisempaa ajatella että henkilö näkee harhoja, kuin että hän on jokin ainutlaatuinen näkijä. Ihmisen harhaisuus tulee vaihtoehtona ottaa vakavasti.

John Locke oli sitä mieltä, että kun ihminen syntyy, hänellä ei ole valmiita näkemyksiä maailmasta. Hän saa aistihavaintoja, joita hän käsittelee. Locken mukaan aistielimet ottavat vastaan pelkkiä vaikutteita, joista mieli koostaa havaintoja. Locken mukaan synnytämme kohteesta käsityksen osista. Esimerkiksi aluksi emme tiedä mitä omena on, mutta kun maistelemme niitä, opimme niistä jotain. Kun maistelemme enemmän, näkemys tarkentuu. Locke luotti siihen että jos jokin näkemys ei ollut johdettavissa karkeisiin esihavaintoihin, se ei ollut luotettavaa.
1: Tässä kohden hän siis ajatteli että ihmisillä voi olla vääriäkin käsityksiä. Toki tässäkin kohdassa ongelmana on se, että voimme kuvitella että hallusinaation kohde on todellakin kiinni aistihavainnoissa, jolloin skitsofreenikolla olisikin jokin erityinen connoisseur -taito joka puuttuu monilta. Hän kykenee aistimaan esimerkiksi tuonpuoleisen olemassaolon ja hallusinaatiot eivät olisikaan hulluutta, vaan erilaisuutta.2 Tämä ei välttämättä ole siis kovin paljoa auttavaa. Se kuitenkin toi esiin sen, että ihminen voi luulla sellaista mitä ei ole. Ja tätä virhettä voidaan varoa jossain määrin.

Lisäerojen luomiseksi tuon pöytään pullean moralisti-skeptikon, Humen. Hänestä ihmisillä oli kahdenlaisia käsityksiä ; impressioita ja ideoita. Impressiot olivat yksinkertaisesti sitä, että meillä on jokin havainto juuri nyt. Idea taas on siitä jäänyt muisto ja jäännös.3 Tämän lisäksi Hume erotteli ideat kahtia. Hänestä yksinkertaiset ideat olivat sellaisia että ne olivat peräisin yhdestä kohteesta. Kompleksit ideat taas olivat peräisin useasta kohteesta. Taikauskot ja muut väärät uskot olivat hänestä komplekseja ideoita: Pegasos syntyy kun hevosen ja linnun ideat yhdistetään. Humen mielestä Locken ajatus siitä että ihminen voisi uskoa johonkin josta hänellä ei ole mitään aisteista vedettävää muistikuvaa oli mahdoton. Hänestä esimerkiksi Jumala oli oikein superkompleksinen idea, vaikka emme ole koskaan havainneet häntä sellaisenaan, meillä on havaintoja muista asioista. Ja kun Jumalalla on älykkyyttä, viisautta ja taitoa äärettömästi, hän itse asiassa koostuu kaikista muista ideoista. Jumala on saanut paljon ominaisuuksia ihmisiltä, mutta lisäksi niitä on sävytetty muilla ominaisuuksilla ja lisäksi lainattujen ominaisuuksien suuruusluokkaa on vain kasvattettu niin suureksi että niitä ei siinä tasossa ole havaittu suoraan. (Jättiläinen syntyy kun otetaan ihminen ja kuvitellaan se vaikka 20 metriä korkeaksi. Emme koskaan ole nähneet sitä sellaisenaan, mutta sen kuvittelu ei ole vaikeaa.) Jumala on siis ikään kuin kompleksin idean huipentuma: Sen enempää osia eri kohteista ei voida yksinkertaisesti laittaa samaan kasaan.

Asiaa voidaan lisätarkentaa vielä lisää ottamalla mukaan peliin Immanuel Kant. Hänkin oli sitä mieltä että kaikki tieto oli aistiperäistä. Toisaalta hän esitti että järjellä oli myös kyky tarttua ja selventää asioita. Ymmärryksen ehdot vaikuttavat kykyymme ymmärtää maailmaa. Kantin mukaan dispositiot vaikuttavat kokemuksiimme: Kantin mukaan monesti on niin että tietoisuus aktiivisesti muokkaa havaintoja, joten jotkut kokemamme ominaisuudet eivät välttämättä olekaan maailman ominaisuuksia, vaan ne ovat olemassa vain koska ajattelemme niiden kautta. Jos etsimme pelkästään matemaattisia vastauksia, voimme löytää pelkkiä matemaattisia vastauksia. (Eri asia onkin sitten kuinka tehokasta..) Kant siis erotti noumenonin, kohteen itsessään (Das Ding an Sich) fenomenonista eli siitä, miten se ilmenee meille (Das Ding fur Mich). Kantin mukaan tieto on yksilön tekemän ajattelun seurausta; Todellisuus on tätä kautta aistillinen intuitio, joka taas voi muuttua. Tätä kautta eri yksilöt saattoivat havaita ja kokea saman tilanteen eri lailla, koska hän itse prosessoi sitä. Tämä ajatus on vahvasti mukana fenomenologiassa.

Äärimuotoa asioista vetävät tietysti solipsistit, joiden mielestä todellisuus tai ainakin tieto siitä on aina subjektiivista. Ne voivat olla vain havaintoja yksilöiden mielessä, eikä ole takeita että muut kokisivat niitä yhtään samoin. Ymmärryskin on mahdotonta, koska kieli voi muuttua lausumisen aikana siten että et voi ymmärtää itseäsi ajassa. Ja ennen kaikkea kun sanot jotain, ei ole taetta että toisella sanalla olisi sama sisältö. Tämä tuntuu tietysti arkijärjen kohdalla erikoisemmalta kuin idea siitä että aistihavaintomme olisivat äärimmäisen luotettavia. Mutta niillä on kuitenkin yhteistä merkittävien yksityiskohtien kohdalla. Ne suhtautuvat hallusinaatioihin suunnilleen samalla tavalla: Solipsisti epäilee kaikkia havaintoja joten ne ovat samanarvoisia hallusinaatioiden kanssa. Ja se, joka uskoo että ihmisten aistit ja järki ovat täydellisiä, siten että niissä on tarkkuuseroja - eli että esimerkiksi jos minulla on hajataittoa, näen oikein mutta vähemmän kuin joku jonka näkö on erinomainen - voi täysin uskoa että hallusinaatioillakin on tosi lähde ja pitää hallusinoijaa tietäjänä.

Toisaalta ihmisen luontaisen oikeassaolemisen puolta on kritisoitu havaitsemis-tulkitsemis -linjan lisäksi sitä kautta että ajattelu on kielellistä.

Tässä perusideana on se, mikä on monessa argumenttivirheessäkin. Meidän ei tarvitse muistuttaa ihmisiä siitä että "koiriin vetoaminen" olisi virhepäätelmä, mutta "auktoriteettiin vetoamisen" kohdalla se muuttuukin tärkeäksi. Siksi monet argumenttivirheet eivät ole "loogisia virheitä", jotka osoittaisivat että sanottu asia olisi väärä, vaan sellaisia että ne ovat asian kannalta irrelevantteja vaikka ne ihmisistä yleensä tuntuvatkin järkeviltä.

Tästä esiin voisi nostaa Sapirin–Whorfin hypoteesin, joka on kielitieteen yksi käsitys. Sen mukaan kieli jota ihminen puhuu vaikuttaa kieliopillisten ominaisuuksien kautta kieltä käyttävän maailmankuvan ja käyttäytymiseen siten että niiden välillä on -joskus vahvakin- yhteys. Tämä on ajatuksena melko vanha, 600 -luvulla intialainen Bhartrihari esitti että kielenkäytöllä voidaan ohjata ajattelua. Syitä tälle voisi olla esimerkiksi se, että kieli sisältää valtavan määrän metaforia, vertauksia ja analogioita. Tätä kautta kieli ei ole vain asiat itsessään, vaan esimerkiksi kun joku sanoo "tappavansa aikaa" hän tekee jotain negatiivista ja tämä sitten aktivoisi ahkeruuteen ainakin joitakuita. Tämä näkemys rakentuu sen varaan että monissa kielissä erilaisia vertauskuvia on paljon kielenkäytössä. Näkemys ei kuitenkaan tarkoita sitä että ihmiset olisivat kielenkäytön vankeja. Esimerkiksi "aurinko nousee" voi johtua maakeskisestä maailmankuvasta, mutta se ei tarkoita sitä että tämä olisi ylitsepääsemätöntä. Opimme aurinkokeskisen maailmankuvan vaikka meteorologit miten joka päivä kieltä toisin käyttäisivätkin. Tätä kautta Orwellin kirjoittamasta "Vuonna 1984" -kirjassa kuvattu tilanne jossa kieltä on ohjattu niin että "vapauden" käsitettä ei ole lainkaan käytössä, ei oikeasti estäisi ihmisiä miettimästä vapautta. Jostainhan jokainen termi on kieleen tullut. Joku sen on jossain mielessä keksinyt ja jotenkin se on aina myös yleistynyt ja saavuttanut ajan mittaan myös muotonsa.

Eli karkeasti on niitä jotka uskovat ihmisen erehtymättömyyteen ja selvityskykyyn. Ja sitten on niitä, kuten minä. Siis niitä jotka uskovat jossain määrin ihmisen hulluuteen. Osa heistä on jopa sitä mieltä, kuten minäkin, että psykologian tuomien tietojen hyväksikäyttö on tämän vuoksi merkittävää. On tutkittava missä määrin ihmisen havainto+ajattelu tuottaa samanlaista tulosta kuin tilastomatemaattinen analysointi ja "kovan tieteen tulokset". Ja katsottava missä ne ovat erilaisia. Tätä kautta virheajatteluja voidaan karsia ja hommasta tulee - vaikka kenties arkijärjen käsityksistä loittoneva, niin kuitenkin myös matkalla samanaikaisesti vähemmän "todellisuudesta vieraantunutta". Tätä kautta voimme tietää ehkä hyvin paljonkin ja voimme välttää monta ajattelun salakaria.
1 Suomeksi arkijärki viittaa sen eijuhlallisuuteen ja sen toinen nimi "maalaisjärki" taas ammattikuntaan joka on käytännöllinen. Siksi se ei toimi tässä kohden "esimerkkinä".
2 Nuorisopoleilla ja muissa mielenterveyshoidoissa käy toki iso joukko ernuja (erilaisia nuoria) mutta...
3 Tässä kohden hauskin kuulemani vertaus liittyy siihen, kuinka seksin kokeminen juuri nyt on eri asia kuin se, että on kokenut seksiä viimeksi kuukausi sitten. Tosin intensiteetti voi olla yhtä kova molemmissa, mutta kokemus on erilainen.

2 kommenttia:

MrrKAT kirjoitti...

"Skitsofrenia= toinen todellisuus" argumenttiin on mulla matemaattinen vastaväite: heillä on suurempi variaatio, eivät aisti keskenään samalla tavalla (kuten me ruusuntuoksun tai ruohonvihreyden noin yleisesti).

Orwellin "vapauden" kieltämisestä tai uudelleenmäärityksestä tulee mieleen "demokratian" uudelleen- määritys NL/Venäjällä ja "makroevoluutio","mosaiikkimuoto" termien uusiolataus ja väärennös by kreationistit.

Jälkimmäisessä joudutaan lyömään väkisin kurkusta alas uudelleenoppimiskiilaa väliin jos haluttaisiin heidän pääsevän edes ymmärtämisen alkuun. Sisyfoksen taakka..

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Toki tuo esimerkki tekee tuosta vaihtoehdosta vahvemman, mutta mielestäni se ei "ihan aina riitä". Otan esimerkiksi kuolemanrajakokemukset. Niissä ei ole kamalasti variaatiota: Ne esittävät tyypillisesti ilmiöitä jotka liittyvät henkilön omaan uskontoon. Näissä taas variaatiota ei ole kovin paljoa. Ja jos otetaan New Agelainen tapa, jossa jokainen uskonto on oikeassa -jopa niin oikeassa että sen piirissä voidaan esittää että "jokainen saa sellaisen tuonpuoleisen kuin uskoo". Kuolemanrajakokemusten sisältöjen vaihtelevuus tukisi täysin tätä maailmaa, ja itse asiassa se on sitä peräti induktiivisessa mielessä: Jos kuolemanrajakokemukset olisivat (1) kaikissa kulttuureissa samanlaisia (2) täysin satunnaisia, se olisi väärässä.

En usko koska erotan ihmisen havainnot ja kokeelliset havainnot ja luonnontieteellisen käsittelyn toisistaan. Jos jokin muu tapa antaisi tuloksia tästä, ja sielu voitaisiin nähdä ja sen kulkua seurata mutuenkin kuin subjektin kokeman kautta. Siksi tässäkin on minusta uskottavammin kyseessä eräänlainen "varjoihminen". Ihmiset näkevät niitä kaikkialla maailmassa, minäkin olen sellaisen nähnyt. Mutta syynä on aivojen lajinmukainen tapa havaita väärin asioita, ja tämä saadaan esiin tutkimuksilla. Aika jänniä haamuja jos tunkevat koelaitoksiinkin asti "aina sopivasti". Ovat niin piilottelunhaluisia ja kyvykkäitä että olen valmis hyväksymään heidät sellaisiksi. :)

Ongelmana variaatiossa on kulttuurin paine: Yhtenäistetään ja sitten siitä tuleekin totta. Variaatiota tuovaa kiilaa tarvitaan, koska vallitseva näkemys on massiivinen ja suuri ja kehittynyt tuhoamaan vastaväitteet niistä välittämättä. Yhtenäiskulttuuri on liiankin yhtenäinen sekä ideologian sisällöllisesti että suhteessa havaintoihin.