"Vaik koko pelin sisältö on laimee ja vaisu / Se peitetään efekteillä / laitteil ja kaiul. / Mä luukutan nii pirusti et ilokeppiin sattuu. / Mä painan nii paljon et mun iho kesii handust / tää kaikki maistuu puulta niinku kilometrilaku. / Mut pakko juosta karkuun tai isoveli saa mut. / Tää on peli kyl sä huomaat jos keskityt. / Etsi nyt kai jossain tuolla on merkitys. / Mut ehei tää on luokaton viritelmä. / Pelkästään seksii ja ruoka on virikkeenä."
(Skandaali, "Elämä on peli")
Émile Durkheimin mukaan nimenomaan usko on ainoa inhimillisen toiminnan alkuunpaneva voima. Syy oli siinä että uskonto paitsi selittää tapahtumia myös olla spekuloinnin väline, eli ymmärtämisen lisäksi yritetään sekä luoda merkitys että etsiä uusia selityksiä. Tätä kautta hän oli sitä mieltä että ennen se mitä filosofia ja tiede tekevät nyt on alunperin ollut juuri uskontoa.
Tästä tieteen astumisesta uskonnon varpaille hyppimisestä olen samaa mieltä : Esimerkiksi ennen taudit selitettiin uskonnollisilla kertomuksilla demoneista ja kirouksista. Nykyään tiede on astunut sen selityskentälle. Toisaalta olen myös sitä mieltä että filosofiassa on tarjolla spekuloivaa voimaa, ja ilman sitä tiedekään ei etenisi. Selvää on kuitenkin että puhdas tiede ei sisällä spekulaatioiden lähdettä. Eli olen sitä samaa mieltä, mitä Paul Feyerabend sanoi hypoteesinmuodostuksesta. Sille ei ollut metodia ; Hypoteesien luomista ei saanut rajoittaa. Karkeasti sanoen likimain jokainen on sitä mieltä että onnistuneet testaukset ovat se keskeisin piirre luonnontieteissä. Itse idea testiin sitten voi tulla vaikka unessa tai huumeissa tai vaikkapa rukouksessa. Ttää kautta hypoteesit tulevat ihmisistä. Durkheimin näkemyksessä onkin mieelstäni tässä tiettyä viisautta. Ihminen motivoituu maailmankuvastaan, jossa on faktadatan lisäksi mukana myös maailmankatsomusosa.[]
Mutta siinä vaiheessa kun esitetään että mikä tahansa maailmankuva on essa, kun aletaan puhumaan siitä että ihminen saisi merkityksen vain uskonnon kautta, tilanne on mutkikkaampi. On ensin tiedettävä mitä usko tarkalleen ottaen on. Uskolla kun on muutamia keskenään kilpailevia määritelmiä, esimerkiksi :
1: Tietoon perustumaton käsitys jostakin, luulo. Tämä on siitä hankala, että kaikilla ihmisillä on luuloja. Siksi voidaan korkeintaan arvioida luulojen määriä ja katsoa onko sillä yhteyttä onnellisuuteen. Mutta entä jos se ei olekaan määrä vaan laatu? Kaikki erot voitaisiin selittää jotenkin tätä kautta: Kokeissa voisi korkeintaan löytyä muita paremmat luulot (eikä tässä silti olisi taetta siitä että se uskon kohde olisi myös totta). Aina, kun esiintyy näkemyksiä, joissa tilanne määritellään siten että lopulta ollaan "olemme oikeassa ja tutkimus vain tarkentaa sitä miten", se ei lisää sen arvoa asian ymmärtämisessä.
2: Luottamus jonkin asian olemassaoloon, toteutumiseen, arvoihin, moraaliin... Tämä rinnastuu kätevästi antiikin näkemyksiin: Heistä usko tarkoitti sitä että jos joku esitti argumentin ja toinen vakuuttui siitä, hän uskoi sen. Tässä luulo voitaisiin korvata myös hieman positiivisemmalla sanalla "näkemys". Tässä kohdassa sana "usko" on kuitenkin mielestäni vääriä assosiaatioita sisältävä sana: Se tuo mieleen nimenomaan jumaluskon, vaikka se ei ole välttämätöntä. Tämän vuoksi kannustaisin tässä kohdassa neutraali termi olisi maailmankatsomus. Siinä on mukana idea siitä että myös hengellinen näkemys maailmasta ja yliluonnollisien tietoisuuksien kannattaminen ovat mahdollisia. Mutta muitakin on.
3: Uskonnollinen vakaumus. Tässä kohdassa on muistettava että esimerkiksi James Swindalin mukaan uskoon liittyy joko julkilausuttu tai lausumaton näkemys ilmoituksesta ja sen transendenssista lähteestä. Tämä kohta ei tässä käsitellyssä kohdassa liene kovin uskottava, koska ateistit ja agnostikot eivät menetä toimeliaisuuttaan tietyistä asioista luopumisen ja pitäytymisen vuoksi. Tässähän korostetaan sitä että nimen omaan usko, ei sen kohde, on ihmisen alkuunpaneva voima. Tieteessä ja elämässä ateistit ja kantaaottamattomat agnostikot saavat ideoita, ja he toimivat yhteiskunnassakin. Heidän alkuunpaneva voimansa ei lopu.
Asiaa voidaan lähestyä tietysti myös etsimällä uskonnollisia sävyjä, yhteisiä piirteitä.
Analogioiden kautta tilanteen käsittely on mahdollista. Koska itse esimerkiksi elän ensisijaisesti miekan kautta. Se taas on toimintaa. Usein jopa tavoitteetonta toimintaa. Tässä vaiheessa uskonnollinen ihminen voi sanoa että kyseessä on rituaali. Tällöin kaikki toiminta, joka vaan on riittävän pysyvää ja jolla on muoto onkin eräänlaista uskonnollisuutta. Toki tämä ei tarkoita sitä, että tämä vaatisi Jumaluuden ottamista jotta luomis/toimintakyky säilyisi. Uskonto on tässä määritelty niin laveasti että se ei ole lainkaan välttämätöntä: Jos se olisi, pelkkä miekanheilutus ei riittäisi, minun täytyisi vähintään uskoa että se liittyisi enkeleihin, demoneihin tai kuolleisiin esi-isiin. Samoin kuin Skeptikko -lehdessä olleessa jutussa Ski-Fi -faniudesta kerrotaan uskonnollisuudesta sen verran, että siinä fanius sisältää uskonnollisia kokemuksia, vaikka harva tietysti uskoo genren kohteiden olevan todellisia ; Voit fanittaa sarjaa vaikka et pidä sitä totena. Samoin siinä tyypillistä on se, että siinä korostetaan ja tuetaan kriittisiä ja kyseenalaistavia diskursseja. Tätä kautta hegemonian ja yhteisen ideologiasisällön teemakin alkaa kadottaa merkitystään: Fanituskokemus syntyy vaikka tälläistä vastustetaan. Tieteisfantasian fanituksessa on kuitenkin mukana spekulointi. Se sisältää tätä kautta Durkheimin määritelmissä uskoa.
Minusta olennainen kysymys tässä kohden on kuitenkin sama, kuin kysymykseen tulevat kuvailut fanituskokemuksista. Niissä on paljon "uskonnollissävytteisiä sanoja". Kuitenkin "Uskonnollissävyttyneiden termien avulla kokemuksen kuvailu tapahtuu yhteisestä kulttuurikontekstista johtuen yleensä ilman sen kummempia selityksiä. Toisaalta fanit itse suhtautuvat hyvin kriittisesti ajatukseen, että uskonnollissävyiset ilmaisut olisivat samalla myös uskonnollisesti latautuneita. Päinvastoin, fanit, erityisesti sf-fanit, käyttävät uskonnollissävyisiä termejä tietoisen ironisesti, lainausmerkeissä, kertomaan asioista, joille ei ole olemassa kovinkaan hyviä ja täsmällisiä ilmaisuja." Tässä kohdassa ongelmana on se, että uskonnollisuudella on jotain ja samaa on muualla ei vielä tarkoita että se olisi myös uskonnollista. Toisaalta pelkkä asian kiisto ei tarkoita että se ei olisi sitä: Moni uskovainenhan pitää uskonsa kohdetta itse asiassa hyvinkin totena, eikä se silti lakkaa olemasta uskontoa.
On tärkeää muistaa että vaikka jollain sanalla olisi miten miljoona määritelmää, ei niitä voida vaihdella samassa keskustelussa ilman että mukaan tulee annos "eau de merde taureauta".
On hyvä kysyä, että jos kahdella on jotain yhteistä, ovatko ne todellakin sama. Tässä kohdassa mukana ovat analogioiden vahvuudet ja heikkoudet. Tässä kohdassa kyseessä on minusta Sorites -paradoksi (kreik. σωρός [sōros] ; kasa/pino) eli Eubulideen paradoksi on kielellinen paradoksi, joka syntyy siitä jos määritelmä on epämääräinen tai koostuu useista elementeistä : Silloin emme voi sanoa täsmällisesti missä vaiheessa jokin pienistä eroista kasautuva ominaisuus muuttuu toiseksi tai lakkaa olemasta. Tätä kuvataan usein sillä, että emme tarkasti sanoa monenko hiekanjyvän joukko tekee kasan ja missä vaiheessa se on vain yksittäisten hiekanjyvien joukko. Kun juttelin puolisoni kanssa faniudesta, hän esitti että uskonnollisuus riippuu kuka on fani. Yleensä fanit ei ole kovin aktiivisia, aktiivisimmat ovat taas kyllä hyvin uskonnollisilta vaikuttavia. Tosin sama koski myös uskontoja, mutta näissäkin kohdissa ongelma on se, että monien mielestä nämä eivät ole uskovaisia, vaan wannabeuskovaisia, tekouskovaisia, ei "kunnolla uskovaisia". Hankala kysymys.
Ehkä siksi on tasapuolisinta sanoa, että ihmisen liikellepaneva voima on jotain, joka on hänelle tärkeää, ja jonka kautta hän katsoo maailmaa ja on paitsi passiivinen vastaanottaja reagoiva ja kuluttava voima, on myös aktiivinen vaikuttaja, luova voima. Siinä ei ole uskonnollisia sävyjä. Se ei ole myöskään uskonnonvastainen. Kuitenkin minulle jää hieman samanlainen olo kuin mitä alla oleva sarjakuvasta lainattu tekstinpätkä kertoo:
"Jesus: Without religion atheists are missing out on an important part of life.
Mo: They have no sense of the transcendent.
Jesus: And if you leave out the transcendent, you cannot really be considered fully human.
Barmaid: What do you mean by 'the Transcendent'? ... Are you talking about those momens when one feels transported by en inexpressible joy, which goes beyond the everyday, when the sense of self seems to dissolve in an ecstasy of awe?
Jesus: Yes
Mo: Like that, but with religion in it"
(Jesus and Mo, "Joy")
[] Tässä kohden itse olen John Locken linjoilla. Ihminen voi ymmärtää (tai ainakin saada totuusarvoltaan painotettuja arvauksia) maailmasta vain tieteen tarjoamien välineiden kautta. Muu on spekulointia. Locke, kuten minäkin, uskoi että ihmisillä tulisi olla uskonnonvapaus, koska uskontojen olennaisin kohde, Jumala ei ole ainakaan toistaiseksi asettunut tieteellisen tarkastelun kohteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti