VAIN

Arvotyhjiöargumentti on kenties keskeisin osa modernia uskonnollisuutta. Syynä on se, että elämme aikoina jolloin onnellisuus, hyvä elämä ja toivottavat lopputulokset ovat tärkeämpiä kuin tosiasiat. Aito filosofi olisi tietysti sellainen joka heittäytyisi tulokseen ja sanoisi että jos asia on näin, niin sitten on niin. Siis silloin kun se pitäisi paikkaansa. Uskomiseen uskomisessa on kuitenkin kysymys siitä että uskonto on tosi koska uskonto on tärkeää hyvälle elämälle. Ja tämä halu määrää sitten tosiasiat, jotka eivät ole yhtä keskeisiä. Eksistenssi ennen essenssiä.

Esimerkiksi meillä vierailleet Jehovan Todistajat vihjasivat että ateismi tarkoittaisi elämän tarkoituksen hukkaamista. He lainasivat "evoluutikoita" jotka olivat sanoneet että he eivät usko minkäänlaiseen kosmiseen tarkoitukseen. Ja pitivät tätä väistämättömänä. Seuraahan evoluutioteoreetikko tietysti omia auktoriteettejaan. Tämänlainen asenne hämmästyttää minua syvästi.

Sillä johtopäätös ei ole kovin väistämätön. Toki nihilistiateisti ei ole ristiriitainen näkemys. Mutta on eri asia sanoa että yksi tapa hoitaa asia a on olla b ja väittää että jos olet a olisi pakko olla juuri b. Uskovainen oikeuttaa hypyn lähinnä yhdellä tavalla. Tähän tarvittava argumentti löytyy esimerkiksi Craigin "Reasonable faith" -kirjasta, jossa hän niputtaa skientistisen naturalismin ateismiksi ja selittää sitten että. "After all, on the naturalistic view, there’s nothing special about human beings. They’re just accidental byproducts of nature which have evolved relatively recently on an infinitesimal speck of dust called the planet Earth." Olemme vain eläimiä, olemme vain kemiaa, vain sähkökemiaa ja vastaavia. Muunnelmat ovat lukuisat, mutta perusargumentti näiden kaikkien takana on sama.

Tämänlainen lausunto on lähinnä retoriikkaa. Jos joku esittää että Craig on älykäs ja oppivainen, hänen pitäisi selittää miksi hän toistaa ja roikkuu tämän tapaisissa argumenteissa. Niiden sävy nojaa vähättelyyn "vain" sanan kautta. Mutta mitä uskovainen siis tekee jos hän sanoo että (a) ihmiset olisivat vain eläimiä (b) ihmiset ovat vain sattuman sivutuotteita (c) ihmiset ovat vain kemiallinen järjestys?

Selvästi tässä on takana esimerkiksi sellainen rakenne joka etenee ketjuna.
P1: Jos naturalismi on totta, niin ihmiset ovat naturalistisia konsepteja.
P2: Eläimet ja kemia ja sattuman kautta syntyminen ovat naturalististen konseptien ominaisuuksia, ja näin ollen ihminen on analoginen eläinten ja kivien kanssa.
P3: Kivillä ja eläimillä ei ole moraaliarvoja. Ne ovat nihilistisiä selviytymiskoneita tai kemiallisia reaktioita joita kuvaa vain asioiden tapahtuminen. Ei se, että asiat olisivat eettisiä tai epäeettisiä.
J: Jos naturalismi on tosi, ihmisillä ei ole moraaliarvoja.

Kuten joku voi huomata, muotoiluni on asiallinen. Päättelyketju on täysin johdonmukainen ja myös "psykologisesti ymmärrettävä". Tässä kuitenkin sekoitetaan se, minkä jo aiemmin sanoin. Tämä on argumentti sen puolesta että ateisti/naturalisti VOI olla nihilisti. Ei että ateistin/naturalistin olisi PAKKO olla nihilisti. Ja argumenttia käytetään juuri siinä muodossa että ateismi olisi arvotyhjiöllistä.

Itse asiassa argumentin purkaminen näyttää että ateistin on melko vaikeaa olla nihilisti. Premissit nimittäin ovat sellaisia että niitä on hyvin vaikeaa ottaa vakavasti. Tämä vaatii argumentin hengen tarkempaa purkamista. Argumentin vakuuttavuus nimittäin nojaa siihen "vain" -kohtaan. Ja itse asiassa argumentti vetoaa vasta jos mukana on muita asioita. Lausunto ei olekaan truismi "Jos A on vain P, niin A ei ole erilainen P:stä". Argumentin premisseillä on erikoinen suhde johtopäätökseen.
1: Meidän täytyy päättää mitä tarkoittaa "vain". Käytin sanaa analogia tarkoituksella. Sillä argumentti on validi jos siinä käyttää analogiaa. Se, miten sitä tarkoitetaan käytettäväksi on kuitenkin itse asiassa identtisyyttä. Samuutta käytetään pohjana sille että asioiden välillä ei ole eroja. Siksi siinä väitetään että jos ihmiset ovat molekyylejen muodostamia niin he eivät ole mitään muuta kuin molekyylejä. Tosiasiassa fysiikassakin tiedetään että muuttujiin liittyy variaatiota. Analogioissa tiedetään että jos on kaksi muuten identtistä kohdetta, niin vähintään niiden lokaatio on eri. Eli mukana on aina epäanalogisuuksia. Argumentti ei täten ole väistämätön. Tässä vaiheessa mukaan tuleekin relevanssin käsite. Jotkut analogiat ovat relevantteja ja toiset eivät. Tämä vaatii arviointia. Craig tietysti arvioi että yhteys on pätevä. On kuitenkin vaikeaa nähdä
     1.1: Molekyylien kokoelma -argumenttia voidaan varsin helposti pitää epäpätevänä. Analogia liioittelee ja stereotypisoi liiaksi eli on huono. On selvää että jos eri molekyyleillä on erilaisia ominaisuuksia voidaan huomata että kivi on erilainen kuin hevonen ja jäätynyt vesi on erialainen kuin nestemäinen. Samasta asiasta koostuminen ei tarkoita samanlaatuisuutta. Olisi typerää uida jäässä tai rakentaa nesteestä taloa. Ja tosiasiassa aineiden kompositio tässä mielessä on hyvin pientä verrattuna siihen että oikeasti maailmassa vaikuttaa aineen organisointitavat. Siksi traktori, hevonen ja puoli kiloa jauhelihaa ovat oleellisesti erilaisia keskenään. Ja niille on tämän vuoksi aivan pätevää antaa myös erilainen merkitys. Jos joku väittää että ihminen joka kuuluu joukkoon A ei voisi olla erilainen kuin samaan joukkoon A kuuluva jänis sekoittaakin hierarkioita hyvin syvällisesti. Kissa ja koira kuuluvat nekin samaan ryhmään "eläimet" eikä tältä pohjalta voida sanoa että jos koiralla on piirre "haukkuminen" niin kissaa täytyisi koskea sama. Craigin samanlaisuusajattelu pitää sisällään juuri tämänlaisen rakenteen. (Tosin esimerkiksi koirien omistajat voivat nähdä koirien laumakäytöksessä eettisiä piirteitä, joten kenties analogia on jopa tältä tasolta pahemmin väärässä kuin Craig haluaa uskoa. Tämä tosin palauttaakin asian siihen että Craigin teologia pakottaa hänet suhtautumaan eläinten kärsimykseen tavalla joka on suoraan sanoen sekä tieteellisesti roskaa että eettisesti kammottavaa. Jos maailmankuvan koherentisointi vaatii Craigin eläinfilosofian, niin en ottaisi mitään eettistä oppia mistään mitä em. ihminen sanoo, vaikkapa siitä milloin kansanmurha on hyvän kristityn arvostama hyvä kansanmurha.)
2: Väite yrittää olla kontrastia luova. Rakentaessaan analogiaa voimaa ei haeta siitä mitä asiat ovat. Vaan väitetään jotain mitä sen katsotaan olevan ja väitetään olevan. Näin esimerkiksi "vain kemiaa" -syytös nousee siitä että ihminen ei lähtökohtaisesti hyväksy sitä, että ihminen olisi vain kemiaa. Hänestä ihmisen pitäisi olla jotain enemmän. Tämä johtaa käytännössä väistämättä kehäpäätelmäiseen ajatteluun. Naturalismia ei hyväksytä premisseissä joten johtopäätöksenä naturalismia ei hyväksytä. Petitio principii -kehä on itse asiassa keskustelunlopettaja ja virheellistä perustelua.
     2.1: Asiaa ei muuta vähemmän pahaksi se, että tosiasiassa tässä oletetaan että immateriaalisilla olennoilla olisi jotenkin uskottavammin etiikka. Tämä on implisiittinen premissi ; Se on filosofisesti puutteellista samaan tapaan kuin kvanttimystikoiden ajattelu siitä että jos he viittaavat kvanttimaailman indeterministiseen luonteeseen, niin että se tarkoittaisi samaa kuin sen todistaminen että ihmisellä on vapaa tahto. Kenties on, mutta mitenkään suoraan näin ei voida päätellä. (Ohjaamaton satunnaisuus on indeterminististä mutta se ei tarkoita vapautta valitsemiseen.) Pahinta on se, että piilo-oletusten käyttäminen vihjaa että ajattelua ei ole jäsennetty kovin pitkälle.
3: "Vain" sana voidaan nähdä halveksintana, piilotettuna horse laugh -argumenttivirheenä jossa sanotaan että asia on lähtökohtaisesti naurettava eikä siitä tarvitse edes keskustella. Tämä sanavalinta vähentää arvoa "kemiasta" ja "eläimistä". Esimerkiksi eläinten eettisen puolen ja elämän arvon vähentämistä vaaditaan jotta ihmisestä tulisi "vain eläimenä" jotenkin halveksuttava. Tämä kertoo lähinnä näiden ihmisten kunnioituksesta luontoa ja eläimiä kohtaan. Pöyristyttäväksi tämä muuttuu oikeastaan vasta jos ollaan aidosti teistejä. Luomakunnan halveksunta kertoo että nämä ihmiset pitävät Jumalaa ihan paskana insinöörinä. Hänen luomansa fysiikka ja ihmeelliset alkuaineet ovat jotain "vain". Eiteistinä pöyristys katoaa ja tässä mielessä argumentissa on vielä vähän henkeä ja puhtia. Jos kemia ei olisikaan Jumalaista vaan fysiikkaa niin kenties luomakunnassa olevaa kemiaa ei tarvitsekaan halveksua, vaan halveksunta koskisi vain sitä eiluomakuntaista fysiikkaa ja kemiaa. Tästä huolimatta argumentti latistuu petitio principii -kehäksi jossa ensin kritisoidaan kemiaa, eläintä tai vastaavaa ja sitten siirretään tämä ihmiseen. Ja tämän jälkeen sanotaan että ihmisen arvostus kemiaan eläimiin ja vastaaviin kulkisi myös toiseen suuntaan.

Mutta jos mietimme miksi "vain eläin", "vain säkki molekyylejä" tai "neurofyysinen kokonaisuus" tuntuvat väheksyviltä ryhmiltä kuulua, ja jos tuntuu että esimerkkiksi hermojärjestelmä ei ole mikään kunnon erote tiiliskivestä, on syytä muistaa että hermojärjestelmä antaa meidän tehdä laskelmia ja päätelmiä. Se antaa meille mahdollisuuden tehdä astrofysiikkaa. Koska hermojärjestelmässä on emootioita, voimme järjestää sanoja ja runoudeksi. Ihminen kokee hermojärjestelmän ansiosta tietoisesti asioita. Piisiru voi tuottaa laskelmia, mutta vain ihminen voi häikäistyä matematiikasta. Tiili ei koe mitään, ihmisellä on rikas tietoisuusmaailma. Ja kaikki johtuu hermojärjestelmän olemassaolosta. Jos tämä tausta mielessäpitäen mietitään että "mitä erikoista on ihmisenä olemisessa" ja päädytään halveksimaan "vain kemiaa" tai "vain hermoratojen leikkiä", en oikein tiedä mitä näistä ihmisistä pitäisi sanoa. Jos ihminen ei näe että elämässä on mitään spesiaalia ja erikoista ja hän tietää että meillä on kokemusmaailmassa runoutta, filosofista ajattelua ja rakastelua... Niin paha siinä on mitään enää sanoa.

Kaksi "vain eläintä" paheksuisivat,
jos vain eivät joutuisi järkytykseltään
hakemaan niin paljon lohtua toisistaan.

Paitsi että "anteeksi, mikä olikaan se ongelma"? Ja että jos tämänlaiset argumentit ovat "järkevän, perustellun uskonnon, intellektuellin teismin ja syvästi ymmärtävän uskonelämän ytimessä" niin sen pahempi uskonnoille, teismille ja uskonelämälle. (Ja kysymys ei ole edes johtopäätöksestä vaan nimenomaan siitä tiestä miten sinne yritetään mennä. Tapa on ilmiselvästi huono. Lopputuloskin on toki mahdollisesti väärä.)

Miksi sanon C. S. Lewisiä yliarvostetuksi?

Blogini pitkäaikaiset lukijat ovat varmasti huomanneet, että moitin C. S. Lewisiä hyvin erityisellä hengellä. Syy on se, että Lewisissä suunnilleen mitään filosofista ei voi tehdä ilman että viittaa hänen henkilöönsä. Ja itse asiassa Lewisin argumentaatio on yliarvostettua ja on oleellista ymmärtää miten syväluotaavasti se on yliarvostettua. Olen kuitenkin usein vain sanonut että Lewis on yliarvostettu. Tämän blogauksen omistan tälle aiheelle. Sille miksi voin sanoa jotain tämänlaista.

Syynä ei ole se että Lewis olisi täysin ansioton. Sen sijaan hänen argumentaationsa ei ole niin hyvää että hänen juttujaan tarvitsisi tavallaan ollenkaan tuntea. Hänen argumentaationsa on nykyään kliseistä, ja toistettua. Joka on sääli sillä sen puutteet ja filosofiset virheet ovat ilmiselviä tavalla jotka olivat sitä jo hänen elossaollessaan. (Sitä toivoisi että teologia kehittyisi sen sijaan että kehittäisi virheistä jonkinlaisen asennevammaisen alakulttuurin.)

On kenties syytä aloittaa lopusta. C. S. Lewisin ateismikritiikin ytimessä on omituinen klisee, jota voisi kutsua "siksi ainoaksi tarinaksi". Se näkyy erityisen vahvasti hänen Eustace Ruikku -hahmossaan. Tämä muistuttaa naurettavaa olkiukkoa ateismista. Pienen miettimisen kautta voidaan kuitenkin huomata, että tosiasiassa Ruikku on C. S. Lewisin kristityksi kääntynyt tulkinta C. S. Lewisistä itsestään ateistina.

Ja tästä päästään aivan alkuun. C. S. Lewisiä kuvataan usein lähinnä sitä kautta että hän kääntyi ateistista kristityksi. Tämä on kuitenkin hyvin tiukka yksinkertaistus.
1: Hän kuitenkin syntyi protestanttiseen perheeseen ja hän oli hyvin uskonnollinen lapsi. Floran (C. S. Lewisin) äidin sairastuminen syöpään sai Lewisin rukoilemaan. Lewis kuvasi että hän piti tuolloin Jumalaa jonkinlaisena toiveautomaattina. Ja että tämä oli lapsekasta. Uskoon palannut Lewis ei halunnut edes nähdä tätä aitona uskonnollisuutena. Äiti ei ihmeparantunut syövästä.
2: Wynyard Schoolissa Lewis eli uskonnollisessa kurissa jossa hänelle opetettiin että rukouksessa ei saa olla kysymys hokemisesta vaan rukous pitää tehdä sydämellä ja aidolla vakaumuksella. Lewis veti tämän niin pitkälle että hän tavoitteli oikeaa tunnetilaa usein tuntikausia. Tästä seurasi väsymys koko uskonnollisuuteen. Lewis korosti aikuisena sitä että tässä virheenä oli se, että hän lähestyi järjellä (ratio) asiaa, kun sitä olisi pitänut lähestyä esteettisemmin, intuitiivisemmin ja tunteellisesti välittömästi kokien (intellectus). Että tunne katoaa jos sitä tarkkailee ja siksi tietyn tunteen tavoittelu ja tämän tunnetilan tarkkailu on eri asia kuin tunne itse.
3: Lewisin valmistautuessa Oxfordin yliopistoon hän sai opettajakseen vankkumattoman loogikon. Tämä yhdessä hänen vanhoihin uskontoon pettyneisiin asenteisiinsa sai Lewisin kääntymään ateistiksi. Lewis korosti että tässä hän näki myytin valheena, jolla ei ole arvoa tai merkitystä.
4: Lewisin mielen käänsi moninaiset kokemukset. Esimerkiksi osana oli okkultismista kiinnostuneen ystävänsä mielenterveysongelmat. Lewis näki että myytti vaikuttaa joten ne eivät voisi olla turhia. Hän myös koki että estetiikka oli todellista ja että logiikka ei voi tätä mitenkään selittää. Lewis kääntyi ensin teistiksi (vastaan potkien) ja sitten kristityksi. Tämän hetken huipentumaksi voidaan sitten laskea tietty debatti. Lewis debatoi Elizabeth Anscomben kanssa Sokraattisen klubin tiloissa (helmikuu 1948). Lewis otti pohjaksi hänen tuoreen kirjansa "A miracles - a preliminary study" (1947). Kerho äänesti Lewisin voittajaksi, mutta voitto oli Lewisin elämän kannalta pyrrhoksen voitto. Sillä Anscombe viittasi siihen että Lewis oli lähestynyt perusteluja lähinnä viittaamalla "terveeseen järkeen" josta poikkeaminen oli sitten vain määritelty "epäterveeksi", "naurettavaksi" tai "vääristyneeksi" (horse laugh). Samoin "loogiset loppuun asti viedyt johtopäätökset" olivat joko sellaisia että ne eivät olivat korkeintaan mahdollisia eivätkä väistämättömiä tai uskottavia (non sequitur) ja/tai sellaisia että niissä vihjattiin että kun lopputulos on eitoivottu (argumentum ad consequentiam), niin ateismin olisi oltava väärin. (Rakenne on toki tuttu myös hänen "mere christianityssään" joka on kenties pahiten hukkaan heittämääni aikaa ikinä.) Lewisin kannalta ikävintä oli että Anscombe oli kristitty. Hän ei moittinut Lewisin johtopäätöstä vaan sitä miten tämä johtopäätös oli saavutettu. Lewis sai tässä argumentaatiota jota hän piti "epäterveenä" mutta jonka vääryyttä hän ei kyennyt osoittamaan, loogisia virheitä ei oikein saatu. Anscomben näkemys viittasikin että Lewis hankki suosiota retorisin keinoin. Ja tämä ilmiselvästi paljastui Lewisille itselleenkin. Lewis vaihtoi nimittäin tämän jälkeen fantasiakirjailijaksi. Ja hänen kirjoissaan teologiset näkemykset loistavat läsnäolollaan. Sillä kun kristinuskon vuodattaa tarinaan, ei sitä kohdella samalla tavalla kuin argumenttia.

C. S. Lewis vaihtoi mielipiteitään elämänsä varrella. Hänellä oli suoraan sanoen tapana olla aina jonkinlainen naurettava stereotyyppinen olkiukko. Siis hahmo jota ei tavallaan voi ymmärtää olevaksi. Hänen ateisminsa oli täsmälleen yhtä pinnallista kuin hänen rukousautomaatti-kristillisyytensä. Ja valtaosa Lewisin arvovallasta tulikin siitä että hänellä oli aikanaan mediajulkisuutta. Ja kristityt jostain syystä rakastavat kääntymiskertomuksia. Henkenä on se, että mielenmuutos ikään kuin vaatisi asian syvää ymmärtämistä. Että entinen ateisti tietää kyllä kaikki ateismin heikkoudet. Asenne on yhtä väärin kuin jos uskoisi että Lewis olisi ateistivaiheessaan ollut hyvä ja terävä uskontokriitikko. Mutta tämä ei tietysti voi pitää paikkaansa kun se irtauduttu kristillisyys oli kieltämättä varsin pinnallista. Niin jäsentymätön oppi, että se näyttää hupsulta olkiukkostereotyypiltä asiaan tarkemmin katsoen, ei ole mikään kunnollinen viitekohde. Moni kuitenkin kannattaa Lewisiä lähinnä siksi että hän on kääntymyksensä vuoksi jonkinlainen "sulka kristittyjen hattuun".

Ja kääntymisen relevanttius johtaa siihen että on pakko arvioida miten jäsentynyt maailmankuva on ollut. Ja tässä Lewisin luonne on erittäin oleellinen. Henkilöstä ei voi puhua ilman asiaa ja asiasta ilman henkilöä. Lewis itse voisi sanoa asiaan jotain sen tyyppistä, että psykologiaa ei tarvita jos perustelut ovat kunnossa. Vasta epäonnistumisen jälkeen täytyy miettiä miksi näkemykseen on uskottu siitä huolimatta että perustelut ovat olleet vähissä. Hän demonstroikoot tämän periaatteen itsellään.

Hyötyuskominen

Yksi hyvin erikoinen mutta laajalle levinnyt tapa suhtautua uskontoon on uskomiseen uskominen. Tämä hakee oikeutusta uskontojen olemassaololle, mutta ei tee sitä perinteiseen tapaan Jumalatodistusten kautta : Tässä lähestymistavassa ei ole teoriaa Jumalasta, eikä tutkita miten Jumala olisi todistetusti olemassa. Sen sijaan uskonnosta haetaan muuta hyötyä, sellaisia asioita jotka ovat tosia riippumatta siitä onko Jumala "todella olemassa" vai ei. Ei siis selitetä miksi uskon kohde on totta, vaan selitetään mitä hyötyä uskonnosta on. Tämä hyötyajattelu lähentää uskonnon samankaltaisuutta markkinatalouden kanssa.

Tässä on kolme päälinjausta.
1: Ensimmäinen näkee uskonnon poliittisesti tärkeänä ; Yhteiskunta pysyy pystyssä vain uskontojen tuoman normiston kautta. Muuten pelätään kaaosta. Tämänlainen argumentaatio on ollut varsin kauan suosittua. Esimerkiksi Hobbes puolusti tämänlaisella ajattelulla kuninkaanvaltaa : Hänestä ihmisen luonnontila oli sotaa kaikkien kanssa. Heikoin voi tappaa vahvimman yllättämällä tämän takaa päin, joten kukaan ei ole turvassa. Hänestä kuningas piti yhteiskunnan kaukana tästä tilasta.
___1.1: Suomalainen ateistiblogi onkin kuvannut tätä argumenttia selittämällä miten uskovaisten usko on sidottu siihen että yhteiskunnassa on paljon julmia psykopaatteja jotka pysyvät kurissa uskonnon voimin. Tämä tarkoitta asitä että muut kuin nämä psykopaatit ovat uskoltaan irrelevantteja. Uskon hyöty yhteisölle tulee vain näiden psykopaattejen uskosta. Muiden uskolla ei silloin ole "niin väliä".
___1.2: Tämä selitys on siitä outo, että kristinuskon suosio ja hyväksyntä ei itse asiassa tule itse uskonnosta. Sen sijaan yhteiskunnan menestys johtuu siihen liittyvistä asioista. Usko itsessään - et. Jumalan olemassaolo ja muut vastaavat - eivät ole tässä perustelussa kristinuskon levinneisyyden ja suosion syynä. Jos kristinuskoon liittyvät asiat tuovat valtiolle toimivuutta, ja toimivat valtiot "valloittavat maailmaa" joko aseilla tai ilman, on selvää miksi maailmassa on paljon kristittyjä. Ei siksi että kyseessä olisi Tosi uskonto. Vaan koska se on ollut liitoksissa johonkin aidosti hyödylliseen. Liitoksissa taas on yleensä se ongelma, että ne voidaan irrottaa. Näin ollen esimerkiksi kristinuskon arvot voidaan laittaa lainsäädäntöön ja heittää jumalanpalvelustoiminta viemäriin ja saadaan silti täsmälleen sama hyöty yhteiskunnalle. Itse asiassa monet kristityt muistuttavatkin miten Suomen laki on vahvasti kristillinen laki, ja mahdollisesti todistavat miten nämä ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä. Suomen Laki voi täten tiivistää uskonnottoman normijoukon, jossa ei ole personifioitua Luojaa eikä muuta uskonnollista materiaalia. Vakiintuneiden konnotaatioiden mukaan arvoilla ei ole persoonallisuutta kun taas Jumala nähdään jonkinlaisena (arkikonnotaatioissa jopa parrakas) "Älykäs Suunnittelija".
2: Toinen korostaa miten kristinusko on tieteen kehitykselle tärkeä. Miten suuret tiedemiehet ovat olleet kristittyjä. Tätä kautta kristinuskosta on hyötyä koska sen maailmankuva kannustaa tieteen tekemiseen, toisin kuin vaikkapa mystiikka jossa maanpäällinen nähdään illuusiona.
___2.1: Tämä selitys on siitä erikoinen, että kristillisenä aikana tiede ei ole suinkaan aina mennyt eteenpäin. Kristillisellä ajalla oli myös "tieteen takapakin" aika. Yleisesti ottaen kun jollekin asialle hankitaan selitystä, katsotaan mitkä asiat ovat muuttuneet. (Karkeasto: Jos A ilmestyy ja alkaa tapahtumaan B:tä, se on vihje siitä että A voisi liittyä B:hen.) Tässä muutosta yritetään liittää johonkin joka on pysynyt koko ajan samana. Tämä selitys ei kuitenkaan ole täysin huono koska kristinusko ei ole ollut mikään pysyvä järjestelmä. Tätä kautta keskusteluun tulee mikä kristinuskossa muuttui tuona aikana. Tosin tällöin nämä muutospiirteet nousevat tärkeiksi, ei se osa (uskovaisuus, hengellisyys, kristillisyys, Raamatun kunnioitus...) jotka olivat pysyneet samana. Kun katsotaan muuttuneita asioita, saadaan palasia jotka liittyvät kristillisiin tulkintoihin.
3: Uskonto parantaa elämänlaatua. Kun uskonto esimerkiksi suojelee kuolemanpelolta, se vähentää pelkoa elämän aikana. Jos uskonto on epätotta, ei kuollut joudu kohtaamaan väärässäoloaan. Väärä toivokin on elämässä ollut aidon tuntuista.
___3.1: Minun on hyvin vaikeaa uskoa tätä. Moni on luopunut uskonnosta juuri siksi että se ei ole tuonut tätä luvattua. Vaan on tarjonnut syyllisyyttä. Uskonto esitetään usein - jopa ateistien parissa - yksiniittisesti "henkiseksi viihteeksi". Mutta aina se ei ole uskovalle niin yksinkertaista. Count Up -blogi esimerkiksi muistutti siitä miten ajatukset, sanat ja laiminlyönnit voivat joskus painaa, mikä tarkoittaa sitä että armon kokemus uskovalle ei ole aina mitään helposti saatavaa viihdettä.

Yleisesti ottaen en oikein tiedä, miten tälläiseen pitäisi suhtautua. Sillä tässä uskontoa perustellaan hyötyyn vedoten totuuden sijasta. Uskomisesta luopuminen joka toisi yhteiskunnan tuhon on itsessään argumenttivirhe. ; Jos tuholla pelotellaan, on kyseessä Argumentum ad metum, jossa pelotellaan seurauksella jotta totuusarvo unohtuisi. Ja jos yhteys on aito ja todistettu, on kyseessä Argumentum ad consequentiam, jossa epämiellyttävä seuraus ohjaa uskomaan että asia olisi epätosi. Moni nielee nämä argumenttivirheet koukkuineen vaikka maailmassa on tapahtunut ja tapahtuu epämiellyttäviä asioita kautta aikojen.

Minua taas ei juurikaan kiinnosta "mitä minä saan". Haikailen enemmän sitä utooppista tietämistä ja todistamista. En sido agnostismiani siihen miten asiat ovat toivottavia ja mukavia. Yllättävän moni fiksukin ihminen sen sijaan sitoo uskonsa juuri näihin. Tämä pistää miettimään ainakin ihmisen itsekkyyden ja toiveajattelun rajoja. Kaukana ovat.