Jospa Jeesus onkin neitseellisen syntymän sijaan tullut pullosta?

 C. S. Lewisin "Mere Christianity" yrittää argumentoida niinsanotun Lewisin trilemman kautta. Eli Jeesusta ei saa pitää viisaana miehenä koska Jeesuksen kannanotot olivat luonteeltaan senlaatuisia että hän olisi joko hullu, valehtelija tai Jumala. Tämä on, erikoista kyllä, argumentti nimenomaan sitä maltilliseksi usein nähtyä jeesuskuvaa kohtaan jossa historiallinen Jeesus olisi jonkinlainen filosofi.

Kiehtovaa kyllä, tässä ei ole nostettu oikein kenenkään parista esiin sitä miten kammottava tämä Lewisin argumentti on nimenomaan suhteessaan mielenterveyteen. On aika katsoa hullua Jeesusta.

Voisin tietenkin ottaa esiin sen miten jossain historian varrella esimerkiksi neuvostoliitossa oli tärkeää nähdä että Jeesus olisi paranoidi. Näissä kun nousee juuri sellainen samanlainen ad hominem -asenne mikä on problemaattista myös C. S. Lewisin näkemyksessä. Jeesus on haluttu määrittää paranoidiksi jotta hänessä ei olisi viisautta. Joka on hyvin sama kuin sanoa että Jeesuksessa ei voi olla viisautta jos hän olisi hullu, mikä on Lewisin argumentin vaatima taustaoletus ; Jos viisas Jeesus voi olla myös osittain valehtelija tai mielenterveysongelmainen niin trilemma ei eliminoisi asioita siten miten Lewis argumentoi sen tekevän.

En tartu myöskään Nietzschen "Antikristukseen" jossa hän syyttää Jeesusta hyvinkin pikkumaiseksi ja kypsymättömäksi. En siksi että Nietzsche on kokemusasiantuntija hulluuteen enkä siksi että en näkisi esimerkiksi miten Jeesuksen monet käyttäytymiset – sanotaan nyt vaikka eräs rahanvaihtajain pöydän kaatamisen toteutustapa ja eräs viikunapuun kiroaminen – ovat sen laatuisia että kristitytkin joutuvat selittämään näiden tekojen vertauskuvallista arvoa koska sen ulkopuolella näyttää siltä että Jeesuksella olisi känkkäränkkäpäivä tai hän pitäisi minun vlogia. Juveniiliksi ja lapselliseksi kutsuminen vaan ei ole kovin argumentatiivisesti ylevää.

Sen sijaan kerron, että minusta on todellakin aivan uskottavaa nähdä että Jeesus oli jossain määrin viri. Tämä on jotain joka selittää pari asiaa. Justin Meggitt onkin kirjoittanut kirjan siitä miten Jeesuksen teloitus on kiinnostava koska kohteena ei selvästi ollut koko apostolien joukko. Esimerkiksi Getsemanessa annettu Juudaan suudelma tarvittiin jotta Jeesus ja vain Jeesus voitaisiin tuomita. Mutta ei muita. Ei edes Pietaria joka heilui teräaseen kanssa pidätystilanteessa. Roomalaiset olisivat kyllä vain voineet pidättää ja teloittaa kaikki.

Jos Jeesus olisi jotenkin erityisen fanaattinen ja mielisairas, olisi varsin ymmärrettävää miksi impulssikontrolliaan temppeleissä ja puiden ääressä menettävä kuumakalle aivan erityisesti otettaisiin talteen. Samalla selityksen saisi myös se kuuluisa Raamatunkohta joka sanoi että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. (Joh. 4:44) Ja miten Jeesuksen tunteneet Johanneksen evankeliumissa niin innolla viittaavat siihen miten Jeesus on järjiltään. (Joh. 10:20)

Mielenterveysongelmat valitettavasti näkyvät lähipiirille ja on helpompaa olla messias jos on tämänlainen tilanne. Muutenhan me tiedetään kyllä kulteista että niitä saadaan perustettua paikallisestikin. Jeesuksen mielenterveysongelmat ovat tässä mielessä uskottava hypoteesi. Sitä ei oikein voi torjua täysin vaihtoehtona. Lewisin trilemma avaa siis tavallaan tien siihen että kyllä. Lewis on niin lähellä trilemmansa kanssa ja erehtyy vain siinä viimeisessä askeleessa. Hulluja kun on paljon enemmän kuin yliluonnollisia taikamiehiä.

Mutta ei. En lähtisi siihen että tämä tarkoittaisi että Jeesusta ei tarvitse kuunnella. Se olisi sama kuin väittäisi että mielenterveysongelmaisilla ei voisi olla mitään arvokasta sanottavaa. Tämä on jotain jota irvokkainkaan julistaja-apologeetikko vahvimmissa Lewis-intoiluissaan ei mene kertomaan esimerkiksi käännytellessään ihmisiä jotka ovat mielenterveyskuntoutujia. He eivät mene kertomaan mielenterveysongelmaisille, että sinulla ei voi olla viisautta kun sinulla on tuo skitsofrenia ja hallusinoit jostain muusta kuin Jeesuksesta ainakin joskus.

 <hr>

Viitteet:

C. S. Lewis, ”Mere Christianity” (1952)

Минц, Я. В., "Иисус Христос — как тип душевнобольного" (1927) [engl. ”Jesus Christ: A Sample of Mentally Ill”]

Friedrich Nietzsche, ”Der Antichrist: Fluch auf das Christenthum” (1888) [suom. ”Antikristus”]

Justin Meggitt, ”The Madness of King Jesus: The Real Reasons for His Execution” (2010)

Näkökulmaa pahan ongelmaan

Minun elämäni aikana on tapahtunut paljon asioita. Kulttuuri on muuttunut massiivisesti. Ollessani nuori, arkkipiispa saattoi vakavalla naamalla äristä siitä miten kirkosta erotaan vain jotta säästetään kirkollisveron verran ja voidaan tätä kautta palvoa mammonaa. Sittemmin piispatkin ovat joutuneet ottamaan kevennettyjä kantoja joissa ymmärretään, että kenties osa eroaa kirkosta nimenomaan sen vuoksi että kirkon edustamat arvot ovat heidän silmissään kyseenalaisia. Ja saamme myös lukea jopa Helsingin Sanomissa asti kirjoituksia uskovaisilta jotka kertovat sympaattisesti miten heidän uskonnollista vakaumusta haastetaan moraalikeskeisesti; Pitää reagoida miten kirkko ja uskonnot tekevät pahaa. Ja Jumalaa koskee oikeastaan ihan sama kuin kirkkoinstituutioitakin. Pahan ongelma on se ateistien peruslähestymistapa jota vastannee uskovaisten hyppääminen Pascalin vaakaan. Se on se juttu johon joutuu useimmiten reagoimaan.

Pahan ongelmaa on lähestytty monella eri tavalla. Esimerkiksi Trakakis on koostanut erilaisia näkemyksiä pahan ongelmasta ja tarjoaa kahdeksan erilaista lähestymistapaa tähän kysymykseen. Itselläni on näihin myös jotain kommentaaria.
1: Tomistisessa näkökulmassa nähdään että kärsimyksellä on funktio; Ilman kärsimystä yhteys Jumalaan ei olisi mahdollista. Mikä on minusta kiinnostava kysymys koskien Tuonpuoleisen Taivaan metafysiikkaa. Jos asia on jotenkin väistämättä näin, meidän tulisi hyväksyä kärsimys välttämättömyytenä joka olisi myös Paratiisissa.
2: Eksistentiaalisemmin pahan ongelma nojaa syvään ongelmaan; Kun kohtaamme kärsimystä ja tajuamme että se ei ole torjuttavissa, me yritämme selvitä tästä jotenkin. Joka sitten on portti teismiin koska se tarjoaa lohtua kärsimyksen sietämisessä. Minusta tässä haasteena on se, että kokemuksen ymmärrettävyys ei tarkoita loogista pätevyyttä ja on älyllisesti epätyydyttävää jos teismi sitten tuottaa ajatuksia sellaisesta Jumalasta jolla on sellaisia ominaisuuksia että pahan ongelma nousee tätä kautta.
3: Asiaa voidaan nähdä siten, että pahan ongelmaa voidaan teologiassa lähestyä tunteilematta älyllisesti ja tällöin voidaan nähdä että pahan ongelmaan on useita kiertoteitä ja oikeastaan ainut mikä erottaa sofistikoituneita ja naturalistisia teorioita on se, että naturalistiset selitykset ovat yksinkertaisempia tai tunteisiin sopivampia. Itse näen että naturalismin ja teismin konflikti on tärkeä osa pahan ongelman kontekstointia, ja todellakin koen emotionaalisesti että jos seuraamme objektiivista moraalia joka on sama nyt ja aina niin esimerkiksi kansanmurha on paha nyt eilen ja silloinkin kun joku William Lane Craig keksii sisäisesti koherentin argumentin joka sallii Raamatussa mainitun kansanmurhan niin sen pahempi kristinuskolle.
4: Pahan onglemaa voidaan ratkaista myös idealismin kautta; Tällöin hyvää ja pahaa voidaan kontekstoida esimerkiksi siten että moraaliset ohjeet koskevat luotuja eivätkä siksi koske Jumalaa itseään. Itse näen tässä, että jos Jumalalle annetaan ominaisuuksia kuten Rakastavuus, ne itse asiassa eivät ole sama asia kuin etiikka. Se koskee sitä miten hän suhtautuu luotuihinsa. Ja tässä kontekstissa on aina ongelmallista jos Jumalalla on Taivaan ja Paratiisin tapainen maailma mahdollisuutena, paikka jossa ei ole kärsimystä. Mutta silti hän luo erikseen tätä varten meille sen sijaan maailman jossa meidän kärsimyksemme on väistämätöntä ja jopa funktionaalista kun emme esimerkiksi hakkaa sormeamme rikki vasaralla koska kipuaistimme varoittaa tästä. Evoluutio selittää kärsimyksen tältä osin varsin näpsäkkäästi ja kärsimyksen funktionaalisuus on naturalismissa siisti tavalla joka ei oikein yllä Jumalan maailmaan asti.
5: Voidaan ajatella että koko pahan ongelma on huono ja väärä kysymys. Koska jos pahan ongelma olisikin todiste Jumalan olemassaoloa vastaan ja se toimisi täydellisesti niin se ei auttaisi meitä selviämään ja kohtaamaan kärsimystä elämässä ja siksi olisikin katsottava vain esimerkiksi sitä auttaako teismi kohtaamaan kärsimystä. Koska pahan kohtaaminen on ongelma johon on haettava ratkaisua. En oikein tiedä miksi kysymyksen ohittamiseen tulisi edes olla mitään erityistä kantaa.
6: Pahan ongelmaa voidaan kääntää ateismiin – tai tarkalleen optimistiseen ateismiin – koska jos kärsimys on selitetty ja syvärakennettu biologiaan, erityisesti suhteessa evoluutioon ja kelpoisuuteen, niin on vaikeaa nähdä perustaa ateismille joka luottaa että voisimme olla onnellisia ja kiitollisia elämästämme. Itse en ymmärrä miten moni tuntuu asettavan esille oletuksia siitä miten uskonnottomuuden tulisi jotenkin varmistaa elämän onnellisuus ja että sen pitäisi taata että maailma on reilu kaikille ja todella elämisen arvoinen jokaikiselle. Näen että oma olemassaoloni on varmin todiste tämänlaisen maailman reaalisuutta kohtaan in first place. Jos sinulla on selitys joka selittää ei-olemassaolevaa maailmaa, se on aika heikoilla se selitys.
7: Toisaalta pahan ongelmaa ei välttämättä tarvitse ratkaista täysin. Voi riittää että sitä pienennetään ja kevennetään. Tällöin pahan ongelma voi pienentyä jossain konteksteissa. Esimerkiksi silloin kun ihmiset murhaavat toisiaan ja aikaansaavat kärsimystä omilla toilailuillaan itselleen ja läheisilleen. Tämä toki ei ratkaise kaikkia ongelmia. Luonnonmullistukset ja tulivuorenpurkaukset harvemmin johtuvat synnistä.
8: Pahan ongelmassa perushaaste voidaan asettaa myös siihen että Jumala asetetaan asetelmaan jossa tehdään vaihtokauppaa jossa luotujen kärsimys asetetaan vaakakippoon ja sitten Jumala katsoo että on vain soveliasta vaihtaa tämä johonkin muuhun asiaan. Tämä voitaisiin ohittaa erilaisilla ei-antropomorfistisilla Jumalilla jotka eivät pidä sisällään ihmisenkaltaista psykologiaa. Itse näen että nämä ratkaisut vähintään eivät auta ihmisiä selviämään kärsimyksestä. Tämänlainen Jumala vaikuttaa myös hyvin erilaiselta kuin kristinuskon Jumalasta yleensä annettu kuva.

Näistä näkee että Pahan ongelma onkin klassinen ongelma. Joka on useimmille apologeetikoille lähinnä ongelma joka oletetaan mitättömäksi ja loput ajasta keksitään miten voi olla että tämä pitää paikkaansa. Johtopäätös on niin a priori että pahan ongelman relevanssille ei nähdä edes tilaa. Itse näen että pahan ongelma on jotain jota tulee lähestyä enemmänkin sellaisella otteella mitä Stark käyttää.

Hän on itse kristitty, mutta näkee että konservatiivikritityt vat liian vahvasti sitoutuneita siihen, että jotta Raamatulla olisi heille arvoa sen tulisi olla (1) sekä historiallisesti oikein että (2) sisäisesti konsistentti ja koherentti ja tämän päälle vielä (3) moraalisesti kohottava.

Ja vaikka Raamattua tutkivat akateemikot ovat melko vahvasti sitä mieltä että yksikään noista kohdista ei ole mikään kyseenalaistamaton fakta, niin he kohtelevat Raamattua kuin se olisi sekä arvokas että täyttäisi sisältöä koskevat muut ehdot. Stark näkee tämän jonain joka varmistaa sen, että erilaiset haasteet ja ongelmat muuttuvat apologeetikoille pelkiksi ratkaistaviksi ongelmiksi ja ratkaistaakseen nämä he itse asiassa usein ohittavat Raamatun ymmärtämisen. Hän kuvaakin kirjassaan miten esimerkiksi tietyt Raamatun kirjat ovat hyvinkin satiirisia ja tätä tyylilajia ei ymmärretä virheetöntä Raamattua tavoittelevien parissa.

Virheiden ratkaiseminen keinolla millä hyvänsä a priori asenteisiin nojaten tuottaa myös väistämättä sellaista asennetta, jossa esille nostetaan esityksiä joita modernissa maailmassa ei voida hyvälsyä. Saati hyväksyä joksikin objektiiviseksi ja ikuiseksi moraaliksi. Tästä ehkä selvin esimerkki on siitä miten Raamatun vanhassa testamentissa kuvataan Jumalan käskemä kansanmurha ja nykyään moni näkee että kansanmurhaa ei voi moraalisesti oikeuttaa. Että on objektiivinen moraali jossa asiat ovat oikein ja väärin ehdottomasti. Ja jos näin on, on kansanmurha yksi ehdottomimmista ei-eistä hyveellisen ihmisen tehtävälistoille.

Stark korostaa näkemystä jossa torjutaan perinteinen alentuva suhtautuminen. Eli jos esimerkiksi pahan ongelma tuottaa ongelmia ja haasteita, se johtuisi jonkinlaisesta moraalisesta ja älyllisestä typeryydestä jossa asian vaikeana kokeva ei jotenkin ”ymmärtäisi” asiaa. Sen sijaan kysymys on yleensä nimenomaan siitä, että ongelma tiedostetaan. Siihen tarjotut ratkaisut, esimerkiksi William Lane Craigin God Command Theory ymmärretään. Ja tässä oleva asenne kuvautuu varsin osuvasti arkikieliseen sanapariin jota Craig itse välttelee. ”Hyvien kansanmurhien” konsepti onkin se joka on liian vaikea hyväksyä. Takana ei ole ignoranssi vaan kenties jopa ymmärrys näiden apologeettien kehittämien puolustusten moraalisesti vähintään ongelmallisista tausta-asenteista. Toisin sanoen se, että ei ole samaa mieltä pahan ongelman ratkaisuista muuttuu liian helposti kannanotoksi siitä että erimielinen "ei ymmärrä". Kuitenkin pahan ongelman vakavasti ottava saattaa aivan täysin olla se, joka ymmärtää sekä pahan ongelman argumentin, sen ratkaisuyritykset että näiden ratkaisuyritysten erikoiset ja asenteelliset taustaoletukset. Kun taas joku voi nähdä että "pahan ongelmaan on mallivastaus, aivan kuten a priori ajattelin". Ja hän on se joka on ignorantti kaikilla tasoilla, mahdollisesti aina itsensä pahan ongelman argumentin hallintaan asti.

Starkin näkemys Pahan ongelmasta on yksinkertaisesti se, että hän näkee esimerkiksi Jobin kirjan kuvaavan kärsimyksen reaalisuutta ja korostavan että yritykset selittää sitä ovat heikkoja ja ongelmallisia. Jobin luona käyvät puhuvat mielellään filosofiaa mutta heidän sanansa eivät auta kärsivää. Hän näkee Jobin kirjan myös kritiikkinä menestysteologisille ajatuksille ; Juutalaisessa kulttuurissa on pitkä perinne ajatuksille, joissa ajatellaan että Jumalan tahdon seuraaminen hyödyttää myös ja jo tämänpuoleisessa. Eli hurskaus on paitsi eettistä myös hyvä peliliike. Ja Jobin kirja iskee kritiikiinsä ennen kaikkea tämän asenteen kritisoimiseen sen sijaan että yrittäisi jotenkin ratkaista pahan ongelman. Päinvastoin; Koko kirjahan kertoo siitä miten Jumala lyö vetoa ja hurskas mies joutuu tulilinjalle. Ja saa lopuksi varsin omituisen palkinnon kun korvatuksi tulevat paitsi maallinen omaisuus ja karja niin myös kuolleet lapset joiden tilalle saadaan uusia jälkeläisiä. Aivan kuin joku uskoisi että kuolleen läheisen voi vaihtaa siihen malliin miten joku tunnekylmä voi ottaa korvauskoiran edellisen kuoltua.

---

Viitteet:
N. Trakakis (toim.), ”The Problem of Evil: Eight Views in Dialogue” (2018)
Thom Stark, ”The Human Faces of God” (2011)

Vuorisaarnaa ja erektioita

Michel Montaigne kannusti siihen että viisaus määriteltäisiin eri tavalla kuin mitä akateemiset ihmiset sitä lähestyivät. Montaignesta viisaus tarkoitti sitä että inhimillisessä ei olisi vieraita asioita. Tätä kautta klassinen sivistys latinankielentaitoineen ja logiikkatehtävienratkomisen osaamisineen oli vain kalpea kaistale koko ihmisyydestä. ; Montaignen esimerkit vilisivätkin esimerkiksi filosofeja joiden olisi päästättävä pierua. Sillä hän halusi korostaa ruumiillisia ja muuten väheksyttyjä elämän puolia. Tämä olisi rikkaampaa ja sievistelemättömämpää. Näin ollen filosofin tulisi voida logiikkatehtävien sijaan tai ainakin lisäksi kyetä lohduttamaan ystävää jolla on erektio-ongelma.

Josta päästäänkin omaan erektio-ongelmaani.

Meille tilataan kotiin aika usein pizzaa. Läheisessä kotipizzassa on useita työntekijöitä. Ja kotiintuontiin heistä tulee aina joku. Yksi heistä on nuorempi nainen joka on mieleeni hyvinkin viehkeä. Puolisoni joka ei nähnyt häntä ensimmäistä kertaa kykeni pelkästään äänensävystäni arvaamaan asioita. Koska, rehellisesti sanoen, hän tietää olevansa jokseenkin turvassa, hän on käyttänyt tätä kiusoittelemiseeni. Olen yksinkertaisesti jantteri jonka kohdalla ruoantuontiin erikoistunut kuriiri on out of my league. Joku voisi sanoa että kiusoittelu on puolisoltani astetta ilkeää. Mutta tosiasiassa se olen minä joka tekee tämän kiusoittelun helpoksi.

Filosofia lähestyvä voisikin tarjota käsilläniolevan erektio-ongelman – tai ehkä enemmänkin ongelmaerektion kautta; Miten minun tulisi toimia tämänlaisten tilanteiden edessä?

Kysymykessä on tietenkin se, että seksuaalisuusasiat pidetään mielellään privaatissa. Puolisonikaan ei vitsaile asiasta julkisesti. Tai pizzakuskin tietäessä. Minäkin käyttäydyn asiallisesti ilman kourimista ja muita asioita. Kuitenkin tämänlaiset asiat selvästi vaikuttavat elämääni. Tarkalleen ottaen jossain toisessa perheessä se voisi olla aviollisen kriisin paikka. Mutta meidän tilanteessamme tilanne on huomattavasti vakavampi; Se tekee minusta herkän erilaisille burneille. Peräti ainoassa paikassa jossa näillä on väliä koska haluan siellä kunnioitusta. Mutta en saa. Eli kotona.

Ongelma on teologiassa tuttu. Nekin on rakennettu tilanteisiin joissa on kaltaisiani sievisteleviä ihmisiä. Jos asiaa lähestytään abrahamilaisten aavikkodogmien kautta, niissä on reagoitu monellakin tavalla tähän ongelmaan.

Suomessa islamilaisessa lähestymistavassa otettu burqa on varmasti hyvä ottaa ensiksi esiin. Tällöin korostetaan sitä että visuaaliset efektit ja niihin reagoinnit eivät ole hallinnassamme. Tätä kautta kun minä menen avaamaan oven ja siellä on hemaiseva pizzantuoja joka on kolkannut jossain pepperonipizzan ja raahannut sen miesluolani ovelle, olen ikään kuin uhri sille että hän on pukeutunut viekoitellakseen. Näin hänen pitäisi pukeutua säädyllisemmin. Ja säädyllinen tarkoittaa jotain muuta kuin pitkähihaista pizzapaikan puseroa, muutenkin peittävää vaatetusta ja niin edespäin.

Tämä asenne ei ole toki täysin vieras suomalaisessa kristillisessäkään kulttuurissa. Monihan esimerkiksi esittää että jos joku ruma keski-ikäinen filosofianharrastaja kuolaa nuorempien pizzakuskien perään, niin se on vain kohteliaisuus. Ja että pizzakuski haluaa viekoitella miehiä koska on pukeutunut niin. Tässä tietenkin tehdään kaksi aika pitkällevietyä oletusta;
1: Se, että jokin aikaansaa reaktion itsessä ei välttämättä ole oikeasti se syy miksi jotain tehdään. Se, että bikinitytöt tai se yksi pizzakuski ovat hemaisevia ei tarkoita että he olisivat intentionaalisesti pukeutuneet seksikkääksi. Heillä voi olla lukuisia syitä. Ja kenties yksikään niistä ei ole seksuaaliskeskeinen. Tai ainakaan ne kaikki eivät ole seksuaalikeskeisiä.
2: Toisaalta aika harva oikeasti haluaa vain viekoitella kaikkia. Jopa ne miehet jotka ovat menossa baariin ”kaatamaan naisia” ovat hämmentävänkin valikoivia. Tietyt naiset voidaan esimerkiksi arvioida ”lehmiksi” joita ei mielellään isketä. Paitsi ehkä jos ”omasta mielestä parempia” ei ole saatavilla. Tätä kautta pitääkin miettiä että ehkä seksikkäästi pukeutunut bikinimimmi haluaa iskeä jonkun komean ja rikkaan ja nuoren komistuksen ja että aviossa elävät keski-ikäistyneet luonnevammaiset filosofianharrastajat sattuvat pitämään samoista asioista. Mutta joita ei tosiasiassa haluta missään nimessä iskeä koska he nyt ovat niin pirunlaisesti vaivaannuttavia. Kuinka vaivaannuttavia? Kuvitelkaa tätä videota jota ei saisi klikattua pois koska pärstäni olisi juuri sinun edessäsi samalla kun heilutan litteää persettäni joka on lajityypillisesti takanani.

Tätä kautta kannattaa aina miettiä sitä että onko ”mitäs pukeuduit seksikkäästi” jokin lausunto joka kannattaa lausua raiskauskontekstissa tai seksuaalisen häirinnän kontekstissa.

Siksi onkin kenties hyvä katsoa vuorisaarnaa. Mielestäni suomalaiset miehet miettivät omissa housuissaan olevien tanakoiden tunnetilojen kohdalla aivan liian harvoin vuorisaarnaa. Vuorisaarna opettaa hyvin toisenlaisen, hyvin juutalaisen, tavan suhtautua tähän seksuaalisille impulsseille altistumiseen.

Jeesus sanoo siellä aivan suoraan että ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa.” Tässä pizzakuski herättää minussa tunteita jotka ovat omiani ja tätä kautta juuri minulla on vastuu. Tämä on hyvin juutalainen tapa. Juutalaisessa kulttuurissa monia tekoja vastustetaan siten että ei vastusteta tekoja vaan sen sijaan kielletään niiden aktivoitumisen takana olevat tuntemukset. Toisin sanoen juutalainen perinne tuppaa tekemään monista asioista ajatusrikoksia.

Näin ollen ei pidä ihmetellä jos vanhoillisissa ortodoksijuutalaisissa on ihmisiä jotka pitävät lentokentillä silmälappuja jotta eivät altistuisi väärin pukeutuville naisille. Tämä silmälaput päässä kulkeminen on tietenkin hassua. Mutta oikeastaan se on aika luonteva reaktio. En minäkään oikeastaan mahda mitään niille tuntemuksille joita saan kun näen ihanan pizzakuskin.

Tässä mielessä uskallankin sanoa että Jeesus ei sovi kovin hyvin erektioni kuvaukseen. Samoin kuin ei islaminkaan tarjoama lähestymistapa. ; Itse näen että oleellisin moraalinen kuilu on siinä että teenkö huorin vai en. Ja huorinteko ei tarkoita sitä mitä minun päässäni tapahtuu vaan nimenomaan sitä mitä ruumiini ei tee ja mitä suuni ei sano. ; Jos Jeesuksen esittämä pitäisi paikkaansa olisi pelkkä tunnetilan syntyminen todiste siitä että olen syntinen ja sitten olisi melko lailla sama toteuttaisinko halujani tai pyrkisinkö niiden toteuttamiseen. Nähdäkseni tämä on juuri se ongelma joka kaivaa koko kristillisen moraalin perustaa. Teoriassa se kieltää murhaamisen ja selittää että on kauheaa jos murhasta selviää ilman rangaistusta. Mutta käytännössä se ajaa ajatusrikokset synniksi jonka rangaistus on aina sama, helvetti, ja tätä kautta kaikki ovat jo murhaajia ja erottelua ei synny.

Tässä mielessä tärkeintä on se, että en häiritse pizzakuskia seksuaalisesti ja teeskentele että tämä on kohteliaisuus kyseistä pizzakuskia kohtaan. Sen sijaan tämänlaiset tuntemukset tekevät minusta pienen ja hitusen säälittävän miehen. Toisaalta tämänlaiset pienuudet ovat inhimillisiä jos mitkä.

On ymmärrettävä että reaktiot ovat automaattisia mutta toiminta ei. Toiminta on tekijän vastuulla. Pizzakuski ei voi olla syyllinen siihen että soitan hänet ovelleni. Hän ei ole edes valinnut piirteitään jotka minua erityisesti viehättävät. Asia on pitkälti anatomisia.

Ja tätä kautta tärkeintä on että käyttäydyn asiallisesti, otan asiaankuuluvat kustannuksellani pidettävät hauskanpidot todisteena siitä että minun laajemminkin luotetaan käyttäytyvän loppujen lopuksi asiallisesti eli tavoilla jotka eivät anna tilaa oikeutetulle mustasukkaisuudelle. Enkä ikinä, ikinä, koskaan missään paljasta tätä asiantilaa pizzakuskille joka tekee vain työtään. Tässä tapauksessa hieman tilastollisesti useammin kuin muutoin ei. Ja jos olet pizzakuskini ja luet tämän. Niin sori!

Katsotaan, sanoi filosofi

Manu Ryösö on päätynyt tilaan jossa hän tietää että olen luultavasti niitä harvoja ihmisiä jotka lukevat häntä. Siksi hän alleviivaakin - tietenkin kritiikkiini linkittämättä - tätä yhteyttä uusimmassa blogissaan jossa hän puhuu miekkalähetyksestä. Hän viljelee teräasevihjeitä sen verran alleviivatusti että yhteys on selvä.

Hän esittää, että "Olen rikkonut viimeisissä blogeissani useita tabuja. Olen muun muassa sotkeutunut teologina politiikkaan ja tieteelliseen keskusteluun." Tämä lienee itseriittoinen kuvaus sille että hän on kirjoittanut asenteellisia ja kunnolla lähteistämättömiä tuotoksia joissa on useita perusteluvirheitä. Eli niiden premisseistä ei seuraa johtopäätöksiä. (Joka on erikoista ottaen huomioon että ne premissit ovat varsin heikkoja, sellaisia joiden kanssa on helppo olla erimielinen.) Ryösö puhuu tieto-opista joka on filosofiaa jonka virheitä olen seulonut aiemmissa blogauksissani. Ryösö ei näitä korjaa vaikka kertookin löytöjensä olevan tieto-opillisia ja kiinnostavia. (Ne eivät ole ensinnäkään olleet mitenkään uusia, ne ovat kliseisiä. Ne eivät ole tieto-opillisesti vahvoja vaan niiden oikeutusperinne on jossain aivan muualla kuin epistemologiassa johon Ryösö ei ole edes viitannut. Ja kiinnstavia ne eivät ole sillä niiden vasta-argumentit on tunnettu jo kymmeniä ja osa jopa satoja vuosia.)

Tämänkertaisen vuodatuksen ymmärtäminen on helppoa.

Hän selittää että "Ateististen filosofioiden tarjoama ihmiskuva on myös aina jollakin tavalla epärealistinen (joko utopistinen tai nihilistinen)." Joka jää todistamatta. Ateismin ja nihilismin yhteyttä kritisoinkin aiemmissa teksteissä. Ne ovat myös sitä filosofiaa ja käsitepilkontaa jonka Ryösö nimeää filosofian hyödyksi. Ja tässä mielessä on erikoista että hän ei korjaa omia argumenttejaan niin että ne kestäisivät kritiikin. Tämä muodostuma on kiinnostava koska periaatteessa mikä tahansa eettinen kannanotto voidaan tulkita joko utopistiseksi tai nihilistiseksi siinä mielessä, että utopia kuvaa ihannetta joka ei välttämättä aina toteudu. Ja nihilismi taas tarkoittaa joko arvojen ja ihanteiden puutetta tai sitä että mennään kyynisesti arjessa hyväksyen että ihanteet eivät toteudu. Ryösö on kehittänyt retorisen keinon sanoa että hänen vastustajansa eivät kykene tuottamaan sellaista vastausta joka miellyttäisi Ryösöä. (Saaattaisin myös muistuttaa siitä pikkuasiasta että teknisesti ottaen esimerkiksi Jeesuksen vuorisaarna on utopistinen sanan syvässä merkityksessä.)

Ryösön ongelmana on se, mikä on itse asiassa ollut ongelmana nimenomaan joillain tietyillä ateistisilla ja materialistisilla teorioiolla ; Niissähän esimerkiksi utilitarismia on pidetty objektiiviesna ja käytännöllisenä ja tätä kautta filosofisena. Tämä asenne on vaivannut etenkin konservatiivisia ateisteja. Omaa eettistä teoriaa on asetettu valtaan siksi että sen kautta voidaan tulkita muita eettisiä teorioita ja kritisoida niitä. Oman teorian kantaaottavuuskyky sekoitetaan samaksi kuin se että muut eettiset teoriat olisivat jotenkin heikompia.

Tosiasiassa metaetiikka sanoo suunnilleen niin että koherentti eettinen teoria on koherentti eettinen teoria. Ja niiden kritiikki yleensä sanoo että toinen eettinen teoria on ristiriidassa joidenkin niiden tuotosten kanssa. Ja niiden kisatessa valinta riippuu siitä mitä oletellaan eikä siitä että jokin olisi absoluuttisesti oikeassa. Tässä mielessä kristinuskon etiikka on enemmänkin yksi teoria. Kun Ryösö toteaa, että "Kristillinen teologia kykenee keskustelemaan oikeastaan kaikkien filosofisten maailmanselitysmallien kanssa. Raamattu-teologinen lähestymistapa esimerkiksi utiltarismiin on yhtäältä ymmärtävä toisaalta kriittinen. Voimme toki myöntää, että toimintamme seurausten pohtiminen on usein hyödyllistä. Utilitarismiin kätkeytyy kuitenkin myös vakava valheellisen laskelmoimisen vaara. On nimittäin mahdollista, että yleisen hyödyn nimissä tehdään myös karmeita oikeusmurhia. Joskus ihminen luulee lyhyellä perspektiivillä hyödylliseksi jotakin sellaista, mikä on suorastaan traagista."

(Kristillinen teologia kenties kykenee mutta Ryösö ei. Ainakaan hän ei kumoa hänelle esitettyjä argumentteja vaan toistaa niitä. Joka on tietenkin rationaalisen keskustelun peruslähtökohta.) Ryösö ei ymmärrä että tässä analyysissä hän tosiasiassa tarvitsee filosofiaa mutta ei teologiaa. Tuon utilitarismin kritiikin kun voi tuottaa ei-teistisestikin. Utilitarismin ymmärtämisen saavuttaa ymmärtämällä utilitarismin määritelmät ja katsomalla niiden seurauksia eri tilanteissa. Teoria ja skenaariot johtavat siihen mitä tämä teoria sanoo. Eri moraalikäsitysten kritiikki perustuu aina siihen että otetaan teoria ja sen skenaariot. Ja sitten laitetaan nämä tulkinnat yhteen jonkin muun moraaliteorian kanssa.

Tässä mielessä kaikki moraaliteoriat voivat keskustella toistensa kanssa. Ja Ryösö todistaa enemmänkin sen että kristityt ovat tarjoamassa yhtä moraaliteoriaa muiden joukkoon. Ja että heillä on harvinaisen kova asenne tämän ylivertaisuudesta vaikka hän ei todistakaan miten tämä on ehdotomasti tosi ilman että mitään muuta voisi olla. Voidaan jopa sanoa niin että kun Ryösön mielestä maailma menee kohti turmelusta vaikka ateismin ja homoavioliittojen kohdalla, niin syynä on se että muilla ihmisillä on erilainen moraalifilosofia. Esimerkiksi individualismia ja sopimusetiikkaa koskevia näkökulmia joissa kansalainen on autonominen ja vapaa maailmaan heitetty kansalainen joka Rawlsin hengessä saa tehdä mitä haluaa niin kauan kuin ei puutu muiden ihmisten vastaaviin vapauksiin. (Joka on mahdollisuus torjua utilitarismi.) Kristitty, kuten Ryösö, tulkitsee nämä skismat virheiksi koska kristinusko on oletettu vahvemmaksi kuin nämä teoriat a priori. Kuitenkin voidaan sanoa että erimielisyys tarkoittaa vain sitä että nämä keskustelevat kristillisten periaatteiden kanssa. Ja tätä kautta voidaan oppia ja ymmärtää että kun kristitty tunkeilee mielipiteineen, hän ei keskustele vaan soveltaa omia premissejään muiden päälle ihan samalla tavalla kun mitä Ryösö kokee kanssaan erimieliset turmeltuneisuudeksi. Monelle muut moraaliteoriat ovat vahvempia ja siksi esim. homojen avioliittokielto ja valtaosa Ryösön toiminnasta ja asenteista ovat turmelusta. Jos kristinuskon moraali sanoo että ne ovat hyviä asioita niin sitä heikompi kristilliselle moraalietiikalle.

Toisin sanoen filosofia auttaa ymmärtämään mistä etiikkakeskusteluissa on kysymys. Ilman sitä Ryösö ei voi analysoida utilitarismia tai Rawlsilaista "nihilismiään". Toisaalta lisäfilosofia auttaisi ymmärtämään ne asenteelliset premissit joita Ryösö joutuu ottamaan voidakseen sanoa mitä sanoo. Ja tässä mielessä Ryösön ongelma ei ole se että filosofia olisi teologiaa alempi työkalu. Vaan se että teologia on marginaalinen fragmentti filosofiasta ja Ryösöllä ei ole osaamista filosofiasta niin laajasti että osaisi asettaa itsensä ja näkemyksensä oikeaan kontekstiin kaiken muun joukkoon. Filosofia päihittääkin tässä Ryösön ja häne kovasti arvostamansa rationaalisista syistä monien mielestä varsin kyseenalaisen moraalifilosofian koulukunnan.

Kristitty moraalieetikko joutuu käyttämään filosofiaa, esim. analyysin menetelmiä utilitaristisiin skenaarioihin. Mutta moraalieetikko tulee aivan hyvin toimeen ilman kristinuskoa. Hän voi pohtia samoja kysymyksiä ei-teistisestä kulmasta. Näyttää entistä vahvemmin siltä että kristinusko ei ole mikään filosofiaa ylempi vaan yhdenlainen filosofia. Filosofia on laajempi ja kattavampi kuin teologia. Filosofia kattaa teologian. Tässä mielessä filosofia on kuin topologia ja teologia kuin alkeellinen geometria. Toinen on kattavampi ja analyyttisempi ja sellainen että se on vaikeaa arkijärjelle. Ja siksi arkijärjellä lähestyvä voi pitää sitä epäselvänä, huonona ja epätyydyttävänä ; Ryösön asenne onkin tässä mielessä kuin tyypillä jonka mukaan paralleeriaksiooma tarkoittaa sitä että kaksi linjaa eivät koskaan kohtaa. Topologit miettivät asiasta aivan toisella tavalla koska heillä on moniulotteisempi suhde asiaan. He ymmärtävät sekä euklidisen geometrian että muunlaiset geometriat. Tässä mielessä teologin huomiot omista näkemyksistä ja niiden mielenkiintoisuudesta asettuvat oikeaan kontekstiinsa.

Samoin voinen todeta että kristinusko ei tosiasiassa ole mikään  ykseiselitteinen koherentti moraaliteoria. Se ei ole mallinnusympäristö. Sen ongelmattomuuttakaan en lähtisi alleviivaamaan. Sillä Herran Vuonna 2017 sellaiset vuoden kristillisen kirjailijan palkintoja saanut Pasi Turunen on puhuskellut kovasti puolustaen William Lane Craigin God Command Theorysta ja tämän suhteesta niin sanottuihin hyviin kansanmurhiin. Vanhan testamentin Jumalan komentaman kansanmurhan vuoksi kristityt ovat joutuneet luomaan konseptin jossa tietynlaiset kansanmurhat ovatkin aivan hyväksyttävä asia. Tämä lienee relevantimpi kuin utilitarismin hirmumogat. Toki tämä on jotain josta kristityt ovat kovin erimielisiä. Jumalan ja objektiivisen moraalin yhteydestä kun on monia moraalieettisiä teorioita, koska yhtenäistä kaikenkattavaa maailmankuvaa ei siellä ole saavutettu. (Joka oli ilmeisesti ongelma ateismin kohdalla.) Ryösön tulisikin ensitöikseen tiedostaa että God Command Theory ei nojaa muuttuvaan moraaliin jossa moraali olisi ennen eri kuin nyt. Vaan moraali on objektiivista ja hyvä on hyvää huomenna, eilen ja tänään. Tässä mielessä ei ole mitään esteitä sille että God Command Theoryn mukainen hyvä kansanmurha käynnistyisi Suomessa Huomenna. Tämä kansanmurhapotentiaali on oleellinen asia kun puhutaan kristittyjen moraalisuudesta. Ei se, että se tapahtuu harvoin vaan se että se voi tapahtua periaatteessa huomenna. Näin siis moraalifilosofisesti. Tietyistä premisseistä seuraa tiettyjä asioita. Ja tämä koskee myös kristinuskoa. Filosofi on hyvä eetikko koska hän osaa monia moraalisysteemeitä ja osaa kyseenalaistaa niitä kaikkia. Teologi on huono koska hän osaa usein vain olla asenteellinen ja dogmittaa asioita hyviksi ja huonoiksi ilman että näitä saa kritisoida. (Jos kritisoi niin osoittaa että kristitty raaputtaa arvokasta tabua. Kritiikin olemassaolo on heille todiste tästä. Koska he ovat ihmisiä jotka toimivat siten että jos objektiiinen moraali on olemassa, niin se löytyy toimimalla juuri päinvastoin kuin he ennemmin kuin maksamalla jäsenmaksuja jotta voi olla heidän dominoitavanaan seuraavan oikeutetun kansanmurhan uhrina olemista odottaessaan..)

Ryösölle ei jääkään käteen kuin ad hominem. "Kristinuskon ja ateismin vertailu on yksi omanlaisensa sektori. Ateistiset katsomukset ovat tehneet kristityille historiallisesti pahaa jälkeä. Monet kristityt ovat kuolleet näiden järjestelmien rattaissa. Se on traagista, mutta ateismi ei ehkä ole silti kristillisen teologian kannalta älyllisessä mielessä haastavin keskustelukumppani." Ateismia ei osoiteta väärässäolevaksi vaan sen sijaan korostetaan että ateistit ovat henkilöinä jotain. Ei puhuta aatteesta vaan ihmisistä. Ryösöä ei varmasti kiinnosta seurata sitä minkälaisia kristityt - mukaanlukien hän itse ja omat kannattamansa joukot ovat. Ryösön palvoma Tapio Puolimatkakin otti ilmiselvän tahallisesti, pitkäjänteisesti ja julmasti osaa Eric Piankan piinaamiskampanjaan. Kristityt ovat saaneet minut itsenikin pelkäämään henkeni puolesta lähettämällä tappouhkailuja. Olen kuitenkin käsittänyt että asioiden rationaalisuutta ei todisteta viittaamalla kannattajiensa psykologioihin. Ja että C.S. Lewisin kaltaiset kristityt ovat ymmärtäneet tätä silloin kun ateistit ovat moittineet kristinuskoa vaikka kuolemapelkoisten kävelytuiksi.

Matalan väkivaltatilastojen maat nykyaikana tuppaavat olemaan uskosta etääntynyttä joukkoa. Sellaista joka on Ryösön maailmassa pääasiassa ei-oikeita-kristittyjä. (Mitä hän ei alleviivaa koska tässä yhteydessä ei kannata miettiä miten monta oikeaoppista kristittyä on.) Itse näkisin että tämän hetken Suomessa kristinusko on erityisasemassa. Siitä saa puhua ja siitä saa rukoilla julkisesti. Kristityt saavat myös julkisesti halveksua vaikka ateistien maailmankuvaa typeräksi. Ja asia on niin tabu että jos tämän pilkan kanssa on erimielinen, kristitty marttyrisoi itsensä ja selittää että hänen kritisoimisensa syy on emotionaalinen. Se, että hän on iskenyt jotain tabua vastaan.

Kun tosiasiassa kristityt ovat pyrkineet vaikuttamaan moniin asioihin jotka tallaavat muiden elämien yli. Muun muassa siinä politiikassa. Jossa uskonto ei ole poikkeus. Uskovaisia on esimerkikmsi kristillisdemokraateissa aivan riittämiin. Puolue on hyväksytty puolueeksi ja sillä on jäseniä. Se, että valtaosa on kovasti erimielinen heidän mielipiteidensä kanssa ja sanoo tämän ääneen on se jonka Ryösö kokee tabuksi. Koska onhan se kauheaa että joku on erimielinen. Kauheaa hänelle näyttävät olevan myös kritiikkiin viittaaminen ja annettuun kritiikkiin vastaaminen siten että vastaan tulleet argumetit kuvataan, pilkotaan premisseihinsä ja osoitetaan että niiden kanssa ei voi olla samaa mieltä.

Ryösö itse asiassa muistuttaakin siitä miksi filosofien voidaan katsoa olevan syvän ytimessä. Kun Sokrateen sanottiin olevan viisain kaikista, tämä johtui siitä että hän osasi kyseenalaistaa uskomuksia. Hän osasi sanoa että hän ei tiennyt. (Hän tiesi mitä hän oletti, ja tätä kautta tiedosti rajallisuutensa.) Ryösön tapaisille tämänlainen tunnustus on "epätyydyttävää". Sillä he haluavat dogman jota ei kyseenalaisteta. Ymmärrän että tämänlainen varmuuden kaipuu on olennaista kaikille niille joiden elämä on vajaata ja joiden tyytyväisyyttä rapsuttamaan tarvitaan ties mitä asennevammoja jotka viittaavat pinnallisuuden, hedonismin ja egoismin tyylisiin moraaliteorioihin oman maailmankuvan ytimessä.

Voitaisiin sanoa vastaan jopa Camun sanoin. Sanoa sellaisia asioita jotka keskustelevat myös kristinuskon oppien kanssa ja resonoivat niiden kanssa kriittisesti osoittaen että tämä maailmankuva se kykenee arvottamaan muitakin metaetiikan ongelmia ratkovia koulukuntia koska se on se jonka renkejä ne muut maailmankuvat ovat. Absurdissa maailmassa elämiseen on kolme ratkaisua. Itsemurha, itsen huijaaminen vaikka uskontojen avulla ja asian hyväksyminen. Näistä kaksi tietä on heikoille. Annan tämän toisenlaisen premissistön kummuta Ryösön kaikkeen sanomaan. (Voin tehdä näin koska Ryösön omat strategiat ovat ottaneet luvan tämänlaisiin.)

Ei tee pahaa kärpäsellekään; Hyönteisistä ja kärsimykseestä

Charles Darwin kiinnitti huomiota loispistiäisiin. Nämä munivat toisiin hyönteisiin ja toukat söivät elävän uhrinsa hitaasti elävältä. Darwinin näkemyksessä korostettiin sitä minkälainen Jumala olisi on voinut luoda jotain niin julmaa kuin loispistiäiset. Tätä kautta hän esitti eräänlaisen muunnelman pahan ongelmasta.

Tämänlainen haaste ei ole kovin merkittävä monillekaan teologeille.

Darwin oli tässä mielessä herkkätunteinen. ; Darwinia edeltävinä aikoinakin asia on jo tavallaan huomioitu. Esimerkiksi René Descartes uskoi että eläimet eivät kokeneet relevanttia kärsimystä. Että niiden tuskaisaksi koetut äänet ovat enemmänkin rikkoutuviin esineisiin kuin ihmisiin verrattavissa. Descartes demonstroi tämän vakaumuksensa surmaamalla nykyajan mittakaavoisa julmasti oman puolisonsa koiran. (Puoliso ja koira eivät ilahtuneet.)

Ajatus on toki suosittu myös modernina aikana. Esimerkiksi Pekka Reinikainen on kirjoissaan kertonut siitä miten luonnon julmuus ja sen liittäminen pahan ongelmaan on turhaa koska eläimet eivät kärsi relevantilla tavalla. Samoin William Lane Craig on esittänyt että eläimet eivät koe aitoa kärsimystä joten niillä ei ole merkittävää suhdetta pahan ongelmaan.

Moderni teologi voisi selittää siitä miten Darwin harjoittaa antropomorfismia eli liittää hyönteisiin inhimillisyyttä. Sitä voitaisiin selittää että eläimet eivät kärsi millään relevantilla tavalla. Niiden tietoisuus on vajaata. Tässä mielessä teologit tarjoavatkin mutkan joka on tuttu liberaalien aborttikeskustelusta ; Tässä sikiö määrittyy solupalloksi jolla ei ole sellaista hermostoa että se kärsisi mitenkään relevantilla tavalla. (Tässä ihmisarvo voi olla absoluuttinen mutta se koskee vain niitä jotka määrittyvät tietoisiksi ihmisiksi. Ihmisarvo koskee vain ihmisiä.)

Tämä kysymys onkin suurelta osin ohitettu.

Teologialla on tässä mielessä jännittävä suhde eläinten hyvinvointiin ja eläinrääkkäykseen. Ja teologiset ratkaisut ovat monesti sellaisia että ne eivät enää vastaa ihmisten peruskokemuksia. Suuri osa nykyajan ihmisistä joilla on koira eivät ajattele kuten Descartes. Ja heistä Descartesin heittäytyminen ei ole vakuuttavaa varmuudenosoitusta vaan sadistista pahuutta. Jotain joka on itse asiassa "sen pahempi koko argumentille".

Kysymys on siitä erikoinen, että jos lähestyy tietoisuutta naturalistisesti, päätyy yleensä sellaisiin malleihin joissa tietoisuus ja kärsimys eivät ole joko-tai -tiloja. Sellaisia jossa teologi vaan sanoo että kohteella a on aidolla ja relevantilla tavalla kärsivä sielu ja kohteella b ei ole sielua tai ainakaan oikeantyylistä sielua. ; Tässä päädytään usein siihen että tietoisuus on jotain joka on vaikkapa Kakun idean mukainen, jokin joka on jossain määrin kaikilla elävillä ja kasvaa "termostaattien määrän kasvaessa".

Lisäksi tässä paljastuu usein erikoisia yksityiskohtia. Tuoreesti on esimerkiksi havaittu kokeellisesti että hyönteisillä on havaittavissa jotain jonka voidaan nähdä subjektiiviseksi tietoisuudeksi jossa on muisti, mieliala ja jokin jossa kokemus muuttaa hyönteisen temperamenttia. Tämä vihjaa siihen suuntaan että Darwin oli hyvinkin oikeilla jäljillä. Tästä on onneksi toki tehty filosofista ja teologista keskustelua, joka toivottavasti viriää jatkossa enemmän.

On selvää että herkkätunteiset ja sympatian ja empatiaa kokevat tarttuvat kärsimykseen herkällä otteella. Selvää on myös että tätä vastustavat voimat jotka seuraavat jotain kylmää dogmaansa jota pitävät objektiivisena moraalina jossa tunteilu on vain sivujuonne. ; Ja tässä kohden on selvää että vastaan tulee useita uskonnottomia ja vastaavia uskovaisten leimaamia Charles Darwineja joiden toiminta on sellaista että uskovaiset joutuvat viittaamaan siihen että Jumala on antanut kaikille moraalilain sisäänsä. Ja jotka joutuvat ohittamaan sen että tosiasiassa kristityt eivät vastaaviin korkeisiin periaatteisiin yllä joten moraalilait joko eivät ole kaikilla tai sitten kristinuskossa itsessään on jotain joka erityisen tilastollisesti yliedustavasti tuhoaa nämä piirteet ihmisissä. (Itseäni ei kiinnosta ryhtyvätkö julmat paskiaiset muita helpommin kristityiksi vai turmeleeko kristinusko ihmisten sisäsyntyisen empatiakyvyn. Lopputulos on kannaltani sama. Identiteetti on varoitusmerkki, signaali siitä että ollaan tavallista todennäköisemmin julman ihmisen kanssa tekemisissä.)

Ihmisistäkin tehdään Kärpäsiä.

Tässä mielessä teologien suhtautuminen hyönteisiin on samaa mitä he tekevät ihmisten kärsimyksen kohdalla itsemurhan ja eutanasian kohdalla. Uskovaiset tulevat mielellään kertomaan miten ihmisen kärsimys ei koskaan ole relevantin kovaa. Tässä on takana enemmän väitelause siitä että Jumala ei voisi tuottaa tuskaa joka ylittää kekenkään kestokykyä kuin se, että tuskaa käsiteltäisiin ja analysoitaisiin tuskan kautta. Teologit mielellään määrittelevät asiat ja muodostavat dogmeja niistä kuin tutkisivat asiaa jostain muutsakin näkökulmasta. Tässä mielessä itsemurhan ja eutanasian kohdalla tuskassa oleva onkin helposti näkemässä että heidän tuskansa falsifioi Jumalan.

Varmuus siitä että hyvä kaikkivaltias Jumala ei tuottaisi tuskaa joka ylittäisi kestokyvyn  yhdistää uskovaista ja esimerkiksi itsemurhaa yrittänyttä minua. Molemmat ovat sitä mieltä että Jumala ei tuottaisi tietynlaisia asioita. Ainut ero tässä on vain siinä että minä tiedän mitä minä olen kokenut ja miltä tämä on tuntunut. Uskovainen ei ole. Hän kuitenkin väittää tietävänsä minun kokemukseni paremmin. ; Tässä mielessä heille eläinrääkkäys ja ihmisrääkkäys ei ole koskaan "oikealla tavalla relevanttia". Ja tämä on suoraa seurausta heidän kannattamastaan teologiasta, ei mitään "syntiä" jota kristityt tekevät siitä huolimatta että heidän uskontonsa yleensä kieltää. (Mitä selitetään rakkaudettoman käytöksen kohdalla yleisesti.)

Viitekehyistymisestä

Quinen kannattajana korostan ajatusta jossa käsitteet ovat merkityksellisiä vain suhteessa muihin käsitteisiin. Ei ole mitään suoraa ja ehdotonta totuutta johon voitaisiin olla suorassa viittaussuhteessa sellaisenaan. (Jos perinteinen totuusfiksoitunut viittaussuhde on, se on abstrakti ja ihmisen tekemisistä riippumaton.) Tästä seuraa myös se, että olen syvästi epäluottavainen kaikkiin sellaisiin ajatusjärjestelmiin jotka yhtäällä väittävät olevansa luonnontieteellisiä ja sitten toisaalla kannattavat "toisenlaisia tietämisen tapoja". Minulla, kuten Quinellakin, ei ole mahdollista luoda ehyttä ja laajaa selitysjärjestelmää jossa olisi jotain osia jotka olisivat käsiteverkon ulkopuolella.

Tämän ajatuksen voi kenties tuoda esiin erikoisesti toisten filosofien kautta.

Otan tässä blogauksessa erityisesti esiin Carnapin. Hän tiivisti reaalisen idean seuraavasti ; "To recognize something as a real thing or event means to succeed in incorporating it into the system of things at a particular space-time position so that it fits together with the other things as real, according to the rules of the framework." Viitekehys on tässä yhteydessä mielenkiintoinen. Lauseessa voi aistia pragmatismia ja koherentismia. Ja tämä on melko tärkeä huomio koska nämä ovat niitä keinoja joilla "totuusfiksatiosta" voidaan selvitä niin että kyetään puhumaan tiedosta sen jälkeen kun klassiset mahtipontiset ajatukset metafysiikattomasta tieteestä, jostain jossa havainto yhdistää konseptit suoraan Totuuteen ja Todellisuuteen. (Isoilla kirjaimilla, erotuksena realistisemmille ja uudemmille naturalistisen tieteenfilosofian suuntauksille.)

Carnap -sitaatissani on erikoisia kohtia.
1: Siinä "tunnistetaan" asioita. Kuitenkin tiedetään että on mahdollista rakentaa koherentteja ajatuksia jotka eivät ole tosia. Teoreettisessa fysiikassa on totuttu siihen että ihmiset laskevat nykyiseen malliin sopivia asioita ennen kuin niitä havaitaan. Ja osa niistä on niin lennokkaita että niitä ei havaita ikinä. Osa kumoutuu mahdottomiksi tulevissa tutkimuksissa joiden havaintoaineistoa ja koejärjestelyinformaatiota ei ole ollut läsnä silloin kuin konseptia on keksitty.
2: Ja toisaalta kun Carnap puhuu sijainnista, ei olemassaoloon aina tarvita sijaintitietoa. (Vaikkapa Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen kautta sijaintitiedot voivat kadota koska asiasta tiedetään jotain muuta.)
+: Nämä ongelmat ovat tuttuja koherentismin ja verifikationismin klassisesta kritiikistä. Eli ongelmat ovat varsin hyvin tunnettuja.

Mutta tässä on lisäksi muutakin

Carnap puhui "tavallisen kontekstissa", eli hän käsitteli "tavallisia" havaittavia fyysisiä kappaleita ja maailmaa jossa elämme arkeamme yrittäen selvitä siinä tarkoituksenmukaisesti. Tai kuten Carnap asian muotoili ; "the simplest kind of entities dealt with in the everyday language: the spatio-temporally ordered system of observable things and events."

Tässä voisi tulla mieleen jopa foundationalistinen asenne. Toisin sanoen tavallisille asioille luotetaan erityinen rooli johon maailmaa halutaan sitoa ; Jos todellisuus otetaan foundationalistisesti premissoiden, on koko foundationalismin idea by definition että näitä asioita ei kyseenalaisteta vaan ne otetaan dogmaattisesti annettuina. (Koska muuten se ei olisi foundationalismia.) ; Foundationalisti toimii tässä hieman kuten oikeuslaitoksen lakimies tai tuomari. Hän käsittelee lakia kuin se olisi ehdoton todellisuus ja oikeus. Kuitenkin lakituvan ulkopuolella lakien legitiimiyttä voidaan kyseenalaistaa, jopa tehdä lainmuutoksia - tai ankarammissa tapauksissa jopa vallankumouksia.

Vierastuksesta

Tosin itse vierastan puhdasta foundationalismia. (Samoin kuin vierastan puhdasta koherentismia. Jos mukana ei ole jotain "fallibilistista efektiä" joka pakottaisi muuttamaan jotain käsiteverkossa, se voi olla koherentti mutta se ei ole riittävän hyvä. Minulle koherenttius on välttämätön mutta ei riittävä ehto.)

Ja tässä edelle kirjaamani "lakitupaefekti" on tavallaan kätevä ; Kun puhutaan erilaisista viitekehyksistä, voidaan huomata että tosiasiassa niitä on usein monia ja ne ovat päällekkäisiä ja osa niistä on keskeisempiä kuin toiset. (Toki joku naïvi fundamentalisti saattaa kuvitella että laki ja oikeus ovat sama asia ja että yhteiskuntamme lait ovat kristinuskon ansiosta Oikeat Lait. Mutta.) Suurin osa kohtaa sen että kyseenalaistamme osan viitekehyksistä. Ja tämä tehdään yleensä katsomalla "kokonaiskuvaa". Joka tarkoittaa "laajempaa viitekehystä". Lakejen oikeudenmukaisuus voi olla "epäeettistä jossain laajemmassa mielessä". (Tai laki voi olla "vanhentunut koska teknologia on muuttunut", kuten itseohjaavien autojen rajoitukset nykylaissa monista ovat kun tehokkaat tekoälykuljetusjärjestelmät kehittyvät nopeasti ja ovat jo nyt hämmentävän hyviä.)

Toki monesti kohtaamme Quinen korostaman ja alleviivaaman ongelman siitä että mitä ristiriitatilanteessa tarkalleen ottaen on korjattava; (Jos oikeustaju homojen avioliitosta on ristiriidassa uskonnon kanssa, yksi haluaa dumpata homojen oikeudet ei-oikeiksi-oikeuksiksi kun taas toinen sanoo että sen pahempi uskonnolle.) Ristiriita ja se että "jotain on tehtävä" on kuitenkin tässä onneksi universaali ja tätä kautta päästään siihen että mikä tahansa käsiteverkko ei vaan ole "tietoa". Ja tätä kautta voidaan tietenkin lähestyä sitä että mikä on kun jostain asiasta on tietoa. ; Tieteessä tätä ongelmaa vastaamaan on kirjattu esimerkiksi Duhemin-Quinen teesi, eli ajatus siitä että ristiriitatilanteessa on korjattava tilanne siten että se vaatii vähiten muutoksia käsiteverkkoon. (Joidenkin vaikutukset ovat laajoja ja muuttavat esimerkiksi useiden tieteenalojen tuloksia joten niitä muutetaan vaikeammin kuin jotain triviaalimpia huomioita tai yksittäisiä tutkimuksia joiden P-arvosta selviäminen on hyväksyttävyyden rajoilla.)

Toki Carnap itse korosti että hänen näkökulmansa oli tieteenfilosofinen eikä metafysiikkaa (scientific, non-metaphysical) joten se käsitteli etiikan sijasta nimenomaan havaittavia kappaleita ja vastaavia. Mutta oikeusvertaus on mielestäni hyvä analogia jonka voi sitten siirtää toisenlaiseen konseptiin. (Sama perustelujärjestelmä toimii tässä linkkinä.) ; Kun katsotaan jonkin entiteetin olemassaoloa ja ajatellaan että tämä on jotain jota lähestytään empiirisesti - eikä puhtaasti a priori - tavalla joka ei ole triviaali, törmäämme siihen että tosiasiassa lähinnä sidomme asiaa viitekehykseen joka on sitten "hyvin laaja kokonaiskuva".

Soveltamista.

Ongelmana on tietenkin se, että ihmisen mieli ei estä menemästä viitekehysten ulkopuolelle a priori puhtain väitelausein. Osa vaan voidaan ajatella "eri asioiksi". Ja moni pitää tämänlaista aidosti tietämisenä. Jopa niin että erilaisia toisiinsa nivoutumattomia "reaalisesta olemassaolemisesta" tietämisen alueita olisi.
1: Itselleni puhdas matematiikka ei käsittele olemassaoloa - tai tarkemmin "reaalisesta olemassaolosta tietämistä sanan empiirisessä-eimetafyysisessä mielessä. Tieteessä käytetään hyvin marginaalista määrää matematiikoista ja aksiomatisointimenetelmistä. Emme vain ehkä kiinnitä huomiota niihin geometrioihin joista ei ole hyötyä maanmittauksessa. Ja toisaalta olemme panostaneet niihin tiettyihin geometrioihin koska siitä on ollut kokemusperäisesti a posteriori hyötyä maanmittauksessa.

Rationalismin perinteen meille suoma kirous on se, että mistä tahansa voi tehdä premissin. Ja johtopäätöksen voi aina muotoilla argumentiksi kunhan valitsee premissinsä huolellisesti. Onelinerit ovat rationaalisia mutta eivät hyviä. Lisäksi teepussiaforismeja ei tavallaan voi voittaa millään puhtaasti rationaalisella väittelytekniikalla. Toinen vaan asettaa vakaumuksensa kovaksi ja se on siinä. Voit vain olla erimielinen siitä että et hyväksy niitä premissejä. Ja jos premissit määritellään a priori muusta tietämisen käsiteverkosta "erilaisiksi", et voi kumota asioita sillä tavalla millä niitä yleensä tehdään - eli nimenomaan laajemman viitekehyksen kautta.

Onkin tavallaan ovelaa että arvostettu ja vähän moitittu moderni "sofistikoitunut teologia" ja NoMa -periaatteet ovat kritiikki-immunisoinut itsensä nimenomaan siten että se on eristänyt Jumalajärjestelmän muista viitekehyksistä. Ikään kuin aina "eri jutuksi". Kritisoi sitä miten tahansa niin se on tehty väärästä viitekehyksestä, josta voidaan sanoa aina että "Jumala-ajatus on ymmärretty väärin". Samalla monet tieteestä pitävät ovat voineet korostaa sitä että he pitävät tieteestä vaikka kannattavat Jumalakonseptia. Tämä on järkevää koska niitä ajatellaan "eri viitekehyksinä".

Itse kuitenkin näen että tässä maailmankuvan kattavuus ja koherenttius kärsivät. Viitekehykset muuttuvat suppeammiksi ja ihmisellä on tavallaan kaksi maailmankuvaa tai kaksoisstandardi jolla hän käsittelee asioita tilanteen mukaan. Näin toiset asiat saavat erioikeuksia ja ovat "aivan järkeviä" ikään kuin helpommin ja pienemmällä vaivalla ja vaatimustasolla kuin muut. Tässä on minusta syvää epäreiluutta että älylliseen laiskuuteen kannustamista. ; Tässä mielessä kunnioitan enemmän jopa niitä kristittyjä joista luonnontiede on alisteista teologialle. Heillä ei ole eri viitekehystä. Heillä on "Jumala-järkevyys" joka sitten osoittaa ristiriitatilanteissa mitä dumpataan. (Evoluutio on kakkaa ja jos naturalistinen tiede tuottaa evoluutiolle todisteita niin sen pahempi evoluutiolle.)

Samoin minulla löytyy syvempää sympatiaa myös niille joista koko tiede on vaan roskaa eivätkä halua sellaiseen törkkiä. Minulla on toki aika vähän heidän kanssaan keskusteltavaa koska tämä tarkoittaa että mitään kiinnostavaa referenssipistettä ei ole. He ovat omien ambitioideni kannalta epäkiinnostavia ja turhia, ansiostaan ignoroinnin kohteita. Mutta ainakaan he eivät kulje kaksilla rattailla jotka kulkevat eri suuntiin aina sen mukaan miten heitä - ja heidän maailmankuvaansa - itseään sattuu huvituttamaan.

Paljastaako Euthyfronin dilemma, että Jumala ei voi olla kaikkivoipa?

Euthyfronin dilemma on perinteinen tapa käsitellä Jumalan ja hyvyyden suhdetta. Siitä saadaan kuitenkin vedettyä melko erikoinen twisti kohti kaikkivoipuuskysymyksiä.

Perinteisesti se on esitetty muodosa "Päättävätkö jumalat, mikä on hyvää, koska se on hyvää, vai onko hyvää siksi että jumalat päättävät niin?" Ja jos ensiksi mainittu mielipide on oikein, se osoittaa, että hyvä on riippumaton jumalista. Jos jälkimmäinen pitää paikkaansa, on hyvän käsite teennäinen, jumalat vain sanovat mitä jumalat vain sanovat.

Mutta tästä seuraa kaikkivoipuuskysymys;
1: Jos ajattelemme perinteistä God Command Theorya, jonka mukaan Jumalan käsky on se mikä määrittää hyvyyden. Tällöin Jumala ei voi olla kaikkivoipa koska hän ei voi tehdä ihmiskunnalle käskyä joka olisi epäeettinen. Jumala olisi kyvytön antamaan käskyä joka olisi sisällöltään epäeettinen. Toki Jumala voisi käskeä meitä uskomaan darwiniin ja syömään lapsia, mutta tämä muuttaisi nämä asiat hyvyydeksi. Koska Jumala sanoo mitä Jumala sanoo.
2: Jos taas moraali on jokin itsenäinen moraalilaki jota Jumala enemmänkin kanavoi meille, niin silloin olisi olemassa jotain jolle Jumalan toimet olisivat alisteisia. Ja joka olisi olemassa Jumalan ulkopuolella ja tämän yläpuolella. Toisin sanoen jos Jumala voisi olla paha, häntä arvioitaisiin jollain moraalilailla jolla olisi valta Jumalan yli.

Molemmat yhdessä vihjaavat siihen suuntaan että kaikkivoipuus ei ole Jumalan ominaisuus, olipa tilanne miten tahansa. Tämä ei toki kumoa teismiä. Mutta se on haaste kaikille teistisille malleille joissa toteutuu sekä se, että (1) moraalisutta on olemassa, että se että (2) Jumala on kaikkivoipa.

Onko Jumalan elämä mielekästä tai moraalista?

Hyvin yleisen teistisen näkökannan mukaan Jumala on jotain jota ihmiset tarvitsevat että heidän elämässään voi olla merkitystä tai moraalia. (Toisenlaisia teistejäkin on, mutta tämä blogiteksti ei käsittele heidän näkökantojaan.) Tämä asenne on mahdollinen jos vapaa tahto, tietoisuus ja mieli ja kyky tehdä päätöksiä tai mieltymykset eivät riitä. Harva uskovainen kiistää esimerkiksi että ateisti Jumalattomassa universumissa ei voisi olla hedonisti. Mutta tämä ei olisi merkityksellistä tai moraalista.

On varsin yleistä että he pitävät tulosta kyseenalaistamattomissa olevana. Ehdottomana ilmiselvyytenä. Ateismi=nihilismiä. Erimielinen ei ymmärrä mitään.

Tässä näkemyksessä otetaan myös selvä kanta euthyfronin dilemmaan.

Perinteisessä ajatuksessa haasteena on se, että jos on olemassa Jumalasta irrallinen moraali niin sitten ihmiset voisivat verrata siihen ilman Jumalaa. Tai ainakin moraali olisi olemassa siitä huolimatta olisiko Jumala olemassa tai ei. Ihmisillä ei kenties olisi pääsyä tähän objektiiviseen ei-Jumala -moraaliin. Mutta se olisi olemassa ja moraalinen. Jumala voisi olla tällöin keino jolla ihminen pääsee moraaliin. Mutta se ei tarkoita että ei voitaisi (1) olettaa että moraalia ei olisi olemassa ilman Jumalaa (2) tai vastaavasti olettaa, että ihmisillä on ei-teistinen väylä tähän tietoon ; Onhan tässäkin oletettu että Jumalalla vaan on tämä yhteys. Eikä ihminen voi tarkistaa että asia on juuri näin, koska se vaatisi sitä että otettaisiin oikea moraali ja sitä verrattaisiin Jumalan moraaliin ja katsottaisiin täsmäävätkö ne vai eivät. Koska juuri tätä suoraa tarkastelu kielletään a priori, ei vertailua voida tehdä ja Jumala on tietoväylä tähän ihmisen ulkopuoliseen tietoon.

Näin ollen uskallan sanoa että kanta euthyfronin dilemmaan on se, että moraali on sidottu Jumalaan. Tällöin puhutaan vaikka Craigin God Command Theorysta jossa Jumala on moraalin mittatikku ja ihminen on moraalinen siksi että tekee asioita joita häntä itseään mahtavampi komentaa.

Mutta mitä tapahtuu jos katsotaan tässä kontekstissa sitä olentoa jonka kuvaksi ihminen on tehty.

Jumalalla on tietoa ja taitoa. Mutta hänellä ei ole itsensä ulkopuolista voimaa jonka olemassaolosta riippumatta moraali olisi olemassa. Tässä mielessä Jumalan Tahto voi hänelle itselleen varsin helposti ilmetä mielivaltana. Hän ei voi tarkistaa mistään itsensä ulkopuolisesta maailmasta moraalia ja hänen tekemisensä ovat Hyvyyttä, olivatpa nämä sitten mitä tahansa. Sillä kun Hän tekee jotain niin sitten siitä tulee se standardi. Koska Hänellä on vapaa tahto ja vastaavat, tilanne voi vaikuttaa Hänelle itselleen hyvin erikoiselta.

Sellaiselta että kenties hän keskenään itse itselleen lainailee kristittyjen ehdottoman päteviä ja kyseenalaistamisen ulkopuolella olevia Ehdottomia Totuuksia ja päättelee että Hänen elämänsä ei voi olla merkityksellistä. No. Ei hän toisaalta tarvitse sitä Pelastustakaan johon merkitys on sidottu.

Itse tosin näen että Jumalan elämä voisi olla merkityksellistä. Mutta tässä otetaankin kantaa jossa moraali ei perimmiltään kumpua jostain "ulkopuolelta" vaan syntyy aina ja väistämättä "sisäisestä". Eli heti kun on vapaa tahto, mieltymyksiä ja tavoitteita niin kokemus moraalisuudesta ja merkityksellisyydestä nousee niiden kautta väistämättä. Riippumatta siitä onko niiden ulkopuolella jotain vertailukohtaa. Nämä muutokset tosin tuhoavat ne perusargumentit joilla selitetään teismistä ja objektiivisesta moraalista...

Koneen henki ; Fenomenologinen kokemus ruumiillisuudesta

Evoluutioteorian kritiikissä tulee usein vastaan hyvin erikoisia moitteita. Yksi silloin tällöin vastaan tuleva esittää että evoluutio ei voi olla totta koska meillä on tunne kokemuksellisuudesta. Ajatuksena on siis se, että emme ole voineet kehittyä "alemmista elämänmuodoista" (nimitys ei omani) koska sitten olisimme "vain kemiaa" (ei varsinkaan itse käyttämäni nimitys) ja tämä ei voisi muuta kuin reagoida, ei kokea.

Argumentti on siitä erikoinen että voidaan sanoa että argumentaatio on fenomenologialähtöistä. On aina hieman erikoista kuin naturalismia kritisoidaan sitä kautta että se on solmussa jonkun tämän ulkopuolisen filosofisen premissistön kanssa. Etenkin kun on vaikeaa nähdä miten tässä puhutaan evoluutiosta eikä naturalismista. (Evoluutioon saa yliluonnollisiakin twistejä. Kysy vaikka Intelligent Designiä ja makroevoluutiota kannattavalta Michael Beheltä.) Toisaalta tilanne on siitä omituisempi, että tosiasiassa naturalismi on eräässä mielessä nimenomaan ratkaisu ongelmaan jonka ytimessä on fenomenologinen ajatus kokemisesta.

Kartesiolaisen dualismin kannattajat ovat nimittäin ongelmissa ennen kaikkea interaktio-ongelman (interaction problem) vuoksi. Ongelma on filosofiassa tunnettu ja ikiaikainen. Jopa Tuomas Akvinolainen joutui erikseen selittämään sitä miten enkelit voivat ottaa liharuumiin vaikka vierailua varten ja miten he voivat vaikuttaa oikeisiin asioihin kuten Jeesuksen haudalla oleviin hautakiviin. Akvinolaisen viesti "Summa Theologiassa" oli että enkelien reagointi oli jotenkin etäistä. Eteeriset sielulliset olennot vaikuttivat asioihin kuten kuu vaikutti vuoroveteen. (Huomioi Akvinolaisen muinaisuus, hän eli ajalla "runsaasti ennen Newtonia".) Hänestä enkelit eivät todella tunteneet olevansa elossa liharuumiissaan samalla tavalla kuin ihmiset. Enkelit eivät myöskään aisti tai koe ruumiidensa kautta. Koska tästä seuraisi filosofisia omituisuuksia.

Myöhemmin tämä on liittynyt erityisesti Descartesin ajatuksiin. Hän kun jakoi mielen ja ruumiin dualistisesti kahtia. Oli res cogitans ja res extensa. Ja kun tälläiset konseptit alleviivaa, on selvää että niihin liittyvät kysymykset oikein hyppäävät esille. Ongelma onkin sen jälkeen ollut alleviivatusti mukana kartesiolaisessa dualismissa. Ja ongelman tunteminen kuuluu oleellisessa mielessä Descartesin ajatusten ymmärtämiseen nykyaikana.

Sielukonseptin mukana tulee ajatus että keho on vain lihaa jota sielu ohjaa. Ja fenomenologisesti emme koe elämistämme täten. Emme koe ruumiinliikkeitä jonain telekineettisenä nukketeatterina jossa ohjaamme jotain itsemme ulkopuolista asiaa saadaksemme tehtyä jotain. Ruumiimme ei ole kaukosäätimellä ohjattava laite. Havainnointi, kokemukset ja tunteet ovat intiimejä. Lihan immersio on syvä haaste ajatukselle jossa sielu ja ruumis olisivat erillisiä entiteettejä jotka interaktioivat keskenään.

Sielun ja ruumiin suhdetta tutkittaessa on vastassa kolme kovan luokan mielenfilosofista haastetta jotka pitäisi selittää, mutta jossa ei ole onnistuttu. (1) Miten ruumis ja sielu interaktioivat ja (2) miten voidaan kokea tilanne niin että on järkevää asettaa itsensä dualistiseen konseptiin ja nähdä että tässä olisi ylipäätään kyseessä kaksi erillistä kohdetta joiden välillä olisi jokin interaktio (3) ja miksi tämä interaktio ei tunnu interaktiolta vaan immersiolta.

Naturalismissa dualismissa olevaa ongelmaa ei ole koska he eivät oleta että tietoisuus ja ruumis olisivat jotain erillisiä konsepteja joista mieli voisi olla olemassa ilman ruumista. Mieli voidaan nähdä sinä miten ruumiin osat interaktioivat keskenään. Ruumis on kenties vain osaset mutta tietoisuus on se mitä tapahtuu kun näillä on järjestys ja tapahtumat jossa ne reagoivat keskenään eri tavoilla eri aikoina. Koska ei ole erillisiä periaatteita, ei käsissä ole enää ollenkaan samanlaista ongelmaa kuin dualisteilla.

Siksi naturalistiset evoluutioteorian kannattajat ovat mielen ja kokemuksellisuuden kannalta puhtaammilla vesillä kuin sieluun uskovat kreationistit. ; Jos sielukonsepti on totta ja mieli ei tarvitse ruumista olemassaoloonsa on heidän itsensä selitettävä miksi emme ole sitä mitä Gilbert Ryle kuvasi "ghost in the machine". Kreationistien kannattaisikin kenties pitää tässä kohden pikku suunsa supussa aiheista ja asioista joita eivät selvästi ymmärrä pienine mielineen. (Mikä tosin selittää miksi he ovat kreationisteja in first place.) Ihan siksi että hiljainen voi vaikuttaa viisaalta mutta puhuvan hölmön kohdalla Dunning-Kruger -efekti paistaa aika vahvasti läpi kaikille.

Sielupoloisen raastamisesta

Tom Kärnä kirjoitti muutamia lyhyitä irrallisia ajatuksia. Muun muassa sielupoloisten repimisestä. "Ajatelkaa sellaista skenaariota, että joku ihminen kuolee. Hänen ruumiistaan luikertelee pian ulos sielupahanen, mutta sitä joku nainen rupeaa sitten nuijimaan kengällä." Hän kirjoitti myös multiversumista "Jos ajatellaan multiversumihypoteesia eli sitä, että maailmankaikkeuksia saattaa olla iso määrä, ja näillä maailmankaikkeuksilla olisi kaikilla eri ominaisuudet. Eli erilaiset luonnonlaitkin vallitsisivat niissä. Monessa niistä ei elämän syntyminen olisi edes mahdollista. Toivon itse henkilökohtaisesti, että jostain toisesta maailmankaikkeudesta löytyisi pitkänomaisia planeettoja. Näillä planeetoilla, jos niillä olisi elämää, olisi vähemmässä määrin erilaisia kasvillisuus- ja ilmastovyöhykkeitä, ja minä olisin tästä niin kovin onnellinen."

Muutakin hän kirjoitti. Mutta jos nämä kaksi asiaa laittaa yhteen voi syntyä jotain jota voi olla hupaisakin laittaa yhteen. Se on hieman kuin seksin kanssa ; Moni arvostaa määrää mutta huolelliselle riittää kaksi, riittää vaikka yhtään tätä pienempi ihmismäärä onkin masturbaatiota.

En tartu multiversumiin antrooppisen periaatteen kautta. Sen sijaan mietin että jos modaalisen realismin mukainen maailma, jossa on erityisen runsaasti mahdollisia maailmoita, saadaan aikaan erikoinen tilanne. Jumalan on helppo olla kaikkivoipa koska hän voi eri maailmoissa toteuttaa erilaisia tiloja. Keskenään ristiriitaisia asioita voi tapahtua eri paikoissa kunhan ne eivät tapahdu samassa maailmassa.

Ja tästä seuraa aikamoista sielujen revintää. Sillä jos minä elän tässä nyt, niin jossain on toinen mahdollinen maailma jossa elän minä, joskin hieman erilaisella tavalla. Kuolemani jälkeen hyvät minät pääsevät Taivaaseen ja pahat minät pääsevät Helvettiin. Siinä saavat yksilö-yksilöiden sielut raastua hyvinkin pieniksi siilteiksi. Sitä on tavallaan joka tapauksessa jo päätynyt Taivaaseen ja Helvettiin samanaikaisesti. Ja mitä enemmän laatikkoa avaa ja katsoo, sitä selvempää on että Schrödingerin kissakin on sekä taivaassa että Helvetissä sen seitsemän sielunsa kertaa.

Tässä on tietenkin inhottavaa tiedostaa olevansa se itse joka päätyy Helvettiin. Tätä lähemmäs henkilökohtaista epäonnistumista ei modaalisessa realismissa pääse.

Ympärileikkaus teodikea -argumentin todistajana

Esinahka on suuri ongelma pahan ongelmalle. Judeo-kristillisissä perinteissä on paljon yhteistä. Yksi niistä on ympärileikkaus. Kristityille tämä ei ole pakollista. Mutta monen "Israelin ystävän" - tai muun henkilön mukaan jonka mukaan se, että Israelilla on merkittävä rooli joidenkin kristillisten suuntausten profetioissa, ei Israel valtiona ja juutalaiset kansana voi tehdä mitään väärin - ja monen muun vastaavan kanta ympärileikkaukseen on silti vahvasti puolustava.

Jos elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa niin miten Jumala on luonut poikiin esinahkaa joka pitää leikata pois? Etenkin jos leikkaamisesta on todella lääketieteellisiä hyötyjä ja poisleikkaamisesta ei ole mitään haittaa.

On tärkeää muistaa että monet kreationistit ovat pitäneet evoluutioteorian surkastumia pahan ongelman alleviivauksina. Eli eivät näe niissä mitään muuta kuin Pahan ongelman argumenttisisällön. Siksi korostetaan umpilisäkkeen funktiota joka todistaa Suunnitelmallisuudesta. He ovat tässä ymmärtäneet asioita puolittain.

Mutta ovat kuitenkin ymmärtäneet jotain. Nimittäin sen, että jos ei katsota asioita luonnontieteellisesti vaan kaikki lomitetaan sen uskonnon ja maailmankuvan kautta, niin pahan ongelma on todellakin argumentti jossa kävuisi niin että jos meillä olisi jokin piirre jonka olemassaolosta ei ole hyötyä vaan jopa haittaa, niin se alleviivaa sitä että emme elä parhaassa mahdollisessa maailmassa.

Näin ollen kreationistikristitty olisikin erityisen suurissa vaikeuksissa ympärileikkausargumenttiensa kanssa. Heille ympärileikkausasia onkin kenties vielä suurempi haaste heidän kannattamansa Jumalan olemassaololle kuin delfiinit. Toki sama ongelma on vastassa kaikilla.

Miksi ja miten sofistikoitunut teologi vastustaa ateismia?

Kun katsoo ihmisryhmää nimeltä "sofistikoitunut teologi" on selvää että heitä kuvaa se, että he ovat kehittäneet aplogetiikkaa jossa ensin oletetaan Jumalan olemassaolo ja sen jälkeen tulkitaan asioita tämän ympärille. Koska kyseessä ei ole jumalatodistusten värkkääminen, he katsovat kreationisteja alaspäin. Ja fundamentalistikristittyjä. Mutta vielä enemmän he katsovat alaspäin ateisteja. ; On hienoa että kaikki muut ajatussuuntaukset ovat olemassa vain jotta he voivat kokea laajakirjoisesti ja ideologisesti teismiin sitoutumattomasti ylemmyydentunnetta heihin nähden.

Ateistien kritiikin ytimessä on se, että heistä esimerkiksi uusateistien näkemys on yliyksinkertainen "simplistic". Tällä sanalla ei juurikaan ole eksaktia sisältöä joten sitä voi toistaa hyvinkin runsaasti ja helposti. Tarkkailemalla heidän sanomisiaan tästä "simplistisyydestä" voidaan kaivaa esiin muutamia tärkeitä teemoja. Väitän että "sofistikoituneessa teologiassa" onkin kyse näistä. Seuraavat erottavat sofistikoituneet teologit muista teologeista ja uskovaisista:
1: Uusateismi on simplististä siksi että se ei koe teologian opiskelua tärkeänä. Tässä toisin sanoen nähdään että jumaluskon on oltava niin tärkeää että siitä ei voi irtautua vaikka siksi että sitä ei pidä tärkeänä. Jumalan olemassaolemattomuutta ei siis voi lähestyä siten että uskoo fysikaaliseen maailmaan ja laajentaa tästä siihen että ei usko mihinkään paranormaaliin tai yliluonnolliseen tavalla jossa Jumala on enemmän kuriositeetti.
2: Uusateistit eivät angstaa. Sofistikoitunut teologi määrittää että jumalusko on jotenkin ihmiselle lajityypillistä ja siksi oikeasti ateisminsa miettineen ateistin kriteeriattribuutiksi on komennettu se, että he kokevat Jean-Paul Sartren tyylisiä angstikokemuksia. Mielellään paljon. Hyvä ateisti on siksi surullinen. Itse suhtaudun näihin viittaamalla Adornoon jonka mielestä monia uskovaisia näyttääkin ärsyttävän eniten ne kerettiläiset jotka ovat onnellisia.
3: Määritelmällisyysasiat. Kun ateistikritiikit määrittävät ensin Jumalan jollain tavalla, tämän ei nähdä koskevan kaikkia Jumalia. Sofistikoitunut teologi voikin aina ohittaa tämän rajoitettua jumaluutta koskevan kritiikin sillä että hän vaihtaa aihetta. On olemassa jokin muukin Jumalan määritelmä, jonka sofistikoitunut teologi tuntee koska hän on niin lukenut. Tässä tärkeää ei olekaan se, onko tällekin olemassa kritiikkiä koska senkin kohdalla voidaan siirtyä muualle. Jumalakäsitteitä voidaan viskoa eikä kritiikistä ole väliä koska riittää että edes yksi niistä tarttuu. Ateistin velvollisuus on vastata haasteeseen. Sen lisäksi ateistien velvollisuus olisi tuottaa hyvä ja työstettävä ja kaikenkattava määritelmä Jumalalle - asia jota ei nähdä kristittyjen velvollisuudeksi koska siellä monisärmäisyys on vain kiinnostavaa.

Sofistikoituneen teologian ytimessä onkin ennen kaikkea asenne. Se on sofistikoitunutta koska sofistikoituneet teologit itse niin sanovat. Muut voivat huomata että kyse on enemmän halusta saivarrella ja lukeneisuudesta kuin mistään viisaudesta tai edes hyväsydämisyydestä. Mielestäni tämä ihmisryhmä on asenteellisesti pahempaa kuin idioottimaisin kreationisti. Tälläisiä saisi ollakaan! (Saati että saisivat palkkaa. Ihmisille pitäisi maksaa palkkaa siitä että kuuntelevat näitä sofistikoituneita teologeja.)

Kuinka apologeettien moraalisuus on ohjailtavissa sisäisillä ristiriidoilla

Kun katsotaan apologetiikkaa, voidaan huomata että siinä on paljon argumentteja jotka koskevat etiikkaa. Siinä mennään jopa niin pitkälle että esitetään moraalista argumenttia Jumalan olemassaololle.

1: Jos Jumalaa ei ole, ei ole objektiivisia moraalisia arvoja.
2: On olemassa objektiivisia moraalisia arvoja.
J: Jumala on olemassa.

Argumentti on siitä kiinnostava, että siinä premisseistä seuraa johtopäätös. Premissejen kanssa voidaan toki olla runsaastikin erimielisiä. Esimerkiksi euthyfronin dilemman kaltaiset argumentit - ja jopa Sam Harrisin tapa jossa moraali määritetään ihmisen lajityypilliseksi käytökseksi jota määrittelyn jälkeen lähestytään esimerkiksi aivotutkimuksen keinoin - iskevät melko suoraan siihen että kenties objektiivinen moraali onkin ihan "naturalistista" tai ei niin lujasti sidottuna Jumalan olemassaoloon.

Mutta tämä blogaus ei ole tästä. Sillä en katso yksittäistä argumenttia. Toki tuo kohta on siitä oleellinen ja oireellinen, että käytännössä kaikista teologisista jumalatodistuksista voidaan listata jopa hirveitä argumentaatiolistoja siitä miten tuon vaaditun premissin kanssa on helppoa olla erimielinen.

Mutta en halua demonstroida miten yksittäinen argumentti on tyhmä. Voidaan nähdä että tähän kasautuu yllättävän useilla myös metatyhmyyyttä. Jotain jota tekisi mieli lähestyä klassisella "fractal wrongness" -idealla.

Sillä kun katsotaan sitä mitä aika moni apologeetikko kannattaa samanaikaisesti, voidaan huomata että heidän eri argumenttinsa ovat vielä keskenäänkin ristiriidassa.

Jos esimerkiksi otamme ajatuksen objektiivisesta moraalista, sen perusteemana on että hyvyys on universumin ominaisuus. Se on olemassa riippumatta siitä mitä ihmiset tekevät. Se on olemassa vaikka ihmiskunta lakkaisi olemasta.

Tämä on jo sellaisenaan jännitteinen erilaisten "ateistit voivat vaikka murhata ihmisiä" -argumenttien kanssa. (Osa näistä on metaeettisiä, eli niissä nojataan että ateistit ovat hyviä ja tavallaan heidän tulisi selittää tämä hyvyytensä. Mutta ateismi ei takaa tätä hyvyyttä eli anna sille moraalista perustaa. Osa niistä sitten tuomitsee että ateistit ovat pahoja.) Sillä niissä hyvyys ilmenee nimenomaan sitä kautta että kuvitteellinen ateisti joko tappaa tai voi tappaa ihmisiä. Tämä pahuus vaatii sosiaalista interaktiota jota taas ei ole jos ihmiskuntaa ei ole.

Tämä on toki vain jännite eikä totaalinen ristiriita. Sillä tätä eroa voidaan suojata siten että universumissa hyvyys on objektiivista samalla tavalla kuin "kylmä ja kuuma ovat objektiivisia". Toisin sanoen universumi luokittelee teot vaikka ihmisen kulttuuri sen sallisi. Pahuuskin on tätä kautta objektiivista.

Tätä on kuitenkin hyvin vaikeaa liittää pahan ongelmaan. Monessa näkemyksessä korostetaan että tosiasiassa esimerkiksi holokausti ei ole ongelma Jumalan kaikkivaltiudelle ja kaikkihyvyydelle. Tämä on suora la wut jos argumentaation rinnalle otetaan samanaikaisesti se argumentaatio jossa selitetään, että selitetään miksi "ateistit voisi vaikka tappaa". Niissä kun suoraan oletetaan että teismi kieltää nämä asiat pahoina asioina. Nyt niitä ei sitten kielletäkään. ; Jos universumi on kaikkineen sellainen että kaikesta seuraa enemmän hyvää kuin pahaa, niin sama kai sitten seuraa ateistien tekemistä murhistakin. Joten kai kristitytkin voisivat tappaa. Itse asiassa jotkut kristityt ovatkin tappaneet.

Toisaalta tässä viitataankin usein uskoon. Miten tosiasiassa voidaan sanoa että jopa kristitty joka tappaa ja katuu saa armon. Ja että usko ja vakaumus ovatkin ne mitkä mittaavat hyvyyttä. Valitettavasti tämä usko sitten puuttuu ateisteilta ja monilta holokaustin tekijöiltä ja vastaavilta. Joten universumi ei sitten olisikaan pahan ongelman ulottumattomissa. Koska voidaanhan sitä kuvitella universumi jossa olisi yksi uskova enemmän - tämän premissin varaan on rakennettu esimerkiksi koko apologetiikka, jonka perusideana on nimenomaan käännyttää ihmisiä kristityiksi.

Ja tämä lienee se syy minkä vuoksi apologeetikot ovat niin tiukasti sitä mieltä että jokainen ateisti tosiasiassa uskoo Jumalaan.

Bonhoefferiakin kypsyttävää

Moni arvostaa Dietrich Bonhoefferia. Usein tosin tuntuu että häntä fanitetaan koska hän oli luterilainen joka vastusti natseja. Sillä häneen viitataan usein arvostavasti. Mutta pienellä kaivelulla esiin tulee se, että kannattamisen syyt eivät ole ainakaan sidoksissa Bonhoefferin teologiaan.

Enkä puhu tässä vain siitä että natsiajan luterilaisissa Bonhoeffer oli poikkeus - toki monet selittävät että tämä ei mittaa kristittyjen hyvyyttä koska on helppoa vaatia mahdottomia. Toisaalta jos Bonhoeffer kykeni johonkin, se olisi varmasti mahdollista. Tässä puhun kuitenkin hieman toisesta asiasta.

Minulla on ollut sellainen nyrkkisääntö että "hyvä ateisti on henkilö joka toimii kuin Jumala olisi ja hyvä kristitty toimii kuin toimisi samoin vaikka Jumalaa ei olisi." Tämä viittaa jonkinlaiseen tasapainotusvaatimukseen. (Kohtuu on toki itselleni noin muutoin vieras käytänne. Muita arvioivia, koskevia ja komentavia nyrkkisääntöjä on kuitenkin helpompi tehdä.)

Bonhoefferilla on ollut hieman samantapaista henkeä. Hänestä ihmisellä tulee olla kypsä suhde uskontoon ja Jumalaan. Ja tässä lapsellinen suhde Jumalaan keskittyy erityisesti transsendenttiin. Jumala ei oikeuta - ainakaan siinä mielessä että ihminen voisi lukea "Raamattua" ja tehdä siitä tulkintoja ja sitten toimia oikean opin mukaan tavalla jossa vastuu sysätään Jumalalle. Jumala ei ole ihmeparannuskone. Kristityn on oltava enemmän Jumalan työtoveri kuin tämän sanaksi uskomalleen kuuliainen tottelija. Tuonpuoleisasiat, niistä tietäminen, niihin kantaa ottaminen ja tuonpuoleiskohtalon hallinta eivät kuulu ihmiselle. Joka tarkoittaa suuressa määrin sitä että kristityn olisi tultava toimeen ilman Isä Jumalaa.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä että Bonhoeffer vastusti natseja. Hän vastusti juutalaisten huonoa kohtelua vaikka juutalaiset eivät olleet kristittyjä. Hänen "Etiikka" -teoksensa käsittelee tyranninmurhan tematiikkaa. Tämän asian kanssa painiminen olikin vaikeaa sillä Bonhoeffer kannatti aluksi väkivallatonta pasifismia mutta sodan edetessä hän havaitsi että kenties väkivallaton pasifismi ei toimi silloin kun Adolf Hitlerin tapainen veikko on vallassa. Tyranninmurhasta ei Bonhoefferista koskaan saatu puhdasta tekoa. Se oli aina synnillinen aktio. Mutta siinä voitiin nähdä myös arvostettavia piirteitä.

Tämä ajattelu on itse asiassa vähän kuin kirosanoista siistittyä Nietzscheä. Tätä kantaa on korostanut esimerkiksi kotimainen kristillinen eksistentialismiin keskittynyt Torsti Lehtinen. Ja yhteys onkin aika helppo nähdä. Etenkin Nietzschen varhaisemmassa tuotannossa. ; "Antikristuksessa" isketään erityisesti tietynlaista Jumalakuvaa kohtaan. Tämä on lohdun Jumala joka kuuntelee rukouksia ja kenties toteuttaakin niitä. Ihmiset käsketään orjamoraaliin, tottelevaisuuteen. Ja tässä maailmassa uljaus ja sankaruus muuttuvat vioiksi ja synneiksi.

Nietzschelle Jumalalla ja Saatanalla olikin paljon yhteistä. Ei vain siksi että monesti uskonnon kisassa hävinneen uskonnon jumalista tehtiin voittajauskonnon demoneita, niin jumalasta voi tulla suuruus ja voima poistamalla lempeä kainalosauva, eräänlainen kuoleman valtakunta. Tai ainakin sairashuone. Kun Jumalasta ja hänen seuraamisestaan karsitaan uljaus, suuruus, jalous ja muu vastaava, Jumala alenee ensin elämänvastaiseksi olennoksi. Kenties Jumala alenee jopa jonkinlaiseksi toiveentoteutusautomaatiksi, joka ikään kuin olisi alempi ihmiselle. Lopulta Nietzsche näkee mahdollisuuden sille että Jumala muuttuu jonkinlaiseksi deistiseksi ideaaliksi, abstraktiksi Kantilaiseksi "olioksi sinänsä". Onkin tärkeää huomata että kun Nietzsche puhuu siitä että Jumala on kuollut niin se ei jää tähän. Yhtä tärkeä on se jatko. Se, jossa olemme hänet surmanneet. "Minne Jumala on joutunut? Minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet - te ja minä!"

Onkin jossain määrin valaisevaa huomata, että moni arvostaa Bonhoefferia aivan yhtä ilmiselvällä asenteella kuin dissaavat Nietzscheä. Luultavasti se johtuu siitä että he ovat konformisteja, seuraavat perinteitä ja kokevat yhteisöllisyyskokemuksia. Hakevat turvallisuutta ja lohtua uskonnoista. Kenties he käyvät kaksi kertaa vuodessa kirkossa ja muistavat silloin tällöin rukoilla lottovoittoa. Sellaiselta onkin hauskaa ja miellyttävää kuulla miten oppimattomat uskonnottomat ovat lapsellisia ja kuinka maailma latistuu jos ei usko että ihmisellä on sielua ja tuonpuoleista elämää.

Kuinka teismi on kuin uskoisi että on aivot maljassa

Tutustuin hitusen eräisiin Sye Bruggencaten ajatuksiin. Hän kutsuu itse itseään presuppositionistiksi. Ja hänen debatointistrategiansa on hyvin tyypillinen presuppositionisteille. Hänen koko repertuaarinsa koostuu siitä että hän tekee perusoletuksia ja sitten ei edes yritä tukea niitä millään. Sen sijaan hän asettaa vastapuolelle maksimaalisen todistustaakan. Hänen opponenttinsa olisi kumottava hänen oletuksensa mahdottomana.

Bruggencate asettaa itsensä hyvin erikoiseen asemaan siinä mielessä että tämän jälkeen hän usein korostaa että vastapuoli on maailmankuvallinen. Hän ei ota kantaa omiin oletuksiinsa vaan nimenomaan korostaa että vastapuoli tekee perusteettoman oletuksen hylätessään hänen väitteensä.

Tämä on toki siinä mielessä perusteltua, että selvästi jos premissejä ohittaa ilman todisteita takana on jonkinlainen täysin-ei-metafysiikaton asenne. Mutta toisaalta tämänlaista metafysiikattomuutta ei esimerkiksi kunnon skientisti ole esittänyt ajavansa sitten toisen maailmansodan. Bruggencate korostaa tässä sitä että oletteleva vastapuoli ei voisi, Alvin Plantingan hengessä, olla varma omista aistimuksistaan. Koska ilman Jumalaa ei voida olla varmoja aistejen erehtymisestä.

Lisähuvittavuutta tulee Bruggencaten esityksistä. Hän on esimerkiksi riemuissaan kuvannut sitä miten ateisti on kuin tyyppi joka uskoo että hän olisi aivot maljassa. Joka on Bruggencaten mielestä huvittavaa ja naurettavaa. Ja näin tehdessään hän tekee kritikaalin virheen. Sillä tosiasiassa vastapuolen ei tässä vaiheessa tarvitse muuta kuin sanoa että tosiasiassa hän ei usko sitä että hän olisi aivot maljassa. Ja korostaa että itse asiassa aivot maljassa on siitä kiinnostava ajatuskoe, että se on tunnettu filosofinen probleema josta poikkeamista ei voida todistaa. Se liittyy suureen joukkoon ongelmia jotka kietoutuvat solipsismin ympärille. Solipsismi on näkemys johon vain hyvin harva uskoo vaikka se on sisäisesti eheä ajattelusuuntaus ja sitä ei voida kumota tai sen perusaksioomia vääräksi osoittaa mitenkään ilmiselvästi. Solipsismi ei toki ole välttämättä tosi. Mutta sen aksioomat ovat todistamisen ja kumoamisen tuolla puolen hyvin syvällisellä ja häiritsevällä tasolla.

Joka johtaa siihen että solipsistiksi nimittäytyvä voisi ihan oikeasti tehdä sitä että hän tekee perusoletuksia ja sitten ei edes yritä tukea niitä millään. Sen sijaan hän voisi vain asettaa vastapuolelle maksimaalisen todistustaakan. Hänen opponenttinsa olisi kumottava hänen oletuksensa mahdottomana. Ja leikkiä sitten voittajaa jonka vastapuolella ei olisi kunnollisia argumentteja ja he siksi olisivat maailmankuvallisia ja naurettavia - toisin kuin solipsisti.

Toisin sanoen ; Jos Aivot maljassa -argumentti on todella lähtökohtaisesti ja ilmiselvästi naurettava - kuten Bruggencate esittää - niin se demonstroi sitä että hänen oma ... harashtamansa ... ärsyttävyyteen ja gotcha -asenteeseen nojaava perustelustrategia on hirvittävän huono, surkea ja typerä.

Taivaan isän hylkäjäiset

Kristinuskossa on usein käytetty vertausta Taivaan Isästä. Tätä käytetään myös argumentinomaisesti. Tällöin henkenä on se, että esitetään että lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa on jotain oleellisesti samanlaista kuin Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa.

Tämä on siitä hyvä näkökulma, että
1: Usein rakkaus on keskustelussa teemoitettu hyvinkin vahvasti miehen ja naisen väliseksi seksuaalisävyiseksi rakkaudeksi.
2: Lisäksi vanhemman ja lapsen suhdetta voidaan käyttää jossain määrin pehmentämään niitä pomppuja joita pahan ongelma tuo eteen. ; Voidaan esimerkiksi verrata että kun vanhemmat antavat lapselle rokotteen, niin he ajavat lapsen parasta. Vauvapolo kuitenkin ymmärtää vain kivun jonka piikki antaa. Tuska, kärsimys ja kaikkien paras eivät ole sama asia.
3: Jumala voi tietenkin vanhemman tavoin myös käskeä ja komentaa. Tästä tulee mielipahaa, mutta lasta pitää suojella itseltään.

Analogiassa on toki joitain syviä puutteita.
1: Sitä on esimerkiksi vaikeaa liittää helvettioppiin. Kun vanhemmat rankaisevat lapsia, tehtävänä on ohjata tulevaa käytöstä. Menneen teon rankaisun sijasta tärkein kasvatuksellinen elementti on estää huonoa käytöstä. Helvetistä ei kuitenkaan päästä pois.
2: Toisaalta usein vanhemmat yrittävät selittää miksi lasta rangaistaan, aina kun se on mahdollista. Vanhempi-lapsi -vertausta pahan ongelman kohdalla kuitenkin teemoitetaan vain niissä tilanteissa joissa mitään selitystä ei ole eikä tule. Joka heikentää vertauksen tehoa vaikka ei suoraan ristiriidassa sen kanssa olekaan. Jumala on kaikkivaltias joten hän varmasti olisi myös maailman paras selittäjä ja kertoja.
3: Toisaalta vanhemman ja lapsen välisen suhteen kohdalla uskovaiset korostetavat nimenomaan tervettä vanhemman ja lapsen suhdetta. Käytännössä rankaisevakaan vanhempi ei anna lapselle ymmärtää että hän on yksin ja hylätty. Voidaan jopa sanoa että koska monella ei ole uskonnollisia kokemuksia ja he kokevat olevansa aivan yksin, niin Jumala ei ole ainakaan kovin eettinen olento tai hyvä vanhempi. Joten jos vanhempi-lapsi -vertausta haluaa korostaa olisi hylättävä kasvattaja-vanhemmuus ja otettava vertauksen ytimeen jokin dysfunktionaalisen perheen vanhemmuus.
   3.1: Toki uskovaiset selittävät homo religiosus -ihmiskuvan mukaisesti että he eivät usko ateisteja tai jumalasta irrallisuuden kokemuksia olevankaan. Kaikki yksinäisyys ja katkeruus ilmenee Jumalavihana. Jopa "jos koet olevasi yksin, niin koet olevasi yksin suhteessa mihin" joka viittaa siihen että olisi Jumalaikävä. Tämä toki voi olla jonkinlainen yritys kiemurrella niin että homo religiosus -ihmiskuva ei kumoudu. Mutta tässä prosessissa tulee kuitenkin tuhottua se vanhemmuusvertaus. Koska jos kokee olevansa yksin, on otettava käyttöön dysfunktionaalinen hylättynä lapsena oleminen.

Jumalan tarjoamasta merkityksestä ja siitä miten tällä on vaikutusta Jumalan olemassaoloon

Pahan ongelma on tunnettu, käytännössä kliseen asteelle tunnettu, konsepti. Sen mukaan kaikkivaltias ja kaikkihyvä Jumala ei sallisi kärsimystä. Tämän argumentin minusta kaikista merkittävin heikkous on siinä, että se koskee hyvin rajallisesti määriteltyä Jumalaa. Kuka sanoo että Jumala ei voisi olla paha taikka vittumainen? (Ainakin "Raamatun" Jumalan toilailuja seuratessa ei voi olla syntymättä ajatuksia siitä että nuo tulkinnat olisivat hyvinkin mahdollisia elleivät peräti uskottavimpia.)

Toisaalta käytännössä kaikissa uskonnoissa palvotaan usein sen tyylistä Jumaluutta. Ja tässä syynä on se että "uskonto antaa merkityksen". On hyvä tarkastella tätä ehtoa hitusen;

Miksi Jumala takaa että elämämme on merkityksellinen? Me teemme koneita joita emme rakasta. Ja vaikka useilla niistä on funktio, ei kaikilla koneilla ole edes merkitystä tai tehtävää. Jos Jumala on todella taivaallinen kelloseppä niin miksi me olisimme yhtään erilaisia? Kiero Jumala voisi jopa haluta kiduttaa ihmisiä absurdissa merkityksettömyydessä kuten jumalat Sisyfosta myytillisissä tarinoissa.

Koska oletetaan että Jumala on hyvin tietynlainen. Jos meillä on kaikkikykyinen ja eettinen Jumala, hän ei loisi elämää jolla ei ole sisältöä ja merkitystä. Toisin sanoen ajatus siitä että uskonto ja Jumala antavat meille merkitystä nojaavat argumenteille siitä että Jumala olisi oleellisesti sellainen jonka olemassaolon todistamista vastaan Pahan ongelma on rakennettu.

Tästä toisaalta saadaankin uudistettu Pahan ongelma;
P1: Jos Jumala on olemassa, kaikella elämällä on merkitys ja se koetaan merkityksellisenä.
P2: On ollut vähintään yksi elämä, esimerkiksi juuri minun elämäni, joka ei ole merkityksellistä ja jota ei ole koettu merkityksellisenä.
J: Jumala ei ole olemassa.

Tämä kääntää klassisen ongelman ympäri. Masentuneet tai itsemurhaa hautovat saavat usein kuulla kristityiltä laukomia kuten "Jumala ei koettele ketään voimavarojensa yli". Eli he tietävät tätä ihmistä paremmin heidän omasta elämästään ja pään sisällöstään että "ei se oikeasti ole niin kauheaa". Tämä argumentti kääntää sen ympäri. On todellakin niin että jos Jumala on olemassa, niin sitten elämä ei ole kenellekään yli voimavarojen koeteltua. Mutta koska se on, niin tätä Jumalaa tuskin on. ; Näin ollen käy todellakin niin että mitä tapahtuu yhdelle pienimmistä, se tehdään myös Jumalalle.

Faustuksen teologiaa

Faustuksen tarinassa tohtori Faust hakee yliluonnollista voimaa tekemällä sopimuksen demonin kanssa. Usein tässä yhteydessä sopimus tehdään Mefistofeleen kanssa. Tähän tarinaperinteeseen kuuluu monia satuja joissa henkilöiden nimenä ei ole Faust. Lasken nekin tässä faustisiksi tarinoiksi. Teema on siis vahvempi kuin päähenkilön nimi.

Usein nämä tarinat muuttuvat käsittelemään joko toiveita tai valta. Henkenä on se, että onko sielun menetys Saatanalle tiedon arvoista. Mutta tieto tarkoittaa (a) joko sitä että pitää varoa mitä toivoo koska sopimuksessa on joku omituinen pilkkuvirhe (b) tieto tarkoittaa tiedon sijasta valtaa, kykyä manipuloida maailmaa.

Tämä puoli on luonnollisesti tärkeä ja niiden käsittely on varmasti apuna kun kristitty miettii suhdettaan tietoon. (Ja johtaa statementeja joissa otetaan kantaa siihen onko tiede hyvän ja pahan tiedon puusta haukkaamista vai onko tiede kristinuskon ihanteista ja kristittyjen ansioista syntynyt konsepti.)

Se mikä näissä tarinoissa on omituisinta on kuitenkin sen teologia. Tarinoiden ytimessä on se, että Faustus tekee sopimuksen. Usein omalla verellään. Tämän jälkeen hän saa joko rajallisen määrän toiveita tai aikaa. Tämä on hyvin kiinnostava koska kristinuskossa opetetaan syntien anteeksiannosta. Ja siitä että armon saa pyytämällä ja katumalla. Paitsi jos pilkkaa Pyhää Henkeä.

Tämä johtaa hyvin omituisiin teologis-juridisiin kysymyksiin. Kuten kysymykseen siitä että miksi Saatana haluaisi tehdä sopimuksen josta pääsee eroon katumalla? On huomattava että esimerkiksi
* Christopher Marlowen "Tohtori Faustus" päättyy (molemmissa versioissa) Faustuksen tappioon. Aluksi diili tuntuu hyvältä mutta lopuksi Faustus haluaa päästä irti sopimuksesta. Jos kakun voisi syödä ja pitää, ei demoniseen sopimukseen olisi kiinnostusta siellä demonisella puolella. Sopimus siis on vahva. Soimusrikosta seuraa paikalle tupsahtava demoni joka estää kikkailut.
* Toisaalta eräässä lapsuuteni saduissa mies tekee noitakeinoin sopimuksen Saatanan kanssa ja hän selviää pulasta ovelan noita-anoppinsa ja noita-miniänsä avulla. Tässä henkenä on juuri se, että diilissä kirjaimellinen tulkinta toimii molempiin suuntiin. (Pidin näistä antisankarillisista veijaritarinoista jo lapsena eniten.)
* Toisaalta monissa tarinan versioissa korostuu se, että jos toiveilla tekee jotain epäitsekästä ja kristillistä, niin sopimus jotenkin raukeaa mutta toiveen saa pitää. Tällöin on aivan mahdollista että sopimus tehdään siksi että ihmiset käyttäytyvät kuin se olisi validi vaikka tosiasiassa se ei ole. Sopimus tehdään jotta ihmiset eivät valitsisi Jumalaa, ei siksi että he menettäisivät vapauttaan piiruakaan.

Herran käskystä

Objektiivisen moraalin kansanomaisissa versioissa Jumala antaa käskyn, on moraalin mittatikku ja on syvin auktoriteetti. Kuitenkin jos asiaa katsotaan filosofisemmin, on viitattava erilaisiin teologisiin teorioihin. Yleensä niiden ytimessä on perustan puute. Joka tarkoittaa karkeasti sitä että ilman Jumalaa ateisti ei voi sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. Siksi monissa asioissa ei ikään kuin "ole kysymys siitä pitääkö kristitty asiasta vai ei". Vaan siitä että asia on Jumalan käskyvallassa.

Tästä seuraa se, että ollakseen vastuullinen yksilön täytyy saada komento Jumalalta. Ilman Jumalan komentoa asia ei mitenkään itsessään ilmennä hyvyyttä. Sen sijaan ollakseen moraalinen velvollisuus, täytyy moraalisen toimijan saada käsky Jumalalta. Joko suorana viestinä tai symbolisena viestinä. Viestinä jonka sisältö ja lähde on tunnistettavissa. Tämän käskyn sisällön täytyy olla ymmärrettävä. Ja on tiedettävä että se on Jumalan eikä vaikka Sertolla valkopestyn Perkeleen salajuoni.

Voidaan ajatella että monilla ei-uskovaisilla on ongelmia. Heillä on episteeminen haaste. He eivät esimerkiksi koe Jumalan viestivän heille. Näin ollen he eivät voi tietää miten erottaa Jumalan käskyksi väitetty ja aidosti Jumalan käskynä olevan moraalikannanoton välistä eroa. Näin ollen ei-uskoisella ei oikeastaan voisi olla moraalisia velvollisuuksia myöskään noudattaa näitä Jumalan käskyjä vaikka ne olisivatkin uskovaisille tosia ja ilmiselviä..

Miesnoitajahtia ; eli feminismin vaikeuksista

"Forbesissa" oli kirjoitettu siitä miten Anita Sarkeesian oli analysoinut "Witcher 3" -pelin melko asenteellisesti. Koska Sarkeesianin tärkein tehtävä näyttää olevan se, miten kaikki toteutetut pelit sisältävät sovinismia, hän näkee pelin sovinistisena. Tämä ei luonnollisesti ole uutinen. (Se on yhtä yllättävää kuin se että Intelligent Design -palsta "Uncommon Descentiin" tulee blogikirjoitus jonka mukaan evoluutio on epätiedettä ja natsismia.) On kuitenkin valaisevaa katsoa artikkelin huomioita. Se korostaa että Sarkeesian valikoi yksityiskohdat eikä katso kontekstia. Kuin hänellä olisi ennakkokäsitys siitä että naisia kohdellaan epäreilusti ja tarkoitus on kerätä yhteen kaikki mikä edes jotenkin voidaan nähdä tukevan tätä ratkaisua.
1: Sarkeesian ei ole tyytyväinen heteronormatiivisiin sukupuolirooleihin. Päähenkilö ei ilmentää vääriä tunteita. "Rage and anger are two of the only emotions men are really allowed to express in patriarchy". Ja tosiasiassa pelissä nähdään muitakin reaktioita.
2: Pelissä naishahmoja kohdellaan ilkeästi "The Witcher 3 does to Ciri what Arkham City did to Catwoman. Thugs yell “bitch” and “whore” and sexually harass both women as you play them." ja tässä ei huomioida sitä että hahmoja ei esitetä täydellisinä sankareina ja läpihyvinä hahmoina. Koska seksuaalista häirintää tapahtuu maailmassa, sitä voi olla myös pelimaailmassa, eikä tämä tarkoita samaa kuin se että seksuaalista häirintää pidetään hyvänä asiana. Itse asiassa tässä kyseisessä Witcher -pelissä sankari on hedelmätön mutantti jota rinnastetaan ja kutsutaan pelissä "friikiksi" samalla tavalla kuin miekkaa käyttävää herooista naista pelissä seksualistetaan loukkauksilla. Tätä rinnastusta on vaikeaa nähdä naisen "palkintona" pitämisenä tai vastaavana.

Tausta-asenteeksi voidaankin huomata se, että Sarkeesianin analyysit voidaan kääntää vaatimuksiksi. Hän asettaa ehtoja sisällöistä joiden kaltaiseksi taiteen täytyy tulla ollakseen feminismille soveliasta. Ja tästä poikkeaminen on sitten sovinismia.
1: Pelissä ei saa olla perinteisiä sukupuolirooleja.
2: Sankarien täytyy olla ihanteellisia ja täydellisiä kiiltokuvahahmoja. Antisankarit ovat kiellettyjä.

Tämän loppupäätelmäksi voidaan todellakin todeta että rinnastus propagandaan on osuva. "Art is not supposed to serve a political agenda. That’s what propaganda is for. Art does and should deal with real world issues, make us think, challenge us. What it shouldn’t do is simply confirm our biases. Fortunately, The Witcher 3 does no such thing." Propagandassa on sankarillisia kiiltokuvasankareita. Sankarit ovat kitchiä ja pahat ovat läpipahoja. Siinä taiteella on sanoma ja vain yksi sanoma. Ja ihmisten asenteet halutaan tietyiksi sen sijaan että ihmiset aktivoituisivat miettimään asioita itse. Sarkeesianin vaatimukset ja analyysikriteerit eivät siis oikeastaan mittaa sovinismin määrää tai sitä onko teos kiinnostava taideteoksena tai tätä vähäisempänä kulttuurisena luomuksena. Se katsoo vain sitä miten hyvin se on feminististä propagandaa ajamassa juuri tiettyä feminististä viestiä. Ero on hyvin suuri. Kysymys ei ole tasa-arvosta tai edes siitä kyseenalaistaako teos vaikkapa juuri seksuaalista häirintää. Kysymys on siitä onko tämä lisäksi paketoitu alleviivaavaksi propagandaksi vai ei
1: Witcherissä on vahva herooinen nainen jonka kokeman pilkan kautta voidaan nimenomaan kyseenalaistaa seksuaalista häirintää, mutta Sarkeesian haukkkuu ratkaisun pystyyn. Tämä jos jokin demonstroi että kysymys ei ole tasa-arvosta tai siitä taistellaanko naisten väärää kohtelua vastaan. Itse näen että se, kuka kohtaa väkivaltaa on vähemmän tärkeää kuin se esitetäänkö tämä nautiskelevassa tai oikeudenmukaisututa alleviivaavassa kontekstissa.

En toki ole tältä pohjalta tuomitsemassa kaikkea feminismiä.

Tämä tilanne on vain jotain johon tilanteet usein menevät. Esimerkiksi Bechdelin testi on ollut hyvä nyrkkisääntö, mutta siitä on tullut monille jonkinlainen dogma ; Bechdelin testistä selviää elokuva jossa on enemmän kuin yksi nainen, jotka puhuvat elokuvassa toisilleen jostain muusta kuin miehistä. Tämä on ollut hyvä nyrkkisääntö jolla voidaan tunnistaa helposti maskuliiniset macho bullshit -elokuvat muunlaisista. Mutta jos siitä tulee sääntö, voi näkemys helposti vääristyä. Kun siitä tulee nyrkkisäännön sijasta dogma, ollaan vaikeuksissa. Jos ei muuten niin sen vuoksi että feminismissä usein nähdään että sukupuolten erottamisesta pitäisi luopua, mutta Bechdelin testi on by definition jokin joka erottelee hahmoja asenteiden sijasta heidän sukupuolensa ja kiinnostuksenkohteidensa mukaan. Tämä on hyvin lähellä sukupuolen pohjalta tehtyä moralismia.

"The Guardian" lehdessä olikin kirjoitettu siitä miten feminismissä on mukana piirteitä jotka keskittyvät sukupuolen mukaan tehtyyn syyttelyyn. Tiettyjen asioiden esilletuloa on konkreettisesti estetty. Feminismissä sukupuoli ja uhristatus ovat muutakin kuin huomioita. Ja vaikka hyvin suuri osa feministieistä ajaa oikeasti tasa-arvoa, eli tasa-arvoa myös miehille, tämä ei kaikkien feminististen instituutioiden käytöksestä näy. Paitsi iskulauseissa joita toistetaan kuin niiden toistaminen - toisin kuin käytännön teot - korjaisivat ongelman. (Tämäkään ei ole feministejä syyttävä kommentti koska sanon niin tässä.) ""Gender studies programmes encourage students to acknowledge ... the limitations of a victim-centred understanding of womanhood." Fine words, but a close analysis of the core texts shows all the old, male-blaming biases are still there." (Mikä on siitä ironista että tekstistä löydettyjen asenteiden kaivaminen on jotain joka kuuluu feminsitien omaan metodipakettiin.)

Tämä on itselleni tuttu tilanne teologian puolella.

Feminismi on itse asiassa hieman kuin teologia. On olemassa hyvää teologiaa. Mutta jos puhutaan jumalatodistusteologiasta, ei ole ollenkaan tavatonta törmätä siihen että jumalaa nähdään ties missä. Kysymys on enemmän siitä että tutkija uskoo syvästi Jumalaan joten hän hakee vahvistusta mistä tahansa. Ja näin mikä tahansa tapahtuma voidaan nähdä todisteeksi Jumalasta. Sama tapahtuu jos vahvana ennakkoasenteena on se, että naisia kohdellaan epäreilusti verrattuna miehiin. Jos on varma että media on täynnä naisten sortamista, voi huomata että naisia haukutaan seksistisesti tietokonepelissä. Ja tämä on sitten sama kuin tämän teon hyväksyntä.

Ja itse asiassa fundamentalistien suhde median tulkintaan on usein hyvin samanlainen kuin feministien suhde mediaan. ; Moni kristitty ei pidä antisankareista. Antisankarien käyttö voidaan nähdä jopa haluna tuhota ja turmella koko sankaruuden idea. Samoin esimerkiksi fantasiaa ei katsota siltä kannalta onko se ajatteluaherättävää taidetta vaan sitä kautta että kristillinen ideologia määrää hyvän ja tämän ulkopuolella on paha ja sortava. Mikä muistuttaa feministien tapaa tuomita syrjiviksi ja sovinistisiksi ideologisin normein. Dogmaattisuus yhdistettynä vaatimukseen kiiltokuvamaisista kitch -sankareista on käytännässä väistämättä propagandaa.

Feministit pitävät itseään rationaalisina samaan tapaan kuin monet jumalatodistusteologit pitävät itseään rationaalisina. Kun moni ihmettelee miksi moni vastustaa molempia, sekä postmodernien liberaalien feministien sortokertomuksia että konservatiivien jumalatodistushumppaa ovat ällistyneitä lähinnä siksi että he eivät osaa katsoa ulos poteroistaan ja nähdä että kyseessä ei ole "kulttuurisota liberaalit vs. konservatiivit". Että tämän kiukkuisen poliittisesti motivoidun jakolinjan lisäksi on paljon muutakin. Ellei peräti suurin osa kaikesta.