Mistä tunnet sä rakastetun?

Rakkauden kohdalla korostetaan usein ideaalia jossa rakkaus on ehdotonta. Tästä esimerkiksi voidaan antaa äidinrakkaus joka kestää sen että hänen lapsensa on sarjamurhaaja. Romanttisessa rakkaudessa "rakastetaan sellaisena kuin on". Ja tätä vilpittömyyttä jossain määrin jopa myydään kouluissa. Tosielämässä tätä ihannetta tulee vastaan harvemmin oikeasti. Mutta tämä on kuitenkin se miten asioita lähestytään ihanteissa.

Ystävien kanssa tilanne on selvästi oleellisesti erilaista ; Se on ehdollista. Sitä lauletaan miten ystävän tunnistaa tietyistä piirteistä. Ja muutenkin ystävyydelle annetaan kriteereitä. Esimerkiksi Aristoteles määritteli että ystävyys vaati jonkinlaista samankaltaisuutta (kuten yhteisiä kiinnostuksen aueita, arvoja tai huolenaiheita), aitoutta (autenttisuutta, itsen rehellistä ilmaisua) ja samantasoisuutta.

Rakastetuille tämänlaisten ehtojen antamista ei jostain syystä pidetä asiallisena. Vaikka tosiasiassa me kaikki teemme jossain määrin tätäkin rakastettujemme kanssa.

Kuinka ystävyys on niin vaikeaa?

Itselläni on aika vähän ystäviä. Suopeita ihmissuhteita on jokseenkin enemmän. Osittain koen asian niin, koska olen hyvin tarkka. Moni voisi laskea ystäväksi huomattavasti kepeämmin perustein. Filosofiassa kun on ystävyyden määritelmiä jotka ovat mielestäni hyvin kepeitä. Niissä voidaan esimerkiksi vaatia lähinnä hyödyttävää ihmissuhdetta. Tällöin suurin osa työelämän suhteista esimerkiksi kaupankäynnissä olisivat ystävyyssuhteita. Ne eivät kuitenkaan tuota sen tyylistä aitoa iloa ja nautintoa jota ystävyyteen liitetään.

Toisaalta tarjolla on ystävyyden lähestymistä jossa korostetaan seuran tuomaa nautintoa ja hyötyä. Mutta näiden kohdalla esineisiin kiintyvä ihminen voisi harjoittaa ystävyyssuhteita. Tämäkin tuntuu vieraalta, vaikka kieltämättä kiinnynkin esineisiin, tunteenomaisella ja nostalgisella mutta ei-saidalla tavalla.

Mutta olenkin tässä suhteessa Aristoteelinen. Siinä ystävyydeltä vaaditaan periaatteessa aika paljon. (1) Suhteen pitää olla molemminpuolinen, eli itsen ja kohteen täytyy jakaa arvoja tai kiinnostusta tai molempia. Vastavuoroisuusvaatimuksessa ystävyys on sellaista, että stalkaajakaan ei voi sanoa lähtevänsä ystävän kanssa kävelylenkille ja että vain toinen sattuu tietämään tästä. (2) Suhteen pitää olla tasa-arvoinen eli molemmat osapuolet olisivat samanarvoisia eikä toista koeta jotenkin paremmaksi kuin toista. Taidoissa ja ominaisuuksissa voi olla eroja, mutta suhde ei ole hierarkista. (3) Ystävien pitää toimia useassa eri kontekstissa. Heidän täytyy tehdä yhteistyötä monessa erilaisessa tilanteessa. (4) Ystävien pitää olla autenttisia ja rehellisiä. Heidän välillään on luottamussuhde jossa ei salailla, olla informaation kulussa kovin rajoittuneita, saati että tietoa käytettäisiin manipulointiin.

Itse tulen usein toimeen ihmisten kanssa kontekstissa jossa jaetaan yhteinen kiinnostuksenkohde, mutta joka on tekemistä tietyssä kontekstissa. Näin ollen esimerkiksi miekkailussa on ihmisiä joiden kanssa viihdyn mutta jotka eivät voi olla ystäviäni koska en jaa elämääni kuin tässä yhdessä tilanteessa. Toisaalta en laajenna suhteita koska en ylipäätään luota juuri kehenkään ennen kuin olen jakanut heidän kanssaan paljon kokemuksia eri konteksteissa. Toisaalta yhdessäolo perustuu usein tavoitteelliseen tekemiseen jossa on taitoeroja. Ja nämä taitoerot ovat oleellisia koska sitä tavoitellaan sitä että ollaan hyviä tässä asiassa. Tältä pohjalta ystävyyttä on vaikeaa rakentaa.

Onkini ihme että minulla on ystäviä ylipäätään. Tosin Aristoteleen vaatimukset ovat niin kovia että moni kutsuisi sitä enemmänkin "tosiystävän" kuin "ystävän" määritelmäksi. On ihme jos oikein kellään on tämänlaisia ystäviä. Ainakaan kovin monia. Siksi on kai lohdullisempaa elää sosiaalisessa mediassa jossa "ystävä" on sellainen tyyppi joka haluaa jostain syystä, aivan mistä tahansa syystä, seurata sinua. Ja jonka kanssa vastavuoroisuus tarkoittaa sitä että sinä et vastaavasti aktivoidu ja poista häntä kaverilistasta. Ystävyys jossa ei tarvita kaveripyynnön hyväksymistä kovempaa aktiivisuutta on jotain jota riittää meille jokaiselle. Se lohduttaa niinä hetkinä kun tajuat eläväsi yksin ilman vertaista ja luotettavaa lajikumppania.

"Saamisesta" ja siitä miten kaikille osapuolille kannattavampaa on olla ennemmin paskiainen kuin creepy paskiainen.

Sain leikkiä sievän nedin podpoilla. En ennen eilistä edes tiennyt
että sellaisia on olemassa. (Tarkoitan podpoja, en sieviä neitoja.)
Tämä oli ehkä siistein yksittäinen asia mitä tein.

Ropecon pidettiin tänä vuonna Helsingin messukeskuksessa. Tämä oli monin paikoin toimiva ratkaisu. Olin tyytyväinen vähintään siitä, että nekotyttöjä oli tänä vuonna kiitettävä määrä. Dipolissa oikeisiin paikkoihin löytäminen oli monin paikoin vaikeampaa. Toisaalta Messukeskukseen ei liittynyt samanlaisia mahdollisuuksia kiinnostaviin boozereihin ja seksin näkemiseen. Messukeskuksen puheohjelmaan liittyi kuitenkin tänä vuonna tiettyjä haasteita. Minulla on ilmiselvästi hyvin tavanomainen maku, sillä ne esitykset joista olin kiinnostunut olivat yleisesti ottaen täynnä. Tästä seurasi se, että minulla oli tavanomaista enemmän aikaa tyhjänpäiväiseen hortoiluun. Perjantaina, varsin varhain, minulle sattui pieni epäonnistuminen joka tavallaan suuntasi tekemisiäni. Kannoin "ei-taisteluvalmiustyylillä selkätelineessä" yhtä tylsytettyä harjoitusmiekkaa. Se sattui olemaan viistosti selässä niin että miekan kärkiosa oli sopivasti juuri sillä korkeudella millä monilla on ahteri. Näin ollen kävelinkin erään nuoren naisihmisen ohi. (Minulla on pitkät jalat. Kävelen usein nopeammin kuin muut.) Ja näin miekkani harrasti seksuaalista häirintää.

Päätin että en halua uusintaa tästä seurannutta elämäni kenties nolointa epämääräistä sössötystä. (Minä sössötin.) Opin näin esimerkiksi tukemaan miekan teräosaa omalla kädellä niin että kähmintää ei tapahdu. (Koska miekka on tällöin pystysuoremmassa selässä eikä vaapu aivan yhtä vaakatasoon, eli sivulle.) Asiaa ei auttanut se, että tiesin että sössötykseni oli varmasti lisäämässä minuun ns. "creepiyskertoimia".

Ja tässä kohden on syytä tiedostaa esimerkiksi Leanderin tutkimus siitä mitä tarkoittaa kun joku on nihkeä tai karmiva (creepy). Tunne liittyy hyvin tietynlaiseen tavoitteiden tunnistamiseen. Erityisesti tuntemattomuuteen ja uhkaavuuteen. Tätä on lisäksi pakko täydentää tässä tilanteessa oleellisella lisätwistillä ; Sara Koehnken mukaan miehet harvoin kokevat lähentelevää naista tai muuta naista karmivana. Mutta naisilla on melko usein se, että he kokevat samanlaiset asiat karmivina mitä miehetkin. Mutta tämän lisäksi he kokevat karmivina myös tietynlaiset miehet. Tämä johtaa siihen että on väärin ajatella tilannetta vain itsen kautta ja miettiä mikä ahdistaa vain itseä.

Koska nykyään tilannetta vaikeuttaa se, että monet normaaliolemukseltaan creepyt miehet ryhtyvät vetämään vivuista jotka vaikuttavat viattomilta, eli ryhtyvät pick-up -artisteiksi jotka yrittävät toimia tavalla jotka tehoaisivat naisiin, seuraa se että viattominkin toiminta voi muuntua ajatukseksi seksuaalisesta häirinnästä. Näin ollen on yhä vaikeampaa käyttäytyä tavalla joka ei tuntuisi naisista creepyltä. Eli ongelma laajenee kun naiset saavat ikäviä kokemuksia ja ei-creepyiltä vaikuttaneet paljastuivat sellaisiksi.

Sen vuoksi en päättänyt lähteä iskemään naisia. Tai miehiä. Tai ihmisiä. Sen sijaan kokeilin miten saan ihmiset antamaan minut tekemään asioita. Tämä liittyy osittain siihenkin että kävin ihan mielenkiintoisella projektinhallinnan luennolla jossa korostettiin sitä ettäepäonnistuminen ahdistaa joten on pilkottava onnistumistietä pieniin osiin. Joten en odota ikuista ystävyyttä vaan sitä että saan leikkiä toisten omistamilla leluilla.

Tässä näytti vaikuttavan se, että yleisenä kaavana ottaen ihmiset antavat tehdä aika ällistyttävän paljon ihan vain sillä että heiltä kysyy. Esimerkiksi discolarpissa pääsin leikkimään ennalta tuntemattoman ihmisen podpoilla ihan vaan sillä että seurasin kahta ohjetta. Nämä ovat ennen kaikkea tutkimuksista jotka koskevat asioita joita koetaan karmiviksi;
1: Ihmisiä ei stalkata mutta ei myöskään yllätetä. Toisin sanoen on syytä lähestyä edestä. Mutta ei odottaa edes minuuttia. On selvästi tuotava oma läsnäolo selväksi asemoimalla itsensä näkökenttään. Monessa kohden ahdistavuudessa on eräänlainen  "kultakutrisääntö", jonka mukaan on syytä aloittaa katsekontaktilla ja muulla toiminnalla joka ei tapahdu liian nopeasti tai liian hitaasti. Liika tuppautuminen on "ystävyyden luottamusehtoja seuraavaa käytöstä joka otetaan käyttöön liian nopeasti" ja tämänlainen on karmivaa. Toisaalta kiertely ja kaartelu on sekin ahdistavaa.
2: Inkongruenssin (incongruence) välttäminen inkongruenssiteorian mukaan ahdistavuutta levittävät asiat joissa sanat ovat ristiriidassa tekojen ja vaikka eleiden kanssa. Toisesta kiinnostunutta teeskentelevä pick-up artisti voi vaikuttaa creepyltä juuri siksi, että hänen eleensä eivät tue tätä tarinaa. Ja tästä synty epävarmuuden oloja. Siksi pyrin olemaan "spontaani ja rehellinen". Josta seurasi se, että olin joidenkin nuorten naisten kanssa aavistuksen rivokielinenkin, mutta tavalla jossa ei selvästi ollut uhkaa tai edes koskettelua. Koska tavoitteeni koskivat ennen kaikkea leikkimistä oli tämä itse asiassa hyvin sujuvaa. Kun näin jotain kiinnostavaa, päätin että en kävele ohi vaan edes yritän sitä että saanko mahdollisuuden kokeilla asiaa. Ainakin omalla kohdallani tämä näytti olevan ratkaisevan tärkeää. Asiat sujuivat jos tätä ohjetta noudatti.

Itse asiassa tästä seurasi se, että en ole ollut yhtä "sosiaalisesti aktiivinen" ilman "mainittavia epäonnistumisia". Bonuksena on kenties sekin että en edes nuorempana ole ollut vastaavassa määrin sosiaalisessa kontaktissa sievien nuorten naisten kanssa. (Joka ei toki ollut päätavoite vaan sivutuote siitä että tein tätä tahallani ja paljon ja melko lailla indiskriminoimatta.) Minulta ei kielletty juuri mitään. (Oikeasti. Ihmiset suostuvat ällistyttävän vähällä tuntemisella yllättävän paljoon. Itse asiassa puolet aivan muutamista saamistani kieltäytymisistä tuli ihmisiltä jotka nimenomaan tunnen ja joiden "facebookystävinä" olen.)

Näistä ei-seksuaalisista kohtaamisista miesten, naisten ja lasten kanssa opin jotain. Jotain joka olisi kenties syytä takoa kaikkien mieleen. Ja ennen kaikkea alfaurosten ja pick-up -artistien mieleen. (En toki saanut tieteellistä otoskokoa. Mutta ne olivat kuitenkin samansuuntaisia tutkimusten sanomien kanssa joten kenties tässä on kuitenkin "jotain" sisältöä.) Hämmentävän suuri osa misten seksikkyyttä koskee "maskuliinisiksi koettuja piirteitä" ja sitä että attribuuttia joko edustaa tai ei. Tämä "alfaurosnäkökulma" koskee sitä että ihmiset jaetaan "alfauroksiin" ja "betauroksiin" joista "alfat" olisivat suosittuja ja "betat" eivät. Kuitenkin tosiasiassa asia on paljon tätä vaikeampi. Myös muskeleillaan leveilevät aggressiiviset "alfat" koetaan helposti creepyinä. Pick up -artistit voivat jopa vaikeuttaa hauskaa olemista ja tekemistä koska he eivät poista creepiyttään vaan yrittävät nimenomaan peitellä sitä tavoilla jotka vahvistavat inkongruenssia. Kun tilanne muuttuu manipulointipeliksi, unohdetaan että kysymys ei ole pelkästään siitä mitä kuvaa yrittää luoda vaan mukana on se miten tämä näytelty rooli ja narut joista vedellään sopii yhteen omien lyhytaikaisten ilmeiden ja vastaavien kanssa.

Autonomiasta ja rehellisyydestä

Yksilöiden autonomisuus liitetään ennen kaikkea vapauteen ja riippumattomuuteen. Yleisesti ottaen autonomisuus ei kuitenkaan ole täysin sama kuin nämä. ; Autonomisuus on usein liitetty enemmänkin "itsen pitoon". Eli persoona on autonominen jos hänellä on (1) jonkinlaisia valinnan vaihtoehtoja (2) hänen valintansa ei tule olla manipuloinnin synnyttämää ja (3) hänen on jotenkin kyettävä luomaan ja ymmärtämään valintojen seurauksia ja muovata niistä oman itsen intentioiden mukaisia tavoitteita. ; Tästä lähestymistavasta seuraa esimerkiksi se, että ihminen voi olla vapaa mutta ei-autonominen ; Hänellä voi olla valintoja eikä kukaan manipuloi häntä, mutta hän on "syyntakeettomuuden tilassa".

Manipulointipuoli on kuitenkin kiinnostava. Sillä siihen voidaan laittaa kannanottoja avoimuudesta ja rehellisyydestä. ; Tässä mielessä autonomia ei ole vain sitä että edessä on valintoja ja joista voi itse valita. Vaan jotain sellaista jota Seneca on kuvannut seuraavalla tavalla ; "As to yourself, although you should live in such a way that you trust your own self with nothing which you could not entrust even to your own enemy, yet, since certain matters occur which convention keeps secret, you should share with a friend at least all your worries and reflections." Eli ihanteena olisi elää elämää joka on niin avointa että siitä voisi kertoa pahimmille vihamiehilleenkin. Kuitenkin monesti konventiot suosivat salailua. Ja siksi salailussa on kyse muustakin kuin siitä saako kukaan muu tietoja. Kysymys on myös siitä keiden kanssa jaetaan myös niitä vähemmän tunnettuja tietoja eli salaisuuksia.

Näkemys on siitä oleellinen että salailua tarvitaan usein sen vuoksi että se vähentää vaihtoehtoja. Jos asian kertominen vähentää valinnanvaihtoehtoja ja tuo vaikka kiristyksen tai muun vastaavan tilanteen luomaa manipulointia, salaisuuden kertominen voi poistaa autonomisuuden. Toisaalta jo se että on jotain salaisuuksia kertoo että ihmistä koskee jotain rajoitteita. Esimerkiksi sellaisia että hän voi valita salailun tai kertomisen välillä ja molemmista seuraa jotain. Näin ollen tarve salailuun kertoo siitä että joko ympäristö ei ole täysin ei-manipulatiivinen tai sitten ihminen ei kykene seisomaan omien tekojensa takana.

Molemmissa tapauksissa salailu kertoo jonkinlaisesta autonomisuuden puutteesta. Tämä on varmasti omalta osaltaan mukana siinä miksi moni ei halua että isoveli katsoo sähköposteja. Kyseessä ei ole pelkästään se, että henkilö pelkäisi pornokokoelmansa julkituloa tai että vain terroristillä olisi jotain salattavaa. Mutta kuitenkin on selvää että ideaalitilanteessa ja ideaalimaailmassa tilanne olisi juuri niin. Autonomisen ihmisen ei tarvitsisi pelätä valintojensa seurauksia. Hän itse ja muu yhteiskunta kykenisi elämään niiden kanssa...

I got "fuck zoned"

Kun puhutaan friend zonesta, termistä liikkuu kaksi määritelmää tai kaksi käsitystä siitä. Olen aavistuksen pahastunut siitä että ilmeisesti osa leimaa hyvin vahvasti termiä käyttävät sen yhden määritelmän mukaan. Riippumatta siitä mitä määritelmää sanoja itse sanoessaan erikseen eksplisiittisesti kertoo käyttävänsä.

On kuitenkin mielenkiintoinen konsepti avata näitä mielipidesolmuja. Se onnistuu tavallaan kätevästi. Sillä ihmissuhteissa on usein kaksi osapuolta. Ja tilanteen kääntäminen toisen osapuolen suuntaan on hyvin valaisevaa. Samalla voidaan miettiä asenteellisuuden ja syyllistämisen konsepteja tässä yhteydessä.

Siksi onkin hyvä ajatella että jos on yksi osapuoli joka on "friend zoned" on toinen osapuoli joka on "fuck zoned". Sitten mietitään miltä tilanne näyttää toiselta puolelta. Ja sitten mietitään miten tämä vaikuttaa eettiseen puheeseen.

Minulla on ollut elämässäni tilanteita joissa minut on laitettu "fuck zoneen." Joskin "friend zonessa" oleminen on itselleni tutumpaa. Ja uskallan kertoa että tilanne on kiusallinen. Pääasiassa siksi että siinä joutuu torjumaan tärkeässä asiassa jonkun josta periaatteessa tykkää. Tämä tuntuu vittumaiselta. Myös friend zoneen joutuminen on tietenkin kova pettymys. Tilanne on eitoivottava ja sille ei oikein voi kummallakaan puolella tehdä mitään. Platoninen rakkaus on kuluttavaa ja tämä vaikuttaa myös fuck zonessa olevaan. Usein seurauksena on rajoitteita esimerkiksi sosiaalisessa käyttäytymisessä. Ja kiusallisia tilanteita. Jotka vaikuttavat siihen ystävyyspuoleen. Joka taas tuottaa murheita joita haluaa jakaa. Tai jotka haluaa abstraktioida ja huutaa niistä internetissä ikään kuin kyse olisi laajemmasta periaatteesta eikä omista kokemuksista.

Jos otetaan "sovinistimiesten konsepti" tai se miten feministit näkevät kaikki friend zone -sanaa käyttävät. Jos joku fuckzonetetaan, niin voisiko hän syyttää että hänet on petetty. Että hän on halunnut vain kaveruutta ja ajanut kaveruusasioita ja sitten toinen ikään kuin ei ymmärrä tätä ja ylittää omat rajansa.

Että syyllinen on se joka puhuu tunteistaan ja puhuu jostain friend zonesta. Tilanne on siitä huvittava että sovinistimiehen kohdalla moni voi havahtua tässä kohden tilanteeseen. Mutta toisaalta aika moni feministi tuntuu syyttävän friend zone -tilanteesta miestä. Joten jos pidät friend zonessa olevaa paskamaisena sekstaajana ja irvokkaana limakiimailijana tai petturina tai strategisesti vain pöksyihin tunkevana, niin onneksi olkoot. Ja jos asenne on sama kuin sovinistilla on kyse vain käänteisestä sovinismista. (Ja tätä näkyy siinä kun friend zone -termistä tai ilmiöstä puhuja halutaan väkisin, työllä ja uskomattomalla saivartelulla saada sanomaan sellaista mikä ei ole johdettavissa hänen sanomistaan asioista.)

Itse näen että rakentavampaa onkin lähestyä siten että friend zone ei ole kumpaankaan suuntaan mikään petos tai velvollisuusrike. Ihminen joutuu friend zoneen koska hän ei saa vastarakkautta. Tämä osio ei ole hänen hallussaan. Myös omat tunteet eivät ole hänen hallussaan. Toisaalta fuck zonekin on relevantti ilmiö johon liittyy kiusallisuutta ja ongelmia. Ja jos fuck zoneen joutumisen ikävistä puolista haluaa puhua niin on aivan turhaa vähätellä ongelmaa ja mitätöidä kokemusta. Ja selittää että kenelläkään ei ole velvollisuutta vaan ihastuminen on laillista. (Mikä on triviaalisti ottaen aivan totta. Mutta ei friend zone -termin käyttäjäkään mitenkään automaattisesti selitä että jokaisella olisi oikeus parisuhteeseen. Tai vastarakkauteen. Suurin osa uskoo sellaiseen konseptiin jossa molemmilta osapuolilta kysytään että "tahdotko".) Tilanne on kenkku - osittain jopa juuri siksi että ihastuminen on laillista ja hyväksyttävää - ja siitä tulee saada puhua. Ilman että fuckzonettu leimataan väkisin vaikka "tunnekylmäksi joka ei tajua että ihastumista ei voi päättää on/off -päälle/pois".

Tämä on tietenkin vaikeaa sillä feminismi rullaa rakenteet edellä. Intentioilla ei ole tässä juurikaan merkitystä. (Esimerkiksi naisviha ei siellä yleensä tarkoita sitä että vihaa naisia vaan sitä että uskoo valtarakenteisiin jotka esimerkiksi kertovat mitä nainen saa ja ei saa tehdä. Moni naisvihaaja kokee nimenomaan arvostavansa naista ja naisen roolia.) Kyseessä on myös syyllisyyskulttuurista jossa on uhreja ja pahantekijöitä, valtaa ja vallakäytön kohteita. Tämä on toki tärkeä näkökulma. Ongelma ei tässä kohden ole näkökulman vääryys vaan sen soveltamisen mittakaava.

Kuka maksaa ja mitä maksaa?

Ostimme taloomme hinnaltaan pienehkön ostoksen. Syynä oli, ainakin periaatteessa, vieraanvaraisuus. Näin ollen ilman tietynlaisia vieraita investointia ei olisi tarvinnut tehdä.

Kyseinen vieras halusi osallistua kustannuksiin. Minusta se oli tarpeetonta koska investointi oli pieni. Puolisoni taas kysyi vain yhden kysymyksen "kun lähdet kotiin, niin kannatko esineen mukanasi". Vastaus oli ei. Joten vieraamme ei maksanut. Ei, vaikka käytännössä juuri kukaan muu tuttumme ei vastaavaa investointia kaipaa.

De jure omistusoikeus ja de facto käyttöoikeus. Kumpi on se josta on syytä maksaa? Olisiko moraalisesti väärin jos ottaisi ostoksen investointina ja vaatisi siitä vuokraa? Itse pitäisin tätä viimeisintä epäeettisenä. Mutta en suoraan sanoen tiedä miksi.

Hämmentävä sosiaalinen räjähdys

Minulla on viime aikoina tapahtunut eräänlainen sosiaalinen räjähdys. Tarkalleen ottaen olen viettänyt ihmisten kanssa aikaa muutamia kymmeniä tunteja. Tämä on hyvin poikkeuksellista ; On aivan tavallista että minulla käy vieraita 1-2 kertaa vuodessa. Ja käyn tämän päälle ulkona jonkin 3-4 kertaa. Tämä tarkoittaa keskimäärin yhtä sosiaalista aktiviteettia per kaksi kuukautta.

Nyt olen toisin sanoen käyttänyt viimeisen puolentoista kuukauden aikana sosiaalista aikaa enemmän kuin monena vuotena yhteensä. Ja tämä ei ole ollut sellaista aikaa jossa yhdistävänä elementtinä on jokin toiminta ; Esimerkiksi kun miekkailen on siellä muita. Ja periaatteessa olen siellä ystävällinen tai sellaiseen pyrkivä. Ja tämä on jonkinlaista sosiaalisuutta.

Yhtenä syynä on varmasti se, että olen sen verran kehittynyt että nykyään toleranssini halaamisille ja muulle koskettamiselle on parantunut huomattavasti. Ja näin ollen tilanne on toiminut Annan kanssa ; Olemme toki tunteneet jo 24 vuoden ajalta, ja välimme ovat olleet aina hyvät. Mutta aiemmin olen ollut varautuneempi joten tämänlaisia ei ole tapahtunut. ; Toisaalta työttömäksi jääminen pakotti pysähtymään. Ennen olin kipittänyt eteenpäin kun ei ole voinut pysähtyä. Työttömänä oli pakko opetella aivan uusia taitoja. Sellaisia joita en ollut koskaan tarvinnut. (Parasta tietenkin on se, että tämä tyhjänpanttina oleminenkin on nyt ohi. Opin kuitenkin sen että voin pysähtyä eikä minun ole pakko kipittää.)

Hän on kuunnellut minun juttujani melkomoisia määriä. Ja kuitenkin hän harrastaa peilaamista (mirroring), joka vihjaa siihen että hän on mukavuusalueellaan. (Peilaaminen ei tarkoita sitä että ilmeillään peilin edessä, vaan jossa toisen elehdintä "otetaan matkintaan" ja sitä mukaillaan.) Edes minun sisareni eivät peilaa minua. On oikeastaan hämmentävää että joku haluaa ottaa osaa dialogiin kanssani. (Etenkin kun joskus menee pahasti monologien puolelle.)

Minusta piristävintä tässä on ollut se, että kotona ei olla mustasukkaisia. Ja tässä ei ole mitään "funny businessia". Joidenkin ihmisten kanssa joudun laskemaan viestejä ja päiviä. Kun ei tarvitse koko ajan pelätä että alkaisi jokin seksuaalinen jännite, ei vaadita tasapainoilua. Kaikki on hirveän vapaata.

Emme juuri koskaan molemmat maksa omia syömisiämme, mutta maksamme ristiin niin että perässä ei pysy. Ja näin mitään velkasuhteita ei synny. (Asiaa vaikeuttaa sekin että syön hänen ruokiaan.) En minä oikeasti ole tämänlainen. Tai siis nyt olen.

Mies ja kitara -tyylin fragmentteja epäsymmetrisistä suhteista

Olen kompleksinen ja hankala tyyppi. Ja tästä seuraa helposti asioita. Tiedostin tämän kun tein netissä kiertävän "The Dunbar Edge Experimentin". Testissä taustalla on huomio siitä että ihmiset kykenevät pitämään melko maltillisen määrän ihmissuhteita samanaikaisesti. (Maksimissa 150) Ja että hyvät luottoystävät ovat vielä huomattavasti harvalukuisempia. (Jopa yhden käden sormilla laskettava määrä.) Dunbarin testissä kysellään ihmisistä. Niistä joille voi avautua ikävistäkin asioista, niihin jotka ovat valmiita valehtelemaan puolesta, niihin joilta saisi taloudellista tukea niihin joiden kanssa voisi pärjätä vuosia avaruudessa, niihin joiden kanssa voi suorittaa hankalia työtehtävän tyylisiä.(Testin joka itse asiassa tiivistyy tavallaan vanhaan "mistä tunnet sä ystävän" -lauluun.)

Minulle testi oli kauhean vaikea. Mutta syvän ja kohtuu riipivän analyysin jälkeen sain sellaisia tuloksia joita en viitsi edes julkistaa. Tuloksia kuvasi hyvin vahvasti se, että minulla on ympärilläni hyviä ihmisiä. Joiden kohdalla on kuitenkin juuri niin, että suhde on epäsymmetrinen.
* On olemassa ihmisiä jotka ovat minulle huomattavasti tärkeämpiä kuin minä olen heille. En voi hyödyttää heitä samalla tasolla takaisin. Toisin sanoen olen heistä riippuvaisempi kuin mitä he ovat riippuvaisia minusta.(Luettelossa oli toki mukana ihan "yleisesti hyväksyttävissä olevia poliittisesti korrekteja" vastauksia.)
* Toisaalta kun mietin asian niin päin, että keiden puolesta olisin valmis tekemään asioita jos he olisivat avun tarpeessa tämä tilanne jotenkin vielä vahvistui. Listalleni päätyi sellaisia ihmisiä joille saatan olla kohtuullisen merkityksetön. Tai ainakin he kaipaavat minua vähemmän kuin minä heitä.

Laajemmin sanoen ; Suurin osa kaikista ihmissuhteistani on hyödyn ja auttamisvalmiuden kannalta epäsymmetrisiä. (Osassa on nähtävissä jopa valtasuhteita, tavoilla joissa joskus vallassa on avunantaja ja joskus avunottaja.) Tämä testi tavallaan demonstroi sitä "why I don't do people".

Kuinka epäsymmetria kertoo siitä että likaiset käytänteet sotkevat puhtaat ideaalit

Voidaan jopa sanoa että jos ajatellaan vaikka Aristoteleen määrittelemää ystävyyttä tai avioliittoa, niin niiden ihannetta kuvaa yleensä symmetrisyys. Jopa vahva symmetrisyys. Aristoteles veti asian jopa niin pitkälle, että samanarvoisuus on oleellisin osa ystävyyttä. Ja parisuhteessakin kaivataan nimenomaan samanarvoista kumppania. Kuitenkin käytännössä epäsymmetriat ovat kaikkialla. Erityisesti ystävyys- ja rakkaussuhteissa. Mikä on tavallaan se niiden perusongelma. Ihanteet ja konkretia ovat siitä hauskoja että moni tiedostaakin sen, miten haasteellisia tilanteet ovat. Ja selittävät "love hurts" -tyylisiä lauseita. Samalla Liam Neeson on kuitenkin oikeassa sanoessaan "Everyone says love hurts, but that is not true. Loneliness hurts. Rejection hurts. Losing someone hurts. Envy hurts. Everyone gets these things confused with love, but in reality love is the only thing in this world that covers up all pain & makes someone feel wonderful again. Love is the only thing in this world that does not hurt."

Teepussiaforismiryhmässä johon kuulun esitettiin mietelause "Never apologize for how much love you have to give. Just feel sorry for those who didn't want any of it." Tämä tarjoaa tietenkin mahtavasti tilaa keskustella sellaisista stalkerointiteemaisista aiheista kuin "Säälin sinua ja surullista "lähestymiskieltoasi"." Stalkerointi ei ole tervettä. Ei vaikka se onkin Tim Minchinin mukaan lähinnä "love without proof". Ja siihen suhtautuminen voi olla hyvin vaikeaa. Ja se on yleensä kaukana ihanteellisuudesta. Mutta käytännössä ero on silti hyvin pieni.

Mutta ehkä ei aina.

Erikoisena esimerkkinä tästä voi ottaa sen, että taannoin eräs blogini lukija otti minuun yhteyttä mm. facebookystäväkutsun nimissä. Kyseinen nainen oli ihastunut lukemansa pohjalta. Tämä on tietenkin jokseenkin omituinen tilanne. Mutta otan tilanteen esiin sitä kautta, että hän avoimesti selitti facebookystävilleen siitä miten hän (nimeäni mainitsematta) oli ihastunut johonkin joka on "täysin saavuttamaton ja siksi turvallinen".

Mielestäni tässä oli jotain. Hyvässä, pahassa ja rumassa. Minullakin on tullut oma määräni epäsymmetrisiä suhteita. Itse asiassa minulla on takanani sellaisia "merkityksellisiä epäonnistumisia" jonka kaltaisista syntyvät ne alkoholisoituneiden bourbon borderlinet joita kuljetaan kolmen aikaan aamuyöstä ja joiden aikana täytyy soittaa yösoittoja. Yösoittoja, jotka olisivat stalkerointia jos ne eivät olisi niin julkisia. Olen tosin välttänyt tarkoituksella tätä tietä. Olen kuitenkin menneisyydessäni elänyt elämänvaihetta jossa on herätty kolmen aikaan miettimään mitä helvettiä tehdä. Kun selvää on että mitään ei voi tehdä. En ole tuolloin kyennyt ajattelemaan että koen jotain ihanaa turvallista ihailua.

Itse asiassa ne ovat olleet sen verran viheliäisiä, että olen oppinut niissä lähinnä sitä että jotkut ihmiset ovat yhä tai varmuuden vuoksi sellaisia, että heidän kanssaan olemista on rajoitettava muutamaan kertaan vuodessa tai vastaavaa. Koska siten asiat pysyvät terveessä ystävyydessä ilman että ne lipuvat johonkin muuhun. Ihan sen vuoksi, että on yksinkertaisesti sietämätöntä herätä aamuyöstä siihen, että ei voi muuta kuin miettiä milloin näkee tämän ihmisen seuraavan kerran ja mitä helvettiä tekee. Kun mitään ei voi tehdä. Paitsi kävellä edestakaisin ja itkeä pari viikkoa kuin teini. Tällaiset kokemukset tosin voivat olla tarpeen jotta osaa kohdella netti-ihailijoita tahdikkaasti ja ihmisarvoaan kunnioittavasti. (No, on edellisestä tällaisestä kokemuksesta kyllä aikamoisen kauan aikaa. Uskoisin eläväni ihan symmetrisessä suhteessa joka on ollut kieltämättä ihmeellinen ja outo matka.)

Tosin ei tämä täysin pidä paikkkaansa. Itse asiassa tällaiseen liittyen pääsin joulupäivänä tavallaan puhdistamaan ilmaa yhdestä sellaisesta. Meillä kävi vierailulla ystävä hyvin pitkän ajan takaa, jonka kanssa on kuitenkin ollut useamman vuoden tauko. Satuin paljastamaan hänelle, että minulla oli ollut häneen kova crush ala-asteen lopun ja koko yläasteen ajan. Ja että nykyisin, kun olen päässyt hänestä turvallisesti yli, olen tavallaan ihan tyytyväinen siitä, että en koskaan paljastanut asiaa hänelle, koska nyt se on säilynyt jonain puhtaana jota en ole sössinyt. Suhde oli tässä mielessä epäsymmetrinen mutta sitä itse asiassa ei leimannut saavuttamattomuus. Asia oli tietenkin mukava kertoa koska tällä hetkellä suhteemme on symmetrinen. (Tosin tiedostan että monia huonoja puolia minussa on mutta minulla on aina ollut hyvä maku.)

Toki epäsymmetrisen tilanteen voi ottaa manipulatiivisestikin. Jolloin yritys on muuttaa epäsymmetria symmetriaksi. Valitettavasti tähänkin liittyy likaisia käytänteitä. Tästä esimerkkinä ; Minulla oli eräässä työpaikassa minua 12 vanhempi naishenkilö, joka käyttäytyi ystävällisesti ja kävimme baareissa ja vastaavaakin. Mutta tämän tarkoituksena oli ollut lähinnä saada minun mieleni ikään kuin vaivihkaisesti muutettua. Olin asiasta jopa huvittavan vihjeetön. (Jälkikäteen ajatellen.) Kieltämättä ajatus itseä varakkaamman puumanaisen kanssa olisi ollut teoriassa mahdollinen. Mutta kun asia selvisi, ensin pahastuin minä. Ja sitten tämä kyseinen nainen. ; Tavallaan tämänlainen manipulointi on huijaamista vain jos se ei onnistu. Se muttaa asioita tasapuoliseksi joka tapauksessa.

Filosofisia keskusteluja

Kun törmää ihmisiin, jotka sattuvat tietämään että olet kiinnostunut filosofiasta, he tulevat mielellään puhumaan asioista. Tämä on siitä mielenkiintoista, että jos esittää olevansa vaikka ydinfyysikko, saa helpommin kahta reaktiota (a) ne joilla on erityinen pakkomielle jostain asiasta haluavat korjata tämän ammattilaisen näkemyksiä (b) ja suurin osa korostaa hölmöyttään eikä lähde keskustelemaan tästä asiasta, ainakaan vääntömielessä.

Filosofit ja kenties teologit ovatkin siitä erikoisessa tilanteessa että heidän kanssaan ihmiset mielellään puhuvat omista näkemyksistään kuin vertaisilleen. Tämä johtunee siitä että filosofia ja teologia ovat sekä kiinnostavia mutta ihmiset eivät kuitenkaan oikeastaan arvosta niihin liittyvää ammattitaitoa. Ihmiset eivät myöskään näytä ymmärtävän että filosofia on taito sanan täydessä mielessä. Siksi näkemys on että filosofisessa keskustelussa jokainen on tasa-arvoinen ja jos filosofiin liitetään joitain termejä ne viittaavat ominaisuuksiin eivätkä taitoihin. (Esimerkiksi "älykäs" tai "ovela" tai "kiero".)

Onkin toki selvää että on olemassa kokkareille sopivaa sosiaalista filosofiointia joka koostuu filosofian peruskäsitteiden ympärillä leikkimisestä. (Platonin luolavertauksen tapaiset perusasiat ovat niissä näppäriä.) On toisaalta selvää että on syytä kartoittaa erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä. ; Jossain mielessä voidaankin nähdä että koska filosofiaa ei nähdä taitona se nähdään sosiaalisuutena. Ja perusihminen hakee filosofista keskustelua jossa avataan erilaisia vaihtoehtoja eikä pidetä mitään tyhmänä. Siksi on annettava tukea "keskutelun avauksille" sekä yllättäville käänteille joissa filosofi tuo vaihtoehdon joka ei loukkaa koska sitä ei tavallaan "tarvitse ottaa vakavasti" vaan "keskustelun jatkona" ilmapiirissä jossa ei tuomita mitään ja siksi filosofikin saa olla "tavallaan ovelalla tavalla hölmö". Siksi ei ole ihme että kaksi lausetta minun kanssa vaihdettuaan he eivät halua jatkaa keskustelua. Ja minä toivon että he eivät olisi koskaan aloittaneetkaan.

Tilanne on siitä kiinnostava että etenkin analyyttisessä filosofiassa asenne on itse asiassa jossain mielessä "keskustelunlopettamista". "Keskustelun aloitukset" jostain aiheesta ja "keskustelun laajennukset" voivat herättää huomiota. Mutta arvostus tulee argumenteista jotka puolustavat jotain kantaa ja vastustavat jotain toista ; Etenkin jos jokin kuuluisa ismi saa kivitystä se merkitsee paljon. Toki tässä on syytä huomata että näiden "murskattujen ismien" kannattajien odotetaan korjaavan argumenttejaan ja keksivän uusia "vastaiskuja". Mutta sävynä on juuri sellainen jota ei voitaisi sietää kokkarikutsuilla. Aiheita ei siis oikeasti haudata vaan niitä jatketaan. Mutta ei sosiaalisella tavalla.

"Eroselfiet"

Hannu Kiuru kirjoitti "eroselfieistä", otsikolla "Muotia juuri nyt:Eroselfiet!" "Siinä he yhdessä hymyilevät kuin ei olisi hätiä mitiä. Paitsi että tuossa kuvassa he ovat juuri eronneet toisistaan. Kuva löytää tiensä kumpaisenkin Facebook-sivulle tiedoksi kavereille: Ei tämä ole maailmanloppu, me erosimme ystävinä."

Laajalla skaalalla katsoen hänen argumenttinsa muistuttaa sitä että jos väärää kantaa ajava asia on suosittu, siihen viitataan termillä "muoti". Mutta jos omaa kannattamalla asialla, sanotaan nyt vaikka kirkolla, on paljon jäseniä pitää sitten kertoa että miten 4.1 miljoonaa kuuluu kirkkoon.

Selfie nähdään pelkästään omakuvan kautta. "Näyttämöllä esitetään tarinaa syntiinlankeemuksesta. Alaston hahmo istuu lähteen reunalla ja katsoo kuvajaistaan veden pinnasta. Katselee tarkkaan, ihaillen. Hän ei kuule, ei näe, ei välitä, kun toinen alaston hahmo häntä etäämpänä huhuilee. Peiliin katsoja on lumoutunut, haltioissaan. Hän on rakastunut omaan kuvaansa, unohtaen kaiken muun." Eroselfieissä on kuitenkin kaksi ihmistä. Kyseessä on siis "jokin muu". Ja kuin varmemman vakuudeksi "Samoin hämmästyttävää on, että asia kuvataan "Selfish (engl.) tarkoittaa itsekästä. Tänä päivänä ihmisen itsekkyys, omahyväisyys, näkyy siinä, ketä hän kuvaa. Selfiet eli omakuvat ovat nyt suosiossa. Minä. Minulle. Minun. I, me, mine. Monet ovat valmiit riskeeraamaan oman henkensäkin saadakseen hyviä kuvia itsestään. Ja vähän perspektiiviä kuvaan saadaan, kun kännykkä liitetään ns. selfietikun nokkaan." Selfiet toki ovatkin typeriä. Mutta eroselfieissä ei ole kysymys yhdestä ihmisestä. Siinä on kaksi ihmistä ja sosiaalinen viesti.

Tästä päästään pääkysymykseen ; Ovatko eroselfiet jotenkin erityisen itsekkäitä tai pahoja. Nähdäkseni eivät. Kiurua ahdistaa seuraava; "Ero ei kuitenkaan ole mitään leikkiä, se on aina osoitus epäonnistumisesta. Suhde ei toiminut. Odotimme toisiltamme liikoja tai liian vähän. Emme osanneet puhua toisillemme, ohitimme toistemme tunteet ja tarpeet. Emme tienneet, miten tästä olisi voinut päästä eteenpäin. Ennen erotilanteissa yhteisiä valokuvia saatettiin repiä riekaleiksi vihan ja raivon vallassa. Tänäänkö sitten pitäisi hymyillä eroselfieissä? Suru ja viha jäävät Keep smiling-mallissa iloisen ulkokuoren alle. Se on tuhoisaa." Tässä on jo jonkinlainen argumentti. (Etymologia ei ole argumentti. Sanaa ei käytetä siten kuin joku kielinikkari vääntää sanan alkulähteitä tai sanaleikkejä kääntelemällä.)

Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Ja kaikessa selfiekulttuurissa on tämä sama vika. Itse asiassa jopa uskonto voidaan nähdä tämänlaisen lähteeksi. Niissähän korostetaan että jokainen ihminen on syntinen. Mutta ulospäin pitää käyttäytyä tiettyjen periaatteiden mukaan. Se, että tietyt asiat ja käytöstavat ovat uskonnon normeja ja dogmeja tuovat harhan jossa pitää teeskennellä itseään ihanteellisempaa. Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Tässä mielessä voidaan sanoa että Hannu Kiurun ongelmana ei ole välttämättä se, että asiat jäävät kaivelemaan vaan se että valta tähän kaiveluun liittyen annetaan väärälle taholle.

Viha vai teeskentely

Hannu Kiurun ohjemaailma sitten ei olekaan kovin hyvä asia. Hän ajaa väkivaltakatharsiksen tukemista. "Kun ero kenkuttaa, niin silloin pitää kenkkuilla. Sosiaalisesti hyväksyttävä tapa purkaa raivonsa on viedä se erossa itselle jäänyt matto pihan perille ja piestä se tamppaustelineessä niin pahanpäiväisesti, että matto jo vallan apua huutaa. Aina kun villipeto uhkaa saada sinusta vallan, niin ei muuta kuin maton kanssa ulos ja sitten vasta piiskaussession jälkeen sisään, kun et enää pure hammasta, vaan ilmeesi muistuttaa lähinnä lauhkeaa lammasta. Onhan sinun uskallettava kohdata ne asiat, jotka olet vastikään menettänyt." Tämä on hyvin huono asia. Sillä vaikka tämä ns. lashing out on katharttista, siitä seuraa ongelmia. Sillä viha helpottaa vain hetkeksi. Ja samalla opetat että väkivallan purkamisesta tulee hyvä olo. Ja tämä johtaa siihen että entistä helpommin purat väkivaltaa tällä keinoin. Vihanhallinta huononee.

Josta päästäänkin siihen miksi on kenties hyvä miettiä sitä että pitäisikö erotilanteissa opetella teeskentelemään. Kiuru itsekin toteaa kommenteissa että "Työttömyys, viina, kirves ja perhe Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe Aivan liian monissa avioerotilanteissa miehen mielenterveys järkkyy niin, että lopputuloksena on verinen perhetragedia." Onko kenties sittenkin parempi teeskennellä kuin "Kaikella on aikansa. On aika repiä fotoja, raastaa hiuksiaan, itkeä suureen ääneen, polkea jalkaa, kieritellä itseään itsesäälissä. Ja eräänä päivänä on aika huomata, että surutyö on käyty läpi. Elämä voittaa."

Rauha

Ongelma ei toki jää vain tähän. Sillä tosiasiassa tuossa on annettu surutyölle kaava. Ja tämä kaava on usein vankila. Ja tämä vankila rakennetaan määrittelemällä rakkaus ja ystävyys tiukalla tavalla ja vaatimalla kaikki tähän muottiin. Lisäksi esiin tulee se että tietynlainen sureminen ei olekaan oikeaa surutyötä.

Kun Hannu Kiurun tekstiä kehutaan ja elämänkokenut ihminen kertoo että "Olen miettinyt myös tuota ilmiötä, että kun avioliitto epäonnistuu, erotaan ystävinä. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten ystävistä erotaan? Jos ollaan ystäviä, niin yhdessä ollaan yleensä elämän kiemuroissa jakaen ilot ja surut. Siitä mielestäni ystävyys tunnetaan." niin voin toki olla ymmärtäväinen. On todellakin mahdollista harjoittaa filia -suhdetta ja asua yhdessä. Mutta mikä onkaan platonisen ystävyyden ja parisuhteen välinen ero? Mitä on jos on "friends with benefits"? Mitä on jos on "spouse without benefits"? Jonkinlainen aristoteelinen samanarvoisuuden läpitunkeva ystävyys voidaan varmasti saavuttaa. Mutta tätä on kuitenkaan paha pitää oikeanlaisena.

Itse asiassa itse en voi ymmärtää miten suunnilleen kukaan, siis kukaan, ei voi ymmärtää että joskus rauhassa eroaminen on todellakin se mitä tapahtuu. Olen itse niitä ihmisiä jotka eivät ole harrastaneet avioeroja. Mutta minulla on kuitenkin ollut naissuhteita. Ja niissä on ollut vahvasti sävy "ystävyydellä eroamisesta". Eikä pelkästään siinä klassisessa "sanotaan että erotaan ystävinä mutta oikeasti ei enää nähdä ikinä" -luokassa. Näkisin että monesti voi olla ystävä mutta saman katon alle asumaan ja seksiä harrastamaan haluaa jonkun toisen. Ja tämä tekee "ei ole sama asia" -luokan. Jos ei ihminen ymmärrä mitä tarkoittaa eri osoitteeseen muuttaminen mutta ystävänä pysyminen, en halua tietää miten tälläisen ihmisen lapset voivat ikinä aikuistua. Ja niin edespäin.

Ja sitten se tärkein. Mika Sipura on kirjoittanut blogiinsa hyvin hienon tekstin. Hän oli käynyt eroprosessia. Ja siihen oli liittynyt myös eroterapiaa. Terapiaryhmissä on ilmoilla ilmapiiri jossa piti olla rehellinen. "Moni itki ja muut jakoivat jaksuhaleja. Kun minun vuoroni tuli, kerroin aluksi ajasta jolloin oli vaikeaa, mutta viimeiset puoli minuuttia käytin hyvien uutisten kertomiseen. Olin tavannut mukavan neidon, ja meillä oli kivaa yhdessä. Tunsin kuinka vieressäni istuneen, jo alussa ryhmän matriarkalta vaikuttaneen naisen syke kiihtyi, ja hän alkoi liikehtiä levottomasti. Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut. Seitsemän, tai jotain sellaista. Niitä tulee ja menee, eikä niitä kannata ottaa vakavasti. Joitakin ihmisiä vain käytetään ponnahduslautana. Muut nyökyttelivät, ja ryhmän ohjaaja totesi, että selviytymissuhde oli todennäköisesti kyseessä, sillä surutyöni näytti olevan kesken." Ilmoille oli tullut vahva teema jossa hän oli pilannut muiden surutyön. Mikä on tietenkin huvittavaa sillä Sipuran "selviytymissuhde" on kestänyt hyvin hyvin hyvin hyvin kauan.

Eli vähän kuin kirkossa ja uskovaisten parissa olisi. Rehellinen pitää olla. Kunhan rehellisyys tarkoittaa sitä että osuu juuri tiettyyn annettuun muottiin. Jos ei sovi niin suree väärin. Tai hoitaa kriisitilanteen väärin - esimerkiksi ilman kirvestä tehty avioero on ilmeisesti jonkinlainen kalvava ja sisältä mädättävä epäonnistuminen. Ja nämä avuliaat ja auliit ihmiset mielellään vetoavat "psykologiseen kokemukseensa" ja "elämänkokemukseensa" jonka perusteella he kertovat sinulle miltä sinusta oikeasti ja perimmiltään tuntuu. Jos siis vain osaisit itse huomata että sinulla on joku ilmiselvä defenssi - kuten "selviytymissuhde" - menossa. Eli pitää olla rehellinen eli sopia annettuun muottiin. Itse tosin ajattelen että jos pitää vedota auktoriteettinsa "psykologisena osaajana" kun terapoitava ei muottiin sovikaan niin se viittaa siihen että mitään psykologista silmää olekaan ja siksi se yrittää olla vain auktoriteetti.

---

Toki Kiurun blogaus on siitä hyvä että jos minulle tulee ongelmia niin tiedän mistä tahoista pysyä kaukana. Jos minun vihaprofiililla lähtee seuraamaan noita lashing out -ohjeita niin prosessissa syntyy ennen pitkää ruumiita.

Pitäisikö kristityt päästää ystäväalueelle?

Usein kristittyjen suhde ateisteihin, uskonnottomiin, homoseksuaaleihin ja ties mihin muihin alaryhmiin on skismaattinen. Tätä skismaa kuvataan esimerkiksi siten että se kuvaa sitä miten kristityt vihaavat ateisteja.

Koska kristityt itse eivät yleisesti ottaen tunnusta tätä, on peruskäsitteenä se, että he valehtelisivat jotenkin. Ajatus varmasti pitää jossain määrin paikkaansa. Mutta ongelma on hieman sama kuin perussuomalaisilla ja natseilla. Joka ikinen natsi taatusti seuraa maahanmuuttokriittistä linjaa koska se on ainut tapa saada oma vihapuhe läpi. Mutta kaikki maahanmuuttokritiikki ei näytä kumpuavan rasismista. Eli natsit piilottavat vihansa ja valehtelevat, muut ovat rehellisesti sitä mieltä mitä natsit valehtelevat olevansa.

Tämä vihalla selittäminen on toki siitä kuvaavaa että on hyvin vaikeaa kuvitella miten moni ihminen voi päätyä niin absurdeihin argumentteihin kuin että tasa-arvoinen avioliittolaki on kammottava koska se sortaa esimerkiksi lastenhoitajia jotka joutuvat hoitamaan lesbojen lasta tai saavat työpaikkatietoihin miinuksen, lääkäreitä jotka joutuvat hoitamaan tätä lasta tai menettämään ansioita ... Jos puhutaan rakkaudesta ja siitä että halutaan paljon negatiivisia vapauksia, eli sitä että ei olla missään tekemisissä koko ilmiön kanssa, on yhtälö hyvin vaikea. Se on sama kuin jos minä selittäisin että minä rakastan niin pirun kovasti kristinuskoa ja kristittyjä koska vain kaikkialla haluan että he menisivät pois läheltäni.

Asiaa voi tietenkin pehmentää sillä, että kristityt pahastuvat koska he sekoittavat vihapuheen raivopuheeseen. Eli kun he eivät tunne itseään raivoisiksi, he eivät voisi harjoittaa syrjivää ja kiusaavaa toimintaa. Mutta kenties tämän takana on kuitenkin vielä enemmän.

Viha, saati raivo, tuskin on yksinään ja pelkästään hyväkään selitys.

Kuitenkin jotain selvästi tarvitaan. Viha -argumentti on tarpeen. Sillä jostain kertoo se, että kun Hannu Karpo kuvasi Helsingin Sanomien haastattelussa (23. 5. 2007) uraansa hän mainitsi ohjelman joka oli hänelle "mieleenpainuvin ja surullisin kokemus elämän nurjan puolen kuvaajana". Karpo teki pitkän tutkivan journalistin uran ja kohtasi ties mitä tapauksia. Ja tämän arvosanan sai ohjelma jonka hän oli tehnyt siitä miten lestadiolaiset kohtelevat omia uskonveljiään hoitokokouksissa. Samanaikaisesti lestadiolaiset mainostavat että he ovat rakkaudellinen hyvien ja ystävällisten ihmisten joukko joka ei ole mikään lahko vaan osa evankelisluterilaista kansankirkkoa ja osallinen sen kirkollisverotuloista. Tämä kontrasti on pakko selittää. Ja jos tätä ei selitetä, ei uskontokeskustelusta ole täyttä kuvaa.

Valehtelu on helppo selitys. Mutta entä jos se ei olekaan kokototuus, vaan esimerkiksi vain fragmenttia koskeva osuus? Itse olen jopa halukas uskomaan näin. Mieleeni nimittäin tuli että mitä jos kristittyjen kokemus rakkaudesta uskonnottomia kohtaan on tosi?

Näkisin että juuri näin voi olla.

Mieleeni nimittäin tuli se, että jos kristityt rakastavat, he viittaavat tietenkin agape -rakkauteen joka kestää riippumatta siitä mitä toinen tekee. Se on ominaisuuksista riippumatonta rakkautta. Tällä on syvä arvo teologiassa. Valitettavasti kun katsotaan ihmisten keskistä rakkautta, tälle on lähisukuinen ilmiöjoukko. Silloin puhutaan erilaisesta patologioista, erotomanioista ja stalkeroinnista.

Ja viattomin versio tästä on ollut itselleni hyvinkin tuttu ongelma. Ns. friend zone. Se on siinä mielessä agape -rakkautta että tässä ei ole kysymys klassisesta vastavuoroisesta rakkaudesta. Sellaisesta joka kattaa filia -ystävyyden ja eros -henkisen rakkauden josta "Moulin Rouge" -elokuva loi sloganin "The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return." Valitettavasti yksisuuntainen platoninen rakkaus - saati sen jalostuneempi versio, ritarinrakkaus (fin amour) - ovat vaativia.
1: Fin amour on kokijalleen parhaimmillaan hienoa, mutta luopuminen, vallattomuus ja puutteenalaisuus tuovat mukanaan sen tyylisen eksistentiaalisen kriisin, että suurin osa nykyajan uskomiseen uskomista korostavista evankeelisista kristityistä ei voi sitä hyväksyä ; Koska uskomiseen uskomista myydään elämän merkityksen täyttävällä onnellisuudella ja muulla pohjimmiltaan hedonistisella. Eikä sillä että on itse asiassa pirun vaikeaa olla välineellistämättä toista ihmistä vain siksi että haluaa tätä kovasti. Etenkin jos sen voi maalata hyväksi antamalla sille yleisesti eettiseksi luokitellun nimen.

Hyvin monelle se ei riitä. Yksisuuntainen yritetään muuttaa vastavuoroiseksi. Ja tässä valitettavan usein käytetään manipulatiivisia kikkoja. Agape on ihmiselle hyvin vierasta. Halu pelastaa johtaa sellaisiin käsitteisiin kuin "lying for Jesus". Ei siksi että valehdeltaisiin rakkaudesta ateistia kohtaan. Vaan koska tämä rakkaus mutiloituu joksikin joka ei ole kovin arvostettavaa.

Ja jos katsotaan ihmisiä, harvalla on minun ritarihyveitäni tässä asiassa. Kirjoitin aikaisemmin siitä miten friend zonesta poistumiseen on vain yksi eettisesti hyväksyttävä keino, ja useita jotka ovat halveksuttavaa manipulointia. Se on kuitenkin samalla myös se kaikista vaikein. Samalla on hyvä huomata että friend zonessa oleva syyttää yllättävän usein yksisuuntaisen rakkautensa kohdetta erilaisilla tavoilla. Kuitenkin friend zone on jotain johon kohde ei laita ihmistä. Friend zonesta syntyykin helposti rakkauden rosvosektori. Ja siinä oleva ikään kuin ajattelee ansainneensa toisen olemalla ystävällinen. Samoin kristitty voi ajatella että hän on ansainnut sen että ateisti vakuuttuu siitä että hän on kertonut hänelle statementinomaisesti uskonnollisia dogmejaan. Ja jos ateisti ei suostu, hän on järjetön, tyhmä, idiootti. Ja jos hän pistää vastaan ja argumentoi erimielisyyttään hän "savustaa" tai on muuten "militantti."
1: Yllättävän moni oikeasti selittää että heidän sananvapauttaan rajoitetaan sillä että he saavat paskaa niskaan. Paska on mielipiteitä ja sanomista, jota siis halutaan sensuroida. Ajatus on jossain määrin huvittava.

Tämä varmasti selittää avantovertauksen. Miksi kristityt pitävät sitä hyvänä vertauksena samalla kun vastapuoli kokee sen vastenmielisimpänä asiana ikinä. Kristitty selittää että ei hän uhkaile väkivallalla ja helvetillä vaan enemmänkin varoittaa heikoista jäistä. Ateisti ihmettelee että aikamoinen jumala. Ja kristityn käytös ja huutelukaan ei usein ole asianmukaisinta. Samoin tämä selittää miksi kristinuskossa tunnetaan rakkauspommitus (love bombing). Ja tämä ilmiö on sen laatuinen että se on koettu riittävän arvokkaaksi siihen että se on laitettu melko korkeatasoiseen aivopesua koskevaan Streatfeildin "Brainwash" -kirjaan omaksi osiokseen. Tämä usein yhdistyy erilaisiin tunkeilumenettelyihin, joissa toisen henkilökohtaisiin asioihin meneminen nähdään ystävällisyytenä ja sosiaalisuutena. Kysyminen ja henkilökohtainen läheisyys toki kuvaakin intiimejä ja luottamuksellisia ihmissuhteita. Mutta ilman luottamusta ja lähelle päästämistä kyseessä on imitaatio eikä aito asia. Ja mikä pahinta, tämä imitaatio ei pidä yllä yhtään tämän itse aidon asian hyveellisyydestä. (Se on kaunis kuin eräs langennut Lucifer, joka paitsi näyttää enkeliltä myös tavallaan on sellainen. Vertauskuva uponnee kristittyjen käsitysmaailmaan.)

Ateistinen tai uskonnoton puoli näkee tämän retorisena kääreenä, jossa väkivalta kätketään paketoimalla se ystävällisesti. Kristitystä kyse ei ole kääreestä vaan ytimestä. Se väkivalta on tavallaan se kääre. Kenties jopa harhautumisen merkki jos tästä tulee kristityn egolle inhottavaa arvokeskustelua.

Friend zone on hankala asia ja siinä oleminen on viheliäistä. Tästä ei kuitenkaan saa syyttää kohdetta. Jos kristinusko lähetyskäskyllään käskee julistamaan ja kutsuu tätä rakkaudeksi, se on ideologian eikä ateistejen vika. Jos kristinusko kehottaa rakastamaan ärsyttäviä erimielisiä, ei voi olla niin että kun kristittyjen käytös ei sovi rakkaudellisuuden malleihin niin sitten vain muutetaan rakkauden määritelmää niin että kristityt voivat edelleen leikkiä olevansa rakkaudellisia vaikka he ovat ties mitä kumisevia vaskia. (Kenties vaskitynnyreitä jotka ovat tyhjiä ja kumisevat siksi koviten.) Vika on tällöinkin kristityn ei ateistien. Jos kristinusko kertoo ateistejen kohtaloksi jotain ja oma lapsi tai läheinen sattuu olemaan sellainen, eikä hän sitten suostu kääntymään kristinuskoon, niin vika ei ole sen joka kävelee näille määritellyille heikoille jäille. Sillä hän ei ole siihen sellaista heikkoa jäätä määritellyt. Vika on jälleen vain ja ainoastaan kristityn.

Eikä siksi että hän olisi ilkeä ja vihaava. Vaan juuri siksi että ei. Tämän tiedostaminen herättää ainakin minussa sen tyylisen hengen että asennevammoja on kenties helpompi ymmärtää. Itse asiassa ymmärrän tätä kautta varsin hyvin miten mielisairaat ylilyönnit ja muu vastaava kohtuuttomuus ovat varsin luontevia seurauksia. Mutta toisaalta sitä tietää että on, kaikesta vaikeudesta huolimatta, sitten itse kyennyt kiipimään parempaan. Tuosta lähtökohdasta kristityt tuskin ovat kovin korkealla statuksella opettamaan minulle eettisyydestä noin suunnilleen mitään. Kysymys ei siis oikeastaan ole siitä pitäisikö antaa kristittyjen päästä ystäväksi, vaan siitä miten ystäväalueongelma hoidetaan. Sillä jos siihen mennään niin pirulaiset kuitenkin ensi töikseen pyrkivät sieltä pois. Eivätkä pois sillä hyvällä tavalla jossa katsotaan poistuvaa selkää ja arvataan että ei murehdit sitä eroa. Vaan juuri niillä väärillä.

Naisten alusvaatteet - paras lahja mieheltä miehelle?

Ystävänpäivään liittyy mainontaa. Minullekin mainostettiin naisten alusasuja. Eikä varmasti siksi, että oletuksena olisi että käyttäisin niitä itse vaan siksi että ystävänpäivää piristää aina se, että ostaa naiselleen alusasut, joista sitten helposti tulee sanomista olivatpa nämä liian pieniä tai liian suuria. ~ Kuitenkin alusasuihin liittyy vahvasti sellainen henki, että niiden ostaminen on itse asiassa lahjan ostamista itselle. Eli mies ostaa alusasuja saadakseen tästä itse jotain. ; Tällöin kyseessä on naisen esineellistäminen ; Naisen ruumista käytetään välineenä jotta saataisiin irti jotain hyötyä itselle.

Mutta onko asia näin?

Jos katsotaan ajatusta välineellistämisestä voidaan huomata vahva Kantilainen henki. Sen mukaan ihmistä ei saa käyttää välineenä. Tämä on monien kannattama eettinen periaate. Joten alusasusyytöksessä on jotain perää. (Pun intended intended.)

Se mihin alusasuargumentti tiivistyy erityisen vahvasti ovat reduktiivisia. Jotkut pitävät reduktiota itsessään pahuutena, jolloin redusointia pitää vastustaa teiteenfilosofiassakin. Mutta tässä kohden on hyvä painottaa että tässä reduktio on sidottavissa nimenomaan välineellistämiseen. Joten tässä kyseisessä tapauksessa yhteys voi olla validi vaikka sitten kannattaisikin reduktionismia noin yleisesti ottaen. Nainen redusoidaan joko ruumiiseensa (reduction to body) tai pelkästään ulkonäköönsä (reduction to appearance) ja tätä kautta naisen kehosta ja ulkonäöstä tulee keino jolla saadaan itselle erektio. Näin ollen voi olla että seksikkäät alusvaatteet ovat sovinistista esineellistämistä.

Mutta tästä huolimatta perustelussa pilkottaa aukkojen alla paljasta perustelematonta pintaa enemmän kuin bikiniuimarissa. Sillä tosiasiassa samantapainen logiikka voitaisiin siirtää muille elämänalueille. Voitaisiin esimerkiksi sanoa että ihminen ylipäätään antaa muille lahjoja vain jotta saisi itselleen hyvän mielen. Tämä on usein puolitotuus. Ja siksi oli tärkeää ottaa esiin reduktio. Reduktion ideana on se, että ihminen ikään kuin latistetaan yhteen tai muutamaan ominaisuuteen. Kuitenkin tosiasiassa alusvaatteet voivat olla enemmänkin "korostamista" ja "alleviivaamista" kuin "yliviivaamista". Ei naiselta tarvitse poistaa persoonaa sillä että hän pukeutuu jollain tavalla.

Voidaankin sanoa että lahjan antamisen asenne ja lahjan saaja ovat merkittävämpiä kuin pelkkä alusvaate. Ydinteemana on ajatus vaihdettavuudesta (fungibility). Jos nainen redusoidaan ulkonäköönsä ei ole väliä kuka tämä nainen on ; Jos seksikkään ruumiin voi vaihtaa toisen naisen seksikkääseen ruumiiseen, tilanne on selvästi välineellinen. Ja vaihdettavuus todistaa tämän. Mutta luultavasti suurin osa ostaa kuitenkin seksikkäitä alusvaatteita nimenomaan omalle kullalleen jolloin vaihdettavuutta ei ole. Kyseessä on siis lähinnä se, kohdellaanko lahjan saajaa persoonana vai vaatetelineenä.

Mutta ongelma on silti suoraan ystävänpäivän ytimessä.

Jotta voisimme ymmärtää asian syvyyden voimme huomata että suuri osa ystävänpäivästä keskittyy rakkauden muotoon jota antiikin kreikassa kutsuttiin erokseksi. Eros oli seksuaalista rakkautta. Näiden lisäksi kreikkalaisilla oli agape -rakkaus ja filia -rakkaus.

Agape -rakkaus on siitä mielenkiintoinen että siinä ei ole lainkaan kysymys ominaisuuksista. Toisin sanoen kohdetta rakastetaan riippumatta siitä minkälainen hän on. Tämä on sitä rakkautta jota kristinuskon Jumala kokee ihmistä kohtaan, ainakin monien teologien mukaan. (Tosin jos meidän täytyy uskoa Jumalaan pelastuaksemme, asia on oikeasti debatinalainen kysymys.) Kyseessä on ehdoton rakkaus, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on ihmisarvo. Moni pitää tätä puhtaana rakkauden muotona.

Kreikkalaiset olivat kuitenkin hyvin käytännönläheisiä. Sillä filia -rakkaus ja eros olivat heillä jossain määrin sidoksissa ihmisen ominaisuuksiin. Aristoteles neuvoi esimerkiksi sitä minkälainen on hyvä ystävä. Tämä tarkoitti sitä että oli hyviä ystäviä ja huonoja ystäviä. Ja nämä liittyivät ihmisen ominaisuuksiin. Tämä tekee filiasta vähintään osittain vaihdettavaksi (fungible). Ja eroksen kohdalla tilanne oli vielä vakavampi. Sillä Platon näki että ihminen näkee suoraan toisessa olevaan kauneuden ideaan. Siksi ihminen esimerkiksi kykeni rakastumaan ensi silmäyksellä, tietämättä mitään toisen persoonasta. Kauneuden ominaisuudet olivat sidoksissa ideamaailman kauneuteen ja eros oli puhdasta ominaisuutta.
1: Aseksuaalisuuskeskusteluissa halutaan usein erottaa seksi mutta säilyttää eros. Eli suhdetta ei nähdä ystävyytenä. Tämä itse asiassa tiivistää filian ja eroksen hyvin lähelle toisiaan. Pitkään jatkunut ja seksinhimosta lauhtunut parisuhde vihjaa että asia on vähintään jossain määrin uskottava.

Ja tämä ongelma on oikeastaan kaikessa ystävänpäivän ytimessä. Etenkin alusvaatteissa. Eroksen maailmassa kaikessa on kysymys ominaisuuksista. Ja ainut mikä tässä sotkee asioita on vastavuoroisuus. Jossa molemmat hyötyvät. Jos nainen kokee itsensä hyväksi ollessaan seksikäs ja saadessaan näin miehen ihastumaan ja tekemään mitä itse haluaa, on kyseessä vastavuoroisuus. Jos rakastelu toimii niin että molemmat nauttivat, ihmiset jossain määrin välineellistävät toisiaan. Ja se mikä perhe-elämästä on tärkeää oppia on se, että raha ja kotityöt ovat yleisiä riidan aiheita.

Tosin niin ovat tiettävästi toiselle valitut seksikkäät alusvaatteetkin. Kenties siksi että ne kertovat vaatimuksista tai odotuksista. Tai siitä että valinnat kertovat lahjan saajalle siitä minkälaisena lahjan antaja heitä pitää.

Ajatuksia siitä miten on kenties nimenomaan järkevää pilkkoa ja määritellä rakkautta

Skientismi ja analyyttinen filosofia nähdään usein jonkinlaisena loukkauksena ihmisyydelle. Syynä on se, että niissä tarkastelun kohde määritellään ja tätä kautta sidotaan se jonkinlaiseen vankilaan. Ja tämä kielikuva on mielikuva ja mielikuva ikävä tosiasia. Kenties tässä on kuitenkin hieman "rajoittunut" tapa katsoa asioita.

Moni toki käytännössä unohtaa tämän jos esille laitetaan jokin muu kuin "pahamaineinen evoluutiopsykologia". Esimerkiksi Platonin rakkauden kolmijako jossa on eros (eroottinen rakkaus), filia (veljellinen rakkaus) ja agape (jumalallinen rakkaus) eivät koe samanlaista tuomitsemista. Vaikka teknisesti niissäkin on kyse hyvin samantapaisesta asiasta.

Asiaa voi lähestyä kenties jopa paremmin ottamalla käyttöön ajatuksen jossa luokittelu voi tarjota näkökulmia hyvinkin erilaisiin rakastamisiin. Evolutiivisestikin on aivan eri asia selittää seksuaalista himoa kuin vaikkapa altruismia. Yleisnimi on tässä mielessä aivan liian ylimalkainen ja rajoittunut. Syntyy ikään kuin vääriä dikotomioita. Ja siksi, kun variaatiota ei nähdä, syntyy tilanteita joissa osiota tarkastelevat näkökulmat ovat vääriä. ; Jos ajattelee vain "rakkautta", on seksuaalisen himon selittäminen loukkaavaa koska rakkaus voi olla myös tuntemattoman auttamista. Tämä sinänsä osuva vastaesimerkki ei sitten vain osu siihen tässä tilanteessa tarkoitettuun maaliin.

"Psychology Todayssa" kirjoitettiin vähän aikaa sitten siitä miten psykologi voi nähdä aihepiirin. Ja yllättävää kyllä näyttää siltä että kun kuva tarkentuu, niin nimenomaan syntyy uusia erilaisen rakkauden lokeroita. Platon oli siis hyvinkin paljon liian yksinkertainen.
1: John Lee on tehnyt luokitelmia. Joita on enemmän kuin Platonin kolme. Niistä jokainen on omalla tavallaan tärkeä, keskenään erilainen eikä yksikään niistä ole täysin väärä. Eros, idealisoituun partneriin heijastetut romanttiset tunteet. Ludus, jännityksentunnetta luova rakastamisen tapa. Storge, vakautta ja ystävyyttä korostava rakkaus. Pragma, joka on käytännöllistä rakkautta jossa mukana on myös omia mieltymyksiä ja tarpeita, joiden kautta saadaan piirteitä - ja niihin voidaan jopa luoda "suositusluetteloja". Mania johon liittyy pakkomielteisyyttä, mustasukkaisuutta ja äärimmäisiä tunteita. Agape joka on epäitsekästä ja ehdotonta myötätuntoa ja myötäelämistä.
2: Robert Sternberg on määritellyt rakkauksia joissa huomataan että osa rakkauksista on kombinaatioita. Ei ole siis vain yksi lokero johon pitäisi jämähtää vaan mausteita voidaan ottaa useasta eri luokasta. Kenties jopa kaikista. Rakkaudessa on läheisyyttä (intimacy), seksuaalista ja romanttista viehätystä (passion) ja sitoutumista (commitment). Esimerkiksi teinien suhteet tuntuvat hyvin vakavilta ja muokkaavat persoonalisuutta mutta niistä puuttuu sitoutuminen. Pitkäaikaisessa parisuhteessa taas alkuinnostus saattaa hiipua ja muuttua kypsemmäksi kumppanuudeksi.

Mielestäni nämä yksityiskohdat ovat tarpeen jos pitää esimerkiksi ymmärtää sitä miksi nettideittipaikoissa annetaan toivelista ja ihannekuvia. Ja miten tämä oma ihanne ei sitten välttämättä herätä suuria tunteita. Mutta samalla tämä tapa voi olla rationaalisempi kuin lähimmän fyysisen ihastuksen herättävän partamotoristin tai biletytön kyytiin hyppääminen. Ja miten moni helposti sanoo että "väärin tehty" kun oikein tapa kuvata asiaa on nimenomaan "eri tavalla tehty". Näkisin jopa niin että analysoimaton mieli on asioita ymmärtämätön ja asioita arvostamaton mieli.

Jos siis määritelmien vankila ja dikotomisuus ahdistaa, voi syynä olla "liian vähän filosofiaa" eikä "liian paljon filosofiaa". Ylianalysointi on harvoin ongelma. Usein jos ongelma näyttää tältä, se voi olla jopa sitä että omat epävarmuudet, pelot ja asennevammaparanoijat naamioidaan mietiskelyksi ja itsereflektioksi.

Klip clop klip clop, hevonen on pop

Bronykulttuuri on kaiken kaikkiaan melko hämmentävä ilmiö. Minun lapsuudessani "My Little Ponyt" olivat pienten tyttöjen harrastus. Alakulttuuri vajosi tuntemattomuuteen yhdessä "He-Manin" ja vastaavien kanssa. Ja sen sijaan, että ne olisivat jääneet sinne, ponien tuotemerkkiä nostettiin uudelleen esiin vuonna 2010 kun Hasbro aloitti uuden televisiosarjan "My Little Pony : Friendship is magic". Ja tämä sai jostain syystä hyvin vannoutuneen faniryhmän 30 -vuotiaista _(?)aikuisista^(?) miehistä. Sellaisista joille alkuperäinen ponisarja oli nostalgiaa. Mutta ei sellaista nostalgiaa jota "He-Maniin" liittyy. Vaan sellaista nostalgiaa johon liittyy tyttöbakteereita.

Science is magic too!

Bronykulttuuri on melko suuri, ja tavallaan siisti. Bronykulttuuriin suhtaudutaan toki jossain määrin ironisesti, mutta kuitenkin kaiken tämän ironisuuden alla on selvästi taso jossa itse fanittaminen on aitoa. Se, mihin bronykulttuuri suhtautuu ironisesti on enemmänkin sukupuoliroolit kuin itse televisiosarja.

Tämä tekee siitä hyvin mielenkiintoisen, koska se itse asiassa noudattelee ns. kolmannen aallon feminismin ideaa. Mutta ilman feminismin nimeä. Ja jossain määrin ilman feminismin mukanaan tuomaa suojaa. Itse asiassa bronykulttuuri ärsyttää monia. Heistä ei pidetä ja tämä uskalletaan sanoa rohkeasti ääneen. Mikä on tietysti hieman erikoista koska "My Little Pony -fandomissa" nyt juhlitaan suvaitsevaisuutta, kiltteyttä ja ystävyyttä. Anti-Brony -liike on kuitenkin vahva.

Brynyja on tältä osin tutkittu ja havaittu että he ovat jopa järkyttävissä määrin normaaleja nuoria heteroseksuaaleja miehiä. He ovat heteronormatiivisia muutoin, paitsi siltä osaltaan että he nyt pitävät jumalauta pikkutyttöjen feminismikarkkipiirrossarjasta ihan sikana. Tämä on tekona tavallaan hyvin provokatiivinen, sillä siinä haastetaan hyvin tiukasti sitä mitä on pidetty normaalina. Kiinnostuken kohteet kun on jaettu iän ja sukupuolen mukaan. Ja bronyt sotkevat näitä mielikuvia sekä iän että sukupuolen kohdalla. "The Guardianissa" heitä kutsuttiinkin todellisiksi kapinallisiksi. (Minun silmissäni ponit ovat liian lempeitä ollakseen mikään kapina. Too little shanking. Samasta raudanpuutteesta johtuen en itse oikein jaksa innostua poneista.)

Yhtenä syynä on varmasti juuri se, että bronykulttuuri ei myy itseään feminismillä. Ja näin se ei saa mitään "profeminismin" - tai bro-feminismin - mukanaan tuomaa arvostusta. Ja muutoin tämä tietysti nähdään samanlaisena sukupuoliroolien perverssinä muuttamisena kuin mitä feministitkin tekevät. Ihmisillä on tapana muuttaa "terveeksi" sen mikä on "yleistä". Normista tulee normaali. Näin ollen bronyjen ympärille syntyy helposti ironisen auran lisäksi ajatus siitä että he olisivat jotenkin luonnottomia ja kieroutuneita. Ja sen lisäksi bronykulttuuria seuraa se mikä miehiä seuraa usein, etenkin jos he toimivat lasten läheisyydessä. Eli puheet irstaudesta, rivoudesta ja perversioista. Bronyjen kohdalla puhutaankin ns. cloppingista. Eli siitä että ollaan seksuaalisesti viehättyneitä poneista. Ilmiönä clopping on todellinen, mutta se kertoo enemmän Rule 34 voimasta kuin siitä mitä keskiverto brony tekee.

Jossain määrin clopping-ilmiöön rinnastaminen on tavallista kaikkialla internetissä. Ei ole tavatonta kuulla että anime on hentaita. Mutta väitteenä se on suunnilleen sama kuin kertoisi että "Tao Tao" ja Disneyn piirretyt olisivat furrypornoa koska niissä on antropomorfistettuja eläimiä. Jossain hyvin karkeassa mielessä väite lienee tosi. (Mahdollisesti jossain joku masturboi Iines Ankalle juuri nyt.) Mutta ei siitä mitään kovin laajakirjoista ja yleistävää voi sanoa. Bronykulttuurin kritiikissä ytimessä näyttää olevan se, että pornografian käsite joudutaan ankarasti uudelleenmäärittelemään.

Mutta kenties tässä kaikki seuraa sitä tavallista kaavaa. Onhan näitä rajojen rikkomisia tehty aiemminkin. Ja näistä voisi tehdä jonkinlaisen emansipoitumisen kaavan.
* Afrikan-Amerikkalaisten kanssa - USA:ssa käytetty käsite joka ajaa pohtimaan ovatko kalpeanaamat Eurpppan-Amerikkalaisia ja intiaanit Amerikan-Amerikkalaisia - kanssakäymiseen oli ennen segregaatio. Sitten näitä rotukäsityksiä muutettiin. Elokuvissa tummaihoiset olivat aluksi usein koomisia kevennyksiä, sen jälkeen heitä ylikompensoitiin, he olivat katutietoisia älyttömän viisaita tietäjiä ties kuinka monissa elokuvissa. Ja lopulta heille voitiin antaa normaaleja hahmoja.
* Homoseksuaalit ovat elokuvissa tavallisesti näytelleet hassua värikkäästi pukeutunutta komediallista hahmoa. Periaatteessa positiivista, mutta tästä stereotypiasta on siirtytty nykymalliin jossa homoseksuaaleja hahmoja ylikompensoidaan jonkinlaiseksi mary sueksi joka osaa suunnilleen kaiken kulttuurista. Kenties tulevaisuudessa homoseksuaali saa olla ns. ihan normaali hahmo.
* Bronyt eivät ole elokuvissa, mutta voidaan kuvitella että heidän ironisointinsa jälkeen heitä jonkin aikaa rapsutellaan kunnes koko asia unohtuu ja ilmiötä pidetään normaalina. Mikä on tuplaoikein. Ponit olisi pitänyt unohtaa ja Bronyjen kiinnostuksenkohteisiin pitäisi suhtautua silti sallivaksi. Koska jumalauta he nyt vain katsovat piirrettyjä omassa kotonaan ja tykkäävät niistä. Lapsellista tai ei, mutta jos tämän tasoisessa asiassa mielipiteenvapaus ja harrastukset pitää aikuisilta täysivaltaisilta kansalaisilta pistää kovaan paheksuntaan, niin aika heppoisissa ja vähäisissä määrissä ovat kansalaisten todelliset vapaudet. Että jos tämä on se taso josta ylöspäin pitää vastustaa asioita - ei siis vain olla erimielinen vaan myös vihata ja torpata - niin mitä sitten ylipäätään enää saa tehdä? Katsoa niitä luistimilla teutaroivia härkiä jotka 100% miesporukassa jyskäävät areenanreunaa vasten tavalla joka tuo ainakin minulla mielikuvia perin homoseksuellista jyystämisestä?

---

Feministit korostavat että he ajavat kaikkien tasa-arvoa. Miksi he eivät puhu bronyjen oikeuksista?

"Friend zonen" kiertäjät

"Friend Zone" on todellinen tila. Se on myös tila johon on epämiellyttävää joutua. Ja kun katsotaan, voidaan huomata että etenkin miehille näyttää olevan tarjolla paljonkin materiaalia jossa keskitytään (a) jonkinlaisen kaunaisen lohdun tuottamiseen (b) tarjotaan keinoja joilla tämä tilanne voidaan kiertää.

"Tämä päivä" -blogissa korostettiin että naisteniskentäpuolella oleva Red Pill -liike muuttaa parisuhteen epäeettiseksi peliksi, jossa naisia pitää kontrolloida että nämä eivät livahda käyttämään valtaa parisuhteessa. Ja jossa miehen oma itse pitää uhrata ja teeskennellä olevansa toisenlainen kuin on. Näkisin että tämä on hyvin lähellä. "Friend zone" on eräässä mielessä vain erikoistapaus siitä miten sekä naisten kaatamiseen että parisuhteeseen liittyvät suuremmat teemat kytkeytyvät.
1: Itse tosin lisäisin tähän itselleni huvitusta synnyttäneen prostituoimisajattelun. Friend zonessa korostetaan että mies olisi ystävällisyydellä ja drinkkejä ostamalla tehnyt pohjatyötä, ja siksi ansaitsisi parisuhteen eri tavalla kuin spontaani baarissa juuri tavattu tuttavuus. Että olisi reilua ja asiallista jos tähän vastattaisiin ansaitulla romanttisella suhteella ja kenties jopa seksillä. ; Tässä ajattelussa on jotenkin luontevaa prostituoida drinkkien antaminen ostotapahtumaksi. Mikä on tietysti erikoista, koska vastavuoroisuuden ja palkallisen palvelualan välillä on ero. Juuri siinä että onko velvollisuus vastata tietyllä tavalla...

"Friend zoneen" liittyvä kaunaisuus on toki helppo ymmärtää. Onhan tilanne kova ja epämiellyttävä kokemus. Mutta jos tilannetta alkaa käsittelemään väärin, voidaan huomata muutamanlaisia syviä ongelmia:
1: Ensinnäkin "Friend zonessa" oleva voi asettaa itsensä passiiviseksi kohteeksi. Karkeasti ottaen "friend zone" on tila jossa pyytäjällä ei ole juurikaan valtaa. Kun on tunteita jotakuta kohtaan, on oma kohtalo riippuvainen toisen ihmisen vastauksesta. Kuitenkin tilanne lähtee liikenteeseen siitä että itse yrittää olla enemmän kuin ystävä. Ystävyyteen on saatu molemminpuolinen suostumus ja tätä oikeutta halutaan sitten laajentaa uusille alueille. Ja tältä osin ketään ei tavallaan "vain laiteta friend zoneen". Friend zoneen joutuminen vaatii ystävyyssopimuksen laajentamisyrityksen. Ja alkutilanne lähtee kyllä yleensä siitä joka sitten on friend zonessa.
2: Ansaitsemislogiikka tuottaa toisenlaisia ongelmia ; Ja tämä on ajallemme jotenkin oleellista. Romanttisissa elokuvissa ja jopa saduissa korostuu se, miten parisuhde jotenkin ansaitaan. Näin ollen "naiset eivät halua kilttejä miehiä vaan antavat kusipäille" on osittain uhripuhetta jossa korostuisi se, että toisella olisi jonkinlainen velvollisuus parisuhteeseen tai seurusteluun. Immanuel Kantilta voisi tähän ottaa mainion prinsiipin "ought implies can". Eli jos sanotaan että jotain pitäisi voida tehdä sen täytyisi olla myös mahdollista tehdä. Eli ajatus siitä että meillä olisi velvollisuus rakastaa jotakuta jollain ehdoilla vaatisi sitä että ihmiset hallitsisivat tunteitaan ja voisivat rakastua tai eirakastua tahdonalaisesti. ; Tämä ei ole kuitenkaan helppoa. Ja itse asiassa tämä rakkauden eitahdonalaisuus on se joka tekee friend zonessa räytymisestä inhottavan tilanteen. Ja tämän vuoksi parisuhteesta kieltäytyvä puolikaan ei suinkaan vain "päätä laittaa jotakuta friend zoneen". Näin ollen tilanne palautuu siihen että on ikävää jos tunteet eivät saa vastakaikua, mutta ei tästä voi ketään syyttääkään. Ihminen kun ei voi valita. (Jos asiaa selitetään edelleen naisten genetiikalla, niin eivät he genetiikkaansakaan valitse.)
3: Toisaalta voidaan ajatella että moraalisuudessa valinnalla on paljon väliä. Tässä yleensä korostetaan sitä että ihmiset ovat rationaalisia olentoja. Ja tämän vuoksi ihmisillä on autonomisuus. Me tunnistamme syitä ja me toimimme sen mukaisesti. Tässä tunteet voivat toimia suuntaavina voimina. Yleisesti on kuitenkin ajateltu että se, että sinulla on hyvät syyt oikeuttaa itsellesi jokin aktio ei johda siihen että muiden ihmisten tulisi reagoida tähän pyrkimykseesi positiivisesti ja kannustavasti. Sillä usein nämä pyrinnöt vaikuttavat muihin ihmisiin. Ja tällöin kysymys on siitä että pyytäjä astuu toisen autonomian yli jos esittää että toinen tekee oleellisesti väärin tai epämoraalisesti jos ei suostukaan vastaamaan kyllä. Tämänlaisessa tilanteessa kiistetään että valinta olisi oikeutettu joten sanotaan että henkilö ei ole rationaalinen eikä hänellä saisi olla valtaa päättää omista asioistaan. Tiukassa mielessä tämä voi tarkoittaa sitä että toisen persoona tai oleellinen osa tästä persoonasta kielletään ja hänestä tehdään jonkinlainen objekti. Tämänlaisen toiminnan jälkeen ei tietysti ole kovin eettistä hypätä valittamaan siitä miten epäeettinen toinen on. Tilanne on korkeintaan pata-kattila -sanontaan sopiva.
4: Creepyin puoli ilmiötä liittyy kuitenkin nimenomaan "escaping from friend zone" -teemaisiin artikkeleihin. Niitä on liikkeellä runsaasti. Ja vaikka osa niistä onkin asiallisia. Eli ne korostavat lähinnä sitä, että kannattaa yrittää ja kertovat miten itseä voi ilmaista paremmin. Mutta yllättävän useassa opetetaan enemmänkin kieroilun henkeä. Niiden ongelmat ovat hyvin samanlaisia kuin mitä "Tämä päivä" -blogissa alussa antamani linkin takana käsiteltiin. Nämä voivat jopa olla strategisesti toimivia kikkoja, mutta eettisesti tarkastellen niissä on ajatuksena juuri se, että toisen autonomiaa yritetään halveerata ja rikkoa tempuilla jotka ovat manipulatiivisia ja sellaisia että niissä joudutaan teeskentelemään ja valehtelemaan itsestä.

Ylläoleva tematiikka on Kantilaisen ajattelun läpitunkemaa. Ja otin tämän esille siksi että se on itse asiassa jotain jota valtaosa kristityistä ja humanisteista hyväksyy. Kant oli itse kristitty ja tätä kautta tämä ei herätä antipatioita. Ja autonomiaa korostaessa vastaan tulee humanistien kannattaman tyylinen vapaus ja itsellisyys. Se on nähdäkseni neutraali ja asiallisen tuntuinen - joskaan ei ehkä ihan 100% täysin oma kantani - asiaan.

Friend zone on siitä jännittävä, että kun katsotaan uskonnollisia julistajia, heissä on yllättävän usein samoja eettisiä ongelmia kuin mitä friend zonessa tulee vastaan. Sen sijaan että he antaisivat ihmisille syitä ja luottaisivat näiden rationaalisuuteen, he yrittävät tunkea nämä säännöt toisen päälle. Autonomiasta ei tässä ole hajuakaan. ; Sävy on usein nimenomaan se, että ensin tungetaan ja haastetaan. Ja sitten jos kieltäydytään, koetaan tämä poistyöntäminen ikävänä ja epäkohteliaana ja törkeänä. Sitten keskusteluun tungetaan omia Raamatusta lainattuja sääntöjä joita toinen ei tietenkään kannata koska muuten käännyttämiselle ei olisi edes tarvetta. Ja sitten jos toinen ei hyväksy niitä tätä pidetään törkeänä. Ja kaiken aikaa argumentteja vaihdetaan. Jos yksi jumalatodistus ei innosta, vedetään hihasta toinen. Teemana on se, että jos vastaus on "ei", niin tämä on jotain johon suhtaudutaan lähinnä siten että mitä voitaisiin tehdä jotta tästä päästäisiin ympäri ja saataisiin toinen sanomaan "kyllä". Autonomian kunnioittamisesta ei ole tietoakaan. Uskonnonvapaus joka tarkoittaa sitä että "on lupa kertoa omasta uskonnosta" ja jossa vapaus uskonnosta tai kieltäytyminen eivät ole relevantteja vaan ovat kauheaa pakkosensuuria.

On selvää että friend zone tietysti paljastaakin jotain oleellista. Onhan Jumala rakkaus ja tästä kieltäytyvä asettaa Jumalan vähintään friend zoneen ellei peräti lähestymiskieltoon. Toki julistajalla on yleensä itselleen annettu motiivi, uein jopa järkeilty motiivi, jossa julistaminen ja käännyttäminen on pelastamista. Ja käännytysstrategiat ovat vain ovela keino pelastaa enemmän ihmisiä. Niiden oikeudellisuus tuntuu yhtä sopivalta kuin kaunaantuneen pakit saaneen friend zonelaisen valitus siitä miten naiset eivät halua hänen laisiaan ystävällisiä miehiä jotka ovat kilttejä ja jotka tekevät pohjatyöt.

---

Siksi minä ryhdynkin tästä homoseksuaaliksi. Jokainen uskovainen josta minun on velvollisuus kuunnella tavunkaan verran Jeesuksesta tai että minun olisi ikään kuin kulttuurin ja uskonnonvapauden nimissä pakko laulaa virsi on ihminen joka joutuu minun friend zoneeni. Hänen velvollisuutensa on olla ottavana osapuolena anaaliseksissä. Periaatteet ovat samat joilla uskonnonvapauttani tallataan. Kiitos rajusta anaalipanosta jo etukäteen.

Ihmisten roolittaminen

"Up in the air" -elokuvassa on kohtaus jossa suunnitellaan lentokoneeseen pääsemistä. Tämä tapahtuu luomalla stereotyyppejä. Ja se on käytännöllistä. Siitä huolimatta, että apulainen pitää tekoa rasistisena. Tämänlaista luokittelua vastustetaan usein fenomenologiassa siksi, että siinä ei kohdata ihmistä ihmisenä vaan luodaan lokero johon tämä ikään kuin vangitaan. Mutta samanaikaisesti se on hyvin käytännöllistä. Molemmat puolet ovat tosia.

Jos asiaa lähestytään klassisesti voidaan avata Platonin "Valtio". Siinä on ihmistyyppi jota kutsutaan vartijoiksi. Tämän ihmistyypin kohdalla Sokrates kuvaa viisauden rakastamista tiedon kautta. Esimerkiksi viisauden rakastajasta tulee koira. Koirahan pitää niistä jotka se tuntee ja on epäluuloinen vieraita kohtaan. Tutun ei tarvitse olla tehnyt koiralle palveluksia lähiaikoina, välttämättä koskaan. Ventovierasta epäillään vaikka tämä ei ole tehnyt mitään. Sokrates pitä ihailtavana sitä miten koira luokittelee ihmiset tiedon perusteella. Pidetty ja vihattu eroavat toisistaan vain sitä kautta mitä koira tietää siitä.

Ja vaikka "Valtiossa" vartijoiden erityislaatuisuutta korostetaan, esimerkiksi sitä miten heidän pitäisi olla lempeitä omille mutta uhka muille, eli vaativat keskenään ristiriitaisia ominaisuuksia, niin ainakin tämän luokittelutavan kohdalla yllättävän monet ihmiset onnistuvat olemaan hyvinkin "koiramaisia". Esimerkiksi itse tunnun olemaan tässä kohden jopa "valitettavan koiramainen". Sillä jos tarkastelemme mitä koira tekee, niin sillä on mielessään lokeroita. Tieto muuttaa tätä lokerointia. Vieraisiin kohdistetaan epäluuloa koska nämä ovat stereotyyppejä eivätkä yksilöitä. Tiedon puutetta kuvataan "riskien kielellä". Ja näin on saatu "ventovieraan" stereotyyppi.

Luultavasti tähän on syynä ns. Dunbarin luku. Tämä kuvaa rajoitetta joka ihmisillä on sosiaalisessa kanssakäymisessä : "Dunbar posits that there is a cognitive limit to the number of relations that any one primate can maintain. In his book, How Many Friends Does One Person Need, he argues that you can only keep friendships with about 150 people at any given time, because "this limit is a direct function of neocortex size, and ... this in turn limits group size where stable interpersonal relationships can be maintained."" Ja koiravertaukselleni merkittävää on huomata "Dunbar even goes as far as to say that anyone who claims to have more than 150 real friendships is "suspect," as the quality of those relationships must deteriorate as the social group expands."

Tämän voi tavallaan kuvata siten, että ihmisen kokemusmaailman kannalta maailmassa on korkeintaan 150 oikeaa ihmistä. Muut ovat enemmän tai vähemmän rooleja joita käsitellään stereotyyppeinä. Ihmiset luokittelevat muita lokeroihin ja antavat niille sitten rooleja. (Jos koiria käsitellään typistämällä niiltä häntä, ihmisiä stereotyypistetään.)
1: Huonoimmillaan ne ovat synonymisaatioklimppejä kuten "punavihervasemmistostalinistimädättäjä" tai "naturalistiateistidarwinisti". (Mitä useampi termi kuvaa samaa sitä loukkaavampaa ja epä-älyllisempää meno on).

Voi olla että emme pidä tästä, mutta tosiasia on silti se, että me kaikki käytämme jossain määrin näitä ihan koko ajan. Tässä blogauksessakin on luotu rakennetta sillä että näitä "stereotypistämisiä" on tehty montakin kappaletta. (Osa niistä on toki itsetarkoituksellisia ja alleviivattuja, demonstratiivisin syin.)

Itse asiassa myös manipuloimme toisten mielipiteitä hyväksikäyttäen tätä "ihmisten taipumusta olla rajallisia". Tätä kutsutaan identiteetiksi. Identiteetti ei ole se mitä me perimmiltään olemme, vaan se on mainos. Se on jotain jolla liitämme itseämme johonkin klusteriin. Siksi niin monille on tärkeää liittää itsensä johonkin ideologiaan. Ja irtautua jostain muusta ryhmästä.
1: Joka hassuimmilaan on sitä että "en ole uskovainen vaan uskossa". Koska tässä viitataan jaotteluun jolla ei ole merkitystä kuin tällä hyvin marginaalisessa ryhmässä eikä yhtään sen ulkopuolella. Tämänlainen lisäjaottelu on sitten vähän kuin vastapoolina sille synonymisaatiolle jossa erilaisia asioita kutsutaan samaksi koska tärkeämpää on luoda yhteinen vihollinen. Tällä tarkalla rajaamisella halutaan enemmänkin rajautua tiettyyn eliittiin joka jotenkin vapautuisi vaikka "uskovaiseksi" leimautumisen negatiivisista konnotaatioista ilman että tarvitsisi luopua vaikka niistä asenteista jotka johtavat siihen että muut alkavat näitä negatiivisia konnotaatioita näkemään.

Tämä kenties selittää osaltaan sitä miksi niin monet identiteettimerkit ovat myös sorron välineitä. Miksi on rotuylpeyttä korostavia ryhmiä että rotuun perustuvaa rasismia. Ja miksi on ideologiaan kuulumisen tärkeänä pitämistä samalla kun tarjotaan myös ideologista vainoa. Molempien takana on sama voima. Ihmisille annetaan rooleja.

Itse asiassa näitä rooleja on myös siellä missä korostetaan samanarvoisuutta ja vapautta. Jukka Hankamäki demonstroi tätä musiikkia ja fanittamista koskevassa blogauksessaan. Osansa saa sekä musiikin kuuntelijat, fanit yhteisönä että musiikin tekijä. "Joukkokäyttäytymistä analysoivan sosiologian piirissä on ajateltu, ettei ihmisyksilö fanita suosikkiaan välttämättä siksi, että tähtönen olisi hänen omasta mielestään kovin hyvä, vaan siksi, että suosikin perään kiljuminen lisää hänen omaa arvostustaan suosiota osoittavassa ryhmässä." Dissonanssiteorian mukaan kun estetään konflikteja jos ei vihata muusikkoa josta kaverit pitävät. Ja toisaalta pitämällä jostain voi saada positiivista suhtautumista koko fanilaumalta. "Ongelman muodostaa, jos Pian ja Mian välille syntyy kilpailua Elviksen suosiosta. Fanilauma voi ratkaista tilanteen vaatimalla yhdenmukaista käytöstä ja sulauttamalla minuuden korostamispyrkimykset sosiaaliseen koheesioon." fanius josta tulee kilpailua johtaa repivyyteen ja konfiktit kasvaisivat vaikka sitä tuossa edellä juuri haluttiin välttää. "Artisti itse puolestaan ratkaisee kilpailuongelman julistamalla tasa-arvoa ja antautumalla ”ihan tasavertaisesti” kaikkien kannatettavaksi. Juuri siksi suosiosta riippuvaiset taiteilijat vinkuvatkin kaikkialla tasa-arvon perään, sillä heidän oma roolinhallintansa on sosiodynaamisesti riippuvaista siitä, ettei heidän faneistaan kukaan nouse ylitse muiden." Ja tämän kaiken jälkeen yhdelläkään fanilla ei ole mitään erityistä osaa. Hän on totaalisen vaipunut fanin stereotyyppiin.

Tai kääntäen : Artistin kannalta on olemassa korkeintaan 150 oikeaa musiikinystävää. Ja tätä suurempi kannattajajoukko johtaa siihen että on pakko antaa faneille pelkästään rooleja. Hänen ja koiran välinen ero on siinä että koira osaa varoa ventovierasta. Taiteilijan stereotyypissä ei tätä elementtiä ole. Tietyssä määrin fanin nimen kuuleminen ei muuta artistin kannata mitään. Joten tässä mielessä siinä missä Sokrates kehui koiraa ihailtavaksi viisauden rakastajaksi, artistille ei ole tässä mielessä osaa tästä viisaudesta. Joka tosin kyllä perimmiltään hieman uhkaa sitä Sokrateen koiran ihanteellisuutta.

Nykymaailmassa on väistämätöntä kohdata yli 150 ihmistä. Siksi on syytä suhtautua lähtökohtaisesti ennen tietoa (a priori) ystävällisesti ja kohdistaa epäilyä vasta tiedon jälkeen (a posteriori). Eli on aivan perusteltua olla enemmänkin käänteinen koira. Ja kaltaiseni ihmiset joille suurin osa ihmiskunnasta on ingoroitavia kohteita - kunnes jos ne tulevat juttelemaan niitä on epäiltävä että mitä ne haluavat kun ne niin omituisesti tekevät - tunnetaan ihmisryhmänä jolle on oma nimi. Kusipäät. Tämäkin on stereptyyppi. Mutta pirun kätevä sellainen. Sellainen on luultavasti toiminut kivikauden heimoyhteiskunnissa mainiosti. Mutta modernissa yhteiskunnassa on haasteellista toimia luolamiesmäisellä "kädestä suuhun - nuijasta päähän" -mallilla.

Rakkauden rosvosektori

Helsingin Sanomien NYT -liitteessä oli Maria Pettersonin kolumni jossa käsiteltiin sitä miten mukavat kundit haluavat seksiä normaalista ja ystävällisestä toiminnasta. "Olen tytöille kohtelias ja ystävällinen. Kun heillä menee huonosti, olen valmis kuuntelemaan heidän murheitaan. Olen kiltti, ihana ja otan tytön tunteet huomioon. Ja silti hän ei halua mennä kanssani sänkyyn! Hän haluaa mennä sänkyyn väkivaltaisten ääliöiden kanssa! Tytöt sijoittavat minut friend zonelle, ystävyysvyöhykkeelle, ja pitävät minua ystävänä eivätkä potentiaalisena seksikumppanina." Siinä ollut jatku huomautus on mielestäni hyvin oikeansuuntainen. "Nice guy ei ajattele, että kohteliaisuus ja ystävällisyys ovat tavallisia ihmisten kanssakäymiseen liittyviä asioita, jotka eivät velvoita ketään seksiin. Naisesta ei välttämättä ole viehättävää, että toinen on kohtelias vain siksi, että saisi laittaa peniksensä hänen sisäänsä. Mukava mies huijaa, eikä haluakaan olla ystävä. Hän haluaa palkintoseksiä siitä, että käyttäytyy kuin normaali ihminen."

Mutta toki tässä on kysymys siitä että Laasasen kannattajat eivät tosiasiassa ajattele että ystävällisyys vaatisi sääliseksiä. Vaan että kiltit miehet innostavat naisia vain ystävinä, mutta eivät seksikumppaneina. Eli ääliöt saisivat seksiä.

Tästä ei voi sitten kuin vetää huomio konkluusioonsa; Kun kolumnin huomion korjaa voidaan nostaa esille normaalin "laasaslaisen" luonne ja heidän argumenttinsa; Kun katsoo ns. Laasasen faneja huomaa että he korostavat argumenteissaan sitä, että naiset eivät halua mukavia miehiä, vaan äänekkäitä ääliöitä. Ja sitten kun katsoo heidän toimintaansa ei voi kuin ihmetellä että jos tuo heidän teoriansa on tosi, niin miksi he eivät saa seksiä. Heidän mielensä näyttää rakentavan jälkikäteistä teoriaa siitä että koska he eivät saa seksiä niin he ovat kivoja. Olemme jopa päätyneet hikipedian puolella "Kuri":ttamaan laasasen faneja. Jotka eivät lainaa ulkomaisia lähteitä ja toimivat kuin ääliöt. Mikäli heidän alfaurosteoria pitää paikkaansa, niin heillä luulisi todellakin olevan vientiä. Selibaatinvoivottelu näyttää kuitenkin olevan se standardi.

Mutta koska internet on pelottava paikka, en voi jättää asiaa tähän ironiseen huomautukseen.

"Uudessa Suomessa" Juuso Aromaa on nostanut esiin sen, että yllättävän moni feministi on esittänyt että mitään "friend zonea" ei edes ole olemassa. (Nähdäkseni Petterson ei toki ajanut tämänlaista näkemystä, hän viittaa sen olemassaoloon hieman eri sävyssä. Mutta ne muut.) "Verkon keskustelupalstoilla ja blogeissa usein toistuva väite kuitenkin kuuluu, että "there is no friend zone" -kaverisektoria ei ole olemassakaan. Useiden feministien mukaan kyseessä on pelkkä kuviteltu tila, jossa sovinistiset miehet olettavat pääsevänsä harrastamaan seksiä palkkioksi siitä, että käyttäytyvät “normaalisti”, “kivasti” tai jopa “ihanasti” naispuolisen ystävänsä seurassa. Verkon keskustelupalstoilla ja blogeissa usein toistuva väite kuitenkin kuuluu, että "there is no friend zone" -kaverisektoria ei ole olemassakaan. Useiden feministien mukaan kyseessä on pelkkä kuviteltu tila, jossa sovinistiset miehet olettavat pääsevänsä harrastamaan seksiä palkkioksi siitä, että käyttäytyvät “normaalisti”, “kivasti” tai jopa “ihanasti” naispuolisen ystävänsä seurassa.Sitten kun näin ei käykään, alkavat alatyyliset ja naisvihamieliset syytökset naisten kelvottomuudesta ja sielullisesta heikkoudesta, joka ohjaa heitä valikoimaan ainoastaan kusipäisiä seksikumppaneita." Aromaa korostaa (aivan asiallisesti) että friend zone on kuitenkin aivan oikea tila, jossa ei ole kysymys palkintoseksistä. "Siinä ei sinänsä ole mitään poikkeuksellista, että missä tahansa ihmissuhteessa voi esiintyä tunteiden epätasapainoa. Tällöin on ihan perusteltua sanoa, että syvemmin tunteva osapuoli on joutunut kaverisektorille. Se on yleensä kurja ja ahdistava olotila, jossa oikeastikin kiltit ja kunnolliset ihmiset joutuvat pohtimaan omien tunteidensa ja niiden salaamisen tai tunnustamisen aiheuttamaa ristipainetta." Haluna on romanttinen suhde, sitoutuminen ja vastaava. Ei palkintoseksi.

Kuinka ystävystyä eri sukupuolta olevan kanssa

Kuten itse olen aikaisemmin kirjoittanutkin, friend zoneen ajaudutaan vahingossa ja sieltä poistuminen on vaikeaa. Ja tämän vuoksi kaunautuminen, pettymys ja muut vastaavat tunteet ovat normaaleja ja odotettavia. Toki on myös pirun tyhmää kuvitella että kauhein asia jota sievä ja mukava naisihminen voisi antaa, olisi ystävyys. Ja että tästä voisi jotenkin syyttää. Evoluutiobiologiaa kannattava voisi suorastaan sanoa että kun itsekäs geeni komentaa naista, on turha yrittää marmattamisella vaikuttaa hänen intentioihinsa. Mitään tietoisia tavoitteita asiaan tuskin liittyy. (Kannattipa sitten evoluutiopsykologiaa tahi ei.) Kaikki eivät viehätä kaikkia, ja jotkut viehättävät vain harvoja. Joten omaa seksikkyyttä tai sen puutetta on turha projisoida jonkun muun ominaisuudeksi.

Friend zone on kuitenkin olemassa. Ja tässä kohden on hyvä vilkaista sitä miksi naisille ajatus friend zonesta on vieraampi kuin miehille. Itse koen olleeni friend zonessa muutamankin kerran elämäni aikana. Ja eri mekaniikalla ja eri taustoilla. Ja moni mies tuntuu ymmärtävän "ne haluaa olla vain ystäviä" -tilanteen. Monet naiset eivät tunnu kuitenkaan pitävän tämänlaista kovin relevanttina tilana. Ja siksi koko asiantila voi vaikuttaa jonkinlaiselta petokselta.

Laasanen lähestyy tätä siten että naisilla olisi erikseen pidetyt tiukat luokat ystäville ja seksikumppaneille. "Naiset jakavat miehet tiukasti 1) kavereihin ja 2) potentiaalisiin partnereihin. Se on tikapuuteorian lähtökohta. Toisin sanoen naisilla on kahdet tikapuut, joille he asettavat miehet, eikä kaveritikkailta ole helppo hypätä suhdetikkaille." Miehet sen sijaan pitävät vain yhtä luokitusta kaikille naisille "Miehet eivät jaottele naisia miellyttämään pyrkiviin beta-naisiin ja dominoiviin alfa-naaraisiin (ja jos jompikumpi on korkeammalla tyttöystävähierarkiassa, niin beta-naaras). Miehet jakavat naiset viehättäviin ja ei-viehättäviin naisiin, eikä ystävyys naisen kanssa aseta minkäänlaista jarrua suhteelle." Tässä on toki jonkinlainen huomio. Mutta asiaa voi kenties valaista katsomalla hieman enemmän ns. äijien ystävyyttä. Tosiasiassa näyttää olevan nimenomaan niin että naiset ottavat paljon helpommin miehen ystäväksi kuin miehet ottavat naisia. Äijäporukkaan pääseminen naiselta on saavutus. Tämä tarkoittaa sitä että kenties miehet jakavat "alfanaaraisiin" ja "betanaaraisiin" jo tässä vaiheessa. Näin syntyisi myös epätasainen tilanne jossa naiset harvoin ovat friend zonessa. Jos mies on ottanut heidät jo kaveriksi, he ovat valmiita myös seksiin. Naiset sen sijaan eivät ota miehiä ystäviksi näin tarkasti luokitellen. Ja siksi heillä on kahdet tikapuut. Miehillä on naisten kannalta vain yhdet tikapuut. Siinä ystävyyspuolen tikkaissa on vain miehiä joiden kanssa tämä ei kuvittele harrastavansa seksiä.

Tämän takana on mitä luultavammin biologista perustaa. Esimerkiksi Batemanin periaatteen mukaan, perimiltään oogamian vuoksi, voidaan ajatella että toinen sukupuoli joutuu panostamaan lisääntymiseen enemmän kuin toinen. Nainen esimerkiksi tulee raskaaksi kun mies taas ei. Ja tämä epäsymmetria tarkoittaa sitä että riskit sukupuolten kesken eivät ole samoja. Ja siksi toinen sukupuoli yrittää helpommin ja toinen taas valikoi paremmin. (Ihmiset ovat kuitenkin K -strategikkoja joten molempien sukupuolten kannattaa olla jokseenkin valikoivia.)

Kuitenkin tähän on toisenlainen toimintamahdollisuus. Ja se on omalla kohdallani toiminut melko hyvin. Minulla on tunnetusti omituiset kaverivaatimukset. Mutta sukupuoli ei ole oikein koskaan kuulunut niihin. Toisin sanoen minulla on ollut tapana luoda ystävyyssuhteita vastakkaisen sukupuolen kanssa tavalla joka on "naismainen". En ole pitäytynyt äijäporukoissa ystävien kesken. Tämä on johtanut jopa siihen että minun kanssani ollaan oltu friend zonessa myös niin päin että minä en ollut kiinnostunut.

Tässä strategiassa on se hyvä puoli, että lukioaikana minulla oli kohtuullisen suuri määrä hyvin lyhytaikaisia deittailukokemuksia. Siihen aikaan omituisuudessani ei ollut edes sitä häivähdystä karismaa mitä nykyään joten ne eivät jatkuneet kovin pitkään. Deittien määrässä salaisuuteni ei kuitenkaan ollut alfauroon tyylinen brute force. En kuluttanut päiviäni flirttailuun. Sen sijaan kun tunkee itsensä naisseurueeseen, huomaa että parittaminen (ei termin prostitutionaalisessa merkityksessä) on monelle naisihmiselle elinkeino. Puhelinnumeroani vuodettiin ja leviteltiin. Olin turvallinen deittikaveri joka oli muiden naisten suosittelema. Eli ideana oli se, että kun naiset olivatkin minun kanssani "vain kavereita" niin heillä oli ystäviä. On yllättävää miten suureen määrään ihmisiä kontaktoituu näin yksinkertaisella keinolla.

Tämä on ihanteellinen tilanne silloin kun (a) itsellä ei ole ketään "kiikarissa" ja (b) ei ole mitään haittaa siitä että kaikki, siis aivan kaikki, detaljit vuodetaan puolen kaupungin kanssa. Oli selvää että jokaisesta deitistä tehtiin raportti kolmena kappaleena ja tieto kulki ryhmässä hyvinkin laajalle äärimmäisen nopeasti. (Tälläisessä tilanteessa alfauroksen tyylinen kusipäistely johtaa ... sanotaanko vaikeuksiin.) Ja minun kohdallani kumpikaan kohta ei ole ollut ihanteellinen oikein koskaan. Minulla on ollut tapana nimenomaan ottaa kiikariin. (Ja minun lähestyminen kosketusetäisyydelle taas on ylen vaativaa. En mielelläni anna sellaisten koskea minuun joihin en luota ja joita en siis tunne melko hyvin.)

Ja tätä kautta voinkin korostaa että on kahdenlaisia friend zoneja.

Kun ihminen ihastuu kaveripiirissään olevaan ihmiseen, hän on ainakin hetken friend zonessa. Ikävä kieroilutaktiikka olisi käyttää ystävyyttä keinona vähitellen ujuttautua, kuin varkain, toisen pöksyihin asti. Tämänlaatuisen manipulatiivisen lähestymistavan ulkopuolella on kuitenkin kaksi, mielestäni jossain määrin eettisesti hyväksyttävää luokkaa. (Joissa molemmissa olen myös itse ollut korkeimman omakätisesti.)
1: Ensimmäinen on ujoa ja diskreettiä friend zonessa olemista. Siinä on romanttinen haave mutta ei siihen liittyviä tekoja. Joten vastapuoli ei tiedä siitä, eikä voi siksi edes torjua sinua. Omakohtaisesti voin sanoa että tämänlainen passiivisuus on sitä joka harmittaa vuosien päästä vain aivan helvetisti. Helpotukseksi voin sitten kertoa sen että tosiasiassa ihmiset lukevat ilmeitä ja jos he eivät ole kiinnostuneita takaisin he ovat kohteliaasti hiljaa. Joten tässä tuskin menettää niin paljon kuin humalassa aamulla kello kolme baarissa yksinollessaan jonkun nykyisen kumppanin kanssa käydyn perheriidan jälkeen saattaa kuvitella. Tämä ei ole seksuaalista häirintää vaikka se on friend zonessa olevalle pelkurille häiritsevää ja siinä on kiistatta seksuaalinen elementti.
2: Toinen on sitä että edellisestä on ottanut opikseen ja edes yrittää. Yrityksestä voi aina seurata pakit. Ja aina pakkien yhteyteen ei pyyntöä siitä että ei nähtäisi missään yhteydessä tämän jälkeen. Tämänlaatuiset tilanteet vaativat pelisäännöistä sopimista ja niissä pysymistä. Eli esimerkiksi pyydetään että torjuttu ei pyytäisi asiaa uudestaan, ja että jos tilanne muuttuu niin se on sitten sen nykyisen torjujan asia ilmoittaa että nyt tilanne on erilainen. Omalla kohdallani tämänlaatuinen avoimuus on johtanut yhteen hyvin omituisella ja syvällisellä tavalla mutatoituneeseen ystävyyssuhteeseen jossa voin avoimesti arvioida tämän poikaystäviä "jos en minä niin sitten paras olla tuollainen hyvä" -mentaliteetilla.

Friend zonessa elämisen kohdalla tärkeintä on tiedostaa että sille joko voi tehdä jotain jolloin sille pitää tehdä jotain. Tai sitten sille on tehty jo jotain ja sille ei voi sen jälkeen enää tehdä. Tai on päättänyt olla toimimatta vaikka voi, jolloin sen kanssa pitää vain elää. Yleensä jos ihminen ei astu soveliaisuuden rajan yli ja sooloile sovittujen rajojen yli niin asia menee ohi.

Ensin pitää kenties ponnistella asian kanssa ja hillitä himonsa ja kahlita kyrpäänsä. Ja jonkin ajan jälkeen se ponnistelu muuttuukin turhaksi. Tässä kohden on hyvä lukea Dan Arielyn "the Upside of Irrationality" -kirjan jossa katsotaan eri strategioita joita ihmiset harrastavat romanssiasioissa. Jos nainen ei pidä kaljusta miehestä hän voi joko torjua miehen ehdottomasti tai sitten vaihtaa preferenssejä ja korostaa että kalju mies voi olla hauska. Ihmiset tekevät tätä aika paljon. Ja tämä on ihan hyväkin asia. Sillä ihmiset kestävät kaatuneita romansseja yllättävän hyvin. Ariely nostaa esille myös Shakespearen "Romeon ja Julian" joka vihjaa että nykypsykologian tunnistamat ilmiöt on tunnettu jossain määrin jo menneinä aikoina. Kirjassahan kaikki muistavat Romeon ja Julian väkevät tunteet. Mutta eivät sitä että kirjan alussa Romeo on epäonnistunut rakkaudessa ja käyttäytyy kuin se olisi maailmanloppu. Sitten hän on nähnyt Julian ja murhe unohtuu.
1: Eli jos tilaa ei ylläpidä jotenkin, eli esimerkiksi stalkkaa kohdettaan tai pidä piilossa mitään pornoa johon on liimattu päiden tilalle näitä ihastuksen kohteen valokuvista leikattuja naamakuvia niin sitten se romanssi etsii jonkun toisen purkautumisreitin. Rakkaus on ikuista, vain kohde vaihtuu.

Ja sitten toisaalta voi olla hyvä tiedostaa sekin että nykyinen ja pitkäaikainen puolisonihan on nimenomaan sitten "se tilastopoikkeus". Olemme tienneet toisemme ensin nimenomaan ystävinä. Ehkä syynä on se, että en diskriminoi kovin pinnallisesti, kuten ei hänkään. Arielyn mainitsemaa kompensoimista ja prioriteettien punnitsemista on varmasti tehty paljon puolin ja toisin. Tällä tasolla ei voi lähteä siitä että jaottelee "viehättäviin ja eiviehättäviin" tai "alfa ja betauroksiin". Eikä siihen voi kyllä meidän perheessämme palatakaan. Siitä ei hyvä heilu.

Tätä häijyä kolauttelua sisältävää lopetusta pehmentämään voidaan sitten katsoa aiheesta Michael Stevensin leppoisa video. Hän kertoo esimerkiksi siitä, miten oikea tekosyy ei ole se, että olemme liian kilttejä, vaan se että idealisoimme ihastuksemme kohdetta. Ja ulkopuolinen näkee että sinulla ja ihastuksellasi ei vain ole kovin paljoa yhteistä. Kiltteyden sijaan kysymys voikin olla siitä että emme ole yhteensopivia ihastuksemme kanssa ja olemme lisäksi häiritsevällä tasolla liian tyrkkyjä.