tiistai 8. syyskuuta 2015

"Eroselfiet"

Hannu Kiuru kirjoitti "eroselfieistä", otsikolla "Muotia juuri nyt:Eroselfiet!" "Siinä he yhdessä hymyilevät kuin ei olisi hätiä mitiä. Paitsi että tuossa kuvassa he ovat juuri eronneet toisistaan. Kuva löytää tiensä kumpaisenkin Facebook-sivulle tiedoksi kavereille: Ei tämä ole maailmanloppu, me erosimme ystävinä."

Laajalla skaalalla katsoen hänen argumenttinsa muistuttaa sitä että jos väärää kantaa ajava asia on suosittu, siihen viitataan termillä "muoti". Mutta jos omaa kannattamalla asialla, sanotaan nyt vaikka kirkolla, on paljon jäseniä pitää sitten kertoa että miten 4.1 miljoonaa kuuluu kirkkoon.

Selfie nähdään pelkästään omakuvan kautta. "Näyttämöllä esitetään tarinaa syntiinlankeemuksesta. Alaston hahmo istuu lähteen reunalla ja katsoo kuvajaistaan veden pinnasta. Katselee tarkkaan, ihaillen. Hän ei kuule, ei näe, ei välitä, kun toinen alaston hahmo häntä etäämpänä huhuilee. Peiliin katsoja on lumoutunut, haltioissaan. Hän on rakastunut omaan kuvaansa, unohtaen kaiken muun." Eroselfieissä on kuitenkin kaksi ihmistä. Kyseessä on siis "jokin muu". Ja kuin varmemman vakuudeksi "Samoin hämmästyttävää on, että asia kuvataan "Selfish (engl.) tarkoittaa itsekästä. Tänä päivänä ihmisen itsekkyys, omahyväisyys, näkyy siinä, ketä hän kuvaa. Selfiet eli omakuvat ovat nyt suosiossa. Minä. Minulle. Minun. I, me, mine. Monet ovat valmiit riskeeraamaan oman henkensäkin saadakseen hyviä kuvia itsestään. Ja vähän perspektiiviä kuvaan saadaan, kun kännykkä liitetään ns. selfietikun nokkaan." Selfiet toki ovatkin typeriä. Mutta eroselfieissä ei ole kysymys yhdestä ihmisestä. Siinä on kaksi ihmistä ja sosiaalinen viesti.

Tästä päästään pääkysymykseen ; Ovatko eroselfiet jotenkin erityisen itsekkäitä tai pahoja. Nähdäkseni eivät. Kiurua ahdistaa seuraava; "Ero ei kuitenkaan ole mitään leikkiä, se on aina osoitus epäonnistumisesta. Suhde ei toiminut. Odotimme toisiltamme liikoja tai liian vähän. Emme osanneet puhua toisillemme, ohitimme toistemme tunteet ja tarpeet. Emme tienneet, miten tästä olisi voinut päästä eteenpäin. Ennen erotilanteissa yhteisiä valokuvia saatettiin repiä riekaleiksi vihan ja raivon vallassa. Tänäänkö sitten pitäisi hymyillä eroselfieissä? Suru ja viha jäävät Keep smiling-mallissa iloisen ulkokuoren alle. Se on tuhoisaa." Tässä on jo jonkinlainen argumentti. (Etymologia ei ole argumentti. Sanaa ei käytetä siten kuin joku kielinikkari vääntää sanan alkulähteitä tai sanaleikkejä kääntelemällä.)

Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Ja kaikessa selfiekulttuurissa on tämä sama vika. Itse asiassa jopa uskonto voidaan nähdä tämänlaisen lähteeksi. Niissähän korostetaan että jokainen ihminen on syntinen. Mutta ulospäin pitää käyttäytyä tiettyjen periaatteiden mukaan. Se, että tietyt asiat ja käytöstavat ovat uskonnon normeja ja dogmeja tuovat harhan jossa pitää teeskennellä itseään ihanteellisempaa. Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Tässä mielessä voidaan sanoa että Hannu Kiurun ongelmana ei ole välttämättä se, että asiat jäävät kaivelemaan vaan se että valta tähän kaiveluun liittyen annetaan väärälle taholle.

Viha vai teeskentely

Hannu Kiurun ohjemaailma sitten ei olekaan kovin hyvä asia. Hän ajaa väkivaltakatharsiksen tukemista. "Kun ero kenkuttaa, niin silloin pitää kenkkuilla. Sosiaalisesti hyväksyttävä tapa purkaa raivonsa on viedä se erossa itselle jäänyt matto pihan perille ja piestä se tamppaustelineessä niin pahanpäiväisesti, että matto jo vallan apua huutaa. Aina kun villipeto uhkaa saada sinusta vallan, niin ei muuta kuin maton kanssa ulos ja sitten vasta piiskaussession jälkeen sisään, kun et enää pure hammasta, vaan ilmeesi muistuttaa lähinnä lauhkeaa lammasta. Onhan sinun uskallettava kohdata ne asiat, jotka olet vastikään menettänyt." Tämä on hyvin huono asia. Sillä vaikka tämä ns. lashing out on katharttista, siitä seuraa ongelmia. Sillä viha helpottaa vain hetkeksi. Ja samalla opetat että väkivallan purkamisesta tulee hyvä olo. Ja tämä johtaa siihen että entistä helpommin purat väkivaltaa tällä keinoin. Vihanhallinta huononee.

Josta päästäänkin siihen miksi on kenties hyvä miettiä sitä että pitäisikö erotilanteissa opetella teeskentelemään. Kiuru itsekin toteaa kommenteissa että "Työttömyys, viina, kirves ja perhe Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe Aivan liian monissa avioerotilanteissa miehen mielenterveys järkkyy niin, että lopputuloksena on verinen perhetragedia." Onko kenties sittenkin parempi teeskennellä kuin "Kaikella on aikansa. On aika repiä fotoja, raastaa hiuksiaan, itkeä suureen ääneen, polkea jalkaa, kieritellä itseään itsesäälissä. Ja eräänä päivänä on aika huomata, että surutyö on käyty läpi. Elämä voittaa."

Rauha

Ongelma ei toki jää vain tähän. Sillä tosiasiassa tuossa on annettu surutyölle kaava. Ja tämä kaava on usein vankila. Ja tämä vankila rakennetaan määrittelemällä rakkaus ja ystävyys tiukalla tavalla ja vaatimalla kaikki tähän muottiin. Lisäksi esiin tulee se että tietynlainen sureminen ei olekaan oikeaa surutyötä.

Kun Hannu Kiurun tekstiä kehutaan ja elämänkokenut ihminen kertoo että "Olen miettinyt myös tuota ilmiötä, että kun avioliitto epäonnistuu, erotaan ystävinä. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten ystävistä erotaan? Jos ollaan ystäviä, niin yhdessä ollaan yleensä elämän kiemuroissa jakaen ilot ja surut. Siitä mielestäni ystävyys tunnetaan." niin voin toki olla ymmärtäväinen. On todellakin mahdollista harjoittaa filia -suhdetta ja asua yhdessä. Mutta mikä onkaan platonisen ystävyyden ja parisuhteen välinen ero? Mitä on jos on "friends with benefits"? Mitä on jos on "spouse without benefits"? Jonkinlainen aristoteelinen samanarvoisuuden läpitunkeva ystävyys voidaan varmasti saavuttaa. Mutta tätä on kuitenkaan paha pitää oikeanlaisena.

Itse asiassa itse en voi ymmärtää miten suunnilleen kukaan, siis kukaan, ei voi ymmärtää että joskus rauhassa eroaminen on todellakin se mitä tapahtuu. Olen itse niitä ihmisiä jotka eivät ole harrastaneet avioeroja. Mutta minulla on kuitenkin ollut naissuhteita. Ja niissä on ollut vahvasti sävy "ystävyydellä eroamisesta". Eikä pelkästään siinä klassisessa "sanotaan että erotaan ystävinä mutta oikeasti ei enää nähdä ikinä" -luokassa. Näkisin että monesti voi olla ystävä mutta saman katon alle asumaan ja seksiä harrastamaan haluaa jonkun toisen. Ja tämä tekee "ei ole sama asia" -luokan. Jos ei ihminen ymmärrä mitä tarkoittaa eri osoitteeseen muuttaminen mutta ystävänä pysyminen, en halua tietää miten tälläisen ihmisen lapset voivat ikinä aikuistua. Ja niin edespäin.

Ja sitten se tärkein. Mika Sipura on kirjoittanut blogiinsa hyvin hienon tekstin. Hän oli käynyt eroprosessia. Ja siihen oli liittynyt myös eroterapiaa. Terapiaryhmissä on ilmoilla ilmapiiri jossa piti olla rehellinen. "Moni itki ja muut jakoivat jaksuhaleja. Kun minun vuoroni tuli, kerroin aluksi ajasta jolloin oli vaikeaa, mutta viimeiset puoli minuuttia käytin hyvien uutisten kertomiseen. Olin tavannut mukavan neidon, ja meillä oli kivaa yhdessä. Tunsin kuinka vieressäni istuneen, jo alussa ryhmän matriarkalta vaikuttaneen naisen syke kiihtyi, ja hän alkoi liikehtiä levottomasti. Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut. Seitsemän, tai jotain sellaista. Niitä tulee ja menee, eikä niitä kannata ottaa vakavasti. Joitakin ihmisiä vain käytetään ponnahduslautana. Muut nyökyttelivät, ja ryhmän ohjaaja totesi, että selviytymissuhde oli todennäköisesti kyseessä, sillä surutyöni näytti olevan kesken." Ilmoille oli tullut vahva teema jossa hän oli pilannut muiden surutyön. Mikä on tietenkin huvittavaa sillä Sipuran "selviytymissuhde" on kestänyt hyvin hyvin hyvin hyvin kauan.

Eli vähän kuin kirkossa ja uskovaisten parissa olisi. Rehellinen pitää olla. Kunhan rehellisyys tarkoittaa sitä että osuu juuri tiettyyn annettuun muottiin. Jos ei sovi niin suree väärin. Tai hoitaa kriisitilanteen väärin - esimerkiksi ilman kirvestä tehty avioero on ilmeisesti jonkinlainen kalvava ja sisältä mädättävä epäonnistuminen. Ja nämä avuliaat ja auliit ihmiset mielellään vetoavat "psykologiseen kokemukseensa" ja "elämänkokemukseensa" jonka perusteella he kertovat sinulle miltä sinusta oikeasti ja perimmiltään tuntuu. Jos siis vain osaisit itse huomata että sinulla on joku ilmiselvä defenssi - kuten "selviytymissuhde" - menossa. Eli pitää olla rehellinen eli sopia annettuun muottiin. Itse tosin ajattelen että jos pitää vedota auktoriteettinsa "psykologisena osaajana" kun terapoitava ei muottiin sovikaan niin se viittaa siihen että mitään psykologista silmää olekaan ja siksi se yrittää olla vain auktoriteetti.
Toki Kiurun blogaus on siitä hyvä että jos minulle tulee ongelmia niin tiedän mistä tahoista pysyä kaukana. Jos minun vihaprofiililla lähtee seuraamaan noita lashing out -ohjeita niin prosessissa syntyy ennen pitkää ruumiita.

Ei kommentteja: