1900 -luku demonstroi sitä että ns. kapitalismi luo hyvinvointia. Talouskasvu johti monien ongelmien vähenemiseen. Absoluuttinen köyhyys harvinaistui. Tätä kautta moni saattoi jopa ajatella että bruttokansantuote olisi jonkinlainen mittari kansakunnan onnellisuudella.
Ja ajatus ei ollut huono. On selvää että vaikka usein sanotaan että rahalla ei voi ostaa onnellisuutta, niin toisaalta rahalla saa paikattua tarpeita joiden täyttymättömyys tuottaa onnettomuutta. Ja lisäksi sillä saa ostettua pois joitakin onnettomuutta aikaansaavia asioita. Absoluuttisen köyhyyden voi ostaa rahalla.
Sittemmin on kuitenkin kiinnitetty huomiota suhteelliseen köyhyyteen. On katsottu tuloerojen kasvusta. Ja tämä kieltämättä onkin johtanut toiseen ongelmaan. Kurjuuden sijaan kysymys on eriarvoistumisesta jotka johtuvat tuloeroista. Siitä mitä mahdollisuuksia saa itselle ja lapsilleen sillä että on pätäkkää. Kansakunnan sisällä ihmiset jakautuvat helposti osiin joiden välissä on suuri kuilu. Köyhimmillä on kenties paremmat olot kuin entisillä kurjilla. Mutta toisaalta yhä harvempi omistaa yhä suuremman määrän omaisuutta.
Ajatus bruttokansantuotteesta ei tässä mielessä tunnu enää yhtä relevantilta. Mutta on vaikeaa sanoa johtuuko asia siitä että huomio kiinnittyy absoluuttisen köyhyyden sijasta suhteelliseen köyhyyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti