Miksi on tarpeen puhuan "informaatiosta" ja "datasta" erikseen?

Informaatio -sanalla on usein paljon erilaisia intuitiivisia merkityksiä. Ja tämä vaikeuttaa asiasta argumentointia. Tämä on tarpeen esimerkiksi jos mietitään että mitä ylipäätään tarkoittaa informaation tuhoutuminen. Sillä kun ihmiset puhuvat informaatiosta, he eivät välttämättä puhu samasta asiasta kuin matemaatikko. Ei vaikka fysiikan asiaa sivuavat termit otettaisiin mukaan puheeseen. Informaatiolla on monia asiasisältöjä. Ja tässä tekstissä käsittelen samanaikaisesti niistä muutamaa. Ne ovat minusta relevantteja tai kiinnostavia tai ainakin käytettyjä ajatuksia tässä yhteydessä.

Murtamattoman linnakkeen murtaminen?

Asiaa voi lähestyä ottamalla perustaksi kryptografian. Jos meillä on salainen viesti jonka sisällöstä ei ole tietoa ja meillä on ns. "one-time pad" -salaus, jonka salausavain on täysin satunnainen ja sen jälkeen tämä salausavain tuhotaan täydellisesti, meillä on käsissämme merkkijono jonka viestiä ei voi purkaa millään supertietokoneella. ; Tässä salaisuutena on se, että tämä mainitsemani Vernanin salausmenetelmä on ainut tunnettu salaus jota ei voi purkaa.

Tämä on monista hämmentävää. Sillä kryptografiassa katsotaan ilmiselväksi säännöksi että kaiken voi purkaa. Tämä ajatus leviää sen tyylisissä kirjoissa kuin Dan Brownin "Murtamaton linnake". Tämä johtuukin siitä, että Vernanin salaus on käytännössä hankala. Ja siihen on eimatemaattinen ongelma. Se koskee salausavainen haltuunsaamista. Yleisenä haasteena on se, että jotta tämänlainen salausavain voidaan saada viestitettävän haltuun on käytettävä jotain kanavaa. Ja jos tätä kanavaa voi kuunnella, salausavaimen saa melko helposti haltuun. Ja jos on käytössä täysin 100% luotettava keino välittää avain, voitaisiin tätä täysin turvallista kanavaa tietenkin käyttää myös varsinaisen viestin levittämiseen.

Mutta tämä heikkous koskeekin avaimen jakamista eikä salatun viestun dekryptaamista. Se vaatii avaimen purkamisen. Toki tässä on toinenkin haaste. Kryptografian avulla voidaan nimittäin tarttua viestin purkamiseen sen sisältämien eisatunnaisuuksien kautta. Ja tässä on karkeasti kaksi reittiä:
1: Tartutaan säännönmukaisuuteen lopullisessa viestissä. Tästä hyvä esimerkki on Zodiac -murhaajana tunnetun sarjamurhaajan viestit. Niiden purkamiseen liittyy paljon kunniaa joten moni on valehdellut purkaneensa ne. Mutta osa viesteistä on kuitenkin purettu. Ja tässä on käytetty tietona nimenomaan sitä, että murhaaja todennäköisesti käyttäisi "KILL" -sanaa viesteissään. Murhaaja oli ovelasti lisännyt tunnistamisen vaikeutta tekstiin siten että hän käytti yleisille kirjaimille useaa merkkiä. Ja näin niiden jakaumat tasaantuivat ja viestin sisältöä. "KILL" -sanan toistuminen kuitenkin loi viestiin rakennetta joka voitiin tunnistaa. Näin ollen Vernanin salaus voidaan purkaa jos lopullisen viestin sisällöstä tiedetään valmiiksi riittävästi.
2: Itse salausavaimessa voi olla toistuvuuksia. Jos salaa pitkällä salasanalla jonka sisältö on DADADA, se vastaa kahden merkin DA -salausta. Toki toistuvuuden ei tarvitse olla näin yksinkertaista, matemaatikot puhuvat astetta teknisemmästä konseptista, redundanssista, ja sitä löytyy kirjainmerkeistä jotka arkijärjellä "näyttävät satunnaisilta". (Mistä saa hieman koomisen esimerkin Jeffery Shalitin "Recursivity" -blogista.) Tässä haasteena on se, että avaimen täytyy olla täysin satunnainen ; Sillä sattuma tuottaa todennäköisimmin algoritmista kompleksisuutta jossa ei ole redundanssia ja joita ei siksi voi häviöttä pakata. Ja täysin satunnaisen tuottaminen on haasteellista. Esimerkiksi PRNG -algoritmit tuottavat yleensä hyvin satunnaisenoloisia mutta kuitenkin pitkällä tähtäimellä pakattavissa olevia (siis redundanssia sisältäviä) merkkijonoja. Ja tämän vuoksi Vernanin salaus onkin usein käytännön tasolla purettavaa mallia.

Tämä ei tietysti tarkoita että "murtamaton linnake voidaan purkaa". Sillä jos tarjolla on pääsy täysin satunnaiseen kohinaan, salauksia voidaankin ryhtyä tekemään. Ja tässä tapauksessa kävisi todellakin niin että ei voitaisi tietää muuta kuin korkeintaan viestin pituus. Satunnaiskohina kun voi tuottaa minkä tahansa järjestyksen ja jokainen salausmerkkijono on yhtä epätodennäköinen. Lopputulosta ei voi purkaa. Mistä päästään tavallaan siihen erikoisuuteen josta kirjoitin kun selitin Hitlerin näköistä kissaa.

Tärkein kysymys onkin oikeastaan se, voidaanko "informaatiota" tuhota.

Jos asiaa ajatellaan fysiikan kannalta, moni viittaa siihen että informaatiota ei voi tuhota. Tämä on tavallaan hyvin järkevää siinä mielessä että informaatio voidaan käsittää asioiden järjestykseksi. Ja koska aineen ja energian säilymislaki viittaavat siihen että universumissa tietyt asiat vaihtuvat ja muuttuvat mutta eivät tuhoudu, voidaan todellakin sanoa että muutos ei tuota uutta informaatiota koska järjestys vain muuttuu. "Vanha informaatio tuhoutuu ja uutta tulee tilalle saman verran." Molemmissa on sama universumi jonka samat osaset ovat eri järjestyksessä.

Mutta jos asiaa tarkastelee datan kannalta, on selvää että datan määrä voi vaihdella hyvinkin paljon. On selvää että one-time padissamme käytetty salausavain on fysikaalisessa maailmassa ja sen atomit ja energia säilyy. Mutta hyvin harva uskoo että tietosisällön voisi palauttaa ennalleen siitä savupilvestä joka liekehtivästä salausavainsivusta on noussut. Monet termodynamiikan ominaisuudet nähdään nimenomaan entropiaa lisäävinä ja irreversiibeleinä. (Hyvä kuvaus palautumattomuudesta on vertaus makkarakoneesta. On kone jonka toisesta päästä menee aasi ja toisesta päästä tulee makkara, mutta ei ole konetta jonka toiseen päähän laitetaan makkara ja jonka toisesta päästä tulee aasi. Siis jos emme puhu kaksimielisin metaforin aasien seksistä.)

Informaation tuhoutumista pitääkin tätä kautta miettiä sitä kautta onko Laplacen demoni mahdollinen. Joku voisi ajatella että termodynamiikan toisen pääsäännön mukainen hajeasia ei ole samaa kuin kartoittamattomuus. Voitaiisin kuvitella että universumi toimii deterministisesti tiettyjen sääntöjen mukaan siten että jos tiedetään universumin kaikkien hiukkasten asema ja liikesuunta, voitaisiin tietää sen muutokset muina hetkinä. Tämä tarkoittaisi sitä että savusta itse viestin purkaminen ei onnistu vain siksi että ihminen ei ole Laplacen demoni. Tosiasiassa informaatiota ei siis voisi oikeasti tuhota lopullisesti, vain ja ainoastaan ihmisen kykyjen rajat ovat se oikea este joka estää one-time-padin salausavaimen selvittämisen. ; Mutta aika harva fyysikko uskoo Laplacen demonin olevan relevantti. Ja minäkään en näe. Kvanttifysiikkaa kuvaa indeterminismi. Heisenbergin epätarkkuusperiaate yksinkertaisesti estää tietämästä edes yhden partikkelin liikesuunnan ja sijainnin. (Saati koko universumin partikkeleiden.) Tällöin viestin tuhoutuminen voi olla aivan konkreettinen asia. Viestin salausavaimen voi tuhota niin että mitkään Kuninkaan miehet - Olipa kyseessä sitten Jeesuksen tai Aragornin seuraajat - eivät voi Lilleri lalleria parantaa.

Indeterminismi on siitä kiinnostavaa että se tarjoaa myös täysin satunnaisen lähteen. Joten vaikka tietokoneohjelmat ovat vain Pseudo Randon Number Generatoreita, niin kvantti-ilmiöt ja niihin sidotut asiat voisivat toimia aidon satunnaisuuden lähteinä. Jolloin salausavainkin voitaisiin saada täysin satunnaiseksi. Jota Vernanin salaus yhden kerran käytettävällä viestin mittaisella salausavaimella vaati.

Joten kenties onkin turvallista sanoa että muutos ei tuhoa "informaatiota", mutta sen sijaan tietyt kompositiot ja tätä kautta "data" on jotain jonka määrä vaihtelee. Ja jos data sidotaan algoritmiseen kompleksisuuteen, eli siihen miten epätodennäköinen se on ja miten pitkä algoritminen kuvaus sen tuottamiseen tarvitaan, voidaan jopa sanoa varsin turvallisesti että universumin indeterminismi pumppaa maailmaan koko ajan lisää tätä "dataa".

Kenties tämänlaatuinen pikkuriikkinen pyörittely on yllättävän tarpeen.

Ylläkuvaamani "informaation" ja "datan" jaottelu on tarpeen sen takia että muutoin voi olla hankalaa ymmärtää monia asioita. Esimerkiksi kreationistit aivan tosissaan esittävät että "mutaatio ei voi tuottaa informaatiota koska se vain muuttaa järjestystä". Ja samalla ajatella että "geenin kahdentuminen ei voi tuottaa uutta informaatiota koska sisältö pysyy samana". Voidaan ajatella että tässä hypitään käsitesisällöstä toiseen. Että ensin puhutaan "informaatiosta" jossa mutaatio on muutos. Ja jossa "dataa" kuvaa se että informaatio toistaa tietyn algoritmisesti kuvatun sisällön.

Ajatuksen omituisuutta ei ole vaikeaa näyttää. Jos meillä on sana "HAIKALA", sen muuttaminen "HAIKARA":ksi todella muuttaa yhden sanan toiseksi. "HAIKALA" tuhoutuu ja "HAIKARA" ilmestyy. Toisaalta jos kirjoitamme "HAIKALA HAIKALA", se ei tunnu lisäävän mitään olennaista uutta tietoa. (Teknisesti se itse asiassa tuottaa. Kolmogorov -kompleksisuus kasvaa pikkuriikkisen ja tämä voidaan nähdä ajatuksena että toistojen lukumäärä itsessään on tietoa siitä montako toistoa on. Mutta ignoroikaa tämä pikkudetalji.) Mutta jos me teemme ensin muutoksen "HAIKALA HAIKALA" ja sitten teemme muutoksen "HAIKALA HAIKARA" voimme huomata että lähtöasema "HAIKALA" pitää sisällään lisäsanan "HAIKARA" ilman että "HAIKALA" on tuhoutunut prosessissa.

Tämän taikatempun ymmärtäminen voi olla haasteellista, ellei huomaa että "järjestyksen pituus" ja "järjestyksen kompositio" ovat itse asiassa hieman eri asioita. Ja kun "informaatio" -sanaa käyteään yleisterminä nämä menevät helposti sekaisin ja syntyy ekvivokaatioita. Ja siksi oli kenties syytä polttaa yksi salausavain heittämällä se korkeasti radioaktiiviseen säteilyyn.

Mukana tuoksu

Usein symboleissa ollaan kovasti kiinnostuneita taustoista. Esimerkiksi Dan Brownin huono genrekirja "Da Vinci -koodi" piti sisällään runsaasti symboleiden historiaa. Lukijat innostuivat kun oppivat huomaamaan asioita. Esimerkiksi kersantinnatsojen "penis" -taustan. Tai sen, miten kirkkoarkkitehtuurissa löytyy klitoriksia yllättävistä paikoista.
1: Tämä tietysti tuo ihmisille samanlaista riemua kuin psykoanalyysissä käytetyt fallosten löytämiset erilaisista asioista. Ja itse asiassa ajattelutapa on sen verran tuttu, että symbolismi tällä tavalla vetoaakin ihmisille tuttuun ajattelutapaan ja tämä tuntuu antavan sille jotenkin omituisesti lisää painoarvoa ja uskottavuutta. Sekä symbolejen että unien tulkinnan kanssa pelehtivät keksivät kaikenlaisia perverssiyksiä. Tämä ei ole tietysti ollenkaan huono asia, vaan on päinvastoin hupaisa osa elämää.

Tämänlainen "symboleiden provenienssin" tuntemiseen nojaava alkuperää korostava katsantokanta onkin yleisemminkin suosiossa. Esimerkiksi kristityt pitävät monia maallisten ihmisten arvoja kristillisinä alkuperään vedoten. Samoin monet juhlat symboleineen halutaan omia tietyille uskontokunnille. USA:ssa tämä on synnyttänyt esimerkiksi hieman hassun kinaamisen joulusta siitä onko se "CHRISTmas", sensuristisemmin "X -mas" ja onko pyhäinhäväistys kutsua juhlaa vain nimellä "Holiday". Ja luonnollisesti sama kina toistuu pääsiäisen kohdalla. ~ Ja vastaavasti muut sitten muistuttavat joulun ja pääsiäisen historiallisista ja pakanallisista alkuperistä.

Alkuperät tuottavatkin usein yllättäviä tietoja. Esimerkiksi erittäin kristillinen "Christianity Today" -lehti kirjoitti netissäkin olevan artikkelin kristittyjen tunnetun kalasymbolin alkuperästä ; Klassisesti meille kerrotaan koulussa sen alkuperästä sen verran että kristityt tunnistivat sen avulla toisensa. Että yksi piirsi kaaren ja toinen piirsi kaaren. Ja kala selitettiin kreikkalaisen sanaleikin kautta kristilliseksi. "The fish's spawning as a Christian symbol during the first century is similarly esoteric. Using the Greek word for fish, Ichthys, the compilers of a collection of religious teachings called the Sibylline Oracles created an acrostic: Iesous Christos theou huios soter, or "Jesus Christ Son of God Savior." This acrostic is now commonly embedded in modern fish symbols" Muut ovat sitten ottaneet tämän symbolin ja modifioineet sitä. Modifiointejen kautta on syntynyt esimerkiksi darwinkala tai Muslimien haisymboli. ; Kuitenkin kalasymbolin historia on kauempana. Kala on liittynyt Syyrian (juutalaisten toimipiirin alueilla) alueella olleeseen hedelmällisyyden jumalaan. Roomassa (tuossa alkukristittyjen mellastusalueella) kala taas liitettiin Venukseen, eli rakkauden Jumalaan. Yhteys voi ensin tuntua omituiselta, mutta kun huomaa että kalan muoto on hieman vulvamainen ja ihmisillä on ollut hupia keksiä tämä yhteys (etenkin kun mukana on ollut haju). Mielivalta tuntuu pienemmältä Siksi "Christian Symbols" -sivun symbolihistoria kertookin esimerkiksi että "The fish symbol has been used for millennia worldwide as a religious symbol associated with the Pagan Great Mother Goddess. It is the outline of her vulva. The fish symbol was often drawn by overlapping two very thin crescent moons. One represented the crescent shortly before the new moon; the other shortly after, when the moon is just visible. The Moon is the heavenly body that has long been associated with the Goddess, just as the sun is a symbol of the God." Kuunsirppiteema lisääkin mukaan kuukautiset joka tietysti sovittaa teeman entistä vahvemmin naiseen. (Joka muuten liittyy omituisesti Starbucks -kahvilan logoon. Eli aiheeseen jonka parissa huvittelin jo aikaisemmin.)

Joku voisi ajatella että tässä olisi taustalla jonkinlaista pyhäinhäväistystä. Halu on ymmärrettävää kun muistetaan että esimerkiksi joogaan on tiukan kristillisissä piireissä suhtauduttu siten että se on tulkittu kerettiläiseksi toiminnaksi vedoten juuri sen tiettyyn alkuperään. Tällöin kerettiläisyys ikään kuin kulkisi mukana. En siis ole suinkaan leikkimässä sen kanssa että kristinuskossa olisi hedelmällisyysjumalan palvontaa. Kalabumpersticker toivottaa toki yhäkin lykästystä, mutta ei senlaista kuin muinaiset roomalaiset tai syyrialaiset ajattelivat. Päin vastoin, kannatan sitä ajattelutapaa jossa symboli muuttuu ajan, kulttuurin ja kontekstin myötä. Alkuperää ja harhaoppisuutta tuijottavat unohtavat helposti että symboli ei ole oikeasti mikään taikatalismaani. Symbolilla ei ole mitään esoteerista pysyvää taikaominaisuutta jota se välittäisi. Symbolin sisältö on aina sopimuskysymys.

---

Kirjoittajasta Darwinkala on itsenäisempi kuin voisi ensivilkaisulla luulla. Siihen voi kuitenkin liittyä kristillisyyttä enemmän hedelmällisyyden ja seksuaalisen rakkauden palvontaan. Kunnia olkoon heritabiliteetille (periytyvyysaste) ja fittnessille (kelpoisuus). Ja sängyssä ei rauha, ihmisillä hyvä tahto.

Hirtetyn kaulakiikku

"Ihanteellisessa heilurissa lanka on hyvin ohut, taipuisa ja kiertyvä sen pituus on L. Siihen on kiinnitetty pallo painopisteestään. Pallossa painopiste on keskipiste, ihmisruumiissa taas piste jonka etäisyys on 0,65 kertaa pituus. Jos hirtetyn pituus on 1,70 m, silloin painopiste on 1,10 m:n etäisyydellä jaloista, ja tämä etäisyys sisältyy pituuteen L. Jos pään korkeus on 0,30, painopiste on 1,70-1,10 = 0,60 m päälaelta ja 0,60-0,30 m kaulasta alaspäin."
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri", sivu 747)

Jos ihmiset muistavat Umberto Econ jostain, niin "Ruusun nimi" -teoksesta. Tästä tehtiin jopa elokuva. Tämä onkin ihan kelpo teos, jonka filosofinen anti on yllättäen epistemologinen ; Siinähän selvitetään kirjan sisältöä jota ei ole luettu. Yleensä selitetään että kirjaan jota ei ole lukenut ei saisi tehdä kannanottoja. Mutta "Ruusun nimi" näyttää että tämänlainen on mahdollista. Kirjassa on oikeastaan vain yksi vika. Siinä on vain yksi seksikohtaus.

Kuitenkin mielestäni Econ paras teos on likimain unohdettu "Foucaultin heiluri". Näin siitä huolimatta, että siinä on vielä vähemmän seksikohtauksia. Kirjan huono menestys on pieni ihme, sillä se sisältää oikeastaan kaiken sen, mitä Dan Brownin "Da Vinci -koodi", tosin sillä erolla että Eco ei ole keskinkertainen genrekirjailija. Kirja on salaliittoteorioita ja "älyllisesti selvitettäviä solmuja" pullollaan.

Kirjan lähtökohta on toki hieman erikoinen. Siinähän ei kompastuta suureen totuuteen joka trillerimäisesti pakottaa juoksemaan ratkaisusta toiseen. Kirjassa salaliiton syöverit "keksitään" lähinnä siitä syystä että kirjan henkilöt purkavat tylsistyneisyyttään siihen että kehittelevät kaikenlaisia kuvitteellisia teoriointeja tosiasioiden ympärille. Ja tästä sitten vain pikku hiljaa kiinnostus ja lopulta tästä tulee pakkomielle. Kirjan lähtökohtanahan on se, että kirjan protagonistit (hyvikset) ovat kirjanjulkaisualalla toimivia yksilöitä jotka keskittyvät roskakirjallisuuteen jossa ytimessä on tuottaa populistista ja myyvääkin tavaraa. Siksi okkultiset spekulaatiot ja salaliittoteoriat ovat heistä hyvä lähtökohta. Kun temppeliritarit ovat virallisen historian mukaan kuolleet, on tietysti hyvä käyttää apuna lähteitä joiden taustalla on näkemys joiden mukaan hävittämisen sijaan onkin kysymys piiloutumisesta. Sen sijaan että toimittaisiin näkyvästi vallan ytimessä, manipuloidaankin asioita piilosta.

Aluksi he ovat likimain kriittisiä koko alalle ja teorioiden mukaileminen on heille lähinnä vitsinvääntöä. Jossain vaiheessa mukaan tulee myös taloudellisia ambitioita. Syntyy ajatus kirjanjulkaisuista, ja tässä vaiheessa - vaikka aluksi mystikot ja crankit ovatkin olleet halveksivan naurun aika - he ikään kuin alkavat yhä enemmän ja enemmän kuulumaan samaan sosiaaliseen piiriin heidän kanssaan. Salaliittoteoriasta kirjoittavien kanssa on mielenkiintoista olla koska heille voi syöttää omia näkemyksiä ja samalla rakentaa omaa näkemystään heidän antamiensa tietojen kanssa. Tämä johtaa crank magnetismiin, jossa yhteenliittymät ruokkivat toisiaan ja yhden hupsun näkemyksen tuki saadaan toisesta hupsusta näkemyksestä. Kun kirjaan lainataan tunnettuja elementtejä, on selvää että kirja myös alkaa muistuttamaan parempaa ja aidompaa salaliittoteoriakirjaa ; Lopulta syntyy vyyhti jossa on syytä epäillä että salaliittoteoria joko on totta, tai sitten sen julkaisu tuottaa ihmisille tietoa ja tämä tieto saa heidät hakemaan tätä totuutta ja matkimaan sitä. Kun imitaatiota imitoidaan on vaikeaa sanoa missä on lähtökohta. Parodian parodian totuusarvo on kadonnut jonnekin "parodiahorisontin" tuolle puolen.

"Heilurin heilahdusaika olisi Huygensin kaavalla laskettunaT(sekuntia) = ^2π/_√g √Ljossa L on metrejä, π = 3,1415927... ja g = 9,8 m/sec² Näin saadaan tulokseksi
T=^2*3,1415927/_√9,8 √L = 2,00709 √LEli suurin piirtein:
T=2√LHuomatkaa: T ei ole riippuvainen heilurin painosta (ihmisten samanarvoisuus Jumalan edessä.)"
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri", sivu 747)

Tässä mielenkiintoista onkin se, että heidän metodiaan on kuvattavissa seuraavalla säännöllä:
1: Lähtökohta on presuppositionistinen, eli peruslähtökohdaksi otetaan perususkomus tai työhypoteesi joka ikään kuin ohjaa ajattelua. He ajattelevat että jos kuvitellaan asioiden ja tapahtumien taakse salaliitto, on ajatus virittynyt siihen että jos siellä on salaliitto sille keksitään syy. Näin ollen kolmikko ensin olettaa, ihan tylsyyttää tappaakseen, että vapaamuurarit ovat osallisia. Ja yrittävät saada mukaan mahdollisimman paljon muitakin mielenkiintoisia tahoja kuten temppeliritareita, ruusuristiläisiä, jesuiittoja ja muita vastaavia tahoja.
2: Heidän metodinsa on hermeneuttista kehää korostava kuvio jossa asioihin tutustutaan ja niistä etsitään lähtökohtaa tukevia kulmia. Perussäännöksi yleistyykin se, että asialle kuin asiella jokin yhteys on aina. Tälle rakennetaan jopa kortisto, joka tukee salaliittoselitysten kehittämistä oleellisesti. Asioita ei siis vain revitä hatusta, vaan ensin otetaan tosiasiat ja sitten kehitetään ja pähkäillään miten ne sopivat yleiskuvaan. Näin näkemys syvenee jokaisella lukukerralla. Iso määrä faktoja tuntuu samalta kuin ymmärryksen syveneminen.
3: Keskustelu asiasta kiinnostuneiden kanssa on myös tärkeässä osassa ; Näin saadaan uusia näkökulmia joka voi muuttaa omaa tulkintaa radikaalistikin. Näin osaaminen syvenee ja näkemys muistuttaa yhä enemmän normaalia salaliittoteoriaa. Mielivaltaisuus katoaa ja kirja alkaa muistuttamaan enemmän asiaan liittyvää perinnettä.
4: Prosessi etenee harjoituksen myötä siten, että aluksi kaukaa haettuja teorioita voi olla vaikeaa keksiä, sitten siitä tulee mekaanista puurtamista. Ja lopulta et enää voi olla näkemättä yhteyksiä kaikkialla ja kaikessa. Kirjan kyseenalainen kehitys on vitsailijasta osaajan kautta paranoidiksi.

"Heiluri, jossa samaan lankaan on ripustettu kaksi painoa... Jos paino A heiluu, vähän ajan päästä se pysähtyy ja B alkaa heilua. Jos kaksoisheilurin palloilla on erisuuruiset massat ja eri etäisyydet, energia siirtyy toisesta toiseen, mutta heilahdusaika muuttuu... Tämä energan siirtyminen tapahtuu myös silloin kun paino ei heilahtele vapaasti, vaan sen panee liikkeelle jaksottainen voima."
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri", sivu 747)

Econ kirja voidaankin nähdä eräänlaisena kanannottona kirjallisuustieteeseen ja tietoteoriaan ; Foucaultin heiluri viittaakin tässä mielessä sekä Léon Foucaultin kehittämään fyysikon työkaluun, että postmoderniin "Michel Foucaultin prosessiin". Kirja onkin äksy hyökkäys sille miten prosessimainen tulkintakehä jossa tietoon tutustuminen syventää näkemystä sisältää monta yllättävää heikkoutta.

Econ ajattelu on tässä kohden "kirjasta toiseenkin katsoen" varsin johdonmukaista. Econ aikaisempi "Ruusun nimi" kun opettaa että työhypoteesi on arka työkalu ; Työhypoteesin ääneen esittäminen kun saa murhaajan muuttamaan toimintatapaansa niin että se, mikä oli aluksi vain asiaankuulumaton virhe, epäonnistunut arvaus, muuttuukin malliksi jota toteutetaan ; esitetty työhypoteesi muuttuu murhaajan harhautuskeinoksi, Tässä munkin huolellisuus onnistuu näkemään tämän läpi. Tämä muistuttaa siitä miten "perususkomuksien" varaan hyppääminen uskonvaraisesti ei ole asiaankuuluva tutkintametodi, ei vaikka olisit munkki, ei vaikka olisit munkkiluostarissa. "Foucaultin heiluri" ajaa mielestäni samaa asiaa vielä pidemmälle. Sen(kin) argumentaatio pyörii hypoteesien ja konjektuurien tasolla. Se moittii työhypoteesiin sitoutumista ja tekee tämän kritiikin monelta kantilta. Eri protagonisteilla on olennaisesti erilaiset heikkoudet ja vahvuudet juuri sen vuoksi että niitä voidaan mahdollisimman systemaattisesti esitellä. Kirjan kanta oli se, että olipa syynä sitten uskonto, oma henkilökohtainen rakkaus, innostus, tai vain tylsyydestä johtuva ajantappo-obsessio, lopputulos on yhtä huono (mitä korostaa se, että näiden syntyneiden teoriat ovat keskenään yhteismitallisia ja rakentavat yhdessä Suuren Suunnitelman). Tämä on myös reagointi ja kritiikki siihen miten postmodernistit usein kuluttavat paljon aikaa peruslähtökohtansa puhdistamiseen sillä tavalla että he viittaavat intressiensä luonteeseen ; Osa esimerkiksi korostaa että heidän peruslähtökohtansa ei ole uskonnollinen vaan puhdasta kiinnostusta. Tai on uutta, erilaista, radikaalia. (Tai vaihtoehtoisesti se nojaa hienoon ja pitkään perinteeseen jonka parissa on ollut paljon kuuluisia menneisyyden ja/tai nykyajan tiedemiehiä.)

Econ mukaan nämä moraalinpuhdistukset ovat helposti (a) toisiinsa kietoutuneita ja sekavia siten että ne ovat helposti joko toiselle valehtelemista tai vähintään itselle valehtelemista. (b) vaikka ne olisivatkin erilaisia niin se on lopputuloksen kannalta turhaa. Sekaannus on sekaannus vaikka se tehtäisiin millä motiivein. Asiasisältö ratkaisee, eikä se kokeeko tutkija olevansa "Sam Spaden" kaltainen kovaksikeitetty mystikko-salapoliisi tai kieroutunut vitsiniekka. Intressien puhdistaminen on vain ihmiskeskeisyyttä, ad hominem -päättelyä jossa teoreetikon habitus ratkaisee eikä se onko lausuma todenmukaista vai ei.

Econ kirjassa tulkinta joka käpertyy itseensä johtaa mielivaltaisten perususkomuksien itseään ruokkivan itsevahvistumisen prosessin kautta siihen että salaliittoteoreetikkomme katoavat parodiahorisontin taa, ja lopputulos voi olla vain katastrofi. Näkökulman totuusarvon sijasta työmäärä, ahkeruus ja obsession voimakkuus rakentavat Suuren Suunnitelman ; Konseptien sotkeutuminen syvällisesti johtaa heikkoon lopputulokseen ; Monisärmäisyyden sijasta syntyy monimutkainen kyhäelmä ("Not complex. Complicated"). ~ Kirja muistuttaa alkupuolellaan humoristisesti miten temppeliritarien väitetyssä initiaatioriitissä takapuolelle annettu suudelma ei olekaan vain syyttäjien mielivaltainen keksintö vaan mystinen innovaatio jossa ystävä "suutelee kundaliinikäärmettä" herättääkseen ihmisen henkisesti. Ja eräässä mielessä teorian rakentajat suutelevat omaa käärmettään niin innokkaasti että näkymät ovat varsin rajoittuneet.

"Toisin sanoen:jos tuuli puhaltaa puukaisesti mutta säännöllisesti ruumiiseen, se kohta lakkaa heilahtelemasta, mutta Foucaultin heiluri heilahtelee kuin hirtetty olisi sen tukipiste."
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri", sivu 747)

Siksi kirjassa (yksi protagonisteista) Causabon onkin aluksi intellektuelli ja kirjan lopussa "vain" wannabekirjailija. (Tämä on tietysti hieman huvittavaa, kun muistetaan että Ecokin oli ensin tutkija ja vasta myöhempinä aikoina hänet nähtiin ensisijaisesti kirjailijana.) Toki esimerkiksi (toinen protagonisteista) Belbon kohtalo on Causabonia pahempi ; Hän hirttyy diaboolikkojen foucaultin heiluriin, estääkseen heiltä tiedon Totuuteen - Totuuteen jonka olemassaolon hän on itse kyhöillyt, samoin kuin keinot saada tämä tieto haltuunsa. "Foucaultin heilurissa" on jopa asiaankuuluvaksi omintakeinen historiallinen lähdeviittaus siihen miten hirtetty Foucaultin heilurissa muuttaa järjestelmän kaksoisheiluriksi, joka sotkee mutta mystisesti ei sotke.

Kirja onkin tässä muutakin kuin tiedepuolustus ; Vaikka se kieltämättä ottaakin lujasti kantaa tieteellisyyskysymykseen, itse asiassa jättää auki sen onko salaliittolaisten kyhäilemä näkemys Totta vai ei. Se, kuka imitoi ketäkin ja kuinka paljon paranoiasta on pelkkää pelkoa ja paljonko sitä että "ne todella ovat perässä" jää yllättävän suurissa määrin tulkinnanvaraiseksi. ~ Vielä vahvempiakin viestejä kirjassa on. Se nimittäin antaa mystiikalle arvoa, mutta ei tieteellistä vaan esteettistä. Diaboolikkojen maailmankuva onkin kirjan mukaan omituisen kaunis, irvokkaalla tavalla. Vähän kuin se hirtetty valaisemassa heilurivakiota antaa sille jotenkin aivan uudenlaisia sävyjä.

"Paskat Genrekirjoittajat".

Eräs tuntemani teologi on lukenut miljoonien muiden tapaa Dan Brownin tuotantoa. Hänen kommenttinsa esimerkiksi "Da Vinci -koodista" oli typerryttävä yllätys siitä miten kirjassa ei ollut mitään omintakeisuutta : Kirja lähinnä teki kokoelman aiheesta tehdyistä salaliittohömpötyksistä, ja sitoi tarinaan höysteeksi muutaman kioskin pulmapähkinän tasoisen ongelman ja löyhän juonen. Hänen kommenttinsa oli että Brown on "Genrekirjailija. Paska genrekirjailija."

Kuitenkin eräällä tavalla Brown osuu kultasuoneen juuri tämän vuoksi. Se, mitä hän kutsuu kliseeksi on toiselle "klassikko". Samassa seurueessa ollut homeopaatikko innostui koska kyseessä olivat "ikuiset totuudet". Toki hänkin myönsi että "Da Vinci -koodi" on seikkailukirja eikä tiedekirja, mutta että kirjassa olevat asiat ovat silti totta. Hänestä Brown oli siis vain tehnyt taustatutkimusta. Ja että pian aiheesta ilmentyisi myös ihan oikeaa tiedettä, jolle kirja on voinut toimia olennaisena kimmokkeena.

Tämä innostus korostaa sitä, miten näissä näkemyksissä perinteellä on vahva arvo. Menestys ei tule sillä että keksitään uusia ja luovia ideoita, vaan sillä että osataan tehdä jotain joka on riittävän tuttua.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni kun luin L. Ron Hubbardin teoksia. Dianetiikkaa tuli toki koeteltua monilla keinoin. Skientologia on tullut tutuksi erikoisista kertomuksistaan. Esimerkiksi Xenu -tarina on varsin skifimäinen. Ne muistuttavat ajoista jolloin sittemmin "oma avun miljonaääriksi" muuntautunut mies oli aiemmin epäonnistunut scifikirjoittaja. Nämä kauaslentoiset ajatukset antoivat tietysti odotuksia siitä, että jutut olisivat kovastikin hmm.. ekstriimejä.

Kuitenkin teokset, joita saimme ilmaiseksi tuhottomasti ja tuhoisasti käyttöömme, olivat aloittelijoille tarkoitettuja. Se, mikä niissä yllätti olikin se, miten kirjat olivat kokoelma Hubbardin ajan populaarin psykologian ja uskontojen yhdistelmää. Joka oltiin sidottu yhteen todella arkijärjenmukaisesti. Hubbard onkin itse asiassa ottanut osan behaviorismista, ihmiset ovat eloonjääntikoneita joilla on automaattisia sulakkeita jotka ohjaavat käytöstä. Hän on ottanut psykoanalyysistä traumatisoitumisen ja yhdistänyt sen edellisen kanssa - samanaikaisesti kun hän sanatasolla muistuttaa hylänneensä molemmat näkemykset, sekä psykoanalyysin että behaviorismin, vajavaisina. Kaikki sidotaan tiedepositiivisuuteen, jossa ihminenkin on virheettömästi ajatteleva kone jota vain häiritsevät saadut kokemukset kivusta ja toisten sanomisista. Ja kaikkeen sidotaan ajalle ominaisesti ydinsodanpelko valinnassa jossa on otettava joko "tähtitaivas" tai "ydinpommi". (Nykyisin nämä ovat selvästi ajan syömiä mutta minun on helppo kuvitella niiden vaikutus aikana jolloin yleinen ydinsodan pelko oli paljon nykyistä kovempi.)

Luettuani kaikki Hubbardin aloittelijoille suunnatut kirjat, huomasin että kaikki ajatukset oli itse asiassa napattu jostakin. Kyseessä oli kokoelma kliseitä. Juuri tämä lienee suurena tekijänä skientologian (taloudellisen joskaan ei eettisen) menestyksen takana.

Nullius in verba.

Paatuneimmankin skientistin on luotettava johonkin. Nimittäin toisten tekemiin tutkimustuloksiin. Ihminen ei voi olla jokaisessa laboratoriossa tekemässä joka ikistä tutkimusta. Tätä kautta valtaosa tieteenteosta nojaakin luottamukseen. Luotetaan lähteeseen.

Joku voisi sanoa että sama koskisi myös vaikkapa niitä jotka kertovat levitoinneista tai demonien kohtaamisista. Tai vaikkapa Rebecca Brownista joka kertoo kohdanneensa ihmissuden. Jos tarina on luotettava, olisi skeptikon pakko uskoa ihmissusiin - vaihtoehdot tuntuisivat oudoilta.

Näin maailmankuva ratkaisisi ja kyseessä olisi ikään kuin auktoriteetinvalintakysymys. Joku voisi jopa esittää että jonkun luottamuksen kiistäminen olisi ad hominem -argumentti. Tätä voisi valaista seuraavalla kohdalla.

Skeptikosta taas on tietysti luontevaa kiistää Brownin kertomus. Syyttää valehtelusta, erehtymisestä, rattiin nukahtamisesta, skitsofreniasta, muusta mielenhäiriöstä.... Voimme kaivaa maata montaa kautta hänen sanomisistaan. Joko hän erehtyy, valehtelee tai hänellä on mielenterveydessä väliaikainen tai pysyvä häiriötila.

Mutta vastaavasti joku voisi kysyä, että eikö tiedeyhteisössä voida huijata tuloksia vaikkapa taloudellisten intressien vuoksi. "X -files" -teeveesarjan tapaan voidaan muistuttaa että totuus jossa on virallinen leima ei vielä tarkoita mitään koska valtiolla tai tiedemiehillä ei ole sananvaltaa totuuden yli. Salaliittoteorioissa on monta selitystä sille miksi todisteet ovat kateissa ja miksi vastapuolella on todisteet: Todisteet on kätketty ja tuotokset ovat valheita ja väärennöksiä.

Kyseessä ei ole kuitenkaan pelkkä maailmankuvakysymys. Tieteessä tärkeää on myös toistettavuus. Eli että samat tulokset saa muukin. Näin huijari jää kiinni kun muut eivät saa samoja tuloksia.

Toki esimerkiksi hiukkaskiihdytinkokeita ei voi toistaa kuin samassa hiukkaskiihdyttimessä, mutta työhenkilökunnan vaihdos voidaan kuitenkin suorittaa. Sen sikaan Brownin kaltaiset usein nihiloivat tälläisen: Demoni ei esimerkiksi näyttäydy ateisteille koska ateisti kääntyisi uskoon ja sitä Saatana ei halua. Tai sitten kriittiset ajatukset estävät asioita muuten vain tapahtumasta. Näin kierretään se, että tulokset ovat priorisoituneet : On ikään kuin selitetty miksi auktoriteetti saa omat tulokset ja erimieliset eivät saa samoja. Näin saadaan tulos jossa pitää uskoa auktoriteettia mutta ei voida varmistaa että asiat on todella tapahtuneet kuin esitetään: On vain luotettava auktoriteetin (taho, ideologia, yksilö) arvovaltaan. Todistus on tällöin vain tämän auktoriteetin varassa.

Yllä oleva ajattelutapakaan ei tee tieteenteosta ja perustelusta mitään maailmankuvien mittelöä. Sillä ratkaisua saadaan myös konsilienssista, yhteensopivuudesta muiden teorioiden kanssa. Tarkistusta ei tarvita jos ne sopivat niihin teorioihin jotka ovat tieteessä vallitsevia. Vain oudot ja odottamattomat tulokset ovat niitä joita tulee varmistella. Tiedettä on tehty sen verran kauan että se on luultavasti kohtuu hyvä.

Siksi tieteen ennustamat asiat ovat testivaatimuksissaan ylimalkaisempia kuin ne jotka olisivat todella mullistavia: Perustelu on jo siinä että jokin asia ja tapahtuma on testattujen teorioiden mukaista. Siksi on helpompaa uskoa että ihmissusia näkevät huijaavat. Sillä huijauksia tiedetään olevan - toisin kuin ihmissusia joita ei ole havaittu. Ei ole myöskään ad hominemia selittää havaintoja vaikkapa hulluudella tai vaikkapa huumeilla (tahallaan otettuja tai vahingossa saatuja), koska useissa mielisairauksissa oireina on vääriä havaintoja. Psykologisen diagnoosin tekeminen ja sen ääneen sanominen ei tätä kautta välttämättä ole mikään loukkaus. Vaikka toki skitsofreenikoksi kutsuminen on henkilökohtainen ominaisuus jonka kuuleminen voi loukata.

Toisaalta eroa voidaan katsoa siitä että skeptikko on valmis huomaamaan olevansa väärässä: Ihmissusi pitäisi vaikka napata verkkoon, ja näin siitä saataisiin ihan uudenlainen kuva. Näin skeptikko joutuisi joko vaihtamaan mielipidettä, hänen olisi vaikeaa kiemurrella ja ad hoc -selityksiä jouduttaisiin heittämään peliin. Ja kuten nyt tiedämme, todisteiden puuttuminen tai mikään muukaan ei haittaa esimerkiksi ihmissusiin ja demoneihin uskovia. Heillä kun on ne ad hoc -selitykset jo käytössä. Heidän päätään ei enää voi vaihtaa mikään.

---

"Royal Societyn" tunnuslause on "Nullius in verba", eli "ei kenenkään sanoin". Ideana on juuri se että vähennetään auktoriteetti ja "maailmankuvien valtapeliä". Kysymys ei ole pelkästä auktoriteettivalinnoista ja valtapelistä, vaan todisteista. Monelle näiden erottaminen on kuitenkin yhä hyvin vaikeaa.

Kokemuksen aitous.

Neurocritic -blogissa otti esiin Fabienne Picardin raportin. Epileptisen kohtauksen aikana ihmiset kokivat vakuuttavasti, että heidän tuntemiaan ihmisiä kokoontui heidän ympärilleen. Aistittu läheisyys on toki muutenkin tunnettu ja yleinen ilmiö tässä kohden. Erikoista oli että kokemus oli melko tarkka ; Kokijat tunnistivat hahmot tietyiksi yksilöiksi. Kun epilepsiaa hoidettiin, potilaat eivät kokeneet läheisyyskokemuksia. Läheisyys- ja läsnäolokokemukset ovat sellaisia että niitä on aikaansaatu esimerkiksi Michael Persingerin "Godhelmet" -testissä.

On mielenkiintoista miettiä, miten tälläiset asiat liittyvät siihen mitä niihin yhdistetään. Esimerkiksi kauhuelokuvissa esiintyy vastaavantapaisia tapahtumia. On kuitenkin melko löyhäranteista sanoa että nämä kokemukset olisivat juttujen takana. Ehkä takana onkin vain tarinankerronta, joka ei vaadi omakohtaista kokemusta sen kaltaisista asioista. Kummitusjuttuja toki voi syntyä jos kokee läsnäoloa, mutta tämä ei ole välttämätöntä.

Samankaltainen asia liittyy tietysti myös hengellisyyteen. Esimerkiksi mystiikan ystävät muistuttavat, että transsendentti kokemus ei ole läsnäolokokemus. Itse kannatan ajatusta jossa kaikki transsendentit kokemukset eivät ehkä ole läsnäolokokemuksia, mutta osa kenties on. Tätä kautta nämä asiat valaisevat jotain. Jos ihmisellä on tuollaisia läsnäolokokemuksia, ja spesifi kohde sattuu olemaan kuollut sukulainen, on hän helposti vakuuttunut henkimaailmasta. Tämä voi selittää jos he olisivat vahvasti kummituksiin uskovia. Heidän oma kokemuksensahan on vahvasti näyttänyt että kuolleet vierailevat. (Osa kokemusta oli juuri se että se tuntuu vahvalta ja aidolta kokemukselta, eikä miltään harhalta.)

Toisaalta aivotutkimuksen kysymykset asettavat tavallaan kyseenalaiseksi muutkin kokemukset. Sillä emme tiedä kaikkea, mutta voimme yleistää tietämästämme. Toki induktioissa on aina erehtymisen riski, mutta voidaan aivan perustellusti sanoa että aivoista voi löytyä mitä ihmeellisempiä toimintoja, jotka antavat ties minkälaisia aidontuntuisia kokemuksia. Ja ehkä muokkaamme käytöksellämme niitä esiin vielä lisää. Tätä kautta kokeellinen aineisto ikään kuin "sallii varovaisesti yleistää". Muunlaisia kuin aivoperäisiä kokemuksia ei sen sijaan ole kokeissa saatu, joten ne ovat luonteeltaan perin extraordinary. Niille ei "salita varovaista yleistystä".

Moni kokee että tämä on ilkeää. Mutta tämä on sitä itse asiassa vähemmän kuin voisi luulla. Rakennan tästä yhteyden kertomalla pienen tarinan UFO:ista ja ihmissusista. Kun asuin Järvenpäässä joskus 1990 -luvulla, siellä joku Jamppalainen näki illalla tupakoidessaan lentävän lautasen. Hän ilmoitti tästä lehdistölle ja sai huvittunutta huomiota. Tästä seurasi iso määrä havaintoja "lentävistä lautasista". Useimmalle niistä ei löytynyt (1) selitystä (2) fyysistä todistetta siitä että takana olisi muuta kuin sanojansa kertomus. Tähän tuli muutos, sillä kiinni saadusta avaruusolennosta tehtiin "löytöpalkkio". Uutisten loppukevennykseenkin päätyi tyyppi, joka huvittuneesti kertoi viihdyttävänsä avaruuden muukalaisia tenniksellä, jos vain kohtaisi. Lienee turhaa mainita että olennot jäivät löytymättä.

Toinen juttu taas tulee Rebecca Brown. Hänen (muun muassa roolipelejä tuomitsevassa kirjassa) on muun muassa kohtaaminen ihmissuden kanssa. Hän siis kiven kovaan väittää nähneensä sellaisen ihan oikeasti, konkreettisesti ja selvin- ja tervein päin. Tämä tekee koko kirjasta ja henkilöstä varsin epäuskottavan. Ihmissusi tuntuu uskomattomalta. Tätä kautta joku voisi sanoa että "kulttuurimme on natsi", eli jos näet aidon ihmissuden, et saa kertoa siitä tai joudut naurunalaiseksi tai mielisairaalaan. Tätä kautta vaikka ihmissudet olisivat totta, asia jäisi tutkimatta. Tässä on kuitenkin mukana jakamisen ja koettelun meininki. Ei riitä että "moni näkee UFOja" ja kertoo tästä tarinoita.

Brown saisi sanomansa aivan eri tasolla esiin, jos hän olisi Jumalan mahdillaan ryhtynyt saatanallisia voimia vastaan taistelevaksi rankkuriksi jaa napannut tämän ihmissuden kiinni. Näin "ihmissusisteja" ei suinkaan "vainota ja vaienneta". Samantapainen perusteluvastuu kuuluu tietysti muillekin.

Ei riitä että kokemus tuntuu aidolta ja vakuuttavalta, olipa kyseessä sitten tuttujen hahmojen näkeminen, Brown tai Jamppalainen pienisieväilijä. Asia täytyy jotenkin saada näiden kokemusten ulkopuolelle. Siksi, kun facebookista bannaamani henkilö jolle tunnun olevan kovasti jonkinlainen projekti, esitti seuraavaa : "Just few hours ago when I was here at home alone slicing carrots, God's spirit just touched me powerfully and I needed to lie down and just let His love come over me. That's so awesome and I would like you to experience that!! It was totally real! That was strong experience, not any religious crap!" kerroin hänelle että hän leikkii havaitsemisen eri merkityksillä. Hallusinaatio on toki havainto, mutta ei sellainen jota "paatunut skientistiskeptikko" haluaa. Uskonnollinen kokemus on mitä luultavammin aito ja vahva, mutta niinhän on tiettyjen ihmishahmojen läsnäolon kokeminen epilepsian yhteydessäkin. Mainitsin että haluaisin jotain vakuuttavampaa. Selitin että "I don't know are atheists blind or are religious people hallucinating. And I just don't know any real critical test how we could show which one is true and which false. If you get any stuff through peer review in a scientific journal, I could be extremely intrested. Otherwise ... Not really."
1: Mieleni teki linkittää Braithwaiten kirjoitelmaan "What is pseudoscience", jossa kerrotaan esimerkiksi että "Anekdootit todisteena" ja "spesiaalivaatimukset siitä että täytyy hyväksyä eitieteellinen todistamistapa" ovat tärkeässä roolissa. Jätin välistä, haluan vain ihmisestä eroon.

Tiedon valinta.

Mutkimus käsitteli mediakriittisyyttä, medianlukutaitoa. Tämä teema voidaan nähdä osana lähdekriittisyyden käsittelyä. Ideana on se, että tiedon luotettavuutta tulee voida jotenkin arvioida. Huonolla lähdekriittisyydellä voidaan valita erikoisia lähteitä ja sitten asioista ei oikein tule mitään.

Tästä voisi ottaa hauskahkon esimerkin roolipelien maailmasta. Mythopoeiassa kun nostettiin esiin Rebecca Brownin kirja "Jeesus Kristus vapautti vangitut". Hän kritisoi roolipelejä automaattisesti pahana. Se oli saatananpalvontaa. Samassa kirjassa kerrottiin vakavasti kohtaamisesta ihmissuden kanssa. Kirja on Suomessa hyvin paljon myyty, ja sen lainauksiin törmää yhä jopa netissä. Tämä kertoo omalta osaltaan siitä, miten lähdekritiikittömiä tämän vakavasti otetut tahot ovat. Heillä on toki sanomisilleen lähde, joten teknisesti "he eivät sano sitä vaan Brown". Mutta jostain syystä he ovat tietenkin juuri tämän lähteen valinneet.

Yhtenä periaatteena on Mutkimuksessa mainittu "on the other hand" -periaate, jossa pyritään ottamaan molemmat puolet huomioon. Journaliikassa tätä on perinteisesti tavoiteltu. Denialismin kohdalla tästä on tullut tavallaan ongelma. Syy on se, että jos samanarvoiseksi nostetaan vaikka humanistis -tieteellinen roolipelitutkimus ja Brownin kirja, ja sitten ne esitetään "on the other hand" -periaatteella, voi helposti käydä niin että ne näyttävät yhtä hyviltä. Tätä on käytettykin. Esimerkiksi rokotevastustajilla ei ole vastaavia todisteita kannastaan kuin lääketieteellä, ja silti muutama aktiivi sai itselleen paljon palstatilaa. Myös tupakakteollisuuden aikanaan käymä taistelu tupakan syöpäriskittömyydestä sai kovasti huomiota, joka oli tarpeetonta ja jopa ihmisten terveydelle haitallista. Silloinhan esitettiin esimerkiksi että syöpään helpommin sairastuvat vain nauttivat tupakasta enemmän.

Toisin sanoen "both sides should hear" on itse asiassa näissä tapauksissa juuri huonojen kantojen puolella. Tosin jos kuunnellaan vain yhtä puolta, sorrutaan helposti cherry -pickingiin, eli aineistosta valitaan vain mielisät ja eitoivotut jätetään irrelevanttina syrjään. Tältä kannalta aineiston valinta ja arviointi vaatii näkemystä, eli taitoa nähdä onko lähde huono vai hyvä. Ongelma on tietysti siinä että tämä lähteen hyvyyden ja huonouden arviointi ei tapahdu missään tietotyhjiössä.

Tähän ääripäässä voisi sanoa että valikoiminen olisi aina vallankäyttöä. Tämän valinnan kautta voidaan päätyä vaikka seuraavaan: "Vladimir Zarevin kannalle, joka kirjoitti, että muistot ovat sepitelmiä itsestämme. Jollakin periaatteellahan nekin valikoituvat." Demokratia muuttuu tässä kohden pelkäksi joukkovallaksi. Ja Brownin kirjan hylkääminen epätasa -arvoistavaksi.

Usea lähdekriittisyystapa keskittyy tieteellisyyteen tavalla joka korostaa vertaisarviointia. Onko julkaisu julkaistu "Naturessa", vai jossain vähemmän arvostetussa lehdessä, vai "Jallussa". Blogit eivät yleisesti ole kovin korkealle luokiteltuja. Mutta mitä minun muka tulisi sanoa opettajalle, jonka joku oppilaspolo tekee esitelmiä esimerkiksi tähän blogiin asiallisesti viitaten? Että pitäisikö laittaa samalle tasolle jonkun "kävin kaupassa" -blogin kanssa?

Kysymys on tietenkin pohjimmiltaan siitä mitä tieto on, ja voidaanko sitä lähestyä. Jos voidaan, sen löytämiseen liittyy juuri ne asiat joita lähdekriittisyydessäkin tulisi katsoa. Koska tämä kysymys on vaikea, on lähdekritiikki - ja mediakritiikkikin - vähintään yhtä vaikeaa. Sillä tiedon luotettavuuden lisäksi mukaan astuu myöskanavan luotettavuus.

Entä sitten muoto? Onko tieto sarjakuvana alempaa kastia kuin tekstimuotoinen? Mitä esimerkiksi Marina Orlovasta tulisi sanoa? Hänhän esittää etymologiaa "Hot for words" -kanavalla YouTubessa. (Älkää kysykö miten tämänkin tiedän..) Itseäni tissit häiritsevät - tai oikeastaan eivät sinällään häiritse, mutta keskittymiseen ne vaikuttavat - mutta on tietysti aina mielenkiintoista kuulla esimerkiksi englannin sanan dick alkuperästä. Muoto ja sisältö tuntuvat osaltaan molemmat relevanteilta.

Dogmattomuus, Luovuus ja Mielikuvitus, NOT.

Unkurissa käsiteltiin muutama päivä sitä, miten erikoisia asioita ihmiset uskovat. Ensiesitys oli se, että "voisiko siis kuka tahansa ilmoittaa tulkitsevansa vaikka varpu-nimisen hajuolennon viestejä, puhua kaksi tuntia ja kaataa sitten kolehtihaavin sisällön taskuunsa? luultavasti voisi. rajatiedon perussääntö on: anything goes. ei kyseenalaistamista. ei kahlitsevaa dogmaattisuutta. ei kilpailuasetelmaa rajatiedon eri haarojen välillä."

Kuitenkin kun katsotaan maailmaa, on selvää että se mitä Eco esitti "Foucaultin heilurissa", on totta. Jotta rajatietoinen tai maagiseen maailmankuvaan perustuva selitys tulisi hyväksytyksi, sen tulee olla ensisijassa osana jo olevaa traditiota.

Esimerkiksi homeopaatikko on kertonut minulle että häntä viehättää jos jokin näkemys on eräänlainen "ikuinen totuus". Dan Brownin kirjoissa on kuulemma paljon tietoa jonka "oikeat tyypit jo tietää" ja niitä on yhdistelty, mikä on kiinnostavaa. Tässä hengessä ilman traditioihin sitomista tilanne ei saa suosiota. Tätä kautta pseudotieteet ja rajatieto ei todellakaan ole luonteeltaan relativistista. Se myy itseään avomielisyydellä, mutta se on sitoutunut perinteisiin ajatteluihin, ja sen piirissä on tietyt ehdot joita niiden on noudatettava. Mukana on siis itse asiassa isohko liuta erilaisia dogmia, joita saa yhdistellä mutta ei pilkata.

Perinteiden lisäksi suosiota saadaan olemalla monisäikeisiä. Tämä taas tuli esille, kun puhelin skeptikkohenkisen työkaverini kanssa junassa erilaisista salaliittoteorioista. Häntä ihmetytti erityisesti se, että mikään salaliittoteoria ei ole "uskottava", eli niissä ei ole vain yhtä erikoista tahoa jota perustellaan. Ei riitä että asiaan liittyy yksi erikoinen ilmiö. Näitä ilmiöitä pitää yhdistää toisiin vastaaviin erikoisiin ilmiöihin. Lopputuloksen täytyy tätä kautta muistuttaa "X -files" -sarjan tarinoita, joissa esimerkiksi enkeleiden kohtaaminen selitetään avaruusolentojen vierailulla, ja samaan vyyhteen saadaan geneettisesti manipuloituja hirviöitäkin. Ja kaiken takana on tietysti hallituksen salaliitto. Yksi taho voisi vielä olla uskottava ulkopuoliselle, mutta sisäpiiriläinen innostuu vasta kun ulkopuoliselle tilanne alkaa näyttämään varsin erikoiselta ja vielä tätäkin epäuskottavammalta.
1: Jos mukana on vain yksi outo ilmiö, kuten isojalka, se on paljon uskottavampi kuin jos siinä on samanaikaisesti isojalka ja USA:n salaliitto joka yrittää tehdä supersotilaita yhdistämällä ihmisen ja avaruusolennon perimää ja näin syntyy joskus jotain joka näyttää isojalalta. Jos yksi asia on varsin "extraordinary", on niiden nippuuntuminen todella ihmeellistä ja outoa.

Toisin sanoen ilmiöön liittyy vahva rypäytyminen. Jos kannatat yhtä on todennäköistä kannattaa myös toista. Ilmiön kenttää tietenkin hämmentää myös se, että valtaosa toimii siten miten "Naisen kanssa" -sarjakuva esitti naisten horoskooppien lukemisestsa. Siinä kerrottiin että siinä missä mies haluaa tietää uskooko nainen horoskooppiin, nainen lukee horoskooppia ja uskoo niissä olevan viisautta, vaikka toisaalta hän voi kertoa että ei usko niihin. Miehen lähestymistapa on tässä kohden ikään kuin liian lokeroiva. Ja tätä kautta suuri osa uskomisesta on viihteellistä, jolloin rypäytyminen on vain samankaltaisten ensisijassa viihteellisten palveluiden yhdistelyä, eikä niiden ostamiseen liity usko siihen että ostetaan jotain joka olisi edes totta.

Unkurissa tämä rypäytyminen esitettiin humoristisesti "lundin yliopistoon perustettiin reilu vuosikymmen sitten parapsykologian professuuri. ehkä ne siellä tutkivat energiahierontaa, bach-kukkaterapiaa, digitaalista hiuspohjan mittaamista ja kalevalaista jäsenkorjausta ja saavat tulokseksi yhdysvaltain entisten presidenttien henkimaailmasta välittämiä viestejä? "tämä viesti tuli kennedyltä" , silmälasipäinen mies sanoo ja ojentaa paperiliuskan, jossa vaaditaan YK:ta poistamaan maailmasta sodat ja muut ongelmat. mies kertoo, että kuolleet suurmiehet pitävät henkimaailmassa suurta konferenssia ja välittävät toimintaohjeita obamalle ja kumppaneille. myytävänä on viestejä kaikilta USA:n presidenteiltä abraham lincolnista lähtien. "maailman johtajien pitäisi ymmärtää, että näitä viestejä tulee" , mies huokailee."

Tämän jälkeen on mielenkiintoista miettiä mitä "mielikuvitus" oikeastaan tarkoittaa. Useinhan skeptikkoihin yhdistetään sellainen sana kuin "mielikuvituksettomuus". Kuitenkin kun vaikkapa tontut ovat myös skeptikoiden tuntemia satuhahmoja, ei niiden laittaminen tekstiin vaadi kovin kummoista mielikuvitusta. Ja ryvästämisen kykykin kertoo lähinnä lukeneisuudesta ja siitä että yhdistää jo kirjoitettuja asioita yhteen. Tämä ei ole kovin luovaa tai mielikuvituksellista toimintaa. Mutta tämän maininnan tullessa esiin on selvää, että muistutetaan että kysymys on kuitenkin niistä ikuisista totuuksista.
1: Joihin ei tiukan paikan tullen "edes sillei uskota", ja tätä kautta skeptikoilta katsotaan puuttuvan leikkimielisyyttä. Tämä on sinänsä erikoista, koska yleensä skeptikko perustelee vain sen, miksi se ei ole totta. Harmittomissa tapauksissa ei yleensä kerrota että se olisi tylsää, vaan että siihen uskominen itsessään on tyhmää.

Hei hei sun heiluvilles.

"Koko juttu on vähän pieleen mennyt syllogismi. Jos käyttäytyy mielettömästi, on ikuinen arvoitus kaikille. Abracadabra, Mene teken ufarsin, Pape Satan Pape Satan Aleppe, le vierge le vivace et le bel aujourd'hui, aina jos joku runoilija tai saarnaaja, kansanjohtaja tai silmänkääntäjä on päästänyt suustaan käsittämätöntä mongerrusta, koko ihmiskunta miettii monta sataa vuotta mikä viesti siihen kätkeytyy."
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri", Sivu 121)

Umberto Econ "Foucaultin heiluri" on kirja, joka jokaisen skeptikon pitäisi lukea. Se nimittäin kertoo salaliittoteorioista ja niiden rakentamisesta oikeastaan kaiken oleellisen. Kirja kertoo sinällään aika kiinnostavan kertomuksen jossa kustannustoimittaja ja ristiritareita gradussaan tutkivat ajautuvat laittamaan tekstiä tietokoneelle. Tämä rouskuttaa kabbalistisin permutaatioin esiin tietoa. Lopputuloksena on jotain, joka yhdistää suunnilleen kaikki systeemit.

Kirja sisältää paljon ihan oikeaa historiallista tietoa. Jos siinä olisi tarkemmat lähdemerkinnät ja lähdeluettelot sekä hakemisto, se olisi itse asiassa kaiken oleellisimman aihepiirin tiimoilta kertova. Tietomäärällisesti se ylittää huimasti jonkun Dan Brownin koko tuotannon. Sen lisäksi se kertoo oikeastaan kaiken oleellisen siitä millä keinoin salaliittoteoriat rakennetaan ja millä ne syntyvät. Listaankin tähän muutaman esimerkin siitä, miten erilaisia konsteja käytetään:
1: Ad hoc -selitykset, joissa perinteet oletetaan koska ne sopivat, ei sen mukaan että ne olisi todistettu ja varmistettu, ja vaikka niille olisi toinenkin selitys, nämä vain hylätään ja unohdetaan. Esimerkiksi Kidutuksen alla saadut tunnustukset selvitetään melko uskottavasti jo kirjan alkuosassa. Kun tavoitteena on murtaa rahavalta, on helpoin tapa syyttää esimerkiksi homoseksuaalisista tai satanistisista riiteistä. Koska niistä tulee vakavia tuomioita. Kun temppeliherroista oli kansan parissa huhuja, olikin merkittävää miten juuri kansan huhut saivat vahvistuksen. Kuitenkin sivulla 118 muistutetaan siitä miten ""Mutta kaikki tuo, mitä kerroitte, pitikö se paikkaansa?"Huvittavaa jutussa on se, että heidän seuraajansa, toisin sanoen kaikkien aikojen uustemplarit, sanovat kyllä. Perusteluja on paljon. Yksi olettamus on että kaikki mistä heitä syytettiin oli veljeskunnan sisäistä huumoria. Haluat ruveta temppeliherraksi vai? No näytä että sinulla on munat paikallaan, sylje krusifiksiin ja näytä ettet pelkää että Jumalan salama iskee sinuun..." Samoin suosittu Baphomet, jota temppeliherrojen väitettiin palvovan olivat "paljon nähtyjä mutta aina kadonneita". Sama koskee tietenkin egyptiläissävyistä kissojenpalvontaa sivulta 119: "Kuvitelkaa nyt jos kuulustelijalla on hehkuvan kuuma rauta ja hän kysyy: näitkö initiaation aikana kissan? Ja tottakai, temppelin vilja -aitta varmaan vilisi kissoja joita tarvittiin pitämään hiiret loitolla." Sivu 161 taas lisää lisää erikoisia elementtejä. "Ilmeinen viittaus Graaliin sai minut jo kauan sitten ajattelemaan että temppeliherrojen aarre on valtava varasto radioaktiivista ainetta, kenties alunperin ekstraterristriaalista ainetta. Ajatelkaa vaikka legendaarisen kuninkaan Amfortasin arvoituksellista haavaa. Tarinasta tulee mieleen radiologi, joka on joutunut vaarallisesti alttiiksi säteilylle." Tässä kirjassa käytetään paljon myös yhdistelmiä. Jos yhteys saadaan eri uskontojen välille, se tekee asiasta uskottavan. Siksi ei ole ihme että kaikki huipentuu siihen että kaikki maailman ihmeet pyramideista stonehengen kautta Eiffeltorniin ovat yhteydessä toisiinsa.
2: Lähdekritiikin puute. Tässä lähteet hyväksytään ja niiden sisältö tulkitaan siten miten ne sopivat ennakko -oletukseen. Tästä hauska esimerkki on tarina pergamentista ja sen originalliudesta. Kirjassa osoitetaan että eräs henkilö, Ingolf, on käynyt eräässä luolassa. Ei tiedetä löysikö hän sieltä yhtään mitään. Kuitenkin tarinassa sotilas olettaa että Ingolf löysi sieltä kultaisen maljan että pergamentin. Pergamentin hän olettaa löytäneensä luolassakäyneen papereiden joukosta. Se on tosin tämän henkilön kirjoittama lappu, eikä sitä verrata alkuperäiseen. (Eli oletetaan yhteys lappuun joka oletetaan olemassaolevaksi.) Silti kirja esittelee sivulla 148 seuraavaa ""Nyt minä esittelen herroille tuon tekstin. Suonette anteeksi että minulla on vain valokopio siitä. Se ei ole merkki epäluottamuksesta. En vain halua kuluttaa originaalia." "Mutta eihän Ingolfin paperi ollut originaali", minä sanoin. "Herra Causabon, silloin kun alkuperäistä ei ole, viimeinen kopio on originaali." "Mutta Ingolf on voinut tehdä virheitä." "Sitähän te ette voi tietää. Minä tiedän että Ingolfin transkriptio on oikea koska en ymmärrä mikä muu totuus voisi olla. Niinpä Ingolfin kopio on originaali. Voimmeko olla yhtä mieltä tästä vai jatkammeko älyllistä miekkailua." "Minä inhoan älyllistä miekkailua", Belbo sanoi. "Katsotaan nyt sitä originaalikopiota.""
3: Runsas analogioiden sekä numerologian käyttö sallittujen tulkintojen hyväksyttämisessä. Tässä se, että joissain asioissa on yhteys, se tarkoittaa että yhteys on tarkoitettu. Toki kirjassa tällä logiikalla irvaillaan paljon. Esimerkiksi katujengien initiaatiossa tehty perseelle potkiminen yhdistetään temppeliherrojen syytöksiin peräaukon suutelemisesta ja mukaan heitetään juttuja chakroista. Otan kuitenkin tästä esimerkiksi seuraavan lainauksen sivulta 161 ""Anteeksi mutta tämän dokumentin mukaan ritareiden piti tavata kivellä, kiven luona tai kiven päällä, ei etsiä kiveä", sanoin. "Se on runollinen ilmaisu, taas yksi heidän loistavista mystisistä analogioistaan! Kuudes tapaaminen on todellakin kivellä, ja kerron kohta missä, mutta sillä kivellä, jonka luona suunnitelma saavuttaa päämääränsä kun kuudes sinetti avataan, sillä kivellä ritarit saavat tietää missä varsinainen Kivi on! Niinpä kuin Raamatun sanaleikki: Sinä olet Pietari ja tälle kivelle... Tällä kivellä te olette löytävä Kiven."" Lisäksi mukana on tietysti sanojen muuttamista toisiksi vaihtelemalla kirjainten järjestystä erilaisilla konsteilla ja näihin liittyviä kombinaatioiden määrän ihastelua. Tätä on etenkin kirjan alkuosassa. Tässä merkittävää on tietenkin se, että tietokone rouskuttaa näitä valtavia merkkien yhdistelmämääriä, ja vain merkitykselliset otetaan ja muut unohdetaan.
4: Cherry picking on tietesti myös runsaasti käytetty elementti. Tässä aineistosta hyväksytään se mikä sopii ja unohdetaan muu. Tästä nappaan elementin jossa Temppeliherrojen kannalta tärkeiden kaupunkejen ja oletetun Graalin oletettujen omistajien oletettujen piilopaikkojen katsotaan synnyttävän tähtikuvio Neitsyen kuvion. Toki vain tietyillä ehdoilla. (Sivu 166) ""Minä olen aika heikko astronomiassa", Diotellavi sanoi ujosti, "mutta olen muistavinani että Neitsyt on aikalailla toisen muotoinen, ja lisäksi siinä on muistaakseni yksitoista tähteä..." Eversti hymyili suvaitsevaisesti: "Arvoisat herrat, mehän tiedämme että kaikki, että se riippuu aivan siitä mihin kohtaa viivat vedetään. Tähdistä saa vankkureita ja karhuja ja vaikka mitä vain, ja usein on hyvin vaikea päätellä onko joku tähti tähtikuvion sisäpuolella vai ulkopuolella. Katsokaapa uudelleen Neitsyen kuviota, pankaa se sellaiseen asentoon, että Spica on alimmaisena ja vastaa Provencen rannikkoa, ottakaa tähtikuviosta vain viisi tähteä ja kuvio on hämmästyttävästi tämän kuvion muotoinen." "Pitää vain tietää mitkä tähdet jättää pois", Belbo sanoi. "Aivan", eversti vahvisti."

Mette Söderman onkin kiteyttänyt kirjan olennaisen hyvin. "paljastan Sen Suuren Salaisuuden salaliitoista; niitä ei ole, mutta niitä halutaan. Jokainen paljastettu salaliitto muuttuu pieneksi ja mitättömäksi. Ihmiset haluavat Suuren Salaliiton, jonka ratkaisua he etsivät koko elämänsä, mutta eivät oikeastaan halua löytää. Siitä raivo salaliittojen paljastajia kohtaan ja vakaa usko, että mitä tarmokkaammin kulloinenkin salaliitto osoitetaan olemattomaksi, sitä varmemmin paljastajat vain hämäävät heitä ja salaavat jotakin, jonka haluavat pitää omana tietonaan. Salaliittoihin puuttuminen voi olla jopa hengenvaarallista, kun salaliittolaiset niittaavat toisen koulukunnan jäseniä ja kaikki niitä, jotka yrittävät palauttaa uskon terveeseen järkeen."

Tosin olen sitä mieltä että kirjassa on muutamia ongelmia. Ensinnäkin vaikka se on terävä ja erittäin kriittinen, salaliittojen ystävä ei välttämättä ymmärrä tätä asiantilaa. Itse asiassa päädyin lukemaan kirjan siksi että se esitettiin yhteydessä Da(m)n Brownin "Da Vinci koodiin" ja aiheesta tehtyyn vähemmän viihdettä ja enemmän pseudohistoriaa tarjoilevaan Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin "Pyhä Veri Pyhä Graal" -kirjaan. Tämä viittaa siihen että jos salaliittomaailmassa on riittävän syvällä, voi se näyttää ihan uskottavalta. Logiikkahan on niin samannäköinen että sitä ei osaa katsoa ulkopuolelta. Toisaalta ongelmaksi ymmärtämisestä voi tulla kiukustuminen, kun kirjan nähdään olevan eräänlainen parodia tai herjaus asiasta. Tämä kirja on eräällä tavalla "lääke, joka on tarkoitettu terveille". Jos vastustat salaliittoja ja olet hieman tuttu niiden sisällöistä, tämä on erittäin viihdyttävää luettavaa.

Karkean testin pitäjien luokitteluun saa kyselemällä kiinnostavista kohdista. Jos numerologia ja yhteyksien kehuminen nousee esiin, se kertoo jotain. Jokin muu kertoo tietysti jostain muusta. Etenkin kirjan ensimmäiset 300 sivua ovat asiaa pohjustavia, ja sen jälkeen salaliitto alkaa syömään seuraajansa, ja systeemi etenee ikään kuin omalla painollaan. (Onhan ne pohjustavat epäkriittiset virheratkaisut rakennettu juuri alkupuolella.) Kirjan perusteella voi sanoa että Eco on vahva valistusmies. Viihteenä kirja on ehkä hieman kummallinen.

Ehkä syynä on kateus. Jos maailmassa on jokin kirja, jonka olisin itse halunnut kirjoittaa, se olisi ehkä tämä.

Koneiden kapina

Teknologiasta on tullut osa arkielämäämme ja se vaikuttaa elämässämme paljon. Voimme nykyään jopa muuttaa ihmiskehoa ja sen toimintaa. Minäkin olen tässä ollut hieman hätää kärsimässä, koska viikon sisään ensin hajosi näyttö, ja sitten windowsini yksinkertaisesti päätti että ainut mitä sisäänkirjautuminen tekee, on se, että se ajaa sammuttamisproseduurin. Vikatietotilassa nopeammin kuin muutoin. Siinä katosi melkomoinen kasa hajanaisia muistiinpanoja, pari hyvää peliä, CD -soitto -ohjelmisto, videonkäsittelyohjelmisto että isohko kasa itse kuvattuja ja piirreltyjä ja netistä latailtuja kuvia. (Sekä liikkuvana että stillinä.) Asteikolla 1-10 Vitutti. (Ei numeroarvoa.)

Maailmamme on muuttunut sellaiseksi, että tekniikka ei enää pelkästään muuta esimerkiksi kommunikointitaitoamme tai tarjoa työkaluja. Se vaikuttaa myös siihen mikä lasketaan ylipäätään ihimiseksi.

Televisiossa tähän liittyen on tällä hetellä parikin sarjaa. "Sarah Connorin aikakirjat" ja "Bionic woman". Ensimmäisessä yritetään estää maailmanloppu, joka johtuu siitä että terminaattorit, tulevaisuuden tapporobotit valloittavat maailman ihmisiltä. Jälkimmäisessä naisen raajoja korjataan tältä lupaa kysymättä raajoja ja aistinelimiä. Olen huomannut että näissä fantasioissa ollaan tyypillisesti samanaikaisesti tiedeoptimisteja ja tiedepessimistejä; Optimisteja siksi, että niissä uskotaan teknologian voivan tuottaa ties miten ihmeellisiä asioita. Näissä sarjoissa toteutuu todellakin Arthur C. Clarken sääntö "Any technology advanced enough, is indistinguishable from magic". Nämä ovat ikään kuin supersankareita, joilla kyvyt eivät tule synnyinlahjoina tai maagisesti, vaan ne tuotetaan muuta kautta.

Toinen olennainen ero näissä hahmoissa tuntuu olevan se, että siinä missä normaaleilla supersankareilla ominaisuudesta haittana on korkeintaan harjoitteluvaiheen tuomat virheet, jotka harjoitellaan pois, tieteellä tuotetuissa supersankareissa tuntuu aina olevan vakiovarusteena "kosto joka tulee Jumalan leikkimisestä". Tiedesankarit kantavat aina mukanaan eräänlaista tiedepessimismin leimaa. Positiivisimmillaan ne ovat daredevilin kaltaisia: Vahinko ydinjätteen kanssa vie tältä näön, mutta antaa uuden erikoisaistin. Muissa tapauksissa erot ovat yleensä vakavampia. Lyhyesti: Siinä missä maagiset supersankarit kehittyvät eikä heillä ole backslasheja, vaan heidän ominaisuuksiensa erinomaisuuteen keskitytään, teknologiasankarit saavat osakseen koston, joka johtuu "vääränlaisesta syntyhistoriastaan." Sarah Connorin aikakirjoissa on jopa kohtaus, jossa keskustellaan siitä että vaikka Oppenheimer ja muut ydinpommin keksijät olivat neroja ja teoriat edistyneitä, olisiko kuitenkin ollut parempi tuhota heidän työnsä ja tieteensä.

Robotit tarinoissa ovat muunneltuja golemeja samaan tapaan kuin elokuvien frankensteinin hirviöt ovat zombeja. Niiden rooli on suunnilleen sama, ja syntytapa molemmissa on "keinotekoinen". Zombiet kuten golemitkin tehdään rituaalilla, ne eivät synny luonnossa. Ihminen joka tekee robotin tai zombien on manipulaattori, joka tekee jotain joka "ylittää ihmisen luvallisen aseman" Siksi Petri Hiltusen "asfalttitasanko" -sarjakuvakertomuksessa robotti, joka saa haavoittuneelta isännältään käskyn pysähtyä ja herättää hänet tajuihinsa heti jos jotain poikkeavaa ilmestyy ja jolle robotti sitten tarjoaa myrkytetyn lammikon ja vartiomattoman tornin vaikka lopussa paljastuu, että robotti on kulkenut lukuisten vartioitujen tornien -joissa olisi ollut pelastajia- ohi, samoin kuin sellaisten lammikoiden joissa olisi ollut juomakelpoista vettä. Ne eivät olleet robotille uusia. Golem pettämässä isäntänsä ei ole kertomuksissa tuntematon teema.

Tieteen kammotuksiin tarinoissa - ja arkielämässäkin - lasketaan etenkin geenimanipulointi (GM) teknologiat. Ja tietenkin kloonaaminen. Kloonaamista kammoksutaan ja siitä puhuvissa esimerkeissä puhutaan usein diktaattorien ja supersotilaiden kloonaamisesta. (Samat ihmiset voivat kuitenkin pitää jokaista elämää arvokkaana ja kieltää sen vuoksi abortin.) Jopa "Star Warsissa" vihollisien surmaamista oikeutetaan sillä, että ne ovat saman luonteeltaan inhottavan sotilaan klooneja. Keskustalua käydään ikään kuin "Jurassic Parkin" hengessä; Kun tiedemies tuottaa dinosauruksen, sen ainut tehtävä on ottaa valta ja tuottaa tuho ihmisille. Se ei mitenkään voi olla vain eläin, vaan sen täytyy ikään kuin muistuttaa että "jospa jotain tuntematonta ei olekaan osattu ottaa huomioon". Luonnonvaraisia eläimiä ajatellessa elokuvissa oleva asenne muutoin on yleensä suojeleva. Kloonikoira ei palaa kotiin "Lassien" tapaan. Geenimanipuloitu koira puree ja raatelee ja levittää zombietautia malliin "Resident Evil".

Arkielämän ja GM:n ollessa kyseessä tällä konstilla sovellettu sanoma tuntuu olevan: "Niissä on riskejä, siksi niitä ei saa tutkia eikä tuottaa". Ja jos asiaa tutkitaan, muistutetaan "tuntemattomista riskeistä", jotka tuntuvat olevan retorisena sanomana sama asia kuin sanoisi että "paljon riskiä". Mielestäni riskejä tulee tutkia ennen kuin tuotteita pistetään liikenteeseen, mutta kuitenkin jos se toimii, sitä on syytä käyttää. Geenimanipulatio tarjoaa periaatteessa keinon ratkaista esimerkiksi nälkäongelmaa. Täytyy vain toivoa että sitä myös käytetään siihen. Koska kerran voidaa ja koska muutakin voi tulla mieleen.

Jopa epäeettiseltä tuntuvat kokeilut ovat saaneet alkunsa jo varhain. Sähkökin keksittiin tavallaan eläinkokeilla, kun Luigi Galvani sai kuolleen sammakon jalat nytkimään sähkön avulla. Tämä keksintö kehitti paitsi hyötyä, tätä käytettiin myös sirkushuvina: Teloitettujen päihin laitettiin sähköä, ja ne saatiin ilmeilemään. Toisaalta kamerani toimii pattereilla, jonka keksiminen liittyy tälläisiin sammakonraadoilla leikkimiseen.

Toisaalta teknologiassa saadaan oikeassa elämässäkin paljon hyvää aikaan. Erik Ramsey sai pienimuotoista julkisuutta koska hän oli joutunut auto -onnettomuuteen, jossa hän menetti liikkumiskykynsä. Hän pystyi kommunikoimaan vain silmiensä liikkeillä. Philip Kennedy otti hänet koeryhmään, jossa hän asensi laitteen Ramseyn aivoihin. Tietokone ottaa sen viestejä vastaan ja voi muuttaa niitä ääniksi. Ramsey on oppinut hallitsemaan hieman laitetta ja pystyy sanomaan muutamia yksinkertaisia sanoja. Kennedy on sitä mieltä että hän tulee oppimaan vielä lisää, harjoittelulla. Normaalisti puhuvasta ero voi tuntua mitättömältä, mutta kun lähtötaso otetaan huomioon, ero on itse asiassa suuri. Ja se, että nyt pystytään johonkin ei tarkoita että sitä ei voitaisi kehittää paremmaksi. Toisaalla esimerkiksi Eberhard Fetz on kehittänyt proteeseja. Simpanssi pystyi tekemään proteesilla liikkeitä, jotka vaativat sen nivelten taivutusta, kuten nostamaan ruokaa suuhun. Erikoisinta proteesissa on se, että simpanssia ei opetettu käyttämään sitä, se vain oppi tekemään liikkeitä erehdyksellä ja yrityksellä Ja tietenkin se, että kone reagoi simpanssin hermostoon, eikä ole pelkkä "palikkamainen" kappale.

Tässä onkin molemmat puolet.

Ongelmana tälläisissä kysymyksissä onkin enimmäkseen se, mihin vedetään raja; Kauneudenhoidon kautta asiaa lähestyttäessä on niin, että harva pitää hiusten värjäämistä tai meikkaamista pahana. Hammasrautoja saa käyttää, vaikka se muuttaa myös "luonnollista ulkonäköä". Harva pistää vastaan ruuveille, tai metallille, joita voidaan tarpeen vaatiessa laittaa ihmisiin "luun korvikkeeksi". Harva pistää vastaan edes plastiikkakirurgiaa silloin, kun sotavammaisien kranaatin silpomat kasvot kursitaan kokoon ja niistä saadaan ihan kohtuullisen näköiset. Samoin luonnostaan rumilta ihmisiltä, kuten "elefanttimies" John Merrickiltä saadaan poistaa kasvoista kasvannaisia ja tehdä heistä kauniimpia. Luomia saa poistaa, vaikka ne vaikuttavat ulkonäköön. Mutta silikonirinnat ja silikonihuulet sen sijaan jakavat mielipiteitä. Moni on ilmeisesti sitä mieltä, että "riittävän rumia" saa käsitellä kirurgin veitsellä. Ongelmana tässä on tietysti se, että rumuus ja kauneus ovat liukuvarajaisia. Johonkin pitäisi vetää raja. Monesta on tietysti niinkin, että kukin päättäkööt itse omalta kohdaltaan, ja toiset että kaikki ulkonäköön vaikuttaminen on esimerkiksi merkki ylpeydestä ja siksi ikään kuin syntistä eikä suositeltavaa.

Kuten House -sarjan jaksossa "One Day, One Room" sanotaan: "Doing things changes things. Not doing things leaves things exactly as they were." Teknologia sellaisenaan ei vielä tarkoita muuta kuin kykyä muutokseen. Muutos voi olla sitten eri tahojen mielestä hyviä tai pahoja.

Rakkaus.

"What is love / Baby no hurt me / no hurt me / no more!"
(Haddaway, "What is Love")

Henkilö voi rakastaa kahvia tai hyviä viinejä tai vaikka lännenelokuvia tai trancea. Hän voi rakastaa esimerkiksi mietiskelyä, rukoilun kautta tulevaa yhteyttä Herraan tai filosofiaa. Hieman erilaista rakastamista voi olla sellainen, joka kohdistuu koiraan tai kissaan. (Onko kaloihin kohdistuva rakkaus jotain erilaista, kun niillä on vähemmän tietoisuutta tai ainakin kommunikaatiota ihmisten kanssa tasolla, jota kissoilla ja koirilla on?). Sitten voidaan tietysti rakastaa ystäviä, perhettä. (Onko tämä jotenkin erilaista suhteessa eläimiin? Esimerkiksi minulla on ryhmässä eräs henkilö, jonka poni sairastui ja tämä oli tietysti aivan huolesta soikeana, kun hänen eläinystävänsä oli pulassa sädetulehduksen kanssa. Ja minä ihan suoraan kysyin yksi aamu ensimmäiseksi että "miten poni voi", vinoilin siitä että "enhän minä tietysti sinusta välitä, vaan siitä ponista jota en ole koskaan nähnyt..") Ja sitten on se oma lukunsa niille puolisoille.

Esimerkissäni olen ottanut tarkoituksella hieman erilaisia esimerkkejä. Esimerkiksi sellaisia joissa rakkaus viittaa siihen että pitää jostain aktiviteetista paljon. Toinen esimerkki on sitten sellainen, joka antaa elämälle sisältöä ja kertoo minkälainen yksilö olen, joka on sama asia kuin sanoisi että arvostan näitä asioita. Kuitenkin monesti rakkaus rajataan nimen omaan eläimiin, muihin ihmisiin, perheeseen tai puolisoihin. Ehkäpä siis minunkin on syytä rajoittua tälläiseen näkemykseen.

Kreikkalaiset olivat perinteisesti jakaneet rakkauden kolmeen osaan:
1: eros, joka tarkoitti intohimoa, tyypillisesti seksuaalista tai ainakin hyvin sen tapaista ja tasoista tunnetta. Tätä rakkautta on usein yhdistetty itsekkyyteen ja egosentrisyytteen. Toisaalta siihen on yhdistetty myös hyviä asioita. Esimerkiksi Sokrates ymmärsi että seksuaalinen himo oli yhdenlainen reagointi kauneuteen. Tämä tarkoitti sitä, että se ei ollut ainakaan täysin pahaa.
2: agape, joka tarkoittaa veljellistä rakkautta, jossa rakkaus on spontaania, eikä sitä lainkaan motivoi oma etu. Toisin sanoen agapea ei synny siksi, että jokin kohde on arvokas, mutta sen takia että johonkin kohdistetaan agapea, siitä tulee arvokas. Kristillisessä dualismissa tämä on usein nähty olevan yhdistämättömissä erokseen. Toisaalta osa o sitä mieltä, nämä esiintyvät aina yhdessä koska rakkaus on aina näiden sekoitus harmaan sävyjä; Kumpikaan ei oikein koskaan esiinny täysin puhtaana.
3: philia, joka taas tarkoittaa ystävällismielisiä tunteita. Näitä voidaan kohdistaa ystäviin tai vaikka naapyureihin tai bisnestuttaviin. Aivan kuten eroskin, philia on ymmärretty olevan vastaus hyviin ominaisuuksiin. Monet filosofit, esimerkiksi L. Thomas, ovatkin miettineet, onko philian ja eroksen välinen ero/suhde se, että eros on philiaa, johon liittyy seksuaalinen vire. Kun toiset filosofit, kuten Alan Soble, ovat taas yrittäneet erottaa eroksen "pelkästä kiimasta", erottelua on kuitenkin aika vaikea tehdä.

Romanttista rakkautta taas on määritelty muun muassa:
1: Tunteeksi joka luo arvon toiselle.
2: Seksuaalissävytteiseksi rakkaudeksi.

Tämä tarkoittaa sitä, että se ei oikein tunnu sopivan mihinkään yksittäiseen kategoriaan. Jos rakkaus olisi pelkkää agapea, ei rakkauteen liittyisi seksuaalisuutta. Tämä asia liittyy kuitenkin romanttiseen rakkauteen melko tiiviisti. (Näin ainakin päättelen omien kokemusteni sekä esimerkiksi fundamentalistikristittyjen innosta tuomita homojen parisuhde ja kieltämällä heidän välisensä rakkaus tuomitsemalla se -hieman keskenään ristiriitaiesti- "luonnottomaksi" ja "eläimelliseksi". Seksuaalinen käyttäytyminen näyttää kuuluvan kaikissa kulttuureissa mukaan kuvioon erottamattomasti.) Erosta näytetään tarvittavan, jotta puolisoiden välinen rakkaus eroaisi syvästä ystävyydestä. Toisaalta syyksi sekoittumiseen voidaan nähdä esimerkiksi se, että agape joka toiseen kohdistuu muuttaa kohteen arvokkaaksi, jolloin siihen voidaan sekoittaa myös erosta, joka arvostaa juuri tätä arvoa. Tosin tällöin henkilö tavallaan kiihottuu omasta rakkaudestaan, minkä ainakin minä koen hieman erikoiseksi, eräänlaiseksi itserakkauden vastineeksi.

Tietenkin, jotta filosofinen analyysi voisi sanoa mitään rakkaudesta sen tulisi voida erottaa pelkkä positiivinen tuntemus rakkaudesta. Tosin oma lukunsa on se, voiko se sanoa mitään, mutta yritetään kuitenkin.
1: Ero ystävyydessä ja rakkaudessa on "syvyys", eli erot olisivat määrällisiä: Eli rakkaus ei olisikaan mitään laadullisesti erilaista, vaan sitä olisi enemmän. Ero on silloin ikään kuin köyhän lompakossa olevat rahat ja rikkaan lompakossa olevat rahat: Ero ei ole rahassa, molemmilla on samoja kolikoita ja jos otamme molempien lompakosta yhden ja sekoitamme niitä aikansa, emme tiedä kumpi on peräisin kumman lompakossa. Ero on siis vain kolikoiden määrässä.
2: Toisaalta Irving Singer ja Robert Brown ovat ajatelleet pitämisen ja rakkauden eron olevan enemmänkin "desiring"; Pitämisessä arvo ja haluttavuus on pelkästään välinearvoa. Siinä halutaan kohdetta vain koska se täyttää tietyt ehdot. (Kuten että sillä on riittävän hyvä naama jotta sillä voi päteä seurapiirien illanistujaisissa.) Rakkaudessa taas kohteella on myös itseisarvoa.
3: Rakkautta voidaan nähdä myös arvostuksena, joka tehdään tiettyjen asioiden kautta. Tässä rakkaus on yhteyttä, joka saadaan toisen kanssa. Kun rakastetaan, ollaan tutkimusretkellä toisessa ja itsessä. "Värähdellään samalla aallonpituudella." Tässä rakkaus nähdään oikeutuksena sillä se vaatii työtä. Ja tietenkin yhteytenä. Kuvaavana on R. Scrutonin sitaatti: Hänen mukaansa rakkautta on olemassa "just so soon as reciprocity becomes community: that is, just so soon as all distinction between my interests and your interests is overcome". Tähän näkemykseen liittyy rakkauden itseisarvo; Tilanne muuttuu hieman mielenkiintoiseksi, jos rakkauteen liittyy ajatus huolenpidosta, tai kiinnostus rakkaan parhaasta. Sillä tämä vaatii sen, että otat rakkaasi arviointiin, eli mietit mitkä ovat hänen vahvuutensa ja heikkoutensa. Tämä taas vaatii arviointia. Voidaan siis ajatella että tämän tyyliseen rakkauteen liittyy myös toisen heikkouksien tunteminen, ja niidenkin hyväksyminen ja huomioon ottaminen.
4: Rakkaus on vain rakkautta, tunteena, emootiona. Sen erottaa ystävyydestä se, että ystävä tuntuu ystävältä ja rakas tuntuu rakkaalta. Tässä näkemyksessä rakkaus on kompleksi tunneside, joka kohdistuu toiseen yksilöön. Näkemyksen vahvuus ja heikkous on siinä, että tämä tunneside itse toimii arvottajana, jolloin rakkaudelle ei tarvita formaalia objektia. (Toisaalta jos rakkaus on jokin jakamaton elementti, joka koostuu vain itsestään, sitä ei voida lainkaan pilkkoa osaelementeiksi, jolloin täytyisi olla jokin erillinen rakkauselementti, "rakkauden idea". Rakkaus on siis perustunne samaan tapaan kuin vaikka viha tai hilpeys.)
5: Rakkaus voi kohdistua vain yhteen henkilöön, muu on vain pitämistä. "On vain se oikea, jolle on tarkoitettu". Tässäkin näkemyksessä ajatellaan syvä yhteys, mutta tähän ei liity työtä. Asiat sujuvat kuin itsekseen, ja molemmat ovat toisilleen automaattisesti sopivia. Tässä näkemyksissä rakastavaiset muodostavat oman entiteettinsä, "me". He kuvainnollisesti Raamatun lauseeksi jossa viitataan "muuttuvat yhdeksi lihaksi". Kriitikoiden mukaan yhteys on liioiteltua, koska se vaatisi jonkinlaista yliluonnollista sitojaa ja toisaalta sen vuoksi, että täläisessä fuusiossa katoaa yksilöiden autonomia: Tämä taas on tärkeää, jos ajatellaan että rakkauteen liittyy sellaisia asioita kuin valinnanvapaus ja siihen liittyvä vastuu.

Lyhyesti voitaisiin sanoa että rakkausnäkemykset voidaan jakaa seuraavasti:
1: Rakkaus henkisenä ja/tai ruumiillisena yhteytenä.
2: Rakkaus arvostuksena.
3: Rakkaus tunteena (kuten himona tai puhtaana välittämisenä.)
4: Rakkaus huolehtimisena ja välittämisenä.

Yleisesti muut näkemykset ovat näiden yhdistelmiä. Kenties eniten fuusioita harjoittava näkemys on Fisherin katsantotapa: Hänestä rakkaus on tila, jossa yhdistyvät rakastavaisten välittämiset, huolet, emootiot, halut ja toiminta.

Lisäksi on esitetty että rakkaus on kulttuurillinen ilmiö. Että tosiasiassa rakkaus on erilaista länsimaissa ja esimerkiksi itämaissa. Tässä näkemyksessä sanotaan likimain että "Euroopassa lähdetään kovalla liekillä ja poltetaan loppuun ja itämaissa lähdetään pienellä liekillä ja lämmitetään kauan." Tämä tarkoittaa sitä, että rakkaus on kulttuurillinen arvostustoimenpide. Toinen hieman tästä poikkeava lähestymistapa on ajatella että rakkaus on individuaalista: Kukaan ei voi määritellä sitä toiselle, ja kaikki voivat puhua "vain omasta puolestaan". Rakkaus on tässä näkemyksessä täydellisen subjektiivinen asia, jota ei voida lainkaan käsitellä objektiivisesti. Ja siksi se on tuomittu aina pakenemaan tarkkaa määrittelyä ja sortumaan erilaisiin harmaan sävyihin.

Sitten on aika vertailla paria näkemystä. Valitsin Arthur Schopenhauerin ja Jean-Paul Sartren. Valinta ei ollut sattumaa.

Schopenhauerista rakkaus oli elämäntahtoa. Ja Rakkaus on tunne, jota ei Shopenhauerin mukaan voi aloittaa eikä lopettaa järkeilyllä. Hänen näkemyksensä mukaan ihminen ei rakastu satunnaiseen ihmiseen, vaan sen sijaan hän valitsee sellaisen, joka pistää jälkeläiset "kohti keskiarvoa". eli että likipitäen, että lihavuuteen taipuvaiset hakevat laihoja luikkuja puolisoikseen. Schopenhauerista tämä turvaa sen, että jälkeläinen ei olisi luonnonoikku. Tosin lopputuloksena Schopenhauerista oli se, että ihmiset rakastuvat juuri sellaisiin ihmisiin, jotka sopivat hänelle itselleen mahdollisimman huonosti. Elämäntahto ohjasi rakkauden avulla ihmiset tuottamaan terveitä jälkeläisiä, hintana oli rakastavaisten onnettomuus.

Sartresta rakkaus on suhde tietoisuuden ja ulkopuolisen maailman välillä. Eli henkilö kokee jotain suhteessa tiettyyn soluista koostuvaan kompleksiin. Tämä korostaa sitä että rakkaus ei niinkään ole tunnetila, kuin reagointi. Sartre huomauttaa että vaikka voisimme pidättäytyä ulkoisista teoista, sekin on reagointi. (Sartrellahan tärkeä elementti on valinta. Ja hänen valitsemisessaan myös valitsematta jättäminenkin on valinta. Siksi hänestä ihminen on tuomittu vapauteen eli kahlehdittu vastuuseen.) Rakastavalla on suhde maailman, tai tarkemmin sen osan, kanssa. Sisäinen tila ei Sartrella eroa ulkoisesta tilasta, koska kaikki tietoisuus on tietoisuutta jostain ja teon tekemättä jättäminen ei tarkoita että itse suorite ei kävisi tietoisuudessa. Sartresta rakkaus on valinta. Hän korostaa että rakkaus ei ole mitään (eroksen kaltaista) tunnetta, joka hairahduttaisi ihmisen mielen pois tolaltaan ja veisi häneltä kyvyn ajatella vaihtoehtoja. Sartre oli siinä määrin romantikko, että hänestä rakkaudella tuli olla arvoa, ja arvo syntyi vain sitä kautta että rakastava valitsee tekonsa, eikä ole valinnanvapaudeton kone. Tosin tämän seurauksena Sartren mallissa myös henkilön itsensä päättämä rakkaus on arvokasta. Eli jos henkilö itse valitsee toimivansa kiltisti ja sitoutuvansa toiseen, se on rakkautta (Josta päästään siihen että ilman emootioita tehty parisuhteeseen sitoutuminen on arvokasta rakkautta.) Sartren mukaan on eroa sillä onko rakkaus tullut itsestään vai onko se päätetty, mutta erot ovat vain eri tasoilla ja niihin sitoutuminen on arvopainotteista, enemmän mielipideasiaa. Sartren rakkaus on aina yksilöön kohdistuvaa rakkautta. Hänestä emme voi nähdä toisen tietoisuutta, koska meillä on vain oma eksistenssimme. Tämä tarkoittaa sitä että rakkauden kohde ei ole meille koskaan täysin vapaa ja kokeva yksilö - kuten me itse olemme itsellemme. Tämä tarkoittaa sitä, että hän on meille kohde. Tämä korostuu Sartren mukaan erilaisissa rajoitteissa: Useinhan rakkaudessa molemmat tekevät uhrauksia, jotta homma onnistuisi. Kuitenkaan meillä ei ole mitään taetta siitä että toinen rakastaisi tulevaisuudessa. Rakkauskin on arvokasta vain koska se on valinta, joten on valittava uudestaan. Sartren mukaan emme voi erota vapaudestamme, ja jos rakastan toista muka vapaana samalla ajatellen, että hän ei käytä vapauttaan kaikessa laajuudessamme ja haluten rajata toisen valinnanvapautta esimerkiksi mustasukkaisesti, esineellistän pakosti toisen, vien häneltä arvon.

Tästä taas mieleeni tulee Dan Simmonsin "Endymion" -sarja. Siinähän Aenea oli miettinyt puhetta, jossa tiivistyisi se, mitä hän haluaa sanoa ihmiskunnalle. Hän oli yrittänyt tehdä siitä mahdollisimman lyhyen. Hän päätyi lopputulokseen "valitse uudestaan." Kirjan sankari, Endymion, kokee lauseen siten, että ensimmäinen valinta on yleensä väärä, ja sitä pitäisi korjata. Myöhemmin hänen "silmänsä avautuvat" tästä pessimismistä ja päätyvätkin ajattelemaan, että valinnassa voi valita saman lopputuloksen uudestaan. Hän voi siksi valita rakkautensa Aeneaan joka ikinen päivä uudestaan ja uudestaan: "Kyllä.")

Schopenhauer ja Sartre olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että parisuhde toimii parhaitten sellaisen ihmisen kanssa, joka on mahdollisimman samanlainen.