"Ihanteellisessa heilurissa lanka on hyvin ohut, taipuisa ja kiertyvä sen pituus on L. Siihen on kiinnitetty pallo painopisteestään. Pallossa painopiste on keskipiste, ihmisruumiissa taas piste jonka etäisyys on 0,65 kertaa pituus. Jos hirtetyn pituus on 1,70 m, silloin painopiste on 1,10 m:n etäisyydellä jaloista, ja tämä etäisyys sisältyy pituuteen L. Jos pään korkeus on 0,30, painopiste on 1,70-1,10 = 0,60 m päälaelta ja 0,60-0,30 m kaulasta alaspäin."(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri", sivu 747)
Jos ihmiset muistavat Umberto Econ jostain, niin "Ruusun nimi" -teoksesta. Tästä tehtiin jopa elokuva. Tämä onkin ihan kelpo teos, jonka filosofinen anti on yllättäen epistemologinen ; Siinähän selvitetään kirjan sisältöä jota ei ole luettu. Yleensä selitetään että kirjaan jota ei ole lukenut ei saisi tehdä kannanottoja. Mutta "Ruusun nimi" näyttää että tämänlainen on mahdollista. Kirjassa on oikeastaan vain yksi vika. Siinä on vain yksi seksikohtaus.
Kuitenkin mielestäni Econ paras teos on likimain unohdettu "Foucaultin heiluri". Näin siitä huolimatta, että siinä on vielä vähemmän seksikohtauksia. Kirjan huono menestys on pieni ihme, sillä se sisältää oikeastaan kaiken sen, mitä Dan Brownin "Da Vinci -koodi", tosin sillä erolla että Eco ei ole keskinkertainen genrekirjailija. Kirja on salaliittoteorioita ja "älyllisesti selvitettäviä solmuja" pullollaan.
Kirjan lähtökohta on toki hieman erikoinen. Siinähän ei kompastuta suureen totuuteen joka trillerimäisesti pakottaa juoksemaan ratkaisusta toiseen. Kirjassa salaliiton syöverit "keksitään" lähinnä siitä syystä että kirjan henkilöt purkavat tylsistyneisyyttään siihen että kehittelevät kaikenlaisia kuvitteellisia teoriointeja tosiasioiden ympärille. Ja tästä sitten vain pikku hiljaa kiinnostus ja lopulta tästä tulee pakkomielle. Kirjan lähtökohtanahan on se, että kirjan protagonistit (hyvikset) ovat kirjanjulkaisualalla toimivia yksilöitä jotka keskittyvät roskakirjallisuuteen jossa ytimessä on tuottaa populistista ja myyvääkin tavaraa. Siksi okkultiset spekulaatiot ja salaliittoteoriat ovat heistä hyvä lähtökohta. Kun temppeliritarit ovat virallisen historian mukaan kuolleet, on tietysti hyvä käyttää apuna lähteitä joiden taustalla on näkemys joiden mukaan hävittämisen sijaan onkin kysymys piiloutumisesta. Sen sijaan että toimittaisiin näkyvästi vallan ytimessä, manipuloidaankin asioita piilosta.
Aluksi he ovat likimain kriittisiä koko alalle ja teorioiden mukaileminen on heille lähinnä vitsinvääntöä. Jossain vaiheessa mukaan tulee myös taloudellisia ambitioita. Syntyy ajatus kirjanjulkaisuista, ja tässä vaiheessa - vaikka aluksi mystikot ja crankit ovatkin olleet halveksivan naurun aika - he ikään kuin alkavat yhä enemmän ja enemmän kuulumaan samaan sosiaaliseen piiriin heidän kanssaan. Salaliittoteoriasta kirjoittavien kanssa on mielenkiintoista olla koska heille voi syöttää omia näkemyksiä ja samalla rakentaa omaa näkemystään heidän antamiensa tietojen kanssa. Tämä johtaa crank magnetismiin, jossa yhteenliittymät ruokkivat toisiaan ja yhden hupsun näkemyksen tuki saadaan toisesta hupsusta näkemyksestä. Kun kirjaan lainataan tunnettuja elementtejä, on selvää että kirja myös alkaa muistuttamaan parempaa ja aidompaa salaliittoteoriakirjaa ; Lopulta syntyy vyyhti jossa on syytä epäillä että salaliittoteoria joko on totta, tai sitten sen julkaisu tuottaa ihmisille tietoa ja tämä tieto saa heidät hakemaan tätä totuutta ja matkimaan sitä. Kun imitaatiota imitoidaan on vaikeaa sanoa missä on lähtökohta. Parodian parodian totuusarvo on kadonnut jonnekin "parodiahorisontin" tuolle puolen.
"Heilurin heilahdusaika olisi Huygensin kaavalla laskettuna
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri", sivu 747)
Tässä mielenkiintoista onkin se, että heidän metodiaan on kuvattavissa seuraavalla säännöllä:
1: Lähtökohta on presuppositionistinen, eli peruslähtökohdaksi otetaan perususkomus tai työhypoteesi joka ikään kuin ohjaa ajattelua. He ajattelevat että jos kuvitellaan asioiden ja tapahtumien taakse salaliitto, on ajatus virittynyt siihen että jos siellä on salaliitto sille keksitään syy. Näin ollen kolmikko ensin olettaa, ihan tylsyyttää tappaakseen, että vapaamuurarit ovat osallisia. Ja yrittävät saada mukaan mahdollisimman paljon muitakin mielenkiintoisia tahoja kuten temppeliritareita, ruusuristiläisiä, jesuiittoja ja muita vastaavia tahoja.
2: Heidän metodinsa on hermeneuttista kehää korostava kuvio jossa asioihin tutustutaan ja niistä etsitään lähtökohtaa tukevia kulmia. Perussäännöksi yleistyykin se, että asialle kuin asiella jokin yhteys on aina. Tälle rakennetaan jopa kortisto, joka tukee salaliittoselitysten kehittämistä oleellisesti. Asioita ei siis vain revitä hatusta, vaan ensin otetaan tosiasiat ja sitten kehitetään ja pähkäillään miten ne sopivat yleiskuvaan. Näin näkemys syvenee jokaisella lukukerralla. Iso määrä faktoja tuntuu samalta kuin ymmärryksen syveneminen.
3: Keskustelu asiasta kiinnostuneiden kanssa on myös tärkeässä osassa ; Näin saadaan uusia näkökulmia joka voi muuttaa omaa tulkintaa radikaalistikin. Näin osaaminen syvenee ja näkemys muistuttaa yhä enemmän normaalia salaliittoteoriaa. Mielivaltaisuus katoaa ja kirja alkaa muistuttamaan enemmän asiaan liittyvää perinnettä.
4: Prosessi etenee harjoituksen myötä siten, että aluksi kaukaa haettuja teorioita voi olla vaikeaa keksiä, sitten siitä tulee mekaanista puurtamista. Ja lopulta et enää voi olla näkemättä yhteyksiä kaikkialla ja kaikessa. Kirjan kyseenalainen kehitys on vitsailijasta osaajan kautta paranoidiksi.
"Heiluri, jossa samaan lankaan on ripustettu kaksi painoa... Jos paino A heiluu, vähän ajan päästä se pysähtyy ja B alkaa heilua. Jos kaksoisheilurin palloilla on erisuuruiset massat ja eri etäisyydet, energia siirtyy toisesta toiseen, mutta heilahdusaika muuttuu... Tämä energan siirtyminen tapahtuu myös silloin kun paino ei heilahtele vapaasti, vaan sen panee liikkeelle jaksottainen voima."
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri", sivu 747)
Econ kirja voidaankin nähdä eräänlaisena kanannottona kirjallisuustieteeseen ja tietoteoriaan ; Foucaultin heiluri viittaakin tässä mielessä sekä Léon Foucaultin kehittämään fyysikon työkaluun, että postmoderniin "Michel Foucaultin prosessiin". Kirja onkin äksy hyökkäys sille miten prosessimainen tulkintakehä jossa tietoon tutustuminen syventää näkemystä sisältää monta yllättävää heikkoutta.
Econ ajattelu on tässä kohden "kirjasta toiseenkin katsoen" varsin johdonmukaista. Econ aikaisempi "Ruusun nimi" kun opettaa että työhypoteesi on arka työkalu ; Työhypoteesin ääneen esittäminen kun saa murhaajan muuttamaan toimintatapaansa niin että se, mikä oli aluksi vain asiaankuulumaton virhe, epäonnistunut arvaus, muuttuukin malliksi jota toteutetaan ; esitetty työhypoteesi muuttuu murhaajan harhautuskeinoksi, Tässä munkin huolellisuus onnistuu näkemään tämän läpi. Tämä muistuttaa siitä miten "perususkomuksien" varaan hyppääminen uskonvaraisesti ei ole asiaankuuluva tutkintametodi, ei vaikka olisit munkki, ei vaikka olisit munkkiluostarissa. "Foucaultin heiluri" ajaa mielestäni samaa asiaa vielä pidemmälle. Sen(kin) argumentaatio pyörii hypoteesien ja konjektuurien tasolla. Se moittii työhypoteesiin sitoutumista ja tekee tämän kritiikin monelta kantilta. Eri protagonisteilla on olennaisesti erilaiset heikkoudet ja vahvuudet juuri sen vuoksi että niitä voidaan mahdollisimman systemaattisesti esitellä. Kirjan kanta oli se, että olipa syynä sitten uskonto, oma henkilökohtainen rakkaus, innostus, tai vain tylsyydestä johtuva ajantappo-obsessio, lopputulos on yhtä huono (mitä korostaa se, että näiden syntyneiden teoriat ovat keskenään yhteismitallisia ja rakentavat yhdessä Suuren Suunnitelman). Tämä on myös reagointi ja kritiikki siihen miten postmodernistit usein kuluttavat paljon aikaa peruslähtökohtansa puhdistamiseen sillä tavalla että he viittaavat intressiensä luonteeseen ; Osa esimerkiksi korostaa että heidän peruslähtökohtansa ei ole uskonnollinen vaan puhdasta kiinnostusta. Tai on uutta, erilaista, radikaalia. (Tai vaihtoehtoisesti se nojaa hienoon ja pitkään perinteeseen jonka parissa on ollut paljon kuuluisia menneisyyden ja/tai nykyajan tiedemiehiä.)
Econ mukaan nämä moraalinpuhdistukset ovat helposti (a) toisiinsa kietoutuneita ja sekavia siten että ne ovat helposti joko toiselle valehtelemista tai vähintään itselle valehtelemista. (b) vaikka ne olisivatkin erilaisia niin se on lopputuloksen kannalta turhaa. Sekaannus on sekaannus vaikka se tehtäisiin millä motiivein. Asiasisältö ratkaisee, eikä se kokeeko tutkija olevansa "Sam Spaden" kaltainen kovaksikeitetty mystikko-salapoliisi tai kieroutunut vitsiniekka. Intressien puhdistaminen on vain ihmiskeskeisyyttä, ad hominem -päättelyä jossa teoreetikon habitus ratkaisee eikä se onko lausuma todenmukaista vai ei.
Econ kirjassa tulkinta joka käpertyy itseensä johtaa mielivaltaisten perususkomuksien itseään ruokkivan itsevahvistumisen prosessin kautta siihen että salaliittoteoreetikkomme katoavat parodiahorisontin taa, ja lopputulos voi olla vain katastrofi. Näkökulman totuusarvon sijasta työmäärä, ahkeruus ja obsession voimakkuus rakentavat Suuren Suunnitelman ; Konseptien sotkeutuminen syvällisesti johtaa heikkoon lopputulokseen ; Monisärmäisyyden sijasta syntyy monimutkainen kyhäelmä ("Not complex. Complicated"). ~ Kirja muistuttaa alkupuolellaan humoristisesti miten temppeliritarien väitetyssä initiaatioriitissä takapuolelle annettu suudelma ei olekaan vain syyttäjien mielivaltainen keksintö vaan mystinen innovaatio jossa ystävä "suutelee kundaliinikäärmettä" herättääkseen ihmisen henkisesti. Ja eräässä mielessä teorian rakentajat suutelevat omaa käärmettään niin innokkaasti että näkymät ovat varsin rajoittuneet.
"Toisin sanoen:jos tuuli puhaltaa puukaisesti mutta säännöllisesti ruumiiseen, se kohta lakkaa heilahtelemasta, mutta Foucaultin heiluri heilahtelee kuin hirtetty olisi sen tukipiste."
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri", sivu 747)
Siksi kirjassa (yksi protagonisteista) Causabon onkin aluksi intellektuelli ja kirjan lopussa "vain" wannabekirjailija. (Tämä on tietysti hieman huvittavaa, kun muistetaan että Ecokin oli ensin tutkija ja vasta myöhempinä aikoina hänet nähtiin ensisijaisesti kirjailijana.) Toki esimerkiksi (toinen protagonisteista) Belbon kohtalo on Causabonia pahempi ; Hän hirttyy diaboolikkojen foucaultin heiluriin, estääkseen heiltä tiedon Totuuteen - Totuuteen jonka olemassaolon hän on itse kyhöillyt, samoin kuin keinot saada tämä tieto haltuunsa. "Foucaultin heilurissa" on jopa asiaankuuluvaksi omintakeinen historiallinen lähdeviittaus siihen miten hirtetty Foucaultin heilurissa muuttaa järjestelmän kaksoisheiluriksi, joka sotkee mutta mystisesti ei sotke.
Kirja onkin tässä muutakin kuin tiedepuolustus ; Vaikka se kieltämättä ottaakin lujasti kantaa tieteellisyyskysymykseen, itse asiassa jättää auki sen onko salaliittolaisten kyhäilemä näkemys Totta vai ei. Se, kuka imitoi ketäkin ja kuinka paljon paranoiasta on pelkkää pelkoa ja paljonko sitä että "ne todella ovat perässä" jää yllättävän suurissa määrin tulkinnanvaraiseksi. ~ Vielä vahvempiakin viestejä kirjassa on. Se nimittäin antaa mystiikalle arvoa, mutta ei tieteellistä vaan esteettistä. Diaboolikkojen maailmankuva onkin kirjan mukaan omituisen kaunis, irvokkaalla tavalla. Vähän kuin se hirtetty valaisemassa heilurivakiota antaa sille jotenkin aivan uudenlaisia sävyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti