Lapsuudenkodissani äitini arvosti kovasti kulttuuria ja taiteita. Tämän perinteen hän halusi jakaa myös lapsilleen. Siksipä, kun olin lapsi, kävin ahkerasti kirkkokuorossa ja viihdyin. Pienin sisareni ei halunnut ja hän vietti kuorossaoloajan nurkassa. Tavoitteena oli tietysti se, että kun televisiontuijotus kotona on helpompaa kuin kirkolle raahautuminen, ei laiskuus ole syynä laiminlyöntiin ; Ideana oli tietysti kannustaa harrastamaan taiteita ja hengellisyyttä.
Psykologi Jonathan Haidt on kuvannut kuuluisassa artikkelissaan "The Emotional Dog and its rational Tail" tilannetta joka kuvaa hyvin voimakkaasti edellämainittua tilannetta. Hän käyttää koiraa selventävänä mielikuvana siitä miten moraalista elämäämme vaivaa kaksi harhaa. Hän kuvaa ihmisen tunnemaailmaa koiraksi ja moraalinen järkeily on koiran häntä:
1: "Heiluta koiraa" -harha, jossa uskotaan että moraalin käyttövoima kumpuaa siihen liittyvistä järkeilyistämme, kun taas usein tilanne on juuri toisinpäin. Koira (joka tässä on vaikkapa itse) heiluttaa häntää, häntä ei heiluta koiraa.
2: "Heiluta toisen koiran häntää" -harha jossa esitetään moraalisia kannanottoja ja oletetaan että vastapuoli muuttaa näkemyksiään sen vuoksi. Haidtista tämä on sama kuin yrittäisi tehdä (toisesta) koirasta (joka ei ole itse) iloisen heiluttamalla sen häntää.
+: Haidtin näkemyksen mukaan näiden harhojen yhteisvaikutus on kova. Hänen mukaansa arvokeskustlelusta kumpuavat turhaumat ovat nimenomaan seurausta siitä, että he ensinnäkin näkevät että heidän oma kantansa perustuu olennaiseen tosiasioita koskevaan päättelyyn. Ja toisaalta siitä että kun nämä päättelyt esitetään ääneen ja toinen ei muutu niiden seurauksena, ajatellaan että hän ei ole halunnut ymmärtää näitä syitä. Näin molemmille puolille syntyy ihmisiä, jotka uskovat, että heidän vastustajansa eivät itse asiassa ole ollenkaan moraalisesti motivoituneita.
Haidtin valossa kotikasvatusesimerkkini näyttäytyy yleisinhimillisenä ; On luontevaa ajatella että jos pieni sisareni olisi mennyt kuoroon, niin hän olisi käyttäytynyt tavalla joka tekee hänestä yhtä iloisen kuin vaikkapa minusta. Kuitenkin tosiasia näytti toiselta ; Minä pidin kuorosta joten koira heilutti häntää ja meni kuoroon. Pieni sisareni ei pitänyt - kokeilujenkaan jälkeen - kuorosta, joten hän seisoi mielummin nurkassa. ~ Kulttuuri -innostus ei tartu kulttuuritoimintaa pakottamalla, vaan kulttuuri -innostus johtaa kulttuurin harrastamiseen.
Ylläoleva olisi luonnollisuuspohjaisen etiikan kannalta miltei sama kuin oikeutus. Puhtaat intentiot ja halu kehittää lapsiaan ja opettaa heille elämästä ovat taatusti arvostettavia hyveitä - onkin likimain varmaa että jos olisin kasvanut erilaisessa perheessä kuin elin, esimerkiksi tätä blogia ei kirjoitettaisi. (Kiitoksia vaan sinnepäin - paitsi jos ette tykkää tästä blogista jolloin teeskentelet vain ja kiittelet ja valehtelet reippaasti että on tosi hyvä ja kiittelette auliisti, kun luitte sen tästä.) Asia on tietysti mutkikkaampi, sillä moni voisi nähdä tämänlaisessa nurkkaanlaittotoiminnassa indoktrinaation menetelmiä. (Toki "rikos" ei liene kenenkään mielestä suuri.)
Hännällänsä hämmentää.
Sam Harris kuvaa "Moraalinen maisema" -teoksessaan sitä, miten ylläolevia asioita voitaisiin ratkoa. Hän hyökkää kirjassaan voimakkaasti ennen kaikkea moraalirelativismia vastaan. Moraalirelativismissa kun on ongelmana se, että kaikki teot ovat oikeutettavissa osana jonkinlaista kulttuuria tai alakulttuuria. Esimerkiksi Harris hyökkää voimakkaasti tyttöjen ympärileikkausta vastaan, ja esittää että se että se kuuluu osana jotain kulttuuria ei vielä tee teosta oikeutettua. Hän ei kuitenkaan kannata myöskään luonnollista etiikkaa, jossa ihmisten intentiot ja normaalit taipumukset itsessään riittäisivät.
Hän ottaa tästä esimerkiksi omakohtaisen kertomuksen siitä, että hänen vaimonsa oli kohdannut kuntosalilla yli-innokkaan flirttailijan jota ei ollut estänyt tieto aviosäädystä ja vastaavista. Vaimo ei ollut hirvittävän loukkaantunut tästä. Hän kuvasi sitä, miten tästä tiedosta syntyi mustasukkaisuudentunne. Tämä on evoluution tuoma luonnollinen tunnereaktio. Kuitenkaan tämä luonnollisuus ei oikeuta läheskään kaikkia toimintoja joita mustasukkaisuuteen liittyy. Harris esittää esimerkiksi sen, että jossain kulttuurissa se, että nainen ei ole heti paennut paikalta on naisen syy, joten mustasukkaisuudessa tehty "primitiivireaktiona" tehty vaimonhakkaus voisi olla normaalia. Jossain toisessa kulttuurissa flirttailija voitaisiin haastaa kaksintaisteluun kuolemaan asti. Harriksen mukaan nämä eivät ole hyviä vaihtoehtoja. (Vaikka kaksintaistelun kohdalla hän on tietenkin aivan väärässä.) ~ Harris kuvasi tälle vaihtoehdon, johon hän itse päätyi. Pienellä miettimisellä hän rauhoittui. Hän kykeni ymmärtämään vaimoaan, joka oli kuntoilemassa ja kiltti ihminen eikä siksi tee mitään räväköitä loukkaavia ja kipakoita vastaiskuja flirttailijoille. Hän ymmärsi jopa flirttailijaa koska hän itsekin pitää vaimoaan kivan näköisenä. Ja hän oppi jopa itse siitä, että hän kenties voisi olla huomaavaisempi vaimolleen, jotta hän ei tarvitsisi flirtin tuomaa itsetuntolisää.
Harris kuvaa sitä, miten eri vaihtoehdot eivät ole yhtä hyviä. Ja että erot eivät ole mielivaltaisia. Hän ottaa ytimeen ihmisten hyvinvoinnin. Tämä taas on hänen mukaansa sidottavissa luonnonilmiöihin, fysikaaliseen ympäristöön, sekä ihmisten lajimukaisiin tarpeisiin ja aivotoimintoihin. Näin moraali muuttuu "objektiiviseksi moraaliksi" (lajityypillisen käytöksen kautta). Hän korostaa tässä, että pelkkä evolutiivinen selitys vaikkapa raiskauksen ilmenemiselle yhteiskunnassa ei siksi voisi olla mitenkään sama asia kuin raiskauksen oikeutus. Harriksen mukaan ihmisten hyvinvointi on kenties joskus vaikeasti eksaktisti arvioitavissa, mutta siinä on kuitenkin usein suuruusluokkia jotka ovat suorastaan ilmiselviä.
Joku voisi ihmetellä, että miten Harris voisi selvitä Haidtin esilletuomasta ongelmasta. Kun viitataan hyvinvointiin, eikö kyseessä ole kuitenkin subjektio? Harris selittää että subjektiiviseksi kutsuttu kun on itse asiassa monin paikoin objektiivisen tutkimuksen alla. Tämän eroa hämärtää "subjektiivisuus" -sanan kaksoismerkitys. Toisaalta subjektiivinen tarkoittaa objektiivisen vastakohtaa ja toisaalta subjektiivisuus tarkoittaa ihmisen sisäistä kokemusmaailmaa. Harris kuvaa tässä esimerkiksi tinnitusta ja sen diagnosoimista ; Jos ihmisellä on päässään kvalia korvien soimisesta vaikka äänilähdettä ei ole, hän voi mennä lääkärille joka tutkii kuuloa ja voi löytää sieltä puutteita. Lisäksi korvasta voidaan havaita rakenteellisia rikkoumia, esimerkiksi simpukasta. Näin tinnituksen syy on selvinnyt ja on taatusti enemmän kuin pelkkä lääkärin subjektiinen mielipide.
Tästä voitaisiin tietysti vetää lisää mutkia siihen että - aivan kuten Haidt muistuttaain - valtaosassa kiistoista on kysymys mielipide -eroista joissa on yksilökohtaisia painotuksia. Esimerkiksi psykopaattien hyvinvoinninmaksimointielämäntapa sallii huijaamisen, varastamisen ja jopa ajaa heitä kohti murhaamisia ja raiskaamisia. Harris viittaa siihen että näisä on kuitenkin laajempi konteksti ; On kysymys useampien ihmisten hyvinvoinnista joihin psykopaatti vaikuttaa, jolloin ne voidaan ratkaista. Immanuel Kantin kategorinen imperatiivikin toimii tässä psykopaattia vastaan ; Edes psykopaatit itse eivät haluaisi että koko yhteiskunta olisi psykopaatteja. ~ Harris itse asiassa näkeekin "psykopaattiongelman" nimenonaan moraalirelativismin ongelmaksi ja syöväksi. Hän kuvaa sitä miten uskonnon nimissä voidaan oikeuttaa etiikkakeskusteluissa vaikkapa se, että kolmasosalta lapsista arvan määräämänä puhkaistaisiin silmät, koska se nähtäisiin Jumalan tahdoksi. Kulttuurirelativismissa on kysymys siitä että tämänlainen voisi olla väärin Manhattanilla mutta olisi oikein tässä kyseisessä kulttuurissa ja sen omissa perususkomuksissa.
Toisaalta moni moraalinen ongelma on vaikeasti ratkaistava; Niiden arvo hyvinvoinnille on tuntematon. ; Arviointia on kenties vaikeaa tehdä tai ne ovat maailmankuvasidonnaisia.
1: Jos asia koskee hyvinvointia, ja arvioita ei voida tehdä, tämä ei tarkoita samaa kuin se, että hyvinvointi olisi huono kulma, vaan siitä että kysymys vaatii lisää tutkimusta ja tietoa. Tällöin on hyväksyttyä toimia erilaisillakin tavoilla. Joskus arvioiden moneuden takana on sekin että peliteoria antaa tilaa useille eri ratkaisytyypeille. Näin on usea eri tapa ratkaista sama ongelma. Nämä ovat hyväksyttyjä kun taas muut eivät.
2: Harris nostaa erityistyyppinä maailmankuvallisen erimielisyyden. Jos esimerkiksi ihminen uskoo Jumalaan paratiisi ja helvetti mielessään ja toimii niiden mukaan niin että esimerkiksi tuottaa maanpäällisessä elämässä kärsimystä toisille vaikka ympärileikkaamalla tämän, on terveempää keskittyä tämänpuoliseen elämään koska sen olemassaolosta ei ole erimielisyyttä. Harris korostaa että näissä on toki takana, jopa oleellisessa määrin, hyvinvoinnin ajatus. Arvion ytimessä onkin se, ovatko nämä näkemykset tosia vai eivät. Uskomuksenvarainen totuuskuva tuo mukanaan riskejä, etenkin kun haitat ovat varmoja kun taas nimenomaan ne hyvinvointiansiot ovat maailmankuvasidonnaisia/kyseenalaisia - rajoitteita ja pakotteita tehneet eivät joudu väärässäollessaan koskaan kohtaamaan epäonnistumistaan.
3: Toisaalta monesti asiat eivät välttämättä liity hyvinvointiin. Tällöin kysymykset ovat arvokeskustelullisesti turhia.
Harrisin mukaan etiikan maailmankuvallisuus on pääosiltaan illuusio. Hän näkee että Haidtin kaltaiset katsovat väärää tasoa. He katsovat ihmisten vakuuttumista ja mielenmuutosta ja kokevat haluttomuuden tähän samana kuin kysymyksen vastaamisen vaikeutena tai mahdottomuutena. Harris vertaa tätä pseudotieteisiin. Myös pseudotieteissä on emotionaalinen sidos, joka tyypillisesti estää kannattajiaan muuttamasta mieltään. Tämä ei kuitenaan ole sama asia kuin se, että asioita ei voitaisi objektiivisesti selvittää tai että molemmat niistä olisivat totta.
1: Harris korostaa että esimerkiksi 9/11 -iskuissa on kaksi keskenään yhteismitatonta selitystä. Yhden mukaan hallitus teki iskut ja toisen mukaan siinä on kyse islamilaisesta terrorismista. On selvää että molemmat näistä eivät ole totta ja että toinen näkemys on absoluuttisesti väärässä. Tämä voidaan selittää tieteellä, eikä haluttomuus vaihtaa näkemystä ole syy väittää muuta. Maailmankuva ja omat peruslähtökohdat eivät ole oikeutus uskoa mihin vaan.
2: Toisen tyyppinen illuusio on hyväntekeväisyydestä tuttu ilmiö ; Projektit halutaan sitoa johonkin henkilöön. Sillä tutkimuksissa näkyy että ihmiset kohtelevat massaa vain tilastona. Ja itse asiassa joukku nimellä ja kasvoilla olevia ihmisiäkin koetaan vähemmän pahana kuin yksittäistä ihmistä. Harris korostaa että nämä illuusiot syntyvät kuitenkin aina siten, että yksi koeryhmä saa yksilön ja toinen ryhmä sisaren ja veljen ja kolmas koko joukon ihmisiä. Sen sijaan jos ihmiselle ensin näytetään yksi tyttö, hän kiinnostuu tämän hyvinvoinnista. Ja jos hänelle tämän jälkeen näytetään tytön veli, hänen kiinnostuksensa kasvaa ja tottakai hän tämän jälkeen tajuaa myös sen että ryhmää ja yhteisöä ei voida unohtaa. Harris korostaakin sitä että esitystapaa on hiottava jotta tämänlaiset illuusiot katoavat. Kaikki ihmiset ovat "kokonaiskuvan" jälkeen kuitenkin yksimielisiä ja hyväntekeväisyys arvokkaammalta.
Siksi Harris hyökkää voimakkaasti esimerkiksi suvaitsemattomuuden suvaitsemisen kimppuun. Moraalirelativismin taakse hän näkee muutaman asian;
1: Ensinnäkin sen taustalla on katumus eurooppalaisten tekemistä tuhoista. Kulttuuri -imperialismi, holokausti, ydinpommit ja muut tuhoisat ilmiöt kun ovat olleet tämän kulttuurin hedelmiä. Tämä taas teki monin paikoin kaikkea muuta kuin edisti ulkomaalaisten ja muiden kulttuurien hyvinvointia. Harris myöntää siis että nämä tahot ovat toimineet väärin ja että niiden toimista on syytä olla pahoillaan. Mutta niiden ongelma on se, että ne olivat yhden kulttuurin näkemyksen levittämisiä. Hyvinvointi taas on lajityypillinen, ei kulttuurityypillinen voima.
2: Monien uskontojen kirjomassa maailmassa on luontevaa antaa uskonnoille erityisoikeuksia koska sitten niistä oikeuksista pääsee itse nauttimaan. Eli suvaitsevaisuuden takana on usein se, että omasta näkemyksestä ollaan dogmaattisia.
3: Kun uskonto vaatii liberaaleilta uskonnottomilta (suvaitsemattomuudenkin) suvaitsemista he itse asiassa rajoittavat kritiikkiä. Vaikka kritiikki ei ole sensuuria eikä kritiikki ole myöskään vaientamista, on kunnioituksen vaatiminen kritiikin hiljentämistä. Lopputuloksena on usein se, että uskontoinstituuttien käsiin työnnetään kaksin käsin oikeuksia jotka muuten kuuluisivat yksilöille. Ja yksilöillekin annetaan oikeuksia jotka ovat hyvinvointia vastaan.
Eli noin karkeasti Harriksen etiikka on hyvinvointia. Mutta ei yksilön subjektiivista lyhytjänteisen hedonistista hyvinvointia. Harris painottaa pitkäjänteisyyttä lyhytjänteisyyden sijaan ja on taipuvainen ajattelemaan kategorisen imperatiivin innostamana laajempia ihmisjoukkoja. Eettinen totuus muuttuu, jos ei käsiäänestyskysymykseksi, niin ainakin aivokuvantamisen avulla tehtyjen käsiäänestysten tulosten yleistämiseksi.
Etiikka - pelkkää oikeudenmukaisuuttako?
Se, miten tässä ylläolevassa on huomattava, on se, että Harriksen maailmassa hyvyys ja pahuus on irrotettu yllättävänkin tiukasti sisäisestä maailmasta, emootioista ja intentioista. Harris tiivistää sinänsä hyvää tiedettä tekevän "eläinten hyvinvoinnin" ja tekee tämän metodistosta "ihmisten hyvinvoinnin". Tämän portaan lisäksi Harris määrittelee tämän etiikaksi.
Tämä näkyy Harriksen tavasta käsitellä rangaistuksia. Hän korostaa tapahtuman pahuutta. Meteoriitti-isku on tässä mielessä ihmisille pahuutta koska se heikentää heidän hyvinvointiaan. Meteoriittia ei tietenkään nähdä intentionaalisena tai tietoisena pahaa tahtovana. Harris korostaakin tässä uutta, melko harvoin kohdattua, osiota jossa rangaistus ja oikeudenmukaisuus on irrotettu toisistaan. Moni ihminen kun näkee "lieventävän asianhaaran" jonain joka jotenkin vähentää teon vääryyttä. Harris taas korostaa että nämä ovat rangaistusta lieventäviä asianhaaroja, mutta että itse tapahtuma on kuitenkin sama. Näin jos poika surmaa nuoren naisen, on surmaajan nuori ikä, aivokasvain tai kostonhimo jotain joka tekee teon ymmärrettäväksi ja "osaksi normaalia psykologiaa", ja jotka voivat olla syitä pienentää teosta annettavaa tuomiota. Mutta tämä hyvinvointiarvio toimii toisella tasolla kuin se arvio joka tehdään kun lasketaan surma -aktion hyvinvointiarviota.
Harris käyttääkin apunaan jopa kuvausta kostonhimon tyydyttävyydestä. Hän kuvaa alkuasukasta jonka heimossa verikosto oli normaalia. Hän oli kostanut poikansa surmaajalle tappamalla tämän. Hän oli ollut tekoon tyytyväinen ja koki koston jotenkin ratkaisevan ongelman. Emotionaalinen paine väheni huomattavasti. Toisaalta hän kuvasi juutalaista joka oli löytänyt itselleen holokaustissa pahaa tehneen natsin. Ja sen sijaan että hän olisi tappanut tämän, hän vei natsin oikeuteen. Natsi oli vankilassa yllättävän vähän aikaa ja juutalainen kärsi ja katui päivittäin valintaansa. Harris esittää että näistä kahdesta kuitenkin juuri se juutalainen toimi oikeudenmukaisesti.
Tämä tietenkin muuttaa etiikan hyvin ei-inhimilliseksi. Jopa kaltaiseni "paatunut naturalisti" kokee että etiikan on kosketeltava nimenomaan ihmisten sisäistä elämää, eikä pelkästään seurauksia ja yleistä utilitaristista hyvää. (Lisäksi minulla on voimakas vastenmielisyyden tunne joka ikistä ihmistä kohtaan joka esittää yleiskattavaa objektiivista etiikkaa, se kun on yleensä "vähän pakosti" jossain paikassa kyseenalaista kontrollia. Tämä on tietysti vain minun subjektioni kuten se aiemmin esittämäni kaksintaistelemisen esteettis-eettinen kulmakin.) Tässä mielessä en usko että Harris on selvittänyt "objektiivisen moraalin" syvimmän salaisuuden. ~ Kuitenkin väitän että hän sanoo jotain hyvin olennaista. Eläinten hyvinvointi on "vähemmän subjektiivista ja enemmän objektiivista kuin luulisi" ja sama taatusti koskee ihmisiäkin. On kulttuuririippumatonta ja selvää että etiikkaan kuuluu olennaisena osana (jollain tavalla) myös ihmisten hyvinvointi.
Käyttäisinkin hänen näkemystään nimenomaan poliittisen arvokeskusteun rajauskysymyksissä. ; Toiset näkemykset ovat mieltymyksiä, jotka eivät vaikuta hyvinvointiin. Se, onko mansikkajäätelö parempaa kuin mustikkajäätelö on mielipidekysymys johon on varmasti jokaisella jonkinlainen näkemys mutta joka ei oikeastaan ole relevantti ratkaistava kysymys. Toisaalta toiset näkemykset viittaavat hyvinvoinnissaan abstraktiin kun taas yhteiskunnallisessa keskustelussa on järkevintä nojata siihen mikä vaikuttaa ihmisten elämään. ~ Harrishan korostaa että arvokeskustelussa jopa keskustelussa käytävät aiheet priorisoituvat usein irrelevanttien aiheiden kautta. Uskontojen tabut ja dogmat määrittävät että mistä on tärkeää keskustella. Ne nostavat aiheen esille, vaikka tosiasiassa jo se mitkä kysymykset ovat oleellisia vastattaviksi ja mitkä eivät on sekin hyvinvointikysymys. Uskonnot nostavat pöydälle irrelevantteja aiheita ja vievät aikaa. Toki uskonnotkin keskustelevat konkreettisista hyvinvointiasioista kuten esimerkiksi ehkäisystä jolla on taatusti vaikutusta esimerkiksi sukupuolitautien leviämiseen ja väestönkasvun hillintään - ilman lapsenmurha tai abortteja. (Tosin uskonnot eivät ole näissä kovinkaan konkreettisia joten he ovat Harrisin maailmassa totaalisen väärillä linjoilla, aihe on oikea mutta lähestymistapa ei. Tämänkin näkemyksen jaan.)
Ongelmana on kuitenkin se, että Harriksen lähestymistapa on selvä vain jossain erityistapauksissa. Ne taas ovat niin voimakkaasti "yleisen reiluuskäsityksen mukaisia" että niiden puolesta argumentointi on oleellista jos ja vain jos keskustelet "uskonnollisten hihhuleiden" kanssa. Tämä ei tee ratkaisutapaa turhaksi, mutta se tekee siitä huomattavasti triviaalimman. Esimerkiksi kasvatusongelma, jonka ensin laitoin esille, on hyvin vaikeasti arvioitavissa Harrisin hyvinvointimetodilla. Harrastamiseen patistaminen aktivoi, kulttuurielämään tutustuttaminen taas antaa tietoja ja taitoja. Sen vaihtoehtona taas on sohvaköllöttely jolla silläkin on nähtävissä rentoutuksen kautta ansioita. Nurkkaanlaitto taas on televisiotakin passivoivampi aktio, mutta sen ideana on olla rangaistuksena jotta aktivaatiota tapahtuisi jatkossa. Jos kyseessä olisi selkäsauna (triviaali ongelma monille mutta ei kaikille), Harrisin metodi purisi tapahtumaan tietysti paljon paremmin.
Ainiin. Nykyään pieni sisareni harrastaa rumpujensoittoa. Minä taas harjoitan miekkailua joka nähtiin lapsuuskodissani kauhistuttavana turmelevana väkivaltana, eikä urheilua "noin yleisesti ottaen" muutenkaan katsottu hyvällä. Ne olivat "vääränlaista kulttuuria". Koira voi muuttua, ja kenties se on se häntä joka sen muuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti