Kun katsoo televisiota, on tavallista nähdä toimintaa jossa väkivalta koostuu siitä että ihmistä lyödään päähän nyrkkeilytyyppisellä suoralla. Tämä on erityisen yleistä silloin kun kamppailussa lyöjää ei ole kuvattu "mustalla vyöllä olevaksi itämaisen lajin mestariksi". Tämä mielikuva vastaa myös hyvin usean ihmisen käsitystä hyvästä itsepuolustuksesta ; On jotenkin intuitiivista, että jos joutuu uhkaavaan tilanteeseen niin lyö uhkaajaa päähän. Ja nimenomaan nyrkkeilytyyppinen suora tai koukku jossa isku tulee rystyset edellä tuntuu sopivan miehekkäältä.
Ongelmana tässä on se, että käsi kestää rystyslyöntiä yllättävän heikosti. Lääketiede tunteekin tämänlaisesta impaktista syntyvän vamman Boxer's fracture nimellä. "Nyrkkeilijänmurtuma" syntyy siitä että ollakseen hajoamatta nyrkin täytyy osua hyvin tietyllä tavalla kohteeseen. Jos kulma on väärä tai satut osumaan kohteeseen väärällä rystysellä, on seurauksena jonkinlainen vamma luun murtumasta rystysen sijoiltamenemisen kautta ranteen murtumiseen asti. Kädet vaativat paljon kovettamista ja harjoittelua että ne kestäisivät juuri minkäänlaisia impakteja.
Toinen ongelma tuleekin sitten siitä pääpuolesta. Päähän lyöminen on toki omituista jo siksi että pää on melko pieni ja liikkuva kohde. Mutta pääosa ongelmista syntyy siitä että pään luut ovat paksuja ja kovia. Kallo on suuri, kova ja yhtenäinen. Tämä on katastrofaalinen yhtälö, jos sen laittaa yhteen herkän nyrkin (nyrkkeilytyyppisen suoran iskemisen yhteydessä) kanssa. Toki päässäkin on hajoavia luita leuvoissa ja hampaissa. Niiden kohdalla ikävää vain on se, että niihin myös rikkoo helposti kätensä (ihmiset eivät keskivertoisesti koveta nyrkkejään Bruce Leen tyyliin kestävämmiksi). Tässä tilanteessa sitä samanaikaisesti lyö itseensä haavoja toisen luustossa että murtaa toisen luustoon vertavuotavia paikkoja juuri sille alueelle mihin ottaa itse haavaa. Tämä on ihastuttavan rationaalista toimintaa mikäli haluaa maksimoida mahdollisuutensa saada HIV- tai hepatiittitartunta itsepuolustustilanteessa.
Nyrkin rystysten herkkyys onkin varmasti se syy, jonka vuoksi eurooppalaisissa keskiaikaisissa manuaaleissa ei ole suoralla nyrkillä lyömisiä ollenkaan. Ei ole ollut järkeä panostaa kädenkovettamiseen kun vaihtoehtoisia ja turvallisempia lyömistapoja on - ja yleensä ihmiset kulkivat ympäriinsä niin että heillä oli vähintään tikari käden ulottuvilla. ~ Ja jopa kung-fussa tunnetaan karkeasti sääntä jossa "kova lyö pehmeää ja pehmeä lyö kovaa". Tässä nyrkkisäännössä kovat ruumiinosat kuten nyrkit, kyynärspäät, polvet ja vastaavat kohdistetaan vastustajan pehmeisiin osiin, kuten suuriin lihaksiin tai torson alaosaan. Ruumiin pehmeät osat kuten kämmenet taas ovat jotain jolla lyödään vastapuolta koviin paikkoihin kuten päähän ja niveliin. Näin maksimoidaan tuhovoima. (Avokämmenläpsy ohimoon saattaa olla tappava koska kallo on siinä osin ohut. Tässä prosessissa ei kuitenkaan mene oma käsi rikki samalla tavalla kuin jos samaan paikkaan hujauttaisi suljetulla nyrkillä.)
Kenties tämä onkin se syy, että minulla on tullut muutamiakin tappeluarpia. Ne kuitenkin ovat olennaisesti nimenomaan muualla kuin päässä. Syynä on varmasti se, että aina kun minua on yritetty lyödä naamaan, ei lyöjä ole oikein ollut toimiensa tasolla jolloin vahingoilta on vältytty. - Ja kääntäen kun toinen on osannut asiansa, olen tietysti saanut turpaani mutta toinen on osannut pysyä erossa naamastani.
Toki tilanne muuttuu jos esimerkiksi tavoitteena on saada lisäaikaa. Silloin on asiallista esimerkiksi "vasaratyyppinen" lyöntiratkaisu korvantienoille. Silloin käsi ei tule nyrkkeilytyylisesti rystyset edellä, ja tässä suunnassa käsi kestää paljon voimakkaampia tällejä. Tällöin on kuitenkin hyvä huomata että kyseessä on isosta riskistä. Kuitenkin noin karkeasti ottaen se koulutappeluissa alakoulussa kuullut ohjeet "lyö sitä naamaan" -tyyppisistä ratkaisuita eivät ole järkevien ihmisten antamia neuvoja. (Monessakaan mielessä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti