Saavutetut edut

Yhteiskunnallisessa keskustelussa painotetaan hyvin paljon tasa-arvoa nimenomaan sukupuolten tasa-arvon ja rotuun liittyvän tasa-arvon kautta. Tässä keskustelussa on voimakas "valkoisen miehen taakka" -ilmiö. Eli tässä tavoitellaan sovinistisen yhteiskunnan jäänteiden murtamista. Tämä onkin ymmärrettävää, kun puheenaiheena ovat esimerkiksi miesjohtajien lukumäärät ja vastaavat. Tämä keskittyminen kuitenkin johtaa erikoiseen tulokseen, jonka "tämä päivä" -blogi toi esiin. Nimittäin se, että tasa-arvokeskustelu painottuu erikoisesti siihen kapean valtaeliitin sukupuolijakaumaan, ja tässä sivussa mukaan kuitenkin lokeroidaan "koko miessukupuoli" joista valtaosalla ei ole mitään tästä vallasta. Blogisti selittää tästä seuraavasti ; "En oikeasti hyödy mitenkään siitä, että vallassa on oman sukupuoleni ja etnisen ryhmäni edustajia: ne ovat muita valkoisia, muita miehiä. He eivät millään tavalla aja minun asiaani. He ajavat omaa asiaansa ja lähipiirinsä asiaa - ja syy miksi lisää valkoisia miehiä nousee huipulle muiden sijaan on yksinkertaisesti tässä: vallassa olevien valkoisten miesten pieni piiri koostuu enimmäkseen muista valkoisista miehistä. Valtaosa meistä jauhonaamamiehistä ei kuulu siihen joukkoon ja on täysin yhtä heikoilla kantimilla kuin kaikki muutkin. Ei rahaa, ei valtaa."

"Tämä päivä" huomauttikin samasta asiasta, josta olen itsekin huomauttanut. Eliitti on miesvoittoista, mutta tämä vallankäyttävien miesten eliitti ei ole vallassa pelkästään suhteessa naisiin, vaan myös suhteessa miesten enemmistöön. Näin ollen suurin osa miehistä ei nauti mistään "sukupuolensa eduista" mutta joutuu kärsimään silti "valkoisen miehen taakan" haitoista.

Tämänlainen tyypittely on ihmisille helppoa, liiankin helppoa. Ja tämänlaisen ajatteluvirheen tekemisestä seuraakin pahimmillaan esimerkiksi kohtaamani hieman yllättävä ja omituinen telaketjufeministinen trendi, jossa tasa -arvoasioissa miesten huonompaa asemaa tuovat kulmat ovat se, että jos nainen on heikoilla, nainen on sorrettu. Mutta jos jossain asiassa mies on heikoilla on syynä se että "rassukkamies on niin vainottu ja säälittävä että ei tule toimeen." (kommentti ei valitettavasti keksitty) jolloin heikkoudesta tehdään miehen naurettavuuden merkki. Seurauksena on se, että jos jossain on tilastollinen este naisille, on kyseessä vallan väärinkäyttö ja sortaminen. Mutta jos jossain on tilastollinen este miehille, syynä on miessukupuolen luuserius joka jotenkin ilmeisesti sekin on laiskistumista siitä että yhteiskunta päästää miehet liian helpolla tai vastaavaa. (Koherenssia on vaikeampi löytää näiltä naisilta, kuin miesvihaa.) Tämä on kuitenkin onneksi melko marginaalista. Valtaosa naisista haluaa oikeasti ns. samoja oikeuksia kaikille. Siksi ei tästä sen enempää.

Tietyllä tavalla tämä suhtautumistapa ei yllätä. Sillä ihmisillä on hyvin erilainen tapa suhtautua saavutettuihin etuihin ja saavutettavissa oleviin etuihin.

Sam Harris kuvaa tätä epätasapainoa kirjansa "Moraalinen maisema" sivulla 148. Hän kuvaa siinä klassista kognitiotieteilijöille hyvin tuttua tilannetta. Hän käy tätä läpi "aasialaisen influenssan ongelma" -nimellä. Tämä asetelma on kiinnostava koska siinä kiteytyy kaksi ihmisen mielen yleistä asennetapaa ; Se näyttää samanaikaisesti asenteiden varman ja riskinoton välille sekä retoriikan manipuloivan vaikutuksen voiman.

Ongelma syntyy siitä että kun ihmisiltä on kysytty miten heistä pitäisi toimia ajatuskokeessa, he vastaavat hyvin ennustettavasti, mutta reagointitavassa sisältö ei vaikuta yhtä paljon kuin se, miten se esitetään. "Aasialaisen influenssan ongelmassa" kuviteltu skenaario on se, että on tulossa virus joka tappaa arviolta 600 ihmistä. Valittavissa on kaksi eri ohjelmaa joista on valittava toinen.
1: Ensimmäisessä skenaarioparissa ovat vastakkain (strategia A) jossa varmasti pelastuu 200 ihmistä. ja (strategia B) jossa on kolmanneksen mahdollisuus että 600 pelastuu, mutta 2/3 mahdollisuus että yksikään ei säästy.
2: Toisessa skenaarioparissa ovat vastakkain (strategia A) jossa 400 ihmistä kuolee varmasti ja (strategia B) jossa kolmanneksen todennäköisyydellä yksikään ei kuole mutta 2/3 todennäköisyys että 600 kuolee.

Skenaarioparissa 1 ihmiset vastaavat merkittävästi useammin strategiaa A. Skenaarioparissa 2 he sen sijaan vastaavat merkittävästi useammin strategian B. Kuvaukset ovat tietysti identtiset, oikeasti skenaarioparin 1 ja skenaarioparin 2 erot eivät ole sisällöissä vaan käytetyissä sanavalinnooissa. (Ja illuusio sortuukin suurelta osin jos samoille ihmisille annetaan sekä skenaariopari 1 ja skenaariopari 2 Ihmiset kokeillaan tälläisissä siten että heillä on esillä vain jonpi kumpi skenaariopareista.)

Se, miksi ihmisen psykologia toimii tällä tavalla johtuu siitä että ihmiset ovat luonnostaan hirvittävän huonoja todennäköisyyksien arvioinnissa. Ja he myös arvioivat oikein annettujen todennäköisyyksien merkityksiä. ; Ihmiset yksinkertaisesti yliarvostavat varmuutta. Erilaisten asioiden menettäminen on todennäköisyyttään kauheampaa. Ihmiset eivät tämän vuoksi vain tee satunnaisia virheitä, vaan he ovat päin vastoin yllättävän ennustettavia siinä minkälaisia virheitä he tekevät.

Tasa -arvokeskustelussa tässä on tietysti niin että naiset jotka kokevat olevansa heikompi lenkki "noin yleisesti sukupuolena" ja miehet on luokiteltu siihen pooliin joka vain ajatellaan "noin yleisesti sukupuolena" joksikin jolla ei ole ns. "lasikattoa". Näin ollen naiselle muutoksissa ei ole riskejä, he eivät voi menettä hirveästi mitään mutta he voivat saavuttaa jotain. Johtoportaassa olevalle eliittimiehelle tilanne on tietysti karmaiseva koska he voivat menettää paljon. Jos koko miessukupuoli olisi "johtoportaassa" tai keskimääräistä ylemmässä eliitissä, tilanne voisikin olla reiluuttava. Mutta valitettavasti heidän tilanteensa on omituinen. He joutuvat tekemään riskejä joiden lopputuloksena he eivät voi saavuttaa mitään vaikka heidän tilanteensa ei ole keskimääräistä parempi. Heillä ei ole hirveästi saavutettuja etuja, mutta tähän yritetään silti iskeä kiilaa tasa-arvon nimissä (ei hengessä).

Toki vastaava löytyy myös uskontojen puolelta. Tästä hyvänä esimerkkinä on Chris Mooneyn framing -käsite. Tätä myydään ja mainostetaan kunnioittavana lähestymistapana. Käytännössä sen soveltamisessa on kuitenkin kyseessä on kuitenkin harjoittajastaan riippuen joko (a) uskontojen erityisen syvä halveksinta (b) "concern trolling" jossa uskovainen kertoo miten toivoisi ateistin käyttäytyvän ja esittää tämän muka ateistille hyödyllisenä strategiana.

Väitökseni vaatii luonnollisesti hieman perusteluja ja olen iloinen siitä että nämä ovat melko ymmärrettäviä. Mooney nimittäin esittää että äänekäs ateistina oleminen luo henkeä jossa ihmiset pakotetaan valitsemaan joko usko tai ateismi. Ja että tiedekeskustelu tässä yhteydessä johtaa siihen että syntyy uskovaisten ja tieteentekijöiden välinen juopa. Perusargumentin mukaan ateisti joka pitää meteliä itsestään rakentaa väärää kahtiajakoa ja huonontaa kansakunnan tiedeosaamista. Lisäksi Mooney korostaa että juopa johtaa helposti aggressiivisuuteen ja vihaan, jolla voi olla yhteiskunnallisia seurauksia. Siksi kunnioitus tarkoittaa Mooneyn maailmassa sitä että mietitään oman vakaumuksen ilmaisemisen sijasta yleisöä ja yleiskuvaa ja siksi tietyistä asioista ollaan hiljaa.

Kun katsotaan tämänlaista on selvää että se on "rauhaa hiljaisuudella" -asennetta. Jos tämänlaista asennetta harjoittaa ateisti tai eiuskonnollinen, on asetelma itse asiassa hyvin halveksiva. Sehän sanoo implisiittisesti että ateistien tulisi olla hiljaa koska muuten uskovaiset alkavat vihaamaan tiedettä ja ilmaisevat uskonsa aggressiolla ja yhteiskuntatuholla. Tällöin henki on todellakin "Varo mitä sanot ettei Paha Kristitty vie!" Toivon että kukaan ei ota tämänlaista pelottelua tosissaan. Uskonnon ongelmana on marginaali ja valtaosa tieteestä vain suojelee tätä aggressiviista vähemmistöä. Tästä on varsin pitkä matka siihen että valtaosa uskovaisista ryhtyisi aktiivisiksi. Uskonnon riskeistä ja kiistämättä olemassaolevista haittapuolista on puhuttava, mutta tätä ei ole hyvä ilmaista tämänlaisena "ennakoivana vihapuheen ennustamisena ja välttämisenä".

Uskovaisten kohdalla on selvää että he tuskin uskovat itse olevansa mitään aggressiivisia. Heidän juopapelkonsa johtaa ajattelemaan että ateistien metelöinti on häiritsevää, koska oma vakaumus ei pidä siitä että joku on erimielinen. Tämä häiriö kulminoidaan joko (a) omakohtaiseen haluun vaientaa ateistinen keskustelu koska vain uskonnon nimissä on oikeus ilmaista vakaumuksensa ja kaikki poikkipuolinen on uskonrauhanhäirintää koska erimielisyys on likimain sama kuin sensuuri kun siitä voi tulla jollekulle paha mieli ehkä. (b) Tai sitten omat vakaumustoverit koetaan jonain heikkona ja pikkumielisenä ja uskovainen ajattelee että "minä en itse toki loukkaannu, mutta suojelen niitä heikkoja joka kukaan uskovainen ei tunnusta olevansa ja jota oikein kukaan ei näytä edes olevan."

Mooney kannustaakin siksi määrittelemään sallittua uskontokeskustelua ja sallittua tiedekeskustelua. Hän kutsuu tätä framingiksi ja pitää sitä kunnioittavana ja rakentavana, vaikka siinä on tarjolla sensuuria pelottelun ja uhkailun nimissä ; Mooneyn ongelma on sama kuin kaikessa "älkää provosoiko" -arvokeskustelussa. Jos väkivallan tai muun vastaavan pelossa pitää vaieta siksi että joku puoli provosoituu ja loukkaantuu, sitä ei nähdä minään moraalisena velvollisuutena vaikenemiseen. Päin vastoin tässä pahantekijäksi nähdään - ja syystä - ennen kaikkea se joka provosoituu. Vaikeneminen nähdään jonain johon alistuva ryhtyy. Jos joku yrittää sensuroida koska joku puoli suuttuu, on oikeudenmukaisuuskäsitys monilla päin vastoin sellainen että on ylevää ja rohkeaa käydä tätä vaikenemisenvaatijaa vastaan.

On siis selvää että uskovaisten puolella tässä on kyseessä nimenomaan "concern trolling" jossa muka asettaudutaan ateistien asemaan ja sanellaan muka hyvä strategia. Mooneyn strategiaa kannatetaan selvästi enemmän uskovaisten kuin ateistien puolella (joskin moni ateistikin sitä kannattaa, mikä on syväksi häpeäksi heille.) ~ Mooneyn strategia on jotain joka sopii uskovaiselle erittäin paljon koska se varmistaa heille saavutetut edut. Tämän ainut huono puoli on tietysti siinä, että ateistit olivat rauhallisia hyvin hyvin pitkään. Ja mitä tästä seurasi? Ei mitään. Uskovaiset haluavatkin ajaa tilannetta muuttumattomuuteen. Ateisteilla taas ei ole paljoa mitään mitä menettää.

Mooneyn strategia ei siksi syystäkään ole heille kovin haluttava. ~ Tämä ilmiö, toisin kuin "aasialaisen influenssan ongelmassa" on asetelmana sellainen että tätä ei voida uudelleenmääritellä retorisella keinoilla ja sanavalinnoilla. Ateistit haluavat ennen kaikkea ilmaisuvapautta, ja Mooney karkeasti sanoen lupaa heille ilmaisuvapaudettomuutta. ; Syynä tähön on se, että tässä Mooneyn mallissa ei itse asiassa ole vastakkain erilaisia etuja. Ateistit voivat sen parissa käytännössä vain valita sen, millä tavalla he häviävät. (Ateisti voi sen parissa saada itselleen korkeintaan tunteen siitä että ovat pelkureita jotka kumartavat moraalisesti surkeampien alempien uskovaisten vallan alla.) Uskovaisilla on jotain jota menettää, mutta ateisteilla ei ole mitään sellaista jonka he konkreettisesti joutuisivat laittamaan vaakakuppiin.
1: Pointsit kotiin toki siitä että Mooneyn yritys kiistatta yrittää antaa ateisteille jotain hävittävää, mutta se on luonteeltaan jotain joka ikään kuin olettaa uskovaisille oikeuksia joita laki ei heille suo eikä tule suomaan. Selitys on lisäksi pseudouskottava, uskovaiset ovat monilta yllättävän vähän marginaalisilta osa-alueiltaan mainettaan kauheampi joukko. Ongelma on tietysti se, että he eivät ole tätä riittävästi. Tosin vaikka Mooney olisi tässä riskikeskustelussa oikeassakin, itsepuolustuskulma oikeuttaisi siltikin toimimaan vastoin ehdotusta. Vainon edessä vaikeneminen ei ole mikään kunnioittava tai automaattisesti moraalinen teko.

Kun "tasa-arvon nyrkkisääntö" otetaan mukaan kuvioihin, voidaan tietysti palata takaisin (esimerkiksi) sukupuolten tasa-arvon pariin. Jos tilanne on se, että jokin puoli on niin heikossa asemassa että epäonnistuminen ei tuhoa heidän saavuttamiaan etuja, mutta joille jokin muutos on merkittävä elämänmuutos samanaikaisesti kun vastapuolella ei tule tästä muutoksesta välttämättä omakohtaisia muutoksia, on selvää että tähän kohtaan kuuluu ja tulee tehdä muutos. Sitä ennen joudutaan tietysti usein kokemaan sitä kuinka moni pitää "muiden elämään puuttumista" omana vakaumuksen tuomana erityisoikeutenaan. Joista tämä oikeus on niin suuri että muutoksesta puhujien on oltava hiljaa tai muuten.