Tämä on 2900 blogaukseni, joka tarkoittaa yhtä asiaa. On nimittäin hyvä aika miettiä kirjoituspakkomielteeni syvyyttä. Sen kontrastiksi voisi laittaa sen miten pitkälle (oikeasti lyhyelle) pelkkä rehellinen inspiraation täyttämä innostus riittäisi. Rehellinen vastaus on, että ei kovin pitkälle. Alkuinnostuksesta yllättävän pian seuraavaa hyytymistä on pakko jatkaa joko obsessoitumisella tai kannustuksella. Ja minä en ole optimistinen kaveri. En kuitenkaan tunnusta mitään pakkomiellettä, koska se ei sovi riippuvuussuhteen luonteeseen. Jos tunnustaisin sen, se ei olisi pakkomielle. Siksi minun on, ihan oman mielenterveyteni suojaksi, kehiteltävä jonkinlainen kannustin ja syy jolla oikeutan pakkomielteeni jota minulla ei edes ole.
Oikeuttamisen muiksi syiksi on pakko mainita ainakin se, että jo blogin perusvärinä oleva skeptinen kulma on erityisen lannistava kirjoittajan kannalta. Hänellä ei ole metafyysistä oikeutusta päsmäröinnilleen ja ennen kaikkea "vastapuoli" on oikeasti varsin lannistava. ; Tästä saa kenties tajua lukaisemalla "Suomen Kuvalehdessä" ollutta Hannu Lauerman "henkilökuvaa" (mitä tämä sitten tarkoittaakaan). Hän työskentelee vankien ja mielisairaiden parissa. Hän kuitenkin artikkelissa näyttää vähättelevän tätä vaaraa. Tämä näyttää erikoiselta kun kontrastina ovat maineensa pohjalta pehmeinä ja lempeinä nähdyt vaihtoehtohoitopiirit "Mutta sen hän kertoo, että "villit hypnoosinkehittelijät" ja luontaishoitajat ovat uhkailleet häntä." ... "Poppakonstien haltijoilta tuli öisiä puhelinviestejä, joiden takia jouduin salaamaan puhelinnumeroni." Kontrasti tuntuu omituiselta, mutta se ei kaiken kaikkiaan ole hirvittävän yllättävää. Blogikirjoittaminen ei tietysti ole läheskään yhtä riskialtista tai medianäkyvää, eikä blogailia siksi tehdä hirvittävässä hengenhädässä. Mutta tämänlaiset tapahtumat ovat silti lannistavia. Ne herättävät sen olon, jonka olemassaolon Lauermakin tunnustaa. Sen joka ajaa kysymään eksistentiaalisen peruskysymyksen "why bother"?
Yhteiskunta on sellainen, että nämä "villit hypnoosinkehittelijät muillakin kuin hypnoosin alalla" ovat vahvasti asiassaan mukana ja kokevat että he ovat, paitsi oikeassa, myös oikealla asialla. Heidän käännyttämisensä olisi tavoitteena epärealistisuudessaan jotain jossa on, kenties oikealla asialla, mutta väärässä. Ja yhteiskuntamme on keksinyt sellaisen erikoisen suvaitsevaisuuden lajin, joka on lähinnä uudelleenmääriteltyä apatiaa ; Suvaitsevaisuus on tässä passiivista kantaaottamattomuutta, kantaaottaminen ja kritiikki taas määrittyvät sensuuriksi. Tietyssä määrin jopa ymmärrän että tämänlainen asenne voi olla järkevää ; Skeptikko voisi tässä ympäristössä vajota toivottomuuteen, johonkin jossa suvaitsevaisuus uudelleenmääriteltäisiin vielä apatiaakin kummallisemmaksi sietämiseksi.
Siksi tietysti ajattelin kirjoittaa kannustimen, jonkinlaisen oikeutuksen joka ikään kuin antaisi itselleni syyn kirjoittaa. Ja koska en ole optimisti sellaisella naivin pörröisellä tavalla, en kerro siitä miten maailma on kaunis, ihmiset pohjimmiltaan hyviä, ja miten yrittämällä voidaan onnistua ihan missä tahansa.
En yleisesti ottaen osaa edes ottaa tämänlaista positiivisena ja optimistisena nähtyä palautetta vastaan. Esimerkiksi miekkailukoululla monet ihmiset ovat oppineet että minulle ei kannata sanoa lausuntoja kuten "You have improved a lot!" He ovat oppineet sen että sama lausunto tulee muotoilla "You suck less." Sillä perusongelmani on se, että pidän paljon osaamisesta, etenkin omasta osaamisesta. Mutta samalla vaadin myös laatua että se osaaminen merkitsee jotain. Ja pohjimmiltaan en pelkää täydellisyyttä koska en tule koskaan sitä kohtaamaan. Vaikeuteni ei siis ole perfektionismi, vaan se että muut ihmiset ovat sellaisia että heille hyväksi riittää vähempi. Tämä vie minun mielessäni merkityksen osaamiselta. On osaa ottaa vastaan kehumiskannustuksia.
Toinen huomattava asia on, että maailma ei ole "Onnen päiviä" jossa pelkkä coolius riittää siihen että saamme nähdä Fonzien haihyppelyjä sen sijaan että seuraisimme sitä miten nahkatakkimies tulee osaksi luonnon suurta ketjua (ravintoketjua). Se on se maailma jossa ihmiset katsovat "Onnen päiviä" ja jossa näiden katsojien mielenkiintoa täytyy ylläpitää ja uudelleenansaita päivästä toiseen ylittämällä itsensä jotta katsojien odotukset täyttyvät. Ja jonka hiupentumana on se, että katsomme Fonzien haihyppelyä. Tämä on osaamisketjun toisella puolella. Ja rehellisesti sanoen tätäkään ainaisen uudelleenansaitsemisen roolia en itselleni halua.
On hyvä olla tässä suhteessa realisti. Skeptikkoblogin pitäjä ei heittäydy mihinkään käsityö-ruoka-sisustus-muotiteemaisiin aiheisiin, joita pidetään pehmoisina aiheina, mutta joissa lukijat on ansaittava uudestaan ja uudestaan. Skeptikkoblogin pitämisen kannustavin puoli on siinä, että ketään ei kiinnota, joten saat tehdä asioita itsellesi julkisesti ilman että tässä tulee aidon julkisuuden mukanaantuomia haittoja. Minulla on yksi kannustinlause, joka kuitenkin tehoaa kuten se on tehonnut tähänkin aseti. Sen henki voidaan tiivistää lauseeksi. Loppulauseksi elokuvasta "Seven" ; "Ernest Hemingway once wrote, "The world is a fine place and worth fighting for." I agree with the second part."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti