ignoraation ongelma

"You summon and kill, summon and kill. ... I fail to see the logic here. Is sanity ... the price to pay... for power?!"
(Dante, "Devil May Cry 4")

Ylläoleva lausunto liittyy "Devil May Cry 4" -pelin juoneen. Siinä esillä on tarina jossa pastori on huolissaan siitä että ihmisten usko on heikkoa. Hän ajattelee että jos summonoi maailmaan demoneja ja taistelee heitä vastaan jättimäisellä pelastajalla, niin ihmisten usko vahvistuu. Tätä suunnitelmaa vastaan on luontevaa heittää puolidemoni Dante. Hän vastaa tähän perinteiseen pahan ongelman ratkaisutapaan rakentuvan varsin perinteisen vastakritiikin siihen mielivaltaisuuteen jota tästä seuraa. Jos tilanteen ottaa vakavasti, tuntuu tilanne melkoisen karmivalta ; Ongelma tuotetaan ensin itse ja sitten tähän tarjotaan ratkaisuksi itseä. Ilman itseä ei tietysti olisi mitään ongelmaakaan in first place. En voi olla olematta Danten kanssa samaa mieltä. Ratkaisussa on harjoitettu omituista takaperoista logiikkaa jossa ei haeta moraalista oikeutusta lähtökohtaisesti vaan selitetään välineellisiä seurauksia sen jälkeen kun oikeutukset on lähtökohdille oletettu.
1: Erimielisyys on tietysti mahdotonta kun hänellä on erittäin hyvä maku kantaessaan pitkää miekkaa; Oleelliset seikat ovat oleellisia seikkoja. Myös silloin kun jättimäinen pelastaja tuodaan esille ja saamme kuulla asialliset kommentit "Ha! Check it out! It's got wings!" ... "The design shows terrible taste..."

Hieman samantapainen ongelma on myös homo religiosus -ihmiskäsityksessä. Siinähän oletetaan että ihmiset ovat luonnostaan taipuvaisia ja kykeneviä kaksisuuntaiselta tuntuvaan kommunikaatioon itsensä Jumalan kanssa. Heille suurimpana ongelmana ovat tietysti ne jotka kokevat etääntyneisyyttä Jumalaan. Tähän aiheeseen on toki tartuttu. Tästä esimerkiksi voisi nostaa Coelhon tekstin "Ignored by God". Siinä otetaan esille perusongelma "Many people tell me: "I often feel that I am ignored by God. Why is it so hard to establish a dialogue with the Divine?"" Jos tämänlaiset vaikeudet ovat tavallisia olisi luontevaa ajatella että homo religiosus -konseptissa olisi mahdollisesti vikaa. Coelho selittää että tässä ongelmana on kuitenkin asenne. Hän näkee että etääntyneisyydessä on kaksi ansaa "... either we feel that we are renouncing life too much because of God, or else we feel that we are renouncing God too much because of life." Eli selittäisimme ignoraation elämällä. Hänestä tämä ongelma on kuitenkin illuusio "This apparent double law is a fantasy: God is in life, and life is in God. If we manage to penetrate the sacred harmony of our daily existence, we shall always be on the right road, because our daily tasks are also our divine tasks."

Toki pidän ajatuksesta jossa hylätään perinteinen arki vs. pyhä -jaottelu ; Että hengellisyys olisi jokin jossa tarvitaan jokin rituaali jotta voidaan irtautua todellisuudesta ja astua taivaalliseen. Tämänlainen erityisyys/juhlakeskeinen näkemys sopii toki joihinkin uskonnollisiin tunteisiin, mutta se ei ole koko totuus. Kuitenin ongelmana on se, että tuntemus kaksisuuntaisuudesta, eli ignoroiduksi tulemisen tunne, on tästä huolimatta juuri se tunne joka sävyttää monilla ihmisillä sitä heidän arkeaan. Coelho ei siis itse asiassa tuo apua näille ihmisille vaan lähinnä kirjoittaa ylös hänen hengellisyyden määritelmänsä.

Coelhon Käytännön puoli tiivistyy lausuntoon "When you feel this, just recite in the silence of your heart a beautiful prayer..." eli jos ei ole hengellinen kehotetaan hengellisyyteen. Hengellisyys ratkaisee hengellisyyden puutteen. (And why don't poor people jus buy more money!?) Tämä päätyy siihen että olipa tilanne miten tahansa, käsketään yrittämään enemmän. Homo religiosus -ihmisten perusasennepakkaa vääristääkin se, että sen perusoletukset kantavat sisällään hyvin vahvaa implikaatiota siihen että jos et ole hengellinen tai et tunne hengellisiä tunteita, et ole vain yrittänyt tarpeeksi. (Vaikka olisit yrittänyt kuinka paljon.)

Näitä hengellisiä tekstejä näyttääkin vaivaavan se, että ignoraatiokokemusta vähätellään. Näyttää siltä että ignoraation ongelmaa käsitellään vain kahden pääteeman kautta:
1: Ignoroiduksi tulemisen tunne olisi ikään kuin aktiivista yksinäisyyttä. Eli ikään kuin ikävöitäisiin jotakuta jonka tiedetään olevan olemassa. Tätä sitten selitetään uskonnolliseksi kokemukseksi sitäkin. Tässä korostetaan että irtonaisuus olisi aktuaalinen suhde johonkin joka on olemassa.
2: Kokemusta pidetään väliaikaisena ja kohtauksenoloisena ja korosteaan että "aina ei tule vastaamisen tunnetta minullekaan" ja jossa korostetaan sitä miten ongelma on hyvinkin lyhytaikainen ja että siitä ei tarvitse huolestua.

Kumpikaan näistä ei osu esimerkiksi itseeni. Sillä minulle teologiset kiemurat ovat lähinnä filosofisesti kiinnostavia. Niiden parissa on kikkailtu erilaisilla keinoilla. Koen iloa kun tunnistan niiden logiikan tai paljastan niissä olevan saivartelevan elementin. Näin ollen tunnemaailmani ei ole "hengellisesti kiinnostunut". Tunnetasolla aiheessa ei ole oikein vetoa suuntaan tai toiseen, ja se tuntuu identiteettiliiman ytimenä jopa aika turhalta. (Tämä selittänee osittain sen miksi olen taipuvainen agnostismiin vaikka minulla on taatusti riittävissä määrin höyrypäisyyttä militantiksi fundamentalistiksi tai raivoateistiksi. Kenties olisin jompaa kumpaa jos kokemusmaailma olisi tähän teemaan jotenkin sitoutunut vastaavalla innolla kuin saivartelujen purkuun kaipaava mieleni tekee.)
1: Hengellisyyskysymyksissä en koe yksinäisyyttä vaan tyhjyyttä. En siis suinkaan "koe soittavani vastaajapalveluun" vaan en koe soittaneeni ollenkaan. Näin ollen aktiivinen etäälläolo olemassaolevaan ja tähän liittyvä ikävä tuntuu lähinnä sen tunnustamiselta että argumentoija ei yhtään osaa ymmärtää sitä tunnemaailmaaan johon ignoraatiossa viitataan.
2: Kysymys ei ole edes mistään vaiheesta. Sillä usein vaiheet olisi varmasti helpompi kestää jos tätä vastaajapalveluksettomuutta olisi edeltänyt edes kerran elämässä jonkinlainen kaksisuuntaisuuden kokemus. Nyt kun tunteisto ei ole - yrityksistä huolimatta - koskaan mennyt edes yksisuuntaisen viestinnän pariin, on kokemus luonnollisesti aivan erilainen kuin sellaisella jolla on jonkinlainen uskonkriisi kun "aikaisemmin tunsin jotain ja nyt en".

Hengellisyysargumentaatiossa ratkaisut näyttävätkin olevan sellaisia että ensin oletetaan sinun olevan hengellinen homo religiosus ja tämän pohjalta sitten jälkikäteen rakennetaan jonkinlainen koherentisoitu tarina. Ja aivan kuten Dante kokee tämänlaisen väärään suuntaan rakennetun itseoikeutuksen omituisena - peräti mielenterveyden uhraamisena - on kokemukset tässä hengellisyyspuheessa oleellisesti samanlainen. Ilman hengellisyyden kokemuksia neuvot hengellisyytene heittäytymisestä tuntuvat elämäntapakontrollilta joissa ei ole takana järkeä tai edes tunnetta, vaan pelkkää puhdasta välineellistä kontrollia jota yritetään oikeuttaa itseriittoisilla näkemyksillä.