Musiikkiaiheinen "Sue" -lehti 3/2012 loppupuolella on kannanotto musiikkiarvioiden/musiikkikriitikoiden maailmasta. Sen lähtökohtana on se, että elokuvakriitikot, kirjakriitikot ja muut taidekriitikot toimivat laajalla skaalalla. Musiikkipuolella arvostelijat ovat usein spesialisteja. "Indiemuusiikkiin ihastuneet arvostelijat arvioivat omia yhtyeitään. Hevimusiikin nimeen vannovat arvioivat aina vain ja ainoastaan oman suosikkigenrensä tuotoksia. Jokaiselle genrelle on omat arvioijansa. Tämä vääristää koko arviokentän kieroksi. Toki tällöin saadaan asiantuntevia arvioita genrerajan sisältä, mutta uusia, aidosti mielenkiintoisia mielipiteitä ei yksinkertaisesti voi löytää. Ammattitaitoa? Kyllä. Näkökulmaa? Ei todellakaan. Kun omia näkökantojaan ei edes yritä haastaa, ei mukavuusalueella kölli, vaan sinne uppoaa, eikä näe mahdollista horisonttia ja sen tuomia mahdollisuuksia."
Tämä tuo esiin sen, joka helposti jää ulos dogmaattisuudesta ; Moni yksinkertaisesti ajattelee että jos näkökanta on julkinen, keskustelu on avointa ja avomielistä. Moni myös yhdistää avomielisyyden sopuisuuteen. Näiden yhdistelmä on kuitenkin varsin ikävystyttävää. Epämukavuusalue laajentaa näkemyksiä musiikkiaiheessa ja muissa vastaavissa piireissä joissa on esteettinen tai taiteellinen ulottuvuus.
Tästä epämukavuusalueelta siirtymisestä on kenties hyvä ottaa esille se, että olen viime aikoina kysellyt hieman kannanottoja erilaisilta ns. "pervertikoilta". Kysymyksen ydin on ollut karkeasti se, että "mitä helvettiä sinäkin tuossa jutussasi oikein näet?" Vastaukset ovat olleet hyvin kiinnostavia ja olen niiden parissa pyörinyt epämukavuusalueellani.
Tänään sain hieman yllättäen yhteyttä erääseen henkilöön joka harrastaa bondagea. Hän esitti että tapani kysyä vaikutti paikoin sellaiselta, jota ulkopuolelta tulevat asiasta näkevät. Että pelko, väkivalta ja brutaalius ahdistaa. Että tarkastelukulmani on kammoamisessa ja että tämä kammottavuus on se, jolla kysymyskin oikeuttaa itsensä. Tämä näkökulma sitten johti erikoisiin liennytyksiin puolin ja toisin ja lopulta hän avautui siitä miten sadomasokistien piirikään ei aina oikein tunnu ymmärtävän bondagea. ~ Bondagessahan on kysymyksessä sidonnasta, joten luontevin ka intuitiivisin tapa lähestyä asiaa on tarkastella sitä vangitsemisena. Toki sitomiseen voidaankin liittää kivuntuottamisen ja jopa kidutuksen piirteitä ja sidonnan avulla voidaan tehdä ihmisestä avuton ja puolustuskyvytön ja tätä kautta altis alistamiselle.
Hän otti esimerkiksi jonkin projektin jossa ihmisiä oltiin sidottu puihin. Sidonnat olivat olleet lempeitä, sidonnat eivät olleet kipuatuottavia ja sidotut itse olivat kokeneet tilanteen keveänä, jonain jossa köydet enemmänkin tarjoavat mahdollisuuden keinua turvallisesti ja painottomasti. Näin avuttomuus vertautui enemmänkin siihen lapsenomaiseen avuttomuuteen joka vauvalla on suhteessa vanhempiinsa. Ja siihen kahlitsemiseen jolla huvipuistolaitteiden turvalaitteet kahlitsevat ihmiset jotta nämä eivät huvitellessaan kuolisi ; Ne tekivät lapsenomaiseksi ja mahdollistavat asioita eivätkä niinkään kahlitse. ~ Kuitenkin tähän projektiin liittynyt kuva-aineisto sitten luokiteltiin välittömästi hard-corepornografiaksi ja sadomasokismiksi.
Toki kyseiset luokittelijat itse suhtautuivat erittäin suopeasti hardcorepornoon ja sadomasokismiin mutta tämä ei lakannut kismittämästä henkilöä jonka mielestä keinuntateema "oli se juttu". Sisäpiirin luoma kokonaisvaltaisuus oli varmasti syventävää moniarvoisuutta hardcore-sadomasokisteille ja heistä se näytti miten monenlaista ja monipuolista ja jopa taiteellista materiaalia siihen heidän näkökulmaansa liittyy. Tämä oli sosiaalista ja avointa ja keskusteluyhteydessä, mutta se oli silti luonteeltaaan vääränlaista.
Mukavuusalue ja sen maksimointi.
Tämä muistuttaa siitä että vaikka ryhmien välillä olisikin kommunikaatioyhteys (kuten sanotaan nyt kauniisti "pervertikkojen sisäpiirillä" on keskenään) se ei silti estä sitä että keskustelukumppani luokitellaan hyvinkin omaehtoisesti, tällöin asia määritellään hyvin tietyn skeeman mukaisesti ja luodaan viholliskuva tai ystäväkuva.
Olen selvästi esiintuonut kaksi "avoimien julkisten ryhmien dogmaattisuusmallia" ja näkisin että ne ovat hyvin vahvasti läsnä uskontokeskustelussa ; On tavallista että teologiassa ja uskontoon liittyvissä aiheissa ihminen ajautuu tiettyyn näkemysgenreen. Valtaosaa niitä kuitenkin korostaa sosiaalisen yhteyden tärkeyttä tavalla joka olennaisilta osiltaan vertautuu Puolimatkan näkemykseen avoimesta keskustelusta ja indoktrinaatiosta. Tässä näkemyksessä korostuu oman pienryhmän antama emotionaalinen suoja ja että arvokkainta on se, että reflektoi omaa maailmankuvaa ja että tätä omaa viiteryhmää ja sen kehystä täytyy saada syventää rauhassa. Samanaikaisesti uskontokeskustelussa kuitenkin halutaan esiin konfliktia ; Eri maailmankuvien kunnioittamisesta huolimatta täytyy saada aikaan debattia (ei keskustelua vaan debattia) joka pyörii "kumpi on parempi" -teemalla. Näin syntyy keskustelutilanteita joissa eri maailmankuvat ovat vastakkain, kisaamassa siitä ovatko toiset järkevämpiä kuin toiset.
On selvää että tässä on kysymys mukavuusalueesta. Uskonnonhaastaminen leimataan "militanttiutena" koska se uhkaa uskovaisten mukavuusalueen rauhaa. Kuitenkin erimielisten mukavuusalueella ei ole mitään väliä koska ilmaisuvapauden täytyy kattaa invaasiot erimielisten alueelle. Pyhä on määrittynyt jonain lempeänä, joka ei voi loukata kenenkään näkemyksiä ~ Tässä piirissä ääneenlausuttu uskontokritiikki nähdään samana kuin uskontosensuuri ja sananvapauden rajoittaminen ja vainoaminen. Röyhkeänä piilo-oletuksena on asenne jossa ihmiselämän merkitys on pakko sitoa yliluonnolliseen Pyhän käsitteeseen. Jos jokin on maallista, se ei voi olla edes tärkeää joten uskontokriitikoiden arvokkaita tunteita ei edes voida loukata koska heillähän ei voi olla mitään Pyhää.
Uskonto kerääkin itselleen pornografiapiirien huonot puolet JA yhdistää ne musiikkigenreihin liittyneiden sisäpiirien sisäänpäinlämpiävyyteen. Tämä on sinänsä suorite, koska nämä näkemykset ovat suurelta osin keskenään vastakkaisia. Toki tämä muistuttaa että on olemassa myös asiallista keskustelua joka onnistuu kiertämään ääripäiden ongelmat. Uskontokeskustelua "kohteliaisuus uskonnolliselle vakaumukselle ydhistettynä debatti-intoon jossa halutaan osoittaa militanttiateistien onttous" onkin itse asiassa antikeskustelua joka yhdistää ihmisten kielellis-sosiaalisen kommunikaation likaisimpia ja halveksuttavimpia puolia.
Tästä kenties johtuukin se, että valtaosa jumalatodistuksista näyttää varsin keinotekoisilta. Niillä ei ole tarkoituksenakaan keskustella laaja-alaisesti asioista. Koska on kätevämpää keksiä pari keinotekoista premissiä jotka viehättävät tiettyä sisäpiiriä ja sitten voi julistaa muille ja selittää kritiikin vastaantullessa vaikkapa siitä miten argumenttien ei tarvitse olla virheettömiä tai selitysten varmoja kunhan argumentit ovat "paremmin reflektoituneita". Tämä taas on yleensä ottaen ennakkoasenne jossa oma näkemys on ennaltamääritelty paremmaksi ja tämä sitten vain laajennetaan kaikkeen.
Tämä näkemys onnistuu yhdistämään kaksi havaitsemaani ilmiötä yhteen ;
1: Uskontokeskustelu tiivistyy helposti Jumalan olemassaolokeskusteluun jota taas luonnehtii käytännössä aina ja poikkeuksetta saivartelevaa "voi olla" -fantasiointi joissa vedotaan mutta ei perustella. ~ Mikä tahansa "voi olla" -argumentti ei ole tämänlaista, esimerkiksi tilastollisuus ei ole "voi olla" -fantasiointia ; Ollakseen voi olla -fantasiointia on oltava spekulatiivinen tietyillä tavoilla ; presuppositionistisuuteen, ad hoc -selityksiin, petitio principii -tilanteiden rakenteluun tai ne sidotaan keinotekoisiin alkuoletuksiin joiden kohdalla ei ole mitään estettä hylätä näitä lähtökohtia. Näkemykset vaativat siis hyvin tietynlaiset ja hyvin mielivaltaiset peruslähtökohdat ja kaikki lähtee siitä että nämä hyväksytään mukisematta ja kutsutaan erimielisyyttä "huonommin reflektoiduksi" ilman että tätä kantaa todistetaan mitenkään argumentaatiolla joka kykenbisi nousemaan "voi olla" -fantasioinnin ulkopuolelle.
2: Uskontokeskusteluun suhtaudutaan hyvin tunteenomaisesti, mutta niitä läpileimaa se, että ulkopuolinen tarkastelija ei saa niistä irti yhtään mitään. Jos et kuulu "oikeaan sisäpiiriin", argumentit ovat elottomia, tyhjiä, keinotekoisia. Into jolla uskovainen haluaa aiheista keskustella - intoa ilmenee invasiivisena interaktiona jossa mikä tahansa aihe siirretään väenväkisin omaan lempiaiheiseen runsaiden ja keinotekoisten aasinsiltojen kautta. Tämä into ei kuitenkaan leviä näistä argumenteista koska ne ovat "sisäpiirin matskua". Ne vetoavat jos ja vain jos olet jo sisäpiirissä ja jos et kykene kokemaan yhteyttä "on vika julistettavassa ei julistajassa". ~ Onkin mielenkiintoista muistaa, että uskontokeskusteluissa on tavallista että uskovaiset aatetoverit hyvinkin usein kehuvat että julistajat ovat lempeitä mutta eri maailmankuvassa heidät nähdään ärsyttävinä ja kusipäisinä päsmäreinä.
Suomen uskontokeskustelu on pseudoavointa. Sitä kuvaa uskonnollinen indoktrinaatio jossa keskustelun nimissä luodaan invaasiokenttä. Uskovainen ei voi hävitä, hän voi vain voittaa tai voittaa ja uskontokriitikon rooli tässä keskustelukentässä on vain kaivaa oma hautansa, päättää se mihin kuoppaan hän haluaa hypätä. Syynä ei ole se, että Puolimatkan ehdottamat ja sen kaltaiset avoimuusperiaatteet eivät olisi vallassa. Syynä on se, että julkisten uskontokeskustelujen kenttä ON juuri nämä periaatteet ja muunlaisia ei sallita. Puolimatka onkin kiitellyt Suomen uskonto-opetuksen olosuhteita ja hän on kamppaillut naturalisti-ateistejen vainoavaa militanttiutta vastaan. En ihmettele että uskovaiselta mieheltä tulee tämänlaisia kannanottoja. On hänenkaltaisilleen kätevää jos pelikenttä on määritelty sellaiseksi että uskovaiset saavat suojan mukavuusalueelle ja saavat samalla itse luvan lyödä vapareita vastustajaan ilman pientäkään ajatusta jarruttamista.
Uskovaisten maireat hymyt johtuvatkin siitä että he ohittavat kaiken kritiikin irrelevanttina, esimerkiksi määrittelemällä että "falsifiointikriteeri on naturalistien sisäinen pelisääntö" eivätkä koskaan poistu mukavuusalueeltaan ja aseta omaa vakaumustaan pelilaudalle, esittäen vaikkapa että "tässä haaste ja jos häviän niin hylkään uskonnon välittömästi roskana piste". Uskonnottomien "militanttius" voi johtua siitä että he eivät pelaa tämän pelisäännön mukaan jolloin uskovaiset kokevat heidät inhottavina koska ei pelata "uskovaisten sisäisten pelisääntöjen mukaan". (Jolloin he sortuvat kaksoisstandardiin ja ovat by definition epäreiluja keskustelijoita) tai sitten uskonnottomat ovat epämukavuusalueensa ulkopuolelle. Ja täällä olemisen tunnistaa siitä tunteesta että koko ajan vituttaa.
Kirjoittajan olemassaoloa värittää perustunne vitutus. Se johtuu senlaisesta avomielisyydestä joka johtaa nimenomaan epämukavuusalueen ulkopuolelle. Se on yhtä järkevää verenpaineelle kuin vaarallisten extremelajien harrastaminen vain siksi että on addrenaliinikoukussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti