Erota säädyllisestä yhteiskunnasta,
johon kukaan ei kuulu."
(A. W. Yrjänä, "Newtonin alkemia")
Nykyajan kulttuurimme ei ole monokulttuuri, ja sen sisällä onkin valtava kirjo erilaisia fragmentaarisia alakulttuureita. Tämä sirpaloituminen nähdään usein nimenomaan ongelmana. Sen nähdään rikkovan yhtenäisyyden. Erityisen ongelmalliseksi tämän näkevät "perinteisiä arvoja" kannattavat konservatiiviset tahot. Heidän näkemyksensä ytimessä on yhtenäisyys joka suojelee ihmisiä. Tässä näkemyksessä yhtenäisyys tuo voimaa ja siksi ihmisiä olisi kannustettava nimen omaan yhteisiin asioihin. Näin perinteiset arvot kuin perinteiset juhlat ja yhteinen uskontokin ovat heille "kaikki kaikessa".
Tämänlaisesta ajattelusta saa hyvän käsityksen Tapio Puolimatkan tekstistä "Rakenteellinen indoktrinaatio". Hän ottaa tässä kasvatustieteen ytimeksi. Hän huomioi että tavallisesti indoktrinaatio keskittyy kasvatustieteissä opettajayksilöön "Kasvatusfilosofinen indoktrinaatiokeskustelu on kiinnittänyt ensisijaisesti huomiota yksittäiseen opettajaan, joka käyttää väärin auktoriteettiaan saadakseen oppilaansa omaksumaan uskomuksia ilman, että hän samalla kehittää oppilaan valmiuksia itsenäisesti arvioida hänelle opetettujen uskomusten pätevyyttä." Hän kiinnittää huomiota siihen että myös yhteiskunnassa voi olla rakenteita jotka mahdollistavat indoktrinoimisen, helpottavat sitä, tai jopa kannustavat sellaisen harjoittamiseen. Ääritapauksessa voitaisiin tietysti puhua jopa indoktrinaation pakottamiseen.
Yleensä rakenteellinen indoktrinaatio liitetään suuriin instituutioihin joilla on dogma jota opetetaan ihmisille. Näin esimerkiksi pyhäkoulua voidaan pitää tämänlaisen rakenteellisen indoktrinaation malliesimerkkinä, jossa vanhemmat ja opettajat käyttävät arvovaltaansa opettaakseen lapselle Pelastussanomaa Jeesusta Totuutena. Puolimatka korostaa kuitenkin toisenlaista, emotionaalista puolta. Ja tässä hän käy nimenomaan hajaannusta vastaan. Sirpaloituminen on hänestä erityisen ongelmallista koska se estää tukiryhmän. "Yksilö tarvitsee yhteisöjä, jotka suojelevat ja tukevat hänen kykyään tunteiden ilmaisuun ja vapaaseen mielipiteiden vaihtoon. Tämä edellyttää ainakin yhtä suhteellisen vakaata yhteisöä, jossa yksilö kokee henkilökohtaista läheisyyttä." Hän siis korostaa indoktrinaatiossa (a) dogman opettamisen ja (b) opetetun asian totuusarvon analysoimisen ja opetetun kanssa erimielisen kannan ottamisen sijasta sitä emotionaalista tuskaa joka johtuu siitä kun ihminen ei kuulu mihinkään ryhmään.
Tämä näyttää miten omintakeinen näkemys indoktrinaatiosta Puolimatkalla on. Hän ei korosta sitä, mikä indoktrinaatiossa on tavallista, eli korosta tietynlaisen dogman oppimista ja ryhmäpainetta joka ajaa mielipiteet kohti tietynlaista ideologiaa. Hän korostaa yksinjäämistä. Näkemys ei kuitenkaan ole täysin huono, koska jos yhteiskuntataho ajaa kohti yksinäisyyttä, tarjoaa se maksimaalisen tehokkaan tilan erilaisille toimijoille. Nämä yksilölliset toimijat voivat harjoittaa indoktrinaatiota koska heillä on maksimaaliset edellytykset ryhmäpaineelle ; Jos ryhmän ulkopuolella on tarjolla vain yksinäisyyttä, on indoktrinoivalla taholla maksimaalinen valta ryhmän sisällä oleviin yksilöihin. Tässä mielessä yhteiskunnallinen indoktrinaatio olisi luonteeltaan aivan erilaista kuin "yksilötasolla toimiva" indoktrinaatio.
Tässä esimerkiksi Pyhäkoulun indoktrinaatiovoima ei kyseenalaistu vaan tämänlaisetkin tahot ovat "eiyhteiskunnallisia yksittäisiä toimijoita" jotka olennaisesti vertautuvat yksilöihin. Puolimatka kutsuu tämänlaisia indoktrinoivia tahoja kokonaisvaltaisiksi instituutioiksi ja ottaa tästä esimerkiksi uskonnolliset kultit "Esimerkkejä kokonaisvaltaisista instituutioista ovat esimerkiksi erilaiset kultit, jotka eristävät jäsenensä perheistään ja pyrkivät vieraannuttamaan heidät kasvatus- ja kulttuuri-instituutioista saadakseen heidät kokonaan hallintaansa. Nämä kultit saattavat joskus onnistua luomaan jäsenilleen täysin yksisuuntaisen yhteiskunnallisen ympäristön eristämällä heidät kokonaan ympäröivästä kulttuurista."
Puolimatka antaakin tässä kohden opetukselle hyvin tärkeän roolin. "on epätoivottavaa, että kaikita yhteiskunnan instituutioista tulee rakenteellisesti samanlaisia. Ei ole toivottavaa, että esimerkiksi perhettä hoidetaan niin kuin liikeyritystä, vaan perheen keskustelukulttuurin tulisi luodata inhimillisen kokemuksen tunneperäisiä ulottuvuuksia tavalla, joka ei ole mahdollista esimerkiksi liike -elämässä." Koulut eivät myöskään palvelisi yritystoimintaa. Koulutuksen tarkoitus ei siis ole opettaa tiettyjä asioita jotka maksimoisivat vaikkapa teknologisen osaamisen. Yhteiskunnan teknologisten rakenteiden maksimoiminen ei ole hyvä asia. Puolimatkalla perhekin on poliittinen konsepti, osa yhteiskuntaa. Tämä onkin hyvin järkevä kulma. Itse asiassa tältä osin hänen asenteensa muistuttaa Popperin näkemyksiä avoimesta yhteiskunnasta. Puolimatka mainitsee että "Sosiaaliset rakenteet kontrolloivat informaation kulkua yhteiskunnassa ja niillä voi olla epäsuora vaikutus indoktrinaatioon. Kaikkein häikäilemättöminkään indoktrinaattori ei voi helposti kontrolloida oppilaidensa ajattelua avoimessa yhteiskunnassa, jossa oppilaat saavat informaatiota myös muista lähteistä. Avoimessa yhteiskunnassa indoktrinaattorin täytyy rajoittaa tavoitteitaan ja menetelmiään, koska hänen täytyy ottaa huomioon kritiikki, jota häneen voidaan kohdistaa yhteiskunnan muilta sektoreilta."
On selvää että Puolimatkan näkemys rakenteellisesta indoktrinaatiosta on kohtuullisen hyvä. Ongelmana onkin oikeastaan vain se, että yhteiskunnallinen indoktrinaatio on määritelty hyvin eri tavalla kuin yksilötason indoktrinaatio. Koska määritelmät ovat päinvastaisia, ja esimerkiksi instituutio voi edustaa joko "yhteisöä yksilönä" tai "yhteisöä rakenteena" syntyy määritelmäparista keinot mollata likimain mikä tahansa indoktrinaatioksi.
Puolimatka jättää myös indoktrinaatikäsitteessään huomioimatta ihmisen taipumuksen assimilaatioon. Tämä on yleistä Popperilla - ja monilla muillakin "avoimen yhteiskunnan" kannattajilla. Tosiasiassa koulutusjärjestelmän indoktrinaatio ei helposti onnistu jos se vastustaa yksilön kotikasvatusta ja vastaavasti se onnistuu hyvinkin helposti jos se tukee sitä. Tämä näkyy esimerkiksi erilaisissa tiededenialistisissa näkemyksissä ; Tämä on nykykulttuurissa jopa yllättävän tavallista. Ongelmia tulee esimerkiksi jos terveystietoa opetetaan vaihtoehtohoitopiiriaktiivien vesoille, joka näkyy esimerkiksi asenteissa rokottamiseen. Ilmastonmuutosdenialistien lapset toistavat vanhempiensa oppeja. Kenties vahvimmillaan tämä on tietysti kreationistien parissa, joiden kanta evoluutioon ja moniin uskonnontuntienkin asioihin ovat sellaisia että erimielisyyttä viittaavat argumentit eivät voi koskaan olla "riittävän hyviä". ~ Puolimatkan indoktrinaatiokäsityksen suurin ongelma onkin siinä että se unohtaa monin paikoin "Mortonin demonin". (Ja mikä pahinta, tekee tämän valikoivasti. Maailmankuva on "naturalistin ansa" ja selitys sille miten naturalistit ovat dogmaattisesti tiettyä mieltä vaikka ovat väärässä kun uskovat siihen naurettavaan evoluutioon ja kaikkea.)
Nämä ovat mainioita esimerkkejä siitä että yhteisö muuttaa keskustelukulttuurin yksisuuntaiseksi ; Jos mikään todiste ei voisi falsifioida tai kumota näkemystä yksilön päässä, ja jos ideologia kannustaa tämänlaisen asenteen kasvattamiseen on kysymys indoktrinoitumisesta. Tällöin erimieliset ovat vääräuskoisia joihin kohdistetaan julistusdiskurssia. Puolimatkan mainitsemat kultit yrittävätkin usein valloittaa tilaa nimenomaan siten että he eristävät yksilöt omalla sisäisellä kielenkäytöllä mutta keskusteluyhteyttä ei suinkaan katkaista ulkopuoliseen yhteiskuntaan tyystin ; Pekka Virkamäen "arka ja ahdas ismi" esimerkiksi kertoo hyvinkin kokonaisvaltaisesta kultista jonka ytimessä on julistava keskustelu. Erimieliset ovat olennaisia mutta heitä kohdellaan pelkästään jonain joka on automaattisesti väärässä ja joita varten on siksi korkeintaan kehitettävä ja keksittävä vasta-argumentit. Ja jos näitä ei ole, niin sitten yritetään käännyttää seuraavaa. Kultit yksisuuntaistavat keskustelukentän kritiikki-immunisoimalla näkemyksensä, eivät katkaisemalla yhteyttä totaalisesti koska tätä kautta katkeaisi myös tulokkaiden virta. Kultit ovat aggressiivisia ja ekspansiviisia, niiden ytimessä on argumentaation voittaminen keinolla millä hyvänsä. Ne päin vastoin vetoavatkin nykymaailmassa yleensä ottaen uskonnonvapauteen, sananvapauteen ja siihen miten asioista on keskusteltava ja miten heidän näkemystään tulee kunnioittaa ja olla siksi suvaitsevaisesti hiljaa siitä minkälaisia typeryyksiä niiden parissa sanotaan ja tehdään. Mistä mainio esimerkki löytyykin Aslan ry:stä tai Koivuniemen ryhmästä.
Puolimatka ei tietysti näe näitä - tai ainakaan lempilastaan kreationismia - mitenkään missään koskaan indoktrinoivana koska ne ovat se sosiaalinen piiri joka "suojelee ja tukee emotionaalisesti". (Mutta vain siihen rajaan asti että lapsi ei ala uskomaan syntiseen evoluutioon tai ala herrantähden kannattamaan homojen avioliittoa.) Puolimatka kohdistaakin mielellään tällöin kritiikkiä siihen että tämänlaisissa asioissa koulu "vieraannuttaa kasvatus- ja kulttuuri-instituutioista". Kasvatuksen ydin muuttuu tällöin radikaalisti. Tiede ja muu tietoa tuottava kulttuuri nähdään pelkästään yhtenä sosiaalisena ryhmänä ja oikeassaoleva ydin on kotikasvatuksessa, yksilön sosiaalisessa viitekehyksessä ja yksilön omissa intuitioissa - jotka kotikasvatus rakentaa ja jotka ovat assimilaation ydin. Ja tällä on syvällinen vaikutus siihen miten ihmeessä Puolimatkan intuitionistinen indoktrinaatiokäsitys on tietyistä ansioistaan huolimatta pohjimmiltaan aivan päinvastainen kuin miten indoktrinaatio käsitetään "noin yleisesti kaikessa". Tavallisesti indoktrinaation pääkalupakiksi nähdään nimenomaan se, että manipuloidaan ja yritetään saada yksilö assimiloimaan tiettyyn näkemykseen. Puolimatkalla tämänlainen vetoaminen on pohjimmiltaan manipulaation vastakohta, intuitioon vetoamista.
Indoktrinaatio näyttäytyy Puolimatkan maailmassa helposti nimenomaan kotikasvatusta ja perhettä ja omaa maailmankuvaryhmää vastaan hyökkäämisenä. Itsekriittinen falsifiointiperiaate on sen sijaan vain (hänen kammoamiensa ja halveksimiensa) "naturalistien sisäinen pelisääntö" siitä huolimatta että hän puhuu usein avoimesta yhteiskunnasta tavalla joka väistämättä tuo mieleen Popperin jonka kaikissa näkemyksissä falsifioinnilla oli olennainen rooli. (Eli Popperilla potentiaalinen kumoutuminen, falsifioituminen, oli sekä tieteenfilosofisessa että yhteiskunnallisisssa kannanotoissa.)
1: Toki Puolimatka puhuu siitä että "hyvin perustellut uskomukset" jotka ovat luonnontieteellisiä faktoja, ovat jotain joilla on tässä kohden erivapauksia, mutta kuten hänen oma roolinsa (väärinymmärtämänsä/olkiukottamansa) evoluution kriitikkona näyttää, se mikä on "hyvin perusteltua" on itse asiassa hyvin epämääräinen. Siksi käytännössä tämä on vain käsienpesupuolustuspuhe jolla pestään käsi vastuusta kun joku alkaa puhumaan gravitaatioteorian indoktrinoinnista. Puolimatka manaa suojakseen epämääräisen suojaverhon jota hän ei määrittele. Itse asiassa hän kieltäytyy ottamasta kantaa demarkaatiokysymyksiin vaikka korostaakin "hyvin perustellun uskomuksen" ehdotonta objektiivisen lopullista varmuutta jopa positivistisella innolla. Vaikka Puolimatka uskookin hyvin perusteltuihin uskomuksiin, demarkaatiokriteerien kaltaisia argumentteja tarvitaan jotta voidaan perustella mikä on tämänlainen. Joten tämä kantaaottamattomuus jättää täysin auki sen, mikä - jos mikään - oikeasti täyttää tämän "luvan kanssa erikoisoikeuksia saavan" luokan sisällön.
Tämä johtaakin siihen että voin viitata siihen minkälaista rakenteellinen indoktrinaatio itse asiassa on. Tästä saa kenties helpoimman lähestymistavan Terry Pratchettin "Pienet jumalat" -kirjasta. Tämä on toki viihteellinen fantasiakirja (eikä tietokirja) mutta siinä kuitenkin muistutetaan siitä millä tavalla uskontojen ja muiden vastaavien instituutioiden luonteelle usein tapahtuu ; Uskonnon koolla on väliä.
Pratchettin maailmassa pienet uskonnot ovat yksilöille tärkeitä. Suuret uskonnot sen sijaan joutuvat kuluttamaan paljon vaivaa erilaisten byrokraattisten kiemuroiden ajamiseen ja uskonnon aseman ja toiminnan ylläpitämiseen. Tällöin uskonnollisessa toiminnassa on kysymys enemmän rahanpyörittelystä ja rakenteiden ylläpitämisestä ja se latistuu pelkiksi ulkoisiksi tavan vuoksi tehdyiksi rituaaleiksi. Suuret uskonnot ovat siksi yllättävän heikkoja ja niiden vetovoima ei kykene taistelemaan marginaalisempia näkemyksiä vastaan. Vieraassa ja pienessä on henkilökhtaisuutta ja eksotiikkaa. Pienyhteisössä on toki mahdollisuus tämän vuoksi fanatismiin. Mutta isot järjestelmät mahdollistavat kliinisen systemaattisemman väkivaltakoneiston jossa johtoportaan jäsenet voivat ajaa muita tekemään pahoja asioita.
Tässä mielessä onkin hyvä huomata että indoktrinaatio on aina tasapainottelua. Itse asiassa Puolimatkan teksti tuokin esiin hyvin sen, että nykymaailmassa voidaan oikeastaan puhua indoktrinaatiokortista joka liittyy vahvasti sellaisiin käsitteisiin kuin "Galilei -syndrooma" jonka sisällä "heitetään vainokorttia" niille jotka ovat erimielisiä. Keskustelu onkin indoktrinaatiokeskustelun kautta suurelta osin ajautunut omituiseen henkilöä vastaan hyökkäämiseen jossa erimielisyys jossain asiassa tulkitaan indoktrinaatioksi ja kun erimielinen on väärässä, täytyy aina keksiä keino miten tämä saavutetaan. Puolimatkan määritelmäpari mahdollistaa sen että indoktrinaatiosta syyttäminen on aina mahdollista ja kaikkialla. Tällöin ei enää puhuta siitä onko joku näkemys hyvä vai ei, vaan asian sijasta puhutaan ihmisistä ja siitä kuka vainoaa ketäkin. Ja kun määritelmäparit on noin sopivasti valittu, vainoa tapahtuu aina. (Vihollinen on jo tuomittu valmiiksi, on vain keksittävä miten hän on syyllinen.)
Tämä taas kuvaa hyvinkin voimakkaasti aivan kaikkea denialistista kulttuuria nyky-yhteiskunnassa. Jopa holokaustin (juutalaisten joukkotuhonnan) kiistävät (ne harvat joihin "natsikortin heittäminen" ei ole suoranainen virhe) vetoavat siihen miten heitä kohdellaan julmasti. Lempeimmillään tämä on sitä mitä "Magneettimediassa" sanottiin juutalaisten ylivallan, illuminatin ja muiden vastaavien juutalaisiksi määriteltyjen salaliittoisten valtakoneistojen tiimoilla. (Älkää lukeko kun juotte kahvia.) "David Irving tuomitaan kolmeksi vuodeksi vankilaan Itävallassa, sillä hän kieltää, että holokausti eli Juutalaiste joukkotuho tapahtui. On tärkeä huomauttaa, että ainoa historiallinen tapahtuma, jonka kysenalaistamisesta joutuu pidätykseen, on holokausti. Tämä johtuu siitä, että Rothschildien suurin ase SINUN, TYPERÄN GOY:n aivopesemisessä on ollut väite, että Juutalaiset ovat niin köyhiä ja vainottuja, kun tosiasiassa he kontrolloivat suurimman osan kansainvälisestä rahoituksesta ja kansainvälisistä yhtiöistä kautta koko maailman." Syytös indoktrinaatiosta ja vainosta on vakiotavaraa. Ja sitä sovelletaan aina tavalla jonka tekemisessä Puolimatkan tapa käsitellä "rakenteellista indoktrinaatiota" auttaa vain aivan helvetisti.
Nykyaikaisen indoktrinaation tärkein keino onkin vedota avoimeen yhteiskuntaan ja syyttää indoktrinaatiosta. Sillä tämä latistaa keskustelun viholliskuviksi jossa vastapuolella on vain "vainoava paha sosiaalinen ryhmittymä". Syytös siitä että "maailmankuva ja intressit" ajavat tietyn mielipiteen dogmaattisesti läpi on tehokas pelottelukoneisto ja vie sympatiaa kyseiseltä mielipiteeltä. Syynä on se, että sirpaloituminen ei ole suinkaan tuhonnut sosiaalisuutta. Fragmenttejen sisällä on hyvinkin voimakas ryhmäpaine. Kotikasvatus ja kulttuurillinen kaveripiiri rakentavat nimenomaan näitä järjestelmiä. Järjestelmiä jotka rakentavat viholliskuvia ja levittävät vihapuhetta (kuten perättömiä syytöksiä maailmanvalloituksista tai joukkotuhonnan haikailuista. Jostain josta esimerkiksi käy HAARP tai evolutionisti Piankan kohtaamat mielivaltaiset syytökset). Avoimen yhteiskunnan viholliset vetoavat nykyään poikkeuksetta avoimeen yhteiskuntaan. Eivät siksi että he kannattavat sitä, vaan siksi että ikään kuin "vallankaappaushenkisesti" strategiat valitaan vallitsevan systeemin sääntöjen mukailulla. Tämä on juuri sitä että perimmäiset tavoitteet joustavat tosiasioiden edellä, ottamalla huomioon se että kaikkiin tahoihin kohdistuu mahdollisesti kritiikkiä. Tästä strategisesta ajattelusta malliesimerkkinä toimii nimenomaan "juridinen fundamentalismi" joka muuttaa ideologiasisältöä lähinnä hävittyjen oikeusjuttujen vuoksi. On tavoite, joka on lyöty lukkoon ja johon ei kohdisteta mitään "naturalistien sisäistä peliä" eikä kyseenalaisteta. Tärkeintä on siksi vain keksiä keino jolla tavoite saadaan läpi. Tämän dogman toteutumisen eteen ollaan valmiita tekemään kompromisseja siinä määrin missä lainsäädäntö ehdottomasti pakottaa. Kaikki kritiikki on tässä maailmassa vain "väärinajattelevien indoktrinoijien asettamia hidasteita" eikä esteitä. "Totuus murskaa lopulta" -henkinen toiveikas ajattelu onkin sitten se viimeinen silaus positiiviselle omaan pienryhmään ja kulttuuripiiriin sitoutumiselle. Ja yhteisen asian ajaminen tietysti sitoo tähän pienryhmään joka tukee tavoitteita ajavia yskilöitä emotionaalisesti jos ja vain jos he tätä yhteistä asiaa ajavat ja jakavat yhdet ja samat mielipiteet.
Kun ihminen kuuluu tämänlaiseen ryhmään, hänen mielipiteitään taatusti kuullaan (halusi tai ei). Ja nämä mielipiteet ovat asenteiltaan puolustava-käännyttäviä. Eivätkä itsekriittis-vaihtoehtopunnitseva-keskustelevia. Popperinkaan avoin yhteiskunta ei ollut anarkia, siksi falsifiointiperiaate olikin hänelle niin tärkeä ; Se kun oli hänen maailmassaan normatiivinen sekä yhteiskunnassa että tieteenfilosofiassa ; Näin se onkin nähtävissä tiedeyhteisön kohdalla kaksoisroolissa ; sekä tieteenfilosofisena normina että tiedeyhteisön sosiaalisen puolen liekana. Indoktrinaatio ilman tämänlaista "naturalistien sisäistä peliä" muuttaa anarkistiseksi metelöinniksi jossa olennaisena uhkana on se indoktrinaatiotyyppi jonka Puolimatka (kenties tarkoituksellisesti kenties siksi että lukkiutunut Mortonin demonin syömä mieli ei sitä suostu hyväksymään) ohittaa ; Tällöin on puhuttava yksilön ja yhteiskunnan välillä olevasta asiasta. Pienryhmien harjoittamasta indoktrinaatiosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti