"Do you find me sadistic? You know, I bet I could fry an egg on your head right now, if I wanted to. You know, Kiddo, I'd like to believe that you're aware enough even now to know that there's nothing sadistic in my actions. Well, maybe towards those other... jokers, but not you. No Kiddo, at this moment, this is me at my most ... masochistic."
(Bill, "Kill Bill", vol 1)
Eilen kirjoitin "Kill Bill" -elokuvasarjasta siten, että keskityin sen pääteemaan, buddhalaisuuteen. Tässä käsittelin toki molempia elokuvia samanaikaisesti, mutta painotus oli kuitenkin enemmän ensimmäisen osan kohdalla. Syynä oli se, että ensimmäisessä elokuvassa tutustutaan Beatrixiin. Toinen osa taas keskittyy enemmän Billin ympärille ja oikeastaan vasta toisessa elokuvassa on Beatrixin "origin story". (Mikä on poikkeuksellinen tapa lähestyä tutustuttamista ; Länsimaissa ajatellaan usein että historian tunteminen on tärkeää ja että alkuperä, provenienssi, jotenkin auttaisi tuntemaan mitä asia on. "Kill Billissä" teot ja oleminen ovat tutustumista ja vasta tämän jälkeen "voidaan lähestyä asian historiaa".)
Tämäkin valinta keskittyä alkuperään ja menneen elämän tarinaan toisessa osassa on kuitenkin elokuvan teemaa tukeva. Sillä jos Beatrix ilmentää buddhalaista halusta irtautumista, Bill pyrkii sen maksimoimiseen.
Billin hahmoa voidaan kutsua äärimmäisen Niezscheläiseksi, hän on hahmo joka pyrkii yli-ihmisyyteen ja elämään jossa tapahtumissa on merkitys ja jossa katumusta menneisyyteen ei ole. Merkittävin huomio on, että hän ei ole sadisti ; Hän itse toteaa ensimmäisessä osassa että kostettava tappotyö kirkossakin on hänelle äärimmäisen masokistinen aktio ; Tämä asenne on ymmärrettävissä nimen omaan Nietzscheläisen viitekehyksen kautta ; Tunteiden saavuttaminen on tärkeää ja kärsimys ja kokemus ovat toisiinsa nivoutuneita. Siksi siinä missä buddhalainen pyrkii tuskan poissaoloon ja tavoitteellisuuden - merkityksellisyyden - katoamiseen, on nietzscheläinen elämässä tavoitteiden, heittäytyvän riskinoton - ja merkityksellisyyden - sävyttämää. Tämä sama asenne näkyy siinäkin että Bill alleviivatusti kieltää tappamasta Beatrixia sairaalassa. Hän on avuttomassa tilassa ja hänet voitaisiin myrkyttää kooman aikana. Mutta Bill kokisi tämän murhaajan oman itsen halveeraamisena.
Tämän ymmärtäminen on kenties helpompaa ottamalla avuksi eilen manattu Schopenhauer. Hänen maailmassaan "onnellisuus ei kuulunut kauppaan". Hän pyrki vain välttämään riskejä. Nietzschen taas kerrotaan kokeneen nuorempana viehtymystä tämänlaiseen ajatteluun mutta tajunneen että jos ottaa riskejä ja on valmis kärsimään, niin maailmassa on paljon merkitystä. Onnellisuus kuului kauppaan, mutta onnellisuutta sai jos ja vain jos oli valmis hyväksymään myös sen, että surullisuus tuli mukana. Schopenhauerilainen varovaisuus johtaa tunteettomuuteen ja merkitysten liudentumiseen.
Tarantinon ratkaisu on nerokas. Sillä vaikka yli-ihmisopilla onkin negatiivinen maine, on itse asiassa melko vaikeaa keksiä aitoa yli-ihmistä joka kuluttaa elämänsä destruktiivisessa aktiossa. Eli jossain jossa tapetaan muita. Omalakisuus kun ei tarkoita julmuutta ; Ei olla pahoja vaan hyvän ja pahan tuolla puolen. Tämä väärinkäsitys on hyvin kattava ja itse asiassa murhaava oikeaoppinen nietzscheläinen voi tuntua vaikealta rakentaa. Tarantinon oivallus siitä että Billille tappaminen on masokistinen aktio muuttaa tämän olennaisen asian ; Klassisen väkivallantekijän ajatellaan olevan tuhoava sadisti, ja tämä näkemys on suorastaan ristiriitainen yli-ihmisen kanssa. Mutta tekemällä tappamisesta masokistisen aktion, jossa pahoja tehdään koska siinä on maksimaalinen tunne-elämys jossa kärsimys ja nautinto ovat yhteensidottuja, tilanne muuttuu. Tämän tuskan kautta Bill kanavoi taidettaan, jonka pääasiallinen tuotantoväline on muiden ihmisten veri.
Kill Billissä onkin jännite itämaiselle tyypillisen buddhalaisen asenteen ja länsimaisen nietzscheläisen asenteen välinen kamppailu. Beatrix joutuu kamppailemaan tällä aralla alueella, joka näkyy esimerkiksi ensimmäisen osan lopussa jossa hänen kerrotaan olevan vain länsimainen tyttö joka leikkii katanamiekoilla.
Koska tarinankerronnassa jännitteet ovat usein eroavaisuuksia, on kuitenkin hyvä huomata se, mikä yhdistää molempia. Se on Jumalan tappaminen ; Tämä teema näkyy elokuvassa monessa paikassa. Kun Hattori Hanzo tarjoaa miekkaa, hän huomauttaa seuraavaa : "I am finished doing what I swore an oath to God 28 years ago to never do again. I've created something that kills people. And in that purpose, I was a success. I've done this because, philosophically, I am sympathetic to your aim. I can tell you with no ego, this is my finest sword. If on your journey, you should encounter God, God will be cut."
Hanzon asenne on järkevä, koska kävipä Beatrixin sisäisessä kamppailussa miten tahansa, niin tämä asia olisi jokin joka tapahtuisi. Jumalansurma yhdistää sekä nietzscheläistä maailmaa että buddhalaista maailmaa. Eli niitä maailmankuvia joiden välisestä välienselvittelystä elokuvasarjassa on ylipäätään kyse.
1: Buddhalaiset tuntevat koanin "jos kohtaat Buddhan tiellä, tapa hänet." Tämä koan on monimerkityksellinen. (a) Ensinnäkin buddha on nirvanassa joten hän ei tavallaan voi olla täällä. Joten jos tapaat buddhan, hän on feikki. (b) Toinen asia on siinä, että jos tapaat buddhan ja hän on aito buddha, et kuitenkaan voi tappaa häntä oikeasti, joten jos yrität tappaa buddhan ja onnistut tässä, paljastat vain huijarin joka on jossain määrin hyvä asia. (c) Elokuvan kannalta merkityksellinen tulkinta on siinä, että buddha on ihmisille myös tavoite ja maali, jotain joka konkretisoi tavoitteet. Näin luonnollinen elämä voi unohtua kun elämä muuttuu elämisen sijasta elämisen tavoittelemiseksi. Buddhan kohtaaminen etäännyttäisi buddhalaisuudesta, ja buddha olisi esteenä jossain jossa buddhan pitäisi olla apuväline. Kohdattu buddha ei siis oikeastaan voisi olla mitään muuta kuin huijari ja epäjumalankuva.
2: Nietzschen tunnettu hokema taas sanoo että "Se joka jumalaansa rakastaa se häntä kurittaa." Hänen maailmassaan Jumalasta tulee helposti nihilistiseen elämään ajava laimea tuskan turruttaja. Nietzschestä tämänlainen tavoitteeton autius olisi huono asia. ~ Jos tämä tuntuu omituiselta, niin toki klassinen kristinuskokin pitää sisällään sadistisen tuhoavan rakkauden. "Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain." Tämä muistuttaa että "kurituksen" nähdään länsimaisessa maailmassa olevan jotain jolla saavutetaan asioita. Se on intentionaalista aktiota jossa päämäärä oikeuttaa keinot.
Onkin mielenkiintoista huomata, että vaikka ensimmäinen elokuva onkin buddhalaisuutta korostava, siinä Beatrix on enemmän nietzscheläinen. Elokuvassa on kysymys tämän muuttamisesta. Toinen osa, jossa Beatrix lopulta saavuttaa nirvanan - ainakin ZEN koanien perinteessä on esityksiä joiden mukaan jos koanin ymmärtämiseen ei liity naurua, sitä ei ole ymmärretty oikein - taas on korostetummin elokuvana nietzscheläinen mutta Beatrix itse on siinä buddhalaisempi. Yksi nerokkaista ratkaisutavoista onkin juuri väkivaltaistaustaisen "origin storyn" laittaminen nimenomaan toiseen osaan. Sillä menneisyys, tulevaisuus ja vastaavat ajalliset teemat ovat erityisen länsimaalaisia. Jo tämä ratkaisu tekee elokuvan sävystä heti "monta astetta nietzscheläisemmän". Näin elokuvassa tausta on maailma ja Beatrixin hahmo elää siinä. Vasta lopussa onnistuu ykseys jossa ulkopuolen ja sisäpuolen ero muuttuu merkityksettömäksi. Jännite johtuu siitä että Beatrix on kesken. (Tämäkin on jotain joka ei oikein länsimaiseen mindsettiin sovi.)
Onkin erikoista että Billin ja Beatrixin välinen suhde on omalla tavallaan jumaloiva. He ovat toistensa Jumalia. Näin ollen maailmankuvien käsittely paljastaakin että Bill on Beatrixin jumala jonka hän tappaa. Ja Beatrix on Billin jumala jota hän kurittaa. Tappaminen on irtautumista. Ja irtautuminen on vapautumista. Kurittaminen taas on kiinnipitämistä, jotain joka ylläpitää riippuvuussuhdetta. Tämä taas ei johda vapautumiseen vaan sitoutumiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti