tiistai 30. kesäkuuta 2015

Taiteen arvioinnista ja tiedenyyläämisestä

Olen blogissani usein arvioinut ja tulkinnut hyvin monia elokuvia, tietokonepelejä, sarjakuvia ja muita taideteoksia. (En kuitenkaan, ainakaan toistaiseksi, balettiesityksiä.) On jopa olemassa ihmisiä jotka pitävät niistä ja sanovat jotain sen tyylistä, että tulkintani ovat hyvin filosofisia ja että he itse eivät osaisi sellaisia tehdä. Tämä on aina hieman ällistyttänyt minua. Toki tapani tehdä asia vaatii yleissivistystä. Mutta pidän kulttuuriarviointia kuitenin keveänä ja pinnallisena touhuna. I am a shallow guy.

Tässä yhteydessä on tietenkin mietittävä mitä taidekriitikko ylipäätään tekee. Ollakseen hyvä tai huono jossain on oltava jotain jossa on jokin määritelmä tai sellaisten joukko, joihin suhteessa onnistutaan tai epäonnistutaan. Taiteen kohdalla tämä on hyvin omituinen konsepti. Kuitenkin asiaa voidaan lähestyä vaikka Humen näkemyksen avulla, kuten demonstroin kuinka Anita Sarkeesian - "ihminen" jonka asennetta pidän vammaisena, ja jota en liitä älyllisyyteen tai filosofiseen taitavuuteen - on kaikesta huolimatta hyvä taidekriitikko.

Tämä demonstroi että taidekritiikki on konkreettisesti jotain muuta kuin sitä että otetaan taideteos ja sitten analysoidaan sen sisältö filosofisesti. Tästä huolimatta minun tapani tulkita teoksia on usein juurikin tuo. Ja tätäkin pidetään saamani palautteen pohjalta "hyvänä taidekritiikkinä". Toki itsekin saatan sopia jossain määrin Humen kriteeristöön. Taidekritiikki on siis enemmän filosofisen analyysin tuolla puolen kuin sitä vastaan.

Tällä kertaa otan ytimeen kuitenkin tiedenyyläyksen.

Tekemäni taidekritiikki saa yllättävänkin harvoin kommentointia. Vuosien varrella siitä on kuitenkin syntynyt muutoin paljon keskusteluja. Ja niiden ynnä kommenttieni perusteella uskallan esittää, että tämä aihe herättää tunteita. Ja vaikuttaa että tässä herätän skismoja. Tai sitten skismat ovat tuossa joka tapauksessa.

Osa ei pidä sitä että vaikka scifin fysiikan virheellisyyksiä kaivellaan. Toisaalta koska olen skientisti - tai koska olen leimautunut skientistiksi, tai koska olen itse identifioinut itseni skientistiksi koska se edustaa sellaisia ideaaleja joita haluaisin toteuttaa riippumatta siitä toteutanko niitä - on myös korostettu että en jotenkin ole kunnollinen skientisti koska en suhtaudu negatiivisesti vaikka kauhuelokuvien yliluonnollisiin ilmiöihin.

Asia on toki minulle vaikea ja arka. Kenties en ole "kunnollinen skientisti". Nyrkkisäännöstöksi voisi sanoa että
1: Arvostan paljon sitä että taiteessa on tiedettä. Nyrkkisääntönä olkoot Raymond Chandler -sitaatti ; "The truth of art keeps science from becoming inhuman, and the truth of science keeps art from becoming ridiculous." Tuo näkemys toki maistuu hieman turhan paljon NoMa -periaatteelta.
2: Mutta jos maailman tiede on kunnossa se osoittaa jonkinlaista paneutumista. Ja minun näkemykseni hyvästä taiteesta pitää tätä osiota tärkeänä. Hyvä taideteos pitää sisällään työtä ja taitoa. Eikä kysymys ole pelkästään siitä meneenkö taideteoksen tekemiseen itsessään kauan aikaa. Hyvä taide voi olla kuin hyvä miekanisku. Itse suoritteen tekeminen ei kestä kauaa, mutta saadakseen sellaisen aikaiseksi täytyy harjoitella pirusti. Tieteenmukaisuus on yksi tapa ratkaista asia.
3: Ja lisäksi olen enemmänkin sitä mieltä että fanaattinen ajatus siitä että taiteen pitäisi olla sisällöltään ihantellinen ja tietynlainen sopii propagandaan. Vain uskovainen fanaatikko vaatii että esimerkiksi taideteoksien olisi oltava sisällöltään kristittyjä. Tai islamistisia. Olen käsittänyt että ihmisillä on mielikuvitus ja he osaavat käsitellä asioita jotka ovat (a) epätosia (b) epäeettisiä. Ihmiset usein osaavat erottaa mielikuvituksen todesta. Ja oleellista on että vaikka uskonnon kohdalla tämä saattaa olla hämärtynyt (tai sitten ei) niin taiteen kohdalla näin ei ole. Kauhun yliluonnollinen hirviö ei ole totta. En järkyty tästä vääräoppisuudesta. En toisaalta järkyty myöskään jos vaikka televisiosarjassa tapetaan ihmisiä. Koska erotan että tapahtuma ei ole totta ja että tekoa ei välttämättä esitetä ihannoivassa valossa.
4: Jos arvioin taideteosta katson enemmän sitä onko maailman toimintaan panostettu. Ja onko se sisäisesti koherentti. Ja itse asiassa pyrin tähän myös tieteen puolella. En arvosta sitä että jokin ilmiö, kuten parapsykologia tai keijukaiset, vain tuomitaan a priorisesti vääräksi. Ne paljastuvat bullshitiksi a posteriori. Joko suoraan falsifioitumalla tai sitten jäämällä selitysvoimaltaan tyhjiksi.

Arvoista normeja?

Ei kuitenkaan ehkä pidä ottaa vain minun sanaani tästä. Sillä ylläoleva kuvaus pitää sisällään kannanottoja joiden ymmärtämiseksi on hyödyllistä tutustua Arnold Isenbergiin. Hän kuvasi "Critical Communicationissa" taidekritiikkiä. Hänen näkemyksensä mukaan taidekritiikki itse asiassa näytti mallintuvan tietynlaiseen kaavaan.
1: Arvostus. Taideteos arvioidaan joko hyväksi tai huonoksi. On siis olemassa jokin joka sitten saa ties mitä. Tämä on yksinkertaisimmillaan pelkkien tähtien antamista. Itse asiassa olen yrittänyt koostaa omaan facebooksivuuni nimenomaan näkemäni elokuvia. (Kirjojen kanssa olen lakannut yrittämästä, niitä on liikaa ja ne ovat sellaisia että ne eivät pääse etupäässä juonellista ja myytyä kirjallisuutta edustavaan facebookin luetteloon. Enkä jaksa päivittää listaa muutoin.) On suorastaan hämmästyttävää miten kykenen laittamaan niitä tähtiä elokuville. Tai ainakin miten helposti ne laitan. On usein helpompaa antaa tähtiä kuin kertoa miksi antaa niitä juuri sen verran kuin antaa.
2: Perusteisiin, jotka voivat viitata vaikka siihen että dialogi tuntuu epäaidolta, tai siihen että elokuva käyttää kauheasti kliseitä. Panostus siihen miksi annetaan tähtiä niinkin paljon kuin annetaan.
3: Normatiivinen kommentti jonka mukaan peruste on paitsi jotain joka määrittää että hyvä taide noudattaa annettuja perusteita. Toisin sanoen perusteet muuttuvat dogmiksi jolla tuomitaan teoksia.

Tämä mahdollisuus on selkeästi olemassa. Tiedenäkemys voidaan nähdä analyysiä rikastavana mutta toisaalta siitä voi tulla rajoittava dogmi. Jotain, joka dogmatisoi taiteen. Että jos taiteen pitäisi olla myös tieteellisesti korrektia niin se olisi huonoksi taiteelle. Koska taiteen kuuluu olla monista vapaata ja silloin taide määrittyy hyväksi ilmaisun aitouden, luovuuden, sananvapauden ja muun vastaavan kautta.

Mutta tämä kaavamaisuus voi olla vähemmän kuvaus siitä mitä taidekritiikki on, kuin demonstraatio siitä että taidekritiikkiä tehdään helposti ja usein huonosti. Yleisyydestä on paha vetää ohjetta. Normaali ja normi ovat sanoina lähellä toisiaan mutta ovat hyvinkin eri asioita. ("Normipäivät" ovat sitten erikseen.) Isenberg itse asiassa esittikin että kaavan ongelma on juuri siinä että kun esitetään tälläisiä perusteita pro tanto, voimme huomata että vaikka kliseet ovat usein huono asia niin silti jotkut elokuvat käyttävät kliseitä aivan mainiosti, tarkoituksella ja vaivaa nähden. Ja ilman tätä normaalia taidekriitikko ilmaisee vain oman mielipiteensä.

Jos arvostelu tai arviointi ovat vain yhden ihmisen mielipiteitä, eikä siitä voi yleistää taidetta koskevia ohjeistuksia tai ymmärrystä. Tämä taas kyseenalaistaa sen miksi on ylipäätään tarvetta koko taidekritiikille. Maksetaanko sitä jollekulle ihan oikeaa rahaa, vaikka hänen tekemänsä on todennäköisemmin, vahvemmin ja enemmän illuusiota kuin uskontojen dogmatiikka?

Onkin kiinnostavaa että on mahdollista että arviot, etenkin jos ne ovat tähtimäärän antamista, ovat täysin subjektiivisia. Ihminen on omituinen sosiaalinen eläin joka kuitenkin käyttää elokuva-arviointeja päätöksenteossaan apuna kuin nämä lausunnot olisivat objektiivisia. Toisaalta voidaan uskoa että ihmisillä on jotain biologisia estetiikantajuun liittyviä piirteitä. Ja jos ei muuta niin ainakin kasvatus ja kulttuuri homogenisoi meitä jonka jälkeen taidekritiikki muuttuu sosiaalisuuden kautta joksikin josta voidaan yleistää vaikka se onkin subjektiivista.

Tiedenyyläys on objektiivista

Oma lähestymistapani arviointejen ja tulkintojen tekemiseen on sellainen että se toki suurelta määrin kiertää Isenbergin kuvaamia ongelmia. (Tai konventioita, konventio voi olla hyväkin, se että jokin on yleistä voi olla myös hyvää.) Tämä näkyy jo varsin varhaisissa töissäni. Kun arvioin Pinien "Elfquest" -sarjakuvaa, minulta odotettiin kommenttia piirrosjäljestä ja jonkinlaista numeerista arviointia. Sen sijaan kaivoin esiin minkälaisia teemoja ja jännitteitä sarjassa oli. Kuvasin eri kirjoja eri näkökulmissa, esimerkiksi sitä kautta mikä on sadun "opetus" (eettinen) ja miten eräs teos itse asiassa toistaa klassisen Faust -tarinan. Kommentit olivat sitä että teksti ei ollut sitä mitä oli tilattu, mutta voisinko tehdä niitä lisää.

Tämä ratkaisuni on siitä kätevä että se kiertää haukkumiset ja kehumiset. Ja usein se että jotain analysoidaan filosofisesti luo ajatuksen siitä että teos on jotenkin sivistynyt ja arvostettava. En itse asiassa aivan hirveästi pitänyt "Elfquestista". Filosofinen analyysi esti minua haukkumasta teosta (joka taas olisi varmasti sotkenut ns. maksusuhteen) ja toisaalta se koettiin sen jälkeen arvokkaana.
 
Jos otamme elokuvan ja katsomme sitä miten hyvin elokuvan fysiikka on samaa kuin tosimaailmassa, käsitellään objektiivista asiaa. Toisaalta kun analysoidaan jonkin filosofista sisältöä syntyy kommentteja jotka näyttävät että onko tarinassa ristiriitaisuuksia vai onko se koherentti. Nämä taas ovat loogisia ehdottomuuksia. Ne eivät ole mielipidekysymyksiä. (Vaikka tosiasiassa näkökulmia on aivan käsittämättömän monia. Sellaisen valitseminen on jossain määrin mielivaltaa. Valitun kulman noudattaminen ... not so much.)

Isenberg reagoi huomioonsa sanomalla että taidekritiikin konventio on mallina näppärä. Mutta arvio on silti subjektiivinen. Toisin sanoen ei ole mitään normia hyvälle taiteelle. Mutta kun hyvä taidekriitikko antaa arvosanat ja sitoo siihen perusteita, niin me voimme valita pidämmekö näitä perusteita merkittävinä. Taidekriitikko voi myös ohjata huomiotasi seikkoihin joita et ole itse huomannut. Ja tätä kautta voit uudelleenarvioida teoksen. (Josta syntyy joskus kokemus siitä että ei osaisi itse tehdä sellaista. Ja joskus että olisihan se pitänyt huomata itsekin.) Taidekritiikki luo uusia näkökulmia ja näin voimme tehdä parhaan mahdollisen kokemuksen teoksesta kokonaisuutena. Lopullinen arvio on kuitenkin aina taiteen kokijan oma.

Tämä tarjoamani on tavallaan hyvin erilainen tapa tarttua Isenbergin tarjoamaan ongelmaan. Kun näkökulma siirretään pois mieltymyksistä saadaan taidekritiikkiä joksikin jossa taidekriitikon taidot pääsevät näytille. On hyvää ja huonoa taidekritiikkiä. Taidekritiikki muuttuu taidoksi ja vähemmän subjektiiviseksi. Olen tässä hyvin vahvasti samaa mieltä kuin Beardlsley teoksessa "On  the generality of Critical Reasons". Hän esittää että taide on muutakin kuin pitämistä. Hänestä on oleellisesti eri asia pitää taideteoksesta kuin tiedostaa että se on taiteellisesti arvokas tai hyvin tehty. Tämä on helpohkoa demonstroida sillä että esimerkiksi minä nautin monista elokuvista jotka ovat oikeasti hirveän huonoja. Niistä tulee naurettavia ja siksi katsomisen arvoisia. Tai jopa aidosti hyvältä tuntuvia elokuvia, sellaisia joiden pitämistä hieman häpeää. Ja toisaalta moni selkeästi taitava ja syvällinen teos ei miellytä minua vaikkapa teoksen väärän maailmankuvan vuoksi.

Mutta onko objektisointi kätevää?


Netissä on elokuvien ja tietokonepelien tiedevirheitä, juonessa olevia aukkoja, inkonsistenssia ja kliseitä listaava "CinemaSins". Siinä on otettu kohtauksia ja yläkulmassa on syntilaskuri. Tämä voidaan nähdä jonain joka on äärimmillään valitsemaani näkökulmaa. Se on toki huumorikanava, mutta itse asiassa siinä voidaan nähdä vakavan taidekritiikin piirteitä. Onko se jotenkin oleellisesti parempaa taidekritiikkiä kuin mieltymysnäkökulmaan jämähtänyt, myös komediallinen, "Screen Junkiesin" "HonestTrailers"? (Itse pidän molemmista. Joskin minun on vaikeaa pitää niitä taidekritiikkinä. Vaikka niissä on paljon taidekritiikin piirteitä. Tämän blogauksen kannalta demonstroivilla tavoilla. Ne ovat kuitenkin huumorikanavia.)

"CinemaSins" on erittäin pedanttinen ja on esimerkiksi vaikeaa olla erimielinen siitä että "Titanic" -elokuvassa mainitaan järvi jota ei ollut Titanic -laivan uppoamisen aikana ollut olemassa. Ja tämänlainen puute historiallisessa elokuvassa ei ainakaan tee siitä parempaa ja huolellisemmin tehtyä. Se ei toki ole monista kovin mielenkiintoinen tai tärkeä detalji. Lopputulos on "objektiivinen" tai ainakin "mielipideriippumaton". Tuon tyylistä lähestymistapaa moititaankin helposti hiustenhalonnaksi. Kenties siksi että sitähän se on.

Oma näkemykseni on omani.

Itse näen että taidekritiikin hyvyys tiivistyy "joksikin hieman muuksi". Nähdäkseni kyseessä on enemmänkin taidekritiikin pragmaattisuus. Elokuvissakäynti on arkielämää. Sen voi tehdä jouhevaksi ja miellyttäväksi. Ja nimenomaan niin että kritiikki rikastaa katsomiskokemusta. Itse luokittelen että jotkut lähestymistavat elokuvanteossa ovat ongelmallisia.

Esimerkiksi juonipaljastukset ovat siitä erikoisia että kun ne kertoo, ei ole kiinnostusta palata asiaan. (En muuten ole pitänyt pelkistä juonitiivistelmistä ekaluokan jälkeen. Spoilerit ärsyttävät monia, minä pidän niitä kiusallisina ja jossain määrin triviaaleina.) Juonipaljastukset voivat jopa vähentää taideteoksen arvoa. Toisaalta juoni on teoksissa pinnallisinta. (Eräs pinnallisin tietämäni lukija sanoo että hän ei koskaan lue kirjoja uudestaan koska hän saa niistä kaiken irti kertalukemisella. Ensilukemalla saa kuitenkin juonen ja juonenkäänteet. Itse näen että hyvä teos vaatii monta lukukertaa. Toisaalta elokuvia voi seurata immersiivisesti ja tässä juonipaljastus on kyllä ongelma.)

Juonipaljastukset tuottavat ikävän asian, riesan joka pitää oikeuttaa jollain. Juonipaljastukset ovat usein tarpeen jotta voidaan tehdä kannanottoja vaikkapa teoksen maailmankuvasta tai sisäisestä logiikasta. Filosofinen näkökulma teoksiin lisää niihin asioita, joten juonen paljastamisesta seurannut uhraus on perusteltu. Eli ihmiseltä ei poisteta yllätystä vaan hän voi ikään kuin katsoa koko elokuvan siten että tausalla on "jotain suurempaa". Moni pitää tälläisiä katsomisia rikkaampina kuin pelkkää juonen katsomista.

Siksi en pidä "CinemaSinsiä" tai nörttien tiedevirhelistauksia taidekritiikkinä. On enemmänkin niin että jos etsii fysiikkavirheitä televisiosarjasta, niin harjoittelee fysiikkaan liittyviä taitoja. Ei taidekritiikkiä vaan itse asiassa harjoittaa fysiikan mallien sisäistämistä ja osaamista käyttäen apuvälineenä vaihtoehtotodellisuutta jonka vaikka televisio iloksemme tuo. ; Virheiden tiedostaminen vähentää katsomisnautintoa. Toisen keksimän virheen spottaamisesta ei myöskään tule samanlaista löytämisen iloa kuin samaisen virheen itse löytämisestä.

En itse asiassa yleensä hauku tulkinnoissani taidetta. Ja noin muutoin minua ei tunneta hienotunteisuudestani. Syynä ei ole se että välittäisin ihmisten tunteista. Sen sijaan suhtaudun taiteeseen siten että se ei edes väitä olevansa totta. Tämä tietty irrallinen asenne todellisuudesta erottaa taideteokset maailmankuvista, poliittisista mielipiteistä ja uskonnoista. Eli asioista joita ei yleensä pidetä taideteoksina sanan vahvimmassa mielessä. Vaikka teoriassa voi olla kiinnostavaa miettiä onko Suomen budjettiriihen esitykset taideteoksia ja suorittaako eduskunta jonkinlaista performanssitaidetta.) Taidekritiikki on yksinkertaisesti sitä että niistä saa joko suosituksen jota seuraa tai ei. Tai sitten ne antavat katsojalle jotain niin että hänestä on kivempi nähdä teos arvion lukemisen jälkeen kuin ennen sitä.

Miksi smallsword on yllättävän oleellisesti erilainen kuin sapeli

Jos katsoo smallswodreja, ne näyttävät melko samanlaisilta kuin sapelit. Molemmissa on hyvin samantyylisiä kahvaosia. Toki suuri osa sapeleista on huomattavan käyriä. Mutta osa niistä on yllättävänkin suoria. Ne ovat useasti suunnilleen yhtä pitkiäkin. Siksi ei ole ihme jos joku katsoo vaikka minun puoskarinmiekkaani ja kysyy että onko se sapeli. Ei se ei ole sapeli, ja tämä ero on tärkeää. Joskin samannäköisyyttä on sen verran että erehdyksen voinee antaa anteeksi. (Jos siis kykenee anteeksiantamaan.)

Tavallaan oleellinen kysymys on miettiä sitä miksi sapeleita ylipäätään käytetään. Sapeli on usein, etenkin käyrimmillään, teemoitettu viiltoaseeksi. Sellainen käy hyvin jos vastassa ei ole panssarointia. Nyrkkisääntönä on että on intuitiivisesti helpompaa tökkiä haarniskan aukoista läpi suorilla aseilla. Viilto taas kilpistyy metallikuoreen hyvinkin tehokkaasti.

Toisaalta pistoaseet, jotka vaativat suoran terän, ovat usein suoria. Ja nekin toimivat hyvin panssaroimattomia vihollisia vastaan. Siksi rapiiri kelpaa kaksintaisteluaseeksi. Tällöin ei tietenkään yritetä kiertää panssarointia vaan lävistetään toista.

On kuitenkin aselaji joka käyttää tunnetusti sapelia. Sapeli itse asiassa liitetään ratsumiehiin hyvinkin vahvasti niin idässä kuin lännessäkin. Tähän on melko hyvä syy. Pistoaseet ovat hyvin kenkkuja ratsailla käytettynä. Syynä on se, että hevonen lisää liikkeeseen hirveästi energiaa. Ratsumieheltä vaaditaan paljon taitoa käyttää pistotekniikoita oikein. Sillä pisto menee helposti vastapuolesta läpi. Ja sen jälkeen kun pistoase menee vastustajan läpi, ase on vihollisessa pystyssä. Tämä vaatii erityistä irrottamista. Ja käykin helposti niin että pistotyylinen ase on "kertakäyttöinen" kun se tempautuu tässä impaktissa lyöjän kädessä. Vastustaja saa toki eitoivottavan ulokkeen elimistönsä läpi. Mutta taistelussa on harvemmin vain yksi vihollinen. Viilto taas irrottaa itsensä vastustajasta paljon automaattisemmin. Näin ollen niiden käyttö vaatii vähemmän erikoisharjaantumista ja näin viilto-ominaisuuksiin kannattaa korostaa.

Smallswordit taas ovat yleensä vahvemmin pistoaseita, niissä on viilto-ominaisuuksia nimeksi jos oikein sitäkään. Jos asetta käytetään kaksintaistelussa, sillä voi tehdä jonkin verran käyttää sapelin tekniikoillakin. (Ja kääntäen, etenkin suoremmilla sapeleilla voi pistää kuin se olisi smallsword.) Mutta hevosen selässä ero on hyvin oleellinen ja niiden käyttötapa vaatii aivan erilaisia tekniikoita.

The Feast of Epona

Jos minulta kysytään mikä on kenties rivoin asia joka on piilotettu tietokonepeleihin, olisin valmis veikkaamaan Zeldaa. Siinä on hevonen nimeltä Epona. Hevonen esiintyy monissa Zeldapeleissä. Ja se on se hevonen jolla sankari ratsastaa.

Epona on sidottavissa kelttiläiseen mytologiaan. Kyseessä oli tärkeä jumaluus, jumaluus joka liittyi hevosiin ja niiden omistamiseen, mutta laajemmin myös maatalouteen ja paikasta toiseen siirtymiseen. Sekä hedelmällisyyteen ja luovuuteen. Se oli hevosjumaluus. Joten yhteys Eponaan on tätä kautta varsin perusteltu. Rooman valtakunnan laajuus auttoi Eponaan uskomisen laajalle. Ja roomalaisessa kulttuurissa hänelle omistettiin aivan erityinen juhlapäivä.

Tämä ei vielä tee siitä rivoa. Rivoksi sen tekee muu.

Esimerkiksi "Parallera Minora" kuvaa sen syntytavan niin, että Fulvius Stellus niminen mies päätti ryhtyä ikään kuin etukäteen noudattamaan Oinosen oppia yhdistettynä Puolimatkan käsitykseen siitä että rooman valtakunnassa harrastettiin yhteiskunnan romauttavat määrät homoseksuaalisuutta. Siksi hän meni naimisiin hevosen kanssa. Ja jostain syystä tästä liitosta syntyi Epona, olento joka kykeni muuttumaan ihmiseksi ja/tai hevoseksi halutessaan.

Ja tämä rivous on laajempi. Kelttien uskonnossa kuninkaan valtaannousuun liittyi rituaali jossa valkoinen hevonen, joka on myös Eponan symboli, otettiin juhlakaluksi kaikkien nähtäväksi. Ja sitten kuningas otti oman juhlakalunsa esiin ja harrasti seksiä hevosen kanssa. Tämän jälkeen hevonen, mutta ei kuningas, tapettiin ja syötiin.

Toki Zelda -sarja ei ole vienyt tätä äärimmilleen. Rivouden maksimoimiseksi olisi hauskaa jos Epona olisi maaginen hevonen joka muuttaisi hahmoaan ihmiseksi ja hevoseksi. Ja kun Link haluaisi ratsastaa sillä, se olisi hevonen. Ja kun ei niin sitten se nähtäisiin sen ihmismuodossa. On tavallaan sääli, että kun tuolle linjalle on jo lähdetty, niin sitä ei ole viety loppuun asti.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Komorbiditeetti

Nykyajan arvokeskustelu, etenkin esimerkiksi homoseksuaalejen avioliiton kaltaiset konseptit ovat muuttuneet juridisiksi kysymyksiksi. Tämä on hyvin erikoinen asia. Koska laki ja etiikka ovat lähinnä löyhästi linkittyneitä. Voidaan toki nähdä että demokratiassa lait jossain määrin heijastelevat sitä mitä pidetään ja ei pidetä eettisenä. Mutta tiukassa mielessä voidaan nähdä että esimerkiksi tupakan ja viinan kohdalla kysymys ei ole siitä onko eettistä juoda viinaa vaan siitä onko ihmisellä tästä huolimatta oikeus juoda viinaa.

Tämä yhteys arvokeskustelun ja juridiikan välillä on vahva ja jossain määrin huvittava. Sillä siinä missä papit sentään joko valehtelevat, esittävät, vihjaavat tai todella yrittävät, edustaa etiikkaa, juristi taas edustaa lähinnä systematisoitua byrokratiaa. Jos vitsien paha pappi on kaksinaismoralisti, on vitsien kiero juristi erinomainen juristi.

Tästä yhteydestä voidaan ottaa hauska esimerkki. Timo "elämän koulu" Lehtonen sotii jo hävittyä sotaa ja ruoskii kuollutta hevosta. Eli puhuu homojen avioliitosta. Hän korostaa että homot saavat jo mennä naimisiin (naisen kanssa). Ja että laki kohtelee kaikkia samalla tavalla. Hän tiivistää että hänestä on epäeettistä että homot eivät mene naimisiin. Ja nostaa tässä esille pedofiilit. Hän siis käyttää kahta homojen avioliittolakia vastustavaa kliseisintä konventiota. Käytetty argumentti on erikoinen. Mutta ei sillä että se olisi luova tai uusi. Vaan sillä että se on virheellinen, mutta silti todella toistettu.

Sen peruslähtökohta on triviaalilla tavalla tosi.
1: On nimittäin teknisesti totta että homoseksuaalit miehet voivat mennä naimisiin haluamansa naisen kanssa. Tässä mielessä laki on sama kaikille. Avioliittolaki ei siis ole siinä mielessä syrjivä. Samassa mielessä kuin rotusegregaatio ei olisi syrjivä koska siinäkin jokainen saa mennä naimisiin kenen tahansa oman rotuisensa kanssa.
2: Toisaalta korostetaan homoseksuaalisuuden ja pedofilian välistä yhteyttä. Molemmat nähdään ilmeisesti perversioina ja jos kannattaa yhtä niin pitää kannattaa myös toista. Homoseksuaalisuus olisi siis jotenkin oleellisesti samanlainen pedofilian ja insestin kanssa.

Lehtosen juttu on toisaalta siinä mielessä kiinnostava ja oleellinen että se alleviivaa jotain hyvin tärkeää. Kun puhutaan siitä miksi heterot menevät naimisiin on se jotenkin perusteltava. Jos heterot menevät naimisiin mutta vaikka homot eivät, on tämä ero jotenkin perusteltava. Ja kuten pedofiliaesimerkki demonstroi, sillä on jotain tämänlaisia perusteita. Heteroliittojen kannattajakin joutuu selittämään miksi se ei ole analoginen parafilioiden kanssa.

Homoseksuaalit joutuvat tietenkin kertomaan jotain vastaavaa ja tämä on epäanalogisuuden demonstroimista. Tämä hieman pehmentää lähestymistavan kahta tärkeintä ongelmaa:
1: Kun puhutaan homoseksuaalejen avioliitosta on omituista siirtää aihe jonnekin ihan toiseen. Jos aiheena on homoseksuaalisuus on tavattu että puhutaan tästä aiheesat. Filosofiassa tunnetaan red herring -niminen päättelyvirhe, jossa virhe on siinä että lakataan puhumasta aiheesta ja puhutaan jostain muusta. Strategisessa mielessä tempun ydinmehu on juuri siinä että kun puhutaan jostain epämiellyttävästä joka tuottaa tuloksia josta ei pidä niin osa kokee että on näppärää siirtää keskustelu johonkin toiseen aiheeseen. Jos aiheena on homoseksuaalisuus ja se saavatko he mennä naimisiin on todella omituista vaatia että puhutaan mummojen eläkerahoista tai zoofiliasta. Suurin osa lienee sitä mieltä että pedofilia on paha. Itse asiassa Oinosen koira-analogia toimii jos ja vain jos "pian mennään naimisiin koirien kanssa" on ärsyttävä. Jos pitää zoofiliasta niin rinnastus olisi vain statement of fact. Ollakseen argumentti, zoofilian pitäisi olla karsea vaihtoehto. Ja se onkin.
2: Slippery Slope -argumentointitapa, jota Lehtonen soveltaa, on siitä ikävä että se on enemmän pelottelu kuin argumentointitapa. Toki joskus voidaan nähdä että tilanteet eskaloituvat vähä vähältä. Joskus asian välillä on syy-yhteys. Slippery slope ei perustukaan niinkään siihen että siinä olisi looginen ristiriita, vaan siitä että se harvemmin on argumentti. Yhteys joko on tai ei ole ja käytetty argumentti ei niinkään todista että yhteys on kuin väittää sellaisen olevan olemassa. Se ei ole argumentatiivisesti sisällyksekäs mutta se vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin kuin se olisi. Ja tämä tekee siitä huonon tempun.

Tämä painotus on tarpeen. Sillä  jos puhutaan siitä että homot saavat avioliiton ei tarvitse argumentoida miksi homoseksuaalisuus on erilaista kuin pedofilia. Sillä se on keskustelun kannalta turhaa. Kuten olen analysoinut, logiikan kannalta väite siitä että "jos kannattaa homoseksuaalisuutta olisi pakote kannattamaan myös pedofiliaa jne" on non sequitur. Eli päättelyvirhe joka perustuu siihen että johtopäätös ei olekaan se mitä sen väitetään olevan. (Mikä on eri asia kuin suora looginen ristiriita. Tämä demonstroi sitä miten ristiriidan puute ei tee argumenttivirheetöntä tai edes huonosti perusteltua, kuten jokainen "kehäpäätelmän" tunteva tietää.)

Mutta kuten demonstroin voi silti olla jossain määrin tarpeen argumentoida miksi homoseksuaaleissa on jotain sellaista mitä vaikka zoofiileissä ei ole. Ja tässä on hyvä katsoa juridiikkaa. Sillä kun aiheena on homoseksuaalejen avioliittolaki, voidaan löytää oleellisia epäanalogioita. Ja koska aihe on juridiikkaa, niistä tulee tätä kautta oleellisempia kuin se että mitä mieltä itse kunkin uskonto on siitä onko asia eettistä vai syntiä.

Perimmiltään kyseessä on se että ketkä katsotaan todellisiksi itsemäärääviksi kansalaisiksi.
1: Nykyaikana lain mukaan lapsilla on hyvin vähän autenttista tai millään tavalla sisällöllistä päätäntävaltaa. Heidän vanhempansa saavat päättää mitä he syövät, mihin uskontoon heidät laitetaan. He eivät saa äänestää, he eivät saa juoda alkoholia jne. Avioliittoon meneminen on siis osa tätä yleistä "täysivaltaisen kansalaisuuden teemaa". Ja homoseksuaalien avioliiton kohdalla ei kyseenalaisteta tätä doktriinia. Se on merkittävä niin tupakasta seksin katsomiseen internetissä. Joten kyseessä on nyky-yhteiskunnan eräs vahvimmista arvokannanotoista. Tämä tekee epäanalogiasta juridisesti aivan käsittämättömän merkityksellisen.
2: Jos mietitään zoofiliaa, siinäkin itse asiassa on kyse siitä että eläintä ei koeta mielekkääksi omavaltaiseksi päättäjäksi. Juridisessa mielessä lapsi ja eläin ovat tässä kohden samanlaisia.
3: Toisaalta on koko parafilian käsite. Homoseksuaalisuus, kuten sadomasokismikin, ovat aikaisemmin määritelty parafilioiksi. Mutta nykyään näin ei tehdä. Parafilia on jotain joka on kenties määrittelykysymys. Mutta juridisessa mielessä ero on valtavan suuri. Homoseksuaalisuuden ja esimerkiksi pedofilian välillä on tätä kautta käsittämättömän suuri juridinen ero. Ja jossain mielessä voidaan ajatella että juridiikka on "demokraattisen arvokeskustelun arvokannanottokasa". (Jonka perusteella osa on esittänyt että Suomen laki olisi jotenkin kristillinen. "Suomi on kristitty maa" ei sanoisi muutoin oikein mitään merkityksellistä...) Parafilia on kenties metaeettisesti ontto ja mielivaltainen (itsekin edustan kantaa jossa perversio erotetaan seksuaalisesta suuntauksesta sillä että jälkimmäisellä on riittävän vahva lobbauskoneisto). Juridisella ja yhteiskunnallisella tasolla se on kuitenkin äärimmäisen vahva ja oleellinen epäanalogia.

Bonuskorttina on syytä ottaa komorbiditeetti.

Otin esiin komorbiditeetin siltä kannalta että se on merkittävä jos mietitään yhteyksiä erilaisten negatiivisten asioiden välillä. Zoofilian ja pedofilian kohdalla on syytä huomata että niissä on eräs hyvin omituinen lisäero jota homoseksuaalien kohdalla ei ole huomattu. Nimittäin korrelaatioita muihin mielenterveyden häiriöihin. Pedofiili on tavallisemmin myös jotain muuta kuin pelkästään pedofiili. Toisin sanoen pedofilialla on komorbiditeetti.

Tämä yhteys antaa vihjeen siitä että siihen liittyy eihaluttuja lieveilmiöitä. Jotka taas oikeuttavat juuri sitä red herringin ja slippery slopen tyylisten argumenttien käyttämistä. Homojen kohdalla on turhaa puhua siitä että pian ne raiskaavat kaikki meidän lapset. (Homoseksuaali päivähoidossa synnyttää tämänlaista pelottelua. Samoin kuin jokainen heteroseksuaali mies leikkimässä ei omien lasten kanssa herättää pedofiiliantureita melko lailla tyhjästä.) Tämä alleviivaa sitä että se on jotenkin oleellisemmin "mielenterveydellinen probleema". Homoseksuaalisuutta kohdellaan kuin sillä olisi vahva komorbiditeetti ja siksi siitä odotetusti seuraisi jotain. Tämä on logiikan kannalta mahdollista mutta tosiasiat eivät tue sitä. Itse asiassa tämä on oleellinen, sillä pedofilialla on jotain hyvin erilaista kuin homoseksuaalisuudella.

Tämä toki tekee asiaan lisää sillä jo aikaisemmin valitsemallani linjalla. Jos katsotaan täysvaltaista itsemääräämistä niin meidän yhteiskunnassamme uskonnollinen vakaumus, edes tyhmä sellainen, ei vie itsemääräämisoikeutta. Mutta mielenterveysongelmien kohdalla voi käydä hyvinkin toisin. Mielenterveyspuolen ongelmissa ihmisen vapaa kansalaisuus otetaan mielellään haltuun. Otetaan esimerkiksi haltuun ja estetään tappamasta itseä.
1: Miksi on luotu kristillinen yhteiskunta jossa ei-kristitty de facto monin paikoin savustetaan niin ikävään tilanteeseen että ainut konkreettinen vaihtoehto on itsemurha ja sitten otetaan heidät talteen jotta he eivät voi tappaa itseään? Missä on kristittyjen sadismin yläraja? Kidutettu ei saa kidutusta loppumaan edes itsemurhalla...

Toki tämän eettinen oikeutus voidaan kyseenalaistaa. (Kuten tuossa juuri aiemmin teinkin.) Mutta kun puhutaan lainsäädännöstä - ja homoseksuaalien avioliittolaissahan on kyse goddamit juridiikasta, systemaattisest byrokratiasta - tämänlaiset erot ovat oleellisia kriteeriattribuutteja. Kysymys ei lain kannalta ole yhtään samanlaisesta asiasta joten kyseessä on, paitsi epäanalogia, niin nimenomaan oleellinen epäanalogia.

Yhteenveto

Parhaimmillaan slippery slope todistaa että jos kannatat homojen avioliittolakia ei ole välttämättä ristiriitaa siihen että voisit kannattaa myös pedofiliaa tai monen ihmisen avioliittoa. Mutta tämä "ei välttämättä ole ristiriitaa" ei ole kiinnostava - itse asiassa se on looginen päättelyvirhe - jos sitä esitetään muodossa "jos kannatat asiaa A on väistämätön seuraus että kannatat myös asiaa B tai oled idiootti". Tämä ei ole kiinnostava keskusteluaihe.

Toki ei ole merkittävää keskustella siitä mikä muutenkin pätee. Jos ennen lakia ja lain muutoksen jälkeen laki on jotain jonka määrittelemiä asioita sovelletaan kaikkiin ja tämä sama pysyy lain muutoksen jälkeen, (homoseksuaalit saavat mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa), on typerää viitata siihen kun keskustelun aiheena on se muutetaanko asiaa vai ei. Kun ennen ja jälkeen lain muutoksen laki koskee kaikkia ei lainmuutos muuta tätä asiaa. Joten miksi käyttää sitä argumenttina joka perustelee miksi yksi mutta ei toinen? Ei miksikään!
1: Lainmuutoksen jälkeen heteroseksuaalit saavat mennä naimisiin myös oman sukupuolensa edustajan kanssa, heilläkin on samat oikeudet, joskin heidän tämä uusi oikeutensa on heidän kannaltaan yhtä triviaali kuin se että homoseksuaali saa nykyään mennä naimisiin eri sukupuolta edustavan kanssa. Tässä valossa voi miettiä että miksi homot eivät arvosta tai välitä siitä että homot saavat nykyään mennä naimisiin. Sen jälkeen voi ymmärtää miksi on sangen omituista että Lehtosen teemana oli että "ihmiset eivät ymmärrä" että homot saavat jo nyt ennen lainmuutoksen toimeenpanoa, mennä naimisiin... Lehtonen on tässä aika vihjeetön ja hän itse ei näytä ymmärtävän asiaa kovin syvällisesti. Homot eivät kyseenalaista sitä että he saavat mennä naimisiin eri sukupuolta olevien kanssa joten on outoa että Lehtonen ottaa asian esille "väärinkäsityksenä". Kuka tässä on väärinkäsittänyt mitään? Hän itse ei nähtävästi ymmärrä että homoseksuaalit haluavat avioon samaa sukupuolta olevan kanssa ja tämä on se ainut kulma jolla avioliitto heitä kiinnostaa. Lehtosta vaivaakin niin syvä vihjeettömyys yhdessä juridiseen saivarteluun että asennetta voisi kutsua "ällö mega autismiksi", paitsi että se loukkaisi autisteja kaikkialla maailmassa. Sillä autistia ja Lehtosta erottaa se, että autistit voivat olla älyllisyydessään kunnioitettavia ihmisiä.

Koska heteroseksuaalien laki on sallittu, on heidän tehtävä jotain samaa kuin mitä olen tässä tehnyt. Kertoa perusteita miksi yhdet mutta ei toiset. Jos pitää homoseksuaalien avioliittoa pahana asiana, se olisi syytä perustella. Tämä voi olla mahdollista. Mutta ei tämäntapaisilla argumenteilla mitä siihen on käytetty.

loco parentis - eli nerojen päivähoidosta

Stephen Hawking on reagoinut älykkyysosamäärätuloksiin ja niiden testaamisiin hyvin jyrkästi. Hän on esimerkiksi sanonut että jokaisen kerran kun hän kuulee jonkun kehuvan älykkyysosamäärällään, hänen tekee mieli vetää aseensa. Tämä ei tietenkään ole uhkaus koska Hawkingilla ei ole asetta tai jos olisikin, hän ei voisi sellaista käyttää.

Mutta hänen reaktionsa muuttuu hyvin ymmärrettäväksi kun lukaisee hänen pienen teoksensa "Minun lyhyt historiani". Hän tiivistää siihen elämäänsä. Hän on muuttanut lapsuutensa ja nuoruutensa aikana erilaisille alueille ja tätä kautta saadaan kuva hyvin erilaisesta kulttuurista.

Hän esimerkiksi kuvaa yliopistoelämäänsä mielenkiintoisesti. Siihen aikaan yliopisto-opiskelijat eivät olleet täysi-ikäisiä. Vasta myöhemmin täysi-ikäisyys laskettiin 18 vuoteen. Toisaalta moralismi ennen seksuaalivallankumousta oli tiukka. Miehet ja naiset opiskelivat eri paikoissa. Seksin harrastamisesta kiinni jääminen tarkoitti automaattipotkuja opinahjosta. Yliopistot harjoittivat sijaisvanhemmuutta, loco parentis. Tämä tuntuu hyvin käsittämättömältä koska esimerkiksi minä olisin tuon ajan ehdoilla ollut liian siveetön yliopisto-opiskelijaksi.

Muutoinkin kulttuuri oli tuolloin erilainen. Yliopistot suosivat asennetta joka korosti pitkästyttävyyttä. Jopa Oxfordin tapaisissa yliopistoissa kannustettiin laiskuuteen. Ja siis todella kannustettiin. "Piti joko olla luonnostaan lahjakas tai hyväksyä rajoituksensa ja tyytyä huonompaan arvosanaan." Jos oli tyhmempi mutta ahkera sai nimityksen "harmaa mies", jota taas pidettiin opinahjon sisällä kovimpana loukkauksena. Hawking selvästi ei pidä tästä ilmapiiristä. Hän arvostaa ahkeruutta, innostusta ja opiskelua.

Ja tämä lahjakkuusnäkökulma - ellei peräti neromalli - alkoi jo aiemmin. Hawking kuvaa sitä miten 11+ kokeet olivat tärkeitä. Sen pohjalta ihmiset jaettiin A, B ja C -luokkiin. A -tasokokeet olivat siihen aikaan tärkeä osa koulutusjärjestelmässä menestymistä. Sillä koulutuksessa panostettiin lahjakkaimpiin. B -tasolla opetus oli huonompaa. Eli systeemi oli sellainen että pienet erot älykkyystestissä kumuloituivat nopeasti suuriin eroihin siinä miten ihminen ylipäätään pystyi menestymään.

Hawking ei selvästi pidä tästä. Itse asiassa voidaan nähdä että hän näkee vain yhden hyvän puolen tässä tasokoeajattelussa. Se nimittäin sentään rikkoi vanhan säätyajattelun. Hawking kuvaa asumisiaan. Alueella jossa oli paljon akateemikkoja ja yläluokkaa oltiin hyvin avomielisiä ja outouksia sallittiin. Keskiluokkainen maailma taas vältti kaikkea omituisuutta. Hawking mainitsee yhdessä lauseessa erikoisen huomautuksen. Sen, miten keskiluokkaiset ihmiset olivat usein pahastuneita siitä että joku köyhälistön edustaja pärjäsi tasokokeissa niin että pärjäsi paremmin kuin keskiluokkaiset ihmiset.

Tässä on jotain jota olen huomannut nykymaailmassakin. Keskiluokkaiset ihmiset ovat kaikista normatiivisimpia. Köyhillä alueilla ollaan totuttu siihen että pärjäämiseen täytyy yrittää kaikenlaista ja outoutta siedetään. Yläluokka taas on jossain määrin niin vallassa että se saa tehdä mitä sitä huvittaa. Keskiluokka taas haluaa pääasiassa sitä että tulevaisuus jatkuu huomenna samanlaisena kuin tänään. Ja tässä kaikki pakan sotkeminen ovat uhkana. Ja uhka on todellinen. Sillä keskiluokkalaisella on paljon, yllättävän paljon, menetettävää. Hawkingin nuoruudessa tämä ero on varmasti vielä selkeämpi kuin nykyajan Suomessa.

Voidaankin nähdä että Hawking edustaa sitä että katsotaan tulosta. Tätä edeltävä, lahjakkuutta painottava, taas piti ihmistä jonain essentiaalisena olentona jossa lahjakkuus määrää kaiken. Tämä taas oli vain "uusi musta" siihen missä oli aikaisemmin ollut sääty- ja rotuajattelu. Tämä ei yhtään ihmetytä. Sillä esimerkiksi von Mansteinin matriisi on peräisin ajalta jolloin ilmapiiri oli sama kuin Hawkingin nuoruudessa. Siinä ihmiset luokitellaan taitojen sijasta taipumuksilla. On älykkäitä ja ahkeria, älykkäitä ja laiskoja, typeriä ja ahkeria ja typeriä ja laiskoja. Näiden ja tulosten välillä on taatusti korrelaatioita.

Mutta Hawking on siinä mielessä empiirikko että hänestä on hyvä mitata asiaa suoraan eikä epäsuoraan jos se on mahdollista. Eli samaan tapaan kuin itse mietin armeijasta. Kun armeijaan laitetaan miehet mutta ei naisia, argumenttina on että miehet ovat fyysisesti vahvempia. Itse suosittelisin että jos fysiikka on argumenttina, armeijaanmeno testattaisiin kuntotesteillä. En toki kiistä korrelaatiota sukupuolen ja fyysisen kunnon välillä. Mutta on parasta mitata asia suoraan.

Kun mietitään neroteoriaa voidaan huomata että se lietsoo laiskuuden ilmapiiriin. "Harmaa mies", ahkera mutta tyhmä, on halveksittava. Yhteiskunta kaipaa kuitenkin innovaatioiota ja on selvää että jos panostetaan taipumuksiin, syntyy helposti juuri Oxfordissa vallinnut ilmapiiri jossa ihmisiä kannustetaan joko olemaan älykkäitä ja laiskoja tai tyhmiä ja laiskoja. Paras kokonaistulos saadaan kun kaikkia kannustetaan olemaan mahdollisimman ahkeria. Synnynnäiset taipumukset näkyvät varmasti toki tämänkin jälkeen. Mutta kokonaisuus on parempi.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Valtaistuinpelistä


On yleistä tietoa että suurin osa fantasiakirjallisuudesta on hirvittävän huonoa. Fantasia on lajityypeistä se, joka kerää C. S. Lewisin kaltaisia uskonnollisen allegorian levittäjiä, joiden ateistinen vastine on Philip Pullman. Fantasia on lajityyppi jossa on paljon kliseitä. Nämä kliseet ovat jossain määrin lajityypin turma. On tietyllä tavalla hävettävää että Tolkien teki rikkaan matkakertomuksen jota lajityyppi on sittemmin toistanut niin että suuri osa kirjoista koostuu erilaisiin paikkoihin menemisestä ja erilaisten arkkityyppi-kliseiden kohtaamisesta.

En ole seurannut George Martinin kirjoihin perustuvaa "Game of Thronesia". Olen odottanut että se on sitä tavallista tylsää fantasiaa. Suosio ei ole minulle mainos. Ja saamieni kommenttien perusteella olen odottanut sitä sarjana joka keskittyy saippuaoopperamaiseen juonitteluun, jossa keskitytään tarinan sijasta yllättäviin käänteisiin. Olen toki nähnyt siitä muutamia jaksoja sieltä täältä, mutta tätä sarjaa ei selvästi voi katsoa tällä tavalla. Kaikki vaatii kontekstia. Esimerkiksi näin prinssin myrkytykseen päättyvän hääjakson ilman kontekstia ja esityksessä ollut kääpiöiden taisteluesitys oli vain hölmöilyä. Kun edeltävät tapahtumat oli tiedossa, siinä oli yllättävän paljon kaikenlaista. (Tosin sarjassa on  jo jakso-sieltä-toinen-täältä -näkökulmassa erinomainen kääpiö.) Itse asiassa sarja on niin hyvä että se menestyisi vaikka se jättäisi tissit näyttämättä. (Joskin toivon että ei.)

"Game of Thrones" on maineeltaan sarja jossa ei saisi ottaa suosikkeja koska ne tuppaavat kuolemaan. Sarjasta kertovat korostavat usein yllättäviä kuolemia. Joka luo mielikuvan siitä että sarja nojaisi tämän yllätyselementin varaan. Tosiasiassa sarjaa ei kuitenkaan tuoteta pelkästään kehittelemällä juonenkäänteitä ja käyttämällä tšehovin aseita.
* Pieni katsominen kertoo pinnallisuuden korotaminen ei ole epäuskottavaa. Sarjaa katsoessa esimerkiksi nähdään maahan pimpin muotoon aseteltuja jäätyneitä ruumiita, alastomuutta, insestiä, dekapitaatiota, toista insestiä, lapsensurman yrittämistä. Ja tämä oli vasta ensimmäinen episodi.
* Sarjan tehoelementit näyttävät olevan iskulausemaiset motot (Winter is Coming!), tissit, Ja vähänkin tarkkaavaisempi (esimerkiksi valvetila riittää) katsominen paljastaa että Martinilla on jotain hyvin erikoista kikkeleitä ja niiden irtileikkaamista kohtaan. Sarjassa on väkivaltaa, kastraatiota, insestiä, homoseksuaalisuutta, homoinsestiä, tissejä ja mother fucking lohikäärmeitä..

Sarja siis toki käyttää pinnallisia tehokeinoja. Sarjassa esimerkiksi tapetaan ihmisiä kesken klassisen kostojuonikehittelyn. Hahmot eivät saa ikään kuin klassista juonta ratkottua. Mutta tämä on vain pintaa. Hyvin usein hahmot kuolevat vasta kun ne ovat jollain tavalla virittäneet osansa tarinassa. Esimerkiksi Ned Starkin kuolema voidaan nähdä sitä kautta että hän oli tehnyt roolinsa ja hänen elossapysymisensä voisi itse asiassa jopa haitata tarinaa.
* Tosin tarinaa oikeasti haittaa se, että hahmoja on niin paljon että tosiasiassa muistan tyypit rooleinaan. "Palovammatyttö", "insestikuningatar", "Sipulisalakuljettaja", "kääpiö", "lumipalloleikkiä leikkivä punapää"...

Näin tarkemman seuraamisen jälkeen voin sanoa että sarja näyttää siltä että sen kohdalla on ensin suunniteltu maailmaa. Ja tätä paljastetaan hieman. Koko ajan on tunne siitä että asioiden takana on suurempia tapahtumia ja asioita. Syynä on se, että hahmoihin on panostettu ja myös maailmaa on suunniteltu enemmän kuin olisi pelkän kirjan tuottamiseksi tarpeen. Tästä syntyy luonnollisesti näppärä rinnastus Tolkieniin joka paitsi kirjoitti paljon Keski-maan historiasta, niin myös esimerkiksi suunnitteli kansoille kielet ja kulttuurit.

Jos joku hahmo kuolee, se on yleensä pienempi hahmo. Tai sitten se on suurempi hahmo joka on saanut tarinallisen osuutensa kerrottua ; Tästä ainoana poikkeuksena on Jon Snown kuolema. Joka ei ole itse asiassa ilmiselvyys. Muutoin "Game of Thrones" onkin sarja jossa kuka tahansa keskeinen hahmo voi kuolla. Kunhan on Ned Stark. Ned Starkin ystävä. Ned Starkin vaimo. Ned Starkin poika. Ned starkin miniä. Ned Starkin perhekoira joka on kyllä teknisesti helvetinmoinen susi ... Muutoin kuolleeksi keskeiseksi hahmoksi pääsee likimain vain päätymällä Arya Starkin tappolistalle. (Lukuunottamaatta kääpiöille vittuilua joka ei ole koskaan hyvä ajatus.)

Se, miten paljon tarinankerronnallista piilotietoa ladataan asioihin, on kenties demonstroitava jotenkin. Sarjan maailmaa syväluotaavat faniteoriat ovat niin runsaita, että jo niiden olemassaolo paljastaa sen miten paljon "Game of Thronesin" maailmaan mahtuu. Tähän liittyen otan esille oman näkemykseni tarinan syvästä juonesta. Se voi olla väärä. Mutta jo se että tämälaisen tulkinnan pystyy tekemään annetusta aineistosta vihjaa siihen että maailma on rikkaampi kuin kasa kliseitä levittelemässä tissejä, yllättäviä kuolemia ja kastraatiovitsejä.

You know nothing, Jon Snow.


Jos mietitään Jon Snowta hän on ollut selvästi hyvin keskeinen hahmo. Häntä esitellään Starkien äpäränä. Jolle ei ole annettu Starkin nimeä. Jon Snown äidistä ei kerrota oikein mitään. Eddard "Ned" Stark ei kuitenkaan vaikuta hahmolta joka siittäisi vahinkolapsia. (Oli sitten miten Boromir tahansa hän.) Lordi Stark on hahmo jota ajaa kunnia, jopa typeryyteen asti. Hänen suhteensa vaimoonsa on kaikkea muuta kuin huono. Stark kertoo kuningas Baratheonille että Jon Snown äidin etunimi on Wylla. Mutta ei suostu täsmentämään tai kertomaan naisesta edes hänen ulkonäköään. Tarinan mukaan Stark oli atistellut Baratheonin rinnalla ja elänyt yhden yön huuman. Ja ottaa sitten syntyneen äpärän hoiviinsa. Myöhemmin Stannis "palovammatytön isä" Baratheon kuvaa että tämänlainen käytös ei osuisi Starkin luonteeseen.

Onkin todennäköistä että Jon Snown äiti on kuningas Baratheonin elämän syvin rakkaus, Lyanna Stark. Nainen joka kuoli. Jon Snown isä sen sijaan on Rhaegar Targaryen. Mies joka oli perimässä rautavaltaistuinta. Em. "juoppokuningas" Baratheonin vihollinen. Sarja esittää Rhaegarin ja Lyannan välille syvän intiimin suhteen. Jopa virallinen historia kertoo että Rhaegar olisi kidnapannut Lyannan. Ja tähän liittyi Robert's Rebellion jonka tarkoituksena oli saada Luanna takaisin. Kidnappaustarina on vahva. Mutta ei uskottava kun kuulee Rhaegarista kerrottuja tarinoita. Hän on jopa "bordellihemmo" Baelishin turnajaiskuvaelmassa kaunis ja ritarillinen. Ja jopa tässä tarinassa hän antaa turnajaisvoiton, sinisiä kukkia, vaimonsa sijasta ... Lyanna Starkille.

Tämä yhteys on siis jotain jota edes "voittajien kirjoittama historia" ei ole voinut pyyhkiä pois. Lyannan pelastajat löysivät naisen kuolevana. (Kenties synnyttäessään lasta tai lapsia.) Tämän jälkipyykissä Robert Baratheon nousee valtaan ja ryhtyy siihen mitä osaa parhaiten, juoppokuninkaaksi.
* Tuossa vaiheessa kuollutta Rhaegaria kehutaan rohkeaksi ja hyveelliseksi, etenkin sarjan erityisen hyveelliset hahmot kehuvat häntä menneistä kertoillessaan. Kerrotaan että Rhaegar taisteli hyveellisesti, Rhaegar taisteli rohkeasti ja Rhaegar kuoli. Kerrottiin että hän piti laulamisesta eikä taistelusta ja että hän lauloi ja sai siitä rahaa ihmisiltä. Ja hän käytti näitä rahoja hyväntekeväisyyteen ja hauskanpitoon ja muihin kivoihin asioihin.

Jos kidnappaustarina on jäljellä, on huomattava että tarinoita on varmasti haluttu pyyhkiä. Mutta "kidnappaus" on ollut niin merkittävä Koska Jon Snow sotkisi virallisen kruununperimysjärjestyksen. Lisäksi kuninkaan henkilökohtainen rakkaus Jon Snown äitiin johtaa varmasti haluun tappaa lapsi. Joka varmasti sotisi Starkin vahvaa periaatteellisuutta vastaan. Toisaalta Jon Snow olisi myös hänen kauhistuttavimman vihollisensa jälkeläinen joten tässäkin mielessä kuninkaalla voisi olla henkilökohtaisiakin kaunoja asian korjaamiseksi. Kuolleen sisaren kunnian puolustaminen sopisi kuvioihin.

On hyvä huomata miten Jon Snow saa erikoisia miekkoja kokeneilta vartiomiehiltä, niiltä jotka ovat riittävän vanhoja voidakseen tietää asioita. Lisäksi voidaan katsoa miten hän saa ensimmäisen tuotantokauden alussa toppuuttelua kun hän haluaa vannoa valan yövartiomiehiksi. Hän kun joutuu heittämään lisääntymisen sikseen. Hänelle vihjataan että kenties jos hän tietäisi niin hän kenties suhtautuisi asiaan eri tavalla. Kenties tämä on syvempi vihjaus kuin pelkkä vihje siitä että neitsyys on kunnioitettava ja helppo pitää jos ei tiedä miten kivaa paneminen on. Mutta mitäpä Jon Snow tietäisi?

Because the night is long and full of terrors.


Tämä sotkee monia asioita. Sillä sarjassa on vahvasti toistuva teema jäästä ja tulesta. ("Ice and fire"). Teema vaikuttaa siltä että maailmassa on vastakkaisia voimia. Kun talvi tulee, tulee pimeää ja kylmää. Tulee esimerkiksi jääzombieita ja kuolleet muuttuvat sellaisiksi.

Toisaalta maailmassa on myös varsin viheliäinen tulta palvova uskonto. Jonka jumala R'hllr on siitä hieno että hänen nimessään herätetään kuolleita, taistellaan leimuavilla miekoilla, nähdään tulevaisuuteen tuijottamalla liekkejä. Ja tuotetaan varjoassassiinejä kiusaamaan ylikasvaneita naisritareita. Uskonto jossa ihmisiä poltellaan roviolla ja korostetaan että tuli antaa valoa ja lämpöä, mutta miten valo heittää varjoja ja voidaan tehdä kauheuksia. Samalla kun asiat ovat joko hyviä tai pahoja.

Voidaan nähdä että nämä ovat kilpailevat puolet. (Mikä on siitä ikävää että kummallakaan puolella ei haluaisi olla.) Tärkeää on että uskonto on selvästi legitiimi verrattuna vaihtoehtoon, seitsemään Jumalaan. Joista ei oikeastaan tiedetä muuta kuin nimet/ammatit hääseremonian kautta. (Tosin näen että sarjan tärkeimmät hahmot ovat näiden roolien edustajia. Ja heidät tiedetään tärkeiksi koska he ovat näiden roolien mukaisia.) Maailman "pappi, lukkari, talonpoika, kuppari..." ei kuitenkaan tee ihmeitä. Sen uskonnon suurin mahti näyttäytyy suurvarpusessa joka vaikuttaa lähinnä jonkinlaiselta Savonarolan analogilta.

Väitän että tulen jumaluudella on oleellinen merkitys jääzombieita vastaan taistelussa. Ja siinä missä suuri osa kansasta lähettää pikkurikollisensa muurille vartioimaan ja päättävät tehdä tärkeämpiä asioita (henkilöstä riippuen, insesti, homoseksuaalisuus, homoinsesti, kastraatio, tappaminen) tulen palvojat ovat oikeasti keskittymässä huomiota tähän. Talvi on todellakin tulossa. Ja siihen pitää varustautua. Kenties keinoja kaihtamatta.

Tulen kautta saadaan viestejä, vihjeitä ja profetioita. Ja näkisin että Stannis Baratheon on tärkeä koska hänellä on kaukaisia Targaryen -sukulaisia. (Tällä suvulla on selvästi erityinen suhde tuleen. Todellinen edutaja ei kuolisi edes sulaan kultaan. Ja voi nousta roviolta alastomana lohikäärmeiden kanssa. Lohikäärmeiden jotka syöksevät tulta.) Näkisin että tähänastisten jaksojen perusteella julma tulen ylipappi, "iilimatopervoilija" Melisandre ei ole kovin kummoinen profeetta. Hän saa selvästi jotain aitoja vihjeitä tuleen tuijottaessaan. Mutta hän yllättyy ja selittelee monessakin kohdassa aivan ilmiselvästi. Jos tässä kontekstissa mietitään minkä vuoksi Stannis tekee niitä omituisia rituaalejaan on siinä että Melisandre tietää pelastuksen merkit. Hän tietää millä ehdoin "Messias/pelastaja" on. Ja sen sijaan että hän kiertäisi maailmaa ja näkisi kuka toteuttaa vihjeet, hän sen sijaan yrittää rakentaa väen väkisin niin että Stannis toteuttaa ennustuksen lupailemia asioita.

Melisandren motiivit ovat tuntuneet omituisilta. Hän oli hyvin pitkään ja syvästi Stannisin hovissa. Ja hän poistui paikalt hyvin äkkiä juuri ennen Stannisin perikatoa. Joku voisi ihmetellä mikä poliittinen agenda tässä on ollut taustalla. Onkin luultavaa että syy ja motiivi tempulle ei ole poliittinen. Hän etsii pelastajaa ja yrittää luoda sellaisen. - Tällä on tietenkin syvä merkitys koska Jon Snown äidin suhde takaa että hän on Targaryanien sukua. Se selittää miksi hän saa miekan jolla jostain syystä voi tappaa jääzombieita. (Hänkin varmasti toteuttaa seikkailuissaan niitä ennustuksia mutta ilman pakottavaa yrittämistä. Ne ovat tunnusmerkkejä eikä jotain reseptejä pelastajalle.)

Tämä profeetallisuus on tietenkin siitä omituista että viimeisin tuotantokausi päätyi johonkin joka äärimmäisen vahvasti vaikuttaa Jon Snown murhalta. Jos tämänlainen kasa taustahistoriaa poistetaan, olisi Jon Snown kuolema todella yllättävä. (Ja vihjaisi että kenties maailman pelastaa jäältä tummatukkaisen miehen sijasta blondi tyttö.) Itse tosin uskon vielä toistaiseksi, että Jon Snow pelastuu jotenkin erikoisesti. Sillä sarjassa ei ole kysymys satunnaisista kuolemista. Tosin jos Snow kuolee oikeasti, kyseessä on joka tapauksessa - vaikka oma tulkintani olisi vääräkin - television historian antiklimaattisimmista päähenkilöiden kuolemista.

On erikoista miten sarjassa Winterfell on käännetty koko ajan Talvivaaraksi. Kas kun Jon Snowta ei ole nimetty Pekka Peräksi. Joka kyllä ei tiennyt kovin paljoa.

Lippunne symbolisoi sitä että näette punaista...

Heraldiikka on vähäsen kiinnostavaa. Sitä ei voi pitää nykymaailmassa kovin merkittävänä taitona. Ja sen kiinnostavuuskin on vähän niin ja näin. Kuitenkin ne ovat siitä tärkeitä että niihin liittyy symboliikkaa. Ja tämän ymmärtäminen voi tuoda hupia asioihin.

"Borgia antaa epämääräisen
kemikaalikoktailin" ...
"Red Bull antaa siivet
- ja harpun"...
Asioilla on sisältö ja sisältö tuo asioihin merkitystä. Maailma voi näyttää hyvin erikoiselta jos ottaa heraldiikan kuten muutkin symbolit. Ja kun niihin liittyvää näkee jossain muualla, voi sitten yhdistää sitä näihin sukuihin. Esimerkiksi jos tuntee brändin "Red Bull" voi miettiä heraldista vitsiä siitä miksi sen tunnuksena ei ole se mikä voisi olla, Borgioiden punainen härkä. Vitsi ei tietenkään ole hauska. Mutta jokapäiväinen huono kirjurinhuumori on joka tapauksessa revittävä jostain.

Toisaalta poliittiset symbolit astuvat erikoisilla tavoilla lippuihin ja tunnuksiin. Tätä kautta voin avata jotain joka on varmasti hieman samanlaista kuin se kun kansanuskomuksiin uskovan mielestä käy kun Borgian härkä näkee itsensä peilistä. Siitä voi myös seurata sitä mitä tapahtuu kun joku muukin kuin härkä näkee punaista. (Punaisen näkemisellä on toki yllättävän syvää merkitystä muutoinkin.)

Otetaan vaikkapa USA. Siellä on osavaltioita. USA on myös tunnetusti se valta joka oli kylmässä sodassa se joka ei ollut kommunisti. He näkivät punaista kun näkivät kommunistin. Koska osavaltioilla on lippuja, sieltä irtoaa yllättävää kirjurinhuumoria. (Voisin ottaa esimerkkejä vaikka Kentuckyn osavaltiosta, jonka lipussa oleva sinetti on jotain joka sellaisenaan kelpaisi homoseksuaalien avioliiton tunnukseksi. Mutta otan tässä nyt punaisemman linjan sen sijaan että olisin muodikas ja ajankohtainen ja ottaisin kantaa siihen että USA:ssa homoseksuaalien juridinen avioliitto sai juuri hyvin laajan siunauksen.)

Jos esimerkiksi otetaan arvoisa Kalifornian osavaltion lippu, voidaan huomata että siinä lukee "California Republic". Osavaltio ei tietenkään ole oma tasavaltansa, se on osa suurempaa liittymää, liittymää joka toki on demokraattinen. Mutta vuoden 1846 jälkeen lipun nimeke on itse asiassa ollut virheellinen. Miksi liberaalimaineinen osavaltio on sitten ollut konservatiivinen. Se on hyvin ymmärrettävää. Sillä vaikka on typeränoloista ylipäätään kirjoittaa mitään lippuihin koskaan, niin tässä tapauksessa sen miltei (miltei) haluaisi antaa anteeksi. Sillä ilman tuota nimilappua se sopisi lipuksi suurelle Venäjänmaalle jonka seuraava vallankumous muuttaa Neuvostoliitoksi jälleen...

Ja kun kommunistivihjauksia on harjoitettu, voidaan ottaa Arizona. Arizonan lipusta syntyy hyvin hämmentäviä mielikuvia. Se on jotain joka kelpaisi maan tai paikan lipuksi jos Japani olisi jatkanut Pearl Harborin linjoilla koko Amerikan Yhdysvaltojen kohdalla. Ja olisi sitten vaihtanut keisarinvallan jonkin kommunistijuntan alaisuuteen. Sellaisella maalla voisi olla tälläinen lippu. On hyvin hämmentävää miksi Arizona on tämänlaisen lipun säilyttänyt. Toki sen lippu on vuodelta 1917, eli ajalta jolloin kommunismi oli vasta nousussa. Mutta se, miksi lippua ei ole vaihdettu sen jälkeen on kyllä ällistyttävää. Etenkin kun Arizona ei ole maineeltaan paikka, jossa kommunisteja halattaisiin yhtään.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Todellista fleimisotaa

Michel Montaigne mietiskeli kuoleman merkittävyyttä. Häntä kiinnosti se, miten kuolema kestää vähän aika, lopputulos on sen jälkeen sama. Ja kuitenkin, paradoksaalisesti, kuolemisella on valtava merkitys.

Ja merkityshän sillä on. Antiikin kreikkalaisille eudaimonia oli jälkipolvien käsissä. Se, elikö ihminen hyvän elämän vai ei voitiin tuomita lopullisesti ja pätevästi vasta kuoleman jälkeen. Tämä ajatus varmasti sopii melko hyvin kristinuskoon jossa usko ja armo ovat niin tärkeitä että lopulta ja perimmiltään uskovaiset voivat tuomita yksittäisiä tekoja ja leimata jokaisen ihmisen niiden kautta syntisiksi. Armo ja pelastus ovat uskovalle kuitenkin vain jotain johon opetetaan ja opastetaan. Lopullinen tuomiovalta on Jeesuksella.

Itse tosin ajattelen enemmän niin että kuolema on jotain joka yhdistää kaikki. Mutta kuoleminen on kuten elämistä. Ihan koska kuoleminen on elämistä. Eikä pelkästään siten että monille koko elämä on yhtä kuolemista, vaan siksi että jos teoillamme on mitään merkitystä, myös tapamme kuolla ovat jossain merkityksessä jotain joiden kautta ja jonka aikana ilmaisemme itseämme. Jos elämän sisällä on merkitystä kaikkine paskallakäymisine ja internetdebatteineen, niin sama koskee kuolemisen prosessiakin.

Ja joskus kuolemiseen saa mukaan vahvan viestin ja statementin.

Omassa elämässäni esimerkiksi itsemurhan tekeminen on valinta. Ja se, että ei tee itsemurhaa on valinta ja sellaisenaan statement. Ei siksi että itsemurha olisi jokin asia joka ei ole valinta ja mahdollisuus. Statement on olemassa juuri siksi että noin ei ole. Se että on vaihtoehtoja ja valitsee niiden väliltä pitää sisällään viestin. Itsemurhassa on kyse siitä että paitsi kuollaan niin myös siitä että tämä kuolemisprosessi käynnistetään itse ja ajoitetaan kuten on itse päätetty. Ja toteutetaan myös tavalla jonka on itse valinnut.

Myös kaksintaistelussa on tietynlainen sisältö. Osa lataa konseptiin kunniaa ja oikeutta. Jos kaksintaistelussa olisi todella kyse siitä mitä siihen keskiajalla ladattiin, niin silloin se että kaksi miestä - tai peräti näiden kahden miehen esitaistelijat jotka ovat joitain aivan toisia ihmisiä - taistelivat julkisella paikalla kuolemaan ja tätä kutsuttiin oikeuden testaamiseksi Jumalan edessä. Se kertoisi aika paljon Jumalista. Minulle tämä on absurdia. Tosin kaksintaisteluun latautuu silti merkitystä. Merkitys siitä että ei halua elää maailmassa jossa on tuo toinen ihminen. (Kuten Oscar Wilde opetti ; Joko tuo tapetti lähtee tai hän. Ja joskus tapetti voittaa.) Jos omaan elämäänsä suhtautuu kärsimyksenä ja toisaalta on kostonhimoinen, kaksintaistelu voi olla win-win -tilanne. Prosessi joka kertoo joka tapauksessa viestin. (Tosin tässä tilanteessa halu kuolla mutta kyvyttömyys tehdä sitä muuten kuin kaksintaistelussa viestii hyvin tietynlaisesta joskaan ei kaikenkattavasta pelkuruudesta. Mutta toisaalta on hyvä huomata että ihminnen voisi myös ryypätä itsensä hengiltä. On helpompiakin tapoja kuolla kuin maksakirroosi, mutta itsensä hengiltä juopottelu on silti kätevä keino kaikenkattaville pelkureille.)

Kristityt toki tuntevat kuolemisen arvon. Meille opetetaan jopa koulussa, jossa kristinuskoa opetetaan hyvin lepsulla ja pehmoarvoisella tavalla, marttyyreista. Eniten Jeesuksen marttyyriydestä, mutta pienemmässä määrin Stefanoksen kivittämisestä ja muista uhrautumiskuolemista. Kristinusko on siitä omituinen uskonto että se kunnioittaa suisidaalista käytöstä marttyyreilla vaikka siinä itsemurhaa pidetään syntinä, jopa kuolemansyntinä. (Se on kuolemista ja synti, mutta...)

Nykyajan kristityt marttyyrit oman käden kautta

Tällä viestillä on toki merkitystä myös nykyaikana. Ja koska kristityt eivät saa muita tekemään heistä marttyyreita, he ovat alati valmiita marttyyrisoimaan itseään. Enkä puhu pelkästään siitä että nettikeskusteulssa heidän kritiikkinsä muuttuu joksikin jonka edessä he ovat uhreja. Puhun siitä että jos he eivät saa muita tappamaan heitä, he tekevät sen itse.

Esimerkiksi Dominique Venner sai kehuja Marine Le Peniltä. Venner ei pitänyt siitä että ranskassa homoseksuaalejen avioliittolaki meni läpi ja hän tappoi itsensä Notre Damen katedraalissa. Hän ampui itsensä alttarille ja paikalla oli hirvittävän monta ihmistä. Se oli yhtä julkinen kuin julkinen teloitus. Ja hän oli oma teloittajansa. Vennerin itsemurhassa oli taatusti viesti. Ja Le Penin kannanotto kertoo että hän oli paitsi yksittäistapaus niin myös sellainen yksittäistapaus jonka tekoja ihailevia ja kunnioittavia löytyy jopa vallan portaiden huipulta. Hänen tekonsa ei siis ollut tässä mielessä vain yksittäistapaus vaan jokin joka heijastaa monien arvoja.

Tuoreemmin Rick Scarborough kertoi samaan tapaan, että jos homoseksuaalien avioliitto menee läpi, hän sytyttää itsensä liekkeihin. Hengiltä palaminen on siitä kiinnostava valinta, että se on kauhea tapa kuolla. Scarborough on pastori jolla on jonkin verran statusta. Hän ei ole niitä marginaalissa olevia hupsuja joilla ei ole mitään menetettävää ja joiden itsemurha "pikkuasiasta" olisi ymmärrettävä. Siksi Scarborough tavallaan alleviivaa viestin siitä että homous ei ole "vain pikkuasia" monille kristityille. - Toisaalta se, että nyt kun laki meni läpi eikä Scarborough ole halukas tekemään itsemurhaa, hän lähettää toisenlaisen viestin. Viestin joka vahvistuu sillä että hän selittää että miten hän ei oikeasti tarkoittanut mitä sanoi silloin kun uhkasi mitä ei tarkoita. Kun luonne riittää tämänlaisten uhkausten käyttöön politiikanteossa mutta ei riitä rahkeita omien lupausten täyttämiseen tiedämme minkä arvoinen tämän miehen sana on aina ja kaikkialla hänen säälittävän elämänsä loppuun asti. Lopputulos on toki ennen pitkää sama, tuollaisilla vanhoilla kääköillä vieläpä aiemmin kuin hän itse haluaa ajatellakaan.) Erityisen kiinostavaksi tilanteen tekee se, että sanoma voidaan todella ymmärtää kaksoismerkityksessä. Mutta uutisen sisältöä ei korjattu kristittyjen tai Scarboroughin puolella mediakohusta huolimatta ennen kuin sitten kun laki meni läpi. Tätä ennen esimerkiksi Glenn Beck korosti että Scarborough on tosissaan kuten hyvin moni muukin pastori. Viesti ennen lain läpimenoa oli juuri sitä että kyseessä oli viesti jonka mukaan pastorit ovat valmiita kuolemaan näkemystensä vuoksi. Ja koska heitä ei ole uhattu teloittaa tämä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Viesti joka voidaan tulkita symboliseksi ja kirjaimelliseksi oli siis kirjaimellinen silloin kun sillä ei ollut väliä ja symbolista heti kun pitäisi toteuttaa lupauksia. (Miten normaalia kaikilta kristityiltä kaikkialla maailmassa.)

Loppusanat ja fanaatikkojen kannustamista

Mielestäni on erikoista että kristittyjen on usein vaikeaa noudattaa kultaista sääntöä. Eli sitä että he kohtelisivat muita kuin toivoisivat itseään kohdeltavan. Tässä itsensä liekkeihin sytyttämisessä he kuitenkin kohtelevat itseään kuten aika moni haluaisi heidän itseään kohtelevan. Itse tietenkin kannustan ihmisiä muutoinkin ymmärtämään että itsemurha on aito valinta meille kaikille. Joten jos ihminen haluaa itsensä tappaa, se on kaunis asia.

Siksi kehotankin kaikkia homoseksuaalien avioliiton läpimenoa kunnolla ja täydellä sydämellä vastustavia hyppäämään järveen tai kaivoon. (Sekä symbolisesti että etenkin kirjaimellisesti.) Voivat he puolestani myös syöksyä sementtiin. Minulta löytyy kyllä luovempiakin ehdotuksia itsemurhan näyttävään toteuttamiseen. Jos siis todella on valmis lähettämään näin äärimmäisiä viestejä. Viestejä jotka tuntuvat alleviivaavan sitä että on uskontoja joiden kannattajat ovat hölmöjä fanaatikkoja. Jos todella haluaa tämänlaisia viestejä välittää eikä vahingoita muita prosessissa niin siitä vaan.

Itse asiassa jos fanaatikko on valmis sytyttämään itsensä tuleen siksi että demokraattisessa maassa tulee heille epämieluisa lakitylos, kertoo että yhteiskunta ei heitä sytytä ja että he ovat aika pikkumaisia. Tämänlaisen ihmisen kuolema on tärkeä optimistinen viesti monille muille. Sillä jos ihminen on Vennerin tyylisiin itsemurhiin taipuvainen, on enemmän kuin todennäköistä että kyseinen fanaatikko on itsemurhassaan tehnyt sen ainoan maailmaa parantavan teon minkä hän voi tehdä. Itsemurhateon jälkeen hän on jättänyt maailman parempaan kuntoon, kenties jopa oleellisesti parempaan kuntoon, kuin ennen tekoaan. Tämänlaista eettistä ratkaisua minä voin kunnioittaa. Kunnioittaa syvästi.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Suvaitkaa mua!

Debate.orgissa on keskustelu aiheesta "should tolerant people tolerate intolerance". Tässä on mielenkiintoisia teemoja. Tätä ei voi katsoa klassisten filosofien kautta. Mutta se varmasti auttaa näkemään miten tavalliset ihmiset katsovat suvaitsevaisuutta. Näkisinkin että asiasta on kaksi kantaa, jotka perustelevat itsensä sillä että käyttävät suvaitsemisesta keskenään aika erilaisia määritelmiä. (Ja kenties jopa keskenään useampia määritteitä, jopa keskenään ristiriitaisia sellaisia.) Tätä kulmaa katsoen ei ole varmasti ihmeellistä että keskustelu ei johda mihinkään.

Pitää suvaita suvaitsematonta


Jos katsotaan niitä joiden mielestä suvaitsemattomuuden suvaitseminen olisi väärin korostavat että käsite on ristiriitainen. "By definition, a tolerant person would say and do nothing to interfere with anything they objected to." Mikä herättää erikoisen huomion siitä että tämä esitetään usein sensuristisessa sävyssä. Miksi suvaitsevaisuus vaatii sitä että kriittisiä äänenpainoja sensuroidaan jos kaikki kuitenin voivat sanoa mielipiteensä ja tulla sen pohjalta tuomituiksi? "Otherwise you are intolerant ... Or worse a Hypocrite or have a hidden agenda behind your so called tolerance, that is, a limited tolerance is also intolerance."

Tässä näyttääkin olevan vahva sävy jossa joskus suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä että ei loukata ja toisaalla sitä että ei sanota mitään. Ja tässä on usein jopa aivan eksplisiittisesti sananvapauteen liittyviä sävyjä jotka liitetään nimenomaan uskonnonvapauteen. (Onko uskonto mielipide tai verrattavissa sanalliseen ilmaisuun? Mystikko antaa kysymykseen hyvin erilaisen vastauksen kuin joku muu.) "The closest thing to perfect tolerance would be martyrs who let themselves be tortured to death rather than renounce their beliefs." ja toisaalla "That shouldn't be confused with the modern abuse of the label "liberal". You are not obliged to tolerate, that is, to remain silent about, the intolerance displayed by self-described "liberals". "Liberal" tolerance is an oxymoron. "Liberals" mock the gentle Amish, advocate the murder of helpless innocents such as the unborn." On selvää että tässä korostetaan sitä että sananvapaus on suvaitsematonta ja liberaalit vastustavat epäeettisiä asioita joten he ovat suvaitsemattomia silloin kun käyttävät sananvaltaansa.
* On itse asiassa erikoista huomata miten samassa kommentissa suvaitsevaisuus voi yhtäällä tarkoittaa "ei loukkaavuutta", eli "herjaamisen puutetta" ja toisaalla taas "sitä että saa sanoa vapaasti mitä vain". On vaikeaa nähdä miten vaihtamalla tilanteen mukaan poliittinen korrektius sananvaapauteen johtaa järkevään argumentointiin. Jos suvaitsevaisuus on sananvapauden synonyymi niin loukkaavuus ja aborttikannanotot ovat vapautta eivätkä vapautta vastaan. Ja jos sitten suvaitsevaisuus on sitä että ei dissata toista ja loukata toista niin miksi sitten sitä voidaan valittaa jos joku vaatii poliittista korrektiutta...

Suvaitsevaisuus vaatii suvaitsemattomuuden tallaamista

Vastapuoli taas korostaa sitä että suvaitsevaisuuden määritelmä ei itse asiassa ole ollenkaan tuo esitetty. "It is absolutely absurd to allow the intolerant to set 'the rules' of tolerance." Tässä korostuu jonkinlainen kannustusaate. Suvaitsevaisuus näyttää monille tarkoittavan aa kannattaa mitä tahansa mutta vastustaminen muuttuu pahaksi "Intolerance = Negativity" eli toisin sanoen uskontoa saa kehua mutta sitä ei saisi moittia. Koska suvaitsevaisuus on määritelty näin. Jos joku siis vaikka haukkuu uskontoa ja suvaitsevaisuus koskettaa vain kehumista, ei ole mitään ristiriitaa. (Se, että tämä on mielestäni varsin typerä tapa määritellä suvaitsevaisuus ei ole merkitystä sisäisen ristiriidan kautta. Suvaitsemattomuudelle epäsuvaitsevaisuus ei ole määritelmän pohjata ristiriitaista. Typerää ja epäeettistä ja kenties vaarallista yhteiskunnallekin se on. Mutta ei loogisesti sisäisesti ristiriitaista.)
* Toki tässä on terveempiäkin kulmia "Tolerance from its definition means "a fair, objective, and permissive attitude toward those whose opinions, practices, race, religion, nationality, etc., differ from one's own; freedom from bigotry." It doesn't mean tolerance of something morally wrong." Se on määritelty negatiivisen vapauden kautta, ja ei sisällä ristiriitaa. Idea ristiriidan poistamiseen on hieman mutkikkaampi kuin tuossa negatiivisuus -kulmassa. Mutta helpon kautta sekin on kenties mahdollista ymmärtää Etenkin kun testaa ristiriitaa katsomalla mitä termin negaatio todella tarkoittaa ; "If we take the negation of the definition above, it's the definition of intolerance, and I think it is clear that something like that is morally (and can be also legally) wrong." Tässä määritelmässä negatiivinen vapaus muuten tekee sen että suvaitsemattomuuden suvaitseminen on by definition jotain jota suvaitsevaisuuteen vaaditaan. "Freedom from bigotry" vaatii "bigotryn sensuroimista"...

Mielestäni asiallisin kulma on itse asiassa korostaa että on ihmisryhmä joka vaatii mustavalkoista maailmaa. Sellaista jossa yksityiskohdat eivät vaikuta kokonaisuuteen vaan jokin yksittäinen pikkuasia värittää kaiken mitä sanotaan. "It's Not An Absolute. If we were talking about the words in absolute terms then this would be a different debate. But we don't live in a world of absolutes" Jolloin koko kysymys tai vaatimus sisäisestä ristiriidasta tai sen puutteesta on jotain saivartelevaa filosofiaa jonka paikka tuskin edes on elävien ihmisten maailma. Etenkin kun "I am free to call your speech hateful idiocy, and abuse your evil opinions. My exercise of free speech in response to yours does not impinge on your right."

Nothing tastes as good as Kebab after a hard day of protesting immigration...

torstai 25. kesäkuuta 2015

Intentioiden ylihavaitsemisargumentista

Areiopagilla otettiin kantaa kognitiiviseen uskontotieteteseen. Siinä nousi esille tietty argumentti, ylihavaitsemisargumentti. Se on varmasti monia uskovaisia ärsyttävä argumentti. Sillä kun uskonnolle etsitään evolutiivisia syitä mietitään usein adaptiivisia selityksiä joiden mukaan uskonnosta on hyötyä. Näin ollen uskonnollisuus olisi ikään kuin samaa kuin hyvyys. Itse, uskontokriitikkona ja ennen kaikkea evoluution puolella vahvana neutraaliteorian kannattajana olen pitänyt tästä argumentista. Sen taustalla on "niin sanottu ei-adaptionistinen kanta, joka on aiemmin edustanut kognitiivisen uskontotieteen standardimallia".

"Barrettin mukaan uskonnollisten uskomusten syntyyn vaikuttaa esimerkiksi ihmismielen mekanismi, jonka tehtävänä on havaita ympäristössä vaikuttavia toimijoita. Tätä kutsutaan ”toimijuuden havaitsemismekanismiksi” (Agency detecting device, ADD) tai ”yliherkäksi toimijuuden havaitsemismekanismiksi” (Hypersensitive agency detecting device, HADD). Jos liikumme esimerkiksi metsässä ja kuulemme oksien rahinaa, tämä mekanismi saa meidät vaistomaisesti ajattelemaan, että tämän äänen on aiheuttanut joku toimija (luultavasti villieläin). Mekanismi on kehittynyt yliherkäksi, koska selviytymisen kannalta on ollut hyödyllistä havaita ympäristössä liikkuvat toimijat mahdollisimman nopeasti ja tarkasti. Vaikka se tuottaisikin väärän uskomuksen, että pusikossa piileskelee petoeläin, turha varuillaan olo on paljon pienempi harmi kuin syödyksi tuleminen." ...  "Kognitiivisen uskontotieteen mukaan tämä mekanismi on uskonnon synnyn kannalta relevantti siksi, että se saa ihmiset näkemään toimijuutta ja tarkoituksellisuutta myös luonnonilmiöiden taustalla. Esimerkiksi luomakunnan kauneus ja järjestys on saanut aikaan hyvin laajalle levinneen uskon luojajumalaan. " Argumentti on toki tuttu ja argumenttina jo varsin vanha. Se on kuitenkin tärkeä ja hyvä argumentti.

Tämä on tietenkin noin muotoiltuna hyvin ikävä. Sillä usein uskovaiset selittävät omia kokemuksiaan. Tulee ties mitä anekdootteja. Heillä on vahvoja kokemuksia ja tunteita joita he eivät koe valehteluna tai hallusinaationa. Ja tämä aitouden kokemus johtaa totuudentunteeseen. Ja tämä teoria koetaan usein nimenomaan epäkohteliaana. Toisin kuin Alvin Plantingan warrant -teoria jonka mukaan ihmisillä on Hyvän Jumalan totuudellisen mukaisesti havaitsemaan säädetty jumala-aisti ja siksi ihmiset voivat luottaa aisteihinsa ja järkeensä. Ja ennen kaikkea näihin tuntemuksiinsa ja myös muiden vilpittömien uskovaisten anekdootteihin.

Tämän argumentin ateistipiireissä saatu perustuukin varmasti aika paljon juuri siihen, että se lupaa ateisteille aika paljon. "Ateistiksi tunnustautuva Paul Bloom on samaa mieltä, mutta hän on siitä huolimatta kriittisempi tieteellisten teorioiden vaikutuksesta uskonnon tiedolliselle oikeutukselle. Mikäli tiede näet osoittaa, että uskonnolliset uskomukset ovat seurausta luonnonvalinnan kautta kehittyneiden kognitiivisten mekanismien yliherkästä toiminnasta, voidaan kysyä, kuinka järkevää näistä evoluution sivutuotteena syntyneistä uskomuksista on pitää edelleen kiinni. Jos uskomukselle ei ole muuta perustetta kuin se, että uskova yksinkertaisesti tahtoo sen olevan totta, siltä puuttuu tiedollinen oikeutus."

Tätä esitetään yleensä siinä kulmassa missä areiopagin tekstikin sen esittää ; "Justin Barrett, jonka mukaan teistinen usko voi olla tosi, vaikka sen synnylle voidaankin antaa täysin luonnollinen selitys. 2+2 on edelleen 4, vaikka tiedemiehet löytäisivätkin ihmismielestä kognitiivisen mekanismin, joka saa ihmiset todennäköisesti uskomaan näin, ja sama pätee uskontoon."

Sen puolella voidaan itse asiassa sanoa tärkeä heikkous kyseisessä argumentissa. Se ei nimittäin teknisesti ottaen tunnista Jumalaa epätodeksi uskomukseksi. Sen sijaan se osoittaa että ihmisissä on tapa reagoida intentioihin jotka voivat olla läsnä vai eivät. Kun pusikossa on leijona tai salaliittoväijyjä pahat mielessä se todella on intentionaalinen olento. Joskus pensaissa ei ole mitään mutta reaktio on sama. Ihminen on siis kognitiivisesti ohjattu reagoimaan intentioihin. Ja Jumalan kohdalla kysymys on epäselvä. On tavallaan ensin tiedettävä Jumalan olemassaolo. Ja vasta sen jälkeen reaktio on harhaan reagoimista.

Näin ollen filosofisesti voidaan todella antaa tilaa sille miten "Van Inwagenin mukaan kognitiivisen uskontotieteen antama naturalistinen selitys uskonnon alkuperälle on kuitenkin yhdistettävissä täysin luontevasti laajempaan yliluonnolliseen selitykseen. Mikäli ajatellaan, että maailmalla on kaikkivoipa ja kaikkitietävä luoja, voidaan täysin järkevästi uskoa hänen ohjanneen evoluutiota siten, että ihmisen kognitiiviset toiminnot johtavat todennäköisesti uskonnollisen uskon syntymiseen. Näin ollen evolutiiviset uskonnon alkuperää käsittelevät teoriat eivät van Inwagenin mukaan ole ristiriidassa uskonnollisen uskon kanssa eivätkä muodosta uhkaa sen rationaalisuudelle." Argumentti ei siis oikeastaan tee sitä mitä naturalistit haluavat sen tehdä.

Mutta argumentti onkin vaarallisempi muualla


Toisaalta se ei ole mikään mihin reformoidun epistemologian ystävä, esimerkiksi Plantinga, sen ajattelee tekevän. Hän nimittäin ottaa asian esille ja peräti ajattelee sen tukevan itseään ja omia näkemyksiään. Ydinkohta on lause joka esitetään hänen nimensä yhteydessä ;" Evoluutioteorian mukaan luonnonvalinta ei ohjaa ihmisiä muodostamaan tosia uskomuksia, vaan uskomuksia, jotka ovat hyödyllisiä hengissä selviytymiselle." (Ja tässä asia, ellei peräti se se asia, jossa olen samaa mieltä hänen kanssaan.) Hän näkee että ylihavaitseminen todistaa hänen EAAN -argumenttinsa perusteesin. Siinä korostetaan että hengissä selvitään kun reagoidaan oikein eikä että reagoidaan totuudellisesti. Esimerkiksi tulkinta havaitsemisesta voidaan toteuttaa monin eri tavoin joista kaikki eivät ole tosia. (Belief-Cum-Desire). Hän korosti että jos ihmisen tapa havaita maailmaa ei ole Hyvän Jumalan säätelemä niin sitten evoluutio tuottaisi vain hengissä selviämistä eikä Totuudellisesti havaitsemista. Plantinga yleensä tässä yhteydessä korostaa sitä että hän ei ole evoluutioteoriaa vastaan vaan naturalistista evoluutiotulkintaa vastaan. Eli toisin sanoen hän sanoo että evoluutioteorian ystävä ei voisi olla naturalisti.

On nimittäin asia joka reformoidun epistemologian kannattaa jättää mainitsematta tässä yhteydessä. (Se tila on ilmeisesti käytetty siihen että saadaan hakata "oikeaa vastustajaa" eli pahoja naturalisteja.) Sillä reformoidun epistemologian ytimessä ei ole vain jumala-aistin ja kokemusten luotettavuus. Sen ytimessä on myös warrant -konsepti. Ali ajatus siitä että aistit ovat virheettömiä. Jos ylihavaitsemisargumentti on laajemmin tosi, se falsifioi Jumalan joka antaa meidän aisteillemme takeen. Jos Jumala on, se on toisenlainen.

Ja koska Plantinga ja muut reformoidun epistemologian kannattajat vaativat että maailmankuvan on annettava tae, jotta se voisi oikeuttaa tieteen. Ja tieteen oikeassaoloa arvostetaan ikään kuin ilmiselvyytenä, niin tästä on hyvin laajoja seurauksia. Tämä on ollut kauan hyvin vallitseva piirre Plantingalla. Kuitenkin kyseisessä kirjoituksessa nousee esille jännittävä lausunto;

"Plantinga pitää evolutiivis-psykologisia teorioita ainakin osittain ristiriitaisina kristinuskon kanssa. Hän näkee ristiriidan piilevän siinä, että ne väittävät uskonnon kumpuavan virheellisiä uskomuksia maailmasta tuottavista kognitiivisista toiminnoista."

Tämä on Plantingalta epätavallisen vahva kannanotto. Yleensä hän on korostanut sitä että EAAN -arugmentti koskee naturalismin ja evoluution välistä juopaa. Hän ei ole lähtenyt erityiseen sotaan teististä evoluutioteoriaa vastaan. Tässä kohden hän näyttää joko muuttaneen mieltään tai vaihtoehtoisesti sanovan hieman enemmän siitä mitä hän on aina muutoinkin ajatellut. Hän rakentaa kuilua evoluutioteorian kannattamisen ja teismin välille.

Ylihataivsemisongelma onkin mutkan kautta hyvin vakava ongelma Plantingan kaltaiselle teismille. Sillä tietoisuuden ylihavaitsemisilmiö on hyvin arkinen, tosi ja tutkittu, ja nimenomaan eiteologisissa yhteyksissä. Se on itse asiassa jokaiselle tuttu arjessa. Yön pimeydessä heiluvat pensaat herättävät säikähtämiskokemuksia. Joko tämänlaiset kokemukset täytyisi kiistää tai sitten täytyisi tunnustaa että ihmisen havaitsemis-tulkinta-reagointijärjestelmiä. Olisi pakko hylätä tietyt ajattelutavat. Sillä vaikka Plantinga "Plantingan mukaan hän voi hyväksyä uskonnon naturalistiset selitykset sillä varauksella, että niiden sisällään pitämä maailmankuva tunnustaa vain osan (materiaalisen todellisuuden) siitä kokemuspiiristä, joka kristityllä on. Oman kokemuksensa perusteella kristitty voi siis pitää kiinni jumalauskostaan, vaikka metodologiseen naturalismiin sitoutuneet tieteelliset teoriat olettavatkin uskonnon synnyllä olevan pelkästään luonnollisia syitä." Samalla on kuitenkin hyväksyttävä että jos warrant falsifioituu niin se ei johdu siitä että oltaisiin sitouduttu pahaan naturalismiin. Vaan siihen että maailmankuvasta osa kuitenkin on aina maailmassa elämistä. Sitä, kun "Plantinga ehdottaa, että tiede määriteltäisiin (1) systemaattiseksi ja järjestäytyneeksi toiminnaksi, joka pyrkii löytämään maailmankaikkeutta koskevia totuuksia, ja (2) tekee sen empiirisin menetelmin." Kun tilaa empirismille antaa, joskus käy niin että oma näkemys kumoutuu. Ylihavaitseminen ei kenties ole ongelma teismille, mutta se on ongelma reformoidulle epistemologialle.

Evoluutiosta ja naturalismista

Joni Kontinen kerto "Ristin Voiton" (26/2015) mielipidesivuilla omasta mielestään valittuja sanoja evoluutiosta. Hän esimerkiksi puolustautuu siitä että moni katsoo että evoluutioteoria ei koske elämän syntyä ; "Niemi yrittää erottaa biologisen evoluution omaksi saarekkeekseen, vaikka esimerkiksi yhdysvaltojen huippuyliopistot, kuten Harvard ja Georgia Tech nimenomaan tutkivat kemiallista evoluutiota eli elämän oletettua naturalistista syntyä. Evoluutio voidaan siis nähdä alusta loppuun naturalistisena ilmiönä. Jotkut ovat sen teistisessä versiossa tosin liimanneet naturalistiseen prosessiin yhden ylimääräisen elementin, eli Jumalan."

Loogisen ajattelun kannalta;


Näkemys on hyvin erikoinen.
* Ensinnäkin hän leikkii sanoilla argumentoinnin sijasta. Voinen huomauttaa että maapallon rakenteen tutkimuksessa voidaan puhua fysiokemiallisesta evoluutiosta, mutta tämä ei tietenkään tarkoita että biologisen evoluutioteorian vaatimat osiot (kuten lisääntyminen) olisivat oleellisia. Kyse ei ole samasta ilmiöstä. Se on sama kuin selittäisi että jos puhutaan lapsen kehityksestä niin oltaisiin jotain kehitysteorian kannattajia.
* Toisekseen hänen ajatuksensa evoluution naturalistisuudesta on non sequitur. Toki (ID)kreationistit mielellään toistavat tätä. Mutta se on pikemminkin osoitus siitä miten huonosti he ymmärtävät. On toki totta, että evoluutio voi olla partikulaaristi naturalistinen siinä mielessä että jos olet ontologisen naturalismin kannattaja niin voit ristiriidattomasti uskoa evoluutioteoriaan.1 Mutta tämä ei tarkoita kovin paljoa. Samoin on triviaalisti totta että evoluutioteoria on joitain partikulaareja vastaan. Tämä johtuu siitä että niissä uskonto tekee luonnontieteellisiä ennusteita ja voi täten falsifioitua luonnontieteellisen evidenssin edessä. Osa uskonnoista voi falsifioitua tälläisissä tilanteissa. Tämä ei tietenkään tarkoita kovin paljoa. Onhan esimerkiksi ollut ukkosenjumalia. Se, että tiede tutkii salamointia ja luo tähän mekanistisen selityksen on heille varmasti kauheaa jumalanpilkkaa. Ja naturalismin kanssa yhteensopivaa. Mutta ei se tarkoita että jos uskoo näihin salamointiteorioihin niin olisi pakosti ateisti tai "teisti tavalla jossa liimaa ylimääräisen tyhmän osan päälle". Jotta evoluutio olisi naturalistista Kontisen tulisi osoittaa loogisesti että jos kannatat evoluutioteoriaa ainut mahdollisuus olisi että on ontologisen naturalismin kannattaja. Hän joutuisi siis kuvaamaan miten evoluutioteoria falsifioi kaikki kuviteltavissa olevat jumalamahdollisuudet. Hän itse asiassa tekee jo virheen yrittäessään huomioida teistisen evoluution. Sillä siinä on jumalusko ja evoluutionäkemys yhdessä. Niiden välissä ei ole ristiriitaa joten Kontinen joutuu käyttämään "ristiriidan" sijasta "ylimääräinen". Tämä on oireellista ja kertoo että tosiasiassa evoluutio ei olekaan ateistinen ontologisen naturalismin oppi. Koska ei voi olla väistämättä ateistinen ja ristiriidaton teistisen näkemyksen kanssa samanaikaisesti.

Kontisen ajatuksesta joudutaan hakemaan järkeä hyvin kaukaa.

Evoluutioteoria ei itse asiassa ole edes akateemisessa maailmassa mikään ateistisen maailmankuvan lähde tai ateismin innoittama. Mutta se voidaan liittää kuitenkin sellaiseen maailmaan jota yrittää ajaa 1996 ilmestyneen Willam A. Wallacen "The Modeling of Nature". Teos esittelee lähtokohtansa pettymyksen kautta. "As the new millennium approaches, our scientific knowledge of the universe surpasses that of any previous age. Yet, paradoxically, the philosophy of science movement is now in disarray. The collapse of logical empiricism and the rise of historicism and social constructivism have effectively left all of the sciences without an epistemology. As the new millennium approaches, our scientific knowledge of the universe surpasses that of any previous age. Yet, paradoxically, the philosophy of science movement is now in disarray. The collapse of logical empiricism and the rise of historicism and social constructivism have effectively left all of the sciences without an epistemology." Tämä onkin kiistaton asia joka on siitä jännittävä että esimerkiksi juuri evoluutiokriittinen ID on aivan oikeasti ottanut evoluutiokriittisen asenteen joka nojaa "maailmankuviin" juuri tämän epistemologiattomuuden kautta. Ja toisaalta se vastustaa postmodernismia ja muita vastaavia relativistisia suuntauksia. (Perinteisessä kreationismissa myös objektiivinen moraali on suosittua, maailma ja moraali on heille, paitsi metafyysisesti objektiivista, niin myös siitä on saatavilla ehdotonta tieto. Esimerkiksi homoseksuaalisuus on tätä kautta sekä pahaa että luonnonvastaista.) Ja tämä on jotain josta Wallace haluaa kasvaa yli ; "a return to a realist concept of nature is plausible and, indeed, much needed. Human beings have a natural ability to understand the world in which they live. Many have suggested this understanding requires advanced logic and mathematics. Wallace believes that nature can more readily be understood with the aid of simple modeling techniques."

Suhtaudun näihin hieman huvituksella. Wallacen ajatus on itse asiassa hyvinkin sama kuin Alvin Plantingalla joka itse asiassa kannattaa uudelleenmuotoiltua naïvia realismia, jota hän kutsuu reformoiduksi epistemologiaksi. Plantinga näkee että ihmisillä on warrant, eli heidän järkensä ja aistinsa ovat varmistettuja. Jumala varmistaa tämän. Ja karteriolaisen kehän (klassinen kehäpäätelmä josta ainut tie ulos näyttää olevan auktoriteettiin vetoaminen, eli se että Descartes on ollut sen tason älykkö että ei olisi ollut niin tyhmä että tekisi kehäpäätelmiä) tietenkin täydentää se että ihmisillä on sensus divinitatis, jumala-aisti jota kautta he sitten aistivat Jumalan. Wallacen asenne on sama (miinus jumala ja jumala-aisti). Monilla tuntuu todellakin olevan kaipuu vanhan ajan ehdottomuuksiin. Jos olet teisti, saatat tässä linjalla päätyä apologeetikoksi rakentelemaan jumalatodistuksia. Tai kreationistiksi. Ateistien puolella vastaavalla saatetaan päätyä vaikkapa evoluutioteoriaa vahvasti ajavaksi tyypiksi, jonkinlaiseksi Richard Dawkins -kopioksi.

Sofistikoituneemmillaankin

Itse, Quinen kannattajana, elän ehdottomasti loogisen positivismin jälkeistä aikaa. Siinä tämänlaisia asioita käsitellään sen sijaan että niihin jäätäisiin roikkumaan. Moni, etenkin rationaalisella pohjalla olevaa teismiä kaipaavat, sen sijaan ovat keksineet hassun keinon. He ovat ottaneet loogisen positivismin ehdot vaatimuksina joita he vaativat tieteeltä ja niiltä jotka eivät usko Jumalaan.

Tästä pieniä pohjakumuja on, toki asiallissävyisessä, areiopagin artikkelissa joka käsittelee uskonnon juuria. Se on mielenkiintoine ja ihan hyvä artikkeli.
* Olin itse asiassa huvittunut jo ingressissä. Sillä teistit mielellään kysyvät kysymystä "Mitä filosofisia taustaoletuksia evolutiivis-psykologiset teoriat uskonnon synnystä sisältävät?" mutta sitten kun vastaavia ongelmia tulee teismissä vastaan, he eivät ole niin kiinnostuneita. Eivätkä pidä niitä tärkeinä. Jostain syystä tuo kysymys on jotain joilla ateisteille tai naturalisteille - tai vain ei Jumalasta kiinnostuneille - esitetään haasteita jotka osoittavat että "noi tyypit on ihan tyhmiä" muuttuvat epäkiinnostaviksi ja merkityksettöminä ohitettaviksi teismin kohdalla. Tuo kysymys voidaan toki kysyä ja artikkeli käsittelee sitä hyvin. On vain hauskaa että teistit eivät tulle syvää mielenkiintoa korostaa kriittisiä ja moittivia sävyjä kun aiheena on se, minkälaisia oletuksia teisteillä on tehdessään maailmaa koskevia oletuksia ja tehdessään tiedettä. On jotenkin tärkeämpää selittää miten moni tiedemies uskoo Jumalaan ja miten tiede ja usko ovat yhteensopivia. Se on asiallisempaa.
* Huomio keskittyy aika paljon näkemyksiin kuten "Uhattuna ei siis ole ainoastaan uskonnon, vaan myös tieteen tiedollinen perustus. Ratzschin mukaan tieteen tiedollisen perustan voi pelastaa ainoastaan se, että ihmisen kognitiivinen mielenmaisema ja maailmankaikkeus ovat rakenteeltaan yhteensopivia." Jopa artikkelin rakenne jossa ensin esitetään naturalistinen kanta ja siten niiden kritiikki on erikoinen kun puhutaan teoksesta joka esittelee eri näkökantoja. Samalla korostuvat sellaiset sävyt, jotka kenties eivät ole olleet kirjoittajan tavoitteissa. Eli se että uskonnonfilosofiassa on kaksoisstandardi jossa "naturalistinen taustaoletus jolla naturalismi oikeutetaan on epätyydyttävä ja rajoittava" mutta jos sitten sen antiteesi, "supernaturalismi", otetaan lähtökohdaksi niin ne ovat sitten ei-rajoittavia, jaloja, ylempiä ja jopa jotain joita on oikein ja järkevää vaatia.2

Artikkelissa on vahva henki siitä miten monet, niin naturalistit kuin teistit, kaipaavat vahvaa luottamusta tieteeseen. Aiheena on teoriassa uskonnonfilosofia ja Jumalan ja uskon oikeutus, mutta taustalle nousee hyvin paljon laajempi teema. Kun vastataan tähän tiettyyn kysymykseen vastataan siihen hyvin laajalla epistemologiaa koskevalla pohjasävyllä. Ja tässä paistaa haikailu vanhan epistemologian perään. Tässä asenteessa on paljonkin yhteistä omakustannekirjailija Kontisen maailmaan.3

Olenkin itse korostanut muuta.

Fysikaalinen maailma ei kenties ehkä ole kaikki. Kuitenkin sen ulkopuolella olevat asiat ovat selvästi maailmankuvallisempia. Jopa Plantingan kaltaiset tyypit hyväksyvät luonnontieteen kunhan se on "vain osa maailmasta". Huoneessa esimerkiksi on lämpötila ja siitä keskustelua ei tuomita uskovaisten puolelta humpuukiksi. Ja siksi Quinen tapaan olen valmis sanomaan että "The familiar material objects may not be all that is real, but they are admirable examples." Eli niiden perustelutavassa on kuitenkin jotain ihanteellista, niin ihanteellista että kiistana harvemmin on se onko luonnontiede metodi saada mitään tietoa vaan enemmän kysymys siitä että onko tiede ja uskonto yhteensovitettavissa. Siksi olen enemmänkin sitä mieltä että tehdäkseen itsestään mielenkiintoisen teistien täytyisi ensin luoda neutraalilta pohjalta jokin tutkimusohjelma.

Paavin julma-aisti
aktivoituu toimimaan
moitteettomasti lähinnä
silloin, kun hän yrittää
katsoa poispäin oman
katolisen kirkkonsa
sisällä toimivista pedofiileista.
Onkin järkevää hylätä liikaa vaativa pseudoepistemologia ja siirtyä toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta eteenpäin. (Kolmas maailmansota tulee ennemmin kuin paluu toista maailmansotaa edeltävään kristilliseen hegemoniaan jossa tiedetään kaikki ja jossa rationaalinen ja Jumalaan uskova ovat käytännössä väistämättä sama henkilö.)

Siksi en olekaan lähtenyt kumoamaan joka ikistä partikulaaria Jumalaa vaan pidän teististä lähestymiskohtaa jonain joka on kerrasta toiseen paljastunut vakavaksi aikani haaskaamiseksi. Olen vaatinut teisteiltä pihviä. Tähän asti he tuntuvat olevan innostuneempia siitä että kaivavat vastustajiensa perusoletuksia ja korostavat niiden olemassaoloa sen sijaan että osoittaisivat olevansa itse enemmän "kuin vain yksi maailmankuva", eli jotain jossa teismi selviää näistä onglelmista ja selviää niistä paremmin kuin vastustajansa. Se, että "jotain ei teisteistä tai jostain heidän lainaamastaan filosofista osata ratkaista" ei ole sama kuin antaa tilaa aukkojen Jumalalle jonka mukaan tämä ratkaisu olisi Jumala. Sen sijaan supernaturalilsmi on epäkiinnostavaa ja ollakseen relevanttia sen täytyisi osoittautua joksikin joka tuottaa vähintään samantasoisia "admirable excampleseja" kuin naturalismi tuottaa.

En minä kiistä mitään tutkimusnäkökulmaa a priori. Huomautan vain että perusoletusten olemassaolo on jotain jonka kanssa on vain pakko elää. Ja että tutkimusohjelmien hedelmällisyys on jotain joka voidaan havaita a posteriori, etenkin kun kristinuskolla on ollut yli 2000 vuotta aikaa rakentaa filosofiansa täydelliseksi. Aikaa on annettu ja jos hedelmäkori ei pullottele "admirable excampleja", voin tuhahdella huvittuneesti. Kenties kaikki oleellinen onkin jo sanottu, minun ei tarvitse edes jatkaa.4

1 Paitsi jos Alvin Plantingan warrant -argumentin ottaa vakavissaan jolloin Plantinga itse asiassa sanoo että evoluutioteoriaan uskominen on jotain joka olisi naturalismia vastaan, ei siis naturalismia vaan juuri päinvastoin. Tätä argumenttia ei jostain syystä kuulla Tapio Puolimatkalta vaikka se on Plantingan argumentin suora seuraus. Evoluutioteorian kannattaminen ei olisi naturalistisen filosofian mukaista. Ja jos naturalistit eivät ymmärrä tätä niin se olisi sitten ihan toinen asia. ; Jos on johdonmukainen ja olettaa että (p1) EAAN -argumentti on tosi, ja (p2) evoluutioteoria on totta ja (p3) kanta evoluutioon on tieteellinen pätevä tosiasia, niin sitten (j) täytyisi tunnustautua teistiksi. Tämä ei tee evoluutiosta naturalistista oppia, vaan nimenomaan päinvastoin. Joko evoluutio on naturalismia vastaan (eli evoluutioteoria on antinaturalistinen) tai Plantinga on väärässä. Vaihtoehtoja ei ole.
2 Tosin esim. itse kannattamani malliriippuvaisen realismin kannalta ei ole edes väliä kongitiivisen mielenmaiseman ja maailmankaikkeuden rakenteen yhteensopivuudesta. Ja minä olen tämän kautta paatunut naturalisti ; Yhteensopivuutta koskevat kysymykset ovat vessanseinäkysymyksiä joihin ei pidä aikaa haaskaaman. En ole törmännyt syihin joiden vuoksi tästä pitäisi luopua, se, toisin kuin loogisen positivismin vaatimukset, eivät ole paljastuneet auttamattomasti aikaansa eläneiksi toiveajattelu-unelmoinneiksi.
3 Kaikkia näyttää yhdistävän se, että kaipuu loogisen positivismin ihanteiden mukaiseen tiedekuvaan on niin kova, että loogisen positivismin kumoutuminen ei haittaa. Ja tämän kiertämiseksi keksitään erilaisia kikkoja joita loogiset positivistit olisivat mieluusti käyttäneet jos ne olisivat olleet mahdollisia. Ja jos ne olisivat mahdollisia niin looginen positivismikin voitaisiin palauttaa ja sen kritisointi - jota samanaikaisesti samalla kuitenkin tarvitaan jotta "supernaturalismille" saadaan tilaa - olisi hyvin omituista. Näiden saivartelujen käyttäjiä yhdistää Kontiseen myös se, että niiden luojat ja esittäjät nähdään yleisesti neroina, heidän itsensä mielessä.*
* Kontinen on klassinen kreationisti. Moni esittää että ID olisi suvaitsevampi, ja että se olisi vähemmän tiukka. ID vaikuttaa siitä erikoiselta että se myy itseään ei-uskontona koska se ei täsmennä itseään kristillisen Jumalan perustelijaksi, toisin kuin vaikka klassinen vanha vanhoilliskristillinen YEC. Samalla se on kuitenkin hyvin häijy. Siihen liittyy perin kummallisia lieveilmiöitä. Moni ajattelee että se olisi suvaitsevaisempaa kun klassinen kreationismi, mutta kenties se on vain irtautunut perinteisestä kristillisestä etiikasta ja sen tuomista rajoituksista. Se on mitä tahansa teismiä, jossa tärkeintä on kohdistaa viha oikeisiin vihollisiin. Tämä muistuttaa hieman "onionissa" esitettyä Non-Denominational Terrorismia.
4
Itse asiassa "maailmankuvista" puhumisessa tuntuu olevan hieman sama ongelma kuin sekularismissa. Sekulaarissa maailmassa haluttaan nimellisesti erottaa uskonto ja valtiollinen keskutelu. Mutta sekularismi johtaa kuitenkin käytännössä siihen että politiikassa on ehdottoman tärkeää lähinnä osoittaa että vastustaja on uskontoa. Koska jos se on, se voidaan suoralta kädeltä torjua. Näin poliittinen keskustelu koostuu yllättävän paljolti uskonnollisesta keskustelusta joissa uskonnollisuuden analyysi ja tunnistaminen ovat tärkeässä osassa julkista keskustelua. Avoimesti pluralistisessa maailmassa uskonnolliset näkemykset ovat usein huvittavia kun niitä ei esitä tyyppi joka olisi samaa uskontoa itsen kanssa. Uskonnollisuuden tunnistamisen ja uskonnollisen ilmapiirin vaikutus on silloin paljon suppeampi ja triviaalimpi. Tässä kohden epistemologian kritisoiminen ja vanhan loogisen positivismin ihanteiden haikailun yhdistelmä on siitä jännittävä että usein se ylikorostuu siihen että katsotaan vain että vastapuolella on jotain premissejä ja sen jälkeen voidaan ikään kuin "samalle tasolle kuviteltujen vastustajien kuviteltujen toimien kanssa" astua sanomaan mitä tahansa. Koska mitä tahansa voi sanoa kun saa ottaa mitä kuvitelmia haluaa. Rationalismin kohdalla tiedetään että johtopäätökset ovat yhtä hyviä kuin valitut premissit. Garbage in-Garbage out. Joten roskasta saadaan rationaalista kun vain etsitään sopivat premissit. Epistemologianillitys johtaakin äärimmäisen maailmankuvalliseen ja tiedollisesti entistäkin heikkotasoisempaan keskusteluun. Itse asiassa huonosti tieteellisesti perustellun voi jopa tunnistaa näistä epistemologisen saivartelun rakenteista. Tälläinen denialismi on monenkarvaista ja äärimmäisen suosittua - ja se ei ole ainakaan paremmin perusteltua kuin vakiintuneen tieteen käsitykset.