Yksinkertaisille ihmisille ; Perheestä

Timo Hännikäisen "Ilman" kirja pitää sisällään argumentin perheestä. Hän aloittaa siitä että "On häkellyttävän typerää väittää, että "uudet perhemuodot" ovat nousseet suosiossa ydinperheen rinnalle vain siksi, että ne ovat yleisiä." Hän jatkaa että uusperhe on epäonnistunut perhe "Kovinkaan monet eivät ole valinneet neoperheissä elämistä. Ydinperhemalli on todennäköisesti useimpien edelleen parhaana pitämä, mutta monet epäonnistuvat sen koossa pitämisessä." Hän jatkaa tästä siihen, että "Kaltaiselleni yksinkertaiselle ihmiselle perhe tarkoittaa määritelmällisesti miehen ja naisen välistä avioliittoa ja instituution rajojen katoaminen tarkoittaa sen muuttumista merkityksettömäksi."

Hän jatkaa siitä, että "Kaikenkarvaisten joustavien ja pluralististen perhemääritelmien yllä leijuu liberaalien rajoittamattomuuden ja yltiöindividualismin miellyttäväksi parfymoitu löyhkä. Ne toisintavat modernia myyttiä, jonka mukaan yksilö voi pitää vaihtoehtonsa jatkuvasti avoimina ja elää ilman rajoituksia kunhan ei rajoita muiden elämää." Ja tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että "Vanhasta perheinstituutiosta halutaan jonkinlainen light -versio, ilman siihen kuuluvia ristiriitoja, ongelmia ja rajoituksia. Koska mitään ei saa sulkea pois, perheen pitää tarkoittaa kaikkea ja ei mitään samanaikaisesti." Hännikäinen myös korostaa suoraan että uusperheen perhemalli on sitä että halutaan oikeudet mutta ei velvollisuuksia.

Voisin tehdä vaikka mitä.

Voisin lähestyä argumenttia siten, että selittäisin että "yksinkertaisista ihmisistä" se että joku ihminen ei elä ihanteitaan tekee hänestä kaksinaamaisen. Että kyseessä on vain keinotekoinen yritys korostaa "normaalia" ei sanan tavallisuuden ja yleisyyden mielessä vaan ladata se normatiivisessa mielessä. Voisin lähestyä asiaa siten että tämä on temppu jolla siirretään huomio siitä että tosiasiassa vaikka ihanne onkin perhemalli niin juridisessa mielessä annamme tilaa sille että ihanne ei toteudu. Joten se että jotain muita rajoitettaisiin on omituista. Etenkin kun on tultu todistettua että ihanne on niin mahdoton että ihmiset eivät siihen yllä. Edes ne jotka sitä kannattavat, saati ne monet joita tämä ei kiinnosta.

Voisin tietysti myös juoda aivan helvetisti viinaa. Ottaa esille omaan suisidaaliskauteeni liittyviä itsemurhakoneita. Tehdä niistä konepohjia joita postittaa Hännikäiselle, ehdotuksiksi ja toiveeksi siitä miten toivoisin hänen tekevän elämässään. Voisin juoda viinaa ja ehdottaa listaa ehdottoman änkyräkännissä olevista homoseksuaaleista jotka käyvät omalla nimellään hänelle ilmoittamassa että panevat häntä perseeseen. Lisää viinaa juotuani voisin todeta hänelle että minulla olisi myös näppärä inventio jonka avulla hänen korsikalaisstilettinsä voitaisiin asettaa mestari Giljotiinin kaltaiseen koneeseen jonka avulla voitaisiin toteuttaa pieni operaatio, joka sitten, ehdottoman humalatilan vallitessa, voitaisiin käyttää siihen että Hännikäistä pantaisiin perseeseen hänen omalla sukuelimellään. En tietenkään esitä tätä faktuaalisena, haluan vain keksiä asioita jotka järkyttävät ja ärsyttävät mahdollisimman paljon. Ja olen tietenkin ihan vitun sika humalasssa. Blöö.

Kaikkien ehdottelijoiden ja toimijoiden on tietenkin ehdottomasti syytä olla ärsyyntyneitä, vittupäisluonteisia ja humalassa, jotta kaikki voidaan kuitata kännissä-läpällä -hölmöilynä. Ja vaikka tämä on vain demonstraatio siltä miltä näyttäisi jos Hännikäistä kohdeltaisiin samanlaisilla tempauksilla mitä hän itse toistuvasti toteuttaa, niin vakuutan silti, varmuuden vuoksi, olevani humalassa tätä blogausta kirjoittaessani. Sen lisäksi että se on totta.

Mutta en voi tehdä näin koska en ole Timo Hännikäinen. Edes minä, ihmisistä armottomin ja julmin, en ole alentunut hänen kunniattomuutensa tasolle. En kykenisi edes humalassa tekemään ihmiselle niitä asioita joita hän teki. Hännikäinen on kunniaton ihminen. Ja on erittäin piristävää että hän kannattaa kunniakonseptia jossa ihmistä saadaan lytätä. Sillä se on sitä miten hän haluaa itseään kohdeltavan. Onkin perin ikävää että minulla ei riitä paha tahto niin pitkälle. Hännikäinen ansaitsisi, on antanut tilaisuuden, keinot sekä on omakätisesti kirjoittanut kirjaansa oikeutuksen sille että häneltä kunnia riisutaan ja että häntä kohdellaan sen mukaan. Siksi piirrokseni jäävät "omaan käyttöön". Niille on kenties tarvetta jos vaikka joudun jatkossa tutustumaan johonkin niin älyttömään ja pahaan kuin Timo Hännikäisen aivoitukset.

Oleellista on että Hännikäinen itse käyttää tälläisiä keinoja joten argumentit voidaan käsitellä hänestä näin. Sama koskisi siis itseänikin. Voisin siis ihan oikeasti tehdä vaikka mitä ja julistaa tältä pohjalta itseni voittajaksi. Voisin esittää että tämä olisi jotain machokulttuuria. Mutta toisaalta en halua minun miehekkyyteeni idiotiaa. Siinä on paskapäisyyttä ihan liikaa jo nyt joten en halua sitä tältä osinkaan pahentaa Hännikäisen tasolle.

Tämä argumentti voidaan nähdä kahdessa osassa.

Ajattelin antaa Hännikäiselle sen mitä Hännikäinen ei anna muille. Reiluutta. (Tämä tarkoittaa sitä että hän on minulle velkaa. Hän on minulle konkreettisesti velkaa jotain. Ja tämä jotain on sitten hyvin epämääräistä, abstraktia ja käsitteellistä.) Siksi käsittelen tuon argumentin tässä alla.

Olen osittanut tekstin kahtia. Hännikäinen kirjoittaa hieman pidempään ja pejoratiiviset sanavalinnat jo mainitussa ja etenkin välistä jätetyssä osassa vihjaavat siihen että Hännikäisellä on vahva tunnelataus tekstissä. Olen jaottanut lainauspätkät kahteen osaan jotta tämä kahden erillisen argumentin rakenne olisi selvemmin esillä.

Eksistentiaalinen osa 1:

Ja tämä tunnelataus on ymmärrettävä ensimmäisen osion kannalta. Ajatus voidaan nähdä eksistentiaalisesti. Ja tätä voidaan lähestyä tavalla joka on äärimmäisen luontevaa kognitiivisen uskontotieteen ystäville. Kognitiivisessa uskontotieteessä nimittäin tiedetään että ihmiset luovat usein merkityksiä privileegioiden ympärille. Monet todella sitovat tunnetasolla oman perhe-elämänsä merkitykselliseksi juuri siksi että se on muilta pois. Tämänlaiset erityisyydet ovatkin oleellinen osa uskontoja.

Jopa sellaisia Jehovan Todistajien kaltaisia järjestöjä jotka teoriassa koko ajan korostavat että kuka tahansa voi kuunnella ja muuttua Jehovan Todistajaksi rodusta riippumatta, käytännössä elävät sen varassa että vain hyvin harva itse asiassa liittyy heihin. He ovat erityinen pelastuva osio. Näin ollen vaikka jokainen ihminen on syntinen niin toiset ovat pelastettuja ja toiset eivät. Ja tämä ero on tärkeä jotta ihminen voi kokea itsensä paremmaksi. He ovat kenties syntisiä mutta sentään jotenkin yläpuolella ja osallisia paremmasta toisin kuin ne toiset.

Voidaankin nähdä että uskonto ja kulttuuri on lyönyt privileegion ympärille egoismia joka sortuu kun joku muu saa. Tämä vertautuu tietenkin niihin ihmisiin joilla ei tätä oikeutta ole. Hännikäiselle avioliiton arvo syntyy siitä että se on privileegio. Tämä on ymmärrettävää. Hyväksyminen ei minua kiinnosta mutta sillä ei ole laajempaa merkitystä tämänlaisissa asioissa. Minun mielipiteeni hyväksyttävyydestä ovat yhtä merkityksettömiä kuin pieru Saharassa. Tai Timo Hännikäinen.

Toinen osa : Oikeudet ja velvollisuudet

Toinen osa sitten koskeekin jotain ihan muuta. Siinä puhutaan oikeuksista ja velvollisuuksista. Tässä on siitä hyvä kulma että siinä, missä eksistentialismi on subjektiivista, tunneladattua ja etiikan läpitunkemaa, ovat oikeus ja velvollisuus näistä hieman vahvemmin irrallaan. Ne ovat myös melko vakiintuneita asioita jotka elävät "hyvän ja pahan tuolla puolen" siinä mielessä että jotkut meille määrätyt velvollisuudet ovat pahoja. Ja se että meillä on jokin oikeus ei tarkoita että se on hyvyyttä. (Toki usein retoriikassa sitoudutaan vahvasti deontologiaan, velvollisuusetiikkaan, jossa nämä asiat menevät sitten yhdeksi ja samaksi. Oleellista on että tälle on paljon vaihtoehtoja.)

Voidaan kysyä että onko Hännikäinen todella oikeassa väittäessään että uusperheet ottavat perheen oikeudet mutta eivät sen velvollisuuksia? Tämä kysymys on yksinkertainen. Sellainen joka sopii Hännikäisen kaltaisille yksinkertaisille, perin yksinkertaisille, ihmisille. Valitettavasti teos näyttää että hän ei osaa erottaa tätä ja itse asiassa hän itse sotkee argumenttinsa kaksi osiota yhdeksi klimpiksi. Kuin eksistentiaalinen ja oikeuden ja velvollisuuden taso olisivat identtiset ja keskenään samat.

Voidaan nähdä mikä Hännikäisellä on pointtina. Avioliittoon liittyy juridisia oikeuksia. Nämä koskevat esimerkiksi omaisuudenjakoa ja perintöä. Mutta jos me mietimme lapsettomia, yksinhuoltajia, uudelleenavioituneita perheitä, homoseksuaaleja ja muita jotka ovat Hännikäisellä leimattu "neoperheen" alle, voidaan kysyä ovatko he todella luopuneet velvollisuuksista?

Hännikäisen maailma näyttää olevan joko virheellinen tai sitten se vaatii sitä että jokainen on lapsentekokone. Sillä jos esimerkiksi katsotaan minun perhettäni "uusperheenä" sitä kuvaa "erikseen valittu lapsettomuus". Tätä miettiessä on hyvä miettiä onko lapsen hankinta oikeus vai velvollisuus? Jos se on oikeus se on asia jota moni pitää hyvänä ja jota heillä on halutessaan lupa tavoitella. Jos se on velvollisuus se on pakko tehdä tai sitten on rikkonut velvollisuuttaan. Olenko minä siis rikkonut velvollisuuttani kun en ole lisääntynyt?

Moni näkee että lapsen hankinta on nimenomaan oikeus. Lapsettomat avioliitossa elävät perheet ovatkin jättäneet oikeuksia käyttämättä. Ja sen sijaan he ovat usein sitoutuneet johonkin muuhun. Avioliitto nimittäin sitoo elämään taloudellisesti toisen kanssa vähintään avioeroajan, eli puoli vuotta. Tämä ei kenties ole paljon. Mutta se on velvollisuus jota ei voi kiertää. Uusperhe näyttää tältä osin olevan jotain mutkikkaampaa kuin Hännikäinen esittää. Osa ottaa velvollisuuksia mutta jättää oikeuksia käyttämättä.

Toisaalta jos katsotaan tämän hetken homoseksuaalien uusperhetilannetta, uuden avioliittolain sisältö on vain niukasti eksistentiaalinen. Toki tämän merkitystä on korostettu kun on selitetty että "pariliitto" -nimellä homoseksuaalit voisivat saada identtiset oikeudet. Tämä vihjaa että kyse ei ole kovinkaan laajasti oikeuksista ja velvollisuuksista. Mikä on tietyllä tavalla heikkous. Koska Hännikäinen nojaa melko vahvasti epäreiluuskokemukseen jossa otetaan oikeudet ja jätetään velvollisuudet. Ja tekee sen sidoksissa eksistentiaaliseen osaan.

Mutta suurelta osin Hännikäisen näkemyksessä on järkeä. Kun katsotaan keskustelua, huolta on noussut lapsista. Puolimatka esimerkiksi puhuu "lapsivaikutuksesta". Ja tässä mielessä erikoista onkin katsoa että adoptioasiassa ihmiset ottavat itselleen aika kovia velvollisuuksia. Koviten taistellaan siitä että saadaan lapsi, lapsi joka ei ole edes omaa genetiikkaa, ja sitten halutaan tähän liittyvät velvollisuudetkin. Tässä ei ole haluttu muutta adoptiolakia sellaiseksi että lasta saisi kohdella miten vain ja jättää heitteelle tai alistaa heidät aikuisten vallankäytön alle. (Tämä näyttää kuuluvan erityisesti fundamentalistisille uskonnollisille yhteisöille joista on tärkeää että uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että lapset ovat vanhempiensa vapaata toimintakenttää yllättävänkin laajasti.) Onkin itse asiassa ällistyttävää huomata että adoptioasiassa joku voisi jopa vitsailla että homot haluavat tehdä tilanteestaan entistä hankalampaa. He haluavat elämäänsä riesoja joita lapsiksi kutsutaan. (Mikä kyllä ällistyttää itseäni koska minulle lapset ovat vähän kuin epäonnistuneita koiria. Koirat ovat kyllä kivoja, ei sillä, tämä rinnastus ei minulta ole yhtä halveksiva kuin muslimeilla.)

Summa summarum

Hännikäisen ongelmana on se että hän käsittelee kahta aivan erilaista asiaa kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Avioliitto nähdään toki oikeutena. Ja siihen liittyvät privileegiot nähdään ansaittuina joten niihin kuvitellaan velvollisuuksia joista halutaan luopua. Kuitenkin kun asiaa katsotaan tarkemmin, voidaan huomata että oikeudet ja velvollisuudet eivät olekaan kovin kuvatunlaisia.

Itse asiassa voidaan nähdä että Hännikäinen on suoraan väärässä. Uusioperheissä ei luovuta velvollisuuksista. Siinä halutaan laajentaa avioliiton hyödyt ja haitat, oikeudet ja velvollisuudet, yhä useammille. ; Tämä asettaa kenties epäonnistumisetkin oikeaan kontekstiin. Meillä on oikeus yrittää elää rakastamamme ihmisen kanssa, mutta velvollisuus tämä ei ole ja juuri siksi avioeroja tapahtuu vaikka moni pitääkin perinteistä perhemallia hyvänä. (Ja on silti valmis hyväksymään oman avioeronsa.) Lapsenhankinta on oikeus eikä velvollisuus. Syntyneiden ja adoptoitujen lasten hoitaminen on sen sijaan velvollisuus, josta ei luovu yksinhuoltaja eikä lapsia adoptoiva homoseksuelli.

Tämänlainen prosessi voidaankin nähdä klassisena tapana parantaa asiaa. Kenties voidaankin nähdä niin että perinteisessä avioliitossa on ristiriitoja jotka eivät olekaan jotain essentiaalista hyvyyttä vaan vikoja. Jos on olemassa light -versio näistä niin miksi emme tarttuisi niihin? Tilannetta voi verrata vanhan ajan tiukkaan uskontoon jossa uskottiin että kirkko pelastaa. Ja kirkolla oli myös valtaa teloittaa ihmisiä ja ajaa heitä ekskommunikaation kautta kokonaan ulos sivistyneestä yhteiskunnasta. Toki tuokin herätti syviä eksistentiaalisia tunteita jossa vapaamielisyys poistaa merkitystä. Mutta siitä huolimatta, eikö näistä luopuminen ollutkin jotain jossa asioita parannettiin? Uskonnon light -versio on jopa paatuneista fundamentalisteista nykypäivänä parempi kuin se vanha vakaasti itseensä luottanut kirkkoinstituutio. Perheen kanssa voidaan nähdä käyneen samoin. Ristiriidat jotka poistuvat eivät kenties olekaan hyvyyttä vaan sitä että avioliitossa on osia joista Jumala on kaikessa mysteerisyydessään luonut maailmaan sellaisia asioita kuin tuhotulvat, kupan ja Timo Hännikäisen.

Ja ydinmehuksi esimerkiksi homojen avioliitossa on se että olisi ikään kuin velvollisuus pitää jalkovälissään tiettyjä sukuelimiä. Joka taas ei useimmille ole mikään relevantti valinta tai päätös. (Sukupuolenvaihdosleikkauksia haluaa vain pieni vähemmistö.)