Historiamiekkailusäkki ; Sisältää sian ja miekan

Itsepuolustuslajeissa on monia hyvin omituisia puolia. Seassa on huuhaata kuten kaikessa muussakin toiminnassa. Kuuluisa esimerkki onkin "yellow bamboo" jossa taistellaan "energialla". Jostain syystä sen opettamat koskematta toimivat etäiskutekniikat eivät toimi skeptikoihin.

Toisaalta kamppailulajeja ei kontrolloida kovin paljoa. Periaatteessa minäkin voisin perustaa oman järjestön ja ryhtyä sen suurmestariksi. (Itse asiassa : Olen harkinnut että vuokraisin Keravalta jotain koulun salia ja pitäisin pienimuotoisia nyrkkipajatyylisiä viikonloppuperuskursseja Fioren tikarista. Mutta en toki minään suurmestarin statuksella. Tämä koskee tietenkin myös historiallista miekkailua. Se on elokuvallista ja kiinnostavaa. Ja miekkoihin, jos johonkin, liittyy gloriaa, macho bullshittiä ja taikauskoa. Jotka saattavat livahtaa opetukseen. Asia on kuten HEMA -opettaja Ilkka Hartikainen on asian muotoillut ; "Historiallista miekkailua on harjoitettu Suomessa nyt jotakuinkin kahden vuosikymmenen ajan. Aiheesta on kertynyt hyvin paljon tietoa ja tähän sisältyy myös kyky lähdekriittiseen asioiden tarkasteluun ja eri opettajien ja heidän materiaalinsa arviointiin."

Yksi tärkein asia on tietää että ei ole mitään yhtä HEMAa;

Historiallisessa miekkailussa on runsaasti eri manuaaleja. Ja niiden opit perustuvat erilaisiin taustalogiikkoihin. Osa yrittää tutkia lähdemateriaalia ja selvittää mitä se sanoo. Toiset yrittävät rekonstruoida lajia eli korostavat enemmän toimintaa. Osa haluaa rakentaa aineiston ympärille mahdollisimman tehokkaan kamppailujärjestelmän. Osa yrittää luoda kilpailutoimintaa ja tehdä tästä modernisointeja. Osa haluaa uusintaa vanhoja kamppailutaitojen opettelumenetelmiä, kun taas osa haluaa että tekniikoita opetettaisiin niin että ne oppii mahdollisimman nopeasti.

Lisäksi HEMA:n liepeillä on muuta toimintaa. Historianelävöittäjä voi hakea turvallista tapaa käyttää aseita, jolloin he luopuvat kamppailutekniikoista. Ja toisaalta osa voi haluta pukeutua haarniskaan ja hakata toisiaan, jolloin he joutuvat tietenkin opettelemaan tekniikat joilla se on turvallista. Nämä eivät kuitenkaan ole historiallista miekkailua sanan täydessä mielessä. Nekin ovat kuitenkin hauskoja harrastuksia jos niistä pitää.

Moni kuitenkin näyttää olevan hyvin vähän kiinnostunut tämänlaisista eroista. Jopa silloin kun hän markkinoi historiallista toimintaa miekkailupiireissä. Tässä tehdään itse asiassa temppuja jotka eivät menisi läpi oikein missään muualla. Esimerkiksi ammuntaa ei mainosteta "tuliaselajina" tai "tuliaseilla ampumisena" tai "tuliaseammuntana". Sen sijaan kerrotaan onko kyseessä kivääri- vai pistooliammunta, onko kyseessä maaliin ampumisesta vai jostain toiminnallisesta ammunnsta tai pikavedosta. Mutta sen sijaan sitä saattaa oikeasti törmätä mainokseen joka mainostaa "medieval combat" tai "historical combat". Tästä ei selviä vuosisata, ei käytetty ase. Ei se mikä manuaali on takana ja tekee tästä "historiallista". Ei mikään. Ei se onko käytössä pitkämiekka, sapeli, kahdenkädenmiekka. Saati että kerrottaisiin lajin fokuksesta, siitä onko se kilpailua, tekniikanhiomista vai lähdeaineiston sisällön avaamista jossa tekniikan kokeilu on enemmän työkalu kuin päämäärä..

Bullshitmittarit savuavat

Tästä hyvänä esimerkkinä on tänään facebookryhmässä ollut mainos. Opetus paljastui lopulta ihan kiinnostavaksi ja idealtaan hauskaksi. (Mm. validisti kung-fu:n keskittynyt opettaja soveltelee saksalaisen tyylin tekniikoita oman näkemyksensä kautta. Ilmeisesti jonkinlaista toimintaa hieman Ringeckin opetuksien suuntaan. Opettajalla on kytköksiä elokuvien taistelukohtausstuntteja suunnitteleviin asiantuntijoihin. Hän eikä hänen opettajansa ole historiallisten manuaalejen tuntijoita. Ei HEMAa, mutta ei mitään hävettävää. Ilmeisesti ihan validia kamppailutaitoa jossa on hauskoja twistejä. Eikä kurssin hintakaan ollut hirveän paha. Puhuttiin kympeistä.) Tämä hienous täytyi kuitenkin enimmäkseen pumpata ulos. Edes opettajan kotisivut eivät antaneet merkittävää informaatiota siitä mitä "historical" ja "combat" piti sisällään...

Bullshitmittarini kärysi hyvin monessa kohdassa: Ja korostan että en tee tätä siksi että olisin erityinen mestari. Vaan nimenomaan sitä kautta että aina ei tarvitse olla lehmä voidakseen sanoa että maito on hapanta. Tai että maito saattaa olla hapanta. Tai on luultavasti hapanta. (Ihan katsomalla miten maito on paketoitu ja onko paketti vaikka homeessa.)
* Siinä esitettiin ulkomainen opettaja jolla oli hieno titteli "grandmaster". Sen lisäksi kerrottiin että hän oli oman kamppailusuuntansa perustaja. Tämä on tietenkin hyvin erikoista. Juuri tämänlainen macho bullshit on sellainen myyntikikka jota tavataan silloin kuin osaamaton myy kursseja taitamattomalle.
* Nettisivut olivat muuten kiehtovat mutta historiallisen miekkailun osuus oli hyvin epäilyttävä. Nettisivujen tutkiminen näytti escrimaa ja muuta vastaavaa ei-eurooppalaista lajia. Eurooppalaisen historiallisen miekkailun kohdalla kuvassa oli pitkämiekka joten sitä ilmeisesti käytetään. Muuten tästä historiallisesta osuudesta ei hirveästi mitään kerrottu eikä esim. videomateriaalia löytynyt. Pahinta oli itse asiassa se, että sivuilla aivan viimeiseksi sanotaan toki että "All TG grades will involve interpretation of historical sources." Mutta missään ei kerrota mitä nämä lähteet ovat. Ja se nyt on se jota tässä olen tentannut. Mitä manuaaleja läpikäydään. Mikä tyylisuunta on opin historiallisuuden takana.
* Mainoksen jakanut taho oli hyvin väistelevä. Kun häneltä kysyttiin mitä ovat perusteet joita opetetaan, hän sanoi vain sen tyylisiä ilmaisuja kuin "tule paikalle niin näet" -hengessä. Eli aseet ja tyylisuunnat ja opetuslähde selviäisi sitten kun on jo maksanut. Täsmennyksiä oikein intettiin ja mainostaja ilmoitti lähinnä sitä, että avomielisyys ja kriikittömyys ovat rakentavampia "Tulemalla paikan päälle avoimin mielin ja "kuppi tyhjänä". Itse olen havainnut tämän parhaimmaksi tavaksi lähestyä melkein mitä tahansa asiaa." Jos joku vaatii avomielisyyttä, syynä on hyvin usein se, että asia ei kestä kriittisyyttä. Etenkin jos kyse on rahasta. Avomielinen ihminen myös ymmärtäisi että joku saattaa kenties ihan ymmärrettävästi kokea epäilystä ja että tämä ei ole samaa kuin dissaaminen pelkästä dissaamisen ilosta. Tai edes dissaamista.
* Toisaalta mainoksessa luvattiin aika paljon. Yhden päivän seminaarilla piti oppia historiallisen kamppailun perustaso. Toisin sanoen sitä luvattiin nopeassa tahdissa (pienellä lisämaksulla) ikään kuin ensimmäinen vyötaso. Itse olen harrastanut säännöllisen epäsäännöllisesti 8 vuotta pelkästään Fiorea, saati sitten muita asioita. Ja sanoisin näin että "perusteet" joita opetetaan koostuu moninkertaisesta harjoittelumäärästä. Eikä sillä vielä tee paljoa. Nopea edistyminen sopii niille joiden maailmankuva on peräisin elokuvista. Niissä taistelumontaasi riittää siihen että pärjää kauan harrastaneita vastaan.

Onneksi on kontakteja jotka tiesivät ja jotka tunsivat ihmisiä jotka olivat harrastaneet tällä kyseisellä suurmestarilla. Koska ilman heidän tekemiään informointeja ja jopa jonkinlaisia suosituksia kyseinen laji olisi huutanut sitä että siinä halutaan rahat pois tyhmiltä. Mainostajan kannalta on tietenkin kiusallista vastailla kysymyksiin. Ja siinä joutuu kyseenalaistetuksi joka ei tunnu mukavalta. Mutta nöyrällä ja avuliaalla asenteella tehdään parempaa markkinointia. Tiedotus on HEMA -piireissä kenties jopa tärkeämpää kuin muissa lajeissa. Sillä lajin ytimessä on akateemisempi ote. Ja toisaalta sen pariin halutaan myös tunkea ties mitä skeidaa. (Minulta voi muuten ostaa vyöasteen itse keksimääni lajiin jos ei muuten vakuuta!)

HEMAa ei kannata markkinoida miten tahansa. Jotkut macho bullshit -idiootit saattavat ostaa mitä tahansa mitä myydään riittävällä testosteroninkäryllä ja hienolla tittelillä. Mutta jotkut tekevät ns. faktantarkistusta tässäkin asiassa. Ja korostaa että luotettavuus ja laatu ovat aika kokonaisvaltaisia asioita. Ja että huono markkinointi kertoo joko siitä että mainostava taho ei osaa joko historiallista miekkailua tai mainontaa. Tai sitten halveksuu potentiaalisia asiakkaitaan ja myy sitä heille kuin nämä tulijat olisivat jotain "avomielisiä idiootteja".

Miten sokeana kannattaa taistella? (???)

Kung-fu -elokuvista ja vastaavista tunnetaan yksi taistelijan arkkityyppi. Sokea soturi joka päihittää sokeudestaan huolimatta näkeviä ihmisiä. He ovat yleensä reaktiivisia, tyyniä ja mystisiä. Kuin meditoivia munkkeja.

Sokeana taistelua voi harjoittaa monella tavalla. Kuten menemällä pimeään huoneeseen. Suomalainen eksentrinen Kaarlo Valkonen on kehittänyt pseudohistoriallisen kas-pin -lajin jossa yhtenä osana on pimeässä kamppailu. Tämä on symmetristä eli sama sokeuden haitta koskee molempia osapuolia.

Mutta epäsymmetrinen tilanne on mielenkiintoinen.

Kokeilin pienimuotoisesti tätä epäsymmetristä tilannetta. Sillä tavalla että voinen sanoa keksineeni jotain asioita tähän liittyen. Sekä sokeaa vastaan taistelusta että sokeana taistelusta.

Sillä näkeminen on hyvin tärkeä osa kamppailutaitoja. Tässä sitä helposti kuulee selitystä siitä että vastustajan voi kuulla. Tämä on neljäsosaksi totta. Kuuleminen nimittäin riippuu ympäristöstä. Soratiellä, lehtien tai vastaavien kanssa on helppoa kuulla toisen liikkeet. Mutta kaikki pinnat eivät koostu narahtelevista kengänpohjista tai lattialankuista. Itse asiassa asfaltti, tuo joskus harvoin elämässä kohdattava pinta joka on relevantti itsepuolustuksen kanssa, on sellainen että varovainen voi liikkua niin että kuuleminen on hyvinkin vaikeaa ellei peräti mahdotonta. Ympäristön häly voi tosin hämmentää. On vaikeaa erottaa hyökkääjää vaikka satunnaisesta ohikulkijasta.

Toisaalta jos otetaan kuuleminen huomioon, niin joku voi tietenkin ajatella että sitä voisi kuulla jos joku hakee pöydältä veitsen ja haluaa iskeä sillä sinua. Mutta tosiasiassa sinun pitäisi ensin tietää että pöydällä on veitsi. Äänen perusteella on paha erottaa veistä vaikkapa kahvikupista. Ja lähestymien intentiotakin on paha arvioida.

Ja se menee pahemmaksi. Kuuleminen on sellainen että kuuro taistelija ei menetä hirveästi mitään oleellista. Mutta tosiasiassa taitava kuuntelija soratiellä tai vastaavalla helposti kuunneltavalla pinnalla on pulassa. Jos oletettaisiin että sitä voitaisiin tietää että ollaan taistelutilanteessa, ja vaikka sinulla olisi miekka valmiina vedettynä ja vastustajallasi olisi identtinen ase kuin itselläsi, ei tilanne ole reilu. Sillä on yksi asia jota ei kuule. Nimittäin se missä stancessa vastustaja on. Lokaation voi tietää. Ja jossain määrin sitä voi arvata kumpi jalka hänellä on edessä. Mutta on hyvinkin mahdotonta erottaa onko vastustaja posta donnassa vai porta di ferrossa. Eli lokaation perusteella ei voi tietää onko odotettavissa oleva hyökkäys tulossa ylhäältä vai alhaalta. Ja muita vastaavia kohtuu oleellisia tietoja.

Näkeminen on hyvin relevanttia ja sokean täytyisi todellakin olla jonkinlainen mystisen hyvä taituri. ; Näkemisen etu on niin suuri että se peittoaa yhden kovimman tietämäni epäreiluusaseman. Jos sinulla on hyvä arming sword ja kilpi, vastassasi on pitkällä miekalla varustautunut tyyppi ja olette molemmat panssaroimattomia, on kilpimiehen etu tilanteessa hirvittävän suuri. (Pitkämiekka yleistyikin vasta panssaroimisen yleistymisen kanssa.) Sokea kilpi-miekkamies on silti vaikeuksissa näkevän pitkämiekkamiehen kanssa. ; Pienikin kokeilu paljastaa että roolipelien pimeydestä tai sokeudesta tulevat haitat ovat noin keskimäärin "tarpeettoman pieniä", jopa "naurettavan pieniä".

Lisäksi tässä on jännittävä twisti.

Sitä voisi ajatella että sokean olisi hyvä ottaa käytävä, silta tai vastaava tila haltuunsa. Tässä kyse on siitä että vastustajan on pakko hyökätä tietystä suunnasta. Tämä "tarjoaa lisätietoa" tilanteeseen. Vihollisen ennakointi on tässä mielessä helpompaa. Kokemuksen ja kokeilun perusteella asia ei mitenkään ilmiselvästi ole näin. Sillä samat helpotukset koskevat myös hyökkääjää.

Tässä kohden
1: Jos miekkaa ei pidä asetta itsensä suojana, vaan yrittää ennakoida hyökkäykset, toinen pääsee hyökkäämään melko helposti. Et kykene ennustamaan milloin toinen lyö etkä mistä suunnasta tämä lyö. (Ylhäältä vai alhaalta.)
2: Jos taas on aggressiivinen ja lyö laajemmilla kaarilla , vastustaja voi yksinkertaisesti väistää kohti tulevaa iskua pienellä perääntymisellä ja lyödä sinua juuri kun iskusi on viety loppuun ja olet aloittamassa seuraavaa. Vastustaja näkee sinun ajoituksesi ja etäisyytesi. Sinä et hänen. 
3: Ja jos pitää asetta edessään, on tilanne se että vastustajan on helppoa yksinkertaisesti lyödä se syrjään, raivata itselleen tällä tila ja hyökätä avattuun linjaan.
4: Jos pitää asetta edessään ja juoksee, on pelottava mutta tässä torjunta-vastaisku (parry-riposte) on helppoa tehdä jos uskallusta vain riittää eikä hyydy puhtaasta pelottavuudesta.

Toisin sanoen rajoittamalla tila vaikka tuttuunkin käytävään tai muuhun ei auta sokeaa. Se päinvastoin tuntuu tekevän kaikesta entistäkin vaikeampaa hänen voitolleen. Tieto vastustajan suunnasta ja lokaatiosta ja jatkotekniikoista ei auta koska vastustaja saa täsmälleen samat edut itselleen. Rajoittuneessa tekiikkajoukossa "mahdolliset asiat" ovat näkevän puolella enemmän kuin "tasaisella". (Näin siitä huolimatta että sokeat kung-fu -mestarit taistelevat esimerkiksi bambumetsiköissä.)

Jotain kuitenkin voi sanoa.

Jos oma näkyvyys on poistettu kuvioista, on hyvä olla ympäristössä jossa vastustajan liikkeet kuulee ja jossa ei ole ylimääräisiä häiriöitä. Ja joissa on tilaa eikä esimerkiksi puita, seiniä, parruja tai muita esteitä. Ja jossa tiedetään että ollaan kamppailutilanteessa.

Tässä tilanteessa sokean kannattaa kuunnella. Mutta ottaa lähinnä ylimalkainen suunta. Ei pidä olla reaktiivinen, eli juuri sellainen odotteleva kuin elokuvissa. Ei pidä odottaa että toinen on lähellä. Ei pidä kuulostella ja intuitiolla arvailla milloin tai mistä suunnasta isku olisi tulossa. Sen sijaan pitää kuulostella tarkasti missä vastustaja on. Ja on oltava aggressiviinen mutta ei ryntäilevä. On koko ajan oltava hyökkäävä, liikuttava siten että oma isku raivaa tilaa itselle niin että astuu siihen tilaan johon oma miekka on juuri raivannut "turva-aluetta".

Jos olet sokea, vastustaja on pakotettava reaktiiviseksi. Ja kun saat teräkontaktin, ollaan tilanteessa jossa suuri osa sokeuden haitoista vähenee. Esimerkiksi itse en kykene havaintojen perusteella tekemään tietoisesti käsiteltyä OODA -loopia loppuun. Eli reaktioaikani on hitaampi kuin aika joka vihollisella menee tekniikan loppuunvientiin teräkontaktin alettua. Teräkontaktissa tulee tilannetta koskevaa tietoa (saksalaisen koulukunnan miekkailujat puhuvat fühlenistä) joka on sokeana yllättävän suurta. Tässä mielessä tilanne on tasa-arvoisempi (ei tasa-arvoinen) teräkontaktin aikana kuin muulloin. Silloin voi itse asiassa arvata melko hyvin vastustajan aseman, suunnan, etäisyyden ja miekan asennon. (Tämä apu ei tosin auta niin paljon kuin luulisi. Mutta sitä kautta on edes jonkinlainen mahdollisuuden tapainen.) Tässä mielessä voin arvailla että sokeille sopivammat itsepuolustuslajit ovat judon, jiu-jutsun ja painin kaltaisia lajeja joissa taisteluetäisyys on lyhyt ja joissa on paljon kosketusta. Sen sijaan miekkailun tyyliset lajit - eli juuri ne lajit joita sokeat kungfumestarit usein tuntuvat harjoittavan elokuvissa - ovat huonoja lajeja sokeille.

Sokeaa vastan taisteluun ei apuja paljoa tarvitse. Kannattaa kuitenkin hyökätä Liechtenauerin meisterhaun tyylisillä tekniikoilla koska niissä on sivuttaista liikettä ja tähän sidottua vastustajaan lyömistä. Kun vastustaja kuulee missä päin olet, on hyödyllistä olla jossain muualla. Vastustaja voi arvata että olet jossain muualla mutta ei missä suunnassa. Näin syntyy laajempi epätietoisuuden tila. (Tämä olkoon hyödyksi niille jotka tykkäävät voittamisen sijaan rökälevoitoista.) Fioren tyylinen suojauskeskeisyys sen sijaan tarvitsee näköä yllättävänkin paljon.

Toki saatan olla tässä asiassa aloittelija ja väärässä. Mutta toisaalta sokeille omistautuneita itsepuolustuslajeja ja taitajia ei taida oikein olla. Mihin johtuvat syyt ovat ilmiselviä. Näkö on kiistatta yksi tärkeimmistä itsepuolustuksessa tarvittavista aisteista. Tässä mielessä roolipelitkin ovat sen verran tiedostavia että ne eivät anna miinuksia "deaf fightingistä"..

Käkätin

Naapurikaupungissani Järvenpäässä on valtuutettu Seppo Heino esittänyt kannanottojaan maahanmuuttajiin. Tästä on seurannut kohinaa. Erityisesti on tartuttu kohtaan "joka kerta vetäiskää matua käkättimeen kun tilanne niin vaatii. Älkää kattelko sivusta kun matut ahdistelee, puuttukaa tilanteeseen välittömästi ja kovaa." Lisähaastattelussa hän kommentoi ja täsmentää näkemyksiään.

"Mitä tarkoittaa kehotuksesi "joka kerta vetäiskää matua käkättimeen kun tilanne niin vaatii"?
– Se on hieman provosoiva kehotus. Siinä on myös huumoria mukana. Sanotaan vaikka niin, että se tarkoittaa, että laittakaa kova kovaa vastaan.
– Se ei tarkoita sitä, että mennään lyömään suin päin käkättimeen, vaan että uskalletaan mennä väliin tarvittaessa.
Pidätkö oman käden oikeuden käyttöä kannatettavana?
– En pidä kannatettavana mutta se alkaa olla välttämätöntä. Poliiseilta on vähennetty henkilökuntaa. Ei poliisia voi odottaa tuntia, jos on joku tilanne päällä."

Ei ole ihmeellistä että asiasta on jouduttu keskustelemaan.

Keskustelun ytimeen on noussut puolustavia näkökulmia. MV -lehden parista löytää esimerkiksi lausuntoja joiden mukaan "Poliisi kiihottui Heinon henkilökohtaisesta mielipiteestä." Kysymys on tietenkin vain siitä, että "Seppo Heino kehotti puolustautumaan matuväkivaltaa vastaan".

Tässä kohden, vaikka usein puhutaankin siitä että Heinolla olisi jokin mielipide asiasta, niin tosiasiassa tässä vedotaan usein nimenomaan ei-mielipiteeseen. Eli viitataan juuri siihen että itsensä puolustaminen on luvallista. Tämä ei tietenkään ole jotain joka on mielipide. Se on juridinen tosiasia. Ja oikeusvaltio toimii siten että tämänlaiset asiat eivät ole mielipiteitä. Lain on oltava sama kaikille.

Toisaalta Heinon itsensä käyttämä huumoripuolustus on tässä suhteessa erikoinen. Sillä hän itsekin näyttää pitävän lausuntoaan rohkeutena ja korostaa (alussa linkkaamani lehtijutun yhteydessä antamassaan) haastattelussa että moni on kehunut häntä tästä rohkeudesta. Selvästi hän ei siis käytä ironiaa ja väitä päinvastaista kuin sanoo. Tämä tarkoittaa että hän harrastaa sarkasmia. Jolla taas täytyy olla pointti. Ja tässä yhteydessä kun sanoo että jutussa on huumoria, niin itse asiassa tunnustaa että "huumori", "pila", "satiiri" tai vastaava tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että hän on ilmaissut vilpittömän näkemyksensä todellisuudesta käyttäen alleviivaavia ja korostavia ilmaisukeinoja. Tässä mielessä "vitsi, vitsi" ei ole mikään pelastus.

Kysymys on kiinnostava.

Suomen laki nimittäin sallii itsepuolustuksen. Ja tämä onkin järkevää. Sillä on turhaa odottaa että poliisi tulee estämään. Se mikä itse asiassa pahoinpidellyksi tulemisessa eniten rikkoo perusturvallisuutta on se, että televisioviihde antaa kuvan jossa poliisi ennen kaikkea iskee rikollisiin kun nämä ovat vielä tekemässä rikosta. Tosiasiassa poliisi ei tule pamputtamaan pahoinpitelijää. (Se on todennäköisemmin vartija. Joskin harvoin edes tämä.) Ambulanssityöntekijä on tässä mielessä konkreettisempi ja nopeampi apu itse tilanteen kannalta. Poliisia tarvitaan rikosilmoituksentekemiseen ja tutkintaan ja vastaavaan. Tilanne on tuossa vaiheessa karkeasti sanoen ohi. On ollut kauan.

Rikoslain 4:ssä luvussa käsitellään ns. hätävarjelua. Joka on oikeutettua jos se täyttää tietyt hyvin määrätyt ehdot. Se vaatii että tilanteessa puolustetaan oikeushyviä (esimerkiksi henki, koskemattomuus, omaisuus, kotirauha). Tämän lisäksi ollakseen hätävarjelua se vaatii välitöntä tilannetta ja uhkaa. Ja toiminta on välttämätöntä jotta oikeudeton hyökkäys torjutaan.

Seppo Heino ei selvästi käsittele hätävarjelua tältä kannalta. Hän puhuu siitä miten pitää pistää kova kovaa vastaan. Tämä ei vastaa lain hengen vaatimaa pienintä mahdollista voimaa. Edes poliiseilla ei ole niin laajoja oikeuksia miten Heinon kommentit kehottavat muita ihmisiä toimimaan. Viesti on muotoiltu imperatiivimuotoon. Tämä on kehotusta joka koskee itseä ulkopuolisia ihmisiä. Hän ei kirjoita fantasioivansa mielikuvituksessaan jotain jota ei tekisi oikeasti. Tai että miten hänestä olisi mukavaa jos laki sallisi. (Tämänlainen saivartelu on toki keino kiertää vastuuta. Mutta ne onnistuvat juuri sitä kautta että ne ovat lain mielestä oleellista saivartelua.)

Itsepuolustuspuolella - ja siinä mitä itse vartijana ollessani jouduin oikeasti miettimään lakikirjan ääressä kun aiheena on oikea väkivalta oikeille ihmisille. (Eikä vain jossain kaupunginvaltuuston ei-edes-koskaan-pysyviä-ruumiinvammoja-saaneen mukakovisfantasioissa jotka kumpuavat liiallisesta määrästä televisiota ja liian vähäisestä määrästä oikeaa väkivallan näkemistä, kokemista ja kohtaamista.) Tässä korostuu se, että mitä saa tehdä on aina tilannekohtaista. (Tämä on jopa jossain määrin mieltävääntävää, sillä lakituvassa näitä voimankäyttöjä ja niiden asiallisuuksia voidaan tarvittaessa keskustella uskomattoman pitkiä aikoja. Ja lopputulos esitetään kuin se olisi pitänyt muutamassa sekunnissa tiedostaa.) On jotain nyrkkisääntöjä, kuten sitä että saa käyttää saman verran voimaa kuin toinen. (Tai "yhtä yksikköä enemmän" jos on hyvä keksimään tekosyitä.) Minimimäärä voimankäyttöä on kuitenkin se lain henki joka tulee varsin hyvin selville.

Vaikuttaakin siltä että Heino on jäänyt tässä kohden koulunpihan maailmaan. Sellaiseen, jossa tärkeintä on se, kuka aloittaa. (Ja jossa pahoinpitelijä voi yrittää oikeasti selittää opettajalle päin naamaa että teko oli huumoria ja vitsi ja leikkiä. Ja jopa luulla selviävänsä tästä kaikesta kuin koira veräjästä. Mikä ei tietenkään onnistu aikuisten maailmassa koska täällä ei mitata onko teko tehty vitsillä vaan sitä onko tässä käytetty perusteltu vai perusteltua isompi määrä voimaa ja aikaansaatu tässä minimimäärä vahinkoa.) Tässä maailmassa on tietenkin sellaista lain oikeudet ylittävää ajattelua, jossa esimerkiksi se että joku tönii sinua, niin hänen naamaansa voidaan hakata tiiliskivellä. Tai jos joku lyö sinua voit murskata jokaisen hänen kädessään olevan luun niin että hänet tehdään varattomaksi eikä hän enää lyö ketään koskaan tämän jälkeen.

Machokulttuurissa ja vastaavissa kenties emotionaalisesti luontevia reaktiotapoja, ja tämänlaisista fantasiointi on itsellenikin kaikkea muuta kuin vierasta, mutta ei tämä silti ole mitenkään lainmukaista. Ja tämä ei-lainmukaisuus on se joka tästä tekee hankala. Viesti ei kehota käyttämään minimimäärää voimaa ja siitä päinvastoin huokuu henki joka kumpuaa hyvinkin ankaraa voimankäyttöä.

Viestin sanamuoto on tässä mielessä nimenomaan "antihumoristinen". Ja tämä on ongelma. Koska se vie lausunnon helposti Rikoslain 17 luvun tienoille. Aletaan puhumaan rikokseen kehottamisesta. Siitä onko tämä toteutunut vai ei.

Heino on kirjoittanut kommenttinsa internetiin jossa se on julkisesti nähtävissä. Hän on siis sanonut näin jollekin ihmiselle. Mutta tämäkin on ongelmallista. Sillä rikokseen kehottaminen on kaikkea muuta kuin "mielipiteen kertomista". Tässä mielessä väkivaltaan kehottaminen on hyvin hankala kohta. Kenenkään ei toisaalta tarvitse totella ja toteuttaa väkivaltaa jotta siitä voitaisiin rangaista. Toisaalta viestinnän tulee olla jotenkin riittävän julkista. Ja ei-suljetuksi laitettu henkilökohtainen facebooksivu jossa on paljon seuraajia on varmasti hyvin hankalasti tulkittava. Itse en osaa sanoa onko teko laiton vai ei. Se on selvästi hyvin harmaalla alueella eikä mitenkään ilmiselvästi vain hyvä asia. (Tämänlaisten tilanteiden vuoksi tarvitsemme lakimiehiä, ammattilaisjoukkoja.)

Omassa käytöksessä kannattaa tietenkin jossain määrin pitää varaansa. Ja tämä "toimitaan varmuuden vuoksi niin että oma ahteri on turvassa" -asenteen kannalta on hyvä muistaa mitä Marko Forss on blogannut laista ja mielipiteistä ja loukkauksista ja uhkauksista. "Kiihottamispykälän mukaista solvaamista ja panettelua verrattiin ohjelmassa ajatusrikokseen. On kuitenkin eri asia konkreettisesti kirjoittaa ”ajatuksensa” sosiaaliseen mediaan, kuin hautoa asiaa mielessään. Sama logiikka toimii myös kunnianloukkauksen ja laittoman uhkauksen osalta. Voit loukata mielessäsi tiettyä henkilöä rajattomasti, mutta jos kerron sen hänelle kasvotusten, voi kunnianloukkaus täyttyä. Myöskään sillä ei ole väliä, että kyseessä on ”mielipiteesi”. Muistan esimerkiksi tapauksen, jossa yläkouluikäinen poika kertoi minulle, että hän voi kertoa luokkakaverinsa olevan ”huora”, koska se on hänen mielipiteensä. Vaan eipä se ”mielipidekään” oikeuta loukkaavaa puhetta."

Kuinka karatekoja hakkaajiksi kutsujilla on argumenttiensa kanssa tyhjä käsi - tai pää...

"Tapanilan Erä" on joutunut erityisen kritiikin kohteeksi. Yleensä mielenosoitusten kohteena ovat ilmiöt tai suuryritykset. Se on ensimmäinen tietämäni periaatteessa pieni yritys joka on saanut vastaansa mielenosoituksen. "Rajat kiinni!" -kansanliike on moittinut sitä muutoinkin hyvin ankaralla kritiikillä.

Pahastumisen syy on siinä, että turvapaikanhakijoille opetetaan karatea peräti kahden kurssin voimin ; Yhden miesten kurssin ja yhden naisten kurssin voimalla. Ja tästä asiasta on uutisoitu. (Uutisissa näkyy hauskasti miten miehiä opettaa karateka-nainen.) MV -lehtikin tarttui aiheeseen ja asenteena oli että näin "matut" opetetaan hakkaamaan.

Arman Alizad aukaisi päänsä asiasta tavalla joka on mielestäni oleellinen. Hän muistuttaa verevällä kielellä siitä että puoli vuotta/peruskurssi jostain itsepuolustuslajista ei tee mitään tappokonetta. Samoin virheenä on luulla että itsepuolustuslajit opettaisivat väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Muistutuksena on sekin että uskonto jää Dojon ulkopuolelle, ja treeneissä on pakko kunnioittaa. Itsepuolustuslajeissa kuri ja nöyryys kuuluvat asiaan.

En voisi olla enempää samaa mieltä. Jos itse olisin karateka olisin pahastunut "Rajat kiinni!" -liikkeen heitoista. En siksi että olisin maahanmuuttaja vaan sen vuoksi että olen karateka. Jos näkemys siitä mitä itsepuolustuslajin harrastaminen tekee ihmiselle on tuo mikä se näyttää olevan, on sisältö niin loukkaava että sitä ei voisi muuta kuin pahastua. Se, että "Rajat kiinni!" -tyypit voivat pitää mielenosoituksiaan ilman että "tappokoneet" tulevat ja hakkaavat heidät voittamattomilla taidoillaan viittaa jo itsessään siihen että itsepuolustuslajit eivät ole mitään machotappokoneaggressiivistelua.

Oinosen erehdys

Oinonen herätti huomiota viittaamalla raiskaukseen josta poliisi ei ollut tietoinen. Häntä haluttiin tämän vuoksi kuulla. "Poliisin mukaan kaikki raiskausepäilyt otetaan poliisissa ehdottomasti vakavasti. Oinosenkin kertoma tapaus halutaan siksi tutkintaan. Ihmetystä herättää, miksi Oinonen tietää tällaisesta, mutta poliisi ei. - Poliisi on käynnistänyt kansanedustaja Pentti Oinosen lausuman vuoksi esiselvityksen, onko Oinosen mainitsemaa 15-vuotiaan tytön raiskausrikosta Kuopiossa tapahtunut ja onko asiassa syytä käynnistää esitutkinta."

Olikin varmasti kannustavaa tietää että poliisi yrittää nimenomaan tutkia maahanmuuttajien tekemiä raiskauksia ja pitää tätä niin tärkeänä että rikoksesta tietäviä halutaan kuulla. Kukaan ei ainakaan voi sanoa että poliisi ei ottaisi näitä raiskaustapauksia vakavasti. Poliisin kiinnostus siitä että tästä kuullaan sai erikoisen käänteen. Siitä tuli tarina siitä miten Oinosta kiusataan.

Ensin sanotaan että polisiia ei kiinnosta ulkomaalaisten tekemät raiskaukset ja sitten kun poliisi haluaa kuulla niin poliisin kuulemishaluille ei tässä suostuta näkemään mitään muuta syytä kuin käyttää sitä jonkinlaisena painostuskeinona. Oinonen tuohtui siitä, että hänen raiskausaiheisen kirjoituksensa todenperäisyys oli kyseenalaistettu. Kyseenalaistettu pyytämällä todisteita siitä. Poliisi ahdistelee kauheasti kansanedustajaa todisteita pyytämällä. (Tällä ei kuitenkaan haluta tässä kontekstissa nähdä yhteyttä siihen miten uskottava Oinosen viittaama rikos itse asiassa on. Se on tavallaan erillinen asia ja ilmiö. Maahanmuuttajien tekemissä raiskauksissa pahaa on että niitä ei oteta vakavasti eikä niitä tutkita.)

Oinonen selitti, että häntä ei kuultavaksi viedä. Hän halusi niin kovasti olla tietämättä teon yksityiskohdista, eli suojella ulkomaalaista raiskaria poliisilta, että "Minähän en vapaaehtoisesti poliisiauton kyytiin mökistäni astu. Saa tulla 4-5 riskiä miestä kantamaan, olen sellainen jullikka vielä tässäkin iässä, 63-vuotias Oinonen sanoo." Tässä minä ihmettelin että missä Oinonen olisi harjoittanut jotain kamppailulajeja useita vuosia tunteja päivässä. Sillä useaa vastaan kamppaileminen on vaikeaa. Ja poliiseilla on etälamauttimet. Toki haluaisin tietää tämän sitäkin kautta että jos Oinosen kamppailuseura ei potki häntä pois siksi että heidän mielestään taitoja ei saa käyttää poliiseja vastaan, niin asetan sen tarkasti boikottiin. Oinosella täytyy olla tämä taito koska eihän hän voisi rehennellä.

Sellaisille ihmisille jotka keksivät tapahtumia, rikoksia ja muita päästään ja toimivat väkivaltafantasioiden mestareina on toki toinenkin nimi. Oinonen tuskin kuitenkaan haluaa että häntä kutsutaan tässä yhteydessä "uskovaiseksi" tai "supersankaritarinoiden kirjoittajaksi". Olisi nimittäin melko omituista ja ironiakäänteistä lietsoa keksittyä rikosta ja sitten tulla ulos tämänlaisten sankaritarinoiden kanssa. Joten peruslähtökohtana on se että Oinonen on rehellinen. Joten Oinosen jullin kamppailutehokkuus on tässä mielessä hyvin oireellinen tai merkittävä tosiasia.

Mutta luultavasti Oinonen ei väitäkään "olevansa niin kova jätkä". Se oli vain minun tulkintani. Luultavasti hän on rehellinen ja viittasi vain siihen että hän on niin lihava että hänen kantamiseensa tarvitaan monta riskiä miestä. Tämän arvioin uskottavaksi. Pian Oinonen ilmoittikin että häntä viedään poliisiautoon. Joku voisi muistaa että pidätys, vangitseminen ja vapaudenriisto ovat eri asioita kuin kuulemaan pyytäminen. Olisi mahdollista että poliisit pyysivät kahville keskustelemaan että onko rikosta tapahtunut ja kenties juttelemaan Oinosen mielenterveyden tilasta ja siitä minkälaista apua hyvinvointivaltio voi sellaiseen tarjota. Mutta Oinonen tietenkin tekee kuten sanoo. Hän ei valitettavasti tässä yhteydessä kertonut medialle monta riskiä miestä prosessiin oikeasti tarvittiin. Mikä on ymmärrettävää koska hänellä oli kiire, ja ilmoituksen sisältö oli muutenkin se että haastattelut jäävät myöhemmäksi. Mutta tottakai hän sanojensa mittaisena rehellisenä miehenä teki kuten lupasi. Tämä olkoot peruslähtökohta kunnes Oinonen toisin todistaa. (Näin olkoot vaikka häntä ei kuulemma edes viety poliisiautoon.)

Sittemmin Oinonen onkin kertonut, että hän erehtyi. "Oinonen erehtyi raiskausepäilyn uhrin iästä, tapahtuman ajankohdasta sekä epäillyn taustasta." Tokihan tilanne olisi toinen jos joku muu keksisi rikoksen josta unohtaisi ja väärinmuistaisi kaikki em. asiat, ja syyttäisi niiden pohjalta perussuomalaisia niin saattaisi heilahtaa kunnianloukkaussyytteitäkin. Hän ei kertonut erehtyneensä poliisejen määrästä joten se tieto oletettavasti pitää paikkaansa. Oinonen on sen verran lihava että hänen kantamiseensa tarvitaan neljä tai viisi riskiä poliisimiestä. Sen verran asia toki murehduttaa, että poliisin mukaan case is closed ; Oinosen ilmoittama maahanmuuttajien tekemä 15 -vuotiaan raiskaus ei tarvitse esitutkintaa. Näin taas yksi mamurikos katosi kuin ei olisi koskaan ollut olemassakaan ; Kriisistä käteen jäikin oikeastaan vain se, että poliisia ei kiinnostanutkaan, ei raiskaus eikä Oinonen. Homolausunnoistaan tunnettua Oinosta taas kiinnosti 4-5 raavasta uniformupukuista miestä.

---

Ei. Ette saa mitään parempaa. Tämä tapaus ei ole missään näkökulmassa sen arvoinen. Tällaisessa maassa elämme. Selvästi pitkäjänteisesti ammatikseen paskaa puhuva voidaan viedä poliisikamarille mediamylläkässä melko mielivaltaisesti. Tapahtumassa ei ole yhtään kunniallista osapuolta. En välttämättä halua asua tämänlaisessa maassa.

Viiden sormen alennus

Käytän usein aseiden kanssa asennetta jossa aseet eivät ole abstraktisti hyviä jollain tavalla jossa voidaan selvästi asettaa paremmuusjärjestykseen. Vaan sen sijaan ne ovat hyviä tiettyyn tarkoitukseen. Ja se, mihin tarkoitukseen ne ovat hyviä saadaan selvitettyä katsomalla sitä miten kyseiset esineet on rakennettu.

Sitten on poikkeuksia.

Miekkojen kohdalla tätä polkua edustanee ns. spadroon. Se edustaa siviilimiekkaa sellaisessa ajassa jolloin se on enemmän asuste ja koriste. Suurin osa niistä ei oikeasti ole muuta kuin kauniita esineitä joita voi kantaa mukana. Tässä ne toki ovat hyviä. Mutta ne eivät ole mielestäni enää "aseita". En siksi itse omista spadroonia. (Minulla tosin on smallsword. Joten periaatteessa hirveän kauas ei jäädä.)

Minulla on ollut hieman samantyylinen asenne cinquedea -veitsiin. Kyseessä on veitsimalli joka oli yleinen vähän aikaa italiassa. Se on kuitenkin tyylipuhdas renessanssitikari, jota kannettiin 1600-1770 -luvulla. Ja sillä on ollut tärkeä merkitys. Se on edustanut siviilejen aseistusta. Ja se voidaan jossain mielessä nähdä tavallisen kansalaisen aseena jota herrasmiehet kantoivat arkielämässä. Ja kantoi sitä tavalla jonka hieman myöhemmin kattoi rapiiri.

Toki se voidaan asettaa hieman toiseenkin kontekstiin. Saksalaisilla oli messer. Se oli jotain jonka perusolemus oli määritellä veistä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Syynä oli se, että tavallisten ihmisten miekkojen kantaminen ei ollut laillista. Juridisia syitä on myös baselardien teränpituuksissa. Cinquedea on luokittelijoiden painajainen, ja kenties tässä on takana juuri se että kyseessä ei ole sotilaiden vaan siviilien ase.

Cinquedeat olivat usein hyvin koristeltuja. Tämä onkin tyypillistä ei-sota-aseille. Kun aseiden tärkein funktio ei ole taistella elämästä ja kuolemasta vaan se on jotain jota kannetaan mukana joka päivä, käy niin että niitä koristellaan juuri sen verran kuin omistajalla on varaa. Tämä ei aina ole uhrannut aseen funktionaalisuutta.

Cinquedean kohdalla vihjaan että se ei ole ollut ainakaan manuaalien tekijöiden suosiossa. Toki on huomattava että edellä mainitsemani baselard tunnetaan manuaalipuolella lähinnä Hugues Wittenwillerin otsikottomasta manuaalista (Cgm. 558). Ja sen tiedetään olleen yleinen ja se on ollut myös relevantissa kamppailullisessa käytössä. (Mutta miksi kirjoittaa kallis kirja rahvaiden aseista jos vain ylimystöllä on varaa maksaa kirjoista?) Ja se on funktionaalinen. Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta tosin tässä kohden kysymys voi varsin hyvin olla siinä että tikari ei ole ollut toiminnaltaan mitenkään erityisen kehuttava.

Lähden muodon kautta.

Muotokielensä kanssa cinquedea on kuitenkin rapiirin vastakohta. Rapiiri on pitkä ja ohutteräinen ase joka on selvästi keskittynyt pistoihin. Cinquedea on sen sijaan joko pitkä tikari tai lyhyt miekka. (Niiden pituus vaihtelee huomattavasti.) Ja siinä missä rapiiri on pitkä piikki on Cinquedea kolmio joka levenee kahvaa myöten voimakkaasti. (Se on helppo tunnistaa koska sillä ei ole selkeitä edeltäjiä eikä selkeitä seuraajia.) Kahvan lähellä terä onkin tyypillisesti noin viiden sormen levyinen. (Siitä se on saanut nimensäkin.)

Kun cinquedeaa ryhtyy katsomaan sen rakenteen kautta voi huomata että siinä on pieni väisti ja kahva joka kertoo siitä että sitä ei käytetä "rystyotteella" kuten jääpiikkiä. Sitä käytetään siis tässä mielessä kuten miekkaa.

on selvää että se ei ole kovin hyvä pistoase. Siinä on toki terävä ohut kärki. Mutta voimakkaasti levenevä terä johtaa siihen että jos terän haluaa menevän syvälle joutuu tähän käyttämään yhä enemmän ja enemmän voimaa. Pistokeskittyvät tikarit ovatkin usein nimenomaan kapeita sen vuoksi että kun terän saa läpi, ei joudu käyttämään enemmän ja enemmän voimaa jotta aseen saa menemään syvemmälle. Toisaalta tämä sama levenemisrakenne tekee siitä huonon viiltoaseen. Sillä jos haluaa viiltoon voimaa, pitää painopistettä siirtää lähemmäs kärkeä. Kyseessä onkin hämmentävä yhdistelmä jossa huonot pisto-ominaisuudet yhdistetään huonoon viilto-ominaisuuteen. Tämä varmasti selittääkin sen miksi tuon tyylisiä tikareita ei ole käytetty.

Paras toistaiseksi törmäämäni selitys tikarin taistelulliseen funktioon ja "muotokieleen" perustuu siihen ajatukseen että tämänlaisella rakenteella saadaan aikaan vahva torjunta. Onkin totta, että väistin lähellä torjuminen on vahvempaa ja painopisteen siirtäminen tälle alueelle vahvistaa torjuntaa. Mutta toisaalta cinquedean väisti on melkoisen pieni. En rohkenisi kutsua sitä sen vuoksi kovin defensiiviseksi aseeksi.

Olenkin, kenties vähän häijysti, ottanut käyttööni toisen tulkintakentän.

On esitetty näkemyksiä joiden mukaan cinquedeojen koristeellisuus on kenties tärkein selitys sen muodolle. Tämä on helppoa ymmärtää ; Ne olivat todella koreita. Leveä teränosuus antoi tilaa koristeille. Ja näin terä toimii ikään kuin taulun alustana. ; Tämä näkemys ei ole aivan typerä. Tikarimalli ilmestyi "periaatteessa valmiina" ja ne olivat hyvin usein - ja jo alusta asti - hyvin koristeltuja. Ja niissäkin joissa ei ole kaiverruksia on usein leikitty veriurilla niin että niissä on kiinnostavia ryhmittymiä. Argumentiksi tämän näkemyksen puolesta toimii sekin että selvästi se "ei ole hyvä oikein missään".

Todennäköisesti tämä teoria on kuitenkin puutteellinen. Syynä onkin todennäköisemmin se, että renessanssiajalla ihannoitiin antiikkia. Ja leveytyväteräisiä tikareita tunnetaan menneisyydessä. Ne tosin oli tehty pronssista. Pronssi taas on sen verran pehmeämpää terästä että sen kanssa joudutaan rakentamaan enemmän tukevuutta antavia rakenteita. Pronssista ei yksinkertaisesti voi tehdä rapiirin tai smallswordin kaltaisia "piikkiaseita". Kun renessanssiherrasmies kuljettaa arjessa mukanaan tämän tyylistä veistä se selvästi heijastaa arvostuksia ja ihanteita. ; Tämä sopii siviilille joka on paitsi ei-sotilas. Tämä sopii siviilille joka on herrasmies.

Tämän selityksen todisteeksi voidaan esittää ihan se tosiasia, että cinquedea tunnetaan vähäiseessä määrin taiteen kautta. Ja tämä on kertonut siitä miten sitä on kannettu. Cinquedeaa on kannettu vyöllä selän takana niin että miekka on "vaakasuorassa" ja kahva sojottaa sivulle. Lisäksi säilyneet tupet ovat olleet sellaisia että ne ovat peittäneet koristeellisen terän. Joten vaikka niitäkin on koristeltu niin suuri osa tikarien hienoudesta on itse asiassa suuren osan ajasta ulkopuolisille näkymättömissä. Jos sen pääfunktiona olisi olla esittelyesine, niin niitä kannettaisiin vahvemmin näkyvissä. Eli joko aivan edessä tai sivussa. Takana pitäminen renessanssiajan vaatteissa viittaa enemmänkin siihen että ase on ollut itsepuolustusase.

Takaisin funktioon.

Oman hoopoiluni tuloksena olen tullut siihen tulokseen, että cinquedea ei ole hyvä taisteluase. Mutta sen ei tarvitse ollakaan. Se on riittävän hyvä. Sillä voi satuttaa ja teloa ihmisiä. Se että sen funktio ei ole optimaalinen oikein mihinkään (eikä se ole silti monikäyttöinenkään) niin se ei tarkoita että se ei olisi riittävän hyvä itsepuolustusaseeksi.

Sen sijaan leveä terä ja veitsen kohtuullinen koko ovat psykologisia efektejä. Cinquedeat vetoavat ulkonäkönsä puolesta "harrastelijoihin" nykyaikanakin. Leveä terä vaikuttaa pelottavalta ja tehokkaalta. Tehokas stiletti -tyylinen pistoase tämän rinnalla voi tuntua jopa "naurettavan heppoiselta". Toisaalta kädensijan lähellä oleva painopiste tekee jotain muutakin kuin poistaa tehoja viilloilta. Se tekee tikarista hyvin nopeasti eri tavoilla pyöriteltävän. Miekoissa painopistettä siirretään lähelle kädensijaa kun halutaan että miekka on näppärästi suuntaansa muuttava ja tätä kautta käsiteltävä.

Väitänkin että arkisessa tilanteessa itsepuolustusaseen ei tarvitse olla tappolelu. Jos uhittelijoiden edessä heiluttaa machon näköistä nopeasti ja ketterästi pyöriteltävää veistä, syntyy tilanteeseen hyvin kielteisiä ajatuksia. Se on yksinkertaisesti psykologisesti pelottavaa vaikka ase ei olisikaan kamppailullisesti muuten kovin hyvä. (Vastustajatkin olivat todennäköisesti siviilejä, rosvoja tai vastaavia.)

Toisaalta se, että pistot eivät helposti mene kovin syvälle voi johtaa ajatuksia toiseenkin suuntaan. Sanotaan niin että "olen kuullut" että "puukkojunkkareissa ja mustalaisissa" on "tiettävästi" ollut sellaisia tahoja jotka ovat pitäneet puukkoa siten että vain pieni osa terästä tunkeutuu viilloissa tai pistoissa sisälle. Tällä on voimakas pelotteluvaikutus. Ja tätä on tehty juuri sen vuoksi että on haluttu haavoittaa mutta ei tappaa.

Itsepuolustustilanteessa - ja muutenkin renessanssi-italiassa - herrasmiehelle voi nähdä monenlaisia tilanteita joissa pelottelulla ja ei-tappavalla viiltelyllä ja satuttamisella on saatu aikaiseksi se miksi sitä nyt on veitseen ylipäätään tarvinnutkaan tarttua.

Mikä tekee tehokkaan itsepuolustustekniikan? (Case study)

On hyvin tavallista että tarinoissa itsepuolustuslajeja lähestytään siten että esitetään jokin ylenmääräisen hieno tekniikka. Tämä on tietenkin salaista tietoa, ja tekniikasta tekee hienon se että tälle ei ole vastatekniikkaa. Eli on jokin yksi voittamaton kikka jota käyttämällä saavutetaan voitto ilman mitään riskiä itselle.

Jossain määrin salailu ja tehokkaat tekniikat ovatkin olleet arkea. Miekkailutekniikoita on esimerkiksi jaettu ilman kuvia epämääräisten merkeversejen kautta, jolloin ulkopuolinen ei voi napata salaisuuksia vaan taitoihin on vihittävä. Kuitenkin samalla ajatus voittamattomasta tekniikasta on väärä. Sillä jokaiseen tekniikkaan on olemassa vastatekniikka.

Moni itse asiassa tiedostaa tämän. Ja menee tästä sitten suoraan mystiikan puolelle. Eli ajatellaan että mikä tahansa käy. Tosiasiassa toiset tekniikat ovat paljon parempia kuin toiset. Tätä voi olla kenties vaikeaa selittää ilman tarkempia ohjeita. Mutta yritän lähestyä tätä yhden tekniikan kautta. Otan esimerkiksi pistonvaihdon (exchange of thrust) sellaisena kuin itse Fiore dei Liberi on sen esittänyt. (2. Master, 9th play.) Se on siitä hieno tekniikka että se voidaan kuvata siten että molemmat osapuolet lähtevät samasta asennosta. Ja molemmat myös pistävät. Näin ei tule hirveän monimutkaista vertailua jossa pitäisi kikkailla viillon, piston ja muiden vastaavien eroilla. Aloitan visuaalisesti. Tein pikaisen raapustuksen jossa on kaavamaisesti piirretty se oleellisin konteksti.

Kuva on kolmiosainen.
* Ylimmässä on alkutilanne jossa molemmat osapuolet ovat samassa lähtöasennossa (tutta porta di ferro). Se on lähinnä konteksti eikä siitä ole juuri tämän enempää sanottavaa. Oletetaan kuitenkin että seisojien häntäluut ovat oikeassa asennossa.
* Toisessa kuvassa kuvataan miten uhkaava pisto toteutetaan siirtämällä miekka eteen ja astumalla (passare) eteenpäin siten että takajalka tulee eteen ja päästään hyvään toiseen perusasentoon (posta longa). Näin syntyy pisto jossa on hyvin nopeutta, se kulkee hyvän etäisyyden päähän ja se on myös melko vahva. Se on tehty oikein ja se on kaunis.
* Alin kuva on sitten se varsinainen pistonvaihtotekniikka joka tehdään jos ylläoleva pistotilanne tulee vastaan eikä ole innokas vain ottamaan sitä passiivisesti vastaan. (Mikä teitä kutakin haluttaa, minä en tuomitse.) Koska tuollaisessa raapustelukuvassa on vaikeaa piirtää horisonttia ja avaruudellisia ulottuvuuksia olen yrittänyt luoda illuusiota astumisesta katsojasta poispäin sivulle ja eteenpäin jättämällä yhden kengän valkoiseksi. Mekaanisesti tässä siirretään oma ase eteen torjumaan ja astutaan vinosti eteen etujalka edessä pitäen ja takajalka takana pitäen (accressere) samalla kun kärki pidetään kohti vihollisen päätä tai kurkkua vasten.

Kun mietitään miksi tuo viimeisin askel tehdään juuri tuolla tavalla eikä muutoin on mietittävä montaa asiaa. Ja näiden tiedostaminen on se mikä tekee hyvän tekniikan ja huonon tekniikan. Ensinnäkin voi sanoa että pelkän pistontorjunnan voi yleensä tehdä varsin kepeästi. Ja laiska mies voisi leikata paljonkin pois.
* Mainittua askelta ei välttämättä tarvita. Kun torjunnassa pistäjällä on vahva linja ylhäältä alas, on tuossa asennossa torjunta helposti sivusuunnasta. Näin oma vahva linja on vihollisen heikkoa linjaa vastaan. Pisto siirtyy usein syrjään hyvinkin vähällä voimalla.
* Toisaalta pelkkä astuminen vinosti eteenpäin on se minkä tavallinen ihminen kutsuu nimellä väistö. Kun et ole piston linjalla niin se ei osu.

Mutta tämä laiskuus on vain osatotuus. Se on hieman sama kuin menisi aivan alkeistasolle ja selittäisi että pistoon hyvä reaktio on se, että sen torjuu. Itse asiassa hyvin moni ajattelee että jos vastustaja pistää ja sen torjuu, niin kyseessä on jo onnistuminen. Tuossa on kuitenkin iso parannus se, että ymmärtää että esimerkiksi kuvattu pistonvaihto on hieno juuri siksi että se ei vain torju. Se on tekniikka jossa samanaikaisesti torjutaan hyökkäys että hyökätään itse. Ideaalina on se että vastustaja ei ehdi rakentaa uutta hyökkäystä koska torjunta loppuu siihen että oman miekan kärki on toisen silmässä tai jossain muussa paikassa jonne ihmiset noin yleensä eivät halua miekkaa. (Toki moni outo asia saa itse kunkin tikittämään enkä lainkaan tuomitse niitä jotka haluavat.)
* Moni itse asiassa tykkää torjua laajassa kaaressa koska se tuntuu vahvemmalta. Tällöin miekan kärki ei osoita vihollisen päähän. Se, että joutuu erikseen siirtämään kärjen kohti naamaa vie aikaa. Ja tämän ajan kuluessa vastustaja ehtii esimerkiksi tehdä sellaisia asioita kuin vastatekniikoita. Siksi on tärkeää että pisto osoittaa naamaan eikä heilu sinne tänne.

Se mikä pistonvaihdosta tekee hienon on se, että se huomioi hyvinkin useita vaihtoehtoja jotka ovat lähellä pistoa. Eli ne näyttävät pistolta mutta toimivat hieman eri tavalla.
* Voi olla että pistäjä onkin ketterä pirulainen joka pistää siten että hän tukeekin aseen lapetta vaihtamalla asentoon jossa miekkaa pidetään hieman eri tavalla kädessä (bicorno). Ero on suoritteena pieni mutta se muuttaa rakennetta oleellisesti. Se tukee heikkoa linjaa niin että se vahvistuu melko paljon. Koska pistäjä astuu samalla kun hän pistää hänellä on massaa tukemassa pistoa. Ja koska tässä pistonvaihtaja torjuukin vahvan linjan vastaan toisen vahvaa linjaa vastaan, on pistäjä etulyöntiasemassa. Kun itsekin tukee torjuntaansa astumalla saa torjuntaan massaa ja tämä siirtää etulyöntiaseman takaisin torjujalle. Näin ollen torjunta toimii askeleen kanssa vaikka normaalin piston sijasta tulisikin jotain hieman erikoisempaa.
* Lisäksi voi olla että pistäjä on kieroutunut paskiainen joka siirtää miekkansa syrjään torjuntalinjalta ja jatkaa pistoa sen jälkeen (feint). No, tässä vaiheessa toimii se mikä jo tuli mainittuakin. Astuminen on myös väistö. (Tämän feintin voi tehdä myös bicornoon päättyvän pistoa tehtäessä ja tämäkin vaihtoehto hoidellaan tässä tekniikassa pois päiväjärjestyksestä samasta syystä samalla tavalla. Olemalla siellä missä vastustajan miekan kärki ei ole. Jota pidetään yleisesti ottaen hyvänä nyrkkisääntönä näissä asioissa.) Puhdas väistö ei tietenkään ole aivan ihanteellinen tilanne, mutta se ei ole järjettömän huono koska joka tapauksessa kun toisen ohimennyt pisto on lopussa on oman miekan kärki jo vastustajan silmässä, joten useimmiten vastustajalla ei ole aikaa reagoida ja iskeä siihen paljastuneeseen puoleen.

Samalla on kuitenkin muistettava että pistonvaihtoon opetellaan vastatekniikoita jo varsin pian alkeiskurssin jälkeen. Kysymys ei ole voittamattomuudesta vaan siitä että hyvä tekniikka toimii paljon laajemmissa tilanteissa ja huomioi tilanteen kannalta relevantteja vaihtoehtoja joita vastustaja voi tehdä. Kun miettii että tämä kaikki käydään läpi jokaisen tekniikan kohdalla ja näistä rakennetaan systeemi, voidaan puhua varsin suuresta määrästä huomioituja asioita.

Feminismi ja aggressio ; Eli miten tasa-arvokeskustelua pitäisi uudelleenmääritellä

"Savon Sanomissa" on Stina Kivisen hyvä mielipidekirjoitus siitä että naisia on usein kannustettu passiivisuuteen. Eli nimenomaan kiusaamistapauksissa pitäisi joustaa eikä puolustaa itseään, jotta ei olisi ikään kuin törkeä. Itsensä puolustaminen on siis törkeää "koska pojat ovat poikia" ja muita vastaavia sanontoja. Tämä on tärkeä muistutus siitä että itsepuolustus on "aggressiota mutta ei sellaista aggressiota". Ja näin ollen osa feminismiinkin liitetystä aggressiivisuussyyttestä on ehdottomasti arvotonta syyttelyä. Joskus naisia pitäisi jopa kannustaa aggressiivisuuteen. Kiusatuksi tulleella on oikeus, kenties jopa velvollisuus puolustaa itseään. - tai vähintään jokin rohkeutta korostava hyveellinen piirre kannustaa häntä itsesäilytykseen tarvittaessa vaikka aggressiota hyväksikäyttäen.

Toisaalta osa kulttuureista on sen verran dogmaattisia ja sovinistisia että on syytä huomata että provokatiivine itseilmaisu voi täyttää sankaruuden mitat. Jos jo teko olisi miehenkin tekemänä sankariteko, ja maa on lisäksi naisvihamielinen on suorastaan sankarillista itseilmaista itseään tavoilla jotka eivät nyt suoraan sanoen noudata yleistä "hyvän maun" tai "tyylikkyyden" määritteitä. Esimerkiksi itse otin ISIS -lipun päälle kuukautisvertaan roiskineet egyptiläiset performanssitaiteilijafeministit sankareikseni. Sillä vaikka teko ei kenties ole korkeakulttuuria, on tekijöiden maantieteellinen sijainti ja suhde paikalliseen dogmiin sen verran raju että tämänlaiseen provokaatioon vaaditaan muutakin kuin ns. "vapaan kasvatuksen" löyhentämää moraalia. Tämänlaisesta jumalanpilkasta minä jaagaan.

Sitten toisaalta kaikkialla asia ei ole näin. Esimerkiksi Suomessa on aikaisemmin, 1990 -luvulla vastustettu perheväkivallan tutkimusta jossa kartoitetaan miten se kohdistuu miehiin. Sillä naisia pidettiin relevanttina tutkimuskohteena ja miesten osuus tiedettiin marginaaliseksi. Mutta nyt asiaan on onneksi tartuttu. Opimme esimerkiksi MTV3 uutisoinnin kautta siitä, että äitien lapsiin käyttämä väkivalta on yleistä. Äidit eivät saa apua perheen töihin ja ovat valmiita käyttämään rankaakin väkivaltaa. Yle taas kertoo siitä miten törkeä perheväkivalta kohdistuu useammin miehiin kuin naisiin. Eli miehet ovat törkeän perheväkivallan uhreja todennäköisemmin kuin naiset. Toki erot ovat sen verran täpäriä että tasa-arvo on tältä osin melko lähellä "Vuonna 2008 perheessä törkeän pahoinpitelyn tai henkirikoksen yrityksen kohteeksi joutui 116 miestä ja 111 naista." Osasyyksi kerrotaan että miehet ilmoittaisivat pahoinpitelyistä useammin. Tämä on mahdollista, sillä sen verran usein itsekin tiedän perheväkivaltaa kokeneiden naisten "törmäilevän oviin" toistuvasti. Toisaalta miehenä tiedän että mies väkivallan uhrina on hyvin tarkasti leimattu. Uhriksi joutumisessa kyseenalaistetaan koko miehisyys. Tätä asennetta kuvaa se että "naiselta pataan saaminen" tuli pilkkana jopa hätänumeroon soittamisella. Toki tämä ei ole hätäkeskuksen standardivastaus, mutta se voidaan liittää laajempaan ilmiöön. Samoin buzzfeedissä oleva testipätkä jossa piilokameraskenaarioiden avulla katsottiin ihmisten reaktioita on mielenkiintoinen. Naiset saavat apua mutta miesten pitää ikään kuin selvitä omin voimin. Tämä asenneilmapiiri tuntuu uskottavalta.

Näin ollen voidaan sanoa että osa naisten ja feministien aggressiosta ansaitsisi moitetta, mutta se ei saa sitä koska se kohdistuu miehiin. Aggressiossa kun ei ole kysymys siitä onko aggressio paha vai hyvä, vaan se että käytetäänkö sitä pahaan vai hyvään. Usein tässä aihepiirissä keskustelu siirtyykin siihen miten äiditkin ovat uhreja. Tämä muistuttaa kovasti sitä sovinistimiesten suosimaa aiheensiirtoa jossa väkivalta selitetään sillä että nainen nalkuttaa ja on muuten suullisesti ärsyttävä. Tämä on varmasti totta. Ja taatusti henkinenkin väkivalta on väkivaltaa. Mutta kun katsotaan fyysisen väkivallan tekoa on selvää että se ei ole eettisesti oikeutettu. Jos nyrkki viuhuu räpättäjä-ämmälle tai lapset saavat turpaan koska äiti ei jaksa kun isä ei tee kotitöitä, on molemmissa kysymys eettisestä väärinkontekstoinnista.

Miksi tämä on tärkeää?

Etenkin lasten vitsaamisen kohdalla ongelmana on se, että oikeuskeskustelussa puhutaan leimallisesti tasa-arvosta. Ja tasa-arvo taas nähdään aikuisen miehen ja aikuisen naisen välisenä tasa-arvona. Ja tässä aggressio on määritelty usein siten että naisen aggressio on emansipationaarista ja miehen aggressio väkivaltaa.

Kenties olisikin järkevää muuttaa tätä keskusteluympäristöä. Kehittää jotain samantapaista mitä naiset ovat kehittäneet miesten kohdalla puhuessaan patriarkaatista joka käyttää valtaa mitä ihmeellisimmillä tavoilla ties missä. Kenties olisikin hyvä huomata että naisten vallankäyttökoneisto käyttää uhreinaan lapsia ja tätä ei nähdä ongelmana koska vanhemmuus on valtasuhde eikä tasa-arvosuhde. Ja kyseessä ei ole edes aikuisten miesten ja aikuisten naisten välinen valtasuhde. Ja aivan kuten patriarkaattikin tuomitaan koko ilmiön laajuudessa olisi tämä naisten valtakin arvioitava myös lapset huomioiden.

Feministien aggressio ei siis kohdistu pelkästään miehiin. Vaikka toki tätäkin löytyy. Radikaalifeminismissä voidaan aivan nykyaikana suositella suuren osan "miesten määrän vähentämistä 90%" olevan hyvä ratkaisu. Samoin toki löytyy materiaalia siitä miten naisten seksuaalisuudessa voidaan nähdä miehiin kohdistuvaa naisen narsismia ja muuta sosiaalista vallankäyttöä. Mutta tämä on oikeastaan se ongelma mitä monet maskulinistit ja muut miesasiamiehet nostavat esiin. Kun katsotaan Laasasta, tiedetään että hän puhuu tasa-arvosta ja miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta. Ja tässä hän on spesialisoitunut yksistään seksiin. Ja jos yksi spesialisti tekee näin niin ei tässä toki mitään. Mutta kun se näyttää olevan se vahvasti yleisin kulma jota miesasiapuolella nostetaan esiin. Feministien tehokkuus perustuu juuri laaja-alaisuuteen. Siihen että aiheita nostetaan seksistä palkkaukseen ja tietokonepelien sukupuolijakaumiin. Miesten pitäisi kenties oppia tästä jotain.

Murhatuksi tulemisen pelko : Eli onko järkevää ostaa tuliase suojaksi?

Lehtiä lukiessa näkee paljon uutisia murhista ja tapoista. Itsemurhista ei sen sijaan kovinkaan usein lueta. Tämä saattaisi johtua murhien ja itsemurhien määrästä. Eli siitä että itsemurhia tapahtuisi vähemmän kuin murhia. Tämä sopii normaalin ihmisen intuitioon. Harva haluaa kuolla, moni haluaa puolustaa itseään. Ja suuri määrä ihmisistä pelkää ryöstäjiä ja murhamiehiä. Se, että uutiset rummuttavat jatkuvasti murhia saa tietysti näyttämään että maailma on paha paikka - ja kokemaan että yhä hullummaksi menee.

Mutta ei. Pelon yleisyys ei tarkoita samaa kun pelätyn ilmiön yleisyys. Tilastokeskuksella on rikostilastoja. Ja niiden joukosta löytyy kätevä taulukko jossa näkee kätevästi eri vuosien rikostapauksia. Poliisin tietoon on esimerkiksi vuonna 2012 tullut kohtaan "Tappo, murha, surma" luku "89". Itsemurhat löytyvät muualta. Vuodelta 2012 luku on "873". Luvut on tuossa valittu vain siksi että saadaan esille sama vuosi. Muunlaisenkin kombon voisi hakea koska suuruusluokat ovat kuitenkin aivan eri tasoilla. Itsemurhia tapahtuu tasaiseen tahtiin aivan älyttömän paljon enemmän kuin erilaisia hengenriistorikoksia yhteensä.

Syy on siis muualla. Ja nämä syyt saattavat unohtua kun uutisia katselee. Sillä niissä näkee tarinan joka kuohuttaa. Murha tuntuu epäreilulta. Tämä tunnekuohu myy. Kostonhimo ja oikeustaju kolkuttavat. Itsemurhat taas ovat surullisia asioita ja niiden kohdalla joutuu vakavasti miettimään sellaisia kysymyksiä kuin että mitä lukija itse olisi voinut tehdä toisin jotta yhteiskunnassa ei niin moni haluaisi kuolla. Ja tämä ei herätä mitään kostonhimoa tai oikeustajua, vaan se suoraan sanoen loukkaa - tai sen nykyisillä itsemurhatilastoilla ainakin pitäisi loukata - uutisia lehdestään tai netistään lukevaa. Tämänlaiset syyt saattavat todellakin unohtua.

Mutta tilastoja katsellessa on hyvä sentään huomata että parannusta tapahtuu. Tilastokeskuksen taulukoita katsomalla näkee jo silmämääräisesti että sekä itsemurhat että murha/tappo/surmat ovat viime vuosina olleet laskusuunnassa. Mutta suuruusluokat ovat hämmästyttävät. Itsemurhia tapahtuu aivan hirvittävän paljon useammin. Ja mikä erikoisinta, kun katsotaan kuolintapoja, Suomalainen mies tykkää ampua itsensä hengiltä. Duodecimissa oli muutaman vuoden takaa juttu jossa "Valtaosa ampuma-aseiden aiheuttamista kuolemista on itsemurhia. Vuonna 2009 Suomessa kuoli 181 henkilöä ampuma-aseella tehtyyn itsemurhaan. Näistä 96 % oli miehiä. Ampumalla tehdyt itsemurhat ovat Suomessa selvästi yleisempiä kuin muissa Pohjoismaissa. Samana vuonna ampuma-asetta käytettiin Suomessa henkirikoksen välineenä parissakymmenessä tapauksessa."

Kun ase tappaa, on aseen tappoluvut niin että vain yhdeksäsosa kohdistuu muuhun kuin aseen käyttäjään itseensä. Suhdeluku on siitä mielenkiintoinen tematiikka, että se nostaa esille sen ironian missä joku ampuu itsensä hengiltä sillä aseella joka on ostettu jotta voitaisiin suojella itseä ja perhettä. Aseen kohdalla oleellista on huomata, että sen oleellisuus itsemurhan kohdalla on se, että pillereillä itsemurhassa onnistuminen on vaikeampaa. Ja sillalta hyppääjiä voidaan puhua ulos teoista. Moni itsemurha on tunnekuohussa tehty joten uusintaa ei välttämättä kaikilla yrittäjillä tule. Aseen kanssa vain harvoin tulee vastaavaa tilaisuutta.

Tilastojen valossa jos haluaa puolustaa henkeään tuliaseella, tehokkain keino on jättää ase liikkeeseen. Ne, jotka taas näkevät itsemurhan perimmäisenä ihmisoikeutena. No, heitä kannustan ostamaan sen aseen.

---

Mene uimakouluun jotta et huku, sanoivat. Sitten kuitenkin uimareilla on yliedustus hukkumiskuolemissa. Koska he ovat koko ajan vedessä. Koskaan ei ole urheilun välttäminen enemmän pidentänyt elämää!

Pieni ajatus keskiaikaisen kamppailun rekonstruoinnista

Tavallisesti tunnetuimmat itsepuolustuslajit ja kamppailulajit perustuvat jonkinlaiselle katkeamattomalle perinteelle, jossa opettaja-oppilassuhde ja tutustuminen perinteisiin ovat hyvin keskiössä. Eurooppalainen historiallinen kampailutaito on sen sijaan vain perinne. Siinä perinne on katkennut. Näin sitä ei opetella samantapaisena järjestelmänä. Lajin - tarkalleen keskiaikaisen eikä esimerkiksi viikinkiaikaisen - kanssa puuhatessa olen joutunut itse asiassa tottumaan muutoksiin.

Toki pidän siitä että asioita opitaan tekemällä. Mutta tämä ei ole pelkästään hyvä asia. Tätä voi demonstroida alkamalla historiallisen miekkailun harrastamisen alkuajoilta. "Keskiaikaisella miekkailulla" nimenomaan menneisyyssuuntautuneena harrastuksena on juurensa 1800 -luvulla. Silloin historiallisille ajoille sijoittuvat kirjat joita esimerkiksi Sir Walter Scott kirjoitti innostivat ihmisiä harrastamaan miekkailua historialliseen esineistöön varustautuneena. (Aivan kuten nykyään ihmiset, jopa kolmekymppiset, pukeutuvat animesankareiksi ja imitoivat näitä.) Näissä kuitenkin usein keskityttiin enemmän ritarihyveisiin, ei edes historiallisiin ritarihyveisiin vaan mielikuviin ritarihyveistä. Ja siksi kamppailuja käytiin enemmän hyveillä kuin tekniikalla. Tämä ei tietenkään johda hyvään tekniikkaan, saati ajanmukaiseen rekonstruointiin.

Nykyään tätä on onneksi itse asiassa hämmästyttävän vähän. Jopa ns. historianelävöittäjät pyrkivät jonkinlaiseen ajanmukaisuuteen. Ja tässä käytetään myös historiallisia lähteitä tai niihin sidottuja populaariteoksia. Se on kuitenkin uhkana. Kun perinne on katkennut, ei ole samalla tavalla "oikeaoppista karatea" jota voisi mitata jossain kisoissa. Ja vaarana on että historiallisen miekkailun harrastusseura jopa degeneroituisi siihen että on mukavaa heilua epä-älyllisesti metallihaarniskassa. (Toki epä-älyllisyys on usein hauskaa ja haarniskat ovat hauskoja, mutta...)

Toki vakavampi tutkimus aiheesta on sekin kohtuu vanhaa. 1800 -luvun loppupuolella Egerton Castle ja Alfred Hutton tekivät omilla tahoillaan tutkimusta aiheesta. Toki nykyajan silmissä näissä teoksissa on useita virheitä, mutta tämä johtuu lähinnä tiedon karttumisesta. Heidän aikansa tietoihin suhteutettuna he tekivät aiheesta jotain jota voi pitää varteenotettavana. Kysymys ei enää ollut vain ideaaleista ja siitä että "varusteet tekevät ritarillisen".

Kaksi lähestymistapaa.

Karkeimmillaan voidaan sanoa, että rekonstruointi, historiallisuuden tavoittelu, on haastavaa kun kyseessä on urheilu. Menneinä aikoina ei ollut esimerkiksi videotallenteita. Urheilusuorite on "katetdraalin rakentamista ilmaan". Se ei tuota suoraan tallentuvaa aineistoa. Siksi urheilua on haasteellisempi "toisintaa" kuin vaikka tuoleja. Yleisimmin miekkailun kohdalla ongelmaa lähestytään siten, että rekonstruoidaan välineitä, eli aseita ja varusteita. Ja sitten toisaalta katsotaan niiden käyttötapoja. Nämä ovat sitten toisiinsa melko vahvasti yhteen nivoutuneita.

Tässä on pakko käyttää sitä aineistoa mikä on tarjolla. Usein apuna joudutaan käyttämään hyviä arvauksia. Esimerkiksi terrakottasotureista tunnetun hautalöydön ohessa löydetyistä jalkajousista oli jäljellä vain laukaisukoneistoja, koska puuosat olivat tuhoutuneet. Siksi on ollut ikään kuin pakko kuvitella mistä puusta ja millä tavoin jouset on tehty ja vasta tämän jälkeen on voitu arvioida miten voimakkaita nämä ovat olleet. Siksi historiallisten miekkojenkin kohdalla ei tietenkään yleensä käytetä suoraan historiallista, usein varsin arvokasta ja toisaalta ajan mittaan ruostunuttakin, miekkaa. Vaan sen sijaan apuna käytetään ajanmukaisesta metallista tehtyjä replikoita.

Toisaalta miekkailu olisi tuskin mitään ilman toimintaa. Ja siinä missä esineet ovat "helppoja" joudutaan liikkeen kanssa haasteellisiin tilanteisiin. Helpoin tapa on tietysti katsoa suoraan vanhoja manuaaleja. Silloin "riittää" että on keskiaikaisten kielten kielitaito - tai vähemmän kunnianhimoisille, kuten itselleni, riittää että joku on tehnyt hyviä käännöksiä. Manuaalejen ongelma on kuitenkin siinä että se on tarkoitettu eliitin käyttöön. Joten se ei välttämättä kuvaa tavallisen sotilaan taitoja tai sitä mitä taistelukentällä on yleensä käytetty. Toinen, kenties vielä merkittävämpi ja ärsyttävämpi, ongelma on se että manuaaleja tunnetaan vasta 1400 -luvuilta eteenpäin. Ja 1400 -luvultakin tunnetaan näitä vain pari eri teosta. Ja vanhat teokset ovat määrältään hyvin harvalukuiset. Joten ne eivät välttämättä edes edusta aikansa yleisintä taistelutapaa. Ja joka tapauksessa tätä aikaisemmin on ollut paljon kiinnostavia aikoja joista olisi miellyttävää oppia.

Taide ja muut epäsuorat lähteet.

Itse olen toki niitä jotka arvostavat manuaaleja koska ne ovat tie tarkkaan rekonstruktioon. Mutta sitten toisaalta en voi kieltää että moni kiinnostava asia vaatii sitten aivan muita menetelmiä. Esimerkiksi kilvet ovat olleet yleisempiä ennen manuaalejen aikaa ja siksi niistä ei oikein tahdo saada laajaa ja hienostunutta aineistoa pelkältä manuaalipohjalta. Kilpi jää nykyisten tiedettyjen manuaalien valossa kuriositeetiksi. Joka on tietysti sääli. Samoin viikinkien taistelutavoista ei ole mitään viikinkiaikaisia oppikirjoja tarjolla. Näihin liittyen voidaan tietysti tehdä erilaista käytännöllistä ja kokeellista toimintaa. Mutta tämä helposti latistuu siihen että ideaalit päihittävät tarkkuuden. (Näin ei toki käy välttämättä, mutta koska tarkkuus on joka tapauksessa heikko, on helpompi antaa periksi tälle riskille.)

Toisaalta viikinkien ja vaikka ristiretkeläisten taistelutavoista saattaa saada kuitenkin jotain irti myös taiteesta. Esimerkiksi jos katsomme vasemmalle liittämääni kuvaa iloiselta 1200 -luvulta, voidaan huomata että siinä on paljon vihjeitä eri asioihin. Ensinnäkin vasemmassa reunassa ristiritari käyttää yhden käden miekkaa kahden käden otteessa. Tämänlaisesta aseenkäytöstä löytyy mainintoja myös saagoista. Mutta kuva auttaa varmistamaan onko toinen käsi pommelilla vai ei. Kuvan mukaan kädet laitettiin "päällekkäin". Joka voi auttaa tekniikoita hienosäätäessä paljonkin. Ratkaisu on tämän jälkeen ainakin osittain perusteltu. Toisaalta tässä on selvä vihje että kypärän päälaen latan heikkous on ollut tunnettu. Kuvassa sitä hyväksikäytetään. Oikeanpuoleinen ritari taas opettaa että vaikka miekassa onkin "pyöristetty kärki" se oli kuitenkin teroitettu ja sillä voitiin myös tarvittaessa pistää vaikka pisto -ominaisuudet eivät olleetkaan täydelliset. Ja toisaalta tapa pitää vastustajan kyynärsvartta vihjaa muistakin itsepuolustuslajeista ympäri maailman tuttujen lukkotekniikoiden suuntaan. Kilven käytöstäkin voidaan oppia se, että joskus niitä luultavasti lähinnä kannettiin selässä eikä ollenkaan kädessä. On selvää että nämä vihjeet, etenkin kasautuessaan useista eri teoksista, ovat arvokkaita.

Toki viikinkien saagoja ja keskiaikaista taidetta käytettäessä on oltava varovainen. Niissä toki kuvataan aivan realistisia asioita, kuten kahdenkäden otteita yhdenkäden aseilla, mutta myös yli-inhimillisiä saavutuksia. Sankari saattaa esimerkiksi lyödä miehen ja hevosen halki yhdellä iskulla. Tämä tietenkin asettaa tiettyjä varovaisuuksia myös sen kanssa jos mietimme vaikka sitä miten vaikeaa todella on halkaista metallikypärä jopa tuon ylläolevan kuvan kontekstissa. (Missä päätelmiä tukee sitten esimerkiksi juuri se että kokeillaan niitä kypärien ominaisuuksia ihan kiinnitä-lyö -henkisessä meiningissä. On aina terapeuttista tieteellisesti innostavaa hakata asioita palasiksi.) Taide on usein ihannoitua, liioittelevaa ja jopa pornografista. Näiden kanssa riskinä on se, että ei rekonstruoidakaan tekniikoita vaan ajan ihanteita. Tämä on vähän kuin sitä vanhaa ihanteilla eikä tekniikoilla taistelemista. Toki tässä oman ajan ennakkoluulot korvataan muinaisilla ennakkoluuloilla, mutta ero on marginaalinen. (Jos nyt sitten edes parannus välttämättä.)

Tästä muistutukseksi voidaan ottaa materiaalia 1800 -luvulta. Oheen liittämääni kuvaa voidaan tuskin pitää luotettavana kuvauksena 1800 -luvun miekkataisteluista. On selvää että yläosattomat naiset ovat mukana muista kuin kamppailuteknisistä syistä.

Kuitenkin tuo kuva on toisaalta myös ansa. Sillä jos lukee tuon ajan aineistoa, saattaa tietää että vuonna 1890 Pariisin naisten emansipaatiota ajanut liike korosti että jos nainen pakotti miehen puolustamaan naisen kunniaa kaksintaistelussa, niin nainen tunnusti olevansa inferiorinen mieheen nähden. Naiset aivan oikeasti aloittivat perinteen jossa taisteltiin aseistautuneena tietynlaisella epeellä, ns epées de combat. Sellaiset epeemiekat, joista oli tehty joustavat ja niissä oli tylppä kärki. Taistelut tehtiin todellakin paljain ylävartaloin ja kaksintaisteluissa aikaansaatiin lähinnä harmittomia pikkuhaavoja. Ylosattomuus ei johtunut eroottisista syistä, vaan sen vuoksi että asiaa ajanut puolalainen paronitar Lubinska ymmärsi lääketiedettä ja tiedosti että suurimmat vaivat kaksintaisteluista johtuivat tulehduksista joita syntyi kun sen ajan kaksintaisteluissa muodikkaisiin pieniin mutta ei yleensä kuolettaviin haavoihin jäi lankoja kankaasta. Kun taisteltiin yläosattomissa, tulehdusriski minimoitiin. Ja tämänlainen emansipationaarinen aktio ei ollut mitenkään halveksittua. Tästä pienen esimerkin saa siitä että prinsessa Pauline Clémentine von Metternich on käynyt kuuluisan kaksintaistelun juuri tässä mainitulla tavalla. Taideanalyysin kannalta tämä korostaa miten paljon taiteessa voi olla detaljeja. Mutta ilman muuta taustatietoa pelkästä kuvasta tätä ei voisi saada irti. Muun lähteistön kanssa siitä saattaa sitten irrota yllättävänkin paljon.

Kilven ja tikarin provokatiivisuus

Jos katsotaan historiallisina aikoina käytettyjä aseita, on yleensä aivan järkevää lähteä liikenteeseen jonkinlaisen hyväntahtoisuuden periaatteen kautta. Lähtökohtana on olettaa että aseet ainakin jossain määrin toimivat. Muutoksiakin on aivan tervettä miettiä siitä kulmasta että on tehty jonkinlaisia innovaatioita jotka ovat yleistyneet.

Toki tämä on otettava tietyllä varovaisuudella.

Sillä se, että jokin ase otetaan käyttöön myöhemmin ei välttämättä tarkoita että se olisi parempi nimenomaan taistelukäytössä. Jos esimerkiksi katsomme sitä miten rapiiri pikku hiljaa korvautui smallswordilla, kysymys ei olisi siitä että smallsword olisi parempi ase. Itse asiassa smallsword on lyhyempi ja kevyempi kuin rapiiri, joten sillä on vaikeampi torjua tehokkaasti kuin rapiirilla ja sen etäisyys on huonompi. Sen yleistymisen syyksi onkin nähtävä se, että aseella haettiin aivan muuta funktiota. Tuli muodikkaaksi kantaa kevyempää aseistusta. Mukavuus arkielämässä oli maksimaalista tehokkuutta tärkeämpi.

Äärimmillään tämä logiikka tietysti korostuu siinä että vaikka kaikki aseet on nykyajassa korvattu sillä että kuljetaan ilman aseita, ei se todellakaan tarkoita sitä että maailman paras ase olisi nyrkki. Ja että siksi aseeton kamppailu olisi jotenkin maailman tehokkain itsepuolustuskeino. On selvää että syyt ovat tässä kohden enemmän lainsäädännöllisiä.

Ja toki näitä rajoituksia on tunnettu aiemminkin.
* Esimerkiksi pitkän miekan käyttöä oli Euroopassa monin paikoin rajoitettu. Sitä sai käyttää jos oli aatelinen.
* Samoin aseiden terien pituuksia rajoitettiin monissa kaupunkivaltioissa. Tämän vuoksi sen tyyliset tikarit joiden terä oli juuri sallitun mittainen yleistyivät voimakkaasti näillä alueilla.
* Jos katsomme messereitä, niitä kutsutaan veitsiksi. Mutta kun katsomme messeriä ja vertaamme sitä miekaksi kutsuttuun falchioniin, erot ovat yllättävän pieniä. Lähinnä kahvan rakenne erotti veitsen miekasta.
* Samoin katanoiden omistus oli rajoitettu samuraiden käyttöön.

Ja nämä rajoitukset johtavat aseisiin jotka eivät ole itsepuolustuksellisia vaan juridisia. Ja nämä juridiset rajoitteet on valittu juuri sen vuoksi että tietyt aseet on nähty liian vaarallisiksi. Siksi tulisikin tiedostaa että juridiikka voi viitata nimenomaan siihen että muutos johtuu siitä että taistelullisia tehoja on heikennetty tietoisesti ja tarkoituksella.

Joskus asiat ovat kuitenkin vaikeita.

Yhden käden aseiden tukena on usein käytetty erilaisia "vasemman käden aseita". Tässä on toki oltu hyvinkin luovia. Kamppailumateriaalista löytyy esimerkiksi selvästi arkitilanteissa kohdattaviin itsepuolustustilanteisiin viittaavia ratkaisuja, joissa opetellaan taistelemaan miekan ja tinatuopin tai miekan ja lyhdyn kanssa. Toki nämä ovat mukana hieman triviaalinomaisesti. Esimerkiksi vuodelta 1783 peräisin oleva Domenico Angelon "L’École d’armes" (aka. "School of Fencing") kuluttaa smallswordin ja lyhdyn kanssa taisteluun vain vähän aikaa. Nämä tukiaseet ovat "improvisoituja" siinä mielessä että niihin turvaudutaan jos joudutaan yllättäen kamppailuun vaikka baarissa ollessa tai sieltä kotiin tultaessa. (Mikä ei ole rehellisesti sanoen kovin tavatonta nykyaikanakaan.)

Mutta toisaalta moni on tietoisesti varautunut tähän mahdollisuuteen sellaisella tavalla jossa otetaan tarvittavat varusteet mukaan. Ja tässä klassinen ja pitkään suosittu kombinaatio oli käyttää yhdenkäden miekkaa ja buckleria, pientä kilpeä. Tämä on varsin hyvä yhdistelmä. Se kuitenkin korvautui rapier ja tikari -yhdistelmällä. Joka on sekin hyvä.

n kuitenkin hieman vaikeaa nähdä miksi main gauche olisi yksiselitteisesti parempi ratkaisu kuin buckler. Se on toki itsessään aggressiivisempi ja tarjoaa vastustajalle tätä kautta hieman enemmän huolenaihetta. Toki bucklerin käytössäkin kilvellä voitiin lyödä, mutta lopullinen vahinko tehtiin sitten miekalla niin että buckler on vain sekundaarisesti hyökkäysase. Ja tällöinkin lähinnä sitä varten että saadaan aikaa ja tilaa tehdä se kunnollinen vakavamminotettava hyökkäys. Mutta sitten toisaalta buckler suojaa varsin hyvin.

Tikarilla torjunnassa oleellista on, että sen avulla voi torjua pistoja varsin hyvin. Pisto on luonteeltaan melko nopea mutta eteenpäin suuntautunut. Ja tässä eräänalisena "itsepuolustuksen universaalina" se tarkoittaa sitä että sitä on helppo siirtää sivulle. Mutta viilloissa on usein enemmän "peräänantamattomuutta" ja sen sivulle siirtäminen on vaikeampaa. Siksi buckler on sitä parempi ase mitä enemmän vastapuoli lyö ja viiltää. Rapier ja tikari taas on kätevä jos pitää taistella toista pistävää vastaan. Siksi on helppoa nähdä miksi miekka ja buckler ovat yleisiä jos muilla on miekka ja buckler. Ja jos muut käyttävät rapieria ja tikaria on ymmärrettävää jos mieli tekee vaihtaa itsekin miekkaan ja tikariin. Mutta muutos on sitten haasteellisempi kysymys.

Itse uskallan väittää että syynä on provokatiivisuus. Ja tässä on hieman yllättävä kulma verrattuna nykyaikaan. Nimittäin jos ulos lähtee nykyisin tikarin kanssa, poliisit ovat hyvinkin helposti niskassa. Buckleria taas ei pidetä uhkaavana. Olen itse asiassa tullut siihen tulokseen että buckler on miellyttävintä kuljettaa paikasta toiseen aivan avoimesti vyössä. (Ei vyöllä vaan siten että se on ihan konkreettisesti kiinni housuissa niin että joudun irrottamaan vyön jotta saan sen käteen.) Se ei kiinnosta poliisia tai uhkaa ihmisiä. Nykyään tikari on provokatiivinen ja kilpi ei.

Etkö näekin miten lempeää
puuhaa meillä on tekeillä?

Mutta ennen ajat olivat toiset. Silloin tikari oli yleinen työkalu jota yleisesti kannettiin mukana. Veitsellä voitiin tehdä monia arkisia askareita. Sillä oli useita muita funktioita kuin tappelu. Sen sijaan buckler oli vain ja ainoastaan yhtä tilannetta varten. Se oli puhtaasti tappeluväline. Niitä käyttävä tunnusti julkisesti olevansa halukas joko haastamaan riitaa tai muutoin vain valmis tappelemaan. Ja itse asiassa jos katsomme historiaa, miekan ja bucklerin kantavat swashbuklerit olivat halveksittuja. Oli jopa alakulttuuri jossa miekan ja bucklerin kanssa varustautuneet haastoivat riitaaa kolkutellen kilpiään ja kutsumalla jotain muuta tappelamaan kanssaan. Kilven ääni oli kuin erikoinen pahantahtoinen mainoskello. Sen avulla mainostettiin missä saa tapella ja kunnolla. On luonnollista että tätä sitten haluttiin rajoittaa.

Tässä ympäristössä kilpi on nimenomaan provokatiivinen. Ja on aivan järkevää siirtyä main gaucheen. Itse asiassa tätä korostaa sekin, että siinä missä keskiajalla tikaria pidettiin hyvin usein vyöllä jopa aivan edessä, niin rapiirimiehet pitivät tikaria tavallisesti selän takana vaakatasossa siten että aseen sai vasempaan käteen kätevästi ja nopeasti. Mutta tikari ei toisaalta erityisesti "mainostanut olevansa läsnä". Buckler on sellainen että sitä on vähintään kohtuullisen vaikeaa piilottaa.

Kun pappi sai pataan

Takkiraudassa kirjoitettiin siitä miten Suomessa ja muualla älykkyysosamäärä ja PISA -tulokset ovat hyviä, mutta Nobeleissa ei ole yliedustusta. Hänen teoriansa oli että suomalainen kulttuuri on hyvin konformistista. Ja että tämä yhteisöllisyys on ongelma joka näkyy myös niissä itäisissä maissa joissa konformistisuus on kulttuurin ydinteemoja. Tässä voi olla jotain perua. Mutta ainakin suomi on hyvin konformistinen kulttuuri. Ja tällä tiedetään olevan erikoisia vaikutuksia. Tutkimuksissa on nimittäin havaittu että intuitio antisosiaalisuudesta ja sosiaalisuudesta ei toimi. Luotamme kilttejenoloisiin ihmisiin. Ja oletamme että antisosiaalisia tekoja tekevät ihmiset sitten olisivat niitä joihin emme luota ja jotka ovat äksyjä eivätkä kilttejä. Mutta tosiasiassa tilanne on tätä paljon mutkikkaampi. "Those who are described as "agreeable, conscientious personalities" are more likely to follow orders and deliver electric shocks that they believe can harm innocent people, while "more contrarian, less agreeable personalities" are more likely to refuse to hurt others."

Kiltit ihmiset ovat helposti, paitsi suostuteltavissa ikäviin tekoihin, niin vielä monta kertaa helpompi houkuttaa passiivisiksi. Tällöin päädytään blogissani toistuvaan sääliön tematiikkaan. Esimerkiksi kiusaamisessa moni paheksuu kiusaajaa, mutta tosiasiassa kiusaaminen jatkuu sen takia että kukaan tästä paheksuvasta massasta ei tee mitään. Psykologit tuntevat tämänlaatuisen ilmiön, joka on vahvimmillaan silloin kun ollaan muiden moralistien ympäröimänä, nimellä katsojavaikutus. Sääliö paheksuu yhdessä ja tietää että muutkin paheksuvat hänen kanssaan. Mutta hän olettaa että joku muu toimii ensin.

Ja tällä on kaikki tekeminen Hannu Kiurun kanssa. Hän kirjoitti tuoreesti blogissaan siitä miten hänet oli hakattu espoossa bussissa. Paikalla oli lukuisia ihmisiä ja hän oli pyytänyt monta kertaa apua. "Miksi muut matkustajat eivät auttaneet? Kysyin tätäkin, kun tilanne oli rauhoittunut ja nyrkkisankari poistunut autosta. Kukaan ei vastannut, vaikka kuljettajan antamilla kahdella paperinenäliinalla verta kasvoiltani pyyhkien menin puhuttelemaan heitä." Hän oli ilmeisen järkyttynyt tapahtuneesta. Ihmiset eivät reagoi. "Pyydän - ei, suorastaan huudan - useampaan kertaan apua, mutta kukaan ei reagoi millään tavoin. Bussi jatkaa matkaansa ja kuuromykkäsokeat istuvat hievahtamattomina tuijottaen mitään näkemättömin silmin suoraan eteenpäin. Siis sinne, missä me olemme." Näkövammaisen papin hakkaamisessa rikotaankin omaa roolia ja odotuksia kovasti, joten ei ole yllättävää jos käteen jää vain ällistys. "Miltä piestystä nyt tuntuu? En ole koskaan aikaisemmin miltei 60 vuotta kestäneen elämäni aikana joutunut pahoinpidellyksi. On kuin olisin menettänyt koskemattomuuteni. Järkytys. Avuttomuus. Kaikkein suurin huoleni tässä on kuitenkin yllättäen se, että eihän nyt näkövammaisia saa lyödä. Se on epäreilua."

Sivustakatsojayhteisöllisyystaso : En teeskentele että Hannu Kiuru olisi hahmo jonka kanssa meillä menisi hyvin, joten voisin olla ivallinen.

En pidä Kiurusta ihmisenä enkä muurahaiskarhuna. Siksi minun olisi helppoa torjua huvittuneena se miten moni kokee että Kiurun kiltteys olisi jotain jota on vaikeaa nähdä uhkana. Sillä hän on huumorintajussaan väkivaltainen tyyppi tavalla joka varmasti ärsyttää monia. (Minua ainakin henkilökohtaisesti ärsyttää monesti ihan helvetisti. Enkä ole varonut tämän ääneen sanomista.)

Voisin ironisesti todeta että minut hakattiin vuonna 2004 neljä kertaa (henkilökohtainen ennätys) ja että yhdestäkään näistä ei tullut mitään iltapäivälehden uutisointia. (Ja että suuri osa ihmisistä teki mielenkiintoisen joskin ymmärrettävän kysymyksen. Kyselivät että mitä tein ärsyttääkseni. Että luulivat että olen fiksu kaveri tai jotain, mutta. Syyt olivat noin karkeasti se, että minulla ei ollut tupakkaa tai kun en voinut katsoa sivusta kun tönivät ja yrittivät hakata teinejä. Pääsyy oli se, että olin töissä melko myöhään ja jouduin kulkemaan junalla. Vieressä oli RT, johon tultiin siihen aikaan haastamaan riitaa silloin kun oltiin yritetty muualta eikä siellä oltu saatu.) Voisin olla ironinen ja korostaa että esimerkiksi omalla kohdallani poliisi ei ole tehokuudellaan loistanut. Että prosessi on toimiessankin hidas - ja jos tekijä ei ole poliisin vanha tuttu, hän saattaa ihan täysin jäädä poliisille tuntemattomaksi. Että kannattaa tulla vain omien kavereiden hakkaamaksi. Ja kerätä todistajalausuntoja ja nimiä siinä hakattuna heti ensimmäisenä. (Koska ei sitä kukaan muukaan rehellisesti sanoen tee. Joskin tämä voi olla hyvin vaikeaa.)

Voisin sanoa siitä miten ihmiset ikään kuin järkyttyen tiedostavat jotain tosi syvää ja uutta, vaikka he ovat tosiasiassa vain hitusen kurkistaneet sinne missä minä asun. (Ja minun kuuntelu nyt on ihan vitun turhaa touhua kun en tee sitä pikkusormiviinilasiteologien suosimalla tavalla sosiaalisesti ja konformistisesti.) Jossain vaiheessa sitä on vain pakko tiedostaa että väkivallanteossa on kaksi kauheaa ihmisryhmää. On se hyökkääjä. Mutta miltei vielä pahempia ovat ne sivustakatsojien massat. Juuri kukaan ei paheksu sääliöitä. Minun maailmassani he ovat eri tavalla mutta enemmän syyllisiä kuin se aktuaalinen tekijä. He ovat se ihmiskunnan saasta joka vie luottamuksen kaikkeen yhteispeliin. Heidän asenteensa on se moottori jolla natsit rakensivat yhteiskunnan sen sijaan että se olisi jäänyt muutaman kahjon metelöimiseksi. Heillä ei ole kunniallisia tekosyitä elämälleen. Jos heillä olisi kunniaa he olisivat jo tehneet itsemurhan.

Minulle usein kerrotaan että älykkyys jne. ovat turhia kun ihmiset voivat olla viisaita ja kivoja ihmisiä, toisin kuin minä joka en ole viisas tai kiva vaan vain älykäs, enkä sitäkään älyttömän. Mutta jos perushenki on se, että keskivertoihminen on intelligentsialtaan "yllättävän tyhmä", niin tosiasiassa he ovat keskimäärin eettiseltä tasolta, jos vain mitenkään mahdollista, vieläkin matalammalla tasolla. Tästä on pirun paha ottaa konformistista asennetta ja lähteä rakentamaan jotain perkeleen yhteisöä. Jos on rotan äly ja torakan etiikka niin yhteisö rakennetaan siten että lakataan vittu olemasta kumpaakaan. Mahdollisimman heti.

Pahoinpitelijäyksilötaso ; Tai siis voisin, jos en olisi vielä jossain määrin ihminen.

Luultavasti melko harva ymmärtää Hannu Kiurun mielen sisältöä tällä hetkellä. Moni antaa hänelle tukea ja sympatiaa ja kiinnostusta. Ne eivät ole ilmiselvyyksiä. Sitä helposti joutuu hoitamaan asiat itsekseen. Ja pahoinpitely on siitä kenkku ilmiö, että kun normaalisti selitetään että on henkistä väkivaltaa ja fyysistä väkivaltaa, niin tosiasiassa fyysinen väkivalta on myös henkistä väkivaltaa. Ellei peräti etenkin. (Tapanani onkin ollut korostaa että jos oma henkinen väkivalta on omasta mielestä hyvä vertailukohde, niin arvaa mikä muukin on väkivaltaa? No väkivalta.) Kykenen sympatiseeraamaan miestä. Vihdoinkin meillä on jotain yhteistä pohjaa josta ponnistaa. Jotain joka on molemmille jossain määrin tuttua.

Ensinnäkin on hyvä huomata, että sosiaalinen kanssakäyminen kanssani on ylipäätään vaikeaa ja haastavaa. Ja tämä tekee minun ja Hannu Kiurun suhteesta spesiaalin. Minusta on törkeää että joku hakkaa sen pastorin jonka kanssa minä tykkään vääntää. (Ja joka ei silti esimerkiksi bannaa minua vaikka häntä selvästi ärsyttää takaisin.) Eikä kysymys suoraan sanoen ole siitä että joku nyt menisi minun ohi jossain imaginäärisessä jonossa. Että minun vuoroni olisi ensin. Tämänlaatuinen pastorinhakkaaminen vain nyt sotii kaikkia kunniakäsityksiäni ja reiluuden mallejani vastaan. (Toki ne ovat melko karkeat. Lähellä sitä että etiikka tiivistyy nyrkkisääntöön jossa ensimmäinen valitsee aseet ja toinen paikan ja molemmilla on sekundantit. Mutta rikkoo niitä jumalauta kuitenkin. Jopa minun kusipäisyydellä on normit ja tämä bussihakkaaja rikkoi ne kaikki! Jumalauta! Saatana!)

Sillä tosiasiassa Hannu Kiuru hakattiin todennäköisesti täsmälleen samasta syystä mistä minua on hakattu. Hän näytti heikkoutta tai hän näytti heikolta. En käsitä kuka on kuvitellut että katutappelut noudattaisivat jotain lakia jossa tappelukumppani haettaisiin kunnioituksesta. Kyllä. Tappelulla haetaan jonkinlaista statusta, mutta ei riskillä. Öykkärit ovat usein melkoisen vahvoja ja päteviä, mutta kuitenkin pelkureita. Hannu Kiurun näkövamma, jossa ei ole sokeankeppiä, on todella hyvä maalitaulu. Sillä hän ei ole selvästi vammainen jonka hakkaamisesta tulee häpeää. Mutta hän on niin turvaton että hänet taatusti voittaa. Omalla kohdallani syynä on sitten se, että olen aivan käsittämättömän laiha. Eli en ole vammainen mutta päihitettävä. Hakkaamisesta ei tule noloutta ja tappiosta ei ole pelkoa. Tämä tekee täydellisen kohteen juuri tietynlaiselle väkivallan tyypille.

En usko että kysymys on ajasta. Vartijana ollessa oppii varsin pian sen, että ihmiset ovat mielellään yleisöä. Heidän tärkeä roolinsa veronmaksajina on se, että he saavat katsoa kun ambulanssi tai poliisi tulee. Tässä voidaan jopa olla näitä työtään tekevien ihmisten tiellä. Sillä onhan sitä kivaa ja tärkeää nähdä. Mutta auttamiseen ei olla sitten jonossa. Poissaolevat moralisoivat ja läsnäolevat moralistit eivät tee mitään. Ja jokainen poissaoleva moralisti joka kuvittelee tekevänsä jotain on todennäköisesti väärässä. Paitsi jos takana on jo lukuisia tapahtumia joissa on ollut se ensimmäinen väliinmenijä. (Minulla on varaa sanoa. Mutta en olekaan konformisti.) Suuri osa ihmisistä ei ikään kuin "huomaa laskea" niitä kaikkia juttuja jotka joku on hoitanut kun itse ei ole jaksanut-viitsinyt.

Minä olen ikään kuin aikaa sitten tiedostanut että asiat ovat aina pelanneet siten että suurin osa on kilttejä konformisteja jotka eivät astu esiin. Kaikki on tehtävä itse. Jos itse ei pelasta itseään kukaan muukaan ei. Jos itse ei pelasta muita, ei kukaan muukaan sitä tee. Tämä on johtanut siihen että kolmiyhteisen Jumalan sijaan minulla on viisiyhteinen Jumala (disarm, strike, lock, break, takedown). Ja kuten kolmiyhteisyydessäkin, ne eivät koskaan kulje yksinään vaan kun saa yhden saa mahdollisimman suuren osan muistakin. Sen lisäksi olen huomannyt tärkeäksi sen, että ei näytä heikkouttaan tai huuda näkövammaisuuttaan. (En esimerkiksi ole pitänyt silmälaseja vuosiin.) Mielestäni bussihakkaaja, joka mitä ilmeisemmin on "pahamaineinen ja espoolaisille tuttu" saisi kyllä niittää myrskyä. (Älä katso silmiin, potki aina kun mahdollista munille. Sillä pääsee pitkälle elämässä. Tai ainakin korttelin päähän. Joka taas on joskus se, mitä annetaan. Joss sen ensin ottaa.)

Miksi minä välittäisin hänestä ihmisenä tai mistä hän on tullut. Hän ei selvästi ole kiinnostunut vastaavasta muille. Joten toimin vain kuin hän toimisi siten kuin haluaisi itselleen tehtävän. Trauma selittää kenties miksi hän on sellainen mutta ratkaisevaa on se että onko tilanne muuttumassa. Ilman paranemista ymmärrys on turhaa. Paitsi jos se vaikuttaa itsepuolustusstrategian valintaan. En siksi lähde Hannu Kiurun pahoinpitelijän puolesta rukoilemisen linjalle. Vaan siihen, että jos tyypillä on vaikeuksia pysyä pystyssä niin että hän horjuu ja pyytää luokseen tappelemaan, niin tämän struktuuri on lähtokohtisesti niin hutera että tämän jalkojen sijoiltaan laittaminen on mitä miellyttävin tapa aloittaa yhteisymmärryksessä toteutettu liikunnallinen kielipeli joka perustuu niille säännöille joita aloittaja on itse rakentanut ja joita tämä itse ymmärtää.

---

Heikkous ja sen tunnustaminen on joskus hyväksi. Koska olen laiha tavalla joka saa minut näyttämään narkomaanilta on ainut heikkouteni HIV (jota minulla ei oikeasti ole). Ja hyvänä päivänä ilmoitan tämän ennen tappelua. Huonoina päivinä sanon tämän jälkeen. Ja tämä on minun pieni bonusrangaistukseni heille. Ja se on heille ihan oikein! Siinähän arvailee että "olihan se varmaan bluffia" jossa on pirun iso varmaan!

Pieni huomautus ; Miekat eivät ole niin keskeisiä

Miekoilla on hyvin vahva karisma. Sen vuoksi japanilaisesta samuraista tulee mieleen hänen katanamiekkansa ja eurooppalaisesta ritarista hänen pitkä miekkansa. Tässä unohtuu kuitenkin helposti se, että miekka on ns. side arm. Se ei siis ole käytännössä ollut sotakäytössä se pääasiallinen ase. Itse asiassa tämä voidaan liittää suoraan aiemmin esittämääni George Silverin aseluokitteluun. Toki miekat ovat käteviä arkisissa itsepuolustustilanteissa ja (etenkin laittomissa) kaksintaistelutyylisissä tilanteissa koska ne ovat kätevästi mukana kannettavissa.

Sotatilanteessa miekka on lähinnä vara-ase johon tartutaan kun pääasiallinen ase on jostain syystä muuttunut tarpeettomaksi tai se on menetetty. Siksi ritarilla keihästyylinen ratkaisu (spear tai lance) on ollut keskeisempi. Ritarit olivat ennen kaikkea ratsuväkeä.

Ja kuten "JapanRefrence" muistuttaa, tosiasiassa samuraikaan ei ollut pääasiassa miekkamies. Miekka oli kallis ja tätä kautta sillä oli funktionaalisuuden lisäksi luksusarvoa ja tätä kautta siitä oli helppoa tehdä yläluokan symboli. "Sometimes a samurai is pictured as entirely dependent on the katana for fighting. This is, much like difference between the role of a crossbow in medieval Europe and the role of sword to a knight, a symbol of being samurai rather than the actual importance of katana itself." Pääasiassa hevosella ja jousella (yumi) toimiva samurai joka olisi jalkaisin ja pelkällä miekalla liikenteessä aina olisi likimain sama kuin joku joka sanoisi, että hän ei ole oikein mieskään.

---

Tätä kaikkea ette sitten kuulleet minulta.

Pieni ajatus ; Trollien ruokintaa

Konventionaalinen internetviisaus sanoo, että trollia ei pidä ruokkia. Tässä on sen verran viisautta, että trollit usein tylsistyvät ja menevät muualle. Mutta tämän jatkoseuraus on se, että de facto trolli trollaa. Joko sinun luonasi tai muiden. Itse korostan, että joskus on syytä nimenomaan ruokkia trollia. (Mutta tätä ei kai lasketa, koska olen vakaasti sitä mieltä että joskus pitää ryhtyä itsekin trolliksi.)

Tässä on monia syitä. Yksi on se, että monesti trollaamiseksi koetaan kaikki out of box -ajattelu. Lisäksi trolleiksi koetut ovat usein lähinnä itsensä liian vakavasti ottavia änkyröitä. Ja kolmanneksi jos joku sanoo mitä ajattelee, ja tästä tulee vaikeuksia, hänen on helppoa sanoa vain että trololol ja kuvitella että vastuu teoista katoaa. Ja neljänneksi se, että osa trollaamisesta on filosofisesti ansiokasta ja kiinnostavaa, sellaista joka avaa uusia ajatuspolkuja, olipa tämä niiden trollausten tuottamisen intentio tämä tahi ei.

Tässä korostan kuitenkin sitä, että trollin ruokkimattomuus on sääliöstrategia. Asian erityisen osuvaksi tekee se, että monesti trolleiksi leimataan nimenomaan ääliöt ja häiriköt ja ilkimykset. Ja tällöin käsky olla ruokkimatta trollia tarkoittaa samaa kuin se mitä aikuiset joskus sanovat koulukiusatuille. Että "älä ota kuuleviin korviinsa, niin se menee pois". Tosiasiassa tämänlainen passiivisuus lähinnä sallii joko sen että käännät toista poskea jatkossakin. Tai sitten trolli valitsee jonkun toisen kohteen kunnes puolustat kiusattua raukkaa ja sitten olet taas lähtötilassa. Tai pahimman sortin sääliö, henkilö joka on ollut kiusattu ja siis tietää miltä se tuntuu ja joka siitä huolimatta katsoo sivusta tekemättä mitään.

Ei. Oikeastihan kiusaajaa pitää pistää kova kovaa vastaan. Tämä pitää sisällään esimerkiksi itsepuolustuksellisia elementtejä. Sellaisia jotka voivat sisälläpitää aseistusta jos ilman ei tulla toimeen. Sellaista jotka voivat olla ennakoivia hyökkäyksiä (pre-emptive attacks) jos tasaisella ei pärjää. Kiusaaja pelkää kipua ja hakatuksi tulemista ja vaihtaa "siitä psykosta" johonkin tätä pienempään ja heikompaan. Jolloin hän kääntää selkänsä sinulle ja voit kätevästi puolustaa tätä kiusattua asiaankuuluvalla tavalla johon voi kuulua juuri niitä ihania mausteita joita itse kukin haluaa tilanteeseen lisätä. (Ja joiden lisääminen on kenties jopa velvollisuus.)

---

God is unnatural. Like homosexuality.