Tarinoiden lonkerot ; eli Mitä yhteistä on Tapio Puolimatkalla, Milo Yiannopouloksella ja Jordan Petersonilla?

Oletteko koskaan miettineet miltä näyttää liberaalien vapaa ajatusten markkina. Siis sellainen paikka jossa mikään ei pakota jotain ideaa pysymään pystyssä vaan niiden on tultava toimeen omalla vahvuudellaan. Tämänlainen paikka ei nojaisi auktoriteettiin tai perinteisiin. Monista tämä on ihanteellinen paikka. Dialogisessa pluralismissa jopa ajatellaan, erilaiset maailmankatsomukset, todellisuus- ja tietokäsitykset kilpailevat toistensa kanssa ja kilpailevien tutkimusohjelmien paremmuus selviää tätä kautta. Millsin filosofiassa on ajatus että sananvapautta tarvitaan tämänlaatuisessa paikassa jopa sen vuoksi, että se palvelee totuutta.

Vanhassa perinteisessä valistuksessa vapaa ajattelu on totuuden väline ja se vaatiikin jotain tämänlaista yhteyttä. Mutta sitten kun katsotaan miten maailma menee niin voimme löytää paikkoja jotka ovat lähes maksimaalisen kontrolloimattomia. Ja kun katsomme näitä voimme huomata että paikat joissa sananvapaus on kaikista rajoittamattominta syntyy erikoinen juttu. Kun katsomme sensuroimattomimpia paikkoja päädymme jonnekin ylilautaan ja muihin lautakulttuureihin. Niissä ei ole sensuuria ja jokainen idea leviää vain omalla voimallaan ja ansioillaan tai unohtuu.

Ja kun katsomme näitä paikkoja niin niitä yhdistää se, että ne ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin tieteellisen syvän ajattelun huipentumia. Totuudellisin ja parhaiten perusteltu ei leviä. Sen sijaan meemit leviävät jos ne ovat cringejä. Samanaikaisesti kun katsotaan tiedettä niin arvostetuimmissa tiedelehdissä tuppaa olemaan kaikista tiukin vertaisarviointi aka standardit jonka alittavia ei päästetä edes luettavaksi ja arvioitavaksi. Jotain jota joka ikinen pseudotiede ikinä sanoo sensuuriksi. Tajuten jotain. Jokainen standardi on rajoittava. Jos meillä on kaikkia ajatuksia niin vain osa niistä on esimerkiksi loogisia. Joten logiikan vaatiminen on tavallaan sensuuria. On kiehtovaa miten ideoiden vapaa markkina ei kuitenkaan vastaa valistusihannetta. Siellä kyky tahalliseen väärinymmärtämiseen on siis ilmeisimmin ehtymätön luonnonvara. Väärinymmärtäjät puolustavat tuskin mitään asiaa yhtä kiivaasti ja sitkeästi, kuin tekemäänsä väärää tulkintaa.

Huumorissa hienostuneempi huumori korvautuu helposti. Oikeastaan ainoa sallittu huumorin laji on se vihollisen pilkkaaminen, jota he itse harjoittavat. Ad hominem yhdistettynä laajaan sanavarastoon jolla muotoilla sitä on se jolla pärjää. Ja jos laajaa sanavarastoa ei ole niin miltei yhtä hyvään pääsee jos yhdistää ad hominemia vakiintuneisiin ideologista puolenottoa alleviivaaviin pilkkanimityksiin. Tämäntyylinen on pakottanut minut ottamaan käyttöön sanan "jauhotus" teknisenä terminä. "Sargon of Akkad" eli Carl Benjamin on kanssa hyvä esimerkki. Hän oli vaalikampanjassaan kertomassa vitsiä siitä miten ei harrastaisi seksiä naispuolisen poliitikon kanssa. Ja kun häntä pyydettiin täsmentämään vastaus oli että "se oli vitsi, sinun kustannuksellasi". Myöhemminhän hän täsmensi että ehkä hän harrastaisikin seksiä tämän poliitikon kanssa mutta tämä vaatisi aika paljon viinaa ja pitää miettiä voiko niin paljoa olla olemassa. Hauskointa on että vitsinkertoja luulee että vitsi on osunut ja uponnut kun ei koira muuten älähdä. Siksi sen seksinharrastuspohtimisen poliittisessa kontekstissa täytyi olla osuva vitsi. Mitä enemmän sitä sanoo asiattomaksi sitä varmemmin se ei ollut sitä. Lisäksi tässä usein vaihdetaan aihetta eli aletaan puhumaan sananvapaudesta. Eli keskustelu siirretään syrjään siitä onko vitsi hauska tai oivaltava ja siirrytään siihen että mistä tahansa aiheesta voi vitsailla. Mikä kertoo siitä että tässä poliittisen epäkorrektissa vapaudessa vaaditaan osallistumispalkintoja. Vitsin pitää olla hyvä ja sitä ei saa moittia vaan siksi että sen vitsin saa sanoa ääneen.

Samalla huomaamme että ylilaudoissa itse asiassa tapahtuu helposti keskustelun syvä degneroituminen. Ja tämä itse asiassa muistuttaa siitä miksi yhteiskuntatieteissä on usein peloteltu anarkiasta. Esimerkiksi Thomas Hobbesin Leviathanissa ollaan varsin tiukasti selittämässä kuninkaanvallasta koska hänelle maksimaalisen vapaa ja rajoittamaton luonnontila ei ole totuutta ja laatua ja sitä että parhaat menestyvät vaan se on nimenomaan vain kaaosta. Hänestä vallitsevaa vahvimman oikeutta tuli hallita ja ohjata valistuneen yksinvaltiaan johtamalla väkivaltakoneistolla.

Tämä on itse asiassa hyvin tärkeä asia siinä mielessä että liberalismin vapaiden ajatusten markkina nojaa tavallaan optimistiseen ihmiskuvaan. Poliittinen epäkorrektius voi palvella totuutta jos ihmiset ovat fiksuja ja asiallisia. Tässä mielessä poliittista epäkorrektiutta ja totuutta samanaikaisesti kannattavan tulee tavallaan olla sellainen jota moni – esimerkiksi minä – kutsuisin sinisilmäiseksi. Ja itse asiassa jos asiaan liittää vielä massat eli ryhtyy demokraattiseksi – tai jopa populistiseksi – niin silloin taakse nousee ajatus jossa ”kansa tietää” ja tällöin massasta tulee olla hyvinkin optimistinen kuva. Demokratiassa massojen viisaus on parempaa kuin viisaan yksilön ja populismissa kansa on niin hyvä ett hoitaa asiansa parhain päin pahaa eliittiä vastaan.

Tosin siis kun nykyaikaa katsoo niin usein poliittisesti epäkorrektit ovat niitä joilla on kyyninen ihmiskuva kun taas suvaitsevaiset tahot ovat usein vaatimassa poliittista korrektiutta ja rauhan konteksteja. Mikä tavallaan kertoo siitä miten jännittävästi ja syvällisesti ihmiset tavallaan eivät ole maailmassa välttämässä kaksoisstandardeja ja sisäistä koherenssia.

Mutta jos otamme nykynetin kulttuurin niin voimme huomata siellä erikoisia asioita. Ja se on se, että traditionalismi näyttää valtaavan alaa alueilta joiden ytimessä on sananvapauden korostaminen, jopa ylikorostaminen. Laudoilla suositut alt-rightiläiset ja monet muut toimijat näyttävät kovasti olevan jossain määrin traditionalismin perään. Tätä voisi kutsua jopa ”internetajan hengeksi”. Lauta-ajankulun henki on yhdistelmä jossa korostuu traditionalismi

Sanotaan näin, että jos otamme vaikkapa Tapio Puolimatkan tittelin, niin voimme huomata että hän on kasvatuksen teorian ja tradition professori. Tradition kohdalla vastaan tulee kyllä vahvasti sellaisia sävyjä joita voi saada jos katsoo vaikkapa Yhdistyneiden Arabiemiraattejen kulttuuria. Siellä on esimerkiksi shariapankkeja, virallisesti niitä nimitetään tietääkseni islamilaiseksi pankkijärjestelmäksi. Tätä ja sen kaltaista voi odottaa uskonnollisilta tyypeiltä. Samanaikaisesti hän kuitenkin kannattaa dialogista pluralismia, joka on nimenomaan jotain joka hyppää kohti ajatusten vapaita markkinoita.

Samoin jos mietimme Milo Yliannopoulosta niin hän on kannattanut äärimmäistä poliittista epäkorrektiutta. Mutta samanaikaisesti hän on korostanut saaneensa paljon vaikutteita Julius Evolalta joka on traditionalisti. Muutenkin kun katsoo alt-right -skeneä tai skenestöä – kyseessähän on löyhä ja epäorganisoitunut meteliverkosto jota yhdistää lähinnä yhteinen vihollinen – niin sen taakse on aika helppoa sovittaa Julius Evolaa. Pahat kielet voisivat tästä luoda salaliittoteorian siitä miten poliittinen epäkorrektius on vain keino käyttää liberalismia ja demokratiaa hyväkseen. Eli liberalismin ja valistuksen hengessä kaikkia tulisi kuunnella ja tätä käytettäisiin sitten liberalismin ja demokratian tuhoamiseen. Toisin sanoen liberalismin vapaan ajattelun sisällä olisi nihilismin ja anarkismin siemen joka synnyttäisi luonnontilan. Ja tässä kaikki eivät pärjää. Mutta se joka pärjää ei ole laatu, tiede ja totuus vaan raaka voima. Totalitaristiset kulttuurit voisivat toki käyttää tätä hyväkseen juuri näin. Joku voisi jopa sanoa että tämä on tahallista.

Minä en. Itselläni on vähän sellainen ajatus että kokonaisuus on liian ”orgaaninen”. Esimerkiksi on aika selvää että suuret valtakeskittymät kuten Trump ovat enemmän nousseet järjestelmästä kuin luoneet sen. Aina ei pidä selittää intentioilla ja pahuudella sitä minkä voi selittää puhtaalla massojen tyhmyydellä. Samoin tahdon tietysti täsmentää, että oikeasti jos ajatellaan ajatusten vapaita markkinoita niin liberalismin avoin yhteiskunta usein itse asiassa pitää sisällään oikeutetun väkivallan siemenen. Esimerkiksi Karl Popperin avoin yhteiskunta ja sen viholliset kuvaa suvaitsevaisuusparadoksiksi kutsuttua tilannetta. Joka siis hänen mielestään ei ole ristiriita vaan paradoksi. Eli jos tavoitellaan vapautta täytyy torjua ne jotka yrittävät tuhota vapautta. Koska jos näin tapahtuu niin sitten vapautta ei ole yhtään. Tämä todistaa että liberalismi ei yleensä ole läpeensä naivia ja sinisilmäistä. Popperin maailmassa selvästi haetaan enemmän käytännössä suurinta määrää vapautta eikä maksimaalista ja absoluuttista vapautta. Tässä mielessä se maistuu tavalliselle ihmiselle lähemmäs pragmaattiselta eikä puhtaan abstraktin idealistiselta.

Mutta oikeastaan asia alkaa saamaan selkeyttä jos mietimme Julius Evolaa. Hän on hyvin hämmentävä ajattelija sillä hän ei ole kovin relevantti, hyvä tai muutenkaan onnistunut ajattelija. Hän kuitenkin viehättää lautakulttuurissa.

Evolalla on jotain ajatuksia jotka voivat vaikuttaa jopa monikultturistisen suvaitsevaisilta. Kunnes ne eivät ole. Evolan ajattelussa on kyseessä traditionalismi. Ja sen takana taas on minusta ihan järkeenkäypäkin idea siitä että kulttuurit ovat fiksuja. Eli kun on optimistinen ihmiskuva siinä mielessä että ajatellaan että ihmiset ovat aina olleet fiksuja voidaan ajatella että jokaisessa kulttuurissa on jotain hyviä ajatuksia jotka toimivat.

Mutta asia ei jää tähän. Jos konservativismi muuttaa tämän idean siihen että ei pidä rikkoa jotain joka ei ole rikki, ja pyrkivät tutuuden säilyttämiseen, on traditionalismissa mukana annos nostalgiointia. Siinä pitäisi palata juurille ja puhdistaa kulttuuria muutoksista ja mutaatioista. ; Toisin sanoen jokaisessa kulttuurissa on totuuden siemen. Mutta jos liberaali kehittää ja hioo eteenpäin – mahdollisesti hylkääkin vahoja ennen suosittuja osiakin kuin tiedemaailma flogistonteorian – on traditionalismissa enemmänkin halu mennä taaksepäin, alkuun. Tästä synty nostalgiaa aikaan jota ei ole elänyt ja jota ei usein ole edes koskaan kuvitellunmutoisena ollut olemassakaan. Tämä taantumus on tietenkin suosittu twisti heille jotka ovat pettyneet nykyaikaan. Eli on asioita joista he eivät pidä ja he kutsuvat tätä yhteiskunnan rikkimenemisenä. Homoseksuaalit ovat omasta mielestä iljettäviä ja sitten he pääsevät naimisiin. Yhteiskunta on rikki! Samanaikaisesti jos hänen kanssaan erimielisiä ärsyttää jokin asia niin heidän pitäisi olla hiljaa koska he yrittävät korjata jotain joka ei ole rikki. Vaikka tavallaan se tyytymättömyys kyllä johtuu jostain epätäydellisyydestä.

Tässä kiinnostavaa on se, että Alt Right ja evola ovat tavallaan tilanteessa jossa historialla on erityinen rooli. Traditionalismin koko ydinidea on se, että kun kulttuuria puhdistetaan, niin siitä saadaan arvoneutraalia ja järkevää eikä tunteilua siten että esitetään että ei välitetä mikä on vallitseva tila. Vaan Evolan ideana on juuri se, että kun puhdistetaan kulttuuria ja selvitetään alkuperää ja puhdistetaan kohti sitä, saadaan takaisin kulta-aika. Toisin sanoen menneisyys on mittari joka oikeuttaa tulevat yhteiskuntajärjestykset. Ja tästä päästään siihen, että jos aiotaan palata takaisinpäin täytyy olla jonkinlainen kriteeristö jotta voidaan mahdollisimman tarkasti tutkia historiaa.

Mutta kun sitten katsotaan Evolaa – ja suoraan sanoen myös tahoja jotka tykkäävät Evolasta – niin tosiasiassa esiin nouseekin twisti. Kun Evola miettii miten tunnistetaan mitkä ovat autenttisia traditioita – siis traditioita - joita ei olla sössätty jollain kulttuurisella rikastuksella – niin arvojen täytyy sopia kulttuuriimme ja arvoihin joita nyt on. Toisin sanoen se outo ongelma – eli se, että vaikka filosofisesti traditionalistin ja konservatiivin erot ovat aika suuria, näiden kannattajien erottaminen toisistaan nykyaikana on vaikeaa jopa konservatiiveille ja traditionalisteille. Tästä syntyy laaja kehäpäätelmäasenne jossa Evola oikeuttaa tulevaisuutta traditiolla ja kun hän valitsee mitkä traditiot ovat aitoja hän valikoi niitä niiden arvojen perusteella jotka hänellä on sillä hetkellä. Ja menneisyyden traditio sitten oikeuttaa sekä tulevaisuuden että nykyhetken mielipiteen. Tämä on varsin kehäistä päättelyä. Mutta jos asiaa ei pysähdy katsomaan argumenttirakenteiden kanssa, syntyy salaliittoteorioille tyypillinen rakennelma jossa ”kaikki viittaa toisiinsa ja missään ei ole ristiriitaa”: Kas kun yhteenkietoutuminen ja ristiriidattomuushan on kehäpäätelmän perusolemuksessa.

Tässä kulmassa ei tavallaan ole ihme, että alt-right tykkää myös Jordan Petersonista. Sillä Petersonissa suosituinta ei ole itse asiassa hänen kliininen psykologiansa vaan arkkityyppiajattelunsa. Jungilainen psykologia ei ole kovin empiiristä mutta sillä ei ole väliä koska sillä pääsee valikoimaan mitkä tarinat ovat soveliaita ja mitkä eivät. Petersonin seuraaja voi hymähdellä hyväksyvästi että Frozen on propagandaaj a siksi objektiivisesti alempaa taidetta kun taas perinteisiä kristillisiä arvoja tukeva ”Pieni merenneito” on sitten arkkityyppistä korkeakulttuuria. Tajuamatta että kristillinen sensuurimoralismi on tehnyt täsmälleen samaa paheksuntaa. Ja että esimerkiksi feministit saattavat paheksua moralismia siten että pieni merenneito sisältää suutelukohtauksia joissa Arielilta ei pyydetä suostumusta ja he nauttivat Frozenin vahvoista naishahmoista. Ja Petersonilainen arkkityypistäminen on tavallaan vaan valtaa kohden näiden ihmisten kokemusta. Olemme oikeasti päässeet aikaan jolloin alt-right -kulmassa elokuvamakuakin koskevat oikeat mielipiteet joissa ei ole makuasioita.

Jordan Petersonin arkkityyppi on mainio traditionalistiseen maailmankuvaan ympättäväksi vaikka Peterson itse ei tietääkseni ole traditionalisti sanan oikein missään järkevässä mielessä. Mutta kysymys ei tavallaan ole traditionalismista vaan ajan hengestä.

"Klassinen kristinusko" Päivi Räsästen ja muiden suusta luo vivahduksen sivistyksestä. Mutta on traditionalismia vähän kuten Julius Evolan ajatukset. Ei ihme että on jotain Puolimatkoja jotka haluaa olla "tradition professoreja” koska tässä keskiössä on se,kenen tarinaa luetaan (kristittyjen) ja kuka pääsee valitsemaan kenen historia merkitsee (kristittyjen) ja miten se luetaan (kristillisestä näkökulmasta) ja mikä maailmankuva tarjoaa mittarin sille mikä ylipäätään on onnistuminen (kristillinen). Minusta kiinnostavaa on että Puolimatkan kytkökset kreationismiin voivat olla kätevä. Sillä kreationistit ovat oikeasti korostaneet että tiedettä on kahdenlaista. Kokeellista tiedettä ja alkuperätiedettä. Eli on suoraa empiiristä tiedettä johon he laskevat teknologian jne. Kun taas menneisyyttä tutkivat tieteet, olipa kyseessä astronomia, evoluutioteoria, laattatektoniikka tai kreationismi, on se tulkinnanvaraisempaa.

Ja tätä tarvitaan jotta he voivat nostaa esiin sanan ”maailmankuva”. Sillä että menneisyydessä on tulkinnanvaraisuutta antaa heille ikään kuin tekosyyn avata portit läpiauki relativismille tunnustamatta että se on relativismia. Kriteerit eivät saa olla tiukkoja koska koko juttu on tulkintaa. Ja samanaikaisesti koko kreationismi itse asettautuu nimenomaan alkuperäistieteeksi.

Olen joskus aikanaan selittänyt esimerkiksi evoluutiosivuilleni miksi näen että tämä tieteenlajien ajoitus on hoopo. Ehkä helpoin ja selvin on se, että jos puhumme teknologiasta niin historiatiedejaottelu ei osaa selittää että putoaako pallo huomenna maahan gravitaation vaikutuksesta ja toimiiko kellosi huomenna. Ja jos annetaan lupa laajentaa lakeja sellaisenaan huomiseen niin se sama toimii eiliseenkin. Ja tämä avaa porttikongit esimerkiksi sille, että maiden liikkeitä mittaavat tutkimukset nykyajassa laajenevatkin induktioiden kautta laattatektonikaksi ja selkeää eroa kokeellisen ja alkuperätieteen välillä ei ole.

Mutta tämän vlogauksen kannalta tärkeää on vain todeta, että he uskovat tähän kahtiajakoon. Ohessa kreationistinen flaijeri tämän vuoden kirjastokeikaukseltaan.

Mutta tärkeää on että historiasta ei haluta objektiivista vaan tarinallista. Kulttuuri on keskiössä. Siksi evoluutioteoriasta kertova saattaa kuulla ”vastustavansa länttä” ja olevansa ”evopunikki”. Helvetin absurdia mutta ymmärrettävää. Tarinanvalitsijoiden keskeisyys tuntuu olevan nykyään "se juttu". (Esim Jordan Peterson luokittelee tarinat siten että mitkä ovat ja eivät ole "arkkityyppisiä". Ja feministinen Frozen ei siksi ole kulttuuria vaan ideologiaa kun taas kaikki mikä rapsuttaa hänen omaa maailmankuvaa on symbolisesti todempaa kuin tosi.) ; Ei ihme että alt-right tykkää Petersonista ja monet sen keskeiset toimijat on viitanneet Evolaan tärkeänä ajattelijana. (Ei tosin Peterson.) Ja Puolimatka ei tiettävästi kannata Evolaa eikä Petersonia. Mutta hänelläkin on alussa mainitsemani erikoinen vapaan sanan ja tradition kombinaatio.

Näkisin että tämän takana on tavallaan se, että tiede on vaikeaa ja tarinat ovat helppoja. Ei ole sattuma että lapsille kerrotaan satuja joissa on opetuksia. Traditionalismi on vain tämän siirtämistä kaunokirjallisuuteen ja sitten meillä on Evola. Ja kun tämä pistetään ylilautaan alkaa memeily. Ja meno on siinä vaiheessa sellaista että Hobbesia hirvittäisi. Jos hän siis vielä eläisi.

Kun sanoin aluksi että intentioita ei aina pidä käyttää jos voi asioita selittää tyhmyydellä niin oikeasti kenties tässä pitää korostaa että salaliittoteorioiden sijaan täytyy vaan tunnustaa että ihmiset eivät ole luonnostaan ja harjoittelematta hyviä järjessä, logiikassa ja tieteessä. Mutta olemme hypersosiaalinen eläin jonka tärkein oppimiskeino pitkään ovat olleet tarinat. Tarinat eivät ole tiedettä ja logiikkaa. Mutta en kutsuisi niitä kuitenkaan ihan tyhmyydeksikään.

---

Viitteet:
John Stuart Mill, ”On Liberty” (1859)
SciManDan, ”Freshly Brewed Comments!!”
Ryan Harrington, ”Right-wing thinker is getting recognized more and more, I notice”
Creationist Cat, ”Sargon of Akkad: This Life In Stupid”
Independent, ”Ukip candidate who repeatedly joked about raping Labour MP has YouTube account stripped of ability to earn money”
Allum Bokhari & Milo Yiannopoulos, “An Establishment Conservatives Guide to the Alt-Right” (2016)
Thomas Hobbes, ”Leviathan or The Matter, Forme and Power of a Common-Wealth Ecclesiasticall and Civil” (1651) [suom. ”Leviathan”]
Karl Popper, ”The Open Society and its Enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Julius Evola, ”Rivolta contro il mondo moderno” (1945) ”Revolt against the modern world”
Philosophy Tube, ”Steve Bannon” 
Lorkappo, ”Jordan Peterson - "Frozen is Propaganda"” 
Kupuramiekka, ”Vitsin anatomia ; Eli miten "naturalismi" ymmärretään väärin”
Kupuramiekka, ”Mennyt vs. Historia” 

Argumentoinnin kolme asenneilmapiiriä

Ihmiset ovat argumentoineet aina. Sen ideana on ollut se, että keskustelulla yritetään vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan. Tätä kautta on syntynyt ajatuksia joiden mukaan politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Tai kenties sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Taustalla on ajatus siitä että ihmisten on järkevää ottaa osaa tämänlaiseen keskusteluprosessiin. Tämä on se josta on varmasti helppoa olla samaa mieltä. Loppu onkin sitten erikoista.

Aloitetaan antiikin ajasta. Ateenassa kehiteltiin demokratia. Ei toki nykymielessä. Siellä hallitsevaan eliittiin kuuluvat mieskansalaiset päättivät keskenään asioista. Tähän liittyi paljon keskustelua. Ja politiikassa ja juridiikassa käytettiin paljon puhetaitoisia ihmisiä ; Tässä ytimessä sofisteilla oli paljon valtaa. He julistivat ja opettivat rahasta. He myivät puhetaitoaan ennen kaikkea käytännön kautta; He opettivat ja harjoittivat menetelmiä joilla ihmisiä sai puolelleen päätösprosessissa. Miten mielivaltainen, ailahteleva ja muutenkin satunnainen ja satunnaisen järkevä valamiehistö saatiin tekemään sellaisia päätöksiä joita itse halusi.

Sofisteja kuvasi relativismi siinä mielessä, että heistä asia vaihtui kontekstin ja maksajan ja yleisen ilmapiirin mukana. Ja tätä myytiin taitona (technē) joka liittyi hyvän kansalaisen perusolemukseen, ennen kaikkea hyveelliseen kuntoisuuteen (aretē). Abstraktin tai filosofisen tiedon mukaan tilanne oli ennen kaikkea käytännöllistä.

Sokrates taas kyseenalaisti kaikki nämä puolet. Hänen ideanaan oli muun muassa hylätä relativismi. Tämä on sinänsä kiinnostava ajatus sillä tämä ei usein tule Sokrateesta mieleen monille. Aristofaneen pilvet kuvasi Sokrateen yhtenä sofisteista. Toisaalta nykyään suurin osa muistaa Sokrateesta vain sen, että hän tiesi että ei tiennyt. Ja tätä kautta alleviivataan sokraattista asennetta joka kyseenalaistaa tietämisen. Platon korosti Sokrateen puolustuspuheessa sitä, että ihmiset pahastuivat kun Sokrates kyseenalaisti että heidän käytännönläheisyytensä olisi tietoa. Eikä korostanut että hän itse tietäisi. Kuitenkin samalla korostuu se, että Platonin mielestä Sokrateen toiminnan ydin oli tiedon kätilöinti (elenkhos) jossa kysymyksillä saavutetaan yhteys tietoon joka on kaikilla ihmisillä valmiina. Tämä korostaa sitä että ei-relativistinen ideamaailma oli kaiken kyseenalaistamisen tavoite.

Platon korostikin asennetta jossa filosofi eroaa sofisteista siten että sofistin tavoitteena on miellyttää yleisöä ja saada se puolelleen ja saamaan se muuttamaan mieltään kun taas filosofia kiinnostaa totuus. Taivuttelukeskeisen retoriikan sijaan pyrkimyksenä oli harjoittaa dialektiikkaa jonka avulla saavutetaan viisaus.

Kuitenkin Aristoteles korosti että todistaminen ja demonstraatio olivat jotain jota ei löytynyt Platonin dialektiikassa. Hänestä sokraattisen metodin ja muun kyselevän lähestymistavan takana oli kyseenalaistaminen eikä asioiden perustelu. Dialektiikalla tökittiin aukkoja perusteluihin sen sijaan että perusteltaisiin asioita. Hän näkikin että dialektiikka ei ollut korkeinta asioiden käsittelyn muotoa. Hän esitti että todistaminen perustui lähtökohtiin (arkhai) ja niiden kautta sitten selitettiin miten asiat olivat jotenkin.

Aristoteles näki että sofistinen, retorinen ja dialektinen esitys lähti siitä, että otettiin jotain oletuksia (endoksa) ja niistä sovellettiin eteenpäin. Hänelle retoriikka oli dialektiikan julkinen vastine. Jos reetori vetoaa yleisön mielipiteisiin, nojasi dialektiikka älyllisen eliitin lähtökohtiin. Reetori toisaalta yksinkertaisti vaikeita asioita, dialektikko ei. Aristoteleen mukaan reetori tekee enemmän puheita jolloin prosessi on yksisuuntainen ja pitkä. Kun taas dialektikko harjoitti dialogia joka oli vuoropuhelunomaisempaa. Vasta Aristoteleen kohdalla propositionaalinen tieto (epistēmē) eroaa teknisestä tietotaidosta (technē). Aristoteleen mukaan tietämisessä keskitytään kokonaisiin väitelauseisiin eikä yksittäisiin ideoihin.

Tätä kautta niidenkin takana oli alkeita tietämisestä. Toki Aristoteles korosti myös sitä että reetorit käyttivät myös huonoja keinoja. Aristoteles oli hyvin kiinnostunut erilaisesta väittelystä ja hän keskitti huomiota erilaisiin virhepäätelmiin. Hän korosti että reetorit käyttivät keinoja jotka eivät perustuneet varsinaiseen päättelyyn. Ihmisiin vedottiin ajoituksella, puheen rytmityksellä ja muilla vastaavilla.

Nämä kolme ajattelemisen tapaa ovat tietenkin sitten kulkeneet eri muodoissaan läpi koko länsimaisen sivistyksen. Eikä voida oikeasti sanoa että jokin ajattelun suutaus olisi pelkästään yhtä ja saanut vaikutteita vain siitä. Mutta kuitenkin tämän kolmikon kautta voidaan tehdä jaottelu joka on näppärä. Se paljastaa maailmasta asioita.

Karkeasti ottaen kun katsotaan nykymaailmaa voidaan sanoa, että;
1: Sofistejen retorisiin taitoihin vetoavat menestyvät erityisesti populistisessa politiikassa. Tätä suuntausta korostaa anti-intellektuellismi jossa korostetaan että kansa tietää eikä sen siksi tarvitse päntätä ja miettiä asioita tarkemmin norsunluutornissa. Tieto on käytännöllistä. Ja tämän tiedon kyseenalaistaminen on loukkaavaa. Kaikilla on kuitenkin samalla jotenkin myös oikeus mielipiteeseensä ja ennen kaikkea sen ääneen ilmaisemiseen. Vaikka samalla ollaankin kovasti viittaamassa siihen että tieto on konkreettista eikä ”vain mielipide”. Tunteen tuoma varmuus ja tilannekohtainen ihmisiin vetoaminen jossa ei rakenneta koherenttia kokonaisuutta on hyvin yleinen. Tässä mielessä sofistit ovat hylänneet relativismin sanojen tasolla mutta eivät konkretian tasolla. Tässä toki luotetaan myös tieteeseen. Mutta hyvä tiede tunnistetaan usein enemmän omien mielipiteiden rapsuttelun ja lausujan poliittisen värin kuin tutkimusmetodiikan kautta. Nämä ihmiset käsittelevät omasta mielestään kyseenalaistamattomia tosiasioita, eivät väitelauseita tai argumentteja. Argumentoinnissa osuvasti muotoiltu väitelause onkin usein argumentinkorvikkeena.
2: Sokrateen dialogiakeskeinen menettely taas kuvaa postmodernia filosofiaa joka perustuu kaiken varman tiedon kyseenalaistamiseen ja siihen aukkojen tökkimiseen. Se on saivartelevaa ja irtautunut Sokrateen – tai Sokrateen suuhun laitetuista Platonin ideoista. Tässä voidaan korostaa elitistisiä sävyjä jossa luotetaan asiantuntijoihin. Oikea sitaatti oikealta tyypiltä lisää ei-lopullisesti-varman-tiedon älyllisyyttä. Toisaalta dialektiikkaa löytyy akatemian ulkopuolelta hyvinkin erikoisista paikoista. Dialektista asennetta löytyy postmodernien humanistien ulkopuolelta. Esimerkiksi Intelligent Designin ja ilmastonmuutosdenialistien argumentit ovat äärimmäisen dialektisia. Jos muu postmoderni mannermaisuus koetaan elitistisenä ja vieraantuneena, nämä ovat usein mukana popuolistien työkalupakissa luomassa fiksuuden leimaa.
3: Skientistit ja analyyttisen filosofian kannattajat, empiristit ja muut vastaavat taas ovat Aristoteleen periaatteen seuraajia. He ovat teknisesti vaikeita eivätkä usein viehätä populisteja. Elitistisyys ja tylsyys tekee näkemyksestä hyvin epäsuositun. Tätä kautta objektiiviset luonnontieteetkin voidaan kokea ”epäkäytännöllisinä” ja ”maailmankuvallisina. Etenkin jos moittijalla on dialektisia asenteita käytössään. Tätä kautta heillä on hyvin pieniä sisäänpäinlämmenneitä piirejä. Jostain syystä näistä piireistä hyväksytään yleensä myös jokunen auktoriteetiksi. Jopa kaikkiin asioihin kommentoivaksi auktoriteetiksi, olivatpa aiheet sitten oman alan tiedettä, jotain muuta tiedettä, etiikkaa tai soveltavaa estetiikkaa. Tosin tämä onnistuu vain jos hän ottaa käyttöön myös retoriikan ja dialektiikan menetelmiä.

---

Lähteet:
Aristofanes, ”Νεφέλαι” [suom. ”Pilvet”]
Platon, ”Ἀπολογία Σωκράτους” [suom. ”Sokrateen puolustuspuhe”]
Platon, ”Σοφιστὴς” [Sofisti]
Platon, ”Θεαίτητος” [Theaitetos]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ πρότερα" [Suom. ”Ensimmäinen analytiikka”]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ ὕστερα" [suom. ”Toinen analytiikka”]

Näytä, tarkkaile, huomioi, hae & ohjaile ; Hallitse

Internet on siitä erikoinen asia, että se tarjoaa helpon jakelukanavan ties mille. Tätä voidaan pitää hyvinkin demokraattisena ja sananvapauden ystävänä ; Kaikki saavat sanoa haluamansa ja sitten niitä juttuja luetaan jotka kiinnostavat ja innostavat.

Minun kaltaiset katkeroituneet blogistit ovat toki tienneet jo kauan jotain ; Että samalla kun netti tarjoaa "helpon tarjonnan" se lähinnä syö sisällöntuotannon arvoa. Ja että netti tarjoaa "kaikkien taistelun kaikkia vastaan". Ja tässä taistelussa kaikki näkemykset eivät saa yhtä suurta näkyvyyttä. Tai mahdollisuutta. ; Mieleen tulee rajoittamaton kilpailu markkinataloudessa. Kilpailu romauttaa hintoja ja syntyy itseäänruokkivia järjestelmiä joissa tuloerot kasvavat eksponentiaaliseesti. Vahvimmilla on valtavasti valtaa ja tätä on käytännössä mahdotonta rikkoa.

Karkeasti ottaen kysymys on siitä että esimerkiksi google ja muut hakukoneet saavat hirveästi "näkymätöntä valtaa". Ne nimittäin luovat algoritmit joiden mukaan arvioidaan mikä on meille tärkeää. Ja tässä on mahdollisuus hyvin erikoisiin asioihin. John Danaher on kirjoittanut tässä yhteydessä algokratiasta. Eli vallasta joka tulee niille jotka kirjoittavat algoritmeja jotka sitten sanovat mikä on oletettavasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. "I defined algorithmic governance — or as I prefer ‘algocracy’ — as the use of data-mining, predictive and descriptive analytics to constrain and control human behaviour. I then argued that the increased prevalence of algocratic systems posed a threat to the legitimacy of governance."

Kysymys on hirvittävän kiinnostava, sillä osa näkee että Trumpin voiton takana olisi ollut erikoinen ja ainutlaatuinen tekoälyn hyväksikäyttö. Siinä esitettiin että Big Datan käytöllä onnistuttiin analysoimaan "vaalikarjaa". Jutun ytimeen on asetettu Michal Kosinski, joka oli käyttänyt sosiaalisen median datalouhintaa psykometrisiin projekteihin. Hänen metodejaan oli sitten löydetty erilaisilta yrityksiltä jotka tekivät töitä isoista rahoista ihmisille jotka halusivat kampanjoida itselleen paljon valtaa. Mainituksi tulee etenkin Cambridge Analytica -niminen yhtiö.
1: Tässä yhteydessä perustalla on se, miten sosiaalisesta mediasta todella voidaan saada tietoja esimerkiksi temperamenttityypeistä ja poliittisista mielipiteistä. Tämä on ytimeltään populistista mutta ei epädemokraattista ;  Tässähän selvitetään lähinnä "mitä massat haluavat" ja sitten tätä voidaan käyttää siihen että heille tarjotaan juuri sitä. Ainut minkä tämä onnistuessaan tekee, on se että äänestystilanne ei itse asiassa enää merkitse kovin paljoa mielipiteen ilmaisuna tai siinä että kansan tahdosta saadaan jotain tietoa. Mitä paremmin tämä vaihe onnistu sitä miellyttävämpi valikoima voidaan tuottaa. ; Toisaalta tämä tieto ei ole kaikkien saavutettavissa joten periaatteessa tämän pohjalta voidaan luoda tilanne jossa luvataan haluttavia vaalilupauksia joita ei sitten tosiasiassa pidetä. Ja tätä kautta valtaanpääsy todennäköistyy epäreilusti ja tarjoaa edun joka on ennen kaikkea rikkailla.
2: Toisaalta näitä samoja korrelaatteja voitaisiin käyttää toiseen suuntaan. Voitaisiin etsiä tietynlaisia ihmisiä. Tässä tapauksessa ominaisuuksia tai ominaisuusryhmiä voitaisiin etsiä ennen kuin heiltä on edes kysytty. (Tässä ei sinänsä ole mitään kummallista. Olin töissä markkinatutkimusyrityksessä jossa itse asiassa tein suunnilleen tätä. Etsin esimerkiksi keinoja joilla voitaisiin löytää kohderyhmään sopivia mutta mahdollisimman tasaisesti jakautuneita tietynlaisia ihmisiä ryhmähaastatteluihin. Omat keinoni olivat toki melko yksinkertaisia verrattuna siihen mihin isolla aineistolla päästään.)

Kun käytössä on paljon dataa sosiaalisesta mediasta jota käsitellään tavalla jonka tulokset ovat vain harvojen saatavilla voidaan tietenkin analysoida se, minkälaisia temperamentteja ihmisillä on niin, että tulokset ovat hyvin tarkkoja. Tästä voidaan löytää (vaikka faktorianalyysillä) erilaisia mielipideklustereita ja klikkejä. Voidaan myös tietää mikä provosoi massoja ja alakulttuureita - jopa yksilöitä. Mielipiteiden muuttaminen ja äänestysinnokkuuteen vaikuttaminen tulevat nekin mukaan. Tässä tilanteessa Big Data todella voi tarjota periaatteessa keinoja siihen miten ihmisten mielipiteiden kartoituksesta päästään siihen että osataan mahdollisimman tehokkaasti manipuloida massoja. Data kertoo millä naruilla mielipiteet saadaan muuttumaan. Ja mikä ärsyttää aktivoitumaan. Tässä mielessä tilanne sitten muuttuukin joksikin joka on melko epädemokraattista. ; Kansanvallasta päästäänkin siihen miten ihmisiä aktivoidaan äänestämään ja miten ihmisiä saadaan vedeltyä kuin pässiä narussa. Tätä voidaan tukea tukemalla sitä että ihmiset eivät myöskään helposti näe muunlaista materiaalia kuin sitä joka tukee tätä kaikkea aiemmin mainittua.

Tässä mielessä on muistettava että vapaa kilpailu ei ole samaa kuin reiluus. Eikä massojen houkuttelu ole sitä populismia joka voidaan liittää demokratiaan vaan siihen populismiin joka perustuu massojen ohjailuun tavoilla jotka ovat kaikkea muuta kuin demokraattisia. ; Big data on jotain joka on väline. Ja sitä voidaan käyttää monenlaiseen. Sillä voidaan myös johtaa Neuvostoliittolaiseen meininkiin, ainostaan paremmin valvottuun sellaiseen. Se varmistaa tehokkaan aivopesun, propagandanjakamisen jossa vaihtoehtoja on vaikeaa löytää, toisinajattelijoiden kartoittamisen ja luetteloinnin, ja ihmisten mielipiteistöjen ohjailun. Sekä sen että hädän tullen vähintään tietää mitä ihmiset haluavat ja voi sitten valehdella-luvata niitä.

Toki tämä on kenties hieman pitkälle vedettyä sanoa että tämä on jo tapahtunut . Olen itse asiassa hyvin epäluuloinen kun jonkin tuloksen jälkeen osataan kovinkin selittää miten se tapahtui. Trumpin kohdalla vain hyvin harva piti voittoa ennustettavana - lähinnä joku Michael Moore ja jotkut muut onnistuivat ennustamaan tilanteen oikein. Ja he tekivät sen ilman mitään Big Datan tuntemusta. Toisaalta Trumpin lausunnot eivät vaikuta kovinkaan analysoiduilta. Ja kolmanneksi olen kuullut aika monelta vanhemman polven ihmiseltä kokemuksia. He kertovat nähneensä täsmälleen samoja temppuja Neuvostoliiton johtajien puheissa. Toki tässä on se että Neuvostoliittolaiset menestyivät joten he varmaan käyttivät hyviä strategioita, mutta toisaalta heidän keinonsa ovat helposti kopioitavissa vaikka heidän puheistaan ja sen ajan historiallisesta toiminnasta. Ja Neuvostoliittolaisetkaan eivät keksineet keinojensa hiomiseen nykyajan Big Dataa.

Mutta silti. Tässä on kuitenkin kuvattu jotain joka on itse asiassa täysin mahdollista tämän ajan teknologialla. Tämä ei ole tieteisfiktiota. Tämä on hyvin lähellä sitä, että herää kysymyksiä että jos tälläistä ei ole käytety niin miksi ei ole käytetty...

Populismin kahdet kasvot

Jukka Hankamäki on mielestäni kiinnostava. Kysymys ei ole siitä että hän ei tekisi virheitä tai olisi edes erityisen usein oikeassa. Kyse on enemmänkin siitä, että jopa epäonnistuessaan hän tekee älyllisesti kiinnostavampia virheitä kuin moni tylsempi tekee onnistumisia. (Hieman kuten moni sano Einsteinistä että hänen virheensäkin olivat sellaisia, että moni fyysikko kadehtii niitäkin. Perustelu ja argumentaatio ja ajattelun kompleksisuuden taso ja vastaavat painavat aika paljon. Sofistikoitunut epäonnistuja ja väärässäolija on parempi kuin tylsimys joka ei osaa perustella oikeassaoloaan vaan on oikeassa pelkästään sillä että hänellä on käynyt tuuri..)

Tässä jännitteessä tartunkin hänen tekstiinsä siitä mitä populismi on (otsikko "Mitä on populismi?"). Hänen lähestymistapansa suorastaan kutsuu luokseen sokraattista metodia. Tai laajempaakin sokraattista otetaa. Sokrateshan tavallisesti kysyi ihmisiltä mitä mieltä he olivat jostain asiasta. Ja sitten hän esitti vastaesimerkkejä jotka kyseenalaistivat tätä määritelmää. Esimerkiksi jos joku esitti että rohkeutta oli se, että ei perääntynyt taitelussa, Sokrates kysyi että eikö peräytyminen voi olla ovela sotataktiikkaveto johon rohkea taipuu menettämättä rohkeuttaan. Sokrateen vastaesimerkki näyttää että annettu teoria ei ole yleispätevä, ja vaikka se olisi intuitiivisesti tosi ja kansalaisten paljon toistama se ei kuitenkaan ole totta. Ja sen luominen kaavaksi johtaa mahdollisesti ongelmiin vaikka sodankäynnissä. Toisin sanoen tämän ohje ei olisi totta eikä sen seuraaminen olisi aina viisasta.

Jukka Hankamäki lähestyy populismia melko viisaasti.

Hankamäellä yleinen toistuvampi teema onkin se, että populismia käytetään pelkästään negatiivisissa yhteydessä. Ja ilmiö on nähtävissä tässäkin tekstissä. Tartun tässä vain osaan kohdista. (Koska ongelmat putkahtavat lähinnä niiden kohdalla. Sokrateskaan ei tarttunut niihin kohtiin joissa teoria oli oikea ja perääntymättömyys oli yhteensopiva rohkeuden kanssa.)

Hankamäki määrittelee asian ja hyväksyttävät näkökulmat seuraavalla tavalla
1: Hän sanoo mikä määritelmä on oikea; "Mitä on populismi? Populismilla tarkoitetaan poliittisessa retoriikassa ensinnäkin (1) argumentaatiota, jonka mukaan mikä tahansa argumentti kelpaa, kunhan se tuo kannatusta. Ilmiö on tällöin määritelty funktionalistisesti: tehtävän kautta. Toinen (2) populismin kriteeri on, että poliittiset ehdokkaat ovat poppareita. Heillä joko on populaarijulkisuuteen liittyvä tausta tai heidän hankkimansa julkisuus on epäpoliittista, pelkästään pinnallista kuvalehtijulkisuutta vailla ohjelmallista sisältöä ja asiantuntemusta."
2: Hän sanoo mikä määritelmä on väärä. "”Wikipediaan kirjattu populismin määritelmä on yksipuolinen, puolueellinen ja ylenkatseellinen, koska se pitää populismina kansankiihotuksellisin keinoin poliittista valtaa hankkivaa toimintaa, joka pilkkaa vastustajiaan ja vetoaa yksinkertaisiin tunnuksiin." ... "mikä tahansa poliittisen kannatuksen hankintayritys voidaan lavastaa vastapuolelta ”kansankiihotukseksi”."
3: Kolmanneksi hän esittää populismin tarkoittavan valtamekaniikkaa "Kansalaisten suosiota on nimittäin mahdotonta saavuttaa ilman, että äänestäjillä on vahva motiivi, johon poliitikoksi pyrkivän ankkuri voi tarttua. Syy populismiksi sanotun ilmiön nousuun ei siis ole kansankiihotus vaan ihmisten oma ja alkuperäinen halu muuttaa poliittista todellisuutta." ... "Minä sanon tätä demokratiaksi." ... "Populismista syytetyt tahot ovat itse asiassa toimineet megafoneina, jotka ovat vahvistaneet kansalaisten äänen kuuluviin. Populistisina pidetyt kansanjohtajat eivät ole käyttäneet pakkovaltaa ylhäältä alaspäin vaan päinvastoin: kuunnelleet kansalaisia ja johtaneet alhaalta ylöspäin."

Hankamäki tekee tässä sinänsä osuvia huomioita. Esimerkiksi hänen kuvauksensa näyttää että populismi ei välttämättä ole millään tavalla ristiriidassa demokratian tai kansanvallan kanssa vain siksi että  se on populistista. Tämä on ehdottomasti tärkeä ja arvokas huomio. Populismi onkin hyvin sidotusti kontaktissa ns. valittavuus (electability)-ajattelun kanssa ; Eli ei pyritä valitsemaan ehdokasta joka on lahjakkain tai taitavin vaan joka on "potentiaalinen voittaja". Ja tämä suosion priorisoiminen kompetenssin yli on todellakin jotain joka ylittää puoluerajat. Ja tämä on, kuten Hankamäki huomauttaa, anti-autoritääristä.

Mutta sitten tulee se Sokrates -kulma.

Kun katsotaan Hankamäkeä hänellä on toisaalta populismiin kulma jossa korostetaan sitä yhtäällä funtionalistisesti ja toisaalta metodina. Ja ensimmäinen kysymys onkin se, että ovatko nämä todella aina yksi ja sama? Tämän ongelman voi tuoda esiin korottamalla kohdan kaksi torjuttuja ongelmia.
1: Tämänlaiset "poissiivoukset ovat itse asiassa oireellisia. Jos sanotaan vaikka Jack Chick sanoo sarjakuvissaan että gluonit eivät voi selittää atomien yhdessäoloa se johtuu siitä että gluoneilla on jotain oleellista tekemistä asian selittämisen kanssa ja Chick on kuullut tästä. Nämä kuitenkin lähinnä torjutaan suoralta kädeltä eli tehdään ns argumentum ad ridicule, eli argumentti ohitetaan ei-argumentatiivisesti pitämällä sitä naurettavana. Kun Jukka Hankamäki torjuu kansankiihotuskulman sanomalla että mitä tahansa voi säätää kansankiihotukseksi jollain argumenteilla, niin tosiasiassa tätä ei pidä sekoittaa siihen että jokin asia ei olisi kansankiihotusta varsin hyvillä argumenteilla. Se, että joskus on vaikeaa sanoa onko jokin kansankiihotusta ja joskus kansankiihotusta voidaan tukea heppoisin argumentein ei ole sama kuin että missään koskaan missään ei tapahdu minkäänlaista kansankiihotusta ketään vastaan.

Sokrates kysyisikin että entä jos joku saisi kansalaiset taakseen lietsomalla heitä epätotuuksilla tavalla joka ei olekaan sitä että hän tarkasti kuuntelisi mitä mieltä ihmiset ovat vaan sen sijaan yrittäisi ylhäältä päin luoda perustelurakenteita ja saada ihmiset muuttamaan mieltään? Tämähän on by definition ylhäältä alas -argumentaatiota. Sellaiset termit kuin manipulaatio ovat olemassa sen vuoksi että on käytännöllinen ilmiö jossa ihmisiä houkutellaan tekemään jotain vasten heidän tahtoaan. Tämänlainen manipulatiivisuus liitetään enemmän psykopatiaan kuin siihen että kuuntelisi tai osallistuisi maailmaan Jukka Hankamäen suosimalla dialogisella otteella.

Toisin sanoen vaikka populismi voi olla sopusoinnussa Hankamäen kannattaman keskustelevan ja kuuntelevan otteen kanssa, niin joskus se selvästi on jotain muuta. (Tässä mielessä nimenomaan tarjoamani rohkeuden ja taistelussa pakenemattomuuden välinen suhde on aika vahva analogia.)

Tästä on seurauksia.

Kun Hankamäki puhuu kaikista poliittisista puolueista, syntyy helposti asenteellista tilaa ns. tu quoque -argumenttivirheelle. Tässä ajatellaan että jos muutkin tekevät vastaavia rikkeitä niin sitten ongelma ei olisi vakava ja relevantti. Kun esimerkiksi "Matti Vanhanen lähetti curling-mitalisti Markku Uusipaavalniemelle kutsun ehdokkaaksi heti olympialaisten jälkeen ja poseerasi (niin ikään ehdokkaaksi haalimansa) rap-muusikko Pikku G:n (oikealta nimeltään Henri Vähäkainu) kanssa näyttääkseen trendikkäältä." on kyseessä selvästi populismi. Ja peräti sellainen populismi joka tässä yhteydessä on hankamäellä erikoinen. Se nimittäin näyttää alleviivaavan tätä antamaani asenneristiriitaa. Jos populismi on samaa kuin demokratia, niin tässä yhteydessä Hankamäki korostaa sitä miten muut puolueet kuin perussuomalaiset ovat populistisia. Asenne on sellainen, että muutkin on populisteja, ja enemmän.

Tu quoqueta käytetään usein jotta itse päästäisiin pälkähästä. (Vastapuolen kiemurrellessa omien kelmiyksiensä kanssa heitä ei tueta selittämällä miten itse on tehnyt ihan vastaavia asioita, ei tuoda vaikka oltaisiinkin..) Itse olisin tässä valmis tuomitsemaan useampia enemmän kuin päästämään ketään pälkähästä. Olen tosin tässä yhteydessä ollutkin monta kertaa napit vastakkain. Esimerkiksi aivan sivistyneissä kontekstetissa käsiteanalyysiä on pidetty täysin vääränä keinona tarttua vaikka Päivi Räsäsen puheisiin. Asenteena oli se, että Päivi Räsänen varmasti osaisi luoda loogisesti virheettömiä puheita. Mutta että minä unohdan käytännöllisyyden. Käytännöllisyys tarkoittaa tässä tietenkin juuri sitä Hankamäen mainitsemaa vaikutusvallan saamista. Eli puheen funktio ei ole totuus vaan kansalaisten saaminen puolelle. (On itse asiassa aika ikävää elää maailmassa jossa tätä kutsutaan "käytännöllisyydeksi". Maailma jossa analyyttisyys ei ole samaa kuin paras mahdollinen tapa houkutella ihmisiä mukaan ei ole paras mahdollinen maailma kyllä.)

Ja tämä on liitoksissa siihen että populismi on huono asia jos ihmiset ovat taipuvaisia manipuloiduksi tulemiseen. Tässä kohden voidaan huomata että jos kansalaiset ovat taipuvaisia olemaan ns. hyödyllisiä idiootteja, he antavat paljonkin tilaa populismille joka on hyvinkin ei-demokraattista. Tässä kohden onneksi löytyy hyviä esimerkkejä, jotka valaisevat mitä tämä "hyödyllinen idioottius" tarkoittaa. Ja niitä löytyy eri puolueiden kannattamista suuntauksista joten jokin niistä on varmasti sisäistettävissäkin;
1: Monet konservatiivit käyttävät "hyödyllinen idiootti" -käsitettä (vaikka se onkin lainaa kommunistisilta manipulaattoreilta) puhuessaan vaikka siitä miten hyväntahtoiset ihmiset luulevat vääriä islamista ja halaavat "maahantunkeutujia". Pahuuden voimat tietenkin tietävät että nämä tahot ovat väärässä mutta eivät puutu heidän tekemisiinsä koska ne hyödyttävät omaa itseä.
2: Vastaavasti joku voi ajatella että MV -lehti ja suuri osa modernista valtamediasta on Putin -trollien luomusta. Ja tässä kohden näihin lähteisiin uskova on tietenkin vilpitön mutta väärässä sellaisella tavalla jonka Putin -trollit todella tietävät olevan väärä. Ja että Putin -trollit eivät käännytä tai muuta näiden ihmisten käsityksiä koska tämä epätoteen nojaaminen yhdessä vilpittömyyden kanssa on poliittisesti kätevää.

Tätä kautta voidaankin nähdä että populismilla ei ole suoraa tai väistämätäntä yhteyttä viisauteen, totuuteen tai hyvyyteen. Sen sijaan populistina pärjää jos kykenee luomaan ns. poliittisia vihollisia. Ne tekevät politiikan kiinnostavaksi ja lataavat sen täyteen merkitystä. Ja väärässolevista tulee pelottava uhka omalle turvallisuudelle joten ollaan sitten varmuuden vuoksi jengin mukana samoinajattelemassa.

Tässä mielessä Hankamäenkin lienee pakko huomata että kun muut puhuvat populismista on katsottava mitä he tarkoittavat populismilla jotta heidän sanomisensa sisältö voidaan ymmärtää. Eli kun Hankamäki tarkastelee mitä muut ihmiset tarkoittavat hän ei voi leimata omaa määritelmäänsä näihin yhteyksiin. Tai jos hän tekee niin hän tekee straw man -argumenttivirheen. Kun ihmiset puhuvat populismista, he alleviivaavat enemmän tätä manipulatiivisuutta kuin niitä Hankamäen esilletuomia, unohdettuja, kulmia. Uinuvat kulmat on hyvä tuoda tietoisuuteen mutta se ei tarkoita että ne vanhat näkemykset lakkaisivat olemasta olemassa. Ei niistä tarvitse tehdä uinuvia kulmia vain sillä että on toisiakin.

Kaksi ongelmaa lisää

Kun katsotaan populismia, suosio on suosiota ja suosiota. Mutta se ei ole välttämättä sidoksissa käytäntöön tai realismiin. Voidaan jopa nähdä että populistista suosiota voisi saada kahdella epäviisaalla tavalla, vaikka kyseessä ei olisi manipulaatio;
1: Voidaan luvat paljon sellaista mitä ei voida toteuttaa. Eli luodaan erilaisia utopioita. Nämä utooppiset ajatukset ovat olleet erityisesti vasemmistolle tyypillisiä. Mutta optimismi ja usko vallan romahtamiseen ja sitä seuraavaan hyvinvointiin ja oikeudenmukaisuuteen viittaavat siihen että utooppisuus on myös perussuomalaisissa ja maahanmuuttokriitikoissa hyvinkin suosittu. Odotukset tulevaisuudessa ovat jotain jota halutaan ja populisti voi kuunnella näitä todellisia haluja ja luvata jotain jota ei kykene antamaan.
2: Voidaan toisaalta pettää lupauksia. Kun esimerkiksi Sipilä otti osaa "koulutuslupaukseen", hän viittasi taatusti todelliseen ihmisten arvostukseen. Koulutusta ja tieteitä arvostetaan. (Kts. tuore tiedebarometri.) Siihen halutaan mahdollisuus muillekin kuin rikkaille. Ja tämän vuoksi tarvitaan rahaa ja laadukasta koulutusta joka on muuta kuin yksityisiä kouluja jonne vain varakkaimmilla on yleisesti ja tilastoenemmistöisesti rahaa ja vain joku harva köyhä pääsee ehkä stipendiaattina jos on tilastopoikkeus. Sipilä sai valtaa kuuntelemalla ja lupaamalla mutta tahallaan jättämättä antamatta. Petoksella saa kansanryhmiä taakseen.

Näkisinkin että Hankamäen lausunto vaatisi täsmennystä.

Täsmennystä johon saattaa löytää apuja lukemalla Timo Soinin gradua. (Gradua jonka aiheena on populismi.) Siinä sävynä on että ei populismi ei usein saakaan tukea suuresta massasta. Populismin ydin ei ole se että on suurin massa ihmisiä jotka elävät maailmassa jossa he ovat enemmistö ja normi ja yleisin ja näkyvin idea. Päin vastoin. "Populismi on perinteisesti erilaisten itsensä syrjäytyneiksi tuntevien ihmisten aate." Ja että "Vähäväkiset ovat vain muuttaneet maaseudulta kaupunkilähiöiden pubikansaksi. Siellä ovat nyky-Suomen passiiviset itseensäsulkeutuneet jurnuttajat." Ja "Populismi on tavallisesti korostetun kansallista ja se heijastaa kunkin yhteiskunnan ominaispiirteitä. Populismi on kansan aate, mutta se vaatii lähes aina karismaattisen johtajan tai intelektuelliryhmän johtajakseen." Tosin sieltä löytyy seuraavakin helmi; "Tiedon taso ja valistus ovat populismin pahimmat viholliset."

Ei siis kuunnella massaa. Sen sijaan sillä voimautetaan vähemmistöjä. Sellaisia jotka ovat monien silmissä luusereita. Tämä palauttaa mukaan Hankamäen halveksiman wikipedian joka kertoo että "Populismia on Peter Wilesin määritelmän mukaan jokainen uskonkappale tai liike, joka perustuu seuraavalle pääpremissille: "Hyve asuu yksinkertaisissa, tavallisissa ihmisissä, joita kansasta on valtaosa, ja heidän kollektiivisissa traditioissaan."" Tässä mielessä alleviivaankin voimauttavaa optimismia esimerkiksi Trumpin voitossa. Tässä asenteessa itse asiassa demokratia helposti hukkuu. Demokratian ydinhän on se että ei äänestä väärin. Populismissa massa on voittaja joka helposti jyrää valtaa ja oikeuksia niiltä jotka eivät näihin kollektiivisiin traditioihin ja vastaaviin kuulu.

Loppuyhteenveto;

Populismissa keskustelussa on hyvä huomata että se ei noudata Sokrateen esimerkkiä. Jos Sokrates oli poliittisesti epäkorrekti hahmo joka kulki hyvyys, totuus ja kauneus ja viisaus edellä ja oli valmis kyseenalaistamaan yleisesti hyväksytyt tavat näihin vähempiarvoisena ja oli tässä mielessä yhteiskunnan paarma joka herätteli ihmisiä ajattelemaan ja kyseenalaistamaan, on populisti enemmänkin yhteiskunnan kusiainen joka houkuttelee massoja puoleensa sokerilla ja sanoo sitten että miljoona muurahaista ei voi olla väärässä, ja että tässä ajatteluun heräämisen sijaan on parasta vain kuunnella mitä kansa sanoo "ja pulinat pois".

Tätä voi lähestyä klassisella "hauskalla mutta ei-niin-historiallisella" tarinalla, jossa Platon kohtaa oppilaansa Ksenokrateen. Ksenokrateella on maukas juoru. Platon haluaa testata kolmiosaisella testillä.
1: Ensin Platon tiedustelee onko Ksenokrates itse varmistanut asian vai onko se vain huhupuhe. (Juoru on epätosi mutta sillä saa suosiota ja sillä voi ohjata ihmiten näkemyksiä.) Ksenokrates toteaa että on vain aivan juuri itse kuullut asiasta ja se oli vain liian maukas jotta sitä ei viitsisi olla jakamatta. Häntä hävettää. Platon toteaa että asia voi olla epätotta.
2: Seuraavaksi Platon kysyy että onko juorun kodhe siinä edukseen, elähdyttäen mieltämme ihailtavuudella. Mutta juoru on tietenkin nolo ja häpeällinen. Platon moittii oppilastaan joka haluaa puhua pahaa toisista. (Puhumalla pahaa voi luoda poliittisia vihollisia, joskus pelkän juorupuheen varassa.)
3: Platon tiedustelee että onko hänelle hyötyä siitä että hän tietää tämän asian. Tulenko onnelliseksi tai rikkaaksi?", Platon toteaa sormeaan heristellen. Ksenokrates toteaa että juorusta tulisi vain pettymys ja paha mieli. Kenties jopa taloudellisia kulueriä. Ja mahdollisesti syviä ja ikäviä mullistuksia perhe-elämään. Platon ajaa Ksenokrateen pois. (Uhkapuheet ja pelottelu ja epävarmuuden lietsonta ovat sen sijaan populismissa tehokkaita.)

Tämä tarina opetti akateemikoille miten Platon oli suuri ja arvostettava filosofi ja viisas ja hyveellinen mies jolla oli kaunis sielu. Tarina oli syytä kertoa koska Ksenokrates tiesi että se oli todella tapahtunut, koska se esitti Platonin hyvän ja kauniin kautta, ja koska kuulijat hyötyisivät koska voisivat ottaa opikseen ja kasvaa ihmisinä ja filosofeina.

Toisaalta olen myös sen verran populisti että hyväksyn Hankamäen huomion siitä että populismi ei usein tosiasiassa elä yleisiksi koetuista totuuksista vaan nimenomaan joskus kyseenalaistaa totuuksia. (Joka on siitä jännittävä että tämäkin vaatii sen että esilletuomani jännite pitää paikkaansa. Eli populismissa ei ole kysymys kansan kuuntelusta mekanismina vaan nimenomaan siitä että mukaan saadaan niitä pettyneitä joiden näkemykset ovat marginaalissa.) Tämän valossa kaunis tarina paljasti myös syyn siihen miksi Platon ei koskaan saanut tietää että Aristoteles oli tosiasiassa salassa Platonin vaimon rakastaja.

Kuinka pellehysteriani meni yli

"Politiikka on puolueen asioiden hoitamista yhteisten asioiden nimissä. Politiikka on sodan jatkamista toisilla keinoilla. Demokratiassa hyvän politiikon tunnistaa siitä että hän tiedostaa, että kaikki sellaiset säädökset ja asetukset, jotka eivät sovi minun poliittiseen agendaani, ovat purettavia normeja, byroslaviaa ja järjetöntä holhousta. Kun taas kaikki sellaiset säädökset ja asetukset, jotka sopivat minun poliittiseen agendaani, ovat ajanmukaista lainsäädäntöä. Hyvä poliitikko on tarpeen vaatiessa valmis tekemään myös vaikeita päätöksiä, joissa uhrataan oikeuksia sellaisista ihmisistä joista en pidä. Selkeä asialinja ja tunteilun puute tunnetaan siitä että tehdään asioita jotka koen ja miellän hyviksi ja järkeviksi. Hyvä poliitikko on hyvän puolella pahaa vastaan. Ja pahan ja hyvän määritän minä. Äänestäjä."
(Hikipedia, "Luokka:Politiikka")

Järvenpäässä oli eilen nähty Soldiers of Odinin katupartio. Tästä oli kuvia internetissä, erityisesti Järvenpään facebook -ryhmässä. Tähän liittyen kehittelin lähinnä muutamia onelinereitä. Sellaisia kuten "Mitä poliisi sanoikaan uhkaavan oloisista pellepartioista ja rikollisuudesta." Jne. Ne liittyivät kovasti pellehysteriaan (joka on mielessäni huvittava asia etenkin nyt kun nenäpäivän mainontaa on runsaasti televisiossa).

Lisäreflektion pohjalta kuitenkin päädyin mietimään sitä että tosiasiassa katupartiointi on yhdessä mielessä hyvä. Soldiers of Odin on selvästi liitetty mielikuvissa maahanmuuttokriittisyyteen. Tätä kautta avoimesti S.O.O. -liiviläiset eivät tuskin ole tekemässä mitään rikoksia. On järkevämpää pelätä niitä jotka eivät kulje tämänlaiset liivit päällä. Tätä maltillisuutta ei kieltämättä näkynyt irvailuissani.

Mielenkiintoista onkin kenties tarttua siihen, miksi näin on.

Kun mietitään S.O.O. -toimintaa siinä on hyvin vaikeaa nähdä mikä on ideologian oikeuttamaa aktivismia ja mikä sen mainostamista. Keskusteluissa on jopa aika suosittuna sellainen kriittinen näkökulma jossa katupartiolaiset haluaisivat hakata ihmisiä muukalaisvihamielisesti. Itse uskon että tässä moitteessa on kysymys hieman samasta mitä on usein uskontokritiikin kohdalla ; Kun uskonto tekee hyvää se nähdään mainontana. Ja tämä jotenkin tekee siitä epäautenttista.

Kuitenkin useimmiten on hyvin vaikeaa erottaa mikä on hyväntekeväisyysmaineella ratsastavaa mainontaa ja vilpitöntä toimintaa. Ihan sen takia että ideologia ylipäätään (uudelleen)määrittelee vahvasti sitä mikä ylipäätään on oikein ja mikä on väärin. ; Kysymys onkin sidottavissa laajemmin sellaiseen asiaan kuin identiteetti. (Identiteetti sekoittuu useasti siihen mitä ihminen on. Kuitenkin identiteetti on useimmiten enemmänkin "lippu jota heilutamme". Ja tämä on sidoksissa minuuteemme samalla tavalla kuin mainoskampanjoiden luonne sitoutuu siihen vilpittömään aatteen paloon.)
1: Toki S.O.O:n kohdalla tilannetta mutkistaa sekin että tämä kävely ei selvästi mainoksena toimi ja tämä tiedostetaan maahanmuuttokriittisten puolella. Esimerkiksi kun Järvenpään ryhmään laitettiin kuvia, sekaan tuli myös kommentteja joiden mukaan S.O.O. -partioiden kuvaaminen ei ole asianmukaista koska se lietsoo turhaa hysteriaa maahanmuuttokriittisiä vastaan.

Ja tähän on otettava poliittista filosofiaa. Mielestäni tähän tilanteeseen oikeansuuntainen näkemys löytyy erityisesti Carl Schmittiltä. Hän näki että politiikassa on kysymyksessä siitä että keitä katsotaan ystäviksi ja keitä katsotaan vihollisiksi.

Tässä ei ollut aina kysymys vihasta. Toki poliittinen vihollinen voidaan haluta tappaa ja surmata tai hakata aktiivisesti. Mutta itse asiassa poliittinen vihollinen on sellainen että tämän tuhoutumista voidaan katsoa suruiten. Sitä voidaan olla pahoillaan poliittisten vihollisten puolesta. Usein tilanne onkin niin että Schmittin mukaan ihmisellä voi olla yksittäisiä poliittisia vihollisia ystävinään. Ja että poliittisia vihollisia ryhmänä ei välttämättä koeta vihantunteella.

Mutta et samastu heihin ja kun kova paikka tulee, sinä uhraat poliittiset vihollisesi. ; Poliittiset vihollisesi ovat toisin sanoen sellaisia ihmisiä joihin toivot poliitikkojen kohdistavan niitä kovia päätöksiä sen sijaan että kohdistaisivat niitä niihin jotka koet poliittisiin ystäviisi. Poliittinen vihollinen voidaan joskus surmata, joskus heidän vain annetaan kuolla, ja joskus heidät jätetään ilman rahoitusta. Joskus heidän identiteettinsä seuraaminen vain tehdään laittomaksi tai heille ei myönnetä edes sellaisia juridisia oikeuksia jotka olisivat periaatteessa ilmaisia.

Jaottelu ystävään ja viholliseen on usein mielivaltainen ja kontekstisidonnainen. Schmittin mukaan näiden erottelevien luokkien ei tarvitse olla tosia. Riittää että niitä pidetään tosina. (Ihmiset kyllä toisaalta rationalisoivat mitä tahansa parhain päin. Tosiasioita manipuloidaan ja muistetaan väärin ja argumentteja sovitetaan siten että ensin päätetään johtopäätökset ja niistä sitten edetään siihen mitä premissejä ja argumentteja hyväksytään ja rakennetaan.) Schmittin mukaan ystävät ja viholliset valikoidaan yksilön identiteetin kautta. Ystävä ja oma viitekehys valitaan vain sen mukaan miksi halutaan identifioitua ja kuulua. Vihollinen taas on sellainen, jota ei nähdä tämän identiteetin osana. Karkeasti ottaen vihollinen on sellainen joka koetaan joksikin johon ei usko itse ikinä mitenkään liittyvänsä. (Joskus tälläisiä yllättäviä kääntymisiä tietysti tapahtuu. Mutta se miten asia koetaan on tässäkin hyvin tärkeää.)

Schmittin mukaan ilman poliittisia erimielisyyksiä politiikka ei kiinnostaisi tavallisia ihmisiä. Tämä tarkoittaa sitä että ilman poliittisia vihollisia politiikka muuttuu epäkiinnostavaksi ja etäiseksi. Käsiteltävät kysymykset olisivat vain jotain kuivia ja tylsiä paperinpyörittelystrategioiden pohdintaa. Vasta kun on poliittinen vihollinen tätä strategiointia voidaan liittää siihen viholliskuvan värittämiseen. Ja tätä kautta nämäkin kiinnostavat. (Tässä kohden on hyvä muistaa että ei-niin-kauan-aikaa-sitten Suomen politiikka oli etäistä, ikävää ja tylsää. Nyt minäkin koen sen kiinnostavana.)

Tästä voi katsoa jotain asioita.

Tässä kohden on mielenkiintoista nähdä että miten minulla itse asiassa on ollut hyvin anarkistinen suhde pelleihin. Klovnihysteriaan olen reagoinut lähinnä siten että kun joltain koululta kiellettiin pellehalloweenpuvut, ja samaan aikaan karnevaalitarvikeliike kertoi että pelletuotteiden myynti oli loppunut kuin seinään, koin viehätystä mennä ostamaan pelletuotteita. Nenäpäiväkin on tuntunut, luultavasti ensimmäistä kertaa, jollain tavalla viehättävänä.

Tässä kohden on kuitenkin selvästi nähty että pelkkä oikeus kävellä kadulla missä tahansa asussa ei ole niin yksioikoista. Jopa minä ymmärrän miksi poliisi puhuu laittomista uhkauksista ja siitä että kadullakävely pelottavana pellenä ei ole välttämättä laillista. Ei vaikka kokoontumista ja kadulla kävelyä kuinka sallitaan. (Tosin totuin Järvenpäässä nuorena siihenkin että kun riittävän moni nuori kokoontui niin nämä ryhmät tarkoituksella pilkottiin pienempiin, poliisi selvästi kontrolloi tämänlaisia asioita..) S.O.O. -partioiden kohdalla on käyty vastaavaa keskustelua. Mutta ei samanlaisin mietinnöin. Kaduilla kävelyn hyväksyminen on niissä vakiintunut osaksi argumentistoa.

Suhtaudun kuitenkin myötämielisemmin pelotteleviin pelleihin kuin S.O.O. -aktiiveihin. Mikä tietenkin demonstroi sitä mitä Schmitt on sanonut. Tietyt ryhmät ovat "poliittisia vihollisiani". Ja tosiasiassa tämä tilanne onkin useimmilla.

Ja tätä on hämmennetty osittain sillä että vihapuheesta puhuttaessa on alleviivatusti korostettu sitä vihaisuus -sanaa. Tosiasiassa useimmiten kysymys ei ole raivoamisesta vaan juuri Schmittin kuvaamasta poliittisesta vihollisuudesta. Tämän vuoksi kun moni moittii maahanmuuttokriittisiä vihapuheesta he eivät tunnista tilannetta.

Aivan kuten itsekin näen että "maahanmuuttajilla on oikeus ilmaista mielipiteensä" ja vastaavaa. "Onhan mulla niitä Muutoslaisia kavereitakin", selittelen itselleni. Nämä ovat poliittisen vihollisuuden kohdalla yhtä irrelevantteja piirteitä kuin ne Päivi Räsäsen paljonpuhutut (mutta harvoin nähdyt) homoseksuaalit ystävät. Tai Aidon Avioliiton vakuuttelut siitä että he eivät oikeasti halua syrjiä tai sortaa homoseksuaaleja tai että he eivät ole uskonnollisesti sitoutuneita koska mukana on kuulemma joku ateistikin. (Teoriassa mahdollista, jos teoria tunnetaan nimellä Marko Hamilo.) Eli eivät oikeastaan yhtään merkittäviä ja relevantteja. ; Poliittista vihollista kohdellaan poliittisena vihollisena.

Poliittiset konfliktit ovat Schmittin mukaan joskus hyvinkin vaarallisia samasta syystä. Eli vaikka poliittinen vihollinen on yleensä lähinnä jokin jonka ongelmista ei välitetä niin joskus niiden kautta syntyy hyvin julmia järjestelmiä. Koska poliittisessa vihollisuudessa kysymys on vain siitä että keiden nähdään jakavan oma identiteetti ja keiden ei nähdä. Ja tässä vastapuoli voidaan nähdä uhkana. Eikä ole väliä onko tämä uhka todellinen vai ei. Riittää että siihen uskotaan. Jos uskot että poliittiset viholliset ovat uhka yhteiskunnalle ja olemassaolollesi, ei poliittisten vihollisiesi tarvitse olla uhka tai poliittisten vihollisiesi ei tarvitse edes haaveilla uhkana olemisesta tai ottaa omaa uhkuuttaan vakavasti. Riittää että oma viitekehyksesi uskoo. Ja sitten olette valmis melkolailla mihin tahansa.

Ainiin. Oli tässä vielä twistikin.

Ovelimmat ja historiatietoisimmat ovatkin kenties muistaneet Schmittin jostain. Hän oli natsi. Kirjaimellisesti. Hän kuului Adolf Hitlerin perustamaan natsipuolueeseen. Ja itse asiassa hänen mielipiteensä olivat vahvasti liitoksissa siihen miten hän liittyi natsipuolueeseen. Ja hänen ajatuksillaan on kytköksiä siihen miten natsien tapa käsitellä poliittisia vihollisiaan on kuvattu. Hän on silti mielestäni oikeassa.

Onkin kiinnostavaa miten kykenen olemaan melko neutraali jo-nyt-vaineessa-olevaan mieheen joka kuuluu jo-toimintansa-lopettaneeseen-poliittiseen-liikkeeseen. Mutta en kykene olemaan kovinkaan neutraali tällä hetkellä liikuskeleviin poliittisiin vihollisiini jotka ovat Schmittin puolueen kalpea imitaatio. (Tiettyjä analogisuuksia toki on havaittavissa. No. Toisaalta. Itse tuossa yllä sanoin että Schmitt on tässä vihollis-ystäväajattelussaan oikeilla linjoilla ellei peräti hyvin lähellä totuutta.)

Schmitt oli toki väärässä yhdessä asiassa. Ja tämä on mielestäni se asia joka erottaa "aidosti natsistiset" kaikista muista ihmisistä. Uskon että kaikilla on maailmankuvallisia lukkiutumia ja poliittisia vihollisia. Ja jos hän ei tiedosta niitä niin heillä niitä on yleensä vielä enemmän kuin muilla. (He eivät osaa suhtautua omiin internetonelinereihinsä ja niiden ehdottomuuteen itsekriittisesti eikä heiltä siksi nähdä tälläisiä itsetunnustavia blogauksia. He ovat sen sijaan aina objektiivisia eivätkä näe mitään syytä korjata mielipiteitään tai asenteitaan koskaan missään.)

Schmitt nimittäin näki että liberaalin liikkeen ongelmana on liika suvaitsevaisuus. Siinä viholliskuvaa ja siihen liittyvää kiinnostavuutta tuhotaan. Ja tästä seuraa heikkoutta; Schmitt pelkäsi että jos löytyy ryhmä jolla on vahva identiteetti, he voivat soluttautua tälläiseen tylsään poliittiseen järjestelmään ja vallata sen. (Kysymyksessä voisi olla joko vallankumous jossa taistelu on konkreettista tai vallankaappaus jossa hallitsevat valtarakenteet solutetaan ja älytetään kierosti oman itsen haltuun.) Tämänlainen vihollinen oli pelottava uhka ja siksi oli syytä järjestäytyä ja lyödä mielellään ensin. Ennaltaehkäisemällä tuho saavutettiin paljon ja minimoitiin riskit.

Schmitt koki tälläiseksi viholliseksi juutalaiset. Mikä on melko kiinnostavaa koska jälkikäteen arvioiden Scmittin arvio ei vaikuta uskottavalta ja tosiasioiden sanelemalta vaikka hänen elinaikanaan aiheesta esitettiin ties mitä tilastotietoja. Hän näyttää tässä demonstroivan sitä miten hänen oma poliittinen teoriansa poliittisen vihollisuuden mielivaltaluonteesta demonstroituu hänen omien toimiensa kautta.
1: Ehkä ironisinta oli että natsien valtakunta ei toiminut kovin kauan. Tähtäin oli tuhansien vuosien jatkumisessa. Mutta tuhatvuotinen valtakunta epäonnistui ennusteissaan roimasti yli yhdeksälläsadalla vuodella. Syynä on ainakin kaltaiseni konfliktiteorian kannattajien mukaan se, että pitkään pysyneet yhteiskunnat ovat päinvastoin käsitelleet konflikteja sen sijaan että olisivat torjuneet niitä ja laanneet konfliktit piiloon ja pyrkineet monokulttuuriin jossa yhtenäisyys on voimaa ja jossa yhtenäisyys on yksimielisyyttä.

Tämä ennaltaehkäisevien iskujen, yhteisön suurimman hyvän nostamisen yksittäisten ihmisten yli ja yhtenäistämisen taakse nähty uhka on se joka teki Schmittistä natsin.

Sekä se, että hän uskoi montaa mieltä olemisen olevan "relativismia ja tämän arvotyhjiötä". (Kuten nykyajan ihminen asian muotoilisi. Schmitt muotoili asiaa hieman toisin.) Sillä nykyään tuntuu unohtuvan se, miten Schmittin mukaan poliittisen vihollien olemassaolo näkyy. Schmitt näki että uhkana olisi se että ihmiset eivät kokisi mitään taistelemisen ja kohkautumisen arvoisiksi. Moni näyttääkin kohtelevan liberaaleja kaksoisstandardilla. Toisaalta syytetään että he elävät arvotyhjiössä jossa millään ei ole merkitystä ja että tämä luo heikon ja minkään puolesta taistelemattoman kokonaisuuden jonka joku vahva teokraattinen islam voi sitten helposti vain poimia haltuunsa ja valtaansa ja alkaa alistamaan kansalaisiamme. Mutta samalla selitetään miten tunteenomaisesti ja kohkautuen moralistiset hyysärit rientävät kieltämään ties mitä. Ikään kuin juuri tälläinen omasta mielestä irrelevantteihin asioihin puuttuminen ei kertoisi viestiä siitä että juuri tässä kohdassa ihmisellä on selvästi poliittisia vihollisia....

Lisämäärekampanjoinnit

Jos katsotaan maahanmuuttokritiikkiä, sen perusstrategiana on ollut pilkkominen. Se ei ole rasismia vaan maahanmuuttokriittisyyttä. Kohteeksi valitaan esimerkiksi "laittomat maahanmuuttajat".

Sitten moni vaan on laajentanut siihen että nämä erikoistapaukset koskisivatkin sitten vaikka ihan joka ikistä maahanmuuttajaa tai VOK -asukkia. Ja islamin vakaumustakaan ei tarkisteta, vaan sen sijaan aletaan katsomaan rotua ; Esimerkiksi kaikki kurdit tai syyrialaiset vain oletetaan islamisteiksi.

Kampanjointi tällä pilkkomistavalla on filosofisesti hyväksyttävä. Ja oikeastaan ainoat ongelmat ovat siinä että osa loiventaa määritelmiä kohti yleistä. Eli unohtavat että kysymys on nimenomaan niistä lisämääreistä. Kukapa sitä tykkäisi "Elintasopakolaisina tulevista ISIS -terroristi sosiaalipummi raiskareista?" Sellaisten vastustamisen voikin ajatella olevan jopa yleinen velvollisuutemme.

Toinen hyvä kampanja voisikin olla sellainen jossa vaadittaisiin rikolliset ja rasistiset perussuomalaiset kuriin. Sitähän aina voitaisiin sanoa, että tilanne ei koske konservatiiveja tai perussuomalaisia sinänsä, vaan ainoastaan rikollisia aineksia, jotka sattuvat olemaan perussuomalaisia ja vaikkapa seksuaalirikoksista tai käsilaukkuvarkauksista tuomittuja. Kukapa ei rikollisuutta vastustaisi - Paitsi rikollinen!

Tuollainen kampanja onkin taidettu kehittää.

Perussuomalaisten omituinen spesifisyys ; Eli miten käsitellä ideoita ja kritiikkiä?

Saku Timonen kirjoitti siitä, miten Perussuomalaisilla ei ole sisältöä. "Sampo Terho mainitsi perussuomalaisen ideologian selittämättä sitä mitenkään. Ei sitä ole kukaan muukaan koskaan selittänyt." Moitteen takana on melko tunnettu ajatus siitä että populismissa enemmänkin kerätään ääniä eikä ratkota ongelmia. Tässä mielessä politiikka on toki aina paininut sen kanssa, että päästetäänkö järkevimmät vai suosituimmat valtaan. Politiikka on viime vuosina korostanut melko vahvasti ajatusta valittavuudesta (eligibility). Eli siitä että ei riitä, että ehdokas on hyvä. Hänen täytyy olla "voittamispotentiaalinen".

Tämä populistisuus näkyy sitten erilaisissa ristiriidoissa. "Perussuomalaiset pystyvät tosiaan samanaikaisesti vaatimaan vahvan ja haastamattoman puheenjohtajansa suulla kansanäänestyksiä, koska kyllä kansa tietää. He ovat hallituksessa tekemässä ennenkuulumattomia leikkauksia työttömyystukiin ja heikentämässä työntekijöiden asemaa. Samalla he julistavat, että työttömien ja työntekijöiden kurittamisen pitää loppua. EU on aina ollut heidän mielestään liian vahva ja rajoittava, joten siitä on päästävä eroon. EU on kuitenkin liian heikko vastustamaan muslimien maahanmuuttoa, vaikka eilen Terhon mielestä EU oli vahva linnake maahanmuuttajia vastaan. He vastustavat islaminuskoisten turvapaikahakijoiden tulemista maahan, koska islam vihaa homoja. Samalla he vastustavat kiihkeästi homoseksuaalien oikeutta avioliittoon raamatunvastaisena. He vaativat ehdottomasti lapselle oikeutta isään ja äitiin, mutta ovat hallituksen turvapaikkapolitiikan pääarkkitehteina tehneet perheenyhdostämisen käytännössä mahdottomaksi."

Tämä tarkoittaa sitä että perussuomalaisten argumentit ovat domeenispesifejä. Yhden asian perustelu ei ole hyväksyttävissä toisaalla. Ja tämä johtaa kaksoisstandardeihin. Eri tilanteissa käytetään perustana erilaisia lähtökohtia.

Tässä kohden onkin mietittävä mitä tämä sitten tarkoittaa. Kenties paras apu on jokseenkin ivallisessa kirjassa. Schopenhauerin kirja "Taito olla ja pysyä oikeassa: Eristinen dialektiikka." käsittelee sitä miten voidaan voittaa väittelyitä riippumatta siitä onko oma näkemys tosi vai ei. Tämä ei tarkoita että keinoja voisi käyttää vain jos harjoittaa epätotuuksien puolustamista. Schopenhauerin kirja enemmänkin alleviivaa sitä, että käytännön väännöissä sekä toden että epätoden puolustaja väittelevät ja kaikki käyttävät tämänlaisia temppuja saavuttaakseen paremman aseman.
1: Näkemys on mielestäni hyvä pseudotieteisiin. Monesti pseudotieteitä pidetään tyhminä. Kuitenkin itse asiassa monesti pseudotieteet ovat hyvinkin pedanttisesti jäsennettyjä. Niissa annetaan usein paras mahdollinen case sille omalle asialle. Ja sitten tämän punnitsemisen jälkeen lopputulos jää silti köykäiseksi.

Tässä hän mainitsee sen, että on tosiaan järkevää punnita vastapuolen argumentteja hänen omia ehtojaan vastaan. Vaikka itse ei hyväksyisi vastapuolen premissejä niin logiikka on kuitenkin raaka isäntä ; Epätosista premisseistä voi validilla logiikalla saada epätosia johtopäätöksiä. Mutta tosista premisseistä ei saa epätosia johtopäätöksiä muuta kuin virheellisellä logiikalla. Eli jos logiikka on moitteeton ja johtopäätös on epätosi, olisi tartuttava siihen mikä premissistössä on vikana. Näin argumentin kääntäminen on kätevää.

Tällöin rakennetaan analogioita. Nähdään että asiassa1 on jotain hyvin samanlaista asian2 kanssa. Ja näin niitä voidaan käsitellä yhtenä ja samana. Jos haluaa kritisoida vastapuolta, päätyy Schopenhauerin mukaan helposti tekemään yleistyksiä. Eli vastapuolen ehdoja tarkastellaan mahdollisimman laajassa yhteydessä.

Tältä kritiikiltä suojautumiseksi on sitten pilkottava käsitteitä pienemmäksi. Koska muuten kaksoisstandardi pakottaisi muuttamaan taustapremissejä. Ja tähän ollaan yleensä melko haluttomia. Siksi onkin selitettävä miksi asia1 on jotenkin perustaltaan eri asia kuin asia2. Näin esimerkiksi oikeus isään ja äitiin ei olisikaan universaali ihmisoikeus vaan jotain joka koskisi vain suomalaisten lapsia. Islamistien homovihamielisyys voidaan nähdä väkivaltaisena tai muuten erilaisena ja siksi vertailu ei ole asiallista. Näin oman näkemyksen sisältö fragmentarisoituu ja muuttuu vähemmän yleispäteväksi. Argumentit menettävät tällöin toki vaikuttavuuttaan ja vaikuttamisen laajuttaan. Toisaalta ainut toinen keino selvitä tämänlaisista kritiikeistä olisi epämääräistää itse argumenttia ja sen taustapremissistöä niin, että se ei enää sisältäisi yhtään mitään. Silloin soveltamisten laajuus säilyisi mutta sen perusteella ei enää voisi vaatia mitään tiettyä ja sidottua, kuten vaikka "rajoja kiinni".

Tässä mielessä uskallan sanoa että Timonen on hieman väärillä jäljillä. Hän korostaa että Perussuomalaiset ovat fragmentaarisia. Ei että heidän sanomiensa sisältö ei olisi hyvinkin spesifisti tiedossa. Osa tietenkin tietää aika tarkasti PS -henkisen taustafilosofian sisällön. Timonen tarvitsee tätä tarkkuutta demonstroidakseen miten vähän PS -argumentteja voi soveltaa toisissa konteksteissa. Kaksoisstandardit viittaavat taustalla oleviin dogmeihin ja siihen että eri asioita punnitaan tilanteen mukaan eri mittareilla. (Joka voi johtaa vaikka siihen että PS -läisillä ja heidän kanssaan erimieliset saavat eri punnukset, eri oikeudet ja vastaavat.)

Suuri osa PS -kritiikistä nojaakin siihen että PS -politiikka tiedetään. Se voidaan nähdä vaikka seuraavanlaisessa muodossa.;

Me vaadimme Suomalaisten yhteyden. Kansan. Joka on itsemääräämisen ytimessä. Vaadimme että Suomella on samat oikeudet kuin muillakin valtioilla. Me vaadimme maata ja aluetta jossa ylläpidämme ihmisiämme ja kasvavaa populaatiotamme. Vain ne jotka ovat meidän kansanveljiämme voivat olla kansalaisia. Riippumatta siitä, mitä maan ulkopuolinen säädöstö sanoo, vain suomalainen voi kuulua Suomen kansaan. Näin maahanmuuttaja ei voi olla kansalainen. Ne jotka ovat Suomen kansalaisia elävät Suomen lain mukaan Suomessa. Ulkomaalaisia käsitellään ulkomaalaisten lakien mukaan. Vain suomen kansalla on valtaa päättää siitä minkälainen hallinto ja hallitusmuoto sillä on Suomessa. (Maassa maan tavalla ja jos ei pidä maan tavasta, niin maasta pois. Saa muuttaa Pohjois-Koreaan. Paitsi jos ei pidä maan tavasta tavalla joka on PS -ohjelmassa, silloin se on vain poliittista epäkorrektiutta ja demokratian ydin.) Vaadimme että kansalaisten kyykytyksen on loputtava, on saatava riittävä elintaso tekemällä työtä. Jos tämä vaarantuu, on ei-kansalaiset häädettävä valtiosta. Sillä on epäreilua auttaa ei-kansalaisia jos oman maan mummot ja köyhät elävät hallitusleikkurissa. (Sillä että me olemme osana tätä ei ole kohteliasta ottaa puheeksi.) Kaikilla kansalaisilla on samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet. Jokaisen kansalaisen tulee työskennellä joko fyysisesti tai mielellään. Yksilö joka ei tee työtä kansan hyväksi ei saisi hyötyä. Kaikki rahantulo jota ei ole sidottu työhön, tulisi hylätä. Ja koska maan tulevaisuutta uhkaavat sodat ja haittamaahanmuutto, on niiden kautta tienaaminen määritettävä kansanpetturuudeksi, ja kaiken tästä saatavan tulon luovutusta takaisin valtiolle. Eläkkeet ylös ja keskiluokkaa on tuettava! Vaadimme kovaa linjaa kaikkia niitä vastaan jotka haluavat vahingoittaa yhteistä hyvinvointia. Kansanpettureita tulee rangaista, kenties jopa joulukuusella perseeseen. Armeijan tulee olla velvollisuusarmeija. Suomen kansan ja yhteisön on mentävä yksilöllisten etujen yli. Tämä koskee myös uskonnollisia ja seksuaalisia kysymyksiä.

Tai jotain.

"Kuollut kirjain"

Satuin näkemään sivusilmällä islaminoppineen haastattelua, Suomen kielellä. Aiheena oli homoseksuaalien huono kohtelu monissa maissa joissa islam on valtauskonto. Tähän reagointina ei ollut asiantilan kiistäminen. Mikä on hyvä asia. Sen sijaan reagointina oli se, että korostettiin että monissa maissa homoseksuaalisuus on tosiasiassa kriminalisoitu tavalla joka edustaa kuollutta kirjainta. Että julkinen homoseksuaalisuus on se josta tuomiot yleensä tulevat. Koska ihmiset eivät stalkeroi toisiaan ja kerää aineistoa yleisesti, niin käytännössä homoseksuaaleilla ei ole mitään vaikeuksia.

Toki tässä on taustalla "jotain" jota voi pitää järkevänä. "Helsingin Sanomat" kirjoitti 11.8. 1966 siitä miten Suomessa 20-30 homoseksuaalisuutta koskevaa juttua vuodessa. Siihen aikaan homoseksuaalisuus oli rikollista. Siihen aikaan moni ei tiennyt homoseksuaaleista, osittain juuri siksi että vaikka homojen prosenttimäärä on kohtuu vakaa asia, niin näkyvyys ja tunnettavuus eivät ole rinnastettavissa. Jotta tilanne avautuisi ei pidä katsoa että homostelu on räjähtänyt. Pitäisi sen sijaan kysyä että montako kertaa julkisesta homoseksuaalisuudesta jäätäisiin Suomessa kiinni nykyään jos se olisi määritelty rikokseksi. Homot ovat aiemmin peitelleet toimintaansa enemmän. Ja kun ilmapiiri on avoin on muitakin tapoja tunnistaa ja tunnustautua homoseksuaaliksi kuin se että jää miestenkeskisestä panosta julkisilla paikoilla kiinni...

Mutta tästä huolimatta tämä islaminoppineen viesti oli jokseenkin erikoista. (Etenkin kun sen kuuli ihan suomen kielellä suomen televisiosta.) Ja vaikuttaa että toisien silmissä tätä asiaa on jopa katsottu positiivisesti. Itse näen että tässä korostuu muutamakin asia (1) Julkinen homoseksuaalisuus on joka tapauksessa kielletty ja asian korostaminen vain makuuhuoneisiin ja privaattiin on enimmäkseen silmänkääntötemppu. (2) Stalkeroituminen nojaa enemmänkin kansalaisten passiivisuuteen, jos sellaisia olisi enemmän ongelmat nousisivat pintaan. Tämänlaiset asiat taas ovat erilaisen populistisen mekastuksen avulla nopeasti muotiin saatavia asioita.

Näkisin että yksi tärkeimmistä medialukutaitoa koskevista asioista onkin se, että tämänlaisten kiemurtelujen läpi osataan katsoa. Sillä nykyään kaikki kulkee PR -filtterin läpi. En puhu poliittisesta korrektiudesta vaan siitä että myös ja varsinkin poliittisesti epäkorrektit tahot ideologiapesevät sanomisiaan.

Tämä on tärkeää siltäkin kannalta että jos katsotaan mitä tahansa kansanmurhaa, niin niiden tekijät ovat kiistäneet ja vähätelleet niitä. Kansanmurhan tekijät ovat korostaneet että he ovat olleet "niitä todellisia uhreja". Ja valkopesua tehdään myös toiseen suuntaan. Kun Ruandan kansanmurhan kohdalla media puhui "kansanmurhaa muistuttavista" piirteistä, tätä tehtiin sen vuoksi että ihmisoikeussopimuksissa on pykäliä jotka velvoittavat puuttumaan ulkopoliittisesti suvereenien toisten maiden asioihin jos kyseessä on kansanmurha. Kun asiaa ei kutsuta kansanmurhaksi kierretään tätä kohtaa. Ei tarvitse tehdä mitään.

Mitä enemmän tekosyitä ja kiemurteluja, sitä epäilyttävämpää. Mitä enemmän aihetta vältellään, mitä enemmän sitä kiistetään ja mitä enemmän asiantilan olemassaolon tunnustamisen jälkeen vähätellään (prosessin edetessä) niin sen pahempi. Sitä enemmän tästä ideologiasta pitäisi hyvyyden nimessä tulla "kuollutta kirjainta".

Fasismikortin ylikäytöstä

Erilaisia tahoja kutsutaan usein fasistisiksi. Esimerkiksi Suomessa tietyt vasemmistolaiset piirit voivat kutsua poliiseja fasisteiksi. Sanaa kuvaa kaksi asiaa (1) sitä käytetään hyvin epämääräisesti ja leimaavasti (2) silloinkin kun termiä on käytetty osuvasti ja asianmukaisesti, sen sanomisella ei ole juuri mitään merkitystä.

Fasismi on itse sanana tärkeä ja sillä on historialliset juuret. Sillä on syvä kulttuurihistoriallinen merkitys. Ja vaikka ilmiö on jokseenkin "mutkikas" on siihen kuitenkin melko ei-kontroversiaaleja "checklist"-tyylisiä lähestymisiä. Sen tyylisiä mikä löytyy esimerkiksi "Oxford English Dictionarysta". Sen mukaan sana tarkoittaa "An autoritharian and nationalistic right-wing system of government and social organization." Tässä mielessä fasismi on siitä hyvä, että jos natsismissa moni korostaa että natsismi on vasemmistolaista koska se oli kansallissosialistista. Fasismi on määritelmällisesti oikeistolaista.

Toki jokainen mainittu sana, kuten autoritaarisuus, ovat jossain määrin tulkinnanvaraisia. Mutta voidaan sanoa että historiantutkijat voivat aivan asiallisesti puhua Mussolinin ajatusjärjestelmästä ilman että ovat idiootteja. Sanalla on siis jonkinlainen relevantti sisältö, merkitys ja konteksti. Tässä kohden merkitykset ja tarkastelut muuttuvat toki helposti pidemmiksi. Esimerkiksi Umberto Eco listasi 14 eri kohtaa fasismille. Hänestä fasismiin liittyy negatiivinen suhtautuminen kriitikoihin, populistinen ja yksinkertaistettu viestintä, nationalismi jota lietsotaan myös vieraanpelolla, vetoaminen nimenomaan keskiluokkaan, vähemmistöjen oikeuksien käsittely jonain jossa suuret massat hallitsevat koska "kansa on puhunut ja pulinat pois". 

Selvästi suuri osa ihmisistä ei analysoi asioita tämänlaisten checklistien kanssa.

George Orwellin mukaan fasismi -sana on menettänyt merkityksensä. Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen.

Orwellin ajatus on siinä mielessä tärkeä että fasismi on ollut voimakas ja merkityksellinen sana. Fasismi on jotain jota on ymmärretysti haluttu välttää. Ja koska tämä sana on ollut tehokas, sitä on mielellään ylikäytetty koska siihen on liittynyt valtaa. Koska sanalla on ollut merkittävä viittauskohta ja sanaan on liittynyt "jokin ilmiselvä paha", on sanaa ollut tehokas käyttää. Ja juuri tämä luo motiiveja ja keinoja siihen että sanaa ylikäytetään ja väärinkäytetään. Ja näin itse asiassa menetetään tehokkuus kun jotakuta joka on oikeasti fasisti kutsutaan fasistiksi.
1: Sama kielen rappeutuminen tulee toki vastaan muussakin. Natsikortti on sellainen että sen käyttämistä pidetään jopa eräänlaisena "häviön tunnustamisena". Sen sijaan fundamentalismi uskonnossa on jotain joka on vasta ylikäyttövaiheessa. Uskoisin että kyseinen sana tulee vesittymään.

Ja tästä seuraakin juuri se, että fasismisanaa kuvaavat ne kaksi asiaa jotka laitoin alkuun. Fasismi -sanaan suhtaudutaan laajakirjoisesti väärin. Ja väärinkäyttötapoja on kaksi. Yhdet ylikäyttävät ja leimaavat ties mitä tahoja fasisteiksi tai fasistisiksi. Ja toiset taas eivät ota fasismia edes relevanttina mahdollisuutena silloin kun sana olisi relevantti. Mekaanisesti molemmat tiivistyvät yhteen ja samaan virheeseen ; Keskustellaan poliittisesta poterosta sen sijaan että asiat käytäisiin läpi checklistit kädessä...

Tämä toki johtunee nykyajasta jossa lähes kaikessa on kysymys imagosta. Politiikkaa tehdään tämän vuoksi enemmän tunteilla kuin järjellä. (Tai oikeastaan sitä ei tehdä tunteilla vaan nimenomaan negatiivisilla tunteilla.) Representaatio ja konteksti, kuten jengi ja puoluekanta merkitsevät. Informaatio tulee medioista. Hyvin ahkerasti ja hyvin väritetysti. Tämä on tehnyt politiikasta viihdyttävämpää. Politiikanteosta on tullut yleisölaji.

Ja esimerkiksi poliittista korrektiutta ajavia populisteja kuvaa harmittavan usein se, että heidän rehti ja rehellinen politiikantekonsa on enemmän sitä että he avoimesti huutavat tunteitaan ja muotoilevat näitä erilaisiin piikikkäisiin vitseihin, iskulauseisiin ja muihin onelinereihin. Ja tämän vuoksi seuraa helposti se, että jos joku vasemistolainen liberaali ylikäyttää fasismi -sanaa koska se tehoaa yleisön tunteisiin, niin oikeistokonservatiivi vastaa tähän onelinerillä joka ohittaa kaiken fasismi -sanaan liittyvän suoraan turhana läpikäymättä asiasisältöjä. (Esimerkiksi iskulause "niin ja niin monta suurta prosenttia kansasta ei voi olla" ei ole argumentti siitä onko jokin fasismia tai ei ole.)

Francois Debrix onkin kuvannut nykyajan tähän liittyvää ilmapiiriä käsiteparilla Tabloid Realism ; Journalismin, politisoinnin, informoinnin, yksilöllisen mielipidekirjoittelun, viihdyttämisen, mainonnan ja clickbaitin välillä on hämärtynyt. Ja se on tehnyt näin hyvin syvästi.

"Reaali"politiikkaa...

Nykyajan konservatiiviutta kuvaa se erikoinen piirre, että se toisaalta puhuu kovasti sananvapaudesta ja poliittisesta epäkorrektiudesta ja toisaalla puhuu kansallisesta yhtenäisyydestä ja ajaa sitä. Toisaalta se puolustaa moraalisuutta jota maksimalisen sananvapauden ääripää, relativismi, tuottaa. Ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset tuntuvat olevan juuri sille suuri ärsytyksen aihe.

Taustalla on ajatus reaalipolitiikasta. Ja se, että se on mukailtu hämmentäväksi järjestelmäksi. Tämän taustan ymmärtämiseksi on mietittävä metaetiikkaa. Sillä jännittävää kyllä aiheesta ei ilman tätä kulmaa oikeastaan saa mitään tolkkua ; Vaikka tavallaan reaalipolitiikkaa myydään ikään kuin moraalin, hyvän ja pahan tuolla puolen olevana kokonaisuutena. (Jossa kieltämättä onkin Nietzsche-stereotypioiden sävyjä.)

Poliittisesti epäkorrektia hajaantumista ja puoluevaltaa.

Jos otetaan esille tuore PerusSuomalaisilta tullut lausunto ; Siinä Simon Elo puhuu Venäjän hybridisodankäynnistä ja siitä, että "Venäjän harjoittama hybridivaikuttaminen kohdistuu suurimmalta osin Baltian maihin, mutta myös Suomi on saanut siitä osansa. Sodan uhka on hybridivaikuttamisen välineistä järein, mutta esimerkiksi myös erilaisilla valemedioilla on merkittävä rooli kun halutaan järkyttää kansallista yhtenäisyyttä." Tämä on periaatteessa melko yllättävää. Sillä tässä viitattavat valemediat elävät nykyaikana poliittisen korrektiuden vastustamisen ympärillä. Joka taas on ollut PS -linjalle melko tärkeää.

Taustalla onkin se, mikä näyttää olevan Soinin perushaasteena. Hän ajaa populistipuoluetta joka kannattaa riitelevää henkeä. Poliittisen epäkorrektiuden taustalla on individualistis-sananvapaudellienn teema. Populismi taas vaatii taakseen suuria massoja ja niiden liikehdintää on ohjailtava "karjalauman tapaan". Soini on kirjoittanut populismista gradunsa, ja hän on tietenkin ymmärtänyt tämän. Kun Soini esimerkiksi haukkui aikanaan Halla-ahon Moskovan junassa, syynä oli juuri se että populismipuolue ei saisi sirpaloitua. Moni konservatiivi näkikin Soinin ongelmallisena juuri siksi että Halla-aho edusti hyvin vahvasti sitä poliittista epäkorrektiutta jonka oikeutuksella Soini ja hänen puolueensa otti kantaa asioihin joita on pidetty suvaitsemattomina eli liberaalista kulmasta epäeettisinä ja epäkohteliaina.

Nyttemmin PS -massa onkin jakautunut erilaisiin fragmentteihin. Ja nämä fragmentit eivät saa valtaa. Sillä Suomen demokratia on puoluepolitiikkavetoista. Ja puoluepolitiikassa valta ei ole pelkästään sitä kuka kannattaa mitäkin mielipidettä eniten. Jos puolueet sirpaloituvat pienpuolueiksi, saattaa käydä niin että mielipidejakauma ei muutu juurikaan. Mutta asioita ajamaan pääsevien poliitikkojen määrät muuttuvat. Ja se mitä nämä poliitikot saadaan keskusohjatusti tekemään muuttuu vielä enemmän. Näin PS:puolueen kannattaakin koota rivejään ja iskeä sellaisia asioita joita monet heidän kannattajansa ja etenkin ex-kannattajansa ajavat. Kun jotkin vaihtoehtomediat jakavat heidän mielipiteitään sisäisesti, yhteinen rintama heikkenee ja tulevissa vaaleissa ei saada mitään tosi isoja jytkyjä. Tai muitakaan asioita.

Kun mietitään konservatiiviutta tässä kulmassa "jossa on oikeistolaisia mausteita" - monien mielestä jopa äärioikeistolaisia mausteita - voidaan huomata, että jos katsotaan erilaisia PS -edustajia ja sen reunamilta syntyneitä puolueita - kuten Muutospuoluetta - voidaan huomata, että ne tarjoavat hieman erilaisia näkökulmia siihen mitä ylipäätään tarkoittaa olla hyvä kansallismielinen konservatiivi (oikeistolaisilla mausteilla). Tämä johtaa erikoisiin tilanteisiin vaaleissa.

Jos jokin poliittista epäkorrektiutta ajava puolue näyttää saavan vähemmän ääniä kuin PS -puolue, niin kannattaisiko sen kannattajien äänestää silti Timo Soinia? Timo Soini kun ei toimiltaan oikein edusta mitään poliittista epäkorrektiutta. Hän osaa keksiä hauskoja sloganeita mutta moni näkee että hänen keskusjohtajuusasenteensa on haaste.

Tästä saadaan äänestyskäyttäytymistä koskeva dilemma

Jos kukaan poliitikko jolla on mahdollisuuksia päästä valtaan ei edusta sinua, pitäisikö jättää äänestämättä, äänestää sitä josta pitää eniten vai äänestää sitä joka haittaa eniten sitä joka edustaa itseä kaikista huonoiten.

Utilitaristi, joka katsoo kokonaishyvää, voi ajatella että yhtenäisyydessä on voimaa. Ja tässä näkökulmassa äänestetään "pienintä kahdesta pahasta". On äänestettävä sitä joka on vähemmän huono kuin vaihtoehtonsa. ; Tässä tilanteessa saattaa käydä jopa kuten viime presidentinvaaleissa. Osa äänesti Sauli Niinistöä siksi että hän "ei ollut se homo". Jos ei halunnut homoseksuaalia presidentiksi oli äänestettävä Niinistöä. Vaikka Niinistö edustaisi montaa muuta asiaa josta ei itse pidä.

Toisaalta äänestysprosentti on myös vahva legitimoinnin lähde. Jos maassa on suurikokoinen "nukkuvien puolue" demokraattinen mandaatti on selvästi pätevä mutta jollain tavalla vähemmän vahva. Sen sijaan jos moni antaa äänensä, se antaa helposti legitimointia myös ihmiselle. Näin ollen esimerkiksi jos moni poliittisesti epäkorrekti katsoisi että Muutospuolue ei tule saamaan riittävästi ääniä ja tässä mielessä laskelmoisi ja jättäisi Muutospuolueen äänestämisen. Jos ideana olisi että ei hajaannuttaisi ja jaettaisi valtaa niin että olisi "kaksi hyvää häviäjää", voidaan keskittämällä saada aikaan "iso jytky". Jos mahdinhimossa moni keskittäisi valtaa PS:älle ja Timo Soinille, kävisi helposti niin että runsas äänivyöry antaisi Soinin keskusjohtamiselle mandaatin. Kun hänhän oli niin suosittukin. Näin ollen äänestyslipuke alkaisi merkitsemään monia sellaisia asioita joita äänestäjä ei ole sen tarkoittanut ajavan.

Kysymys ei ole siitä onko Muutospuolue häviämässä vaaleissa. Tai edes onko se  vähemmän suosittu puolue. Kysymys on siitä miten suhtautuu äänestämiseen. Äänioikeus on siitä jännittävä asia että siihen ei ole sidottu minkäänlaista argumentaatiopakkoa. Ääntä ei edes tarvitse miettiä. Sen voi antaa vaikka nopalla. Kuitenkin käytännössä "väärin äänestäminen" jossain määrin tunnetaan. Perusteluissa nousee esiin se, että ihmiset (a) äänestävät vääriä mielipiteitä ja puolueita ja (b) he lähestyvät politiikkaa liian moralistisesti tai haihatellen tai muuten realiteetit unohtaen. Ja kyllä näitä voi jotenkin ymmärtää.

Voidaankin nähdä että on erikoita huomata että "reaalipolitiikkaa" myydään helposti jonain jossa ei haihatella moraalisesti. Mutta kuitenkin se on lähinnä utilitaristista ajattelua jossa korostetaan rahaa ja taloutta. Ratkaiseva kysymys ei ole se, toimitaanko moraalisesti haihatellen vai moraalin ulkopuolella ilman ideologioita. Kysymys on siitä minkälaista moraalia sovelletaan.

Ratkaiseva kysymys koostuu juuri sen tyylisistä eettisistä kannanotoista kuin "täytyisikö meidän valita pienempi kahdesta pahasta". Jos vastaa "kyllä" on utilitaristi. Jos ei, nojaa vaikka Jeremy Brennanin ajatukseen siitä että ääni on kannanotto siitä että äänestetty noin yleisesti ja aika laajastikin ajaa niitä asioita joita äänestäjä kokee yleiseksi hyväksi. Jolloin on aivan perusteltua vaikka jättää äänestämättä - tai äänestää vaaleissa jotain häviävää pienpuoluetta - vaikka tästä seuraisi se että kaikista huonoin ja epämiellyttävin edustaja saisi lisää valtaa.

Kysymys onkin tavallaan siitä että olemme tilanteessa jossa utilitaristi ajattelee taloudellista hyötyä ja näkee että maahanmuuttajat ovat taloudellinen ongelma. He eivät näe investoinnille katetta. "Vastapuoli" taas ei laske tämänlaisia asioita eikä pidä niitä tärkeinä. Erikoista on se, että maahanmuuttokriittiset ovat yleisesti pitäneet politiikkaa etiikan ilmentämispaikkana tavalla jossa on relevanttia puhua vaikka siitä miten liberaalit mädättävät moraalia. He ovat olleet yleisesti muutenkin huolestuneita moraalin rapautumisesta ja maallistumisesta nykyaikana. Ja toisaalta he itse kuitenkin kokevat erityisen ongelmallisina perinteiset moraaliset instituutiot, kuten kansainväliset ihmisoikeuslajit, ja korostavat talousasioita.

Tämä olisi helppoa nähdä rappio-nihilisminä. Mutta tosiasiassa tässä on taustalla lähinnä hyvin erilainen moraalijärjestelmä. Sellainen joka on lähtökohdiltaan sen verran totutusta poikkeava, että se itse asiassa vaatii kulttuurirelativismia saadakseen olla olemassa. Poliittinen korrektius ja sananvapauden kunnioittaminen ovatkin niitä tahoja joilla tämänlaiset asiat elää. Onkin hieman erikoita huomata että reaalipoliitikko-PS helposti puree ensimmäisenä tätä kättä joka sitä ruokkii. Kenties siksi että sananvapaus on maassamme vielä sen verran vahva että meillä on valemedioita jotka eivät ole by definition laittomia vaikka poliittinen valta pitääkin niitä kansallista yhtenäisyyttä uhkaavina. Uhkaa ei ole että tämä ydin saataisiin tuhottua joten oma olemassaolo ei vaarannu. Hajaannus syntyykin sitten heikompien asioiden yhteydessä. Kansainväliset ihmisoikeuslait näyttävät olevan näitä.

Jos maalari maalaa, muurari muuraa niin Mestari...

Sakari Timonen kirjoitti siitä miten PerusSuomalaiset olisivat henkilökultti. Olen paljolti yhtä mieltä siitä että Suomessa on vihaa lietsovaa ja leimaavaa keskustelua. Jossa on vahva ja dikotomioita luova viholliskultti. Jossa opinkappaleita toistetaan ja jossa toiston asenne on tärkeämpi kuin toiston eksakti sisältö. (Joskin ongelmatapauksissa puolustaudutaan "en sanonut mitään tuollaista" -hengellä.)

Olen kuitenkin Timosen kanssa hyvin erimielinen yhdestä asiasta. "Jos villitsemänne joukot oikeasti lähtevät liikkeelle, niin asetutteko johtoon, kuten teidän kuuluisi tehdä? Vai luikitteko karkuun pesemään käsiänne, kuten epäilen? Jos asetutte johtoon, niin mikä on päämääränne? Riittääkö muslimien kimppuuun käyminen vai joutuvatko raivon kohteeksi myös kaikki vähänkään poikkiteloin asettuvat? Ja tärkein kysymys: Mitä teette siinä vaiheessa, kun laillinen esivalta valjastaa oman väkivaltakoneistonsa tukahduttamaan kapinaa? Näihin kysymyksiin ei koskaan tule vastausta. Mestari opetuslapsineen jatkaa kansan kiihottamista väkivaltaan, mutta ei koskaan ota vastuuta. Se vastuu kuuluu ”humalaisille yksinäisille susille”, kuten virallinen luonnehdinta kuuluu."

Käytän tässä jatkossa fasismi -sanaa. Sana on kieltämättä siitä hankala että se itsessään on sana joka on usein dikotominen. Ihmiset käyttävät sitä asenteella eivätkä asiasisältönä. Tässä puhun fasismilla sellaisista liikkeistä jotka kattavat Hitlerin natsi-saksan ja Mussolinin italian ja itse asissa jopa Stalinin kommunismin. Niissä on nimittäin paljon yhteisiä piirteitä. Ja ne ovat kiinnostavia. Etenkin koska niihin liittyy ajatus henkilökultista.

Nähdäkseni fasistiset liikkeet ovat perinteisesti noudattaneet kaavaa;
1: Otetaan keulakuva, vahva johtajahahmo joka kokoaa joukot taakseen.
2: Puhutaan kansanjoukkoja taakse tunteisiin vetoamalla. Rakennetaan yhteinen vihollinen. Tämä on siitä mielenkiintoinen kohta että se on usein kansallista. Itse asiassa tämä askel on populistinen. Tämä ei tarkoita että kaikki populistit olisivat fasisteja. Mutta se tarkoittaa sitä että kaikki fasistit ovat populisteja.
3: Järjestetään omat poliisista ja armeijasta poikkeavat "sisäiset turvajoukot", normalisoidaan ne. Aluksi ne voivat olla jotain joka muistuttaa enimmäkseen katumellakoitsijoita. Mutta niistä saadaan perusta esimerkiksi "sisäiselle poliisille" jotka "vierailevat" ihmisten luona yöaikaan. Näin poliisin ja armeijan rakennemuutoksia ei tarvitse vääntää. Muutokset saadaan aikaan näiden "sisäisten turvajoukkojen" käytänteistä, ikään kuin puhtaalta pöydältä ilman vanhan järjestelmän juridisia ja eettisiä rajoitteita.
4: Sitten saavutetaan valta-asema ja aletaan pelaamaan sisäisiä kiistoja, oman puolueen välistä kilpailua. Pidetään kannattaja-luottomiehet varpaillaan.

On hyvä huomata että PerusSuomalaiset ovat selvästi alkujaan nousseet juuri Soinin taakse. Ja prosessi on edennyt "sisäisiin turvajoukkoihin" asti. Mutta prosessi poikkeaa siinä mielessä että Soini ja Mestari Halla-aho eivät enää olekaan niitä keulakuvia siinä mielessä kuin karismaattisen johtajan taakse jäsentäytynyt fasismi on perinteisesti rakentunut.

Soini näyttää jopa pitävän itseään erillään tästä pahimmasta mekastelusta niin että ei ole näille enää keulakuva. Olisi helppoa mennä mukaan ja "tarjota kansalle mitä kansa haluaa" eli seurailla MV -lehden uusimpia virtauksia. Häntä pidetäänkin jo "rasitteena". Soini on tässä mielessä jäänyt jalkoihin.
1: Tämä on kenties ollut hänelle pettymys. Sillä hänen populismia koskeva gradunsa viittaa siihen että toiminta on ollut suunniteltua. Gradu sanoo suoraan että "Populismi on perinteisesti erilaisten itsensä syrjäytyneiksi tuntevien ihmisten aate." Ja että "Vähäväkiset ovat vain muuttaneet maaseudulta kaupunkilähiöiden pubikansaksi. Siellä ovat nyky-Suomen passiiviset itseensäsulkeutuneet jurnuttajat." Ja "Populismi on tavallisesti korostetun kansallista ja se heijastaa kunkin yhteiskunnan ominaispiirteitä. Populismi on kansan aate, mutta se vaatii lähes aina karismaattisen johtajan tai intelektuelliryhmän johtajakseen." Soini ei siis ole syyntakeinen ja epäanalogia voidaan nähdä myös Soinin epäonnistumisena. Tosin tästä gradusta saadaan argumentti siihen miksi populistinen puolue voi viitata siihen että "yksinäinen susi" tekee sitä ja tätä. Kun syrjäytyneet ovat oman liikkeen kannatuksen ytimessä, niin tämä selitys tulee luonnollisesti ikään kuin kaupantekijäisiksi.

Halla-ahokin on jotain joka ei näytä karismaattiselta johtajalta. Toki hänen asemansa on vahvempi kuin Soinin. Siksi Timonenkaan ei puhu siitä että rasistinen liikehdintä olisi Timo Soinin takana. Sillä juuri kukaan ei enää nykytilassa voi uskoa sellaiseen. Minusta kuitenkin näyttää siltä, että johtajahahmon sijaan on alettu seuraamaan "yhtä uutislähdettä". Johtajan sijasta on alettu seuraamaan luonteeltaan tuuliviirinomaisempia vaihtoehtouutislähteitä, erityisesti MV -lehteä. Mikä kyllä sinällään kutsuu taakseen sitaattia Soinin gradusta "Tiedon taso ja valistus ovat populismin pahimmat viholliset."

Näin ollen kenties se että Halla-aho ja Soini eivät ole ottamassa ja kantamassa vastuuta onkin kenties se ainut positiivinen askel koko prosessissa. Kenties. Paljon optimismia sanottu minulta.