Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kangasniemi. Näytä kaikki tekstit

torstai 12. helmikuuta 2015
Raiskaus on hauskaa?
"Fifty Shades of Grey" on avannut sadomasokismin yleisesti hyväksytyksi. NYT -liite käsitteli tätä kulttuurinmuutosta. Muutosnopeus perversiosta hauskaksi fetissiksi on tapahtunut hirveän ripeästi. "Sadomasokismi, transvestismi ja fetisismi poistettiin Suomessa tautiluokituksesta vasta vuonna 2011. Neljä vuotta sitten alistusleikkien harrastaja sai Suomessa siis vielä sairausdiagnoosin." On jossain määrin mielenkiintoista että ihmiset ovat aikaisemmin olleet sairaita ja sitten he ovat terveitä. Eivätkä he ole muuttuneet välissä, sen sijaan lääkärit ovat vain päättäneet heidän olevan terveitä.
Kiinnostavaa asiassa on tietenkin se, että asia on tasa-arvokysymyksen kannalta haasteellinen. Jossain määrin perversioiden hyväksyntä kertoo suvaitsevaisuudesta ja tätä kautta seksuaalisesta tasa-arvosta. Mutta on kuitenkin hämmentävää että naiset ovat olleet kiinnostuneita em. sadomasokismikirjasta. Sillä siinä on kuitenkin mieshahmo joka on nähtävissä heteronormatiivisena ja sovinistisena. "Alan harrastajien mielestä kirjat eivät myöskään edusta turvallista ja vapaaehtoista BDSM:n harrastamista, sillä toisin kuin kirjoissa, todellisuudessa alistaminen ja alistuminen tapahtuvat BDSM-suhteessa aina kummankin osapuolen suostumuksella." Mikä kertoo että kirjassa alistaminen ja alistuttaminen ei ole vapaaehtoista.
"Ylioppilaslehti" kuvaakin sitten kolumnimuodossa sitä miten nainen voi intoutua juurikin materiaalista joka voidaan nähdä raiskauspornoksi. Ja jossa nimenomaan nainen on alistettuna ja raiskattuna. Kolumnisti (nainen) kertookin että "Seksuaalisuuteni on ollut liian rankassa ristiriidassa sen kanssa, mitä minulle on opetettu oikeasta ja väärästä käytöksestä, toisen ja itsensä kunnioittamisesta ja tasa-arvosta sukupuolten välillä." Kolumnisti leikittelee siitä että pitäisi kenties irtautua siitä että seksifantasiat nähdään alistamisen kautta "Seksuaalisuuden historiasta kiinnostuneen hollantilaistutkijan ja homoaktivistin Gert Hekman mukaan tasa-arvon ideologiaa ei välttämättä pitäisikään tunkea jokaisen ihmisen makuuhuoneeseen. Seksillä ja tasa-arvolla ei ole tekemistä toistensa kanssa" mutta päätyy sitten kuitenkin "Aitoa tasa-arvoa vain olisi se, että voi valita vapaasti ne roolit, joissa viihtyy, sängyssä ja sen ulkopuolella. Siksi jokaisen, ja uskoakseni erityisesti jokaisen naisen, tulisi omistaa omat nautintonsa ja fantasiansa, olivat ne miten epäkorrekteja tahansa."
Tämä puoli on hyvinkin relevantti. Sillä jos mietitään raiskausta ja raiskausfantasiaa, niin ihminen näkee niiden välillä kuitenkin eron. Kuvittelun ja todellisuuden välinen ero on hyvin oleellinen ja se tekee eron roolipelaamisen ja leikkimisen ja skitsofrenian tai ääriuskonnollisuuteen vajoamisen välillä. Ihmiset kyllä tietävät eron. Haasteena tässä on sitten se, että ei ole ollenkaan tavatonta, että viihdettä tuomitaan siten kuin tätä eroa ei olisi. Suurimpana ongelmana on se, että jos tämän "ajan hengen mukaisen" ajatuksen S/M -seksuaalivähemmistöistä ottaa keskiöön, voi huomata että se itse asiassa purkaa pohjaa hyvin monelta feministiseltä keskustelukulttuurilta. Kun Sarkeesian tuomitsee tietokonepelit sovinistisina, hän tarvitsee henkeä jossa tätä eroa ei ole. Samoin kun feminismin parissa vaikkapa MacKinnon on torjumassa torjumassa pornografiaa, on viihde pakko nähdä "porttina todellisuuteen".
1: Itse asiassa tämä koskee kaikkea moralistista sensurismia. Kommunistit näkevät usein kansan propagandan kohteena jotka eivät kykene analysoimaan mediaa. Ja sitten toisaalta esimerkiksi Tapio Kangasniemi vihaa kaikkea ei-kristillistä fantasiaa. Hän kertoo "Magia lastenkirjallisuudessa" -teoksessa että. Harry Potter -kirjat sotkevat fantasian ja toden (s. 34), eivätkä ole moraalisesti yleviä (s. 40) Logiikka kaikessa sensurismissa on hyvin sama. Se nimetään suojeluksi.
Koska näkökulmani on tässä blogauksessa pääasiassa feminismiin suuntautunut, voisin ottaa tästä esiin sen, että tämänlaiset seksuaalivähemmistöasiat ovat käteviä. Sillä feminismissä on suuntauksia joissa yritetään irrottautua sukupuolinormeista. Niiden kautta on hyvin vaikeaa käsitellä esimerkiksi sukupuoltaan korjaavia, etenkin kun tässä liitetään paljon ulkoisiakin piirteitä tähän sukupuolen korjaamiseen.
Lisäksi seksuaalisuuden ... poliittinen epäkorrektius ... iskee pahiten evoluutiopsykologian puolelle. Moni esimerkiksi pitää epäeettisenä että evoluutiopsykologi yhdistää neoteeniset piirteet joksikin mitä miehet haluavat. Siinä kun haetaan nuoria ja neitsyitä. Se, että tässä selittää että K -strategiaisena ihmisen lapsi vaatii sikana huoltoa. Mies joka panostaa jälkeläiseen joka ei ole oma "menettää resursseja" kelpoisuusmielessä. Ja tunnettu fakta on että nainen tietää biologisen yhteyden, mies tietää vain mitä on mennyt sisään. Ja koska nuorempi todennäköisemmin ei ole jo raskaana ja todennäköisemmin sillä ei ole sukupuolitauteja. Feministien puolella helposti nähdään että tämä tavallaan antaa sovinistille luvan valittaa siitä että "akka rupsahtaa" ja kohdella ihmistä huonosti. Se, että selitetään miksi tietyt toimintatavat ovat yleisiä muuttuvat näissä piireissä hyvin helposti vastustettaviksi eettisiksi konsepteiksi. Tämänlaiset selitykset kun kertovat että ihmisillä on preferenssejä jotka sitten johtavat siihen että tästä piirteestä voidaan tehdä pornoa helpommin kuin toisenlaisesta. Ja tämä ei sitten enää olekaan aivopesumateriaalia joka siivoamalla saataisiin seksuaalisuudesta eettistä ja poliittisesti korrektia.
Tokin on pakko huomauttaa että tässä asiassa on yksi poikkeus. Ja se poikkeus tuntuu olevan poikkeava kaikille. Jos nimittäin mietitään miehen raiskatuksi tulemista, riippumatta sitä onko se homoseksuaalista vai heteroseksuaalista, sitä pidetään hauskana. "Ylioppilaslehden" (toinen) artikkeli sitten kertoo juuri tästä. "Raiskaus ei koskaan ole vitsi, sanotaan. Paitsi silloin, kun sen kohde on mies." Viihteessä onkin käytetty paljon kohtauksia joissa miehen kanssa harrastetaan seksiä ilman tämän suostumusta. Ja tätä pidetään jotenkin huvittavana. Olipa kyseessä vankiloiden saippua-ansa tai romanttiseen komediaan liitetty kohtaus jossa nainen tunkeutuu miehen huoneeseen. Ja tässä ei ole kysymys siitä että tästä ei saisi tehdä viihdettä. Miehen raiskaamisessa on erikoinen asenne. Vitsejä tehdään usein nimenomaan raskaista aiheista "Monet loistavat stand up -koomikot kertovat hulvattomia vitsejä kuolleista vauvoista, insestistä ja joukkomurhista. Esimerkiksi Aristokraatit-dokumentissa joukko koomikoita kertoo kukin oman versionsa kuuluisasta vitsistä, jonka päätarkoituksena on olla mahdollisimman rivo, ällöttävä ja järkyttävä. Aiheina voivat olla esimerkiksi insesti, raiskaus, koprofilia, nekrofilia, eläimiin sekaantuminen ja murhat" mutta miesten kohdalla kyse ei ole siitä että asia nähdään kaameutensa kautta hauskana jossain satiirissa tai komiikassa. Vaan se on sitä miten asiaan suhtaudutaan kun raiskaus tapahtuu oikeassa maailmassa. "Miehiin kohdistuvaan seksuaaliseen väkivaltaan puolestaan suhtaudutaan julkisessa keskustelussa ja mediassa lähes yhtä kepeästi kuin komediaelokuvassa. Sitä on usein vaikea ottaa todesta. Lähipiirissäni suorittamani pikaisen gallupin perusteella moni mies sivuuttaa asian naureskellen, koska miestä nyt ei vain voi raiskata." Aito miehen raiskaaminen on siis jotain joka nähdään fantasiana. Jonain joka on yhtä aito tilanne kuin sadomasokistisen runkkausfantasian naisia alistava mies on "todellinen" naisille. "Miehiä kuitenkin raiskataan elokuvien lisäksi myös todellisuudessa. Ei yhtä usein kuin naisia, mutta yhdysvaltalaisen RAINN-järjestön mukaan vuonna 2003 yksi kymmenestä raiskauksen uhrista oli mies, ja noin kolme prosenttia amerikkalaismiehistä oli joutunut raiskauksen tai sen yrityksen uhriksi. Jostain syystä siitä ei kuitenkaan liiemmin puhuta. Ongelmana on kyvyttömyys nähdä mies uhrina." Näihin tilastoihin joutuminen onkin varmasti absurdi kokemus jota ei halua omalle kohdalleen (etenkään raiskauksen lisäksi).
Minä tietysti kannatan raiskausvitsejä, myös miestenraiskausvitsejä. (Sen lisäksi että kirjoitan itsekin raiskausteemaista "huumoria", esimerkiksi hikipediaan.) Mutta tässä pointtina onkin juuri se, että on tyhmää olla moralisti jossa fantasiaa pidetään totena. Mutta aivan yhtä tyhmää on olla antimoralisti siksi että pitää todellisuutta fantasiana.
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Kristillinen mielikuvitus? - Siinä vasta mainio keksintö!
Jason Rosenhouse toi esille erään uskovaisen rakentaman omituisen haasteen ateisteille. Ytimessä oli omituinen teoria ateismista. Ateismissa olisi kysymys vallasta ja statuksesta. "A few days ago I asked why not become religious, if it will give you a better life, even if the evidence for religious beliefs is weak? Commenters eagerly declared their love of truth. Today I'll ask: if you give up the benefits of religion, because you love far truth, why not also give up stories, to gain even more far truth? Alas, I expect that few who claim to give up religion because they love truth will also give up stories for the same reason. Why? One obvious explanation: many of you live in subcultures where being religious is low status, but loving stories is high status. Maybe you care a lot less about far truth than you do about status." ; Ytimessä on siis väite siitä että jos ateisti on aidosti ateisti, hän ei voi uskoa epätosiin tarinoihin, joten hän ei voi lainkaan nauttia tarinoista. Uskonto antaa tarinat ja niihin arvon. Se, että ateistit nauttivat kuitenkin tarinoista kuvaisi sitä miten heissä olisi sittenkin sisällä jumalannälkä. ; Ja tietenkin ateisti voisi saada enemmän kun saisi tarinat.
Tämä on niin omituinen lähestymistapa, että se ansaitsee hieman syvempää moitetta. Ei siksi että näkemys olisi uusi tai uniikki. Vaan koska se on erittäin mielikuvitukseton ja samalla onnistuu olemaan hyvin monella tasolla aivan käsittämättömän huono.
Voiko ateisti pelata roolipelejä?
Ensi alkuun olin aivan ihmeissäni. Olen nimittäin "aivan liian tottunut" siihen että roolipeli ja fantasiakirjallisuus on uskovaisten hampaissa. Niitä pidetään pahimmillaan suoraan saatananpalvontana. Mutta onneksi useimmiten lähinnä vaarallisena. Usein varoittelujen henkenä on "todellisuudentajun vääristyminen". Eli se, että fantasiakirjallisuudesta ja roolipelaamisen tarinoista pitäminen jotenkin ajaisi siihen että olisi vaikeampaa sanoa onko jokin tapahtuma totta vai ei. On kenties kuitenkin hyvä huomata, että tästä ennakkoihmetyksestä kannattaa vain jatkaa eteenpäin koska (a) ateistit pelaavat aika useinkin roolipelejä ja (b) valtaosa uskovaisista ei kuitenkaan edusta totaalisesti tätä fantasiabannaamisen ideaa.
Onkin siksi hyvä käsitellä erilaisia näkemyksiä (sekä niitä joissa fantasiaa bashataan että niitä joissa ei). Voidaksemme vastata haasteeseen on vastattava haasteeseen. Ja samalla tulee näytettyä miksi koko haaste on turha ja typerä ja että vastaamisen syynä ei ollut kysymyksen erinomaisuus, vaan pelkästään vastaajan hyvä tahto. On nähty vaivaa ja kulutettu ainutkertaista elämää jotta voitaisiin vastata kysymykseen. Kun kysymys on näin huono, syy voi olla vain ihmisen kunnioittamisessa. Kysyjä nähdään sen arvoiseksi että vastaus kannattaa vääntää. (Kun kysymyksellä ei ole ansioita, pitää ansio saada jostain tai muuten se jäisi vastaamatta.)
Haluatko toden maailmankuvan vai hedonismia?
Ensinnä voitaisiin esittää että jo tuo lähtökohta on omituista uskomiseen uskomista. Nykyään ei ole tietysti hienoa esittää että Jumala todistettaisiin tieteellisesti. Siksi uskon puolustus onkin hyvin usein mennyt sille tasolle että uskomisella saavutetaan jotain. Tässä onkin tarjolla vaihtoehdot "elämä rationaalisesti todisteiden mukaan, elämä totuuden mukaan" ja "hedonistinen ja nautinnollinen elämä". Tämä on nykyajassa erittäin luonteenomaista. Ja kummallista kun muisteaan että uskonnon perinteinen funktio on paheksua kaikenlaista hedonismia. En malta olla huvittumatta siitä että ateismi, joka sentään rakentuu älylliseen ytimeen jossa Jumalaa pidetään huonona teoriana (kenties he tekevät tämän väärin mutta he sentään pyrkivät pitämään empiristisen ja rationaalisen todistamisen ytimessä) jolloin ateisminkritiikkiä tehdään tämän maailmankuvan ehtojen ulkopuolelta. Pohjimmiltaan "mielikuvituksen vuoksi uskomiseen uskominen" on argumentti jossa sanotaan että toisten valitsema rationaalinen elämäntapa on huonoa elämää, sen sijaan että osoitettaisiin että sen perusnäkemys olisi perustellusti todistettu väärässäolevaksi.
Ja koska status voidaan mainita yhtenä nautinnonhakuisen elämän osasena, ja koska statuskiipiminen on jo nostettu esille ateistejen kohdalle ja negatiivisena asiana, on luontevaa jatkaa tästä eteenpäin ; Haasteessa ei huomata että USA:ssa, jossa esittäjä elää, statusta saa juuri kaikkea muuta kautta kuin ateismista. Ateistit ovat siellä tutkimusten mukaan peräti halveksituin ja vähiten luotettu ihmisryhmä. Tämä muistuttaakin että tässä on elämäntapakysymys ; Totuus ei ole suosittua koska sitä pidetään tylsänä ja kylmänä. Sen sijaan uskonto on suosittua ja sen kautta saa korkeaa statusta. Näin koko statuskiipiminen itse asiassa ampuu esittäjää itseään jalkaan. Jos statuskiipiminen ei ole relevanttia, hän haaskaa lukijan (minun) aikaa tyhjänhauhamiseen ilman päätä ja häntää. Jos se taas on relevanttia, sen pahempi hänelle itselleen.
Ateisti ; Oletko valehtelija vai ali-ihminen?
Ei itse asiassa ole kovinkaan vaikeaa huomata että koko "mielikuvitushaaste" on varsin omituinen ad hominem -argumentti joka voidaan nähdä kahdessa vaiheessa. Haastaja ei nimittäin tajua että jos puhutaan ihmisistä, voidaan ihmisiin soveltaa yleistä induktiota. Hän vaatii että ateistit joutuisivat oikeuttamaan itselleen tunteet. Kuitenkin kun tajutaan että ihminen ei todellakaan määrity ideologiansa kautta, vaan on itse asiassa biologinen olento jolla on uskomuksia, on selvää että tunteet ja ajattelukyky ja esimerkiksi näkökyky ovat nimenomaan sitä "rautaa" (vai pitäisikö sanoa "lihaa"). Ei ateistejen tarvitse erikseen puoustaa että heillä olisi tunteet. Heillä on täsmälleen samat biologiset ja neurologiset rakenteet kuin muillakin.
Jos ateistilta löytyy vaikka peilineuroneja samaan tapaan kuin muiltakin, on selvää että he reagoivat toisten ihmisten liikkeisiin samalla tavalla kuin muutkin. Heillä siis on sympatian, empatian ja samastumisen kyky siinä missä muutkin. Haasteen antaja maalaakin siksi itsensä nurkkaan. Hänen täytyisi selittää että miksi ateisteilla ei olisi mielikuvitusta eikä voisi olla mielikuvitusta.
Kun tämän tiedostaa, ei ole vaikeaa huomata että hän rakentaa ideologisella ihmeellisellä omintakeisella oman maailmankuvansa kautta rakennellen määritelmän mielikuvitukselle, ja määrittelee tätä kautta ihmiset joko luokkaan "aidosti ateisti ja elää laihaa elämää koska ei kykene tuntemaan aidosti" ja "teeskentelee ateistia koska jumalannälkä ilmenee fantasiasta nauttimisen kautta." Tässä ongelmana onkin se, että kun käytetään maailmankuvallisia lähestymistapoja, ateistit olisi määriteltävä ateistien kriteereillä. Näin ollen haastajalla ei ole valtaa tehdä sitä päätelmää mitä hän tekee. Vaihtoehtona on ottaa objektiivinen taso, mutta silloin pamahdetaan siihen jo esillenostamaani biologiseen ja fysiologiseen puoleen ja koko argumentaatio romahtaa. Eli jos asiaa lähstytään objektiivisesti tai maailmankuvallisesti johtaa siihen että "mielikuvitushaaste" romahtaa epäloogisuuteensa. (Tapa on vain tilanteissa erilainen.)
Haaste onkin siksi omituinen kysymys on yhtä huono kuin kysymys "Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi?" johon sitten vaaditaan "kyllä vai ei" -vastaus. Kysyjä määrittelee uteluissaan pelikentän "kruuna - minä voitan, klaava - sinä häviät" -tasolle. Tämänlaiset kysymykset kertovatkin lähinnä kysyjän halveksivasta asenteesta ja innosta hakata "vääräuskoisia" hakkaamisen riemun vuoksi.
Valheen ikkuna, totuuden ikkuna.
Jason Rosenhouse nostaa esiin sen että on oikeastaan vaikeaa nähdä mikä yhteys on siinä että rakastaa totuutta ja rakastaa fiktiota samanaikaisesti. "I don't see the connection between loving truth and not reading fiction." Kun yhteys nähdään rakennetaan usein omituinen yhteys jossa fiktio määrittyy joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti valheeksi. Eli jos rakastaa totuutta ei voi rakastaa epätotuutta. ~ Kuitenkin jokainen elokuvissa käynyt tai lapsilleen satuja lukenut tietää että eläytyminen tarinaan on eri asia kuin se, että luulee tarinan olevan totisinta totta. (Jos esittää väitelauseen X ja perään "tämä lause epätosi" ei tarvitse luopua totuudesta tai lauseen X lausumisesta vaikka ei lauseeseen X uskoisikaan.) Itse asiassa mielikuvituksen määritelmäksi voidaankin asettaa se, että se eroaa psykoosista siten että psykootikko ei erota totuutta ja mielikuvitusta toisistaan kun taas fantasiassa ero on selvä. Näin ollen ateismi näyttäytyykin peräti terveen järjen satamana jossa vältetään skitsofreenisuus.
Ylläolevaa fiktion määrittely valheeksi näyttää entistä omituisemmalta jos se yhdistetään klassiseen kristilliseen suhtautumiseen fantasiakirjallisuuteen, tarinoihin ja vaikkapa Jeesuksen vertauksiin. Niissä puhutaan usein siitä miten tarina on "ikkuna totuuteen". Puhutaan vaikkapa mahdollisista maailmoista ja niiden käsittelystä. Näin fiktio ei itse asiassa määrity valheeksi. Esiin nousee esimerkiksi C. S. Lewis, jonka maailmankuvassa fantasiakirjallisuus on puhetta toisesta maailmasta jota voidaan tehdä vain sen ainoan tietämämme toisen maailman, Jumalan maailman, kautta. ~ Jos näkemys olisi tämä, niin silloin ateisti voisi todellakin rakastaa fiktiota, koska rakastaessaan totuutta hän luonnollisesti rakastaa ikkunaa totuuteen.
Tosin fiktion määrittely totuuteen näyttää kristityille hankalalta. Oteaan esimerkiksi C.S. Lewis. Hänen kirjoituksensa ovat fantasiakirjallisuudelle merkittäviä lähinnä siksi että hän oli ensimmäisiä. Lewisin "Narnia" -kirjat eivät onnistu nousemaan allegoriatasoa syvemmille tasoille. Eikä hänen "Paholaisen kirjeopistonsakaan" onnistu kohoamaan alleviivaavaa dogmaattisuutta paremmaksi, sitä mainostetaan nykykristittyjen parissa "käänteisenä" ja "epäsovinnaisena" mutta juuri vahvemmin yksisilmäistä ja alleviivattua kuvausta saa kuitenkin etsiä. Kristillinen fantasianäkemys onkin hyvin rajoittunutta ; Lewisin kristillisen fantasian teoria ei yksinkertaisesti pidä sisällään muuta tarinankerronnallisuuden elementistöä kuin dogmaattisen vakaumuksen yhdistettynä allegoriatyökaluun.
Suoraan sanoen fantasia onkin siitä ongelmallista, että fantasiakirjallisuudessa valtaosa kirjoista jää joko "random-encountereiksi" eli kokoelmaksi satunnaisia korkeintaan aasinsilloilla perustelluiksi kohtaamisiksi tai sitten ne jäävät dogmanjulistamiseksi. Ja tässä on vaihtoehtoina useimmiten kristillinen tai New Age -dogma. Ja olipa dogma kristillinen tai New Age -henkinen, tiivistyykin laittoman usein latteudeksi, sitä kuvaa varsin hyvin "Hikikirjaston" "takakansiantologia" -artikkelin fantasiakirjan takakannen parodia (johon tiivistyy lajityypin pahimmat kliseet) ; "Michael Rollington (s. 1990) on Lontoon ylemmän keskiluokkaisnuorison keskuudesta 13-vuotiaana esikoisteoksensa Aarnikotkain merkin voimin tuolille noussut brittiläisen fantasian nuori lupaus, jonka uusin tuotos Mustien unten metsä ei varmasti petä ketään, joka sitä edeltävistä sadastakahdeksastakymmenennestäkuismonennesta teoksesta on sattunut pitämään. Luvassa on täsmälleen samanlaista mustavalkoista vastakkainasettelua, laiminlyötyä logiikkaa, kaksiulotteista hahmonkuvausta, arvattavaa juonenkulkua ja päälleliimattua romantiikkaa, jota sarjalta on aiemminkin osattu odottaa. Rollingtonin Lohikäärmeen silmä-sarja ei siis osoita hiipumisen merkkiä ja aarnimetsät tullaan vastakin hakkaamaan tusinaviihteen raaka-aineeksi.." ; Julma totuus onkin se, että fantasiassa - ja myös roolipeleissä - on ongelmana se, että niitä usein pidetään mielikuvituksellisina, ja roolipelaajia kuvittelutaitoisina mielikuvituksekkaina ihmisinä. Mutta valtaosa peleistä ja pelaajista ovat varsin mielikuvituksettomia. Roolipelit vastaavat monilla kliseen tarpeeseen. Näiden kohdalla Umberto Eco on nähdäkseni oikeassa selittäessään miten juurettomat tarvitsevat klisettä, pysyvää symbolia ; Keskiaikafantasiat rakentavat menneisyyden jossa ihmiselle on rooli ja sija. (USA:ssa valkoihoisten juurettomuus on selvä, he ovat valloittajina maassa. Suomessa juurettomuutta aikaansaa esimerkiksi kaupunkilaisuus jossa ollaan etäännytty perheestä ja lapsuuskodista ja ollaan esimerkiksi eri kaupungeissa ja kaupunkilainen elämänmuoto on kaiken kaikkiaan varsin jäsentymätöntä maassamme.)
En toki väitä että allegoria olisi auttamattomasti väärin tai huono. Mutta vain siihen jääminen on väärin ja huono. Työkalupakkaa pitää saada monipuolisemmaksi tai sorrutaan mielikuvituksettomuuteen ja kliseeseen. Tämä on merkittävää koska "kristillinen Lewis -henkinen fantasiateoria" jämähtää vain tähän tasoon.
Fiktio on hauskaa.
Tosiasiassa valtaosa fiktiosta ei ole "epätotta tai totta". Ne ovat eskapistista viihdettä. Tässä näkemyksessä mytologia toimii enemmänkin kuin hyvä kirjallisuus ; Tarinan merkitys ja opetus eivät riipu siitä ovatko tapahtumat todellisia. Itse asiassa tarinan sisällön tapahtuminen ei välttämättä edes tarkoita että asian pitäisi päättyä niin. (Epäeettinen tarina voi herättää käsityksen tarinan epäeettisyyteen ja tämä arvio lukijan on aina tehtävä itse.)
Fiktio ja mielikuvituksen käyttäminen on aivan kuten muutkin taiteen luokat. Ne luovat vaihtoehtoja. Ne antavat luvan kuvitella "vaihtoehtoisia maailmoja" ja jopa "epätosia maailmoja". Uskonnolla taas on usein tapana esittää dogmeja joille ei saisi miettiä vaihtoehtoja. Uskonnollinen totuus ja tosimaailman totuus ovat sama asia. Uskovaiset eivät Raamattua lukiessaan ole kovinkaan perinteisesti esittäneet esittävänsä tarinoita, vaan tosiasioita. Itse asiassa esimerkiksi Humen kautta voidaan muistaa, että etenkin kristinuskon kaltaiset monoteismit ovat olleet hyvin suvaitsemattomia erilaisten tarinoiden kanssa. Vääränlaisissa tarinoissa ei ole haluttu nähdä Pyhyyttä. Polyteismissä erilaiset tarinat ovat tietysti saaneet Pyhyyden leiman helpommin. Mutta jostain syystä tämä vääränlaisen fiktiovastaisuus ei olekaan sitten vasta -argumentti kristillisyydelle vaikka juuri tähän fiktion kautta tukea hakevan puolustuksen pitäisi mennä.
Ja itse asiassa näitä taipumuksia ei tarvitse jättää filosofiselle tasolle, koska esimerkiksi Tapio Kangasniemellä on selvästi suhtautuminen fantasiakirjallisuuteen joka nimenomaan määrittelee dogman kautta. Hyvä fantasia opettaa - hieman samaan tapaan kuin aiemmin esille nostetun Lewisin hengessä - oikeaoppisuuden allegoriana. Jos tarina ei sovi kristinuskoon, se nimenomaan eksyttää totuudesta. (Koska fantasia on samanaikaisesti potentiaalinen ikkuna totuuteen ja potentiaalinen ikkuna valheeseen. Ja vain totuudenmukaiset tarinat ovat hyviä, muut vierottavat totuudentajusta. On paljon kristittyjä joille tarina ja mielikuvitus ovat hyviä jos ja vain jos ne eivät ole "oikeastaan kristitylle ollenkaan mielikuvitusta" vaan kristillisyyden mukaisen todellisuuden kuvausta sellaisenaan...
Alun haasteessa esillenostetut uskomiseen uskomiseen nojaavat mielikuvitusta korostavat liberaaliteologiset näkemykset ovat pikemminkin uusi muotioikku. Ja on jopa nähtävissä että niihin vetoamisen suosio johtuu siitä että uskontojen kertomuksia nimenomaan ei ole onnistuttu osoitettamaan tosiksi, siis fiktiviisistä tarinoista poikkeaviksi. Ja lisäksi fiktiiviset tarinat ovat nykyaikana suosittuja ja kannatettuja ja fiktiolla jopa tienaa paljon, joten on luontevaa että statuskiipijät haluavat vedota tämänlaisiin piirteisiin.
Hauskin törmäämäni "oikeaoppinen ei vaarallista, vääräoppinen on" -henkinen fantasia -aiheen selitys on ollut se, että ateisti ajautuu skitsofreniaan koska ihmisillä on Jumalan antama etiikka. Ja siksi ateisti joutuu ikään kuin arvioimaan omia toimiaan ulkopuolelta. Joka määriteltiin kahdeksi eri henkilöksi jakautumisena. Samasta syystä lausunnon esittäjä koki että fantasia ja roolipelit ovat turmelevia koska niissä tähän skitsofreenisyyteen ajettiin. Kristitty sen sijaan voi etäännyttää arvioivan puolen Jumalaksi ja tässä ei ole skitsofreenisyyttä. Eli kun ihminen kuvittelee näkymättömän taikamiehen ja pitää tätä eri ihmisenä kuin itse on, niin se ei ole ollenkaan skitsofreenistä. Itse asiassa tämän "mielen teorian" henki on sellainen että se tavallaan tiivistää kaikki ne ongelmat joita tämä Rosenhousenin esilletuoma haaste pitää sisällään. Se ei tosin ole liberaaliteologinen vaan vanhoillinen. Tästä voidaan huomata, että ateisminvastainen teologia ei näissä kysymyksissä oikeastaan edisty yhtään mihinkään. Se junnaa paikallaan edistymättä, mitään luomatta.
On hupaisaa huomata miten ihminen joka vetoaa mielikuvitukseen ei osaa itse käyttää sellaista. Vaatii syvää mielikuvitusta keksiä vielä vähemmän innovatiivinen lähestymiskulma ateismiin. Koska hänellä ei ole mitään kristillistä mielikuvitusta, hänen kannattaisi mitä pikimmin sellainen keksiä. (Osa kristityistä on sellaisen keksinyt ja he soveltavatkin sitä ahkerasti.)

Tunnisteet:
allegoria,
ateismi,
dogma,
Eco,
eskapismi,
fantasia,
Hume,
Kangasniemi,
klisee,
Lewis,
mielenterveys,
mielikuvitus,
New Age,
roolipeli,
Rosenhouse,
status,
uskomiseen uskominen,
YouTube
perjantai 18. marraskuuta 2011
Kristillinen genre & Saatanallinen genre
"To construct plausible and moving "other worlds" you must draw upon the only real "other world" we know, that of the spirit."
(C.S.Lewis)
Monille on ilmiselvää että fantasia on jotenkin kova pala kristityille ; Esimerkiksi Rowlingin "Harry Potter" -sarja on tunnetusti tiukemman linjan kristittyjen parissa ankarasti moitittu. Sama asenne näkyy tietysti esimerkiksi siitä, miten D&D -roolipelien fantasiaelementit nousivat voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi "saatanapaniikin" sivutuotteena. Näiden moitteiden ideanahan on ollut kautta aikojen, että fantasiassa on epäjumalia, ja ne etäännyttävät ihmisten todellisuudentajua. Ja että D&D:ssä on oikeita loitsuja.
Näin voisi helposti syntyä sellainen kuva, että fantasiagenre olisi jokin jota moitittaisiin noin yleisemminkin. Toki "fantasiavihaa" ei ole järkevää yleistää koko kristillisyyteen, koska meillä on sellaisia "liberaaleja teoksia" kuten vuonna 2006 kirjoitettu "God Loves the Freaks", joka puolustaa roolipelaamista ja selittää miten D&D -peli ei tee mitä sen on syytetty, kuten esimerkiksi opeta rituaaleja tai vaadi meditoimista. Ja vastaa muihinkin syytöksiin. Mutta fantasiavihan voisi kuvitella silti fundamentalististen suuntausten ominaisuudeksi.
Kunnes muistaa että Lewis ja hänen "Narniansa" ovat fundamentalistien arvostamia. Myös Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" sai fundamentalisteilta kehuja ja sen tarinoita tykätään soveltaa teologian tulkinnassa. Itse asiassa tästä on hyvä tuore blogaus aiheella "Fantasy Is a Genre of Christianity". Siellä nostetaan esille se, että esimerkiksi juutalaiset kirjoittavat hyvin harvoin fantasiakirjoja. Sen sijaan kristityt kirjoittavat niitä paljon. Syyksi katsotaan uskontojen yleisen maailmankuvan joka nostaa esiin tietyt asenteet sallittuina ja toiset epäsopivina ja vähemmän kiinnostavina "To put it crudely, if Christianity is a fantasy religion, then Judaism is a science fiction religion. If the former is individualistic, magical, and salvationist, the latter is collective, technical, and this-worldly. Judaism’s divine drama is connected with a specific people in a specific place within a specific history." Eli juutalaiset kirjoittavat luontevammin Sci-Fiä.
Tämä kaikki vihjaa siihen että vaikka fantasia yhdistetään "liberaaleissa piireissä" lähinnä luovuuteen ja mielikuvitukseen, kysymys on yllättävän vähän mielikuvituksesta. Tämä voi tietysti selittää hieman sitä tunnettua tosiasiaa, jossa valtaosa fantasiagenrestä on hyvin kaavamaista. Ja että esimerkiksi roolipelaajien peleissä olevat rakenteet ovat yllättävänkin staattisia ja tietynlaisia.
Tämä ei kuitenkaan selitä miten fantasiagenreä vihataan ja rakastetaan. Tämän takana olevat asiat huomaa varsin helposti kun rupeaa miettimään, että onko fantasiaa itse asiassa muutenkin kuin kristillisenä? Sitten huomaa että mytologia on ihmiskunnan kulttuureissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja sitten tajuaa että uskonnot, kansalliseepokset ja tarinat muutoinkin ovat pullollaan fantasiaelementtejä. Se ei olekaan kristillinen genre. Valtava määrä siitä vain on sellaista, ja jos sitä kutsutaan "fantasiaksi" se esiintyy kulttuuripiirissä joka on niin kristillinen että valtaosa sen tuottamista kirjoista ovat kristillisiä.
Tässä vaiheessa on helppo tajuta että kysymys ei ole genrestä. Kysymys on "oikeaoppisuudesta". 1980 -luvulla kiukkuinen William Schnoebelen on kirjoittanut vuonna 2001 tekstin "Should a Christian Play Dungeon&Dragons", jossa hän selittää miten D&D:n papit ovat selvästi vääräoppisia. Hän jakaa fantasiamaailmat kahtia:
"1. The Magic World View teaches that there exists in the universe a neutral force, like gravity, which is magic. In this world-view, there is no sovereign God; but rather the universe is run like a gigantic piece of machinery.22 Magic's application is the understanding of how to manipulate the universe to get what you want. The analogy would be of putting a right coin in the slot of a vending machine and pushing the button. You automatically get your candy -assuming you used the right coin and pushed the right button. The Magic World View is like that. If you know the right technology (spell, ritual, incantation, etc.) the universe must respond-just like the light must go on if you flip the switch. It is automatic, and almost scientifically repeatable. This view under-girds the spell, and is obviously different from…
2. The Judeo-Christian World View (i.e. the Bible) teaches, on the contrary, that the universe is in control of a sovereign Person, God. To get "results," He must be asked. This asking is what both Jews and Christians call "prayer." It implies beseeching from a position of inferiority. I am the creature, God is the Creator. Thus, it is more like a child going up to a parent and asking for candy, than getting it from a vending machine. The parent may say "yes," "no," or "Wait till later." Similarly, in the Bible, there is no way to automatically manipulate God to get what you want, because He is an omnipotent Person. Additionally, God says that magic is deep and abominable sin (see Exod. 22:18, Lev. 19:31, Lev. 20:6, Deut. 18:10, 1Sam. 15:23, 2Kgs. 21:6, Is. 8:19, Gal. 5:20, Rev. 21:8, Rev. 22:15)."
Eli Raamatun maailma on erilainen kuin D&D -roolipelien. Schnoebelen teorian mukaan D&D on okkultistista ja opettaa Wicca -maailmaa. Vastaava luokittelu on tietysti kohdattu Suomessakin, esimerkiksi Tapio Kangasniemen ajatuksissa. Tosin Kangasniemi korostaa sitä että Lewis laittaa terveen ihmeidenteon mieluummin toisenlaiseen universumiin ja että tässä maailmassa tapahtuvat ihmeet ovat todellisuutta vääristäviä. Schnoebelen taas korostaa sitä että vääräoppisessa fantasiassa loitsut ovat enemmän todellisuuden rakenteen manipulointia jossa Jumalan luonne on etäistetty, kun taas oikeaoppisessa maailmassa rukous on vain pyyntö eikä takeita toteutumisesta ole.
Molemmat tietysti varoittavat vääränlaisen fantasian aikaansaamasta todellisuudentajun katoamisesta. - Esimerkiksi Schnoebelen korostaa miten fantasia ja roolipelien käyttö terapiakäytössä tarkoittaa sitä että se on tehokas maailmankuvan ohjaamisen keino, oiva aivopesuväline. Ja että ne ohjaavat vääräoppiseen Wiccalais-okkultistiseen maailmankuvaan - jonka syytä on sitten monet nykyajan ilmiöt, mikä on ihmeellistä kun muistamme miten marginaalista roolipelaaminen on aina loppujen lopuksi ollut. Se ei ole koskaan ollut "mainstremeä", joten se että se muuttaisi mainstremen ajatustapaa on vähintään outo. (Schnoebelen kannanotto on että kun 1970 -luvulla ei ollut tämänlaista wiccalaisten näkemysten suosiota, on syynä roolipelit. Tämä on klassinen post ergo propter hoc -argumenttivirhe.) Kuitenkin mielenterveyskysymykset eivät ole asian ytimessä - esimerkiksi Schnoebelen näkemys korotsaa sitä että okkultismilla on todellista vaikutusta eli se on toimivaa, ainoastaan saatanallista, taikuutta, mikä on puhdasta taikauskoa eikä todellakaan tee mielenterveysasioista ja terveestä todellisuuskuvasta hänen erikoisalaansa - vaan se minkälaisia tarinoita ihmisille saa kertoa. Kun tavoite on tämä, kelpaa tunnetusti vähemmänkin empiirinen ja tieteelliseti perusteltu väitesarja. Sillä ideana ei ole perustella tai selvittää mielenterveyden rakennetta ja toimintaa, vaan estää vääräuskoisuuden leviämistä ja julistaa omaa uskontoa. Sillä todellisuudentaju vain määritetään oman mieltymyksen ja vakaumuksen kautta kristillisyydeksi ja siitä etääntyminen nähdään mielenterveyden häiriönä. Nimeäminen New Ageksi, okkultismiksi, saatananpalvonnaksi, itsemurhia aikaansaaviksi, skitsofreenisuuteen ajaviksi, ja muut vastaavat asiat - jotka näyttävät lähinnä absurdeilta syytöksiltä joiden todistaminen on jätetty lapselliselle tasolle - selittyvät tällä motiivein. (Kun niiden perustelu on irrallista ja laadutonta, niiden selittäminen psykologisesti on ikään kuin pakollistakin. Näinhän esimerkiksi itse C.S.Lewis on kannustanut toimimaan.)
"Yes, D&D may be "fun," but it is fun with a spiritual hook in it. Sure it is stimulating and creative and there is nothing wrong with that part of it. What is wrong is that it is built on a superstructure of anti-Biblical cosmology."
(William Schnoebelen)

genre,
Kangasniemi,
kirjallisuus,
kristinusko,
Lewis,
mielikuvitus,
New Age,
okkultismi,
Post hoc ergo propter hoc,
roolipeli,
Rowling,
saatanapaniikki,
Schnoebelen,
teologia,
Tolkien,
Wicca
sunnuntai 21. elokuuta 2011
Apologeetikkojen kulttuuriviha
"Mythopoeia" nosti esiin Tapio Kangasniemen "Magia lastenkirjallisuudessa" -kirjan. Tekstissä on paljon samaa kuin mitä itse kirjoitin aiemmin. Oli mielenkiintoista huomata, että vaikka kirjoittaja olisi kristittykin, kirja nähdään silti hyvin samalla tavalla kuin mitä kaltaiseni uskonnosta etääntynyt sen näkee.
Esimerkiksi Kangasniemen teesi siitä että hyvä fantasia sekoittaa arkea ja fantasiaa kun taas hyvä fantasia on erilliseen maailmaan sijoittuvaa saa samantapaista kohtelua - tosin "Mythopoeiassa" huomataan että kristittyhen apologeetikkojen arvostaman Lewisin "Narnian" tapa ottaa fantasiaelementtejä ja laittaa niitä arjen yhteyteen oli jotain jota minulle ei tullut mieleen vaikka se onkin hyvin oleellista. Narnia pitäisi nimittäin Kangasniemen logiikalla tulkita vaaralliseksi todellisuudentajua hajottavaksi viihteeksi. Tämä kirja kuitenkin mitä ilmeisimmin saisi armon ja luokituksen "terveeksi viihteeksi", mikä kertoo että koko "arjessa vai erillisessä maailmassa" oleva fantasiaelementti on irrelevanttia.
1: Tämä ei rehellisesti sanoen ihmetytä minua. Tavallisesti kristillinen keskustelugenre pitää sisällään nimen omaan fantasiakertomuksia arjesta ; Kristityt julistajat kuvaavat näitä esimerkiksi ihmeparanemiskertomuksina tai tuonpuoleisessavieralilukokemuksina. Näiden ei katsota kuvaavan sitä miten näiden ihmisten todellisuudentaju on järkkynyt - kuten minulle, jolle aina kunnolla todistamatta jääviä epäuskottavia tarinoita latelevat tyypit vain tunustavat minulle olevansa huonoja valehtelijoita - vaan sen katsotaan olevan vain todiste siitä miten usko vaikuttaa heidän elämässään.
___1.1: Käsittääkseni fantasia onkin riski vain niille jotka tajuavat miten arjessa olevat fantasiakertomukset muistuttavat niitä satuiluja joita uskovaiset kertovat. Jos todistamistaakka on vain uskossa, "Harry Potter" on täsmälleen yhtä tieteellinen ja varma totuus kuin monet aivan uskomattomista sepustuksista joita minä olen saanut kuulla.
Kaiken kaikkiaan ; En voi kun hyväksyä "Mythopoeian" tulkinnan kirjan sanomasta "Ainoa sallittu tarina on kristillinen evankeliumi. Se on Kangasniemen analyysin hyvän tarinan mittapuu. Kaikenlainen "okkultismin" teemojen käsittely tai käyttö on automaattisesti väärin, ellei näkökulma ole korostetusti kristinuskon ideologiaa myötäilevä."
Tärkeintä on kuitenkin se, että ilmiö ei jää irralleen, vaan se otetaan osaksi laajempaa ilmiötä.
Mythopoieia liittää fantasiakirjapelon luontevasti roolipelivainoihin - joita kirjoittajakin kertoo kokeneensa. Asiasta tiedostuminen on mielestäni tärkeää, koska olen ihan oikeasti kohdannut ihmetystä tässä aiheessa. Esimerkiksi "Count Up" -blogia pitävä, ammatti -ihminen, ihmetteli koko asiaa. "Ihan oikeasti. Minäkään en tiedä, mistä ja kenestä puhut. Joku on ilmeisesti lyönyt yli, mutta yleiseen tietoisuuteen nuo jutut eivät ole tulleet. Itse olin luennoimassa/alustamassa Thaimaan taustalta henkiuskomuksista yhdessä suomalaisen asiantuntijan kanssa tuohon aikaan ainakin kerran ammattikorkeakoulussa koulun pyynnöstä, (ei DIAKissa) ja siellä ainakin kovasti asiasta keskusteltiin, joten ihan ilmasta tuollainen keskustelu ei siihen aikaan tullut. Roolipelejä ei silloin mainittu kuin amerikkalaisena kuriositeettinä."
Voisi kenties olla vaikeaa sanoa onko tämänlainen tietämättömyyttä vai koko ilmiön kyseenalaistamista ; Ihmettely voi kertoa siitä että tunnustaa että ilmiö on tuntematon, tai että ei usko että koko juttua on tapahtunutkaan, eli epäilee syytöksen olevan keksittyä. Mutta mielestäni se näyttää miten roolipelivastustus on kuitenkin selvästi virrannut ympäriinsä ilman että moni kirkossa ammatikseen toimiva on huomannut että mitä heidän ympärillään oikein tapahtuu. Monesti tässä kohden pitää ikään kuin aina aluksi todistaa koko ilmiö tapahtuneeksi, mikä on tavallaan asiallista (ei saa syyttää tyhjästä), tavallaan turhauttavaa (perustelua joutuu tekemään eikä se oikein koskaan etene, eli sitä perustelee työläästi ja asia jää siihen), ja tavallaan raskasta (kun asiaa joutuu aina tekemään, ja tietää sen turhuuden).
Kun huomataan että kysymys ei ole irrallisista asioista, on helppoa huomata miten joissain asioissa alkaa olemaan ymmärrystä. Asiat, jotka muutoin näyttävät irrationaalisilta osuvat tämän jälkeen kohdalleen. Yleistämisen kautta voidaan huomata, että apologetiikat iskevät hampaansa yleensä hyvin populaareihin teoksiin. Aiemmin ihmettelinkin sitä, miten roolipeleissäkin keskityttiin "D&D":hen eikä "Call of Chuthulhuun". Sama ihmetys voisi koskea "Harry Potteria", koska itse asiassa tätä paljon rankempaa fantasiaa on helpohkoa löytää vaikkapa kirjastoista. Paheellisuus ei selvästi ole yhtä tärkeä asia, kuin suosio.
Tämä populaarikulttuurivastentahtoisuus on selitettävissä apologetiikan sisäisellä logiikalla. Tästä löytyy mielestäni varsin osuva analyysi Mythopoeian kommenttien puolelta Eero Tuoviselta. Hän korostaa että suhtautuminen on ikään kuin kaksisuuntainen peili "Koska apologetiikka ottaa a priori lähtökohdakseen, että kristinuskon pitää olla ratkaisevan merkityksellistä maailmankaikkeudelle, niin tällöin on täysin validi looginen päätelmä todeta, että ne osat maailmaa jotka eivät kristinuskoa tarvitse ovat kristinuskolle merkityksettömiä; siltä osin kuin ne tuntuvat tekevän kristinuskon tarpeettomaksi, ovat ne jopa sielunvihollisen juonia." Lähtökohta onkin se, että kristillisyys on tärkeää, ja muu arvotetaan sen kautta. Epäkristillisyys on humpuukia ja hapatusta, ja jopa vaarallista. Näin kulttuurikin saa arvostusta lähinnä sitä kautta onko se kristillistä vai ei. "kun kirkolla oli dominantti asema kulttuurielämässä, oli kirkko kulttuurimyönteinen, ja kun kirkolla oli dominantti asema valtiossa, oli kirkko valtiomyönteinen" Ja nyt kun uskonnon ylin asema on kyseenalaistunut ja kammottava uskonnonvapaus ja humanismi ovat tehneet erilaisista tulkinnoista mahdollisia ja luvallisia on henki muuttunut "jos kerran kulttuuri ei tarvitse kirkkoa, niin eipä kirkkokaan tarvitse kulttuuria!"
Oikeastaan apologetiikassa ei siis ajatella että siinä vastustetaan kulttuuria itsessään. Siinä ajatellaan että siinä nimen omaan vastustetaan kaikkea mikä heistä turmelee kulttuurin. Valitettavasti tämä kulttuurin on heillä jotain todella epäluovaa, jotain joka pitää sisällään yhden sallitun tarinan.
Valitettavasti tämä asenne ei varmasti tuo suosiota, vaan johtaa apologeetikkojen marginalisoitumiseen entisestään. Vastustamalla suosittuja asioita apologeetat itse asiassa haukkuvat monille tärkeitä ja rakkaita asioita. Tämän jälkeen heidän vaatimuksensa vaatia kiinnostusta ja suvaitsevaisuutta heille itselleen rakkaalle asialle näyttäytyy lähinnä kaksinaismoralistiselta ; Muilta vaaditaan juuri sitä suvaitsevaisuutta jota itse ei olla selvästi halukkaita harjoittamaan.

anekdootti,
apologetiikka,
fantasia,
fundamentalismi,
julistus,
kaksinaismoralismi,
Kangasniemi,
kristinusko,
kulttuuri,
Lewis,
okkultismi,
saatanapaniikki
torstai 1. heinäkuuta 2010
Wicca = saatananpalvontaa.
"Well it was a witch hunt." ... "no, it was literally a witch hunt. Dr. House is a practicing Wiccan. It's a peaceful religion, very caring."
([Wilson] "House MD")
Leena Rauhalan pyrinnöt sensuroida nuorille suunnattua "Sweep" - fantasiakirjaa sai julkisuutta. Kirja nähtiin vaarallisena muun muassa koska siinä oli wiccateemaa. ja se jopa onnistui. Tämä tietysti toi hänelle muun muassa ansiokkaan hikipedian "kuukauden nutipää" -arvonimen kesäkuuksi 2010. siitä huolimatta että kirja oli itse asiassa aika huono, skeptikot tosin huolestuivat wiccalaisuuden sijasta kirjassa olevasta liiallisesta ja mässäilevästä teinixistä.
Takana on syvempi teema.
Fundamentalisteilla on erityinen suhde Israeliin; Tämä näkyy siten että israelin ei joko katsota tekevän maana väärin koskaan. Tai sitten Israelin tekemät erehdykset myönnetään, mutta niihin sovelletaan armoa, koska kyseessä on valittu kansa.
Aivan samalla tavalla wiccalaisuuteen on erityinen vastustussuhde. Tämä asia on vähemmän tuttu heille jotka eivät ole fundamentalistejen kanssa olleet hyvin paljon liikaa tekemisissä. Vastustus on osaltaan vaikuttanut siihen että wiccalaisuus ei ole saanut suomessa uskonnon asemaa. Toki tätä on perusteltu muun muassa sillä että wiccauskonto on opillisesti hajanainen. Kuitenkin sillä on perinteitä; oppi perustuu Charles Lelandin, ja sen on muokannut järjestöksi Gerald Gardner. Wiccalaisuudessa on jopa initiaation käsite, joten selvästi tässä on kysymyksessä jonkinlainen uskonjärjestelmä. Se ei toki täytä dogmaattisten uskontojen määritelmää, ja uskonnon määritelmä laissa on rakennettu tämän käsityksen mukaan.
Fundamentalistit vastustavat wiccaa kuitenkin pikemminkin lainsäädännöstä riippumatta. Nykyinen uskonnon aseman saavuttamattomuus on heille toki iloinen asia. Mutta uskonnon epämääräisyys ei ole heidän pelkonsa aihe. Se on pikemminkin se, että wicca nähdään hyvinkin tietynlaisena. Se on saatananpalvontaa. Ei enempää, eikä vähempää.
Tämä liittyy vahvasti saatanapaniikin jälkilöylyihin. Päälinja oli saatananpalvonnan pelkääminen, ja esimekriksi se miten itse olen sen kohdannut - roolipelien yhteydessä - on vain kuriositeetinomainen sivujuonne.
Noita on saatananpalvoja, vaikka eri tavalla toimisi kuin mitä määritelmä sanoo saatananpalvojien toimintatavaksi.
Tapio Kangasniemi esittä "Magia lastenkirjallisuudessa" -teoksessa että "Harry Potter" on vaarallisempi kuin "Taru Sormusten Herrasta" tai "Narnia" . Syynä on se, että velhous nähdään osana tavallisten ihmisten, jästien, elämää. Sormusten Herra sen sijaan on aivan oma maailmansa, jolloin todellisuudentajun sekoittumisen uhkaa ei ole. Ja toisaalta Narniassakin arkielämä muuttuu taikaiseksi siirtymäriitin kautta. Harry Potterissakin näitä siirtymäriittejä kuitenkin esiintyy, varsinkin ensimmäisissä teoksissa. Kuljetaan esimerkiksi portille. Tylypahkakin on erillinen paikka. Samoin valtaosan roolipelien riskien pitäisi kadota, koska esimerkiksi pelätty D&D -roolipeli on rakennettu sijoittumaan erilliseen maailmaansa, joka on ajallisesti "keskiaikaa", ei nykypäivää, ja sen maailma on varsin erilainen kuin todellisuuden maailma.
Todellinen pelonaihe löytyy Kangasniemen kohdasta, jossa hän selittää että tylypahkan koulun oppi noudattaa wiccojen näkemtyksiä, kun taas "Taru Sormusten Herrasta" ja "Narnia" ovat kristillisen symboliikan kyllästämiä. Harry Potterin rikos oli se, että se edusti wiccalaisuutta. Näin ollen kysymys on ideologiasta eikä todellisuudesta. Nykymaailmassa fundamentalisti joutuu teeskentelemään suvaitsevaa, jopa pluralistia tai tietorelativistia. Siksi vääräoppisuus ja kerettiläisyys eivät voi olla mainittuja syitä, vaan kerettiläisyytensä vuoksi eihalutut ilmiöt väritetään vaarallisiksi varsin pinnallisin keinoin.
Wiccathan eivät sinällään ole pelottavia. He ovat herttaisia haihattelijoita, joita voi kenties syyttää siitä että he juovat liikaa luomuteetä ja uskovat lähes mihin tahansa. Ensiluulona voisi jopa luulla että nämä rakkautta haihattelevat toimijat olisivat "liian kristillisten näköisiä", ja olivat siksi varteenotettavia kilpailijoita joita olisi siksi vastustettava. Ei siksi että olisi liian vääränlainen vaan siksi että on liiankin yhdenmukainen arvomaailma. Wiccoihin on vaikeaa kuvitella pahantekoa - saati saatananpalvontaan liittyvää hautapaikkavandalismia - ainakaan oppinsa kautta, sillä heillä korostuu vapaus jossa on vahvasti libertaristisia sävyjä "Tee mitä haluat mutta älä vahoingoita muita tai rajoita heidän toimintaansa."
1: Wiccalaisuus teeskenteleekin olevansa vanha, se vetoaa perinteisiin ja rakentaa näkemyksiä uskonnollisten perinteiden ikivanhoja ja muinaisia kohtia lainten. Mutta sen maailmankuva on äärimoderni ja uusi. Opillisesti wicca on cut-paste -lehtileikkeenomaista. Jokainen rakentaa oppinsa tarkemman sisällön, jokaisen uskonnon katsotaan näyttävän osan todellisesta jumaluudesta.
Fundamentalistit kuitenkin ajattelevat että wiccuus on kerettilöisyyttä ; Se menee seuraavalla tavalla. Wiccat ovat noitia. Noituus on kristillisen teologian mukaan sitä, että saadaan voimia saatanalta. ; Noidilla oli perinne, ja wiccat rakentavat maailmankuvaansa lainaten pakanaperinteitä. Eli saadaan kahta kautta tulos jossa "wiccalaisuus = saatananpalvontaa". Tämän vuoksi wiccoilla on erityisasema fundamentalistikristittyjen mielissä. Ei ole ihme, että wiccalaisia sävyjä sisältävä nuortenkirja sai fundamentalistin sensuurinhalun heräämään.
Suu vetoaa taikauskon naurettavuuteen mutta sydän pelkää Todellista Taikuutta.
Itseäni huvittaa se, että vastustusstrategia on sama kuin roolipeleissä. Pinnallinen syytös on "todellisuudentajun hämärtyminen" eli ajatuminen kuvitelmamaailmaan joka ei ole totta. Syvempi pelko on kuitenkin se, että avataan portteja demoneille, harjoitetaan salaoppia joka on Totta. Riski on Todellinen eikä kuvitelmamaailmassa. Suomalaisten roolipelaajien piirissä esimerkiksi Martta Mannisen lausunto on legendan mainetta saanut: "Pelaajien on "visualisoitava" (kuviteltava) peli mielessään. Vähitellen he oppivat "näkemään" hirviöiden ja muiden pelaajien toiminnan ennakolta. Pelaajat eivät käsitä, heidän "näkemänsä" hirviöt ovat todellisia demoneja. Itse asiassa he ovat oppineet näkemään henkimaailman." ... "Kaikkein laajimmin levinnyt peliopas, jossa on laaja kokoelma loitsuja ja saatanallisia kirjoituksia on Veljeskunnan (saatananpalvojien organisaatio) julkaisema. He käyttävät sitä omien noitiensa kouluttamiseen. Jokainen, joka pelaa näitä pelejä, saa voimakkaan mieltymyksen Veljeskuntaan ja sen voimiin. Lukematon määrä nuoria on menettänyt kykynsa ottaa vastaan pelastus."
Strategia wiccojen kohdalla on "kaavaltaan identtinen".
Wiccojen vastustuksen syynä ei ole se että se olisi typerää taikauskoa. Pääsyy on se, että loitsujen uskotaan olevan totta, toimivan ihan liian hyvin. Esko Miettinen esittää tilanteen seuraavasti: "syytettiin siitä, että ne saivat lukijat altistumaan noituudelle. Se, mikä kirjassa oli kuviteltua ja kaukaista, saattoi muuttua elämässä todellisuudeksi. Entä jos lukija unohti yleisen ohjeen "älä yritä tätä kotona" ja aloitti omin päin tai uusnoitien kerhossa velhotaitojen opiskelun?" Todellisuudentajun hämärtyminen ja satuihin uskminen ei ole pelottelupuheessa "perimmäinen syy", se on julkisuudessa esitettävä syy. Sillä fundamentalistit todella uskovat että esitetty maailma on totta.
Aito perustelu, joka on sisäpiirille tuttu, ei perustu todellisuudentajun hämärtymiseen vaan kerettiläisyyteen. Tämä dogmaattinen yksisilmäisyys ja puhdasoppisuus ei kuitenkaan toimisi nyky -yhteiskunnasa, joten sitä ei käytetä lehdistössä. Tästä on todisteita, koska huolestuneet yksittäiset fundamentalistit joskus unohtavat julkisuuspelin ja kirjoittavat huolestuneena eri asioita, melko huvittavasti. "J.K. Rowling kirjoittaa pahuudesta, vaikka hän koittaa uskotella toisin. Rowling ei ole kirjoittanut kirjaansa pelkästään mielikuvitusta käyttäen, vaan on hakenut täsmällistä ja tarkkaa tietoa okkultiikasta Harry Potter kirjoihin, kirjat eivät siten ole pelkkää mielikuvitusta, vaan myös perustuvat todelliseen pahuuteen."
Omasta näkemyksestäni Wiccalaisuuden ongelmana on se, että se ei varsinaisesti seuraa mitään perinnettä. Se lainaa, mutta kontekstitkin ovat historialliseti katsoen yleensä aika sinne päin. Historia tai uskontojen sisällöt eivät kiinnosta yhtä paljoa kuin se, mikä wiccoista tuntuu kivalta. Lopputuloksena on haihattelua, joka on herkkä pseudotieteille, esimerkiksi toiminnaltaan tehottomille vaihtoehtohoidoille. Kuitenkin uskontona en näe wiccoissa mitään sen huonompaa tai parempaa kuin muissakaan järjestelmissä. Tulkintojen hajanaisuus on tietysti este, mutta toisaalta kristinuskossakin on suorastaan valtavia määriä eri tulkintalinjoja. Wiccoja on niin vähän että kristillisyydessä voi olla useampia eri jaoksia ja näkemystyyppejä kuin maailmassa on eri wiccalaisuuslinjoja.

Gardner,
Kangasniemi,
Leland,
Manninen,
Miettinen,
noituus,
Rauhala,
Rowling,
saatananpalvonta,
saatanapaniikki,
sensuuri,
taikausko,
Wicca
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)