Introspektion paikka

"Better to write for yourself and have no public than to write for the public and have no self."
(Cyril Connolly)

Blogien kohdalla usein ihmetyttää se, että ihminen pitää blogia jota likimain kukaan ei lue. Suosittujen blogien olemassaolon oikeutusta tai kirjoittajan motiiveja ei ihmetellä. Koska julkisuus itsessään oikeuttaa itsensä. Tämä korostaa sitä, että "yleisen mielipiteen mukaan" blogien ideana on olla kommunikaation ja jakamisen paikkoja. Tämänlainen johtaa kuitenkin siihen että blogia kirjoitetaan helposti lukijoiden, ei kirjoittajan ehdoilla. Kuitenkaan julkisuuden antama sosiaalinen oikeutus ja suosio tuntuvat päteviltä perusteluilta bloginpidolle.
1: Tämä paikka taas on vain kohtuusuosittu blogia, joten sen olemassaolo on vain kohtuullisen hyväksyttävää ja minun kirjoitustoimeni vain hieman perusteltuja?

Blogien nimeksi on ehdotettu sanaa "verkkopäiväkirja" - ja se on kohtuullisesti käytettykin sana. Tämä huomio kuitenkin muuttaisi koko asian, jopa nurinkuriseksi. Sillä päiväkirjoissa on intiimiyden henki. Toisen päiväkirjan lukemista pidetään huonona. Toki salailevaa mentaliteettia korostetaan pikkuruisin lukoin. Mutta periaatteessa asenne on se, että lukitsematontakaan päiväkirjaa ei olisi hyvä mennä tutkimaan.

Verkkopäiväkirjan kohdalla sama ei selvästi päde ; Kuitenkin blogeja joita ei lueta, voidaan pitää hyvinkin päiväkirjoina. Ne pysyvät yhtä salaisinakin koska ketään ei kiinnosta lukea sitä (kenties mainostuksen puutteen vuoksi?) Tässä kohden voidaankin ehdottaa että verkkopäiväkirja on eräänlainen julkinen päiväkirja.

Tätä kautta onkin syytä miettiä miten blogi jota kukaan ei lue voisi olla tavallaan hyvinkin tärkeä. Eli miten blogia voidaan kirjoittaa lukijoiden puutteesta huolimatta. Tämä voi tarjota jopa keinoja joiden kautta voidaan sanoa että esimerkiksi minä kirjoitan tätä blogia lukijoista huolimatta.

Sitten voitaisiin esittää mietteitä puolijulkisista päiväkirjoista. "Research World No 25, November/December 2010" nimittin kirjoitti siitä miten markkinatutkimuksen puolella päiväkirjat ovat hyvä keino. Huonostikin käytettynä päiväkirja kun tarjoaa ison "avoin vastaus tähän______" -kysymyksen. Joita taas käytetään usein sen takia että niissä on mielipidetutkimukselle tärkeä haastateltavan introspektion paikka. Avoin kysymys voi tuoda joskus esiin jotain olennaistakin.
1: Esimerkiksi kun lukiossa tein kokeenomaisen haastattelututkimuksen lukiolaisten vanhemmille (johon haastattelin kavereideni vanhempia) oli selvä että kysymyksissäni oli puute. Onneksi minulla oli avoin kysymys, johon vastaamalla saatiin tietoja. Huomasinkin niiden kautta että joitain olennaisia pointteja oli unohtunut. Syynä oli tietysti se, että lukiolaisena en osannut samastua keski-ikäisen vanhemman elämänkirjon kaikkiin puoliin. Näin kartoitukseni itse asiassa irrotti sen stereotyypioistani. Tutkijan riskinä on itse asiassa aikuisena ja ammattilaisenakin tämänlainen riski.

"Research World" kertoi että päiväkirjat ovat hyviä tutkimuskohteita, koska se tarjoaa hyvinkin monenlaista välineistöä. Juuri mikään muu muoto ei salli yhtä monenkirjoista ja sekalaista lähestymistapaa. Tämä maksimoi henkilökohtaisen luovan panoksen määrän. Lopputuloksesta tulee tekijänsä näköinen ; "Where else would one be able to put in pictures, collages or free text for one study, and switch to a more structured approach in the next? It's precicely this ability to be tailored that make diary such a versatile instrument."

Muutenkin päiväkirja tarjoaa ymmärrystä kirjoittajastaan ja hänen mielipiteistä ja näkemyksistään maailmasta harvinaisen monisyisesti ja hienostuneesti. Syy on sen ajassa riippumisessa, jossa mukana on sävyjä jotka etäisemmässä analyysissä usein jäävät pois, voidaan sanoa jopa että sensuroituisivat. "A diary is also very well contextualized in the 'now', painting the moment in the moods and flavours of the instant, rather than looking at it through the lens of distant recall or post facto evaluation."

Itsetarkkailussa päiväkirja on tietysti hyvä. Sillä se ikään kuin pakottaa itsereflektioon. Et voi kirjoittaa asiaa ylös ilman että mietit sitä jollakin tavalla. Päiväkirjanpito onkin eräänlaista prosessointiinpakottamista. Lisäksi teksti säilyy, mikä onkin hyvin mielenkiintoista, koska tätä kautta tarjoutuu ikään kuin mahdollisuus palata itseensä ulkopuolisena. Olla oman itsensä lukija. Tai tulevaisuuden minä tutkii menneisyyden minää. Ja kokee kenties ymmärtämisen kokemuksen. Tai kokee "miten on tuostakin kasvettu". Molemmat opettavat jotain mitä on oltu ja mihin on tultu. ; "fundamentally, recording a diary is an intensivelly personal experience. It's almost like talking to others alter ego"

Normipäivä

"My name is Lester Burnham. This is my neighborhood. This is my street. This is my life. I am 42 years old - in less than a year I will be dead. Of course I don't know that yet. And in a way, I am dead already. Look at me, jerking off in the shower ... this will be the high point of my day ... It's all downhill from here."
("American Beauty")

Internetissä on useita omituisia meemejä. Yksi niistä on "Normipäivä". Siinä pitää kuvata mitä tekee tavallisena päivänään. Esimerkiksi isosisareni ja pieni sisareni osallistuivat siihen. Tämänlainen tapa luetella kellonaikoja ja tekoja on ilmeisesti yksi tapa pitää päiväkirjaa ; Kysessä on kronikointityylinen ratkaisu.

Itsellänikin on elämä jota voidaan kuvittaa kellonajoilla, paikoilla ja tekemisillä. Tämä olisi todennäköisesti jopa tavanomaista ihmistä tarkempaa, koska aspergerin syndroomaan kuuluu oireistoon rutinoitumista ja muutosvastarintaa muutosvastarinnan vuoksi. Tavallisella ihmisellä rutiineissa on siis jopa enemmän variaatiota, ja kuvaus "normipäivästä" on siksi vähemmän keskivertoinen kuin omani.

Kuten 7.00 herätyskello soi. 7.10 se soi uudestaan. 7.20 se soi kolmannen kerran, jossa vaiheessa tyypillisesti kiroan syntymääni. 7.30 se soi jälleen. Nyt kenties jaksan jopa raahautua kahvinkeittimelle, laittamaan sen päälle. 7.35 olen juomassa kahvia ja lukemassa jotain. 8.20 alan pukeutumaan ollakseni Keravan asemalla 8.53 jossa hyppään Z -junaan, ja ollakseni 10.00 töissä... Illalla tulen kotiin. Ja menen nukkumaan kello aivan liian myöhään. Tällä tavalla kuvattuna pienen säälittävän elämäni mielenkiintoisin hetki huipentuisi siihen että paljastuu että ruokatauolla syön tonnikalaa, mahdollisesti suoraan purkista, ja muistan venytellä joka ikinen päivä.

Tämänkaltainen luettelomainen toiminta voisi antaa kuvan että elämäni olisi hallittua ja kliinisen tylsää. Siksi en ottanutkaan osaa meemiin. En koe että kronikointi olisi kuvaava tapa tehdä päiväkirjaani.

Ilmeisesti moni pitää arjen rutiineihin kurkistamista mielenkiintoisena. Ne kertovat jotain ihmisestä - ja niissä on ilmeisesti joillekin jopa jotain henkilökohtaisuuden tuntua. Ihmettelen näitä ihmisiä. Tämänlainen tapahtumalista tuntuu minun mieleeni kliiniseltä. Ainakin omassa elämässäni kaikki mielenkiintoinen tapahtuu nimen omaan noiden numeroiden ja tapahtumien rinnalla ja sivussa. Aika, paikka ja tapahtuma on vain kehys. Ongelmani on että elän rutiineissa mutta vihaan niitä. Ja muutenkin tapahtumien kannalta en tee mitään kovin ainutlaatuista tai edes harvinaislaatuisen hyvin. En usko että oikein kukaan pitää tätä kiinnostavana.

Paitsi jos tekisi normipäivästä jotenkin todella poliittisesti epäkorrektia. Uskoisin että elämästäni saataisiin mielenkiintoinen jos kronikoisin kellonajat ja vittuuntumisen kohteet. Tätä voisi mukavan provosoivasti koristella kohteiden kuvilla. Mukaan voisi yhdistää erektiolaskurin, jossa olisi vastaavat kuvitukset. Tapahtumat eivät olisi tylsiä vaikka ne ovatkin arkisia ja jokapäiväisiä.
Ongelmana on se, että nämä sinänsä mielenkiintoiset kronikoinnin kiinnostuksen kohteet ovat liian arkaluonteisia ja provokatiivisia jopa minulle. Olen sen verran pelkuri. Mutta minusta olisi hauskaa jos joku toteuttaisi "normipäivän" juuri tällä tavalla.

Mutta valitettavasti moni, kuten minäkin, tyytyy normipäivässään kuvaamaan tavallisuutta sensuroituna. Normipäivästä tulee tällöin päiväkuvaus jossa normit ovat putsanneet siitä hyvin paljon pois. Jäljelle ei jää juuri mitään kovin kiinnostavaa. Tällä tavalla arki saadaan näyttämään lattealta. Latteammalta kuin se onkaan. Jos elämä olisi kuten normipäivään tulisi laitettua, niin ainakin minä haluaisin tehdä itsemurhan. Onneksi ei ole.

"Stop the excessive shopping and masturbation. Quit your job. Start a fight. Prove you're alive. If you don't claim your humanity you will become a statistic."
("Fight Club")

Sivu manalaisen päiväkirjasta.

"Yhtä helppo on vastata kysymykseen, miksi kirjoitan. Se johtuu epätoivosta ja liiallisesta filosofisen kirjallisuuden lukemisesta. Onneksi kirjan kirjoittaminen on kuitenkin melko vähäinen vääryys ihmiskuntaa kohtaan. Muiden taideteosten tekeminen on suurempi synti. Kirjallisuus on kaikista taiteenlajeista hienotunteisin. Se ei tyrkytä viestiään äänekkäästi kuin musiikki eikä hyppää vastaanottajansa silmille kuvataiteen tai arkkitehtuurin luomusten tavoin, jotka tunkeutuvat niille altistuvan tajuntaan, halusi hän tai ei. Kirja pysyy hyllyssä ellei sitä ota esiin; sen sivujen kirjaimet eivät häiritse kenenkään rauhaa ellei kirjaa avaa. Kirjailijan on pakko olla sivullinen. Jos hän jää sivuttomaksi, leipä loppuu."
(Torsti Lehtinen, "Sika vai Sokrates")

Tämän julkistamisen jälkeen olen kirjoittanut puolitoista tuhatta juttua. 1500. Tähän liittyy tietysti perinne. Varoituksen vuoksi muistutan että tarinoiden mukaan blogeihin liittyy monenlaisia vaaroja ja varoituksia.

Vanhan ajan päiväkirjoissa oli lukot. Ne tekivät kirjoista yksityisiä. Kuitenkin ainakin minä osaan avata päiväkirjan kuin päiväkirjan lukon, joten ne ovat minulle avoimia ja julkisia. Internetin kohdalla tilanne on varsin erikoinen. Siihen suhtautuminen on hyvin kahtalaista. Karkeasti voisi sanoa - Matti Karia lainaten - että nuoret pitävät internettiä yksityisempänä kuin se on, ja aikuiset pitävät internettiä julkisempana kuin se on. Tätä kautta nettiblogikin on tavallaan päiväkirja jonka kaikki osaavat tiirikoida auki.

Itsekseen tekstit eivät pölähdä silmille, joten blogi itsessään ei ole suoraan hyökkäävä. Siitä tosin voidaan tehdä sellainen kommenttilinkkailulla, aktiivisella debatoimisella siihen viitaten. Ja muiden vastaavien konstien avulla.

Näin ollen hienotunteisesta päiväkirjasta voidaan tehdä aggressiivinen pamfletti. Tätä kautta blogiin saadaan toinen ulottuvuus. Tätä voisi sanoa vaikkapa "Afrikkalaiseksi käänteeksi". Nimi saadaan väännettyä Torsti Lehtisen "Sika vai Sokrates" -kirjan ideoiden pohjalta. Kirjan ensimmäinen kertomus on elämän kuvaus, jossa Lehtinen kertoo kokemuksistaan joita hän sai kun afrikkalaiset ja suomalaiset kirjailijat kokoontuivat yhteen. Afrikkalaiset kirjoittivat maailmaa paremmaksi - heistä kirjallisuuden tarkoitus oli muuttaa maailmaa. Suomalaiset taas olivat yksilökeskeisempiä ja heistä kirjallisuuden tuli tukea nimen omaan yksilöllisyyttä. Ihanteet olivat hyvin erilaiset.

Kirjailijoiden ihanteet ovat itse asiassa jollain tavoin toteutuneet kirjallisuuden ulkopuolella. Esimerkiksi valtioissa. Valtioissa ilmeneminen tapahtuu käytännössä jollain tavoin lakien ja byrokratian kautta:
1: Kommunistisesta marxilaisesta valtiosta rakentuu julkinen byrokratia, jossa yksilö on valtiota varten ja hänen roolinsa on auttaa muita.
2: Porvarillisessa kapitalismissa korostuu yksityinen byrokratia, jossa valtio on olemassa tarjotakseen asioita yksilöille. Valtio on yksilöä varten, yksilön kannattaa kuulua valtioon koska hän itse saa siitä jotain hyötyä.
+ Kun metsästäjä haluaa keihään ja seppä lihaa, toteutuvat tietysti molemmat.

Mutta koska aiheena on blogaaminen on jatkettava jo aloittamastani ja levitettävä ajattelua Kirjastojen ja televisiosarjojen hengen internetin puolelle, voidaan sanoa että viralliset sivustot edustavat hallitsevaa valtaa. Näiden virallisten kanavien rinnalla blogit ovat voivat olla mitä vaan. Osa edustaa virallista totuutta. Mutta moni edustavaa Nietzscheläistä vastavaltaa, joka ei muuten saisi ääntään kuuluville. Koska blogissa voidaan edustaa jotain jota virallisuus ei välttämättä kahlitse -sellsistakin jota vain yksi yksilö kannattaa. Blogi voi toteuttaa vastakulttuuria ja anarkiaa ja levitä silti ihmisten tietoisuuteen.

Anarkistisuus, vaikka onkin yksilökeskeistä, toimii kuitenkin usein aktiivisesti. Blogi voisi olla päiväkirjamaisuudestaan huolimatta sosiaalinen: Vuorovaikuttava voima jolla on dialogin kautta vaikutusta mielipiteiden muuttajana ja tätä kautta niillä voi olla osansa valtepelissäkin : Blogi voi olla sosiaalinen kiltistikkin : olemalla blogiystävällinen kommentoija tai/ja kommenttiystävällinen blogi.

Sitten on minun blogin kaltaisia epäsosiaalisia blogeja jotka tyytyvät tekemään hamstrauksia jotta eivät tuntisi että kaikki on mennyt hukkaan.
1: Ilmeisesti Sipuran mukaan siinä on jotain miehekästä. Naisellinen näkökulma olisi kai erilainen, taistelu siitä onko narsismi vai delete voimakkaampi.

En osaa olla kommenttiystävällinen blogaaja, enkä tiedä haluanko olla blogiystävällinen kommentoija. Olen hyvin individualistinen, mutta itseinhon sävyttämä.

Tämä blogi on siksi enemmän henkilökohtainen filosofinen päiväkirja, jonka tiirikointi nyt vaan sattuu olemaan harvinaisen helppoa. Se nyt vaan sattuu olemaan siinä pöydällä, ja jos siltä tuntuu, lukaise. Marginaaleihinkin saa töhertää, jos on tarpeeksi hyvä "huono maku".