Haastattelu

Suoritin opponointia henkilölle, joka käytti tiedonhankintakeinonaan haastattelua. Tätä varten jouduin hieman ottamaan selvää työtavasta laajemmin. Tietysti, kun olen toiminut tutkimushaastattelijana, osa näistä on ylikorostetusti hallinnassa. Muista en sen sijaan tiennyt mitään. En ole niiden sorttista tyyppiä muutenkaan, joten en luultavasti olisi ikinä muuten joutunut miettimään koko asiaa. Tätä kautta on luultavasti hyvä että sain opponoida juuri tätä ihmistä. (Levinasia mukaillen voisi sanoa että ihmisen todelliset kasvot paljastuvat sen kasvoista, joissa hän on äärimmäisen toinen.)

Tätä kautta ajattelin että osan työstä voisi koostaa joksikin joka ehkä kiinnostaisikin ihmisiä. En tässä keskity tekniseen suorittamiseen kovin paljoa. Tämä osa huvittaa itseäni enemmän.

Haastattelu on humanistisissa tieteissä paljon käytetty tiedonhankintakeino. Siinä keskitytään siihen että kommunikaatiolla saadaan tietoa asioista. Haastattelu on luonteeltaan kuitenkin melko laaja, ja siihen kuuluu muutakin, myös yhteenkuuluvuus, yhteisen kokemisen tunne ja kiinnostavan ihmisen kuuntelu ylipäätään ovat arvoja joita siihen liittyy. Haastattelun päätunnuspiirteitä on se, että se on (1) ennaltasuunniteltua, se myös (2) käsittelee yleensä vain yhtä aihetta, ja se (3) perustuu vuorovaikutukseen. On merkittävää huomata, että keskustelun ja haastattelun välinen ero on joskus vaikea, koska haastattelu voi olla rakenteeltaan hyvinkin joustava, jopa hyvin lämpöisestä tiukkaan journalistin ristikuulusteluun.
1: Malliesimerkkinä tästä on varmasti Sokrates. Hänen toimensa olivat välistä keveämpiä, välistä ne olivat selvästi kyseleviä ja joskus niillä pumpattiin näkemystä. Tätä kautta huomataan että haastattelussa "aggressiivisemmassa päässä" se liittyy kuulusteluun, joka taas on tietojen esiin onkimista. Yleensä haastattelu on vapaaehtoinen, mutta Sokrates näytti että vapaaehtoisuuden rajat ovat häilyvät. Osa tietysti odottaa kohteliaasti että toinen suostuu ennen kysymyksiä ja mahdollisesti kertoo jopa kysymykset ennalta. Sokrates sen sijaan pumppasi ja ärsyttikin jopa hyvin tiukasti. "Vapaaehtoisuus" tarkoitti siis suunnilleen sitä että henkilö ei vetänyt Sokratesta turpaan tai juossut karkuun.
2: Journalistinen haastattelukin voi muuttua tällaiseksi tietojen hankkimiseksi. Noitavainoista kuuluisuutta saaneen katolisen kirkon inkvisiitio käytti hyvinkin erilaisia kanssakäymismenetelmiä, he ovat tunnettuja kidutuksesta, ja kovennetusta kuulustelusta, mutta he hakivat tietoa useimmiten asiallisemmilla tavoilla. Tätä kautta voidaan saada kasaan kaiken kaikkiaan seuraava jatkumo:

Haastattelu on siis melko kepeä kanssakäymisen muoto, voisi sanoa että aggressiivisuus ja toiseutus kasvavat kun juttelusta mennään kohti kidutusta. Haastattelu on lievimmästä päästä. Itse asiassa jopa jutustelu jossa kysellään kuulumisia sisältää pienen haastatteluelementin, vaikka tosin tähän odotetaankin etiketinmukaista "ihan hyvää" -vastausta, vaikka asiat olisivatkin muutoin.
1: Vaikeutena haastattelussa on se, että kysymyksien valinta ja/tai kysymysavaruuden valinta ja haastattelun etukäteissuunnittelu on haastavaa. Niitä pitää tehdä ennalta. Kysymykset voivat huolimattomasti tehtynä olla johdattelevia, jolloin niistä leviää joko tarkoituksettomia haastattelijan asenteita, tai tarkoituksellista asennevammaa, jolloin ihmiset vastaavat niihin tietyllä tavalla. Haastattelija voi kysymyksessä äänensävyillä vaikutta toisiin. Haastateltavan kannalta ongelmallista on se, että hän voi haluta tuoda itsestään jonkun kuvan jolloin hän ei kerro sitä miten hän asiat näkee vaan vastaa sen mukaan mitä uskoo muiden haluavan. Samoin haastattelutilanne voi olla stressaava, jo sen vuoksi että siinä jutellaan vieraan ihmisen kanssa, jolloin vastaukset voivat muuttua. Yksi haaste on se, että joskus tärkeitä asioita ei nosteta esille, ja tätä voi olla mahdoton huomata edes jälkikäteen.

Ilmiönä haastattelut voivat olla keveitä, mutta aika usein niitä käytetään tiedon hankintaan. Tiedonhankintahaastatteluissa tavoitteena on löytää asioita. Usein takana on saada tietoa jonka avulla asioita muutetaan toimivammaksi. Taloudelliset tavoitteet ovat yleisiä, ja maatalouselinkeinoissa tämä on luultavasti yksi tärkeimpiä asioita. Tietoa voidaan kuitenkin haastatteluissa saada muutenkin, esimerkiksi kyläsuunnitelmien yhteydessä on joskus saatu kimmoke paikallishistoriaa käsittelevään kirjaan, jossa paikallista väestöä, yleensä vanhuksia, on haastateltu. Näissä tavoitteena on saada näkemystä, ei niinkään saada jotain keinoja joilla parantaa maailmaa. Usein takana on kuitenkin tutkimus ja tällöin haastatteluja on käytännässä kahdenlaisia (1) Käytännönhaastattelussa haetaan jo tiedettyyn ongelmaan ratkaisua. (2) Tutkimushaastattelussa taas tietoa voidaan käyttää vasta kun aineisto on käsitelty, jolloin se voi esimerkiksi tuoda uusia aiheita joista tehdä käytännönhaastattelua.

Haastattelutilanteessa on erilaisia menetelmiä. Menetelmällisesti ne voidaan jakaa seuraavasti:
1: Lomakehaastattelussa on tiettyjä kysymyksiä. Haastattelu eroaa käytännössä kyselystä vain siten että kysely tehdään paperilla kun taas haastattelussa kysyjä kysyy ne suullisesti. Ne voivat olla suljettuja "rasti ruutuun" -tyyppisiä kysymyksiä tai avoimia kysymyksiä. Ne on valittu valmiiksi jo ennen haastattelua. Tyypillisesti aineisto käsitellään tilastollisesti, jolloin tarvitaan isoja otoksia. Tavoitteena on tätä kautta saada yleistyksiä asioista. Menetelmä vaatii sen, että tutkittavan asian kananalta keskeiset kysymykset ja luonne ovat tiedossa ennalta. Lisäksi niitä voidaan käyttää eräänalaisena kokeena: Jos on jokin ennakkoteoria ihmisten reagoinneista, niihin voidaan saada testi pistämällä heidät vastailemaan tiettyihin kysymyksiin.
2: Teemahaastattelussa kyselyn teema on hyvin tarkasti rajattua. Eli haastateltukin tietää, mistä näkökulmasta asioita halutaan katsoa. Tässä on joustavuutta eli kysymykset eivät välttämättä ole identtisiä. Kysymykset voivat olla avoimia tai suljettuja. Tätä voidaan käyttää kun osallistujia on melko vähän. Tämän aineiston käsittely vaatii paljon työtä ja se voi antaa uutta syvyyttä itse aiheeseen, eli voidaan löytää uusia asioita jotka ovat aiheelle tärkeitä.
3: Avoin haastattelu on hyvin vapaamuotoinen haastattelun muoto. Psykologit ja papit ovat perinteisesti käyttäneet tätä tapaa kommunikoinnissaan, mutta muutkin haastattelevat tietysti näin. Avoimelle haastattelulle tyypillistä on se, että saadut vastaukset vaikuttavat myös haastattelijan kysymyksiin, eli asioihin haetaan tarkennuksia. Haastattelun lopputilanne voi siis olla hyvinkin erilainen kuin voisi luulla. Tässä aineiston käsittely on hyvinkin kohdekohtaista, ja yleistettävyys ei ole kovinkaan usein edes tavoitteena. Tätä käytetään silloin kun haastateltavat eroavat toisistaan hyvin paljon, tai haastateltavia ei ole paljon. Arkaluonteisuus, henkilökohtaisuus tai vaikeasti tiedostettu aihe ovat myös hyvä syy ottaa menetelmä käyttöön Menetelmä näyttää keveältä, mutta tätä pidetään yleisesti haastavimpana muotona tehdä hyvin.
4: Laajemmin voidaan ottaa kaksikin kovasti haastattelua muistuttavaa tapaa lähestyä ihmistä tiedonhankinta ja ymmärrys mielessä. (1) Tilannetutkimuksessa tietoa kerätään haastateltavan/tutkittavan omassa ympäristössä. Tässä keskiössä on tasavertainen suhde. Tässä mukana on haastatteluja, joista on yleensä jonkinlainen siirtymä tekemiseen. Tässä selvitetään toiminnan asetelma, rajat ja tärkeät näkökulmat, joita syvennetään kyselemällä. (2) Etnografiassa taas haastattelu tehdään ikään kuin osallistumalla, eli pelkkien kysymysten sijasta tarkkaillaan toisen tekemisiä tämän normaalissa ympäristössä. Asiaa yritetään ymmärtää tarkkailtavan kannalta. Tämä on hyvin avoin, joustava ja haastava menetelmä.

Yleisesti ottaen mitä tiukempi käsittely on, sitä vähemmän yksilöllisyyttä asiassa on ja sitä sovellettavampia yleistyksiä asioista syntyy. Avoimuus lisää kuitenkin mahdollisuutta selvittää asiaa laajemmin ja syvemmin. Toisaalta avoimuus tuo mukanaan riskin turhaan lörpöttelyyn: Haastattelijan käsittely vaikeutuu jos mummon serkun saunakaverin koiran sipulinmakuisen purulelut tulevat sotkemaan. Joskus näitä kautta saadaan tietoa, ja saadaan uutta ja yllättävää tietoa joten lörpöttelystä oleellisen löytäminen vaatii näkemystä.

Avoimuuden ja kysymysten joustavuuden lisäksi haastatteluissa on tietysti eri määrä osallistujia.
1: Yksilöhaastattelu on tilanne jossa haastateltava ja haastateltava ovat kahdestaan. Tätä kautta keskustelun etenemiseen vaikuttavat vain nämä tekijät eikä muu olosuhde ohjaa sen suuntaa. Tämä tarkoittaa sitä että mitä vapaampi muoto haastattelulla on, sitä enemmän keskustelun etenemisen suunta on haastattelijan vastuulla. Tosin myös haastateltavalla on suuri osuus. Esimerkiksi nähdessäni televisiossa (tarkemmin määrittelemättömän) Andy McCoyn haastattelun, huomasin että haastattelija oli melko huono, mutta Andy osasi vastata niihin niin että niistä tuli mielenkiintoisia.
2: Ryhmähaastattelu perustuu siihen että haastatellaan ihmisiä joita jokin yhteinen asia sitoo. Haastattelu voi olla fokushaastattelu, jossa työyhteisö tai harrastus tai muu vastaava elementti sitoo heidät yhteen. Tässä haastateltavat voivat vaikuttaa paljonkin kysymyksien suuntaan. Ryhmässä tapahtuvaa toisiinsa vaikuttamista käytetään hyväksi. Keskustelu etenee hyvin dynaamisesti, joten se on haastava että tilanne ei sortuisi kaaokseksi. Tietoa saadaan nopeasti useilta ihmisiltä. Vaikeuttavina asioina on tietysti elekieli, sekä ryhmän valtasuhteet, esimerkiksi jos pomo ja alainen ovat keskustelussa se voi olla erilainen kuin muutoin. Myös persoonat vaikuttavat: Ujo ja/tai hiljainen ihminen voi jäädä muiden jalkoihin, olipa hänen statuksensa korkea tai matala.

Sammakko skeittilaudalla.

Sammakko skeittilaudalla on ilmiö, jolla kutsun kaikkia sellaisia väitejoukkoja, jotka esittävät tietynluonteisia (1) positiivisia kannanottoja jonkun näkemyksen puolesta tai (2) kritiikkiä jollekin näkökulmalle.

Tietynluonteisuus tässä yhteydessä taas tarkoittaa virheellisyyttä, joka on syntynyt siten että oikeita sanoja laitetaan vääriin yhteyksiin. Tällöin pinnallisesti asia saattaa näyttää sopivan näkemykseen, mutta tosiasiassa se johtuu käytettyjen asioiden väärinymmärtämisestä. Lopputulos osaavissa silmissä näyttää siis samalta kuin sammakko joka on skeittilaudalla: Kyllä niitä näkee siinä yhteydessä, mutta ei se sammakko silti skeittaa, ja se ei skeittaa koska tällä ei ole käsitystä siitä miten skeittilautailu ylipäätään tapahtuu. Virallisesti tätä kontekstivirheellisyyttä kutsutaan Texas sharpshooter fallacyksi. Se on hyvin monipuolinen virheargumentaation muoto.

Yleisiä erilaisia väitteitä on:
1: Misquote, joka on väärään kontekstiin asennettu sitaatti. Kun sanat irrotetaan yhteydestään, siitä tulee jopa täysin päinvastainen tai muutoin vääristynyt kannanotto. Yhteyteen asetettuna voidaan kuitenkin huomata sen virheellisyys. Syynä voi olla ekvivokaatio eli monimerkityksellisyys, jossa jollain sanalla on esimerkiksi homonyymejä. Toinen yleinen tapa on valikoitu karsinta, jossa lauseen ympäriltä leikataan osat pois siten, että ymmärtämiselle olennainen konteksti poistuu ja merkitys vääristyy.
2: Olkiukko, eli straw man joka on toisen näkemyksestä esitetty karkeistus joka ei ole olennaisiltaan osiltaan osuva. Tällöin kyse ei siis ole väärästä lainauksesta vaan laajemmin väärin ymmärtämisestä. Tämä voi olla tahallista tai tahatonta. Tämän oikaiseminen on monimutkaisempaa kuin väärän kontekstin, koska asiat pitää usein selittää laajemmin. Enää ei riitä että selittää mitä henkilö on jossain asiassa sanonut, pitää myös ymmärtää mitä tämä on tarkoittanut. Yleisimmät keinot rakentaa olkiukko ovat (1) lörpöttely, toiselta nimeltään red herring, jossa luetellaan asiaan kuulumattomia sinänsä fakta -asioita, tai käytetään muutoin pitkällistä jaarittelua joka ei "argumentatiivisesti" johda mihinkään paitsi siihen, että kuulijan käsittelykapasiteetti, hrair raja (hrair limit) ylittyy (2) bifurkaatio, eli esittämällä vastakkain näkemyksiä jotka eivät ole ainuita vaihtoehtoja - tai edes toisilleen vastakkaisia. (3) Slippery slopella, eli viettävällä pinnalla, jossa argumenttiketju on näennäisesti pätevä, mutta tosiasiassa kasautuvuutta ei tapahdu. Lopputulos on tällöin liioiteltu. (4) Manipuloimalla tunteita esimerkiksi käyttämällä kielenkäyttöä joka muutoin vain ajaa ihmisen "common sense -intuition" virheelliseen päätelmään.
3: Cherry picking, eli kerman kuorinta joka taas on sitä että otetaan jokin näkemys ja etsitään kaikki mikä vain voisi tukea sitä. Tällöin itse asiat ovat aivan oikeita ja peräti aivan oikein ymmärrettyjä, mutta kokonaiskuva vääristyy. Jos esimerkiksi kerrotaan vain kun joku ennustaa tai arvaa oikein pari kertaa, ja unohdetaan kaikki kymmenet kerrat kun hän ei ole arvannut tai ennustanut oikein, näyttää helposti siltä että hän on hyvä arvaamaan tai ennustamaan. Cherry pickingin tunnistaminen vaatii suuresti työtä, koska asioiden kontekstin lisäksi on osattava katsoa kokonaisuutta, koska itse asiakin voidaan mainita oikeansuuntaisesti, mutta sitä käytetään tavalla, jonka seurauksena päätelmä vääristyy, tulee jonkinlainen non sequitur, eli "ei seuraa" -tilanne. Cherry pickingin huomaamisen tekee erittäin haastavaksi se, että mitä enemmän ja laajemmin sitä harjoittaa, sitä vaikeampi sen olemassaoloa on todistaa. Siksi, jos joku esimerkiksi viettää 20 vuotta aikaa kirjastossa todistaakseen jonkun väitteen ja kerää kaiken, joka vaan voi jollain lailla tukea hänen näkemystään, cherry pickingin osoittaminen vaatisi itse asiassa vähintään samanlaisen urakan.
4: Argumentum ad fictio, jossa ei enää loppujen lopuksi vääristellä toisen sanomisia vaan itse asiassa pistetään sanoja tämän suuhun. Ulkopuoliselle ja asiaa ymmärtävälle tästä jää käsiin pelkkä ällistys. Henkilön voidaan esimerkiksi väittää sanoneen jotain jota tämä ei ole lainkaan sanonut. Ja jos hänen väitetään esittäneen jonkin kannanoton, jota hän ei ole sanonut tai jossa hänen väitetään jättäneen huomiotta jotain jota hän on nimen omaan sanonut. Tässä kohdassa on syytä huomata, että on tunnettava koko kyseisen kirjoittajan tuotanto. Viattomimmillaan tämä on sitä, että henkilö on myöhemmin muuttanut mielipidettään, jolloin esitetään ainoastaan vanhentunut näkemys. Pahimmillaan kyseessä on täydellinen keksitty fiktio.

Tässä vaiheessa monesta varmasti tuntuu, että lähes kaikki virheet ovat jollain lailla tähän kategoriaan sopivia. Kuitenkaan perinteiset virhepäätelmät, kuten ristiriita tai kehäpäätelmä tai muuten vain virheellinen päättely, jonka henkilö tekee itse, eivät kuulu tähän versioon lainkaan. Olennaista on ymmärtää, että jonkun muun sanomisia käytetään tavalla, jota tämä ei ole sanonut tai ainakaan tarkoittanut.