Skientistien suhde pragmatismiin

Kun katsotaan maailmaa, siellä yleisesti saadaan suosiota enemmän olemalla "tavallisia" kuin olemalla "oikeassa". Tässä ei ole sinänsä mitään uutta tai ihmeellistä. Jo Michel Montaigne kirjoitti siitä miten eri kulttuurit pitävät "järkevinä" oman maan konventioita ja toisten maiden tekemät ratkaisut samoihin ongelmiin ovat "tyhmiä". Tyhmä ja järkevät vaihtuvat päikseen kulttuurin muuttuessa.

Mutta tätä ajatusta ei sovelleta yleensä tieteen kannattamiseen. Ei ainakaan siitä näkökulmasta mistä minä sen teen. (Eli tieteen kannattajan näkökulmasta. Skientismikritiikistä sitä toki löytää paljonkin.)

Tässä mielessä esimerkiksi ensimmäinen huomio voisi olla se, että pseudoskeptikoiden harrastama huuhaapilkka kohdistuu oikeaan aiheeseen väärin keinoin. He nauravat huuhaata tuottaville huru-ukoille. Huru-ukkoja pilkataan koska he ovat outoja.

Toisaalta ei niitä skientistejäkään moitita usein tavoilla jotka korostaisivat sitä paljon puhuttua avomielisyyttä ; Esimerkiksi evoluutiodenialismissa on tärkeää vedota "arkijärkeen" menevästi. Ajatus eläinten muuttumisesta ihmisiksi halutaan kuvata sellaisilla sanoilla että ne vaikuttaisivat typeriltä satu-uskoilta. (Yksi keino on kutsua sitä "eläinten muuttumiseksi ihmisiksi".) Moni skientisti vaikuttaa tiedeuskoiselta haihattelijalta. Ja käytännössä voi huomata että usein heitä mollataan juuri siksi, ei heidän dogmaattisuutensa tai sulkusilmäisyytensä, vuoksi.

Tieteen nähdään olevan naurettavaa esimerkiksi jos se antaa vastauksia aiheisiin joiden vastaaminen on "ilmiselvästi" vaikka uskonnon osa-aluetta. Tai kun se antaa arkijärjelle omituisia tuloksia. Skientisti uskoo outoja juttuja joten hänen uskovaisluonnettaan alleviivataan ja korostetaan. Maailmankuvallisuus on siitä jännittävää että sitä vastustetaan koska se on harhaoppinen. Skientistit ovat outoja kun eivät nojaa todistamattomiin mutta yleisiin perinteisiin ja kulttuurisiin konventioihin. Skientistit ovat outoja. Siksi heitä on hyvä vähätellä.

Ja usein skeptikot ja tieteenpuolustajat menevät tässä "pragmatismin kelkkaan", ja tässä he kategorisoivat samanlaisiksi asioita jotka ovat ihmisille yleensä oleellisesti erilaisia.

Tässä kohden koomikko Karl Pilkington onkin esittänyt asian mielestäni hauskasti. Hän ei esimerkiksi pidä tärkeänä universumin alkua tai tähtitiedettä koskevaa tietoa. Sillä ei ole mitään käytännön hyötyä. Hän on lähestynyt evoluutiota, ihmisiä ja etanoita siten että hänestä ei ole kiinnostavaa. Hän ruuttaa limaa nenästään, eikä biologia tässä mielessä tuota mitään kovin fiiniä. On kätevämpää tietää miten lattiakaivoon jämähtäneet etanat saa syövytettyä pois kuin oppia että sinulla ja etanalla on yhteinen kantamuoto.

Moni skientisti fasinoituu asioihin jotka nähdään "haihatteluksi". Joka taas nähdään helposti "abstraktina" joka on assosiaatioissa lähisukulaisuutta "maailmankuvalliselle kuvittelulle". Ja kun hän puolustaa tiedettä hän vetoaa lääketieteen saavutuksiin ja muihin vastaaviin insinöörityön tuotoksiin.  ; Ja evoluution kohdallakin käy monesti kuten sukututkimuksessa. On tavallaan fasinoivaa löytää miten kaukainen sukulainen on ollut rosvo, ryöväri, ties mitä ryönää, tai kasa ryömivää limaa. Tästä fasinoivasta löydöksellä vaan ei ole sinänsä oikein mitään ilmiselvää väliä tai merkitystä. Tai vaikutusta nykyelämänmenoon.

Arkesi on samanlaista ennen ja jälkeen tämän tiedon. Tieto ei ratkaise sitä miten saat naapurin (kaukaista sukuasi) siivoamaan roskakatoksensa niin että varikset (vielä kaukaisempaa sukua) eivät enää käy sotkemassa roskasäkkejä pitkin peltoja niin että tässä varisten tohinassa ympäriinsä pöllyävä bakteerimassa (tosi tosi kaukaista sukua) ei enää löyhkällään peittäisi koko tienoota ja asuntosi jälleenmyyntiarvo ei romahtaisi.

Lääketieteessä vertaileva tutkimusote onkin tuonut meille tehokkaita ja hienosti demonstroitavia saavutuksia. Sen vuoksi meillä on keinot jotka ovat tehokkaampia kuin homeopatia. Jos ei muuten niin siten että kun homeopatia on tehnyt kaiken voitavansa on kovasti viivästyneen hoidon aloittamisen vuoksi lisäsairastunut tyyppi. Ja kun lääketiede on tehnyt kaiken voitavansa, potilas on kuollut. (Hetkinen; Tämä ei kuulostanut kovin vakuuttavalta näin muotoiltuna. Mutta periaatteessa kyllä seison sanojeni takana.)

Skientisti näkee asiat hieman toisin. Hän näkee, että;
1: Tieteellinen metodi yhdistää lääketieteen ja abstraktit asiat kuten tähtitieteen ja evoluutioteorian.
2: Jotkut abstraktit löydöt muuttuvat konkreettiseksi tiedoksi ; Sähkömagneettinen teoreettinen havainto liikkeen, magnetismin ja sähkövirran välillä on johtanut verotettavaan tuloon ja erilaisiin innovaatioihin. Emme aina tiedä onko jokin tähtitiedetieto sittenkin relevanttia.
3: Tieto joko on tieteellistä tai ei-tieteellistä ja ollakseen kätevää sen on oltava tieteellistä tietoa.

Tätä on hyvin vaikeaa saada arkijärkeen nojaavan "terveen järjen" seulan läpi. Siinä katsotaan vaikutuksia ja saavutuksia hyvin erilaiselta kannalta. Siinä tuskin onnistutaan hyvin jos viekoittelevuus perustuu huonoon perusasetelmaan.

Kirottu lääketiede!

Futurism-sivulta näin uutisvirrassa tiedon, että on löytymässä geeniterapia, jonka avulla ihmisen vanheneminen voidaan pysäyttää/kääntää takaisinpäin, ja sitä myöten nuorentaa ihmistä ja siirtää kuolemaa. Ennenkin on ollut tuonkaltaisesta puhetta ja väitetty, että ihmisen elinikää voidaan pidentää sadoilla vuosilla. Ja joskus jopa jossain Prisma-dokumenttiin oli löydetty joku biologi sanomaan, että teoriassa ihmisen elinikä saadaan lääketieteen keinoin lopulta pidennettyä jopa tuhanteen vuoteen.

Ja varmasti näissä on takana samaa kuin muinaisten kiinalaisten elohopeaeliksiireissä. Joka ajalla on ollut oma Aubrey de Greynsä. Tosin tässä kohden on sanottava, että moni vastustaa ajatusta siitä että ihmisen elämää pidennetään geenimanipulaatiolla. Moni näkee tämän luonnon sorkkimisena, luonnottomuutena. Joka tulkitaan pahuutena.

Geenimanipuoloitu elämän jatkaminen herättääkin keskustelua jossa korostuu se, miten kuolemalla on Vapahtajan kasvot. Tai ainakin äiti Gaian. Miten kuolema on Jumalan varjeluksen äärimmäisin muoto. Ja miten kuolema on myös lahja. Tai luonnollinen osa elämää. Tässä yhteydessä osataan muistuttaa siitäkin, miten väestön liikakasvu on ongelma. Väestöräjähdys ja ekokatastrofi pahenevat jos kaikki elävät hirveän pitkään. Luonnon tasapaino järkyttyy todenteolla. Kerrotaan että jos pelkää kuolla niin pelkää elää. Ja miten ikuisen elämän haikailu tässä yhteydessä on pelkkää kuolemanpelkoa ja narsismia.

Nämä kaikki olivat niin hyviä ajatuksia, että toivon että tulis rutto ja tappais. Tai sars. Tai sote -uudistus. Kirotkoon Jumala lääketieteen ja lääketieteellisen teknologian! Koska teknologia vaan kehittyy ja kehittyy, onkin tulevaisuudessa toivona pian enää se, että dementiaa ei paranneta. Ja että dementia tulee ja pyyhkäisee muistista tuhat vuotta epäonnistuneita ratkaisuja. Sitten olisi mieli tabula rasa vaikka taivas olisikin loputon.

Placebo

Jos kaikki lääkkeet vertaistestataan kaksoissokkokokeilla placeboon niin miten tiedetään mikä on placeboa? Oletetaan vaan että ei tehoa mitenkään? Entä jos kaikessa "mielen voima aineesta" -tilanteessa on kyse siitä että kalkkitabletit vaan ovat laajakirjoisen haitallisia? Pitäisikö minun lopettaa niiden syöminen? Näinkö Big Pharma huijaa minuakin?

Naturalismi -sanan käytöstä politisoituneessa populaaritiedekeskustelussa

Nykyään on varmasti kuolleen hevosen hakkaamista puhua Intelligent Designistä. Tästä hyvän esimerkin saa vierailemalla "Uncommon Descent" -blogissa. Tuo legendaarinen Intelligent Design -tieteen pää-äänenkantaja ei puhu siitä miten CSI -informaatiota lasketaan bakteerien siimamoottoreista ja selitä että kyse ei ole ideologiasta tai uskonnosta vaan tieteestä koska ei voida tietää mitä Suunnittelija haluaa. Sen sijaan siellä puhutaan esimerkiksi siitä miten demoralisoitunut länsimaa katsoo vääriä asioita, ei pelkää islamISMia vaan vaatii aselakien kiristämistä. Selvästi tämä on hyvin poliittista ja kaukana tieteenteosta. Riippumatta siitä pitääkö näitä kannanottoja älyllisinä ja perusteltuina vai ei.

Tilanne ei tietenkään yllätä. Onhan Suomessakin käynyt niin että ensin monet YEC -aktiivit olivat muutaman vuoden trendikkäästi ID -kannattajia. He jauhavat nykyään apologeettisella otteella uskonnosta tai ovat vaienneet. Jotkut ID -buumin mukana nousseet, kuten Tapio Puolimatka, on hypännyt arvokeskusteluun puhumaan homoseksuaaleista ja yhteiskunnan tuhoutumisesta. Bakteerin siimamoottorin CSI -informaatiomäärien laskeminen ei ole selvästi kovin nouseva tutkimusohjelma. Muutos on ymmärrettävissä kun mietitään yleistä pseudotieteiden muuttumista, eli asia johon kommentoin tuoreesti. Muutos on hyvä demonstraatio siitä miten pseudotieteellistä ajattelua harrastavat piirit ovat ensin denialistisoituneet ja sitten siirtyneet avoimesti poliittisiin ja ideologisiin aiheisiin. Tämä on minun silmissäni rehellisyyttä. On melkolailla selvää että ID:ssä oli alkujaan kysymys arvoista ja kulttuurisodassa pärjäämisestä, ideologiasta, poliittisesta kannanotoista ja uskonnosta. Nyt tätä ei vain peitellä.

Eikä minulla siksi tavallaan ole juuri mitään tätä toimintaa vastaan. Ei, vaikka korkean tason poliittiset vaikuttajat ovatkin yhä ajamassa kreationistista politiikkaa vaikka kreationismitieteen teko onkin vähäistä. Tämä demonstroi sitä miten poliittinen valta ei tarkoita samaa kuin intellektuellin työn tekeminen asian puolesta. Ja miten minua uskontoaiheen touhuissa harmittaa enemmän epärehellisyys ja kaksinaamaisuus kuin suora ja rehellinen idioottinen pahuus. (Vaikka en sen jälkimmäisenkään suuri fani olekaan.)

Tartun silti heidän klassiseen "naturalismi" -sanan käyttämiseensä.

Naturalismi on klassisesti tavattu jakaa ontologiseen naturalismiin jonka mukaan maailmassa on vain naturalistisia asioita. Ja metodologiseen naturalismiin jonka mukaan vain naturalistisista asioista voidaan saada tieteellistä tietoa. Molemmissa on sellainen sävy että naturalistiset asiat eivät ole tietoa, ja tätä voidaan pitää aika pätevästi naturalismin perusytimenä.

Lukuunottamatta tietysti Quinen tapaisia naturalistisa ajattelijoita joiden mukaan "For my part I do, qua lay physicist, believe in physical objects and not in Homer’s gods; and I consider it a scientific error to believe otherwise. But in point of epistemological footing, the physical objects and the gods differ only in degree and not in kind. Both sorts of entities enter our conceptions only as cultural posits. The myth of physical objects is epistemologically superior to most in that it has proved more efficacious than other myths as a device for working a manageable structure into the flux of experience." Quinen käsiteverkko kun on määritelty ja rakennettu sillä tavalla, että se hyväksyy minkä tahansa asian. Jumalaakaan ei ole a priori torjuttu tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle. Ja näin ollen kun puhutaan järkevyydestä ja peruteltavuudesta ei ole mitään erillistä tiedettä ja -eitieteellisen tietämisen verkkoa. Naturalismi on tässä induktiivinen tulos siitä että toiset konseptit ovat toimineet paremmin ja tätä kautta siinä itsessään on empiiristä tietoa. Jumala on siis lähinnä huonoa tietoa. Ja käytännössä tiede on a posteriori -tietojemme vuoksi naturalistista.

Osa kuitenkin kannattaa naturalismi -termin muuttamista ja jopa hylkäämistä.

Asiaa voidaan lähestyä ei-ID -kulmasta. Sillä sitä kautta asiaan saadaan enemmän sisältöä ja järkeä. (Jostain syystä ID ei ollut hyvä keksimään argumentteja asiansa puolesta. Se on tavallaan häkellyttävää. He olivat selvästi innokkaita, mutta into keskittyi enemmän politiikkaan ja arvokeskusteluun kuin siihen että he olisivat kehittäneet parhaan mahdollisen casen asialleen. Mikä kertoo heidän järjestään tai motivaatiostaan tehdä tiedettä.) Denis Alexander on kirjoittanut "Creation or Evolution: Do we have to choose" -kirjaan asiaa siitä miksi hänestä pitäisi hylätä koko metodologisen naturalismin käsite.

Alexanderin mukaan naturalismi -sanassa on takana väärä dikotomia. Kristitty voi nähdä luomistyön prosessina. Ei jonain jossa eliminoidaan luonnolliset prosessit ja jäljelle jäävät prosessit ovat yliluonnollisia prosesseja, kuten Jumalan aktioita. "There are not, and cannot be, any Divine interpositions in nature, for God cannot interfere with Himself. His creative activity is present everywhere. There is no division of labour between God and nature, or God and law...For the Christian theologian the facts of nature are the acts of God." Ja tämän vuoksi aito naturalisti olisi pakotetusti ateisti.

Hän esittää että naturalismi -sanaa käytetään melko leimallisesti ja se näkyy vain evoluutioaiheissa eikä vastaavissa tilanteissa kun katsotaan vaikkapa lääkäreitä. "We don't call Christian accountants 'naturalistic' because of the absence of theological terminology as they check the company accounts, any more than we expect our doctor to use theological language when she tells us that we've got the flu, or the mechanic to refer to Biblical texts when servicing our car. The absence of specific references to God does not render our lives suddenly 'naturalistic'. Quite the opposite: Christians walking with God in the power of the Spirit will be only too aware of God's presence and leading permeating every aspect of their daily lives. Naturalism is the philosophy that there is no God in the first place, so only an atheists can provide truly naturalistic explanations for anything. For the same reason I would not myself use the term 'methodological naturalism' to refer to what scientists do in their research, irrespective of their own personal beliefs." ..." I would therefore suggest simply dropping the term 'methodological naturalism'"

Argumentaatio on sisäisesti ehyt. Ja sen takana on moniakin ajatuksia joista pidän.
* En ole pitänyt länsimaiden läpitunkemasta dualismista. Koen sen takana olevat Descartesin ajatukset asenteellisina ja lähinnä oletettuina. Niiden ottaminen vaihtoehdottomasti on yksinkertaisesti epä-älyllistä.
* Toisaalta Alexanderin argumentti on fiksu siinä mielessä että se muistuttaa siitä että tosiasiassa sekularismi ei ole määritelmällisesti samaa kuin ateismi. Koska sekularismissa on kysymys valtion vallankäytön ja uskonnollisen näkyvyyden suhteesta. Modernina aikana kuulee liikaakin rinnastuksia joiden mukaan sekularismi tarkoittaa ateismia tai uskonnottomuutta. Esimerkiksi itse olen uskonnoton antisekularisti. (Mielestäni uskonnosta saa julistaa, kohkata, innota ja vaahdota sekä uskontoa saa pilkata, väheksyä ja tallata.) Jopa sivistyneet kirkon "sofistikoituneet kristityt" voivat ajaa sellaista kannanottoa että sekularismi on ateismia ja uskonnollisten vallankäytön symbolit julkisessa tilassa ovat jotain jonka poistaminen tarkoittaa kristillisyyden purkautumista.

Näen kuitenkin että Alexander on hitusen heikoilla hapilla. Sillä syy miksi lääkäreitä ei kutsuta naturalisteiksi johtuu lähinnä siitä että ideologiset lobbauskoneet eivät ole päättäneet että tämä on tärkeää. Päin vastoin. Tarvitsemme metodologisen naturalismin tapaisia konsepteja sen vuoksi että jos lääketieteelle kävisi kuten evoluutioteorialle, niin ilman sitä syntyy tilanne jossa selitettäisiin että jos lääkäri suostuu puhumaan vain hormoneista ja antibiooteista mutta ei käsilläparantamisesta niin hän on "naturalisti". Tässä tilanteessa on fiksua olla jokin erotteleva käsite joka erottelee ateisti-naturalistit ja metodologiset naturalistit toisistaan. On tärkeää korostaa että on mahdollista olla lääkäri joka ei käytä käsilläparannusta vakiokeinona ihan sen vuoksi että se ei ole osoittautunut tehokkaaksi hoidoksi.

Ja juuri tämän vuoksi tarvitsemme sellaisia käsitteitä kuin metodologinen naturalismi. Se on filosofisesti tärkeä jaottelu jolla on arkielämässä tärkeitä sovelluskohteita. Se on sellainen joka on samalla intellektuellilla tasolla mielenkiintoinen pienempiin kategorioihin jako joka takaa sen että analyysiä voidaan tehdä tarkemmin. Ja toisaalta se on jotain jolla voidaan puuttua tiederahoitukseen tai siihen miten poliittiset suuntaukset haluavat omia näkemyksiään valtaan ja käytänteiksi esimerkiksi sairaaloihin tai koululuokkiin.

Pieni ajatus ; Transhumanismin Faustfiksaatio

Transhumanismi on niitä aloja joissa korostetaan helposti epähumaaniutta tai jopa syntisyyttä ja sitä miten kyseessä on jotenkin lähtökohtaisesti ihmisyyden tuhoamisesta. Tämä on sinänsä kiinnostava näkökulma että kyborgit liitetään "terminatorluokkaan". Transhumanismi on niitä aloja jotka tuovat monille mieleen Faustisen sopimuksen jossa sielu vaihdetaan tieteelliseen tietoon.

Mutta samalla teknologia lähestyy kyborgena ennen kaikkea lääketieteen kautta. Ja samanaikaisesti transhumanismi ei arkikeskustelussa luo ensimmäistä mielikuvaa elimien korvaamiseen. Ja näin ei kenties tule mietittyä sitä miten teknologialla tarjoaisi ratkaisuja ongelmiin joita elinluovutusjonot tuovat.

Transhumanismin vaaroista osa on myös selvästi kahdenlaisia;
1: Ne ovat niin abstrakteja että emme ole niiden kanssa edes lähellä. Esimerkiksi pelko sielun tuhoutumisesta tai tietoisuuden korruptoitumisesta jos mieli ladataan tietokoneelle (mind uploading).
2: Ne ovat vaikeasti uskottavia vaikka olisimmekin lähellä. Esityksenä on se, että koneistamalla ihmisistä saataisiin hyviä orjia. Kuitenkin todellisuus näyttää enemmän siltä että mikään ulkoinen tukiranka ei ole korvaamassa nostureita ja vastaavia. Eli on vaikeaa uskoa että ihmisiin liitettävä teknologia jotenkin korvaisi suurtehoiset koneet. Itse koen että on suurempana riskinä, että tekoälyllä ohjelmoidut ei-ihmisosia käsittelevät koneet johtavat siihen että luddiitit ovat lopulta oikeassa kuin siihen että ihmiset orjuutettaisiin sillä että heille annettaisiin raajoja ja muita osia joiden avulla he kaikki voisivat leppoisasti nostella satoja kiloja.

Toisin sanoen jos teknologia tekee jotain niin sitä että saamme saman verran asioita vähemmällä ihmistyöllä niin että ihmistyön määrän lisäys vaatii tuotannon valtavaa kasvattamista. Tai sitä että työntekijöitä vähennetään ja tuotantoa ei kasvateta. Pelkään teknologian tuottamaa massatyöttömyyttä huomattavasti enemmän kuin transhumanismikriitikoiden orjuutusargumentteja..

Big Pharma -rokotedenialismin typeryys.

Rokotteet ovat ns. ennaltaehkäisevää sairaanhoitoa. Se on prosessi jossa hoidetaan ei-sairasta ihmistä jotta tämä ei sairastuisi. Tämä on yleensä ottaen jotain joka kaikkialla yhteiskunnassa on halvempaa kuin ongelmien hoitaminen sitten kun ongelma on räjähtänyt käsiin. Rokotteet ovat siis yhteiskunnan tasolla säästöä mutta lääketehtaiden lääkemyyntikulujen kannalta ne estävät isojen tulojen paukahtamista.

Rokotusohjelman mukaisiin rokotteisiin kuluu Suomessa vuodessa vaihtelevasti. Puhutaan 10 - 20 miljoonan euron määristä. Tämä on yhtä henkilöä kohden melkoisen vähän. Pisimpään rokotusohjelmassa olleet lääkkeet ovat annoshinnaltaan joitakin senttejä. Ja kun rokotteita ei oteta joka vuosi, voi tästä päätellä jo sinällään, että Suomalaisia rokottamalla ei ole kovin merkittävää taloudellista pottia, ei oikein edes yhdelle taholle jaettavaksi. Suomi ei riitä megayritykselle, eikä oikein edes suuryritykselle.

Kunnon salaliittoteoreetikko-denialisti ei siksi puhuisi lääketehtaiden ahneudesta. Rokotteiden hinnan sijaan tulisi tiedostaa se, että rokotteet eivät voi olla tulonlähdeteoriana missään vähänkään täysjärkisessä salaliittoteoriassa. Siksi rokotekriittisen tuleekin korostaa lääketehtaiden ahneutta teorioin joissa rokotukset ovat suoraan myrkkyä tai jotain joka synnyttää epidemioita. Koska ihmisiä kuolee rokotteisiin todella vähän, tämä teoria on tietenkin sekin tosiasioiden valossa tyhmä.

Tarkemmin miettien kaikki Big Pharma -keskeiset rokotedenialistiset näkemykset ovatkin hölmöjä. There is no way around that. Big Pharma -paha lääketeollisuus-rokotekriittisyysteorioinnissa mainitut teoriat toimivat täydellisesti ... kunhan vaan ensin muutetaan ympäröivää todellisuutta oleellisesti erilaiseksi kuin se mitä voidaan omin silmin ja korvin havaita. Ja tämän tiedostamiseksi ei edes tarvitse paneutua pätkääkään lääketieteellisyyteen. Asian voi varmistaa arkisemmista tosiasioista joiden syy-seurausketjut eivät vaadi kaksoissokkokokeita.

Nil sapientiae odiosius acumine nimio

Seuraan "Areiopagia". Se on kiinnostava paikka. Toki sen näkökulma on selvästi uskonnon puolesta millä tavalla tahansa joka vaikuttaa älylliseltä. Ja tätä kautta joskus sinne ilmestyy tekstejä jotka ovat heikompia kuin toiset. Tällä kertaa viittaan tekstiin joka on hyvän ja huonon tuolla puolen. Se on omituinen. Teksti on otsikoitu "tieteen taantumus". Sen kirjoittaja William Wilson on insinööri. Ei tieteenfilosofi eikä teologi. Ja tämä kyllä näkyy.

Tekstin ongelman voisi tiivistää "Nil sapientae odiosius acumine nimio" (Mikään ei ole viisaudelle yhtä vihamielistä kuin liiallinen oveluus.) Se on paikoitellen erinomaisen älykäs ja hyvin rakennettu. Mutta sen sisällä olevat argumentit eivät kanna siihen viestiin ja asenteeseen mitä sillä yritetään ajaa. Tekstin jännitteet voi tunnistaa ja purkaa kun huomaa että pitää keskittää huomio siihen mitä milloinkin tarkoitetaan kun puhutaan tieteen taantumuksesta. Joskus taantumus on skientismiä jossa (1) maallikko tai joku luottaa tieteelliseen metodiin liian vahvasti, toisinaan (2) sitä mitä tiedeyhteisä tekee ja lisäksi (3) se on tieteen periaatteet ja metodit ja niiden luotettavuus tiedonhankintamenetelmänä. Teksti yrittää tehdä asennemuutosta nsimmäiseen, se moittii ja argumentoi toista kohtaa vastaan ja periaatteessa sympatiseeraa kolmatta. Eikä tiedosta että ensimmäisen luottamuksen takana on enemmän mielikuva siitä että kolmas on luotettavaa. (Kokonaisuudessa tieteeltä selvästi odotetaan luottamusta ja jotain joka tuo vahvasti mieleen juuri kirjoittamani tekstit positivismin, arkijärjen ja kristinuskon omituisista suhteista.)


Tekstissä on toki vahva ydin josta olen hyvinkin samaa mieltä.

Lähden positiivisen kautta. Wilsonin pääteesi ilmenee hyvin ensimmäisessä rivissä. "Tieteen ongelma on, että suuri osa siitä ei yksinkertaisesti ole tiedettä." Ja tässä kohden hän kuvaa tiedeyhteisöä jonain joka ei noudata tieteen ihanteita. Tämä teema on hyvä asia mietittäväksi.

Wilson aloittaa tekstin vahvasti. Hän viittaa Open Science Collaboration -projektiin, jossa yritettiin toistaa psykologiassa olleita kokeita. Kirjoitin siitä itse viime vuonna, kun kirjoitin psykologian toistettavuuskriisistä ; Suuri osa julkaistuista tutkimuksista on sellaisia, että niitä ei saada toistettua muualla. (Itse näen että rahoja ja aikaa tai kiinnostusta tutkia "samaa" ei ole. Ihmisiä kiinnostavat uudet paradigmat, jotka ovat ristiriidassa entisten löydösten kanssa. Jo tehdyn uudelleentutkimus saa helposti "nollatutkimuksen" leiman.) Sama on sitten havaittu muuallakin. "Lääketeollisuudessa on ääneenlausumaton sääntö, jonka mukaan puolet kaikesta akateemisesta biolääketieteen tutkimuksesta osoittautuu lopulta vääräksi, ja vuonna 2011 ryhmä Bayer-lääketehtaan tutkijoita päätti tutkia säännön todenperäisyyttä. He tarkastelivat 67 tuoretta lääkekehitysprojektia, jotka perustuivat esikliiniseen syöpäbiologian tutkimukseen. Ryhmä ei kyennyt toistamaan julkaistuja tuloksia yli 75 prosentissa tapauksista."

Wilson kertoo nokkelasti siitä miten tämä voi johtua "tapettivaikutuksesta" eli siitä että alkuperäinen tutkimus on ollut oikein mutta uudessa tutkimusjärjestelmässä on ollut jokin muuttuja eri tavalla. (Josta vitsaillaan että vaikutus voi johtua vaikka tutkimushuoneen tapetista. Wilson selvästi haluaa osoittaa tällä sanavalinnalla että hän ei halua nojata tähän vaihtoehtoon.) Toinen on sitten se missä hän pitkästi tarinallistaa John Ioannidisin tilastomatemaattista oivallusta. "Kuvitellaan, että niityllä on satayksi kiveä. Yhdessä niistä on sisällä timantti, joten on onni, että sinulla on 99 prosentin tarkkuudella toimiva timantinetsintälaite." ... "Millä todennäköisyydellä tuon kiven sisällä on timantti?" ... "Vain yksi niityn sadastayhdestä kivestä todella on timantti. Kojeellamme on kyllä hyvin suuri todennäköisyys ilmoittaa oikein, että se on timantti. Mutta timantittomia kiviä on paljon enemmän, ja vaikka kojeella onkin vain prosentin mahdollisuus väittää jotain niistä virheellisesti timantiksi, niitä on sentään sata. Jos siis heiluttelisimme tunnistinta jokaisen niityn kiven yläpuolella, se antaisi keskimäärin kaksi hälytystä – yhden oikeasta timantista ja yhden tavallisesta kivestä, joka laukaisi väärän lukeman. Jos tiedetään ainoastaan, että hälytys on saatu, nämä kaksi mahdollisuutta ovat suunnilleen yhtä todennäköisiä. Mahdollisuus todella löytää timantti kiven sisältä on siis noin 50 prosenttia."

Tästä sitten tehdään suora selvitys luottamusväliin. "Ensiksikin monilla tieteenaloilla pidetään käytännössä hyväksyttävänä, jos väärien positiivisten määrä jää yhteen kahdestakymmenestä. Naiivisti ajatellen tilanne kuulostaa lupaavalta: selvästikin vain viisi prosenttia tieteellisistä tutkimuksista julkaisee väärän positiivisen tuloksen. Ajatusvirhe on kuitenkin täsmälleen sama kuin kuviteltaessa, että pelkkä etsintälaitteen älähdys antaa timantin löytymiselle 99-prosenttisen varmuuden. Todellisuudessa käytäntö merkitsee, että hyväksymme viiden prosentin mahdollisuuden sille, että jotain lukemattomista tutkijoiden harkitsemista vääristä oletuksista pidetään virheellisesti totena. Tällaisella päätöksellä on huomattavan haitallinen vaikutus oikeiden tutkimusten suhteelliseen osuuteen."

En pidä siitä miten "tapettivaikutus" ohitetaan vaihtoehtona retorisesti. Mutta on kuitenkin hyvä syy uskoa että tutkimuksissa on julkaisuharha. Ensinnäkin kyyninen suhtautumiseni P -arvoon voidaan kaivaa esiin blogini syövereistä. Ja lisäksi jos jotain ilmiötä ei havaita, siitä ei tehdä tutkimusta. Lisäksi ihmisten, myös tiedemiesten, ajatteluun tulee oikoteitä. Ja niissä on hyvä huomata että jotkin tilastotieteelliset virheet ovat odotettavissa ja jopa yleisiä. Tilastotieteen monet asiat eivät sovi mielikuviimme. (Kts. vaikka profilointi ; Olemassaoleva korrelaatio islamin ja terrorismin välillä ei ole hyödyllinen koska terroristeja on vähän ja ei-muslimeita on paljon. Syy on oleellisesti sama kuin Ioannidisilla.) Voinkin tässä mielessä hyväksyä täysin argumentin siitä miksi nykyjärjestelmssä eri tutkimusryhmien käyttö itse asiassa todennäköisesti pahentaa tätä ongelmaa "Kuvitellaan, että kolme tutkimusryhmää tutkii jotakin ilmiötä. Kun koko aineisto on analysoitu, yksi ryhmä julistaa löytäneensä yhteyden, mutta kaksi muuta ryhmää ei ole havainnut mitään mainitsemisen arvoista. Jos oletetaan kaikkien kokeiden oma tilastollinen todistusvoima suureksi, tuo yksinäinen positiivinen löydös on lähes varmasti näennäinen. Mutta mitä tapahtuu, kun tulee aika julkaista löydökset? Negatiiviseen tulokseen päätyneet ryhmät eivät ehkä edes vaivaudu kirjoittamaan olemattomasta löydöksestään. Tieteellisiä palkintoja, tutkimusapurahoja tai vakituisia virkoja ei viime kädessä jaeta niille, jotka vain raportoivat, ettei kuviteltu yhteys luultavasti ole todellinen. Vaikka raportit kirjoitettaisiinkin, niitä ei luultavasti hyväksyttäisi julkaisuun."

Toisin sanoen useiden tutkimusryhmien käyttö ei varmistakaan että havaittu korrelaatio on tosi. Sillä toistettavuus vaatii sitä että negatiiviset havainnotkin tiedotettaisiin. Tätä ei kuitenkaan tehdä. Näin ollen prosessi jopa lisää todennäköisyyttä "väärille positiivisille". Jos useista tutkimusryhmistä yksi saa väärän positiivisen, se julkaistaan. Ja mitä useampi tutkimusryhmä tekee tutkimusta sitä todennäköisemmin edes yksi niistä saa em. väärän positiivisen. Voinkin alleviivata Wilsonin sanoman ; "satunnainen kontaminaatio, tahallinen petkutus ja tiedostamattomat ennakkoasenteet vaikuttavat tuloksiin herkästi, kuten aiemmin käsiteltyihin lääke- ja yhteiskuntatieteisiinkin."

Sitten siihen mistä en pidä.

Wilsonin tekstissä on pohjasävy. Siinä käsitellään skientismiä. Joka on välistä sitä että maallikot luottavat tieteeseen. Välistä se on sitä mitä tiede on oikein tehtynä prosessina. Ja kolmas näkökulma on se että tiede on sitä mitä tiedeyhteisö tekee.

Wilsonilta tulee lausuntoja. "...tiedettä ylistetään miltei kaikkien kysymystemme ratkaisijana. Luotamme yhä enemmän yhä huonompaan tieteeseen ja tämä on suuri ongelma" ... "Jos tiede ei ollut valmistautunut urakeskeiseen väenpaljouteen, se oli vielä huonommin valmistautunut Tieteen Kultin kukoistukseen. Kultti liittyy ilmiöön, jota kutsutaan ”tiedeuskoksi”. Näillä molemmilla on taipumus kohdella tieteellistä tietomäärää pyhänä kirjana tai uskonnottomana ilmoituksena, joka tarjoaa yksinkertaisia ja lopullisia ratkaisuja syviin kysymyksiin." ... "Parhaimmillaan tiede on inhimillinen hanke, jolla on yli-inhimillinen päämäärä: havaita luonnon järjestyksessä säännönmukaisuuksia ja huomata näiden säännönmukaisuuksien seuraukset. Olemme nähneet esimerkin toisensa jälkeen siitä, kuinka hankkeen inhimillinen osatekijä vahingoittaa ja vaurioittaa sen edistystä epäpätevyyden, petkutuksen, itsekkyyden tai ennakkoluulojen kautta." ... "Kun kulttuurin virtaukset yrittävät esittää tieteen jonkinlaisena uskonnottomana pappisvaltana, tieteilijät tuppaavat unohtamaan, että heidät on veistetty samasta kierosyisestä puusta kuin muukin ihmiskunta ja he vaarantavat väkisinkin tekemänsä työn."

Nämä ovat se syy miksi teksti on julkaistu Areiopagissa. Kysymys ei ole tieteenfilosofiasta tai tiedeyhteisön korjaamisesta. Kysymys on arvovaltakamppailusta. Wilson moittii tiedeyhteisöä koska hän näkee että ihmiset tekevät väärin kun luottavat liikaa tieteeseen ihanteena. Tiedeusko eli skientismi on hänestä ongelmallista, koska tiedettä tekevät ihmiset ja tiedeyhteisö ei ole luottamuksen arvoinen.

Argumentaatio on varmasti tuttua uskonnon puolelta. Ja siellä Wilson torjuisi samanlaisen ajatusprosessin suoralta kädeltä. Areiopagikin pitäisi tämänlaista varmasti liikaa yliyksinkertaistavana ja epä-älyllisenä. Sillä uskonnossakin on uskovaisia jotka luottavat hyvin vahvasti siihen että jokin Pyhä kirja tarjoaa heille yli-inhimillistä viisautta. Lisäksi on olemassa kristittyjen yhteisö ja papit. Ja kuulemani mukaan se, että uskonnon johtajat tekevät pahuuksia on jotain jonka perusteella ei voi tuomita uskontoa. Sillä papit eivät noudata uskontoaan kun tekevät pahuuksiaan. Tämänlaista ajattelua ei hyväksytä.

Itse asiassa uskovaisilla on ollut parin viimeisen vuoden aikana jonkinlainen muoti toistaa Peter van Inwagenin ajatuksia. He korostavat että skientistit ja ateistit kiinnittävät tarpeettoman paljon huomiota siihen kärsimykseen, mikä on seurausta kristillisten yhteiskuntien epäoikeudenmukaisuuksista. (Ristiretket, inkvisitio, noitavainot ja Tapio Puolimatkan persoona.) Tausta-ajatuksena on, että parempi aikakausi koittaa, kun kristinuskoa vähennetään ja otetaan tilalle jotain muuta. Inwagen taas korostaae ttä tasapuolinen tarkastelu edellyttää kuitenkin sitä, että kiistan molempia osapuolia arvioidaan samoilla kriteereillä. Ei ole perusteltua verrata maallistuneen ajattelun ihanteita kristillisten kulttuurien reaalitodellisuuteen. Molempien yhteiskuntien reaalitodellisuutta pitäisi verrata keskenään. Ei pidä verrata toisen ideaaleja toisen raakaan arkitodellisuuteen.

Ja juuri tämän aionkin tehdä. Kun lukee Wilsonin lausuntoa, hän tietenkin kirjoittaa tätä sillä asenteella että olisi parempaa jos maallikot luopuisivat tiedeuskosta ja ymmärtäisivät että hyvä tiede on ylilunnollinen projekti johon tarvitaan myös Jumalista asennetta. Tämä on myös tekstin heikkous. Hän haluaa selvästi vastustaa ns. skientismiä. Mutta jos hänen tekstinsä selvästi näyttää että nykyinen tiedeyhteisö ei monin paikoin tee tiedettä sanan täydessä mielessä, niin hän ei demonstroi mitenkään että tästä seuraisi se että skientismi olisi väärässä tai kriisissä. Hän olettaa että ongelma olisi se, että maallikot ja muut luottavat liikaa tiedekulttiin. Mutta kenties ongelma onkin siinä että he eivät harjoita riittävän suurella pieteetillä tiedettä ja sen metodeja. ; Se mikä kritisoidaan metodilla ja jonka kautta voidaan suoraan saara myös keinot siihen miten virheet voidaan korjata metodilla, niin sen sijaan että yritetään korjata tiedettä haetaan oikeutusta maailmankuvalliselle muutokselle.

Ja että vaikka tiede onkin hyvä projekti jota teemme Jumalan meille antamilla järjillämme niin skientisti mokaa tämän projektin jos nojaa liikaa inhimillisyyteen ja inhimillisiin tekijöihin. Ei ole tavatonta puolustaa uskontoa haukkumalla skientismiä skientismin ongelmista. Aivan kuten ateismin kohdalla on yleistä oikeuttaa ateismi vain haukkumalla kristittyjä. Usein vastapuoli tajuaa että tämä on liian pitkälle viety päätelmä. Mutta toisaalta tämä vastpuoli ei hyväksy sitä että moittimisprosessi on kuitenkin ns. "hyvä alku".

Kun mietitään uskontoa, sielläkin on omat Sokal -kriisinsä. (Wilson viittaa Sokal -tyylisiin kriiseihin tekstissään.) Argumenttivirheitä pursuilevia asioita saadaan julkaistua vain siksi että niissä on pohjasävy joka tuntuu uskovaisilta kivalta. Uusateistien tai skientistien moittiminen on näiden Sokal -livautusten osa sofistikoituneiden teologien julkaisuihin pääsemistä. Ja kenties jopa niin että Wilsonin oma teksti on julkaistu Areiopagilla jokseenkin samoista syistä. Uskontoa ja teologiaa tehdään inhimillisin voimin. Ja skientismiä moititaan usein aivan yhtä asenteellisesti. Uskonnolle vaaditaan luottamusta heppoisimmin ehdoin kun taas "tiedekulttilaisiin" kohdistetaan vaatimuksia ja epäluuloja.

Jostain syystä Areiopagi ei ole kertonut yhdessäkään tekstissään siitä miten Ioannidisin argumentti on hankala nimenomaan uskonnolle. Jos kristillinen usko ja viisaus on jotain niin sitä että siinä luotetaan muutamaan silminnäkijään. Silminnäkijään joilla on ollut motiiveja nähdä asioita joillain tavoilla. Jeesuksen ylösnousemus nojaa silminnäkijäkertomuksille. Joissa tärkein perusta on hokea sitä että silminnäkijät ovat yksilöinä luotettavia. Tämäkin on kenties optimismia. Mutta entä sitten vaikka he tunnistaisivat ylösnousemuksen 99% varmuudella? Historian varrella on lukuisia kuolleiksi luultuja. Ja huijauksia ylösnousemuksesta. Näitä on ollut historian varrella niin paljon, että joku niistä varmasti saisi luottavaisilta ihmisiltä väärän positiivisen, tämä saa huomiota ja on turhaa selittää että "miksi tämä tapahtui juuri Israelissa", koska tärkeys on tullut vasta tässä huomionsaantitilanteessa ; Arkiajattelussa huomio keskittyy liikaa siihen että katsotaan miten juuri tämä yksilö ja juuri tässä yhdessä paikassa. Samalla unohtuu että vertauskohde on kaikki kaikkialla historian aikana joka paikassa olleet ylösnousemuksen väärentämiset ja aidot ylösnousemukset. Joissa huijauskia on paljon koska niihin pystyy kuka vaan. Ja aidoiksi väitetyt ylösnousemuket ovat ainutkertaisen harvinaisia ja poikkeuksellisia myös uskovaisten itsensäkin mielestä. Wilson ei kuitenkaan kirjoiat siitä miten meidän ei pitäisi luottaa näihin silminnäkijälausuntoihin. Lisäksi silminnäkijäkertomukset ovat varmasti kerätty Raamattuun siten että on etsitty niitä joilla on ollut tarinoita. Ei ole kirjattu jokaista mahdollisesti kulmilla ollutta joka ei ole sattunut huomaamaan mitään mitään. Wilson ei kaiva pohjaa kristinuskolta vaikka toisaalla tämä analyysi tuottaakin "lähes varmasti näennäisiä löydöksiä".

Wilsonin tekstin vahvin osa on sitä miten hän analysoi miten tiedämme tieteellisellä metodilla lähes varmasti että jokin asia on jollain tavalla. Tämä vaatii sen että tieteellä voi siis saada tietoa. Ilman tätä skientismikritiikki ei oikein onnistu kun emme tiedäkään että tiedeprosessissa olisi jokin pukki. ;  Moittiessaan tiedeyhteisöä käytetään tieteellistä metodia. Tässä havaitaan toki ristiriita sen kanssa että tiedeyhteisö ei monin paikoin täytä tieteen ihanteen vaatimuksia. Mutta samalla tullaan tunnustaneeksi että tiede toimii. Hieman samaa voidaan nähdä ateismin ja moraalin suhteessa. Jos ateisti moittii että kristityt ovat moraalittomia, hän viittaa moraalihyveisiin ja demonstroi että uskovaisten tekojen tai uskonnon pyhän kirjan ja tämän moraalihyveen välillä on ristiriita. Mutta ristiriita katoaa jos moraalisuuskonsepteista luovutaan. Toisin sanoen ateismi ei onnistu prosessissa nihilistisenä. (Tämä ei tarkoita että ateisti olisi nihilismiä. Tavallaan päinvastoin. Se demonstroi tälläisissä kohden olevansa ei-nihilismiä.) Wilsonkin nojaa tässä siihen että tieteellinen perustelutapa on luotettava ja antaa hyvinkin varmaa tietoa.

Jos tieteen ongelma on tosiasiassa siinä että tiedeyhteisön tuotoksissa on liian vähän tiedettä (materiaalia joka erottaa tieteellisen ajattelun arkiajattelusta) on uskonnon ongelmana se, että siinä on liikaa uskontoa (materiaalia joka erottaa uskonnollisen ajattleun arkiajattelusta) ; Uskonnon dogmeja kun ei voi kyseenalaistaa tai falsifioida, toisin kuin monia toistettavuuskriisiin jääneitä tieteen erehdyskiä. Papit ja uskovaiset ovat usein sekoittaneet mielessään sen että koska ihmisistä moni luottaa heihin ja on uskovainen, että tämä tekisi heistä jotenkin sellaisia että heillä on jokin tieto tai viisaus hyvyydestä. Ja tätä kautta he ovat oikeuttaneet monia monia pahoja asioita. Ajatus oman uskonnon moraalisuudesta voi johtaa vaikka mihin. Mutta uskonnossa ei ole jarruja näille. Uskonnon ydin kun on luottaa Jumalaan ja tämän Pyhään Kirjaan.

Sillä uskonnolla on ongelmana se, että se ei varmista mittareidensa luottamusvarmuutta. Se itse asiassa on siitä ongelmallinen että sen kohdalla on hyvin vaikeaa puhua mistään mitä kautta se tuottaa tietoa tai viisautta. Skientismi on puutteellista -lausuntoa hokiessa unohtuu että pitäisi osoittaa että uskonto suoriutuisi asioista paremmin. Tai edes yhtä hyvin. Kaikki kuitenkin näyttää siltä että uskonnolla on samat ongelmat kuin tieteenkin puolella. Miinus se, että sillä ei ole tarjota mitään vaihtoehtoisen tietämisen tapaa jonka avulla se voisi saada tietoa siitä onko jokin löydös todennäköisesti tosi tai epätosi. Jos Wilsinin skientismikritiikki on jotain joka voitaisiin teoriassa ratkaista hankkimalla kehittämällä tiedettä enemmän skientistiseksi - ottamalla suurempia tiederahoituksia ja valtaa ja tätä kautta vaatimalla myös negatiivisten korrelaatioiden havaitsemista, pyytämällä vahvempaa toistettavuutta -  ei uskonnolla ole ongelmiinsa vastaavaa korjaustapaa. Se kun ei kykene todentamaan monin paikoin sitä että onko sen saamat havainnot tai viisaudet saatu lainkaan luotettavalla tai epäluotettavalla menetelmällä. Emme saa informaatiota, tietoa siitä miten asiat ovat todennäköisemmin kuin eivät, koska emme saa havaittua vaikka toistettavuusprojekteilla että uskonnon konseptit olisivat lähes varmasti vääriä ja tätä kautta hylättävä.

Koskee minuakin?

Geoffrey R. O. Durson, Andrew Luttrellin ja Baldwin M. Wayn tutkimus "Over-the-Counter Relief From Pains and Pleasures Alike - Acetaminophen Blunts Evaluation Sensitivity to Both Negative and Positive Stimuli" on tuoreehko tutkimus. Sen mukaan parasetamoli - eli tietty useiden mutta ei kaikkien särkylääkkeiden vaikuttava aine - vähentää muita kohtaan suuntautuvia tunteita. Empatiakyky vähenee.

Onhan sitä toki puhuttu tunteista ja tuntemisesta arkikielessäkin, että ehkä kivunkokemuksella jne. on jotain merkitystä. Tässä mielessä kansanviisaudessa voi olla takana jotain huomioita todellisesta elämästä.

Asiahan on siitä kiinnostava, että itselläni on aika usein särkyjä ja vältän machobullshitinomaisesti kipulääkkeitä ja vastaavia. (En nauti särkylääkkeitä edes viinan kanssa.) Tämä vaikuttaa varmasti mielialaan ja ärtymiseenkin usein. (Toki ansioidun alalla varmasti ilmankin.) Mutta jos tämä uutinen olisi totta niin kenties minusta saadaan oikealla lääkityksellä hyvä normaali puuhiinrientäjä. Sellainen kunnon normaali tapaluterilainen kalvinistisen työmoraalin seuraaja, joka ei esimerkiksi suivaannu muiden vuoksi. Kaltaiseni moponkarkailuttaja-raivovammainen voisi ottaa psykopatian vakavastiotettavana mahdollisuutena joka ratkaisisi monia ongelmia.

Tai sitten tämä esitykseni on liioittelua joka johtuu vajaasta tieteenkäsittelystä. Mutta tästä poikkeaminen on tiettävästi tl;dr.

Vetiset mullat

Suomalainen homeopatian puolestapuhuja Liisa Sulkakoski on sulkenut facebooktilinsä. Hän on aiemmin esittänyt vaihtoehtohoitoisia näkemyksiä muun muassa siitä, että taudit syntyvät henkisistä ongelmista ja että nämä siksi vaikuttavat käytökseen. "Kaikki ihmiset kulkevat terveinä, kunnes meitä kohtaa jokin elämänkriisi." Elämänkriisi, sairastuminen ja käytös kulkevat hänenkin kohdallaan yhdessä. Kuulemani syy on ymmärrettävä. Takana on Sulkakosken vakava sairaus. Sulkakoski nosti sairauttaan esiin tavalla joka puolsi homeopatiaa. Lopettaminen viittaa siihen että hoidot eivät ole edennet odotetusti. Ellei Sulkakosken kuolemaa sitten lasketa odotetuksi vaihtoehtohoitojen seuraukseksi.

Näissä käy helposti kuten Hunks -tanssija Jani Kokin kanssa kanssa. Ensin lähdetään käyttämään itseään näyttenä vaihtoehtohoidon tehosta. Mutta sitten kokemuksista opitaan. Näihin kriiseihin koskeekin se, että on helppoa tuomita sairastunutta viittaamalla siihen miten asia on hänen - ja koululääketieteen tai koululääketieteeseen uskomisen - syy. Mutta kun epäonni on omalla kohdalla, mieli kääntyy helpommin kuin asiasta aiemmin valittaneiden sairaiden vihaisista kommenteista.

Ja toisaalta terveenä skeptikkona on helppoa toivotella homeopaattisia multia ihmisille jotka ovat terveyden mentyä kriisissä joka olisi raskas kantaa ilman että siihen liittyisi oman maailmankuvan syvää kyseenalaistamista ja särkymistä.

Jossain mielessä vaihtoehtohoidot vaarantavat useiden ihmisten terveyttä. Mutta se ei tavallaan ole vaihtoehtohoitojen kannattajien vastuulla täydessä mielessä koska he tavoittelevat hyvää niillä asioilla joihin he itse kovin luottavat.

Tyhmyystestaamisesta ja valhelivauttelua

Alan Sokal loi hyvin tehokkaan viestin saadessaan postmoderniin julkaisuun hömppäartikkelin. Hänestä on jopa tullut jonkinasteinen symboli joka osoittaa postmodernismin höpöluonteen. Ja läpimeno myös söi uskottavuutta hyvinkin tehokkaasti. Selvästi tämänlainen kampanjointi kannattaa.

Valeartikkeleiden livauttamista onkin käytetty yhtenä testaamiskeinona. Ja joskus siitä syntyy hauskoja tuloksia. Esimerkiksi tuoreesti julkaistu tutkimus "Maternal kisses are not effective in alleviating minor childhood injuries (boo-boos): a randomized, controlled and blinded study" meni läpi lääketieteellisessä lehdessä. Toki otsikko ja aihe on omituinen. Mutta tieteessä aihe ei määrää naurettavuutta ; Periaatteessa tätä on mahdollista tutkia. Ja tuloksetkaan eivät ole hirveän yllättäviä. Kuitenkin itse tutkimusmetodi oli sekä huono, että se itse asiassa rikkoi lääketieteen eettisiä rajoja. Siinä esimerkiksi tarkoituksellisesti vahingoitettiin lapsia. Harva kuitenkaan nostaa tästä tulkintaa, että lääketiede olisi roskaa siksi että tämä valejulkaisu meni läpi. Sen sijaan eetikot nousivat varpailleen siitä miten epäeettisiä piirteitä tapauksessa ja julkaisun puolusteluissa oli.

Kuitenkin tässäkin voidaan nähdä että tässä jollain tavalla koeteltiin vertaisarvioinnin laatua. Ja tätä käytetään jotta se olisi jatkossa kenties parempaa. On noloa jäädä kiinni tällaisen julkaisusta eikä mikään "se oli niin selvää ironiaa että päästin sen läpi" -selitys mene läpi. (Kännissä ja läpällä näyttää toimivan myös julkaisijoilla jotka eivät tuota huumorilehtiä tai PS -politiikkaa.)

On kuitenkin jotain johon en lähtisi.

Kun katsotaan nykyistä vain maahanmuuttokritiikille intoutunutta uutisointia, ollaan takaisin ajassa jolloin informaationkulku oli heikkoa. Silloin juorut ja huhut olivat uutisten korvikkeita. Nykyisin sosiaalinen media kierrättää keksittyjäkin juttuja. Ja journalismia ei eroteta huhusta kun luotetaan siihen kaveriin joka levitää asioita omaan feediinsä. Toisin sanoen jos journalistit ovat ansainneet meriittejä tekemällä tarkkaa ja dokumentoitua työtä ja lehdet keränneet mainetta olemalla luotettavia, nojaa tämä juoru-uutisointi siihen että uutisen levittäjään luotetaan. Lukijasta on tullut uusi auktoriteetti ja tiedon oikeudellisuuden takaaja.

ESS:ässä oli artikkeli siitä miten Suomessa olevat vaihtoehtomediat toimivat. Niihinkin oli livautettu höpöisiä artikkeleja jotka olivat menneet sukkana läpi. Yhden näkökulman levittämiseen keskittyneet uutislehdet ja muut vaihtoehtomediat eivät nosta viesteissään esille sitä kenties muut mediat eivät kerro niitä asioita mitä he kertovat koska nämä asiat eivät ole totta, ja näkökulmaa levittävät jutut menevät suoraan läpi kulkematta faktantarkistuksen kautta. Tästä tehty tulkinta on toki oikea "Esimerkiksi MV:ssä ja Finleaksissa satunnainen henkilö voi kirjoittaa sivustolle keksimänsä jutun, jos ylläpito sen hyväksyy. Käytännössä kenen tahansa sepittämä teksti kelpaa, kunhan se noudattaa julkaisun linjaa." Nämä julkaisut ovat itse asiassa siitä hyvä että moni luulee että propagandaa tehdään tahallisella valehtelulla. Kun mukana on omaa asiaa ajavia tosiuutisiakin, ei kyseessä ole pelkkä valehtelu. ; Tosiasiassa juuri mikään propaganda ei ole pelkkää valehtelua vaan siinä on enemmänkin kysymys siitä että agendan mukaista tuotantoa päästetään läpi riippumatta siitä ovatko ne totta. Valehtelussa on kyse suorasta epätotuudesta. Propagandassa valikoidut totuudet ja valikoidut näkökulmat tosiasioihin takaavat enemmänkin sen, että näillä julkaisuilla on vapausasteinen suhde todellisuuteen. Tämä johtaa siihen että jos kirjoitat feikkijutun joka menee näihin läpi, niin tosiasiassa olet vain toiminut heille sisällöntuottajana.

Vaihtoehtomediat ovat ylittäneet parodiahorisontin. Ei niitä voi enää Sokaloida. Niissä on Poen lain henki niin vahvana, että jopa Sokalointi vahvistaa näihin tahoihin luottavien uskoa lehteen.

Sairaalan harmoniasta

Avomielisyyttä lähestytään esimerkiksi seuraavan tyylisillä aforismeilla ; "Open-minded people don't impose their beliefs on other. They accept all of life's perspectives and realities, doing their own thing in peace." Ajatus on ymmärrettävä. Siinä on ytimessä individualistinen asenne. Joka varmasti selittää siitä miksi "avomieliset ihmiset" usein korostavat toisinajattelun tärkeyttä silloinkin kun ovat käveliä kliseitä.

Toki tässä on myös omituisia twistejä. Voidaan nähdä että avomielisyys on tässä sekä määritelty että esitetty. Kun tämänlaisia aforismeja näkee internetissä, olo on aina vähintään rippusen viisto. Sillä tässä mainostetaan ja levitetään ajatusta joka on moralistinen. Minkälainen avomielinen ihminen on ja minkälainen pitää olla. Ja se on esitetty julkisesti. Määritelmät ovat uskomuksia siitä miten asiat ovat. Ja miten tässä kunnioitetaan kaikkia perspektiivejä kun esimerkiksi asioista möyhääminen estetään.

Mistä päästäänkin seuraavaan vaiheeseen. Rauha jota tässä haetaan takaa on konfliktien välttämistä sensuurilla. Asioista kertominen on julistamista "impose their beliefs" sen sijaan että oltaisiin rauhassa "doing their own thing in peace". Mutta tässä sensuurissa on pointti.

Pointti joka näkyy kenties voimakkaiten tämän hetken sairaaloissa.

Sairaalat ovat ulkoasultaan lähes standardoituja paikkoja. Ja niiden ideana on, että kaikki on hyvin säädeltyä. Tämä on tietenkin tarpeen koska potilaiden elämäntapojen kunnioittamisen sijaan on heitä altistettava erilaisille hoidoille jotka vaativat tiettyjä prosesseja.

Sen lisäksi terveydenhoidon työntekijöillä on rajoitteita. Heidän työskentelyssään on esimerkiksi uniformuja. Nämä ovat pelkästään olemassaollessaan erikoisia. Sairaanhoitajien on käytettävä tiettyä pukua. Lisäksi heillä voi olla erilaisia rajoitteita. Esimerkiksi korvakorujen määrää, näkyvien tatuointien peittelemätöntä esittelyä paljaalla iholla jne. rajoitetaan. Tietämäni mukaan sairaanhoitajan työsopimuksessa on kielletty meikkivoiteen käyttö. (Ulkomailla rajoitteita voi olla vielä enemmän. Esimerkiksi poikkeavat hiustyylit tai parransänki voidaan kieltää työsopimuksella.)

Näiden rajoitteiden tärkein tehtävä on välttää konflikteja. Rajoitteita käytetään pääasiassa siksi että hoidossa olevien on koettava olonsa edes kohtuullisen mukavana. Ärtynyt mieli ja stressi vaikuttavat varmasti paranemiseen. Lisäksi jos joku vanhoillisempi mummo tarvitsee hoitoa, hän tuskin paljastaa noloja intiimialueen vuotojaan - jotka voivat olla relevantteja hänen hengissä selviämiselleen - avoimesti homoseksuellille ja tätä mainostavasti pukeutumalla esilletuovalle. Toisaalta tämänlainen pikkumainen narina vie sairaanhoitajien aikaa vakavammalta työltä ja voi vaikuttaa siihen miten mukautuvia potilaat ovat erilaisiin hoitoihin. Sairaanhoitajan työ on kuitenkin tietääkseni kohtuu raskasta suorittavaa, melko likaista ja paikoin kiusallistakin työtä. Lisäksi leikkausalueen hygienia voi vaatia sitä että mitään glitterinhitusia ei saa varista ihmisestä kuin hilsettä "lumihuippuisesta" päälaesta.

Ongelma on tietenkin siinä, että tämä kaikki on jollain tavalla ilmaisunvapautta vastaan. Saako sairaanhoitaja käyttää islamintyylistä huppua? Onko Raamatullisen fundamentalismin julistaminen potilaille asiallista vaikka tohtori tai sairaanhoitaja itse kuinka uskoisi vaikka tuplasti kovemmin kuin Sakari Orava? Saako naamalävistetty taitava miessairaanhoitaja vaatia, sanotaanko "traditionaaliselta" vanhukselta sitä että tämä vaan ohittaa em. naamalävistyksen tapaisen pikkuasian?

Yleensä näissä on menty potilaan ehdoilla. Jopa niin, että jos meillä on hypoteettinen mutta stereotyyppinen potilas joka on saanut stereotyyppisen HI -viruksen homoseksuaalissa stereotyyppisessä takatuuppauksessa, mutta ei tiedä tästä viruksesta vaan ainoastaan tästä seksistä, hän tuskin haluaa yhtä avoimesti kertoa tapahtumasta jollekulle jonka pukeutuminen viittaa näkyvästi sellaiseen vanhoilliseen uskontoon jonka mukaan homot pitäisi kivittää ja joissa seksuaalitaudit ovat ansaittu Jumalan kosto synnistä. Etenkään jos sananvapautta ei ole rajoitettu ja hän saa avoimesti julistaa näitä näkemyksiään jotka ovat stereotyyppisen mutta kuitenkin aivan realistisen odotusarvon mukaan vahvasti läsnä.

Tämä johtaa erikoisiin asioihin.

Kouluissa selitetään usein että jos uskonnolliset symbolit, kuten ristit, poistetaan niin arvotyhjiö täyttyy jollain. Kuitenkin sairaalat ovat hyvä esimerkki julkisesta tilasta jossa pyritään neutraaliuteen. Itse asiassa sairaalat ovat hyvin lähellä sekularismia. Ne ovat itse asiassa täysin sekulaareja. Ne ovat niin sekulaareja että harva sekulaari ajaa yhteiskunnassa samantasoista uskonnollisten symbolien täyskieltoa työntekijöiltä ja infrastruktuurilta. Sairaalat ovat toisin sanoen äärisekularistisia paikkoja! Eikä kukaan valita.

Sairaalat hakevat neutraaliutta. Ja tätä haetaan alkuun kuvaamani avomielisyyden vuoksi. Jokainen potilas otetaan potilaana eikä identiteettinsä jatkeena. Tuomitseminen ja moralisointi kuuluu pastoreille (jos nykyään heillekään). Tavoitteena on luoda tila jossa voidaan hoitaa laajalla diversiteetillä erilaisia ihmisiä jotka tarvitsevat lääketieteellistä apua. Ja siksi sairaaloissa on rajoitteita. Jotka ovat ilmaisunvapauden kannalta sensuristisia.

Toki asiat eivät ole aivan näin yksinkertaisia. Neutraaliuteen nimittäin oikeasti liittyy jännittävä ongelma. Sitä voisi kutsua "tasapäistämisharhaksi". ; Sen ydin on siinä että jos tämänlaisista rajoitteista päättävät ihmiset eivät välttämättä ole kovin vaihtelevia. Ja jos tälläinen ryhmä päättää siitä mikä on neutraalia, käy helposti niin että normaali ja neutraali on sitä mitä he ovat. Tällöin rajoitteet tosiasiassa iskevät toisinajattelijoihin eivätkä siihen ovatko asiat konfliktia herättäviä tai provokatiivisia. Se mitä nämä päättävät tahot pitävät tavallisena muuttuu universaaliksi normaaliudeksi. Riippumatta siitä onko näin laajemmassa "ihmismassassa". Barbara Flagg onkin kuvannut ilmiötä teoksessa  "Critical Whiteness". Hänen mukaansa lainsäädännössä neutraali "yleiskulttuuri" rajoitteineen pitää sisällään piirteitä jotka ovat lähempänä keskieurooppalais-amerikkalaista kuin vaikkapa latinalais-amerikkalaisten tai afrikan-amerikkalaisten kulttuuria.

Tämä vaikutus onkin varmasti läsnä kouluissa jossa avoimesti ateististen laulujen esittäminen yhteislauluna on mallia "ei edes tapahdu" - ja johon ei taatusti suostuta millään ehdoilla - kun taas "Suvivirren" poisjättäminen olisi verisen boikottia vaativan puolustamisen aihe. Ja tämä toisaalta muistuttaa siitä että kenties sairaalatkaan eivät oikeasti ole niin neutraaleita kuin voisi luulla.

Toisaalta vaikka sairaaloissa onnistuttaisiinkin, niin on syytä muistaa että sairaalat ovat myös helvetin tylsiä, kuivia ja tomuuntuneita paikkoja. Sellaiseen on tarve joskus joutua. Mutta ei sellaisessa kukaan halua elää, varsinkaan pitkiä aikoja. Kai siksi meillä on liialta laitostumiselta ja kärsimyksiltä suojelevia puheita eutanasiasta. Toki tiedän toisenkin paikan kamalan. Sellaisen oikein tylsän ja nukuttavan paikan monille. Peruskoulun.

Miekkailun transhumanismia ; Ihminen ja lisätyökalut

Minun on ollut miekkamiehenä luontevaa ajatella, että ihminen on työkaluja käyttävä eläin. Toki miekkamiehenä olen tätä myös kohtuudella ; Jos katsomme nykyajan kulttuuria niin tosiasiassa itämaiset taistelulajit eivät ole vallassa - länsimainen aseteknologia on. ~ Jos länteen tuodaan itämaalaista kamppailulajia (joka on usein aseetonta) niin länsi palauttaa palveluksen viemällä lentokoneita ja ohjussysteemeitä itään.

Tilanne on kiinnostava koska valitsen työkalun mutta en mene pistooleihin ja muihin tuliaseisiin. Olenkin pitänyt kaukaa ampumista banaalina. (Joku tuliaseista intoutunut voi taas pitää teräasevenkoilua barbaarisena.) Joka on vain eräänlainen tapa sanoa että "ampuminen ei kosketa minua". Joka vihjaa että väline ei ole pelkästään se asia, vaan takana on jotain muutakin. Jotain esteettisiä arvoja tai vastaavaa. (Voin toki teeskennellä että haluan paremman kunnon. Mutta tämä ei selitä miksi en sitten ota harrastaakseni jotain lajia jossa olisi pakko treenata fysiikka huippuunsa.)

Kamppailulajien kannalta on hyvä tiedostaa että työkalut ovat usein jonkinlaisia tasaajia. Kun antaa taitamattomalle ihmiselle miekan, hänestä tulee huomattavasti mahtavampi vastustajana. (Sword is a great equalizer.) Tuliaseissa tämä sama on vielä vahvemmin. Karkeasti ottaen kaikessa kamppailussa on hyötyä olla hyvässä fyysisessä kunnossa. (Sotilaat ovat kivääriaikanakin hyväkuntoisia.) Mutta suhteessa suurempi määrä menee siihen miten vempeleitä käytetään taktisesti. Nyrkkitappelussa voi vielä kompensoida voimalla. Miekan kanssa tämä on jo rippusta vähäisempää.

Tämä herätti mielessäni erikoisen assosiaation.

Moni mies on tiettävästi sellainen että heille heikkouden osoitus on jonkinlainen epämiehekkyyden osoitus. Nämä ihmiset ovat juuri niitä jotka mieluummin ovat kävelemättä kuin käyttävät rollaattoria. Jossain mielessä rollaattori on kuitenkin tasaaja. (Se paitsi antaa tukea niin se tosiasiassa muuttaa kävelykyvyttömän kohti "normaalia" kävelykykyä.)

Kysymys onkin tavallaan se, miksi rollaattori on jotenkin maskuliinisuutta lisäävä, toisin kuin miekka. Jossain määrin miekka on väline jota käytetään koska ei olla niin kovia janttereita että uskotaan pärjäävän kaikkialla ilman. Sama kysymys on luonnollisesti vakava lentotukialusten kohdalla.

Joku voikin itse asiassa kysyä että ovatko ne pelkurimaiden käyttämiä epäreiluja temppuja tai kompensoidaanko isoilla sota-aseilla sitä mikä on vajaata ns. jalkoväliosastolla. (En toki pidä näistä teemoista, etenkään jos kysymyksenä on että miksi en harrasta veitsitaistelua vaan miekkataistelua. Eihän siihen voi sanoa muuta kuin jotain sen tyylistä että en muutenkaan ole jaksanut tyytyä pelkkään karateen tai muuhun tyhjään käteen, toisin kuin eräät jotka ovat itseriittoisia kyseisellä rintamalla. Kiitos.)

Asian voisi assosioida pilviin.

Transhumanismi on siitä kiinnostava, että siinä on kysymys ihmisestä ja työkaluista. Ihmisen älyä voidaan tehostaa kemialla tai lisälaitteilla. Ulkoisia tukirankoja ja jopa kokonaisia mekaanisia raajoja voidaan rakentaa ja kehittää. Sen kohdalla on usein juuri vähän samalla tavalla kuin tuon miekanvalinnan kohdalla. Osa transhumanistisista tempuista vaikuttaa liiallisilta - jopa ihmisyyden tai reiluuden kyseenalaistavalla tasolla. Mutta toisaalta harvapa sitä haluaa estää vaikkapa vammautuneen ihmisen vammojen paikkaamista.

Toki tässäkin on ääripäitä. Osa näkee että kaikki transhumanismi on jotenkin luonnotonta. (Tämä on hyvin lähellä sitä kulttuuria jossa silmälasit ovat epämiehekkyyttä ja heikkouden osoitus. Tämä on sairasta mutta en väitä itsekään olevani immuuni tälle, itse asiassa päin vastoin.) Osa taas ajattelee että "kaikki käy".

Muiden välillä voidaan kuitenkin huomata jotain yleisiä teemoja. Joita voi kutsua ainakin "normaaleiksi". Ehkä jopa "maltillisemmiksi" (jos on niitä ihmisiä jotka pitävät tämänlaisesta arvottavasta mutta ei sellaiselta vaikuttavasta kielestä). Voidaan ottaa esiin muutamia teemoja:
1: Teknologiset parannukset joilla korvataan vamma ja tehdään ihminen "normaaliksi" ovat vähemmän kritisoituja kuin ne joilla ihmisestä tulee "super". Toisin sanoen jos sokealle kehitetään tekosilmä joka mahdollistaa hänelle näkökyvyn, tämä on asiallista. Mutta joku voi nostaa äläkän jos joku toinen irrottaa silmänsä ja korvaa sen laitteella jonka resoluutio on parempi kuin oikeassa silmässä ja joka näkee myös vaikka ultraviolettisäteilyn.
2: Laite koskettelee jotain muutoin moraaliseksi tai epämoraaliseksi koettua asiaa. Pahinta luultavasti olisi jos tekosilmä antaisi mahdollisuuden nähdä vaatteiden läpi, jolloin teknologia tekee superihmisen joka voi puuttua toisten ihmisten siveysosaston näkymisasioihin kiusallisuutta herättävällä tavalla.
3: Laite on jotain joka auttaa passiivisesti koetaan helpommin epäreiluna kuin sellainen joka pistää ihmisen suorittamaan jotain. Jos joku ihminen saa ilman harjoittelua supernopeuden, tätä pidetään pahempana kuin laitetta joka mahdollistaa saman maksiminopeuden mutta joka vaatii paljon harjoittelua.

Voiko tätä hyvin erilaista ajatuskulmaa soveltaa miekkailuun?

Jos ajattelen miekkailua, se ei toki siinä mielessä ole transhumanismia että miekkaa ei liitetä ihmisen kehollisuuteen. Toisaalta jollain omituisella tavalla miekkamiehet korostavat sitä "yhtä miekan kanssa" -tematiikkaa. Jossa miekka siis ikään kuin lainattaisiin omaan kehoon. (Syynä itse asiassa on se, että harjoittelu muuttaa sitä miten asiat koetaan. Kun heilut miekan kanssa tarpeeksi, se tavallaan on osa sinun kehoa. Esimerkiksi teräkontaktin laadusta saa hienovaraisia vihjeitä jotka tietysti "oikeasti" tulevat mukaan omien käsien hermojen kautta. Mutta jotka eivät "jotenkin kokemuksellisesti" tunnu tältä.) Jotain tästä varmasti kuitenkin saa irti.
1: Tarjoaa tavallaan ylinormaalit voimat. Harva pystyy yhdellä iskulla avaamaan toisen ihmisen paljain käsin. Miekka tekee hirveitä vammoja. Kuitenkin se on tätä varsin maltillisesti. Voidaan kuitenkin ymmärtää miksi jotkut aseettoman taistelun puolella pitävät miekkaa epäesteettisenä.
2: Miekka vaatii harjoittelua. Itse asiassa hyvä aseeton taistelija pärjää huonon miekkamiehen vastustajana. Joten se ei selvästi ole pelkkää passiivista ylivoimaa. Ylivoima toki kasvaa taitojen mukana. Mutta tämä tekee siitä vähemmän epäreilun.
3: Miekka liitetään usein jonkinlaiseen positiiviseen arvomaailmaan, esimerkiksi ritarihyveisiin. Tämä yhteys ei toki ole väistämätön. Toki heti jos miekkamies menee ulos murhaamaan ihmisiä sen sijaan että harjoittelisi taitoja urheilun tai maanpuolustuksen tarpeita varten, sen luonne muuttuu ja sitä aletaan paheksumaan.

Eutanasiaa masennukseen

Iltalehdessä oli uutisoitu siitä miten 24 -vuotiaalle masennuspotilaalle on myönnetty eutanasia. "Laura kertoo belgialaismedialle kärsineensä koko elämänsä ajan itsetuhoisista ajatuksista. Masennuksen lisäksi naisella ei ole muita sairauksia, jotka olisivat eteneviä tai hengenvaarallisia. Laura on ollut hoidettavana psykiatrisessa laitoksessa 21-vuotiaasta saakka ja hän kertoo yrittäneensä aiemmin useita kertoja itsemurhaa." Uutinen on otsikoitu masennuksen kautta.

Tämä otsikointivalinta on kiinnostava. Sillä moni eutanasiaa kannattava kannattaa sitä vain somaattisiin sairauksiin. Eli fyysinen syy on se jolla saa eutanasian. Tämä on hyvin mielenkiintoinen jaottelu. Se vihjaa siihen suuntaan että mielenterveyspotilaita ei nähdä täsyinä päätäntävaltaisina ihmisinä. Eli siinä missä joku syöpä riuduttaa ruumista, eikä siksi koske ihmisen vapaaseen tahtoon tai itsemääräämisoikeuteen, mielenterveysongelma iskee mieleen eikä päätöstä tekevä ihminen ikään kuin ole oma itsensä. Tai ei ole muutoin päätäntävaltainen vaan vertautuu lapseen jolla on huoltaja joka päättää hänen puolestaan.

Tämä tematiikka itse asiassa kattaa kaiken eutanasiakeskustelun. Myös ei-masentuneiden itsemurhan.

Ossi Ojutkangas otti tämän mainitun eutanasiatapauksen käsittelyyn. Hän näkee eutanasian
1: Medikalisaationa joka on paradoksaalisessa suhteessa medikalisaatioon koska sitä tarvitaan kun lääketiede on epäonnistunut; "On erikoista, että eutanasia ikään kun "ratkaisee" masennuksen, vaikka aivan yhtä hyvin voitaisiin tulkita asia niin, että siihen turvautuminen on osoitus lääketieteen totaalisesta epäonnistumisesta kyseisen potilaan tapauksessa." Tämä on itse asiassa mielenkiintoinen kysymys. Se tosin vaatii epäonnistumisen määritelmän. Eutanasia on teknisesti ottaen jotain joka toimii. Kun ihminen juo aineen, hän kuolee ja kärsimykset päättyvät. Kysymys on siitä että onko kuoleminen epäonnistuminen? Tämä kysymys on oleellinen koska monien vaivojen hoidossa voidaan joutua vaihtamaan lääkitystä. Esimerkiksi jos vanhat antibiootit eivät ole toimineet, niin tehdään erityisiä uusia toimenpiteitä sairaalabakteerin vuoksi. Eikä tämä ole medikalisaation epäonnistuminen koska keinoja on jäljellä. Paradoksi onnistuu siis olettamalla eutanasiatilanne epäonnistumiseksi ja kuolema pahaksi epäonnistumiseksi. Valitettavasti tämä kuolemavastenmielisyys on enemmän sitä mitä pitäisi perustella jos eutanasiaa haluaa vastustaa. Tässä enemmänkin oletetaan niitä peruskysymyksiä joista pitäisi argumentoida.
2: Hän näkee sen yhteiskunnallisena luokitteluna jossa kansalaisia jaotellaan toivottaviin ja eitoivottaviin; "se johtaa ihmisten jakamiseen niihin joita rohkaistaan jatkamaan elämää ja niihin joita kannustetaan kuolemaan. Kumpaan ryhmään veikkaat vammaisten ja varsinkin kehitysvammaisten päätyvän?" Huoli on jossain määrin aiheellinen. Teoriassa esimerkiksi vanhukset ja vammaiset voivat joutua tämänlaiseen tilanteeseen. Nuori masennuspotilas kuitenkin demonstroi tätä tilaa mahdollisimman huonosti. (Ja muutenkin tämä tilanne vaatii enemmän tarkkailua, raportointia, valvontaa ja eutanasian suoritusprosessiin puuttumista kuin eutanasian täyskieltoa.) Nuori ja terve hyvä veronmaksaja suorastaan väkisinkannustetaan elämiseen. (Believe me, I know that one.) Masennuspotilaita otetaan haltuun ja vahditaan että he eivät voisi tehdä itsemurhaa. Tätä illusionaarista optimismihötöä kuunneltuaan lähinnä taatusti haluaa ampua itsensä. (Ja sen ei-faktoihin-sidottua toiveikasta optimismihötöä hönkivän kahdesti.) Itse asiassa nuori, nainen ja masennuspotilas on herättänyt kohua juuri sen takia että yleisten arvojen kannalta hän on niitä ihmisiä joita hyvinkin vahvasti kannusteaan elämään. Paheksunta on tässä kulmassa erikoista.
3: Ojutkangas liittää asian "utilitarismiin" "Kiinnostavaa tässä on se, että eutanasia esitetään ikään kuin ratkaisuna henkilön masennukseen, viimeisenä "lääkkeenä" joka ratkaisee ongelman – kärsimyksen. Mielestäni tämä on osoitus siitä kuinka länsimaat muuttuvat yhä enemmän utilitaristiseen suuntaan. Utilitarismissa keskitytään kärsimyksen vähentämiseen ja nautinnon maksimointiin." (Oikeasti tuo on hedonismia eikä utilitarismia. Utilitarismissa haetaan maksimaalista hyötyä. Ja tämä hyöty voi olla lähes mitä tahansa. Kommenteissa Ojutkangas korostaa että hän tarkoittaa Peter Singerin utilitarismia. Joten asia saa mennä, sillä tässä partikulaarissa utilitarismin kulmassa hedonistiset arvot ovat ne joita tavoitellaan.) Utilitarismissa teemana on yleinen hyöty tai maksimaalisen nautinnon tavoittelu. Utilitarismissa vähemmistö voidaan uhrata yleisen hyvän edessä.

Kaikkia Ojutkankaan mainittuja kulmia voidaan kuvata objektisoiviksi. Eutanasiaa tekevä ihminen ei ikään kuin itse tee eutanasiaa. Hän on kohde jollekin. Ihminen ei siis itse halua tehdä itsemurhaa avustetusti vaan hänet on ajettu siihen ("...vuosien sairaalahoito laitostuttaa kenet tahansa. Noissa olosuhteissa voi totisesti kuolema alkaa näyttämään houkuttelevalta vaihtoehdolta.") Tämä vaatii sitä että eutanasiaa haluavan tai sellaista tekevän autonomisuus kiistetään käytännössä täysin. He ovat vain kohteita. Eivät toimijoita. Jos he haluavat jotain tämä halu on illuusio. Tai sitten esimerkiksi masennus on vienyt itsemääräämisoikeuden ja halu on irrelevantti koska mielenterveyspotilas on ikään kuin jonkun muun holhouksen alla.

On kiinnostavaa miten Ojutkangas hieman pahastui kun mainitsin itsemääräämisoikeudesta. Hän sanoi että hän ei ottanut sitä esille. Tämä oli tietenkin kategorinen argumentin mitätöintiyritys. Mutta se nostaa esiin nimen omaan sen filosofisen teeman että miksi hän ei ole puhunut itsemääräämisoikeuden menettämisestä. Ja miksi tällä ei ole väliä. Kysymyksen siitä miksi eutanasiaa hakevan itsemääräämisoikeus ei ole relevantti kysymys.

Eutanasiakysymys on ytimeltään kysymys siitä onko eutanasian tekijä autonominen vai ei.

Kirjoitin aikaisemmin itsemurhan filosofiasta huomion. Se oli oikeastaan aika yksinkertainen. Itsemurhaa vastustavat argumentit ovat anti-individualistisia. Individualistista itsemurhan vastustusta ei voida tehdä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä että jokainen itsemurhaa vastustava argumentti tekee oletuksia siitä että individualismi on tässä kohden väärä lähestymistapa. Jos siitä ei puhu ääneen, se on piilo-oletus.

Eutanasian kohdalla kyseessä ei ole individualismi vaan itsemääräämisoikeuden kieltäminen. Eutanasiaa vastustavat argumentit objektisoivat eutanasian kohteen passiiviseksi kohteeksi jota säälitään. Tämä on sen piilo-oletus. Itsemääräämisoikeudesta on siksi joko puhuttava tai sitten se on vaiettu hävettävä tosiasia jota ei haluta ottaa esille. Sillä heti jos eutanasian kohteen näkee omaa tahtoaan toteuttavana toimijana - eikä jonain tahdottomana ja avuttomana yhteiskunnan eugeniikkaprosessin kohteena - kaikki tietämäni eutanasiaa vastustavat argumentit katoavat kuin savuna ilmaan.

Eutanasiaa ei voi vastustaa ilman että vaatii että itsetuhoiselta otetaan itsemääräämisoikeus pois. Eutanasiaa vastustaessa käytännössä kategorisesti muutetaan eutanasiaa tekeviä ilman ainuttakaan poikkeusta manipuloiduiksi uhreiksi joilla ei ole edes yhtä prosenttia vapaata tahtoa. Eutanasian tekijästä tehdään näin vain objekti jolle tapahtuu jotain yhteiskunnallisia virtaumia ja johon voidaan kohdistaa sääliä. (Sitä mitä kunnon keskiluokkainen mamma tekee kun haluaa kokea ylemmyydentunnetta, sellaista joka on sallittua ja jopa ihannoitua.) Tällä näkökulmalla eutanasiasta saa toki vastenmielisen. Onko sen ihmiskuva sitten faktuaalinen ja todenmukainen? Jos vastustaa eutanasiaa kovinkaan vahvasti, niin sen täytyy olla todenmukainen. Itse pidän sitä hyvin epäuskottavana.

Siksi onkin hieman ironista että Ojutkangas yrittää mekanisoida eutanasian ihmiskohtelun korostamalla että medikalisaatio jotenkin objektisoi kohteensa. Sillä voidakseen määrätä että tuo masennuspotilas ei voi aidosti haluta tehdä itsemurhaa - mikä on aika hyvin tehty jos tapaukseen on tutustuttu vain jonkun lehtiartikkelin kautta - hän joutuu itse objektisoimaan ja olettamaan että eutanasiaa haluava ei tosiasiassa enää ole ihminen vaan on jotenkin menettänyt vapaan tahtonsa "laitostumiseen" tai muuhun vastaavaan.

"Rohtojen ja myrkkyjen pahimmanlaatuisesta murhasta"

Michel Montaigne ei pitänyt lääkäreistä. Se oli hänen elinaikanaan varsin järkevää. Montaignen epäluulon takana oli paljonkin asioita. Niin epäonnistuneita parantajia kuin sitä että lääketiede oli dogmaattista siinä mielessä että sen kannattajat uskoivat auktoriteettien kautta tietävänsä. Montaignen pääsyy asiaan oli kuitenkin varmasti se, että hän näki kaiken parantamistoiminnan luontoon puuttumisena ; Montaignen mielestä luonnollinen elämäntapa takasi parhaan mahdollisen terveyden. Puuttuminen ei ole järkevää.

Montaignella oli erikoinen ajatus joka voisi olla kätevä nykypäivänäkin.

Normaalisti ainakin minä ajattelen modernia "koululääketiedettä" lähinnä "paranemistodennäköisyyksien parantajana". Eli lääkkeistä tiedetään että ne auttavat useammin kuin eivät. Näin ollen ihminen saa mekaanisen todennäköisen parannuksen. Tämänlainen on mekaanista ja tilastollista eikä siihen tarvita henkilökohtaista suhdetta tai kokemusta. Tämä lähestymistapa ei vaadi että lääkäri ymmärtää potilaan tuskaa tai pitää tätä kivasti kädestä paranemisprosessin läpi.

Itse asiassa modernit vaihtoehtohoitojen kannattajat pitävät tätä kylmänä ja mekaanisena ja yksilöllisyyden puutteena. (Siitä huolimatta että yksilöllisyys on hyvin vähäistä esimerkiksi monissa myytävissä homeopatiavalmisteissa joissa on "tilastollisuus" hyvinkin vahvasti ilmoilla.) Sen sijaan he kannattavat anekdootteja joita he pitävät henkilökohtaisen kokemuksen edustajina. En pidä tästä koska anekdootteja voi valehdella. Ja toisaalta anekdootit ovat helposti valikoivia eli esille ei tuoda epäonnistumisesta kertoneita tarinoita. (Vaihtoehtohoitojen suurin ongelma onkin se että höpöhoidossa käydään huvin vuoksi ja positiiviset kokemukset palauttavat asiakkaan takaisin kun taas negatiiviset ajavat asiakkaat muualle jolloin ainut mitä saadaan on hyvä palaute ja kassavirtaa siihen liittyvistä asiakkaista.)

Montaigne on tässä kätevä koska kun hän vastusti "rohtojen ja myrkkyjen" käyttöä lääkinnässä koska se oli "pahimmanlaatuista murhaa", hän korosti juuri sitä että lääkäreillä tarvittaisiin viisautta. Eli lääkäreiden tulisi itsensä olla kokenut kyseinen tauti. Ja heidän tulisi myös parantaa itsensä omilla keinoillaan tästä taudista. ; Tämä on hyvin hieno koska siinä lääkäri konkreettisesti luottaa viisauteensa ja parannuskykyynsä. Montaigne ottaa sairaudesta esimerkiksi syfiliksen joka on hyvin kenkku vaiva niin sairautena kuin hoitona. Olisikin miellyttävää jos moderni lisensoitu homeopaatti joka myy parannusta vaikka juuri syfilikseen joutuisi ensin sairastuttamaan itsensä syfiliksellä ja sitten kokemushoitaisi itsensä kuntoon pelkästään sillä omalla erikoisalallaan, esimerkiksi ilman antibiootteja. Tämänlaiseen systeemiin suostuviin vaihtoehtohoitajiin jotka ovat onnistuneet yrityksensä jälkeen parantamaan itsensä ja jotka ovat spesialisoituneet juuri tähän yhteen tai kahteen ongelmalliseen tautiin.

Heihin minäkin voisin luottaa hitusen. Tässä kun asiakaspalautteen sijasta on käsillä koko kyseisen parantajan aineisto sekä luottamus siihen että menetelmä myös toimii. Että vihje siitä että toimivuus on myös todellinen joskus.

Duudsonit vs. Arman Alizad

"Se on jo huonoa tuuria. Melkein yhtä huonoa kun entisellä miehellä, joka juoksi kymmenen kertaa puukkoon, vaikka kolme miestä yritti pitää kiinni ja hillitä."

Olen lyönyt symbolisesti vetoa ihmisten kanssa siitä kumpi tapahtuu ensin tai todennäköisemmin ; Se, että Arman Alizad vai joku (1kpl) Duudsoneista kuolee (vain työperäiset lasketaan, ei sitä että kuolee auton alle matkalla maitokauppaan).

Olen nähnyt juuri tässä muodossa esitettynä ihmisille haasteelliseksi. He tiedostavat että molempiin liittyy riskejä. Toisaalta he tietävät että Duudsonien riskit ovat jotenkin hallitumpia ja spektaakkelit eivät ole niin turvattomia kuin ne näyttävät. Alizadilla kontrolli on sen sijaan mahdotonta. Toisaalta Duudsoneita on monta.

Tämä veto nostaa esiin tiettyjä asioita riskistä. Duudsonien kohdalla on usein nostettu esiin ajatus siitä että he eivät ikään kuin ansaitsisi lääkärinhoitoa. Ainakaan moraalin vahvimmassa mielessä. Tässä asenteena on se, että vahinkojen voidaan nähdä olevan tahallisia. Kun tekee sellaisia temppuja niin tietää tai pitäisi tietää miten voi käydä. Käytännössä kukaan ei sano samaa Alizadin kohdalla, vaikka hänkin riskeeraa. Itse asiassa Alizad riskeeraa pahemmin ja hallitsemattomammin.

Tästä syntyy hyvin kiinnostava jännite.

Kysymys on oleellinen lähinnä Suomen kaltaisissa maissa joissa on mahdollista saada ilmaista lääkärinhoitoa ja tukea rahallisesti sairauden parantamiseen. Jos eletään kulttuurissa jossa jokainen maksaa omat lääkärinsä, ei oikeastaan ole mitään dilemmaa. (Tai on, mutta se koskee köyhyyttä ja reiluutta. Ei sitä dilemmaa josta tässä blogaan.)

Heti kun on lääketieteellinen budjetti, se on rajallinen. Kaikki sairaalassa kävijät ovat pelaamassa nollasummapeliä. Sitä ei esitetä näin eikä sitä koeta näin. Mutta budjettitasolla - ja ohjaamassa kaikkia päätäntöjä - se on silti vahvasti mukana. Kyseessä on jossain määrin suuri voima josta ei puhuta. Ja kuten Hämähäkkimies on opettanut ; Suuri voima tuo mukanaan karseat trikoot.

Elinluovutusten kohdalla asia on kenties vahviten läsnä. Siinä elimiä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, joten lääketieteellisten kudostyyppikysymysten lisäksi on priorisoitava muutenkin. Tämä tarkoittaa käytännössä nollasummapeliä jossa päätetään siitä kuka elää ja kuka kuolee. Tämä sama rajallisen resurssin ongelma kattaa kuitenkin periaatteessa kaiken. Jokainen julkisessa terveydenhuollossa nuhaansa antibioottikuuria jonottava ottaa siihen osaa, halusi tai tajusipa sitä tai ei.

Ilman rajallisia resursseja ei olisi mitään eettistä ongelmaa. Minustakin tuntuu reilulta että Duudsoneita paikataan lääkärissä, eikä heillä olisi jotain moraalista velvollisuutta mennä yksityiseen sairaanhoitoon siksi että heidän työnsä on riskaabelia. (Toisaalta kaivosmiesten riskaabeli työ on usein käytetty argumentti sen puolesta että heitä nimenomaan pitäisi hoitaa työnantajan tai yhteiskunnan piikkkiin. Kysymys tässä tiivistynee siihen mitä itse kukin pitää humpuukityönä ja mitä ei.)

Mutta heti kun nollasummapelikysymys nousee esille, syntyy hyvin omituisia tilanteita. Esimerkiksi Jeff McMahan on esittänyt että nollasummapeli tarkoittaa sitä että riskinottaja tavallaan vaarantaa muiden terveyttä. Sillä nollasummapelissä käy helposti niin että joku jää hoitamatta, hänen kohdallaan riskit toteutuvat. Hänen argumenttinsa on noin muotoiltuna hyvin epäuskottava. Mutta hän on perustellut sitä hyvinkin ovelasti ja tavalla joka tekee siitä hyvinkin paljon vakuuttavamman.

Hän ottaa perustaksi kompensaation ajatuksen. Jos me vahingoitamme toisen omaisuutta tai terveyttä, on usein ajateltu että meillä olisi velvollisuus korvata tämä vahinko. Etenkin (tai kenties vain) jos tekomme on tahallinen tai johtuu törkeästä asioiden miettimättä jättämisestä. Eli jos me tiedämme tai meidän pitäisi tietää tekojemme vahingollisuus, ja vahingoitamme, niin olemme korvausvelvollisia. Lakikin ajaa näissä tilanteissa usein sakkoja. Ja yleisesti koetut reiluusajatukset johtavat vaatimuksiin korjausmaksujen tai lääkärilaskujen maksamista.

Jos kompensaatioajatus otetaan mukaan nollasummapeliin on vastakkain vaikka se, että jaossa on vain yksi sydän ja kaksi ihmistä tarvitsee sitä. Toinen on syönyt rasvaista ruokaa ja hän on näin itse turmellut sydämensä. (Tai jokin muu syy jolla sydämen voi tuhota itse, jos et pidä tuosta teoriasta.) Ja toisella on synnynnäinen sydänvika jonka vuoksi hän tarvitsee siirteen. Tässä on selvästi kisatilanne, sydäntä ei voi vain laittaa puoliksi ja toivoa parasta. Tässä tilanteessa rasvaista ruokaa syönyt on itse asiassa asettanut sen toisen ihmisen vaaraan. Rasvaista ruokaa syöneellä on ollut vaihtoehtoja, toisella ei. Näin ollen pitääkin verrata niitä tilanteita joissa vaihtoehdot otetaan huomioon. Jos rasvaista ruokaa syönyt ei olisi toiminut miten on toiminut, ei mitään kilpailua olisi. Kyse ei siis ole vain siitä että rasvaista ruokaa syönyt olisi riskeerannut itsensä. Hän on omilla valinnoillaan luonut tilanteen jossa synnynnäisestä sydänviasta kärsivän elämästä ja kuolemasta joudutaan arpomaan. Jonka vuoksi olisi syytä priorisoida synnynnäisen sydänvikainen.

Ajatus on yllättävän erikoinen, koska se johtaa oikeasti sellaisiin kysymyksiin kuin "montako nuhanhoitoa on elinsiirto". Budjetissa on rajallinen määräraha joten näin oikeasti jossain mielessä on. Tämä lisää varmasti länsimaisen hyvinvoivan ihmisen ahdistusta. Sitä joka on vakiotila jos nyt on vähääkään perillä siitä miten reilusti maailma toimii. (Minä olen päättänyt olla ajattelematta lenkkareitani, koska siitä tulee vähemmän paha mieli minulle itselleni.)

Toisaalta McMahanin teoria on myös siitä inhottava, että sen seuraaminen johtaisi joidenkin kansanterveydellisesti tärkeiden ja yleisien vaivojen hoitamisen hylkäämiseen. Sillä länsimaissa on paljon ns. elintasosairauksia. Nämä pitäisi ohjata viattomille ihmisille, jotka kuitenkin edustavat jotain hyvin marginaalista ihmisryhmää. Utilitaristisessa ihmisten henkiä laskevassa mallissa McMahanin ajatusta on hyvin vaikea ottaa vakavasti siinä mielessä että McMahanin periaatetta loppuun asti vieden yhden synnynnäisen, harvinaisen ja kalliisti hoidettavan sairaan parantamiseen pitäisi panostaa täysillä vaikka tämä johtaisi budjettiloveen jonka vuoksi tuhat ihmistä kuolisi elintasovaivoihinsa.

Sovelletaan.

Duudsoneiden ja Alizadin kohdalla on selvästi riskitoimintaa. Ja budjetti on rajallinen joten nollasummapelikin on totta. Kompensaatiota pidetään yleensä vahvana eettisenä prinsiippinä joten siitä tuskin luovutaan kovin helposti.

Ja tässä on mielestäni tärkein, mutta kenties vähiten esiin nostettu, ongelma McMahanin priorisointimenettelyssä. Nimittäin se, että moni kokee että Alizadin olisi jotenkin reilumpaa saada hoitoa kuin Duudsonien. Sillä riskien luonne on hyvin erilainen. Riski on muutakin kuin vaaralle altistumista.
* Duudsonit mesoavat ja tuottavat kulttuurisesti ja taiteellisesti matala-arvoista viihdettä viimeisten aikojen ihmisille. (Kyseessä on sama humpuukidilemma kuin kaivosmiesten kohdalla ja se on kieltämättä vähintään jossain määrin asenteellista.)
* Alizad sen sijaan on lähempänä journalistia joka asettuu heikompien ihmisten asemaan saadakseen tietoisuutta heidän ongelmilleen. Alizad ei itse asiassa ota mitä tahansa riskiä. Hän ottaa sellaisia kontrolloimattomia riskejä jotka ovat vaarallisia ja karseita. Mutta jotka ovat joillekin sellaista että siinä ei vain vierailla. Alizad tiedottaa niistä ihmisistä jotka elävät näin joka päivä.

Alizad oikeuttaa lääkärikulujaan.

Alizad kohdistaa ensi sijassa itseensä kohdistuvia suoria riskejä. (Ja epäsuorasti länsimaisille lääkärinhoitoa tarvitseville hyvinvointivaltiossa eläville ihmisille.) Ja nämä riskit ovat sellaisia joita toiset ihmiset joutuvat ottamaan. Tiedottamalla asia saattaa muuttua. Näin ollen ei voida ajatella pelkästään sitä ovatko riskit tietoisia ja oman valinnan seurauksia.

Itse kuitenkin ajattelen tämän lisäksi, että Duudsonit vielä jossain määrin ansaitsevat lääkärinhoitonsa. He tuottavat iloa, joten jossain määrin heidän mekastuksensa ei ole merkityksetöntä ja arvotonta. Ja ennen kaikkea, he kohdistavat riskit itseensä. Jos he sen sijaan tekisivät sellaista viihdettä jossa viattomat voisivat helpostikin vaarantua prosessissa, se toimisi jotenkin vahvempana argumenttina sen puolesta että he eivät ansaitsisi lääkärinhoitoa. He eivät kuitenkaan tee näin. Omat munansa he asettavat tulilinjalle.

Päänsiirto

Viime päivinä keskustelua on herättänyt italialainen kirurgi, jonka mukaan ihmisen päänsiirrot ovat mahdollisia muutaman vuoden sisään. Tämä on luonnollisesti kätevää niille jotka ovat sattuneet halvaantumaan kaulasta ylöspäin.

Yllä oleva oli luonnollisesti vitsi. Ja se on sitä siihen asti kunnes se ei ole.

Lääketiede on siitä erikoinen, että nykyään voidaan tehdä kaikenlaista. Lääketieteessä voidaan sanoa, että proteesit ja elinsiirrot ovat molemmat kehittyneet minun elämäni aikana valtavasti. Proteesien kohdalla voidaan sanoa, että monet periaatteessa esteettiset ja kosmeettiset proteesit ovat korvautuneet funktionaalisilla. Esimerkiksi jalkaproteesia voi nykyään käyttää ajattelun voimalla. Samoin elinsiirtojen avulla voidaan tehdä toiminnallisia käsiä. Tällä on merkittävä vaikutus monin elämään.

Kaikkea ylläolevaa kuvataan kuitenkin jonain jossa ihminen saa käden tai jalan. Toisin sanoen ajatellaan että ihminen saa uuden käden ja uuden jalan. Ei että jalka saa uudet muut ruumiinosat. Pää tuntuu kuitenkin intuitiivisesti oleellisemmalta. Mutta filosofisesti tämä intuitio vaatii jotain erityisiä perusteita. Mitenkään a priorisesti ilmiselvä asia se ei ole. Ajatus täytyy voida oikeuttaa jotenkin.

Ajatus on erityisen relevantti, sillä lääketiede kehittyy asiassa nopeasti. Kenties innovaatiot jopa tuovat uusia ominaisuuksia joita ei ole aiemmin osattu käsittää. Ja sitten toisaalta nykylääketiede tuo eläväksi sellaisia ajatuskokeita joita ennen on pidetty pelkästään keinotekoisina ja kuvitteellisina, ikään kuin asioiden määrittelyä helpottavina. Onhan jopa Descartes "Meditations on First Philosophy" -teoksessaan käyttänyt ensimmäistä karkeaa versiota "aivot maljassa" -mahdollisuutta. Ajatuskoe on sittemmin kehittynyt ja muuttunut klassikoksi, yleensä juuri ajatuksena siitä että aivot maljassa saavat itselleen ärsykkeiden kautta jonkinlaisen simuloidun valetodellisuuden.

Ja kun asia ei enää ole vain leikkiä, siihen liittyviä eettisiä kysymyksiä on aidosti mietittävä jotenkin. Tämä on tärkeää, sillä tosiasiassa irtopäitä on käytetty testimateriaalina empirian kehittelyn historiassa, ja usein nämä tavat maistuvat enemmän tai enemmän epäeettisiltä.

Otan tähän jäsentelyapuvälineen.

Hannu Kiuru kertoi reaktionsa juuri tähän päänsiirtoajatukseen. Minusta se on ... päätön. Se on suoraan sanoen lähes päinvastaista mieltä kanssani lähes kaikkeen. Mutta siinä on sentään oleellisimmat kysymykset. Siksi joudun ottamaan epämiellyttävän pitkän lainauksen, jotta koko idea tulee varmasti oikein. Kiurun ajatus menee seuraavalla tavalla.

"Ihminen on kokonaisuus, johon kuuluvat henki, sielu ja ruumis. Ja Jeesuksen mukaan pää on ruumiin pomo, sillä pää ruokkii muita jäseniä. Ruumiin jäsenet ovat samanarvoisia keskenään, vaikka niillä onkin erilaiset tehtävät. Käsi ei voi sanoa jalalle, että häivy, ei sua tarvita. Tai silmä korvalle, että heippa vaan, nähdään taas. Toisaalta jos jokin jäsenistä viettelee ihmistä, niin poikki vaan. Parempi rampana taivaaseen kuin kaikki jäsenet tallella helvettiin. Kun Johannes Kastajalta katkaistiin pää, hän kuoli heti. Voi olla, että syväjäädytykset eivät päänsiirto-operaatiossa auta kuin yhden hetken. Mutta yrittänyttähän ei laiteta. Toisaalta jaksan epäillä moista ideaa: Mitä hyötyä siitä on? Monihan suhtautuu kroppaan kuin kyse olisi pelkästä aivojenkantotelineestä. Yhdistä älykön pää ja Muskeli-Masan kroppa: Nehän olisivat aina riidoissa keskenään kuin kissa ja koira. Jos minun pääni onnistuttaisiin siirtämään johonkin nuoren Adoniksen kroppaan, niin mitä minä tekisin 60-vuotiaan ajatuksilleni? Entä eikö siinä pään irrottamisen yhteydessä sielu pääse vilahtamaan karkuun? Ja kun kuolen, kenenä minut siunataan? ”Lepää rauhassa, Hannun pää ja Taavetin ruumis!” Ja mitä minun pitäisi tietää ruumiini entisestä käyttäjästä ja hänen elämästään? Kenen sukulaisia kutsutaan hautajaisiin? Siis lyhyesti: Antakaamme kuolleittemme haudata kuolleemme! Seuratkaamme me vain Jeesusta, joka menee eteenpäin kuin mummo lumessa."

Mitä tästä voi sanoa?

Kiurun kuvauksessa
1: Ihminen on ensinnäkin kokonaisuus. Siinä päänsiirtoon suhtaudutaan jostain syystä tavalla joka kieltäisi esimerkiksi käsille tehtävät elinsiirrot. Niidenkin kohdalla sama "lepää rauhassa" -dilemma toteutuisi. Kuitenkin samanaikaisesti Kiuru tosin toteaakin, että tämä kokonaisuuargumentti on melko heikko. Sillä kyllähän Raamattu selvästi sanoo että käsi voi sanoa jalalle että tätä ei tarvita. Sillä kyllähän on käden tarpeen irrota kuin mennä koko ruumiin Helvettiin.
2: Toisaalta Kiuru on sielunsa kanssa hyvin abstrakti. Hänestä on ikävää ajatella ruumista aivonkantotelineenä ja miettii sielun erkanemista. Mutta samalla hän esittää vahvasti naturalistis-reduktiivisia ajatuksia. Jos sielu todella jotenkin irtautuu päänsiirtoleikkauksessa, niin päänsiirto tuottaisi kenties jonkinlaisia filosofisia zombieita joilla olisi kaikki ihmisen käytösmallit mutta ei sielua. Ja sitten hän selittää miten adoniksen ruumis ohjailee vanhan miehen päätä. Mikä kyllä aivan oikeasti herättää ajatuksia siitä että onko esimerkiksi sukurauhasilla kuinka paljon merkitystä käyttäytymiseen. - Uskoisin että Kiurulla on tässä jopa sellainen ajatus ihmisen ruumiillisuudesta jonka minäkin voin hyväksyä. Ihminen ei ole pelkästään aivonsa, käytöstä voidaan redusoida myös umpieritykseen. Ja toisaalta vanha mies voi olla siveä jos hänellä ei ole vetreää ruumista jolla panna.

Miksi tästä oli minulle hyötyä?

Hannu Kiurun ajatus kokonaisuudesta on mielenkiintoinen. Sen voisi jopa pinnallisesti palauttaa Leibnizin lakiin (Leibniz's law). Eli lakiin jonka pohjalla on valtava määrä metafysiikkaa. Etenkin teististä metafysiikkaa.

Leibnizin laki toimii tavalla joka on hyvin kiinnostava ja jonka johtopäätökset jotka sitä kautta syntyvät tässä päänsiirtoaiheessa ovat sellaisia että Kiuru niitä tuskin hyväksyy. Ne tosin voivat olla haasteellisia monille muillekin. Itsellenikin ne ovat vieraannuttavia. Mutta "vakuuttuneisuus" ja "vieraantuminen" eivät ole sama asia kuin se, että näkemys olisi huono, väärä tai epätosi. Sillä let's face it, ihmiset ovat monesti yhtä aivottomia kuin päänsiirtoa odottava poloinen. Siksi on syytä aloittaa alusta. Mitä Leibnizin laki perimmiltään tarkoittaa.

Voimme ottaa sen peruskaavana:
x = y→VF(Fx ↔ Fy) Sellaisenaan tuo ei tietenkään valaise kovin paljoa. On kenties syytä korostaa että se määrittelee identiteettiä. Mutta mitä identiteettiä?
1: Kenties helpointa on lähteä siitä että identiteetti ei tässä yhteydessä tarkoita kvalitatiivista identtisyyttä (qualitative identity). Mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että se ei toimi samalla tavalla kuin silloin kun identifioimme jonkun kuuluvaksi johonkin ryhmään, eli jossa identifioimme vaikkapa hiekkalapion hiekaksi tai miekan miekaksi. Eikä sellaista identtisyyttä jolla identtiset kaksoset ovat keskenään identtisiä. Kysymys ei siis ole samanlaisuudesta, analogisuudesta johtuvasta samaan ryhmään kuulumisesta.
2: Sen sijaan kysymys on siitä milloin asia on sama. Ei samanlaisuudesta vaan samuudesta (numerical identity). Toisin sanoen Leibnizin lain ytimessä on se, milloin asiat ovat synonyymejä. Jos jollain asialla on kaksi nimeä, ne ovat sama asia. Hieman kuten Bruce Wayne on Batman, eivät identtiset kaksoset vaan sama henkilö.

Toisin sanoen Leibnizin lailla tavoitellaan asiaa jossa ihminen on sama itsensä kanssa. Ja se lähestyy tätä määritelmällisesti. Jos otamme asian x, voimme huomata että tällä on piirteitä. Jos asia on sama sen kanssa, silläkin on tämä piirre. x=x. Epäanalogia ei sopisi yhtälöisyysmerkkiin. Joka johtaa siihen että käytännössä aivan kaikki x ominaisuudet ovat siirrettävissä x:ään jos ne ovat sama asia.

Tähän asti tämä on melko ilmiselvää. Sanomme vain että asia on sama kuin se itse. (Captain Obvious, to the rescue!) Mutta Leibnizin laki jatkaa periaatetta eteenpäin. Jos asioissa on epäanalogisuuksia, minkäänlaisia, ne eivät ole sama asia. Eli jos x on pyöreä, soikiomainen ja 20 senttiä pitkä ja meillä onkin jotain joka on vain 12 senttiä pitkä, se ei ole sama asia.

Ja tämä tietyti toimii jos meillä on x ja y ja meidän täytyy selvittää ovatko ne sama asia. Näin ollen identtisyys (identity) tarkoittaa erottamattomuutta (indiscrenibles). Josta saadaan se miksi periaatetta kutsutaan nimityksellä (identity of indiscernibles).

Leibnizin laki lähestyy asiaa tavalla joka ei sisällä empiiristä elementtiä. Se on sidottu pelkästään asioiden määrittelyyn. Siksi se on luonteeltaan deduktiivinen. Ja lisäksi se on sisällöltään houkutteleva. Siksi ei ole ihme että moni pitää sitä tärkeänä ja hyvänä periaatteena. Kvanttimystiikkaa ole tämä ei. Periaate on ... periaatteessa ... helppotajuinen, ja se on myös intuitiivisella tavalla järkeenkäypä. Ei siis ihme että periaatetta käytetään paljon metafysiikassa.

Mutta.

Leibnizin laki iskee terävästi moniin asioihin. Jos ajattelemme vaikka päänsiirtoa, tulee mieleen ainakin se, että siinä esitetään helposti, että ihminen on yhtä kuin tietoinen minänsä ja ajatusprosessinsa jotka ovat sama kuin hänen aivotoimintansa. Tässä viitataan hyvin syvästi identtisyyteen. - Ja kuten Hannu Kiuru ja urheilijankropan siirto kertoivat, tämä ei ole välttämättä koko totuus.

Filosofit voivat miettiä että onko ihminen sama jossain mahdollisissa maailmoissa? Jos David Deutchin kvanttifysiikan mukaan toimiva monimaailma on tosi, ja jokainen valinta ja seuraus todella tapahtuu jossain ja jokaisessa muutostilanteessa universumi "jakautuu" erilaisiin maailmoihin, niin olenko se todella minä joka on niissä toisissa universumeissa tekemässä niitä erilaisia ratkaisuja? Leibnizin laki sanoo asian suoraan. Ei.

Asia on siitä huolestuttava että jo yhdellä pornosivulla käyminen voi muuttaa kohdallani 12 senttisen 20 senttiseksi ilman että koen että sen identiteetti minusta mitenkään muuttuu. (Tosin joku feministi voisi nähdä että tämä muutos on hyvin relevantti ja että 20 senttinen on itse asiassa jonkinlainen naista vahingoittava ja esineellistävä ase.) Jollain toisilla pornosivuilla muutos voi tietysti olla päinvastainen ja kitistävä. En silti koe tässä eroa. Tosin mielialani muuttuu erilaiseksi, joten jotain eroa tässä tapahtuu. Mutta jotenkin ajattelen että minulla on erilainen mielentila, en että muutun joksikin toiseksi jolla on kanssani epäanaloginen piirre. (Leibnizin lain mukaan feministit ovat tavallaan oikeassa, minusta todellakin tuhoutuu eräs minuus heti jos minulle tulee erektio pornosivujen ääressä.)

Siksi jos ihmiselle tehdään päänsiirto, voidaan todella ajatella että hänen identiteettinsä tuhotaan (numerical identity). Toki asia on siitä pahempi että jos ihmiselle tehdään kehonsiirto, hänen ruumiinrakenteensa muuttuu ja häntä voidaan kohdella eri tavalla. Itse asiassa jos ajatellaan identiteettiä siinä mielessä että se on jotain jonka avulla ihmiset tunnistavat meidät tiettyyn ryhmään kuuluvaksi (qualitative identity), voidaan päätyä jopa elokuvan "Face/Off" -tunnelmiin. Siinähän rikollinen ja poliisi läpikäyvät kasvojensiirron ja ihmiset kohelevat heitä kuin he olisivat kasvonsa, eivät sinä mitä he "oikeasti ovat". (Tässä elokuvassa ei tosin oleteta että kasvojensiirto tuhoaisi oikean ihmisen, he ovat vain epäanalogisia.)

Jossain määrin tästä seuraa se lupaamani häiritsevä lopputulos.

Kaikki ylläoleva vihjaa siihen että Leibnizin laki on hyvin haastava. Nimittäin se sanoisi että ihmiset eivät itse asiassa ole mikään identiteetti (numerical identity). Sitä kuitenkin käytetään joskus kun ajatellaan ihmisyyttä. Kuitenkin elämämme on täynnä epäanalogisuutta. Pelkästään se, että käyn vessassa pitää sisällään suuria muutoksia. Vaaka punnitsee minut "ennen" ja "jälkeen" eripainoiseksi. Lisäksi päästäkseni vessaan minä vaihdan lokaatiota, joka on sekin ominaisuus. (Kaksi samannäköistä kuulaa jotka ovat vierekkäin ovat Leibnizin lain mukaan erillisiä esineitä, koska niillä on eri paikka.) Pidemmällä aikavälillä muutokset ovat dramaattisempia. Aineenvaihdunta ja solujen kuolema ja jakautuminen johtavat siihen että ruumiinrakenne muuttuu. Pituus muuttuu vauvasta eteenpäin runsaastikin. Olemme eräässä mielessä Theseuksen laivoja jotka hukkaavat identiteettinsä koko ajan.

Joko minuus kestää vain aavistuksenomaisia hetkiä tai sitten Leibnizin laki on virheellinen. Silloin ei ole mitään syvää minuuden identiteettiä joka ylipäätään siirtyisi hetkestä toiseen. Joten Kiuru on siinä mielessä oikeassa että päänsiirto voisi tuhota sielun, koska jatkumossa jotain karsiutuu ja aivan eri taustahistorian käynyt erillinen asia yhdistyy siihen. - Olemme fysikaalisessa mielessä sitä mitä syömme, joten "Lepää Rauhassa, Tuomo, sekä Mansikki jonka etuneljännestä hän söi viime viikolla..." Valitettavasti tämä sielu tuhoutuisi joka tapauksessa.

Toisaalta myös laajempi identiteettiajattelu (qualitative identity) on ikävä.
1: Se koskee helposti vain tunnistettavuutta. Moni kuitenkin ajattelee että on epäreilua jos jokin sinun kanssasi riittävän analoginen saisi sinun tunnuksesi. Se kun jossain määrin tekisi Tuomosta, Hannusta ja muista jonkinlaisen brändin, jonkin sellaisen jolla ihmiset tunnistetaan tietylle nimelle samaan tapaan kuin kakkulapiot, miekat tai runebergin tortut. Tarvitaan vain riittävä analogisuus ja sopivat kriteeriattribuutit.
2: Se on joko epämääräinen tai virheellinen.
     2.1: Jos määritelmä on epämääräinen, miten suhtautua vaikka identiteetin varastamiseen. Jos joku näyttää riittävästi minulta ja saa henkilöpaperini, ja osaa luetella äitini tyttönimen, niin muuttuuko hän todella minuksi muussakin kuin juridisessa mielessä, peräti sellaisella tavalla että juridiikassakin tätä pidetään petoksena. Jos itsen määritelmä joustaa liiaksi, riittävän taidokas identiteettivarkaus varastaa todella myös minuuden. Tämä tuntuu epäeettiseltä että epäintuitiiviselta.
     2.2: Jos minä käyn kasvojensiirtoleikkauksessa, parturissa, tai vaihdan uskontoni kristitystä joksikin muinaisuskoiseksi goottimystikkopakanaksi, tapahtuu paljon epäanalogisuuksia. Ja jos identiteetin määritelmä on liian tarkka, nämä muutokset pitäisi todellakin nimetä jonkinlaiseksi uudelleensyntymiseksi. Eli joksikin jossa vanha minä todella tuhoutuu ja vaihtuu aivan uuteen joka aloittaa puhtaalta pöydältä. Tämä tuntuu epäintuitiiviselta että eettisesti riittämättömältä, koska ainakin minusta on sika tärkeää että pahat teot eivät jää rankaisematta.

Itse asiassa näenkin että nämä molemmat viittaavat siihen että on väärin puhua identiteetistä minuuden synonyymina. Molemmat lähestymistavat ovat virheellisiä. Minuutta ei saa määrittää kummankaan identitteettimallin mukaan. Sillä perimmiltään identiteetti ei muutenkaan ole se mitä sinä olet, vaan enemmänkin jokin liehuva lippu jota heilutat muille. Näin ollen se, teetkö itsellesi päänsiirron - tai toimitko kuten hyvä kristitty tekee ja revit alaruumiisi kaulasta alaspäin alas ja heittä liekkeihin koska on parempi että vain ruumis palaa kuin että koko ruumis palaa helvetissä - on irrelevanttia minuutesi kanssa. Kukaan, en minä eikä edes Hannu Kiuru pastorin superauktoriteetillaan voi tulla sanomaan milloin sinä et enää ole sinä ja milloin uudelleensynnyt. Hautajaisiinkin voidaan kutsua sitä kautta keiden kutsuminen miellyttää ja kuka sinne haluaakin tulla.
1: Mikä on muutenkin järkevää. Hautajaiset ovat sosiaalinen tapahtuma, joten kenties sinne tulevat ne jotka ovat olleet päänsiirretyn ihmisen kavereita tämän siirron jälkeen, kenties ruumis viehättää ja tämän ystävät ovat tutustuneet "päähänkin". Kenties pään kanssa on ollut hauskaa ruumiista riippumatta.

Tämä antaa tietenkin paljon tilaa kaikille jännittäville ihmiskokeille. Sellaisille joihin liittyy miellyttävä määrä verta ja irtopäitä. Sillä vain tämänlaisessa maailmassa on ihmisiä jotka aidosti tekevät yhtään mitään. On perusteltua nähdä ihminen muistin varassa pelaavana jatkumona, olipa tämä sitten perimmiltään solipsistinen konstruktio tai ei.

---

Erektioni ja lepotilani mitat ovat keksittyjä. Olen toki monesti rivomielisyyteen ja muuhun siveettömyyteen asti rehellinen - sekä empiristi. Mutta rajansa kaikella mittailullakin. Hävettävät tosiasiat saavat peittyä mairittelevampien tosiasioiden vierellä.