Multiversumeita on monenlaatuisia

Max Tegmark on tehnyt mielenkiintoisen luokittelun erilaisista multiversuminäkemyksistä. Kiinnostavaa on se, että hänen luokituksensa muodostavat itse asiassa hierarkian. Ja tämän avulla on helppoa kontekstoida erilaisia argumentteja joita aiheeseen liittyy.

Tegmarkin luokittelussa on neljä erilaista päätyyppiä;
1: Näkemys jonka mukaan näkyvän universumin rajojen ulkopuolella on lisää universumia (Beyond the Horizon). Tässä on vain yksi universumi ja moni ei pidä tätä edes oikeana ja kunnollisena multiversumina. Mutta jossain mielessä kyseessä on se, että nähdyn ulkopuolella on jotain jota ei voida empiirisesti suoraan havaita. Tämänlaatuisen "katvealueen" syntymekanismit voidaan liittää esimerkiksi inflaatioon joten näkymättömän alueen olemassaolo on sidottavissa universumimme tunnettuihin ilmiöihin. On kiinnostavaa huomata että jos pitää arvioida jonkin olemassaolotodennäköisyyttä, kuten vaikka elämän synnyn tai avaruusolentojen olemassaolon todennäköisyyttä, tämä vaihtoehto muuttaa laskelmia hyvin radikaalisti. "Mahdottomalla tasolla epätodennäköinen" näyttää aivan erilaiselta tämän ajatuksen kanssa kuin ilman sitä. Tähän liittyy mielenkiintoisia ajatuksia, kuten esimerkiksi Bolzmannin ajatus tietoisesta mielstä joka rakentuu tyhjästä valmiina ilman evoluutiota. Sellainenkaan ei ole välttämättä mahdotonta, kaikessa on vain kysymys siitä miten suuri tämä universumi havaintojen ulkopuolella on tai ei ole.
2: Säieteorioiden ja muiden vastaavien teorioiden mallit joissa on jonkinlaisia aivan erillisiä kuplia tai muita vastaavia todellisuuksia joissa on erilaiset luonnonvakiot. Tämä mahdollisuus koskee sitten sellaisia kysymyksiä kuin antrooppinen periaate ; Kysymys siitä miksi luonnonvakiot universumissamme ovat tämänlaiset eivätkä toisenlaiset. Joka tietenkin vaatii reaalisena otetun ajatuksen siitä että ne todella voisivat olla toisenlaiset.
3: Monimaailmamallit jossa universumi jakautuu jokaisen valinnan hetkellä. Malliesimerkkinä tästä on David Deutschin ajatustapa jossa jokainen mahdollinen tapahtuma todella tapahtuu jossain universumissa. Universumissa jonka jakautuminen tapahtuu koko ajan. Ja jossa yhteisvaikutukset eri universumien välillä ovat hankalia, jotain jotka näkyvät lähinnä kvanttitietokoneissa. Mahdolliset maailmat toimivat siten että futuurin kontingenssi on eräänlainen rajallisuudesta kumpuava näkökulmaharha.
4: Matemaattinen universumi. Esimerkiksi Roger Penrosen platonistinen ajatus jossa maailma on matematiikan varjo edustaa eräänlaista ultimaattista multiversumia. Tässä tasossa on perimmiltään kysymys modaalisesta realismista jossa jokainen mahdollinen maailma on reaalinen. Jos säieteorioiden multiversumeissa muuttujat varioivat, tässä kysytään miksi matematiikka joilla nämä säännöt toimivat on jotain eikä jotain muuta. Jossain alueella asiat todella ovatkin näiltä osin todet. Kaikki matemaattiset mallit ovat tosia jossain.

Kyllä voi

"Everything is possible, from angels to demons to economist and politicians"
(Paulo Coelho)

Kun näitä vaihtoehtoja katsotaan, voidaan huomata muutama asia. Sellainen jotka eivät oikeastaan enää ole fysiikkaa vaan joita voidaan soveltaa teologiassa: Ne liittyvät "mahdollisen" ja "kaikkivaltiuden" kaltaisiin käsitteisiin. Jotka ovat hyvin keskeisiä.
1: Selvää on että spekulatiivisuusaste nousee hierarkiassa kohotessa koko ajan. Ensimmäinen ei itse asiassa ole kovin kontroversiaali, mutta ylin taso sitten on hyvinkin. Esimerkiksi Deutschin ajatus nojaa "selittämisen-deterministisen-tarkkuuden-vaatimuksesta", jossa se että me koemme että hyvä selitys selittää ilman propabilistista luonnetta muuttuu vaatimukseksi todellisuuden luonteesta. Ihmisten mieltymykset (ought) tosin tuskin määräävät sitä miten maailma on (is). ; Tätä voi olla vaikeaa huomata koska matematiikka tuntuu yksinkertaiselta asialta ja Platonismi vaikuttaa klassiselta viisaudelta jota ei helposti liitä maksimaaliseen saivarteluun. Matemaattisen maailman kohdalla abstraktiustaso on noussut hämmentäväksi. Jo ihan sen takia että jos säieteorioiden multiversumi on jotain jota voi kuvata "kuplilla" on matemaattisessa platonistisessa ideamaailmassa olla niin että joillain sen alueilla "kuplien" käsitteellä ei ole mitään sisältöä.
2: Usein saa kuulla että antrooppisen periaatteen multiversumi on uskomuskysymys samalla tavalla kuin Jumala. Kuitenkin periaatteessa voidaan kysyä että olisiko Jumalan "kaikkivaltiustaso" itse asiassa viides abstraktioluokka joka olisi vielä tuon matemaattisenkin mallintamisen yläpuolella. Multiversumi ei ole ollenkaan samalla tavalla "kaikkivoipa" kuin Jumala. Abstraktiotasot kertovat että vaikka molemmat ovat spekulaatiota, on toinen spekulaatio kertaluokkatasolla enemmän spekulaatiota kuin jokin toinen.
3: Tämä luokittelu on itse asiassa oleellisessa osassa hyvin arkista teologiassävyistä debatointia. Debattia siitä että "voiko Jumala tehdä niin suuren kiven että ei voi enää nostaa sitä" jotain joka on relevantti kysymys. Osa näkee että Jumala on mahtavampi kuin tämä pikkumaisuus. Silloin se voi vaatia uuden luokan jota ei edes ole tuossa Tegmarkin luokittelussa. Mutta jos kaikkivaltius tarkoittaa sitä että voi tehdä vain mikä on loogisesti ristiriidatonta, Jumala on matemaattisen universumin kohdalla. Jos taas kivien suuruuden on noudatettava parhaan mahdollisen maailman sääntöjä, kaikkivaltius on vielä tätäkin rajoitetumpaa. Jos joku sen sijaan selittää miten riittävän iso kivi pusertuu mustaksi aukoksi ja lakkaa olemasta kivi, voidaan huomata että puhutaan vain yhden universumin luonnonlaiston sisällä mahdollisesta.

että ne kaikki voidaan liittää jonkinlaiseen "kaikkivaltiuteen". Itse asissa tuota luokittelua voidaan käyttää myös sen apuvälineenä että tosiasiassa kun puhutaan "kaikkivaltiudesta", se voidaan käsittää hyvinkin eri tavalla. Tällä on merkitystä. Pahan ongelmankin voi ratkaista eri tasoilla. Ja kiinnostavaa onkin huomata että kenties "kaikkivaltius" muuttuukin eri aiheissa. Itse olen huomannut että Pahan ongelman kohdalla Jumala on kaikkivaltias vähemmän kaikkivaltiaalla tavalla kuin monessa muussa tilanteessa. Kenties siksi että tärkeämpää on pelastaa ristiriita domeenispesifillä tavalla kuin luoda kaikenkattava koherentti maailmankuva. On ikään kuin tärkeämpää voittaa yksittäiset teologiset argumentit kuin pärjätä kokonaisuudessa.

Väistämätön

Animesarjassa "Chrno Crusade" on sarja jonka päähenkilönä on nunna Rosette Christopher. Sarjan loppupuolella hän paljastuu eräänlaiseksi Magdalan Marian inkarnaation tapaiseksi olennoksi. Sellaiseksi jota länsimaissa kutsutaan profeetaksi tai pyhimykseksi. Hänet on määritelty hyvin erikoisella tavalla. Koska sarja käsittelee sivujuonteena yllättävän paljon ajan filosofiaa. (Kuten nimestä saattaa arvata.) Ja jo juonen pinnallisinkin taso pitää sisällään ajan manipulointia, kuten ajan pysäyttämistä.

Tämän blogauksen kannalta kiinnostavaa on lähinnä se, että Marian inkarnaatio kuvataan tyhjäksi astiaksi johon voidaan ammentaa. Syynä on se, että hänellä ei ole yhtä menneisyyttä eikä yhtä tulevaisuutta. Näin ollen hänellä ei ole muistoja vaan näkyjä menneisyydestä. Ja sama koskee myös tulevaisuutta. Vain muutamat asiat ja tapahtumat, jotka usein koskevat toista päähenkilöä, demoni Chrnoa, ovat väistämättömiä. Eli ne ovat väistämättömiä asioita jotka tapahtuvat välttämättä jokaisessa mahdollisessa tulevaisuudessa.

Ajatus on hyvin erikoinen. Tavallisesti ajan kohdalla on ajateltu että menneisyys olisi pysyvä. Eli tulevaisuus olisi avoin. Jotain jota m(u)okataan valinnoilla. Ja menneisyys taas on jotain joka on pysyvä mutta johon liittyvät asiat kenties unohdetaan. Eli siis eletään maailmassa jossa indeterministikin näkee että menneisyys on deterministinen, indeterminismi koskee vain tulevaisuutta. Epävarmuus menneisyydestä ja nykyisyydestä kasvaa symmetrisesti. Mutta tämä ero on episteeminen, eikä aina ontologista tasoa koskeva. (Tulevaisuuden kohdalla epäselvyys on ontologistakin, menneisyydessä ei.)

Näin moni ajattelee vaihtoehtoiset maailmat suppilona joka lähtee ensimmäisestä ajan hetkestä ja joka sitten laajenee erillisiksi vaihtoehtotodellisuuksiksi jotka eivät ole toistensa kanssa missään tekemisissä. "Chrno Crusaden" kohdalla taas on enemmänkin niin että se mikä on on nykyhetki. Ja siihen voi päätyä monesta eri menneisyystodellisuudesta ja tämä avaa teitä moniin muihin tulevaisuustodellisuuksiin.

Huomioita.

Japanilaiset piirretyt eivät ole totta. Eivät vaikka niissä olisi kohtuullisen paljon ns. fan serviceä. Lisäksi aikarakenne on jotain jota ei yleisesti kannateta. Tämänlaatuinen epäintuitiivinen rakennelma on kuitenkin kätevä ajatuskokeiden tuottamiseen. Niiden avulla ainakin itse sain jäsennettyä asioita jotka koskevat modaalilogiikkaa. (Ja jonka avulla voi suhtautua hieman modaalilogiikkaa ja modaalista realismia suppeampaan multiversumin konseptiinkin.) Koska esille tulee vaihtoehto voidaan vähintään huomata mitä piilo-oletuksia näihin ajatusmalleihin kulkeutuu ikään kuin huomaamatta. Tämän kannalta relevantit huomiot voidaan kasata vaikka listaksi:
* Modaalien miettimisessä on usein oletuksia fysiikasta. Eli aikaan otetaan kantaa. On aivan mahdollista että nykyhetki voi olla väistämätön ja kaikki muu voi olla epävarmaa. Eli modaaliseen päättelyyn sujahtaa hyvin helposti maailmankuvallisuutta.
* Rosette ei ole Jumala mutta hän vastaa tässä maailmassa täysin teologista konseptia, ns. välttämätöntä olentoa (necessary being).
* Väistämättömät tapahtumat ovat nekin välttämättömiä (necessary being).
* Kaikki väistämättömät asiat ja ennustukset tulevaisuutta koskien ovat dogmeja. Ei tiedetä miten ne toteutuvat mutta tiedetään että ne toteutuvat. Niitä ei voi kyseenalaistaa. Sillä jos niille olisi vaihtoehto ne eivät olisi välttämättömiä.

Tämä lähtökohta tarjoaa hauskoja välineitä "vakavastiotettavaan sofistikoituneeseen teologiaan". ; Asian voisi tiivistää siten että Moni pitää modaaliseen realismiin liittyviä jumalatodistuksia filosofisesti hienostuneina. Mutta näiden kohdalla korostuu se että nämä jumalatodistukset ovat kaikista dogmaattisimpia. Voidaan jopa sanoa että näiden kohdalla voidaan sanoa että teismi on dogmaattista mutta ateismi ei. Sillä ollakseen mielekäs ei riitä että välttämätön olento (necessary being) -mallinen Jumala olisi mahdollinen. Jos on yksikin mahdollinen maailma jossa Jumalaa ei ole, niin tämäntyylinen Jumala muuttuu kertaheitolla eiolevaksi. Näin ollen ainut tapa uskoa tämänlaiseen on itse asiassa torjua ateismin mahdollisuuskin. Sen sijaan jos ajattelee että on edes mahdollista että Jumalaa ei ole, tämäntyylinen Jumala kumoutuu joten se ei vaadi kovin dogmaattista todellisuussuhdetta. Mikä tahansa epäily pyyhkii välttämättömän olennon mitättömyyksiin.

Tämä iskee melko kovasti esimerkiksi Alvin Plantingaan. Hän on kirjoittanut moraalirealismia koskevan argumentin. Apologiaa jossa käsitellään myös välttämättömiä olentoja. Tässä otan erityisesti esimerkiksi Plantingan artikkelin "NATURALISM, THEISM, OBLIGATION AND SUPERVENIENCE". Hän on puolustautunut että teismi antaa ateismille reilun mahdollisuuden juuri koska välttämätön olento on hauras kritiikille. Kuitenkin hänen argumenttejensa kohdalla on huomattava että hänen argumenttinsa nojaa siihen että naturalismi kumotaan modaalisen realismin malleilla. Kuitenkin tässä herää jopa sellainen kysymys että miksi naturalisti ylipäätään olettaisi että ajan ja todellisuuden rakenne nojaisi niitä oletuksia joita vaihtoehtomaailmojen tulkinta ylipäätään ajaa. Voidaan sanoa että jos järjestelmät käyttävät eri perustelutapoja niiden tulokset ovat yhteensopimattomia. Se että eri perustelujärjestelmien perustelutavat liitetään filosofisessa analyysissä yhteen ovat ongelmallisia jo sen takia että niissä yhteismitattomia perustelurakenteita käytetään kuin ne olisivat yhteismitallisia.

Tämä kaikki oikeastaan korostuu jos lukee Rick Peelsin vastineen Plantingalle. Hän on kirjoittanut artikkelin nimellä "Are naturalism and moral realism incompatible?" Ja se paljastaa että Plantingan argumentin heikkous on oikeastaan siinä että Plantingan argumentti jumalan puolesta nojaa siihen että Frank Jacksonin argumentti on väärässä. Plantinga jättää huomioimatta että Jacksonin argumenttia on korjailtu niin että sille on vaihtoehtoja jotka selviävät Plantingan esittämistä haasteista. Ja tämän lisäksi naturalismilla on monia muita vaihtoehtoja joita kaikkia Plantinga ei suinkaan kumoa. Ja hänen pitäisi sillä jos sitoutuu siihen että Jumala on välttämätön olento ei riitä että se on mahdollinen jossain vaihtoehtoisessa maailmassa. Ei riitä että se selviää yhdestä argumentista. Todellinen väistämättömyys on edessä vasta kun on todistettu että kaikki vaihtoehdot ja mahdollisuudet väistämättä tuottavat saman tuloksen. Tätä Plantinga ei tee. Joten edelleen on tilaa epäilylle. Ja me kaikki tiedämme mitä tämä tarkoittaa välttämättömälle olennolle...

---

Kirjoittaja edustaa kantaa jossa ainut mahdollinen ja filosofisesti eidogmaattinen välttämätön olento on olemassaolo. Muut ovat kenties tosia mutta ne ovat joltain kohden väistämättä eiarguemntatiivisia. Joten konsepti kertoo lähinnä uskomuksen vahvuudesta ja muiden argumenttien puutteesta.

Onko elämä arpapeliä ja Suomeen syntyminen lottovoitto?

Eräälle blogistille on syntymässä vauva. Hän saa onnitteluja ; "Onnittelut isälle vauvasta, ja vauvalle siitä, että syntyi." Onnittelu on tässä kohden itselleni hieman haasteellinen asia.
1: Ensinnäkin sen vuoksi että suhteeni oman elämäni mielekkyyteen ja arvoon on se, että "elämän jatkaminen on mielekkäämpää kuin itsemurhan teko, mutta ei vaivan aloittamisen arvoista." Sillä itsemurhassa on vaikutuksia ja se iskee aivan eri tavalla kuin se, että ei vain koskaan ala olemaan olemassa.
2: Toisaalta on aina syytä onnitella ihmisiä jotka luultavasti haluavat vauvan. Kun ihminen tavoittelee elämäänsä jotain ja sitten se tulee elämään on selvää että asiasta on kiitollinen. Itse haluan tosin pysyä lapsettomana. Vakiotilan jatkumisessa olisi omituista pyytää onnitteluja joten en tietenkään odota että ihmiset onnittelevat minua siitä että "onnea, onnea, kun ei teillä vieläkään ole vauvaa!" Onnittelu jotenkin kuuluu juuri elämäntilannemuutoksiin. Toisaalta kun meillä oli 2005 sellainen tilanne että kuukautiset olivat perheessä pahasti myöhässä, jännitimme ns. raskaustestin äärellä. Ja jostain syystä kun tässä ei tullut lasta, eivät ihmiset onnitelleet tästä. Vaikka tilanne oli rehellisesti sanoen helpotus.

Eli koska eksistentiaalinen onni on niin vaikeaa on kenties syytä katsoa asiaa toisella tavalla. Lähestyä onnittelua onnenkaupan, todennäköisyyspelin, kautta.

Kun tarkastellaan arvontoja, voidaan ajatella että on kaksi tapaa suorittaa reilu arvonta.
1: Lottotyylinen mahdollisuus jossa ensin valitaan numerot. Numeroita ei ole tässä vaiheessa vielä arvottu. Ja tällöin ostetaan mahdollisuus. On potentiaalia joka sitten konkretisoituu johonkin aktuaalisuuteen eikä toiseen.
2: Raaputustyylinen arvonta joissa ensin suoritetaan arvonta ja sitten ihminen valitsee tietämättä. Tässä ei tosiasiassa ole mitään "mahdollisuutta". Voitto joko on tai ei ole arvassa. Epävarmuus on enemmänkin episteemistä. Ihmiset pitävät arvontaa reiluna jos se suoritetaan siten että kukaan ihminen ei ole tietänyt ja päättänyt kuka voittaa ja kuka ei.

Tuon tyylistä esittämistapaa voisi pitää jonain jolla on helppoa selittää miten deterministit ja indeterministit suhtautuvat yllätykseen. Indeterministien mukaan Jumala pyörittää lottokonetta ja deterministien mukaan Jumala myy arpalippuja. (Deterministit tosiasiassa näkevät jopa lottoarvonnat siihen tyyliin kuin ne olisivat raaputusarpoja.) Tai jos eivät ole teistejä niin sama ilman jumaluuksia. Kiinnostavaa on että molemmissa todennäköisyyksiä arvioidaan samoilla kaavoilla. Sekä lotossa että arpalipuissa pelaamisen kannattavuutta arvioidaan voiton odotusarvolla, voiton todennäköisyydellä ja vastaavilla matemaattisilla konsepteilla. Matematiikka ei tässä mielessä välitä.

Syntyvä ihminen on tässä mielessä vähän onnenpeliä. Hänen tulevaisuutensa on avoin. Kalvinistien mukaan Jumala on predestinoinut tämän syntyneen ihmisen Paratiisiin tai Helvettiin. Monien muiden mukaan taas lapsen tulevaisuus on laajemmassa mielessä avoin ja hän voi esimerkiksi valita tulevaisuutensa ja tehdä päätöksiä. Ihmisen tiedon kannalta tämä on irrelevanttia koska meillä ei missään tapauksessa ole "pääsyä Jumalan päähän". (Myös vertauksen eiteistisessä mielessä.) Potentiaalia on pankinjohtajasta siihen pultsariin joka nukkuu porttikongissa. Kenties vauvasta tulee presidentti, kenties sarjamurhaaja, ja jopa pieni todennäköisyys on siihen että hänestä tulee molempia.

Minun äitini ei esimerkiksi voinut tietää kannattaako minut abortoida. Tälläiset arviot voidaan tehdä vasta havaintojen jälkeen. Ja kaiken lisäksi vain minä voin tietää tämän. Se on sääli. Mutta niin kauan kun vanhemmilla ei ole pääsyä "Jumalan mieleen" on heidän vain arvioitava voiton todennäköisyydet ja voiton oletusarvo, toimittava sen mukaan ja sen jälkeen toivottava parasta. Tässä prosessissa tarvitsee - enempien yöunien lisäksi - roppakaupalla onnea. Ei minulla muuta.

"it is too late for CS Lewis but not for you"

C. S. Lewisillä on tiukka ja yllättävän laaja kannattajakunta. Olen ollut varsin äänekkäästi huvittunut tästä suosiosta jossa on erittäin huono "argumenttien laatu jaettuna kannatusinnolla" -kerroin. Hän onkin mielessäni hieman sama kuin "Piukat paikat" -elokuva on elokuvien joukossa. Ei leffana totaalisen huono, mutta silti kenties maailman yliarvostetuin elokuva.

Kuitenkin on myös uskovaisia ihmisiä joista Lewis on vastustettava taho. Ja vaikka Lewisin kannattajat ovat monesti huvittavia, näissä vastustajissa on joukossa sellaisia joissa huvitus nousee absurdeihin sfääreihin. Tähän vastustukseen liittyy pääasiassa se, että Lewis oli episkopaali eikä pitänyt evoluutioteorian vastustamista relevanttina.
1: Aiheelle löytyy esimerkiksi teologiaan keskittynyt sivu "C. S. Lewis - The Heretic" joka kertoo että Lewis oli vastentahtoinen käännynnäinen, joka ei esimerkiksi kutsunut itseään uudelleensyntyneeksi, eli ei ollut kunnon kristitty / oikea kristitty ollenkaan. Tämän kerettiläisyyden todisteeksi esitetään esimerkiksi Lewisin esittämä, kammottavana pidetty, ajatus että oikeamielinen ateistikin voi päätyä taivaaseen koska kuitenkin seuraa Jumalan sisäänsä rakentanutta hyvyysintuitiota. Joka taas liittyi Lewisin "kerettiläiseen" ajatukseen siitä että ihminen ei olekaan perisynnin turmelema perustaltaan paha ja turmeltunut.
2: Evoluutiopuolta korostavasta tavasta esimerkiksi tästä voisi antaa viestin. Se muun muassa nimittää episkopaaleja kultiksi ja selittää että episkopaalien pitäisi ostaa oikea Raamattu ja lukea siitä ja pelastua. (Sävy on toki itselleni tuttu, mutta tämänlainen käännytyspuhe on jostain syystä vielä absurdimpaa kun sitä esitetään jo valmiiksi uskovaiselle.) Viesti listaa joitakin C. S. Lewisin evoluutiolausuntoja aivan kuin ne olisivat itsessään jonkinlainen huolestuttavan kerettiläisyyden merkki. Näistä esiinnostettaviksi ja kuvaaviksi "If ... you mean simply that man is physically descended from animals, I have no objection" (The Problem of Pain, p.72)" ... "we have good reason to believe that animals existed long before men... For long centuries God perfected the animal form which was to become the vehicle of humanity and the image of Himself ... [Eventually,] God caused a new kind of consciousness to descend upon this organism" (The Problem of Pain, pp.133,77)"

Naureskelun jälkeen on hyvä ottaa esille se, että suomessakin Lewis näyttää olevan monen kreationistin mieleen. Esimerkiksi "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanjakirja pitää sisällään Lewisin trilemman ja evoluutionvastaisia argumentteja Pekka Reinikaiselta. Syynä lienee se, että Lewisin aineistoon ei itse asiassa olla "noissa piireissä" juurikaan tutustuttu. Lewisin suomeksi käännetyistä kirjoista kuvaavaa on se, että niissä teistinen evoluutio vilahtaa lauseessa parissa. Ja "Paholaisen kirjeopisto" - joka lienee Suomessa luetuin Lewisin uskonnollinen kirja - sisältää evoluution yhdessä lauseessa. Se liittyy ajallisuuslukuun (luku 15) "Sanalla sanoen tulevaisuus kaikkein vähimin muistuttaa iäisyyttä. Se kuuluu kaikkein täydellisimmin ajallisuuteen - sillä menneisyys on jäätynyt eikä enää virtaa ja nykyisyyttä valaisevat iäisyyden säteet. Niinpä olemmekin antaneet kannatustamme kaikille tuollaisille ajatussuunnille kuin kehitysoppi, luonnontieteellinen humanismi ja kommunismi, jotka kaikki suuntaavat ihmisen mielen tulevaisuuteen, ajallisuuden sydämeen."

On ymmärrettävää jos tämän näkee evoluutionvastaisena. Tämän kontekstoinnin kohdalla on hyvä muistaa sillä Lewis vastusti erityisen vahvasti skenaariopohjaista ajattelua joka on futuurin kontingenssin vuoksi ihmisille luonteenomaista. Lewisin mukaan ihmiset ajattelevat erilaisia "voi olla" -todellisuuksia ja kantavat huolta olemattomasta. Hänen maailmassaan tulevaisuuksia on yksi ja Jumala antaa kyllä voimia sen haasteisiin. Hän näkee skenaariopohjaisen ajattelun sinä että huolehtii niistäkin pulmita ja haasteista joita ei ole olemassa kuin ihmisen mielessä.

Lewisin ja muiden episkopaalejen ajattelussa ; Esimerkiksi evoluutiota moittivan linkin blogaaja on antanut vakaumuksestaan seuraavan kuvan "...That leave only conventional wisdom or common sense or worldview or whatever you want to call it as a reason to believe it is not authentic. Maybe someone will figure it out someday. In the meantime all of us, skeptics and believers alike, are stuck with leaps of faith." Heidän pitäisi nähdäkseni olla kaiken järjen mukaan agnostikkoja, mutta he päättävät tehdä tietoisesti irrationaalisen uskon hypyn. Jossain määrin kykenen kunnioittamaan tätä "Screw your logic" asenteista keskisormennäyttöä rationaalisuuspakolle.

Mutta itse en tietysti hyppää koska agnostikkona minua kuvaa se joka suurinta osaa agnostikkoja kuvaa ; Jos he olisivat uskovaisia, he haluaisivat olla "intellectually fulfilled" -henkisesti uskovaisia ~ uskovaisia maailmankuvariippumattomasti. Tämä tietysti vaatii sen että jos uskovaiset ja kaikki ovat uskon loikan varassa, on ainut intellektuaalisesti tyydyttävä vaihtoehto nimenomaan rajoitteiden tunnustaminen. ~ Siitäkin huolimatta että se on kova paikka erityisesti kaltaiselleni ihmiselle joilla on samanaikaisesti (a) iso ego (b) halu siihen ymmärtämisen tunteeseen kun tietää miten jokin asia on. Ainut joka kykenee taistelemaan näitä vastaan on tietysti se (c) halu olla aina oikeassa. Tämä ei ole kenties kaunista, mutta se on nähdäkseni sentään vähemmän rumaa kuin ne vaihtoehdot.

elämä edessä - hirttosilmukka takana

"Minä rakastan sinua, Jeesus rakastaa sinua, ja oma äitisi rakastaa sinua. Siinä se sitten olikin. En ole tosin ihan varma äidistäsi."
(Hikisitaatit, "Jumala")

Mahdollisten maailmojen ajattelussa ongelmallista on se, että "mahdollinen" voidaan kuvata joko kuviteltavissa olevana tai todellisena vaihtoehtona. Nämä ovat keskenään hyvin erilaisia. Esimerkiksi on potentiaalisesti konkreettisesti mahdollista saada jätkäpari pokerissa. Tissiparia tässä pelissä ei voi saada, vaikka minä voisin sellaisen kenties kuvitellakin sairaassa mielessäni.

Tämä muistuttaa lähinnä siitä miten mielikuvitus on usein laajempi kuin todellisuus. Mielikuvituksella voidaan kuvitella olemattomia asioita ja sellaisia joita ei voi tapahtua. Ihminen voi kuvitella mahdottomia, joten kuviteltavissa olevaksi osoittaminen ei vielä tarkoita samaa kuin todellisen olemassaolon perusteleminen. Ontologisen todistuksen ongelmana on siinä että ihmisen mielessä voi olla idea yksisarvisista, mutta ei niitä silti kannata varoa matkalla kotiinsa.

Voimme kuvitella vaihtoehtoja joita ei ole. Jako näiden kahden välillä näyttää unohtuvan esimerkiksi silloin kun teologiassa käytetään "mahdollisuutta". Huolimattomuus johtaa siihen että näkemykset ei ole oikein uskottavaa. Se, että ihminen voi kuvitella jonkun asian tekee siitä "totta jossain maailmassa". Tämä on mahdollista jos ja vain jos ihmisen kuvittelukyky on identtinen maailmankaikkeuden eri mahdollisuuksien kanssa. Näin ihmisen järkeily dominoisi todellisuutta.

Kuitenkin, vaikka mielikuvitus yleensä näyttää olevan joskus mielikuvitus näyttää olevan suppeampi kuin todellisuus. Tämä osuu kohdalle kun mietitään omaa elämää. Tämä näkyy siinä miten nuorten itsemurhaluisuuden kohdalla nimenomaan iästä nousee olennaisin teema ; Sitä korostetaan miten koko elämä on edessä. Ja käsketään miettiä mahdollisuuksia joita on. Toisin sanoen masentuneen nuoren kehotetaan miettimään potentiaalista ja abstraktia. Nuoren olisi elettävä mahdollisessa maailmassa.

Kuitenkin tässä ongelmana on se, että heidän mielikuvituksensa osaa kyllä näyttää kaikenlaista. Mutta ei sellaista, mitä lausuja haluaa ehdottaa. Karkeasti sanoen ihmisen mielikuvitus yltää laajimmillaan Taivaaseen ja Helvettiin asti. Kannustaja haluaa nuoren miettivän Taivasta, mutta tosiasiassa hänen pyyntönsä ajaa nuoren miettimään enemmänkin sitä Helvettiä.

Itsemurhaa kun lähdetään tekemään siksi että näköalaa ei ole, ei ole mitään mitä odottaa. Siksi kuvittelun sijasta olisi jotenkin luotava se tulevaisuus. Itsemurhaa hautova ei kykene uskomaan vaihtoehtoa jossa hän olisi vaikkapa presidentti. Sen sijaan hän näkee vaihtoehtoja joissa on yksinäisyyttä ja konkursseja. Osa potentiaalisista tapahtumaketjuista siis katoaa.Tämä muistuttaa siitä että usein kerrotaan että nuoret elävät elämänsä parasta aikaa ; Kun siihen asti ei ole mennyt hyvin, on edessä kenties monta kymmentä vuotta näköalatonta surkeilua. Uskoisinkin että nimenomaan nuoruus on itsemurhanteon oikeutusta vahvistava, ei heikentävä, elementti. On vaikeaa rakentaa tulevaisuutta jos ei ole näköalaa tai päämäärää jonka näkisi niin realistiseksi että sen tavoittelua lähtisi edes yrittämään.

Vanhuksilla itsemurhaa aletaan sitten oikeuttamaan eutanasiapohjaisilla argumenteilla. Aletaan puhumaan sairauksista hyvän elämän sijasta. Heillä potentiaalinen on hyvin kapea. Heitä ei käsketä miettimään mahdollisia maailmoja, koska niitä maailmoja on vain yhdenlaisia.

Vallatonta ja puutteenalaista

Olen kierrellyt Suomenlinnassa useita kertoja. Joskus mukanani on ollut ystäviä, joskus ei. Näin reissuja voidaan kuvata joko seurallisiksi tai yksinäisiksi. Reissu on joko sosialisointia tai itsellistä heivaamista. Molemmissa on selvästi paljon merkitystä, joskin erilaista.

Tämä ajaa ajatukset Sartreen. Hänellä nimittäin oli hyvin tilanteeseensopiva suhtautuminen olemassaolemattomuuden merkitykseen. Hän kritisoi sitä, että ihminen ajattelee aina että vain se, mitä hänellä on on merkityksellistä. Hän kuitenkin kuvaa esimerkiksi sitä, että jos hän menee sovittuun tapaamiseen kohtaamaan ystäväänsä kahvilaan, ja tämä ei olekaan täällä, niin ystävän poissaolo värittää koko tilan. Näin voidaan itse asiassa sanoa vaikka odotettu henkilö olisi vain mielikuva ja toive tämän läsnäolosta. Itse asiasssa vaikka ystävä olisi kuollut tai mielikuvitusystävä, se olisi silti merkityksellinen jos se värittää tilan jotenkin.

Tällä on itse asiassa valtava merkitys Sartren eksistentialismille. Hänestä vapaus on tärkeää koska voimme kuvitella vaihtoehtoja. Ja koska voimme kuvitella olematonta. Unelmat, toiveet ja odotukset eivät ole reaalisia, joten poissaoleva mahdllistaa vapauden marginaalin. Tämä heijastuu sitten sellaisiin Sartren käsitteisiin kuin être en soi (oleminen itsessään) ja être pour soi (oleminen itselleen) ; Ihminen vertaa asioita jotka ovat ja asioita jotka ovat hänen mielessään. Tätä kautta kokemus värittyy ja esimerkiksi kahvila jossa ystävää ei ole esiintyy sitten merkityksellisenä (loukkaantuminen sopimusrikkomuksesta, tai mahdollisesti helpotus jos satut olemaan ystävälle pirusti velkaa).

Tämä itse asiassa heijastuu Sartren Jumalanäkemykseen. Moni korostaa Sartren ateistisuutta, mutta tosiasiassa Jumalakin on vain yksi asia jonka olemassaolo voi olla merkityksellistä koska ihmisillä on opetettu kulttuurillinen konsepti Jumalasta. Näin ateistin päässä on mielikuva Jumalasta, mutta se ei ole jumalakaipuumuotoa, johon homo religiosus -ihmiset ovat sitä helposti laittaneet. Sartren näkemys onkin se, että ateismissa on irtiotto Jumalakäsitykseen, joka voi jopa kasvattaa ihmisen itsellisyydentunnetta.

Ateistin Jumalattomuuden merkitys on samantapaista kuin se tunne, jonka monet parisuhdetta etsivät kokevat. Kun korostetaan sitä miten seuraavan nurkan takana voi olla Se Oikea, samalla korostetaan että tässä_ja_nyt Sitä Oikeaa ei ole kuin toiveissa. Tässä on toki helppoa kyynistyä vanhapiikamaiseksi, mutta moni uskoo että on mahdollista elää sinkkuelämää ilman tälläistä. Ja itse asiassa olemattoman seuralaisen suremista ja ns. "epätoivoisuutta" ei pidetä kovin kannattavana vaan säälittävänä.

Näin ollen Sartre itse asiassa vastaa Kierkegaardin haasteeseen. Kierkegaardin mukaanhan ihmisen kokemusmaailmassa on Jumalan kokoinen aukko. Sartre selittää että tämä johtuu siitä että ihminen hakee toteutumista itsensä ulkopuolisesta tilasta. Näin Sartre päätyykin siihen että ateismin ajatuksen kohtaaminen aikaansaa uskovissa turhautumista. Mutta ongelmana ei ole se, että ihminen ei usko Jumalaan vaan siinä, että ihminen ei kestä sitä että hän kohtaa jotain joka on enemmän kuin hän itse käsittää. Jumalakonsepti tuntuu siksi helpottavalta, koska se poistaa rajallisuuden kokemuksen ~ Vaikka monesti uskova on ymmällään, eli hänen oma ymmärryksensä ja hallintansa on poissa, hallinta ja ymmärrys oletetaan kuitenkin jonnekin. Sartren mukaan ratkaisu on hyväksyä Jumalan olemassaolemattomuus ja tottua kestämään omaa rajallisuutta. Tällöinkin oman ymmärryksen poissaolo koetaan, mutta olennaisesti eri tavalla.

Ja tämä kaikki tiivistyy Sartren vapauskonseptiin ; Hänelle vapaus ei ole vallattomuutta vaan puutteenalaisuutta. Valinnan hetkellä on vaihtoehtoja, valinnan jälkeen ei. Näin mahdollisuudella on rajat. (Peräti kahdessa vaiheessa ; ensin vaihtoehdoissa ja sitten vielä toteutumisessa.) Ja tämä on tietyllä tavalla puutteenalaisuutta. Tämä herättää suhteen myös siihen mitä ei ole. Ihminen lisäksi miettii eikonkreettista tulevaisuutta erilaisin skenaarioin. Näissä on mukana jotain, jossa joko on riskinä menettää jotain jota nyt on joka tuo mukaan olemassaolemattomuutta ja puutteenalaisuutta. Tai sitten tässä tavoitellaan jotain uutta, jotain joka puuttuu nyt ja jolla koetaan olevan jotain arvoa. Näin nykyhetken puute ilmenee vahvasti. Näin Sartren vapauteen onkin luontevaa liittää puutteenalaisuus.

Näin on, sillä olemassaolo ja olemassaolemattomuus ovat molemmat tärkeitä ja molempiin koetaan vahvasti erilaisia merkityksiä. Eli on luontevaa että jos elää Jumalattomana ja maailmaan heitettynä, että elämässä on pakosti monia askeesin piirteitä.

Antiikkisen keskiaikainen kertomusvirhe.

"There’s a place in my mind / No one knows where it hides / And my fantasy is flying / It’s a castle in the sky / It’s a world of our past / Where the legend still lasts / And the king wears the crown / But the magic spell is law"
(DJ Satomi, "Castle in the sky")

Meillä on tapana kertoa tapahtumista tietyssä järjestyksessä. Olemme jakaneet historiassa tapahtumat ajanjaksoihin. Ja ne alkavat ja loppuvat joistain merkittävistä tapahtumista. Esimerkiksi Lutherin teesien naulaus avasi uuden ajan. Uusi aika ei sen sijaan alkanut kun hänen naapurinsa söi aamupalaa. Teen poikkeuksen ja aloitan keskeltä. Antiikin loppupuolelta.

1: Augustinus näki vanhemman antiikin filosofian arvokkaana etsimisenä ja kristinuskon filosofiana joka oli vastaus antiikin etsintään. Nuorempana hän kannatti ajatusta jonka mukaan kristillinen teologia todistetaan järjellä. Myöhemmin tämä vaihtui lähinnä siihen, kuinka kristinuskon sisältöä ymmärretään järjen avulla. (Näiden kahden ero on itse asiassa huikea. Ja se, että Augustinus ei onnistunut tyydyttävästi ensimmäisessä lienee syy siihen että näkemys vaihtui.) Augustinuksen tärkeä oppi oli illuminaatio -oppi, jossa järjen toiminta perustuu Jumalalliseen valaisuun. Hän ajatteli että aineellisen ympärillä oli rationaalisesti käsiteltävä henkinen ulottuvuus. Tämä henkinen todellisuus oli hänestä muuttumaton, koska matemaattiset totuudet säilyivät. Illuminaatio -opissa filosofialle annettiin oikeutus sillä, että se kuitenkin viittasi samaan alkulähteeseen. Augustinus kannatti samanaikaisesti Jumalan kaikkivaltiutta sekä ihmisen vapaata tahtoa. Hänestä nämä eivät olleet ristiriidassa, koska Jumala voisi päättää olla antamatta vapaata tahtoa, mutta kuitenkin antaa sen. Ja hän sitten vain tietää valintojen suunnat, syyt ja seuraukset. Koska Jumala päättää että valinta on vapaa, se suorastaan takaa sen että ne myös ovat vapaat. (Tietäminen ja kontrolli olivat eri asioita.) Uusplatonistien kanssa Augustinus oli siis yhtä mieltä henkisestä ulottuvuudesta, joka on ainut viisauden lähde, mutta ei heidän tavoin uskonut että henki automaattisesti emanoituisivat deterministisesti ja kontrolloidusti.
2: Boëthius teki ahkerasti erilaisia kommentaareja ja käännöksiä. Hän toi niissä esiin muun muassa lajien kuten hevosten ja sukujen kuten eläinten olemassaolosta, ja nosti esiin vanhan ongelman siitä onko näitä luokkia olemassa ihmismielen ulkopuolella. Toinen merkittävä ala on futuurin kontingentti: Kun jotain tapahtuu tulevaisuudessa mahdollisesti, miten sitä koskevia asioita tulisi käsitellä. (Kun aurinko nousee aina, se on deterministinen, ja näiden totuuksia voidaan käsitellä. Mutta entä jos kyseessä onkin se, että ostanko huomenna Niken vai Puman lenkkarit vai siirtyykö kauppareissu peräti viikon päähän?) Boethiuksesta "tulevaisuuden ehkät" eivät ole samalla tavalla määrätysti oikeassa tai väärässä - koska muutenhan nekin olisivat ennaltamäärättyjä - vaan niiden totuusarvo oli erilainen. Se ei ollut definite, määrätty, vaan indefinite, eimäärätty. Boethius oli sitä mieltä että vain definitet asiat voitiin tietää ennalta. Jumalaa tämä ei kuitenkaan koske, koska Boethiuksesta Jumala ei ollut ajallinen olento.

Antiikin ja keskiajan vaihtuminen historiassa on Länsi -Rooman keisarikunnan tuho. Käytännössä tähän vaiheeseen liittyy filosofisen perinteen lyhyt katkeaminen ja sammuminen. Varhaiskeskiajan filosofiassa mietittiin lähinnä kysymyksiä jotka koskivat teologiaa ja/tai logiikkaa tai näiden yhteyttä. (Varhaiskeskiaika päättyi 1100 -luvulla, kun yliopistot kehittyivät.) Tärkeitä varhaiskeskiajan filosofeja olivat.
1: Damianus (de Mediolano, ei se kuuluisampi Petrus) kirjoitti siitä voiko kaikkivaltias muuttaa menneisyyttä. Hänestä tämä oli täysin mahdollista. Ratkaisuna oli ajan käsitteen muotoilu : Hänen käsityksensä ajasta oli sellainen, että Jumala voisi tehdä muutokset niin, että muutoksen jälkeen ne olisivat vain aina olleet tapahtuneet. Jos Jumala muuttaisi eilistä, nykypäivänä uutistenlukijat kokisivat että näin olisi todella aina ollut, eikä olisi niin että ne elisivät jotenkin siinä muuttumattomassa menneisyydessä. (Damianus ei siis suinkaan kiistänyt ristiriidan lakia logiikassa, kuten joskus kuulee väitettävän.)
2: Anselm Canteburyläinen keskittyi vapaan tahdon ongelmaan, siihen kuinka Jumalan kaikkivaltaisuus ja kaiken päättäminen ei riko sitä. Anselmin tunnetuin tuotos on ontologinen todistus, jossa hän perusteli Jumalan olemassaolevaksi kuvittelemalla "aliquid quo nihil maius cogitari possit" (jotain jota suurempaa ei voi ajatella.) Kun tämän lauseen ymmärtää, se on ymmärryksessä. Anselmista jotta "mitä ei voi ajatella" olisi tätä suurempi, se olisi todellisuudessa ja kun kuvittelemme tämän olevan todellisuudessa, tämä käsite ikään kuin suurenee mielessä, joten sen täytyisi kasvaa myös todellisuudessa joka taas kasvattaisi sitä mielessä. Hänestä tämä tarkoitti sitä, että tälläisen "jota suurempaa ei voi ajatella" -kohteen täytyy olla myös todellisuudessa. Anselmi määritteli tämän Jumalaksi. Jo aikalainen Gaunilo kritisoi tätä näkemystä ja sanoi että samalla logiikalla voisi kuvitella täydellisen saaren, ja jotta se olisi täydellinen, senkin pitäisi olla olemassa. Canteburyläinen kehitti tähän erikoiselta kuulostavan argumentin: Hänen ajatteluaan sai soveltaa vain kohteeseen "jota suurempaa ei voi ajatella". Samaa logiikkaa ei siis saanut käyttää muihin. (Tämä rikkoo yleistä logiikan periaatetta. Jos logiikka on pätevää, ja jos käytetään saman tapaisia premissejä, joiden totuusarvot jne. ominaisuudet ovat yhtä perustellut, päättelyn pitäisi olla aina yhtä pätevää.)

Periaatteessa tämä tapani kuvata ei hirveästi poikkea muista kuvauksista. Mutta silti tuntuu, että se alkaisi kesken ja loppuisi kesken. Tuo välissä oleva kuvaus tuntuu normalilta aloitus tai lopetuspaikalta. Toki nekin oltaisiin voitu ujuttaa jatkumoksi, mutta se olisi vaatinut erilaista kertomusta. Toisin sanoen olemme herkkiä narraatiolle, tarinan kerronnalle, ja odotamme että asiat joko seuraavat draaman kaarta - tai vähintään että ne kuvattaisiin niin. Ja kun tämä tapahtuu, olemme tyytyväisiä ja kun ei, ihmettelemme miksi jutussa on ikään kuin rytmirikko. Tosiasiassa tähän draaman kaareen ei ole pakotetta. Voihan olla että historiassa ei olisikaan mitään sellaista joka pakottaisi tälläiseen tietynlaiseen ajanjaksojen luokitteluun.

Mutta tämän taipumuksemme vuoksi populaaritiedekirjoissa ei kannateta kaavoja. Sen vuoksi Hawking viittaa "Ajan lyhyt historia" -kirjassaan siihen että jokaisen kaavan vihjataan "puolittavan myyntiluvut." Sen vuoksi Richard Dawkins on erityisen hyvä ja suosittu populaaritiedekirjailija. Hän on toki lukenut, mutta ei erikoislatuisen. Hän on toki älykäs, mutta ei erikoislaatuisen. Sen sijaan hän on ehdottomasti erityisen hyvä keksimään vertauksia joilla hän tekee kaavoista arkielämän tasolla ymmärrettävän, ilman että idea taustalla hämärtyy paljoakaan. Hän siis osaa kääntää narraation haitasta vahvuudeksi. Tämä on vaikeaa.

Voi olla.

Melko usein joudutaan puhumaan epävarmuuden vallitessa. Syynä voi olla se, että jokin asia tapahtuu joskus (jonka vastakohtia ovat "aina" ja "ei koskaan"). Tämä on yleistä esimerkiksi silloin kun puhutaan futuurin kontingenteistä asioista, eli asioista jotka tapahtuvat tulevaisuudessa. Esimerkiksi kun puhutaan tulevaisuuden innovaatioista, on vaikeaa sanoa pitääkö meidän olla optimistisia vai varovaisia. Molempiin suuntiin on esimerkkejä: Jopa muinaisessa egyptissä moni uskoi että kaikki keksimisen arvoinen oli jo keksitty, ja väärässä ollaan oltu. Toisaalta taas monet scifikirjailijoiden ennustukset ovat osoittautuneet vääriksi. Emme näin 2000 -luvulla lennäkään avaruudessa turisteina. Eikä Orwellin kirjassa "vuonna 1984" ennustetaan dystopiaa, jonka teknistä vaatimustasoa "ei ole vielä täällä". Siksi en tiedä, miten esimerkiksi Esko Valtaojan kehitysoptimismiin pitäisi suhtautua. Toisaalta ilman optimismia ei ole yritystä, mutta pelkässä optimismissa käy helposti niin että on pelkkää erehdystä. (Pahoittelen kärjistystä kielivitsin vuoksi.) Futuurin kongingentissa tilanteessa kun on mahdollista että keskenään ristiriitaiset ennustukset voivat olla yhtä perusteltuja ja fiksuja: Jos esimerkiksi olen heittämässä noppaa, voin arvata heiton tuloksen etukäteen monella tavalla ja kaikki ovat yhtä mahdollisia. Samoin kuin on mahdollista että ensi maanantaina käyn Korson Siwassa. Tai sitten käynkin Hyvinkään S -marketissa. Sen sijaan tiedän että EN käy tuolloin Koivukylän LIDLissä, joten toisin kuin noppaesimerkissä, tässä arvailuja todella rajoitetaan tietyillä tavoilla. Osa "periaatteessa mahdollisista vaihtoehdoista" ei käytännön todennäköisyyksien tasolla toteudu "kuljeskelullisista syistä".

Toinen, missä epävarmuuteen törmää on tietysti "voi olla". Tämä onkin monimutkaisempi ongelma. (Sen vastakohta on vain "ei ikinä".) Sitä on nimittäin kahdenlaista:
1: Rationalisoitua (eri asia kuin rationaalinen!) saivartelua. Tämä on luonteeltaan joko täysin tautologista tai sitten "voi ollaa" ei voida falsifioida. Tämä rakentuu vahvistamisyrityksen päälle siten, että vaihtoehdot ovat joko "varmasti" tai "ehkä". Malliesimerkki tästä on erilaiset vainoharhat. Niissähän ihminen ajautuu vahvistusharhaan, ihmiselle luonteenomaiseen ajattelutapaan, jossa etsitään todisteita ja tukea mutta ei mietitä kumoamista. Äärimmillään tämän seurauksena hän yhdistää mahdollisesti toisiinsa liittymättömiä elementtejä, ja ottaa niistä tukea näkemykselleen esimerkiksi USA:n hallitusten vainosta. Tämä perustuu yleensä analogioihin, samankaltaisuuksien huomaamiseen ja erilaisuudet hylätään "merkityksettöminä". Tämä ei tietenkään tarkoita että kaikki analogiat olisivat väärässä, tai että kaikki eroavaisuudet olisivat ratkaisevia; Analogioissahan aina kun puhutaan ei-samasta kohteesta, niillä on jokin ero. Olennaista onkin se, että mikään eroavaisuus ei ole ratkaisevaa. ; On ihan OK pitää lasikuulia samanlaisina, jos toinen on eri paikassa. Samoin kun molemmat ovat vihreitä. Mutta sitten kun toinen onkin nelikulmainen noppa, on turha viitata siihen kuinka molemmat ovat muovisia. Tälläisten "muovisuus" -kohtien puute on tälle huonolle "voi ollalle", saivartelulle, luonteenomaista.
2: "Voi ollaa", joka voidaan kumota. Eli tämä perustuu tilanteeseen, joka on rakennettu siten, että koeasetelmassa jokin tila tuottaa tuloksen "ei" ja toinen "voi ollan". Tämä on tietysti paljon heikompi kuin sellainen varmuus, jossa mietitään asioita jotka antavat tulokseksi "ei" ja toinen "kyllä". Mutta kuten esimerkiksi futuurin kontingentissa usein käy, tämä ei aina ole mahdollista. Esimerkiksi John Gribbinin teoksessa "syvä yksinkertaisuus" tätä tapaa sovelletaan astrofysiikan kysymykseen kehittyneen elämän etsimisessä. Tämä perustuu siihen, että etsitään elämää, jonka ominaisuudet ovat maan kaltaisia. Tässä on takana tietysti muun muassa Esko Valtaojan "kotona maailmankaikkeudessa" -kirjassa esitettyjä perusteluja sille, minkälaiset ominaisuudet maan kaltaisessa elämässä ovat olennaisia ja mitä voidaan poistaa. Tästä saadaan selville muun muassa se, että vedellä on tärkeä rooli. (Toki on mahdollista, että muu elämä ei perustu lainkaan samoihin periaatteisiin kuin maan elämä, jolloin sitä ei näillä testeillä voida kartoittaa. Mutta emme osaa ainakaan toistaiseksi kuvitella millaista tämä voisi käytännössä olla, joten sen etsiminen jää tätä kautta tulevaisuuden ihmisille. "Mitä voit mitata, sitä voit kehittää" on tilastotieteen, jalostuksen ja monen muun iskulause. Tässä kohden iskulauseeksi voisi vääntää vaikka "mitä voit ymmärtää ja arvioida, sitä voit tutkia.") Tästä on päästy siihen, että maaplaneetalla on erityinen ominaisuus; Happi on reaktiivinen aine. Jos maapallolla ei olisi elämää, happi reagoisi ja sen määrä vähenisi ilmakehässä tämän vuoksi. Koska maaplaneetta on vanha, happi olisi reagoitunut pois, jos sitä ei jokin syytäisi ilmakehään. Näin kun kartoitetaan planeettoja, ne planeetat joissa ei ole reaktiivista kaasukehää ovat melkoisen varmoja "ei ole elämää" -paikkoja ja esimerkiksi jos halutaan etsiä älykkäitä tahoja, kannattaa keskittyä niille joissa on reaktiivinen kaasukehä. (Toki jokin luonnonsysteemi voi joissain oloissa tuottaa happea käyttämällä säteily energiaa jota planeetalle tulee. Siksi tulos ei ole "varma elämä" vaan "voi olla".) Tälläinen "voi olla" on falsifioitavissa.