"There’s a place in my mind / No one knows where it hides / And my fantasy is flying / It’s a castle in the sky / It’s a world of our past / Where the legend still lasts / And the king wears the crown / But the magic spell is law"
(DJ Satomi, "Castle in the sky")
Meillä on tapana kertoa tapahtumista tietyssä järjestyksessä. Olemme jakaneet historiassa tapahtumat ajanjaksoihin. Ja ne alkavat ja loppuvat joistain merkittävistä tapahtumista. Esimerkiksi Lutherin teesien naulaus avasi uuden ajan. Uusi aika ei sen sijaan alkanut kun hänen naapurinsa söi aamupalaa. Teen poikkeuksen ja aloitan keskeltä. Antiikin loppupuolelta.
1: Augustinus näki vanhemman antiikin filosofian arvokkaana etsimisenä ja kristinuskon filosofiana joka oli vastaus antiikin etsintään. Nuorempana hän kannatti ajatusta jonka mukaan kristillinen teologia todistetaan järjellä. Myöhemmin tämä vaihtui lähinnä siihen, kuinka kristinuskon sisältöä ymmärretään järjen avulla. (Näiden kahden ero on itse asiassa huikea. Ja se, että Augustinus ei onnistunut tyydyttävästi ensimmäisessä lienee syy siihen että näkemys vaihtui.) Augustinuksen tärkeä oppi oli illuminaatio -oppi, jossa järjen toiminta perustuu Jumalalliseen valaisuun. Hän ajatteli että aineellisen ympärillä oli rationaalisesti käsiteltävä henkinen ulottuvuus. Tämä henkinen todellisuus oli hänestä muuttumaton, koska matemaattiset totuudet säilyivät. Illuminaatio -opissa filosofialle annettiin oikeutus sillä, että se kuitenkin viittasi samaan alkulähteeseen. Augustinus kannatti samanaikaisesti Jumalan kaikkivaltiutta sekä ihmisen vapaata tahtoa. Hänestä nämä eivät olleet ristiriidassa, koska Jumala voisi päättää olla antamatta vapaata tahtoa, mutta kuitenkin antaa sen. Ja hän sitten vain tietää valintojen suunnat, syyt ja seuraukset. Koska Jumala päättää että valinta on vapaa, se suorastaan takaa sen että ne myös ovat vapaat. (Tietäminen ja kontrolli olivat eri asioita.) Uusplatonistien kanssa Augustinus oli siis yhtä mieltä henkisestä ulottuvuudesta, joka on ainut viisauden lähde, mutta ei heidän tavoin uskonut että henki automaattisesti emanoituisivat deterministisesti ja kontrolloidusti.
2: Boëthius teki ahkerasti erilaisia kommentaareja ja käännöksiä. Hän toi niissä esiin muun muassa lajien kuten hevosten ja sukujen kuten eläinten olemassaolosta, ja nosti esiin vanhan ongelman siitä onko näitä luokkia olemassa ihmismielen ulkopuolella. Toinen merkittävä ala on futuurin kontingentti: Kun jotain tapahtuu tulevaisuudessa mahdollisesti, miten sitä koskevia asioita tulisi käsitellä. (Kun aurinko nousee aina, se on deterministinen, ja näiden totuuksia voidaan käsitellä. Mutta entä jos kyseessä onkin se, että ostanko huomenna Niken vai Puman lenkkarit vai siirtyykö kauppareissu peräti viikon päähän?) Boethiuksesta "tulevaisuuden ehkät" eivät ole samalla tavalla määrätysti oikeassa tai väärässä - koska muutenhan nekin olisivat ennaltamäärättyjä - vaan niiden totuusarvo oli erilainen. Se ei ollut definite, määrätty, vaan indefinite, eimäärätty. Boethius oli sitä mieltä että vain definitet asiat voitiin tietää ennalta. Jumalaa tämä ei kuitenkaan koske, koska Boethiuksesta Jumala ei ollut ajallinen olento.
Antiikin ja keskiajan vaihtuminen historiassa on Länsi -Rooman keisarikunnan tuho. Käytännössä tähän vaiheeseen liittyy filosofisen perinteen lyhyt katkeaminen ja sammuminen. Varhaiskeskiajan filosofiassa mietittiin lähinnä kysymyksiä jotka koskivat teologiaa ja/tai logiikkaa tai näiden yhteyttä. (Varhaiskeskiaika päättyi 1100 -luvulla, kun yliopistot kehittyivät.) Tärkeitä varhaiskeskiajan filosofeja olivat.
1: Damianus (de Mediolano, ei se kuuluisampi Petrus) kirjoitti siitä voiko kaikkivaltias muuttaa menneisyyttä. Hänestä tämä oli täysin mahdollista. Ratkaisuna oli ajan käsitteen muotoilu : Hänen käsityksensä ajasta oli sellainen, että Jumala voisi tehdä muutokset niin, että muutoksen jälkeen ne olisivat vain aina olleet tapahtuneet. Jos Jumala muuttaisi eilistä, nykypäivänä uutistenlukijat kokisivat että näin olisi todella aina ollut, eikä olisi niin että ne elisivät jotenkin siinä muuttumattomassa menneisyydessä. (Damianus ei siis suinkaan kiistänyt ristiriidan lakia logiikassa, kuten joskus kuulee väitettävän.)
2: Anselm Canteburyläinen keskittyi vapaan tahdon ongelmaan, siihen kuinka Jumalan kaikkivaltaisuus ja kaiken päättäminen ei riko sitä. Anselmin tunnetuin tuotos on ontologinen todistus, jossa hän perusteli Jumalan olemassaolevaksi kuvittelemalla "aliquid quo nihil maius cogitari possit" (jotain jota suurempaa ei voi ajatella.) Kun tämän lauseen ymmärtää, se on ymmärryksessä. Anselmista jotta "mitä ei voi ajatella" olisi tätä suurempi, se olisi todellisuudessa ja kun kuvittelemme tämän olevan todellisuudessa, tämä käsite ikään kuin suurenee mielessä, joten sen täytyisi kasvaa myös todellisuudessa joka taas kasvattaisi sitä mielessä. Hänestä tämä tarkoitti sitä, että tälläisen "jota suurempaa ei voi ajatella" -kohteen täytyy olla myös todellisuudessa. Anselmi määritteli tämän Jumalaksi. Jo aikalainen Gaunilo kritisoi tätä näkemystä ja sanoi että samalla logiikalla voisi kuvitella täydellisen saaren, ja jotta se olisi täydellinen, senkin pitäisi olla olemassa. Canteburyläinen kehitti tähän erikoiselta kuulostavan argumentin: Hänen ajatteluaan sai soveltaa vain kohteeseen "jota suurempaa ei voi ajatella". Samaa logiikkaa ei siis saanut käyttää muihin. (Tämä rikkoo yleistä logiikan periaatetta. Jos logiikka on pätevää, ja jos käytetään saman tapaisia premissejä, joiden totuusarvot jne. ominaisuudet ovat yhtä perustellut, päättelyn pitäisi olla aina yhtä pätevää.)
Periaatteessa tämä tapani kuvata ei hirveästi poikkea muista kuvauksista. Mutta silti tuntuu, että se alkaisi kesken ja loppuisi kesken. Tuo välissä oleva kuvaus tuntuu normalilta aloitus tai lopetuspaikalta. Toki nekin oltaisiin voitu ujuttaa jatkumoksi, mutta se olisi vaatinut erilaista kertomusta. Toisin sanoen olemme herkkiä narraatiolle, tarinan kerronnalle, ja odotamme että asiat joko seuraavat draaman kaarta - tai vähintään että ne kuvattaisiin niin. Ja kun tämä tapahtuu, olemme tyytyväisiä ja kun ei, ihmettelemme miksi jutussa on ikään kuin rytmirikko. Tosiasiassa tähän draaman kaareen ei ole pakotetta. Voihan olla että historiassa ei olisikaan mitään sellaista joka pakottaisi tälläiseen tietynlaiseen ajanjaksojen luokitteluun.
Mutta tämän taipumuksemme vuoksi populaaritiedekirjoissa ei kannateta kaavoja. Sen vuoksi Hawking viittaa "Ajan lyhyt historia" -kirjassaan siihen että jokaisen kaavan vihjataan "puolittavan myyntiluvut." Sen vuoksi Richard Dawkins on erityisen hyvä ja suosittu populaaritiedekirjailija. Hän on toki lukenut, mutta ei erikoislatuisen. Hän on toki älykäs, mutta ei erikoislaatuisen. Sen sijaan hän on ehdottomasti erityisen hyvä keksimään vertauksia joilla hän tekee kaavoista arkielämän tasolla ymmärrettävän, ilman että idea taustalla hämärtyy paljoakaan. Hän siis osaa kääntää narraation haitasta vahvuudeksi. Tämä on vaikeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti