Tiedon epäsuhta.

Tietäminen ja kumoutuminen eivät koskaan ole oikein tasapainossa:
1: Verifiointitilanne. Oletetaan että olemme syöpäseulonnassa. Niissähän tarkastetaan syöpäpotilaita koska heidän elimistöönsä on voinut jäädä jäämiä syöpäsoluista joita ei ole huomattu. Näin syöpä uusii. Kun lääkäri sitten kertoo että "syöpää ei löydy" se ei tarkoita että syöpää ei olisi - vaan että tarkistetaan sitten taas ensi vuonna. Kun lääkäri taas kertoo että "Syöpää valitettavasti löytyi", tiedetään että syöpää on. Tähän liittyen kirjoitin aikanani kryptozoologiasta ja tappajamadoista. Siinä missä lääkäri voi erehtyä, ja koe antaa false positiven, on pieni mutta mahdollinen. Tätä voidaan varmistaa toistamalla testi, joka pienentää epätodennäköisyyttä valtavasti. Eläimen kohdalla erehtyminen on vielä pienempi. Kryptozoologin kiinniottama ja esiin tuoma valtava petolisko jonka kaikki näkevät on tuskin mikään false positive.
2: Falsifiointitilanne. Joissain tapauksissa emme voi varmasti tietää olevamme oikeassa, mutta voimme varmasti tietää olevamme väärässä. Kuvasin tätä induktion ongelman yhteydessä. Kuvitellaan nyt taas tuo Humen kuvaama kalkkuna. Kuvitellaan tälle kalkkunalle kaveri. Kaveri näkee joka päivä että isäntä tuo jyviä. Tämän on rationaalista luulla että sama toistuu joka päivä. Kun kaveri sitten näkee kirveen heilahtavan eräänä päivänä, hän yksiselitteisesti tietää että hänen näkemyksensä on väärässä. Yksi tapaus kumoaa säännön, mutta ennen tätä hän ei mitenkään voi tietää, että näin tapahtuu. Mutta yksi kirveen heilahdus myös riittää.

On siis selvää, että joissain tilanteissa ei voida todistaa vääräksi, ja toisissa edistystä voi tapahtua vain falsifioinnin kautta. Pinnallisesti tarkastellen näyttää että verifiointi sopii tilanteisiin joissa tarkastellaan havaittavia asioita. Sanotaan näitä faktoiksi. Falsifiointi taas tulee mukaan yleistyksissä, teorioissa. Teoriat taas ovat pinnallisesti niitä jotka ennustavat faktoja. Kalkkuna ennustaa havaitsevansa jyviä (fakta 1) mutta havaitseekin kirveen (fakta 2). Tätä mainiota nyrkkisääntöä häiritsee kuitenkin pari asiaa:
1: Nyrkkisääntö kuitenkin mutkistuu, kun muistetaan mitä Quine ja Duhem käsittelivät: Hänhän muistitti että emme suinkaan suoraan havaitse mitään. Kaikki tulee silmiimme ja se käsitellään aivoissamme. Nämä taas eivät ole virheettömiä, tai jos ovatkin, tämä joudutaan perustelemaan siten että niiden toiminnasta on teoria ja on jokin teoria siitä miksi nämä havaitsevat totuudenmukaisesti. Samoin kuin jos katsomme kaukoputkella, olemme rakentaneet kaukoputken valoa koskevien teorioiden pohjalle ja tulkitsemme tätä kautta sen, mitä se tarkoittaa. TS: havainnot ovat teoriapitoisia. ; Niihinkin pitäisi soveltaa falsifiointia kuten muihinkin teorioihin. Tätä emme kuitenkaan käytännössä tee.
___1.1: Ratkaisu tähän ongelmaan on Duhemin-Quinen teesi. Siinä kokonaisuus nähdään verkkona. Mitä isompi määrä sovelluksia teorialla on, ja mitä enemmän tiedeverkko vaurioituisi jos se poistettaisiin, sitä vahvempi käsitys on. Toisin sanoen ero on liukuva, mutta kun teoria saa tarpeeksi tukea, sitä aletaan pitämään ikään kuin faktana tai se ainakin käyttäytyy näin. Siksi meillä on biologinen teoria siitä mikä on kissa, ja mitä ehtoja täytyy täyttää jotta kohde olisi kissa. Kun sitten havaitsemme tähän liittyviä asioita, päättelemme että kyseessä on kissa.
2: Tieteenfilosofian näkemykset itse eivät ole verifioitavissa eivätkä falsifioitavissa. Esimerkiksi verifiointiperiaatteen ongelmana oli se, että se vaati että kaikki pitäisi havaita suoraan. Verifiointia itseään ei voida havaita suoraan. Toki voimme kirjoittaa paperille symbolin "verifiointiperiaate" mutta tämän näkeminen on yhtä paljon verifioinnin näkemistä kuin jos kirjoitan lapulle "Jeesus" ja tämän jälkeen kuvittelen nähneeni itse kristuksen. Sama koskee falsifiointiakin. Duhemin-Quinen teesikin rakentuu sen varaan, että että falsifiointitilanteessa ei ole yksinkertaista faktaa siitä mitä pitää muuttaa, ja siksi pitää kehittää nyrkkisääntö.
___2.1: Ratkaisuna tähän voidaan viitata matematiikkaan. Matematiikassahan kävi niin, että luultiin että matematiikka voidaan todistaa matematiikalla. Sitten tuli Kurt Gödel, joka huomasi, että mitään ei voida osoittaa ristiriidattomaksi sen omista aksioomista käsin. Eli oli otettava lisää aksioomia, mutta tätä kokonaisuutta ei voitu osoittaa ottamalla lisää aksioomia. Toisin sanoen matematiikkaa itseään ei voitu osoittaa matemaattisesti. (Etkä voi logiikassakaan tehdä johtopäätöstä joka olisi itse premissisi: Sehän olisi by definition kehäpäättelyä, eli päättelyvirhe.) Onko tämä syy lopettaa matematiikka? Ei. Samoin on vain huomattava, että meillä on pakosti tiettyjä perspektiivejä emmekä voi päätellä mitään ilman niitä. Tapa voi toki olla erilainen, mutta näilläkin olisi tämä sama rajoite. Eli vastaan tähän kysymykseen samoin kuin Karl Popper, kun opiskelija kysyi häneltä että "Voiko falsifioinnin falsifioida?" ; Hän sanoi että "hän opettaa filosofiaa jotta henkilöt voisivat kysyä tuota älykkäämpiä kysymyksiä." Kyseessä ei siis ollut pelkkä ylimielisyys opiskelijaa kohtaan.

Toisin sanoen: Joskus asiat osoitetaan havainnoilla - voidaan sanoa että tällöin puhutaan "faktoista". Voidaan sanoa että tällöin havainto falsifioi vastateorian. Voidaksemme tehdä näin, olemme pakotettuja olemaan kuin kryptozoologian skeptikkoja: Valtavaa tappajamatoa ei ole, kunnes joku sen löytää. Näissä tapauksissa nollahypoteesi eli se tila joka on voimassa "ilman todisteita" on olemattomuus ja positiivisen väitteen esittäjällä on todistustaakka vaikka "todisteiden puute ei ole todiste puutteesta." Synteesinä voimme tietysti olla agnostikkoja ja sanoa että ehkä tappajamatoa ei ehkä ole ja ehkä on. Joka tapauksessa havaitseminen selvästi kumoaa havaitsemattomuuden ja tällöin ainut järkevä vaihtoehto on uskoa olemassaoloon, automaattiseen vastakohtaan. (Varo kuitenkin vääriä dikotomioita! Kaikki asiat eivät ole välttämättä toistensa vastakohtia.) Toisissa tilanteissa taas teemme "teorioita", jotka todistamme siitä deduktiivisesti nostetuilla ennusteilla, hypoteeseilla. Hypoteesi on joko teoria jolla ei ole korroboraatiota eli jonka ennusteita ei vielä ole testattu. Tai sitten se on teoriasta johdettava ennuste, jota testataan ja jolla vahvistetaan tai kumotaan teorioita. Itse pidän enemmän jälkimmäisestä määritelmästä, mutta on silti syytä muistaa että "hypoteeseja ei testata, hypoteeseilla testataan teorioita."

Joskus on selvää mihin suuntaan tiedon epäsymmetria viittaa milloinkin. (Kuten Kryptozoologin etsimä tarueläin vai kalkkunan kirves.) Toisissa taas vaaditaan valtavasti tietoa kyetä päättämään sitä, kumpi tilanne on kyseessä. Poikkeuksetkin voivat olla vain anomalioita, ne tulkitaan vaikka mittausvirheiksi, eivätkä ne silloin kumoakaan itse teoriaa. Tämän vuoksi demarkaatiokriteeriä, eli sääntöä joka yksiselitteisesti erottaa tieteen epätieteestä on vaikea keksiä. Tieteenfilosofia toki pakenee itseään, mutta suurin ongelma on siinä, mihin suuntaan epäsuhdan nuoli osoittaa missäkin yksityiskohdassa ja tilanteessa. Toistaiseksi tähän on vain nyrkkisääntöjä, joiden lukeminen vaatii näkemystä.

On kuitenkin syytä muistaa, että jotkut tapaukset ovat selvästi tiedettä ja toiset selvästi epätiedettä. Vaikka päivä hämärtyy asteittain yöksi, eikä päivän ja illan eikä illan ja yön välillä ole mitään selvää yksiselitteistä rajaa, on silti fiksua sanoa jotain aikaa päiväksi, jotain illaksi ja jotain yöksi.