homo ludens

"Huumorin ja teologian ero on hiuksenhieno ja häilyvä ~ Nyrkkisääntö on että uskonto on vitsi joka ei naurata."

Tämä on jatkoa huumorin rakennetta koskevalle blogaukselle. Tämä taas käsittelee tuon pohjalta enemmän huumorin käyttötapaa ja merkitystä.

Esittämäni D. H. Monron klassinen huumoriteorioiden perusjaottelu on yleinen, mutta monet, mukaan lukien minä itse, ovat sitä mieltä että ne esittävät vain osatotuuden. Huumori todella liittyy valtaan, logiikkarikkoon, helpotukseen ja muihin esitettyihin asioihin. Kuitenkaan nämä huumoriteoriat ovat sellaisia, että ne eivät esitä ehdottomia vaatimuksia huumorille. Ne siis esittävät vain näkemyksiä jotka esittävät huumorille ominaisia piirteitä, jotka eivät kuitekaan ole huumorille välttämättömiä. Itse asiassa huumorilajeja löytyy jopa sataa erilaista. Ne jaottuvat Patricia Keith-Spiegelin mukaan päätyyppeihin, jotka nojaavat biologiaan, valtaan, logiikarikkoon, yllätykseen, ambivalenssiin, helpotukseen, laskelmointiin ja psykoanalyyttiseen (~terapeuttiseen) huumoriin. Nämä taas voidaan jakaa myös toisella tavalla; funktionaalisessa näkemyksessä kysytään mikä on huumorin merkitys. Toisessa katsotaan että huumorin ominaisuus on se, minkälaisia reagointeja, eli käytöstä ja tunteita, se saa aikaan. Kolmas näkemys katsoo että huumori on vastaus johonkin ja kiinnostuksen kohteena ovatkin aiheet joita pidämme hauskoina. Usein huumoriteoria vastaa johonkin tai joihinkin näihin kysymyksiin.

Olennaista onkin kysyä, mitä huumori ylipäätään on. Tähän näyttää liittyvän alakysymyksiä, jotka ovat sen tyyppisiä että onko jotain aiheita jotka yleensä ovat hauskoja, onko jotain piirteitä jotka on oltava jotta jokin on kenestäkään tai kaikista tai enemmistöstä hauskaa. Tähän liittyy tietenkin se, onko hauskoilla jutuilla ominaista aihe vai muoto vai molemmat, sekä se, miten tämä kaikki liittyy käytökseen, sosiaalisuuteen, ja psykologiaan.

Yleensä ajatellaan että huumori liittyy tunnereaktioon, eli huvittuneisuuteen, sekä käytökseen, kuten nauruun. Tosin esimerkiksi relief theoryn sisällä ollaan lujasti erimielisiä siitä, onko nauru helpottuminen seuraus vai syy ; Osa ajattelee että nauru aikaansaa automaattisesti helpottumisen, ja toiset taas ajattelevat että kun helpotumme, alamme nauramaan.

Itse olen sitä mieltä, että play theory on kaiken lähtökohta. Eli että huumori on ensisijaisesti sosiaalista toimintaa, leikkiä. Tämä on huipputeoriana, josta esitetyt huumorin rakenteet ovat alatyyppejä. Huumorin tehtävänä on yksinkertaisesti tehdä maailma inhimillisemmäksi, tavalla tai toisella. Hyvällä tai pahalla.

Se voi aikaansaada kiistoja, sillä voidaan ratkaista niitä. Niillä voidaan sitoa yhteen ryhmää, tehdä ryhmähenkeä. Niillä voidaan helpottaa murheita, siirtää ajatuksia muualle. Huumori vaikuttaa tunteisiin, ja se voi tehdä sen älyllisesti, sosiaalisesti, vallanhaluisesti tai muuten. Huumorilla voidaan hakea huomiota, tai peittää surua ja hyljeksymisen tunnetta klovnistrategiaan. Huumorilla voidaan saada ystäviä, ja saada vihollisen ystävät kaikkoamaan. Huumori on niitä harvoja asioissa, joissa yhdistyvät Shopenhauerin esittämä ajatus tuskan välttämisestä että Nietzschen sankarillinen jatkaminen tuskasta välittämättä huutaen "no pain, no gain" : Shopenhauerin ajatushan oli se, että "Järkevä ihminen tavoittelee vapautta tuskasta, ei mielihyvää". Nietzsche taas oli sitä mieltä, että ihminen saavuttaa jotain vain jos hän kärsii. Itse esitän että pelkkä tuska itsessään ei jalosta, vaan ihmisen päämääräsuuntautuneisuus jota hän ei lopeta : Ihminen voi siksi vitsailla omilla heikkouksillaan ja saada näin voimaa ylittää ne, jolloin ollaan jo etenemässä kohti parempaa. Vanhetessaan oppii vaihtamaan avuttomuutensa ivanauruun ja iloita kuopista joita matkalla on.

John Huizinga onkin esittänyt huumorille tärkeää roolia: Se on vakavan vastakohta, jota tarvitaan siihen että elämä ei olisi liian kuivaa, arkista ja ikävää.

Huumori on siksi saman aikaisesti lyhin etäisyys kahden ihmisen välillä, sillanrakentaja, kuin keino saada ihmiset kateellisiksi ja luulemaan sinua onnelliseksi. Siksi onkin syytä hymyillä, jos ei muuten niin siksi että huomisesta tulee vielä pahempi.

Huumori onkin eräällä tavalla ase vähän kaikkeen. Sillä on rooli jopa argumentoinnissa: Useat näennäistieteet, pseudotieteet ja tekofilosofiat rakentavat ylleen hämärtävän ketjun, joka on niin tiheä kasa assimilaatioperustaisia rationalisointeja, että esimerkiksi dogmaatikon päätä ei voida kääntää. Eksistentialismissa onkin kehitetty huumorista väline, jota voidaan käyttää tälläistä kohdatessaan : Kun argumentaatiolle ollaan immuuneja, syntyy automaattisesti erilaisia keinoja ironian, sarkasmin ja muun vastaavan huumorin lähteelle. Logiikkakiemurtelut, joihin pseudotieteilijä itsensä taivuttaa, johtaa siihen että vaikka hänen näkemyksensä onkin sisäisesti koherentti - ja itsekritiikin ulottumattomissa, muut voivat sentään saada sen hallintaansa kun se näytetään sen omassa tarjoamassa valossa naurettavana, tällöin näkemys ei saa valtaa keskustelussa eikä siitä tule uutta paradigmaa, vaikka sen kannattajat luonnollisesti kokevatkin selviävänsä yksittäisistä vasta -argumenteista. Sisäpiiristä näyttää että eksistentialisti heittää vain näennäisiä ristiriitoja, mutta ulkopuolisille on selvää että kritiikki onkin osuvaa ja näyttää kritisoitavan kohteen heikkouden, eli mitäänsanomattomuuden. (Ajatus ei välttämättä ole väärä, vaan huonompaa. It is useless.) Torsti Lehtinen valottaa asiaa kirjassaan "Eksistentialismi - vapauden filosofia."

"Sisällyksetöntä tekotieteellisyyttä ei käy vastustaminen suostumalla sitä harjoittavien kielipelin sääntöihin. Vääränlaisen kielipelin sääntöjä vastaan voi taistella vain ironian ja muun epäsuoran ilmaisun keinoin. Vastustettavan kielipelin säännöt täytyy hylätä, muutoin astuu itse niiden ketunrautoihin. Yksi tapa hylätä säännöt on olla noudattavinaan niitä. Tämä antaa ironialle suuria mahdollisuuksia."

Toisin sanoen, filosofiakin on tässä suhteessa eräänlainen sosiaalisen kanssakäymisen muoto.

Huumori onkin mielestäni ihmiselle vähintään yhtä ominainen piirre, kuin uskonnollisuus tai leikkimielisyys. Huumori myös ratkoo samoja ongelmia, se ohjaa meitä toimimaan toisten kanssa. Vitsillä voidaan jopa välittää toivottuja konventioita, pakottaa ruotuun. Se on siis tarvittaessa myös eettisten säädösten lähde. Huumorilla voidaan tehdä hyvää ja pahaa, kuten uskonnoillakin. Nämä molemmat piirteet tekevät ihmisestä inhimillisen - jos ei muuten, niin siinä mielessä inhimillisen, jolla viitataan kun tehdään virhe ja sanotaan sitten että "olen vain ihminen". Tosin huumori voittaa tässä suhteessa uskonnon siten, että siinä ihmiseltä ei odoteta välttämättä onnistumista. Tosin kristinusko tarjoaa tähän kohtaan sellaista apua, kuin armo. Ero ei siksi ole kovin suuri. Tosin huumorin etuna on se, että sitä ei yleensä oteta liian vakavasti; Jos uskot eri jumalaan, kiistoja seuraa luultavammin kuin silloin kun naurat eri vitseille.

Kaikesta huolimatta en kuitenkaan ikinä luota mieheen,joka (1) pukeutuu pukuun ja (2) hymyilee ; Ja teen tämän riippumatta siitä on tämä sitten poliitikko, autokauppias tai uskovainen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että eläisin erityisen masentuneesti, päin vastoin, olen sitä mieltä että elämän pienistä ilmaisista iloista sitä on valmis vaikka vähän maksamaan.