ho'oponopono

Havaijin kielessä ho'oponopono tarkoittaa yksinkertaisesti ja eksaktisti "asioiden ratkaisemista puhumalla". (Toki se on myös sellainen henkisyyttä tavoitteleva "itsehoitojuttu". Mutta sana tuon itsehoidon nimenkin taustalla on tuo havaijilainen sana.) Monelle idea tälläisestä on kenties vieras. Mutta länsimainen filosofia on erittäin kielikeskeistä. Voidaan siis sanoa että eurooppalainen filosofia on enimmäkseen tämän havaijilaiskäsitteen eri muotoja. (Luonnonfilosofia ei enää ole pelkästään sitä, mutta se ei tarkoita että tätä ei olisi luonnonfilosofiassa..) Kuvatkoon sitä manipuloidusta Kanadan lipun keskikohdasta otetut hahmot, sininen ja keltainen, jotka otsat vastakkain ovat kinaamassa, miettimässä tai keskustelemassa. Sillä vaikka puhumista tai sen symboliikkaa ei esiinny lipuissa, seteleissä tai muuten, niitä kuitenkin pitäisi. Asia on ns "tärkeä".

Itse jaottelen puhumisen toimivuuden muutamalla tasolla.
1: Argumentoiminen. Tässä keskitytään argumentin rakenteeseen, ja yritetään perustella sitä miksi jokin asia on perustellumpi kuin jokin toinen, tai että jokin on perusteltu, oikea vaihtoehto muutoin. Esimerkiksi Platonin dialektiikka on tärkeä menetelmä tässä kohdin, siinä keskeisin ajatus oli keskustelu. Tässä otettiin huomioon molempien keskustelijoiden kokemukset ja näin asiaa voidaan lähestyä, ja saavuttaa jonkinlainen lopputulos. Tässä on mukana pääsääntöisesti kaksi osaa: argumentti ja kritiikki. Asioiden esittäminen ja niiden kritisoiminen on tärkeää. Kenties laajimmillaan tämä on tieteen piirissä. Siellä vertaisarviointi on prosessi johon osallistuu usea, ja niissä yritetään havainnoilla "vahvistaa" tai "heikentää" eri näkemyksiä.
___1.2: Hieman erikoistapauksen, joka ei ole enää kovin lähellä perusargumentatiivista lähestymistapaa edusti al-Fārābi kantoineen. Hänen näkemyksensä oli elitistinen ; Hänestä maailmassa oli yksi totuus, jota voitiin lähestyä argumenttien ja rationaalisuuden kautta. Mutta kaikki eivät olleet tässä yhtä hyviä. Hänestä fiksuimpien kanssa keskustellessa tuli käyttää demonstraation metodia, väittelynhaluisten kanssa dialektiikkaa, ja "vähäiselle kärsivällisyydelle" tuli käyttää runouden ja retoriikan keinoja. Hänellä runojen luonne oli siksi osana päättelymetodia. Hän kannatti jopa sitä että henkilö opettelisi sofismojen, virhepäätelmien vakuuttavan käytön. Niitä tuli toki välttää. Menetelmässä on hyvää se, että eri teitä saatiin samoja tuloksia, ja keskustelu suunnattiin: argumentum ad technobabblehan on nykyäänkin leikillinen nimi sellaiselle päättelylle, jossa esitetään argumentti naamioituna sellaiseksi että keskustelun kohde ei sitä ymmärrä. Tällöin hän ei tietenkään voi vakuuttua argumentin hienoudesta, vaan ainoastaan siitä että se näyttää ja kuulostaa hienostuneelta.
2: Vetoaminen, joka on edellisestä löysempi muoto. Tämän ideana on se, että henkilö puolustaa näkemystään perustelemalla syitä sille miksi se on mahdollinen. Tämä taas on astetta heikompi kuin väittää että se on perusteltu. Syntyy rationalisointeja jotka ovat tyypillisesti arationaalisia (eivät irrationaalisia eivätkä rationaalisia. Oikea sana olisi kenties "epämääräinen".) Tällä perustelulla on kuitenkin paikkansa maailmankuvien ja metafysiikan kohdalla. Tosin nämä perustelut ovat sellaisia että ne eivät pakota toisia uskomaan perustelua, joten jos tämän puolesta lähtee argumentoimaan, päätyy vain "julistamaan jo pelastuneille."
___2.1: Erikoistapaus tästä voisi olla "kahden totuuden tie", joka korostui aikanaan libertinismissä: Hehän olivat julkisesti uskovaisia ja henkilökohtaisesti ateisteja. Ateismi oli eliitin näkemys ja esimerkiksi Paroni d'Holbach oli vakaasti sitä mieltä, että vaikka ateismi oli ehdottomasti totta, olisi vaarallista opettaa sitä kansalle, koska nämä olisivat niin yksinkertaisia että eivät ymmärtäisi ateismia oikein ja ryhtyisivät moraalittomiksi. Tämä on siis astetta enemmän kuin al-Fārābin versio, jossa kaikilla oli oikeus totuuteen, eri keinoilla.
3: Retoriikka taas sisältää erilaisia tunteisiin vetoavia argumentteja, joilla voidaan esimerkiksi taivutella tai jopa manipuloida. Ideana tässä on usein saada toinen hylkäämään näkemys muista syistä kuin loogisista syistä. Malliesimerkkinä tästä ovat sofistit, jotka olivat "enemmän lakimiehiä, kuin totuuden rakastajia". Tälläkin on paikkansa. Auktoriteetilla, arvovallalla ja ties millä ratkaistaan käytännön elämässä enemmän kiistoja, kuin muilla keskustelun keinoilla. Ainakin meillä siivoamisasiat perustellaan tälläisillä argumenteilla ja taivuttelulla. Samoin "aidosti tärkeät asiat" (siis mikäli käytännön asioiden hoito ja parisuhde ovat "aidosti tärkeitä", kuten uskon) hoidetaan nimen omaan riitelyllä(harvoin), kinaamisella(joskus) ja taivuttelulla(joskus) tai imartelulla ja vastapalveluksilla(usein). Ei niinkään tiukan formaaliin logiikkaan ja ehdottomaan havaintomaailmaan perustuvilla väitteillä. (Saisin kuulemma esimerkiksi "Kehittää monitaitoisuuttani esimerkiksi opettelemalla tiskaamisen suurmestariksi", kun olen aina joko kirjan tai miekan parissa..)