Tuska.

"I'm sorry. You could throw a dart at all the adjectives between arrogant and unhinged and I'm sure you'd hit one that describes me. There's a reason I operate that way - I live in pain. Pain that on good days is merely intolerable and on bad ones will suck the lifeforce right out of you. Doesn't mean that I've handled this right, actually, I was wrong."
(House MD, ep. "Words and Deeds")

Schopenhauerin keskeisenä ideana oli se, että elämässä on tuskaa. Pessimistinä hän ajatteli, että elämäntahto tähtää terveisiin jälkeläisiin, ja että keskiverto oli se jonne tämä elämäntahto halusi ohjata. Tämän vuoksi iso tyyppi ottaa pienen puolison, avoin sulkeutuneen ja niin edes päin. Schopenhauerista tämä tarkoitti sitä että puolisot olivat keskenään epäsuhtaisia, erilaisia, ja tästä seurasi se että he eivät olleet onnellisia yhdessä. Schopenhauerin mukaan onnellisuus saavutettin siksi vain välttämällä tuskaa. Hänen ajattelunsa oli lainattu suurelta osin buddhalaisuudesta, jossa pyritään haluamisesta luopumiseen. Syö että ei ole nälkä, mutta älä enempää. Nietzsche taas huomasi, että ihminen saavuttaa asioita vain jos hän joutuu ponnistelemaan, ja ponnisteluissa onnistumisesta tulee suurimmat onnet. Nietzschellä puhdas kärsimys ei jalostanut, pelkkä kipu ei kasvattanut. Mutta jotta voisit saavuttaa jotain, sinun on pakko sietää tuskaa. Kierkegaard taas käsitteli tätä tuskan perinnettä siten, että uskon hyppy tyhjyyteen oli vaikea kenties ennen hyppäämistä, mutta hypyn jälkeen se palkitsi runsain mitoin. Jotta voisit todella olla onnellinen, sinun on tehtävä tämä hyppy. Sartren eksistentialismissa taas korostetaan vapautta. Ihminen on heitetty maailmaan, ja koska hän on täysin vapaa, hän on samalla myös täysin vastuussa. (Vapaus=Valta=Vastuu.) Tämän seurauksena on angstia, tuskaa. Ja tätä sitten käsitellään jollain tavalla. Joko kahlitsemalla itsensä johonkin, vaikka sitoutumalla maailmankuvaan "uskon hypyn" kautta tai vain kestämällä sitä.

Tätä kaikkea voidaan verrata siihen, että kuvitellaan rikas toimitusjohtaja, joka on kiireinen ja uhraa elämänsä ja perheensä työlleen. Tosiasiassa hänellä on hyvä palkka ja hän voisi palkallaan heittäytyä sapattilomalle. Mutta tämän vapauden mukana tulee vastuu: Siinä missä minä en voi rahavarojeni vähyyden vuoksi valita työn ja sapattiloman välillä, minun ei tarvitse tehdä tuota valintaa. Toimitusjohtajalla lomalle lähtö taas johtaisi seurauksiin työpaikalla ja hän olisi vastuussa näistä muutoksista koska seuraukset ovat hänen tekojensa seurauksia.

Se, minkälaista angstia on, voi olla useanlaista. Otan työpaikkajutteluistani yhden esimerkin. Eräällä vanhemmalla sedällä oli näkemys, jossa elämää ajateltiin pettymyksiin tottumisen kautta. Hänestä ero ei ole se kuilu siinä miten onnistuu ja mitä odottaa - kuten esimerkiksi valtaosassa erilaisissa tuskan filosofioinneissa. Hänellä se tuli siitä siinä mihin on valmis. Epäonnistuminen odotuksissa ei tuota kaikille pettymystä ja osalle mikään onnistuminen ei riitä vaikka he odottaisivat tietyn onnistumistason. Hän oli nimittäin sitä mieltä, että kommunistien lapsista ja niistä joilla on sisaruksia, tulee kyynisiä. He odottavat vain että he joutuvat jakamaan epäreilusti esimerkiksi ryhmätyön tulokset siten että kaikki eivät tee omaa osuuttaan. He odottavat että porvarit sortavat köyhää. Sen sijaan rikkaiden lapset jotka on kasvatettu pumpulissa masentuvat koska he eivät ole valmiita kestämään menetyksiä. Hän oli myös sitä mieltä, että sitten kun "stoalainen kommunisti epäonnistuu yli rajojensa", hän masentuu, hän juo. Tai tappaa itsensä. Pumpulissa kasvatettu taas tulee vihaiseksi, ja miettii miten hän voi kostaa ja tappaa mieluummin muita. (Tietenkin tämä näkemys on lähinnä mielipide. Mutta siinä oli kuitenkin hieman erilainen näkökanta kuin mihin sitä on tottunut. Ja vaikka yksityiskohdista ei olisi yhtä mieltä, kaikki eivät näytä reagoivan pettymykseen samalla tavalla eivätkä samalla voimakkuudella, eikä korkeat odotukset ja suuren kokoiset pettymykset näytä korreloivan. Pieni suru kaataa jotkut ja toisia ei kaada suuretkaan surut. Enkä usko että ne jotka eivät murru esimerkiksi läheisten kuollessa olisivat automaattisesti tunteettomampia kuin ne jotka murtuvat.)

Sitten on tietysti se tuska, jota filosofit eivätkä kahvipöytöpsykologitkaan yleensä käsittele. Se on sitä, kun kipu vie järjen ja unet. Minulla on jalassa ns. "itse aiheutettu" pysyvä lihasvamma. Sen seurauksena on aina välistä kipuja. Se on sellaista rytmillistä: Se kerää vähitellen painetta, kunnes se lopulta purkautuu. Kun paine lähtee, kuuluu ääni ja tilanne helpottaa. Muun ajan se sitten kerää ongelmaa pikku hiljaa. Tämän vuoksi sitä pitää liikkua tarpeeksi mutta ei liikaa. Täytyy venytellä, mutta ei liikaa. Täytyy syödä magnesiumia. Ja täytyy varoa vaikka mitä. Siitä huolimatta on kausia että se on kivuton, kausia kun se on OK, aikoja, jona se on siedettävää. Aikoja joina se on sietämätöntä. Ja aikoja jona se imee elämän. Yleensä olen äksyin jossain siinä "siedettävän ja sietämättömän" aikoina. Hilpein ennen sitä. Ja loput ajasta se testaa sitä, kuinka paljon pidän elämästäni. Kun jalka valvottaa yöt ja päivät, jolloin elämä paradoksaalisesti muuttuu pelkäksi nukkumiseksi. Ja kun tämän johdosta ei ole unirytmiä (joka muutoinkin on minulla herkkä sekottumaan.)

Tämä kaikki vetää tietysti mielen matalaksi. Se ei tapa, mutta se heikentää. Se ei jalosta, vaan tekee pahantuuliseksi, kärttyiseksi. Ongelmallisinta on tietysti se, että tämän vaikutuksen voimakkuutta on vaikea arvioida silloin kun se on pientä. Kun se menee tietyn rajan yli, olen tavallista kohteliaampi. Ei sen takia että olisin vähemmän kärttyinen, vaan sen takia että silloin tiedostan paremmin että se on se "kipu joka puhuu". Joku voisi tietysti ajatella, että tässä pitäsi ottaa tukea korkeammista voimista tai jotain. Mutta juuri tälläisinä hetkinä se "henki joka ei vastaa" on selvimmillään. Kun moni uskovainen sanoo että hekään eivät aina saa vastausta ja kuinka joskus rukous tuntuu yksisuuntaiselta, ja että näinä aikoina tarvitaan sitä Uskoa ja Toivoa, kun se tripletin kolmas puuttuu. Normaalioloissa sitä tietysti voi toimia näin, mutta niissä tilanteissa kun sitä yliluonnollista jeesiä tarvittaisiin, tilanteen tuntomerkki on näiden kahden poistuminen. Olen melko varma, että kipu jäytää ne keneltä vain. Tämän vuoksi näinä kipuaikoina olen selvästi ateistisempi kuin muulloin. (Ollakseni sarkastinen : Jos tämä ei ole pettymistä Jumalaan niin mikä sitten on?) Ja kohteliain, tietysti.

Onneksi sentään tiedän, että olen psykofyysinen kokonaisuus. Kaikille tämä ei ole yhtä selvää. Silti on pakko myöntää, että ylpeyden sijasta tämä herättää kateutta. Mutta toki vain näinä huonoina päivinä.