kieltä,mieltä,logiikkaa.

"Puhu hullulle - ei tule mieltä / Keitä munia - ei tule lientä."

Kannattaa ehkä tankata tämä ennen lukemista. Ja tämän jälkeen kannattaa muistaa, että pitkän matkaa ei ollut psykologismia, joka olisi kiistänyt logisismin unelman. Ne olivat pitkin matkaa ikään kuin samoja asioita; Psykologismi oli tavallaan logisismin yksi näkökanta, ei niinkään sen kanssa kilpaileva koulukunta.

Logiikan luonne ja tarkoitus ovat filosofiassa melko tärkeä ja keskeinen asia. Se kun antaa syyn koko logiikan tutkimukselle. Wilhelm Ockhamilainen, joka oli keskiajan suurimpia loogikoita, vastasi ironisesti, että suurin osa opetteli logiikkaa sen takia että heidän tavoitteenaan oli "pappistutkinnon suorittaminen ja menestyksekäs työura." Tämän lisäksi hän antoi logiikalle muitakin etuja : (1) Kyvy ymmärtää toisten ihmisten puhetta, (2) Keinon arvioida keskustelussa esitettyjen väitteiden totuutta ja (3) välineen jolla tunnistaa syy-seuraussuhteita.

Hänellä oli siis keskiössä logiikan suhde puheeseen, kielifilosofiaan, jossa siis tarkastellaan sanoja, niiden merkitystä, niiden suhdetta kohteisiin, ja näiden vuorovaikutusmenetelmiä.

Aristoteelisessä perinteessä kielen merkitys on ollut sangen konkreettinen ja käytännönläheinen. Siinä tärkeää on vain se, että sanat tarkoittavat jotain ja että niistä voidaan esittää väitteitä jotka ovat tosia tai epätosia. Ja että näiden takana on yhteinen säännöstö, jonka mukana keskustellaan. Eli molemmat osapuolet hyväksyvät samoilla ehdoilla sen, milloin ollaan väärässä tai oikeassa. Itsensä pussiin puhujan on siksi myönnettävä virheensä.

Monista loogikoista kielellä on kuitenkin suhde myös muihin asioihin. Robert Kilwardby esitti että sillä on yhteys metafysiikkaan ; Hänestä logiikka oli scientia sermonicalis (sanatiedettä), jossa keskityttiin kielen rationaalisia rakenteita, hänestä se liittyi tämän vuoksi nimen omaan järjenkäyttöön, ja se oli siksi myös scientia rationalis (järjen tiede), joka on astetta enemmän kuin pelkkä kielitiede. Hänestä esimerkiksi se, että joku sanoo että joku eläin kuuluu johonkin sukuun ei tarkoita pelkästään sitä että on kaksi loogista rakennetta jotka ovat suhteessa toisiinsa: Se on merkityksellinen vain, jos kohteet myös todella kuuluvat konkreettisesti tiettyyn lajiin. Logiikka oli siis paitsi systeemien suhdeverkkoja, myös konkreettista maailman rakennetta tutkiva tiede. Monet ovat tietenkin olleet kautta historian sitä mieltä, että logiikan rooli on pikemminkin argumentaatiorakenteissa. Jos esimerkiksi meillä on lause "Kaikki paitsi Sokrates juoksevat" ja päättelemme tästä että "Sokrates ei juokse", ei lausessa tarvita metafyysisyyttä ; Ei tarvita aktuaalisia juoksijoita, tarvitaan vain nuo sanat ja logiikan säännöt. Vastakkain ovat siis enemmänkin näkemykset, joissa tietyt suhteet on sovittu, ja alkuoletusten suhde todellisuuteen on selvitettävä eiloogisella keinoilla, ja sellainen näkemys, jossa logiikka on muutakin kuin sovittu systeemi, joka perustuu puhumisen rakenteisiin. Kuitenkin pitkään kielen ajateltiin olevan erityisen hyvässä suhteessa totuuteen; Seuratiin logisismia ja uskottiin että logiikan lait ja säännöt olivat totuuden lakeja.

Toisaalta monet logiikan lait eivät ole mitään satunnaisia, vaan voidaan esittää että niiden takana on myös empiiristä syy-seurausajattelua, joka on vain "havaittu patterni"; Esimerkiksi Aristoteleestä henkilö, joka ei hyväksynyt ristiriidan lakia, ei ollut opastuksen vaan rankaisemisen tarpeessa. Syynä oli se, että tämä oli (1) itsestään selvä asia, joka jo tiedettiin ja joka ei yksinkertaisesti voinut olla epätosi, tai (2) logiikan lait eivät ole aivan satunnaisesti valittuja, vaan säännöt valikoituvat osittain kokemusten kautta. Lopputulos molemmista oli se, että logiikka kuitenkin käsitteli todellisuutta. Tuomas Akvinolainen kehitteli samantyyppistä ajattelua siten, että tietty asia merkitsee tiettyjä asioita siksi että mieli on abstrahoinut niitä todellisuudesta, ja tälle on sitten sovittu äänteet merkiksi. (Aristoteles käsitteli itse päättelysääntöä, ja Akvinolainen symbolien sisältöä. Jos ideana on esimerkiksi A = B, niin Aristoteles käsitteli sitä = -merkkiä ja Akvinolainen sitä mitä A ja B ovat.) Akvinolaisesta pelkät loogiset lauseet eivät siis olleet konkreettisessa maailmassa tosia tai epätosia, vaan ne on liitettävä lauseiksi, jotka liitetään todellisuuteen. (On tärkeää huomata, että Akvinolaisen käsityksen mukaan logiikka perustui todellisuuden perusrakenteisiin - eikä toisin päin.) Johannes Julius Scotus taas oli sitä mieltä että logiikka oli todellisuuden metafyysisen rakenteen reunaehto; Hänestä Jumala asetti inhimillisen ajattelun, käsityskyvyn ja logiikan luomalla maailman. Ja voidakseen tehdä tämän, Jumalan on virittäydyttävä käsitettävyyteen, ja vasta tämän puitteissa hän voi luoda tietynlaisen maailman. (Eli todellisuus perustui logiikkaan - eli tämä on juuri sitä "toisin päin", mitä Akvinolainen.) Mielenkiintoinen huomio Scotuksen esimerkissä on se, että hän hyväksyi ajatuksen siitä että maailma voisi kenties olla toisenlainen. Tästä on vain askel "mahdollisten maailmojen" käsittelyyn. Hänen mukaansa logiikka käsittelikin enemmän sitä, mikä on compossibilitas (yhteismahdollista, jotka voivat tapahtua samanaikaisesti, jotka eivät ole sisäisesti ristiriitaisia.)

Ongelmana sille, että logiikka olisi tosiasioihin sidottuna perustuu kuitenkin siihen, että jos logiikka ja kieli ovat ihmisen ajattelun simulointia, se latistuu "ihmisen lajityypilliseksi käytökseksi"; Tällöin sen luotettavuus on vain yhtä suuri kuin ihmisen ajattelun luotettavuus.

René Descartes lähti purkamaan tätä ongelmaa siten, että hän otti äärimmäisen skeptismin, ja päätteli olevansa olemassa. Tämän jälkeen hän perusteli että Jumala on olemassa, koska hänellä oli tästä selvä ajatus. (Ja ajatuksen kohteet ovat olemassa, koska ajattelija on olemassa ja jos hän ajattelee jotain, tämä on olemassa havaitsijalle.) ja loi tältä pohjalta veracitas dei -periaatteen, jonka mukaan Jumala ei huijaisi, harhaanjohtaisi eikä valehtelisi, joten hän päätteli että ihminen näkee juuri oikein ja ajatteleekin loogisesti. Descartesin argumentti oli kuitenkin vain harvinaisen pitkä kehäpäätelmä. Tätä virhettä kutsuataan kartesiolaiseksi kehäksi: Hän todisti Jumalan olemassaolon sillä, että hänellä on kirkas ja selkeä ajatus Jumalasta, ja kirkkaiden ja selkeiden ajatusten luotettavuuden sillä, että Jumalan olemassaolo ja totuudenmukaisuus takaa ne. (Pääpointtinani ei kuitenkaan ole tämä kritiikki, keskityn sen sijaan siihen että Descartesille ajattelu ja logiikka olivat siksi sama asia, ja ne viittasivat metafysiikkaan. Mieli ja logiikka olivat yhdessä.) Descartes tekikin siksi loogisesti päteviä teorioita todellisuuden luonteesta, mutta ei testannut niitä empiirisesti. Tämä ei sinänsä ole ihme, koska jos ajattelu on suhteessa metafyysiseen totuuteen, mikään ei periaatteessa estä sitä että Totuus saavutetaan "nojatuolissa istuen" ilman ainuttakaan empiiristä koetta. (Itse en jaksa olla näin optimistinen.)

Nykyään monet loogikot ovat sitä mieltä, että esimerkiksi kognitiotiede voisi tuoda apua filosofiseen logiikan tutkimukseen. Tämä ei sinällään ole ihme, koska kun puhutaan ajattelusta ja sen luonteesta ja suhteesta todellisuuteen, ei ole lainkaan typerää miettiä myös sitä, miten tietoa käsitellään. Sillä siinä missä Descartes oli sitä mieltä, että havainto on jotain joka tehdään suoraan, jo Locke oli sitä mieltä, että havaintojakin prosessoidaan. Tosin Descartesia ei voida kovin paljoa moittia virheistään, koska aivotoiminta ja prosessit yhdistettiin ajatteluun vasta 1800 -luvulla, ja vasta tämän jälkeen on havaittu että aivoja ärsyttämällä keinotekoisesti saadaan aikaan havaintoja ja tunteita. (Tosin kyllä Lockekin eli ennen tätä keksintöä.) Ei tarvitakaan suoraa havaitsemista.

Ja vaikka logiikkaa ja mieltä on vain pidetty tosina, ja nämä näkemykset erosivat varsin myöhään toisistaan, kuitenkaan ajatus siitä että ihminen ei ajattelisi "luonnostaan oikein" ja että logiikkaa tarvittaisiin juuri sen vuoksi ei ole aivan uusi. Sofistithan käyttivät tunteisiin vetoamista ja mitä tahansa keinoja, joilla saivat enemmistön ihmisistä puolelleen. Filosofit sen sijaan katsoivat karsaasti tätä jo varhain, ja opettelivat esimerkiksi virhepäätelmiä sen vuoksi. (Niiden pohjimmainen opettelun syy ei ollut se, että ne olivat vääriä, vaan se, että ne olivat sen lisäksi normaalista ihmisestä vakuuttavia. Virheellisyys ja vaikutusvalta yhdessä tekivät niiden opettelusta tärkeää.) Jos ihminen ajattelisi luonnostaan oikein, tälläinen virhepäätelmien tankkaaminen olisi tavallaan turhaa : Jos ihminen ajattelisi oikein, eikä ajattelu ja päätöksenteko luonnostaan olisi herkkä virheille, Sofistit olisivat saaneet enemistön puolelleen vain ja ainoastaan käyttämällä rationaalisesti päteviä keinoja. Näin ei selvästi kuitenkaan ollut. (Eli logiikan teho voikin johtua siitä mikä tuntuu sen heikkoudelta: Se ei suoraan simuloi ainakaan kaikkea ihmisen ajattelua, joten sen avulla voidaan kiertää erilaisia ihmiselle luontaisia ajatteluvirheitä.) Tämän kaltaista kantaa esitti Frege, jonka mielestä mieli piirtää kuvioita, eikä pyöritä logiikkaa. Hänestä logiikan lait eivät olleet mitään aktuaalisen ajattelumme toiminnankuvauksia, vaan ne olivat sitä miten meidän pitäisi ajatella.