Elämää varten.

"I'm coming up only to hold you under / I'm coming up only to show you wrong / And to know you is hard and we wonder / To know you all wrong, we were"
(Band of Horses, "Funeral".)

Tämä on jotain, jota olen yrittänyt kirjoittaa jo useaan otteeseen. Tiedän jo etukäteen epäonnistuvani asian esittämisessä, mutta yritän silti.

Koulussa opetetaan erilaisia oppiaineita. Niissä tyypillisesti opetetaan erilaisia faktoja. Eri asioiden tietäminen on hyvä asia, koska ilman "faktoja" ei voi perustella minkäänlaisia mielipiteitäkään. Kuitenkin tuntuu että koulussa opetetaan faktoja lähinnä niiden itsensä vuoksi. Mielestäni tärkein, eli niiden käsittely jätetään kokonaan ulkopuolelle. Toki olen sitä mieltä, että maailmankuvaa ei saa syöttää. Mutta mielestäni olisi erityisen tärkeää opettaa että faktoja voidaan käsitellä - ja käsittelyillä saada rakennettua erilaisia maailmankuvia, joiden seassa on tietysti se oma.

Tavoitteena ei siis tulisi olla se, että opetettaisiin mitä mieltä olla ja miten tätä puolustetaan, vaan miten ajatella jotta voidaan päätyä johonkin.

Itse olen käynyt koulussa filosofiaa yli "minimivaatimuksien", mutta en oikeastaan ymmärtänyt filosofian tarkoitusta sen pohjalta. Koulufilosofia olikin itse asiassa enemmän historiaa, kuin filosofiaa. Opeteltiin tyyppejä ja vuosilukuja ja näkemyksiä. Ne faktat ovat toki tärkeitä. Joskus huippuhetkinään se sentään opetti "out of box" -ajattelua, joka siis tarkoittaa että esitettiin erilaisia ja poikkeavia vaihtoehtoja joita ei tulisi muutoin mieleen. Ihmeellisimpiäkin juttuja mietittiin ikään kuin ne olisivat yhtä hyviä: Esimerkiksi "Tuo juoma -allas on tuossa aina" ja "sitä ei ole kun kaikki poistuvat luokkahuoneesta" olivat ikään kuin vakavia ja yhtä hyviä vaihtoehtoja. Ei ihme, että ajattelin että filosofia on mukavaa haihattelua ja historian tapaista. Ei ihme että ajattelin tuolloin että "tiede on eri asia", jokin jolla ei ollut mitään tekemistä filosofian kanssa. Tämä on sääli, koska oikeasti asia ei ole näin.

Koulun pohjalta minusta näytti että oli olemassa vain kaksi ajattelutapaa:
1: Dogmaattinen tapa ajatella, jossa on tietty ajatusrakenne jota puolustetaan. Filosofia on muita vastaan hyökkäämistä ja itsensä puolustamista tiettyjen pelisääntöjen nojalla.
2: Postmoderni tapa, jossa mitä vain sai ajatella ja kaikki oli yhtä hyviä ajatuksia. Filosofia on saivartelua jossa hyväksytään mikä tahansa epämääräinenkin.

Keskustelu taas tuntui tiivistyvän kahdenlaiseen reagointiin:
1: Julistusasenne, jossa on tietty näkemys, johon sitoutuu ja jota puolustaa keinolla millä hyvänsä, ja jossa väittely on kilpailu jossa saadaan väittelypisteitä ja jossa on "oikeita vastauksia" ja "vääriä vastauksia". Tämä väittelytapa on aggressiivinen. Tähän törmää paljon koulun ulkopuolellakin: Pääosa keskustelufoorumeiden keskusteluista on tälläisiä; Henkilöt yrittävät vakuuttaa muut mutta eivät ole itse valmiita taipumaan. Heillä on mielipide, ja siitä ei luovuta.
2: Hälläväliäasenne, jossa henkilö pidättäytyy kannanotosta. Asenne on jotain, jota kutsun pseudodiplomaattisuudeksi: Henkilö ei suostu ottamaan kantaa asiaan ja sallii muiden näkemykset mutta ei toisaalta hyppää mukaan kuvioonkaan. Tässä taivutaan ikään kuin taipumatta, koska henkilö ei esitä mitään kannanottoa asiaan. Ei ole mielipidettä. Tämä asenne ei ole diplomatiaa, koska siinä pohjimmiltaan ei välitetä toisen näkemyksestä vaan heilutetaan sen edessä valkoista EVVK - lippua.

Yhteistä näillä näkemyksillä on äärimmilleen viety assimilaatio. Keskustelu ei muuta itseä ja omaa näkemystä, vaan korkeintaan opettaa muutaman "uuden triksin", jolla sitä omaa kuorta voidaan puolustaa jossain uudessa tilanteessa. Tärkeintä ei ole etsiä totuutta, vaan joko voittaa muut(dogmattinen julistushyökkäys) tai välttää itseensä kohdistuva kritiikki ja vaivannäkö (emotionaalinen EVVK -väistämissreaktio). ~ "There is only two kind of people, my friend" Niitä joille tietyn näkemyksen oikeassaolo oli liian tärkeä ja niitä joille asian tila ei ollut lainkaan tärkeä.

Se, mitä olisin kaivannut on se, että ihmisille opetettaisiin enemmän diskurssia. Ihmisten tulisi oppia ymmärtämään että ei tarvitse joko sitoutua dogmaattisesti johonkin tai hypätä kaikenlaisten ufohihhuleiden ja uskonkulttien suvaitsemisen kelkkaan. Tosiasiassa erilaisia näkemyksiä ja niissä olevia ajatuksia voi ymmärtää, ja vertailla. Tämä on tärkeää jotta voisi olla aidosti vakuuttunut asiastaan. Keskustelussa pitäisi olla kolme elementtiä, joista jokaisen voi tuoda vain itse. (Ja toivoa että toinen tuo oman mukanaan, koska muuten hommasta ei tule mitään. Itse asiassa jos jompi kumpi keskustelijoista ei täytä näitä ehtoja, ei keskustelua voi syntyä vaan kyseessä on joko jonkinasteinen kinastelu tai merkityksetön tyhjänpuhuminen, jonka arvo syntyy korkeintaan siitä että kokee taas olevansa niin kova aatteensa hyökkäysvaunu tai koska punaviini oli hyvää ja sitä on aina kiva juoda seurassa tyhjää louskuttaen.) Yksin ei voi tulla vastaan.
1: Kannanotto. Tämä tarkoittaa sitä että henkilöillä on toki eksakti mielipide. Tämä kohta on tärkeää, koska vasta jos asiaa pitää sen arvoisena, että siihen kantaa ottaminen ylipäätään on merkittävä ja jos ajattelee että sitä kannattaa puolustaa, kannattaa keskustella asiasta vakavasti. Ja uskallus ottaa kantaa asiaan on rohkeutta.
2: Avoimuus taas tarkoittaa sitä, että uskaltaa todella hypätä keskusteluun. Tämä teko merkitsee vasta jos on myös valmis myös muuttamaan mielipidettään ja on valmis näkemään jos ja mikä toisessa näkemyksessä on se sen järki. Jotta olisi kahden näkemyksen punnitseminen, on "molemmat punnittava samalla vaa-alla".
3: Vaivannäkö, jossa omaa asiaa puolustetaan ja toisen asiaa kritisoidaan. Tämä on työlästä ja tähän aidosti tarvitaan niitä faktojakin. Asioiden rakentelu ei ole kevyttä. Ja miksi sen tulisikaan olla? Kyseessähän ovat tärkeät asiat. (Tosin ymmärrän että monet hakevat kevyemmän tien, se ei vaadi yhtä paljoa ja helpolla pääseminen on sekin eräällä tavalla onnellisuutta.)

Jos tässä keskustelussa onnistuu, lopputulos on yleensä palkitseva, koska vaikka henkilöt eivät välttämättä muuta mielipidettään - vaikka tämän tuleekin olla mahdollista - he ovat kuitenkin oppineet ymmärtämään toisiaan ja toisen näkemystä. Ja siitähän suurimmassa osassa elämää on kyse. (Tietenkin he myös voivat muuttaa näkemystään, ja tähän tulee olla vähintään valmis. Tämä ei tarkoita välttämättä fallibilismia, jonka mukaan jonkin havainnon tulisi voida kumota teoria tai tässä tapauksessa faktan kumota näkemys ; Kysymys on pikemminkin kunnioituksesta ja itsekriittisyydestä ja itsensä haavoittuvaksi asettamista. Mutta tietenkään tämä ei ole yhtään fallibilismin vastaista tai sen kanssa ristiriidassa. Mutta se ei välttämättä ole pelkästään tätä.)

Neliöjuuri ei kävele kadulla vastaan, mutta sosiaalisia suhteita meillä on jatkuvasti. Mielestäni koulussa opetetaan valtavasti asioita jotka valitettavan usein peräti unohdetaan testien jälkeen. Sen sijaan oikeasti tärkeät asiat, kuten erilaisten ihmisten ja asioiden kanssa selviäminen ja asioiden ja omien kantojen päättäminen epävarmoissa oloissa, jäävät heikolle kantimelle.

Elämässä ei valitettavasti kovin usein "viitata kun tiedetään" ja saada sitten kuulla "opettajalta" onko "vastaus oikein vai väärin". Monet tietysti kaipaavat tälläistä, mutta in fact, se ei ole tätä. (Eikä sen ainakaan minusta pidäkään olla. Tälläinen "virallinen ja lopullinen totuushan" olisi pohjimmiltaan jonkinlaista totalitarismia. Esimerkiksi tiede välttää totalitarismin vain koska se ei väitä osaavansa ja kertovansa lopullisia vastauksia, vaan myöntää että teoriat voivat muuttua ja kumoutua ajan kanssa. Sehän kertoo sen sijaan "hyvin perusteltuja" empiriaan sidottuja asioita.)

Siksi esimerkiksi seksuaalikasvatus koulun pohjalta on jopa sairas: Sitä osataan fysiologiaa, peniksen rakennetta ja tiedetään missä kohden klitoris on anatomisesti. Osataan jopa yllättävän tarkasti yhdyntätapahtuman mekaniikkaa ja tiedän mitä hormoneita tässä liikkuu. (Tai sitten tämä unohdetaan kokeen jälkeen, jolloin ei muisteta edes tätä.) Mutta sen sijaan kun puhutaan siitä, miten esimerkiksi kiinnostuksen kohteen ajattelutapoja kohdataan, ja miten tämän kanssa keskustelu voitaisiin saada toimimaan, meidät heitetään ikään kuin tyhjän päälle. Meitä ei ole harjoitettu toimimaan ihmisten kanssa, olemaan rakentavasti erimielisiä. (Itse ihmettelenkin miksi seksi ja seksuaalisuus on (1)tabu josta ei puhuta (2) jota vältetään kohteliaisuussyistä (3)roisia, pornografista tai mekaanista kuvausta. Ihan kuin asiasta keskustelu ihmisen elämän tärkeänä asiana olisi jotenkin erityisen mahdotonta. Eivät kai ateistitkaan usko että parisuhteessa elävä rakastettu kohde ei olisi empiirisesti olemassa ja että tätä kanssakäymistä ei voitaisi havaita? Eivätkä uskovaiset koe että tämä asia on vain kalpeaa ja turhaa lyhytaikaista heijastusta jolla on merkitystä vain välineenä kohti taivasta ja siksi tulisi puhua vain siveydestä eikä parisuhteesta?)

Ja minusta tämä on tärkeämpi asia. Tosin tuskin tärkeämpää löytyy. Itse yritän par aikaa harjoitella sitä uudella strategialla. Siinä missä aikaisemmin pyrin keskustelemaan siten että otan alan jonka osaan hyvin, ja perustelen sen pohjalta niin hyvin kuin osaan, pyrin nyt keskustelemaan aiheista joissa tiedän olevani huono. Syynä on se, että huomasin että kun asiaan perehtyy riittävästi, muut alkavat ikään kuin katsomaan auktoriteettina. Ja tämä asenne vaikuttaa siten että "ego boostaa" ja korottaa itsensä ja ylenkatsoo muita. Eikä keskusteluista opi juuri mitään kun vain heittää faktaa, jonka jo tietää ja johon ei saa samantasoista kritiikkiä. Sen sijaan keskustelen aiheista jotka ovat itselleni vieraita, mutta silti yritän perustella ne heikkotasoisen arkijärkeni (wit) pohjalta niin hyvin kun voin. Lopputuloksena olen tietysti useimmiten väärässä, ja yhdistelen vääriä asioita. Mutta olen huomannut oppineeni valtavan paljon erilaisia asioita, ja väärät yhteydet karsiutuvat suorastan ennätystahtia. Enkä pyri toistamaan samaa virhettä kahta kertaa. (Mikä muuten yhdellä tulkintatavalla tarkoittaa kahden sijasta kolmea kertaa samaa virhettä!)