Pohjimmainen valta

"Who Am I This Time" on blogi joka miettii tietoisuutta ja identiteettiä. Sieltä löytyy Matrix -elokuvan analyysi jonka kautta voi kimmottaa ajatuksensa syvemmälle aiheeseen. Myönnän, että kyseinen elokuva ja vapaan tahdon ja kartesiolaisen unen miettiminen on suorastaan ikävystyttävän kliseistä, muta kyseinen analyysi kannattaa silti lukea. Sillä aiheeseen voi syventyä myös etääntymällä itse elokuvasta.Postmodernismissa ei virallisesti ole mitään lukkoonlyötyjä lähtökohtia. Kuitenkin kun muistetaan että vastustamisen kautta saadaan selville kannanottoja, huomataan että erityisen vihan kohteena näyttää olevan evoluutiopsykologia. Tämä johtuu siitä, että postmodernismin "hegemoninen diskurssi", näkemys joka on niin hegemoninen että sitä ei enää nähdä diskurssina vaan sitä pidetään itsestäänselvyytenä, on se, että ihminen on vapaa tahto jota ideologiat kahlitsevat. Ja että ihmisen vapaus halutaan maksimoida. Näin kaikki mistä on kysymys on indoktrinaatio, jonka vaikutuksen alaiseksi kaikki nähdään ja jonka vallassa olevaksi postmodernisti itsensä tunnustaa.

Ajatus vapaan valinnan osasta on tässä tärkeä. Ideologian kohdalla siinä nähdään seuraava kaava ; Niin kauan kuin ihminen luulee että hä on vapaa valitsemaan omat valintansa ja arvostuksensa, hän ei kyseenalaista niitä ja näin hän tulee olemaan niiden orja. Näin ideologian arvonäkemykset jotka on indoktrinoitu meihin lapsena johtavat siihen että meille rakentuu maailmankuva joka taas tulkinnan kautta värittää kaiken mitä näemme, koemme, luemme tai fysiikan laboratoriossa vaakaan laitamme. Ihminen voi vapautua tiedostamalla. Tämä taas vaatii sen, että ihmiset hyväksyvät sen että heidän ajatuksiaan ja toimintojaan ohjaa jokin taho joka on suurempi kuin ihmisyksilö itse. Ja ideologia on jotain jota on vaikeaa punnita ja maistaa, mutta se silti on joka ikisessä paikassa.

Tässä mielessä on erikoista miten vastentahtoisesti he suhtautuvat evoluutiopsykologiaan. Tätä näkemystähän kritisoidaan usein muodikkaasti kertomalla että modulaarinen aivojen rakennekuva on väärä. Tässä kritiikissä menee yleensä ns. "puurot ja vellit sekaisin". Sillä evoluutio voi luoda muunkinlaisia aivoja kuin modulaarisesti toimivan. Sen sijaan aivotutkimuksessa modulaarista kuvaa voidaan pitää jonain joka väritti aivotutkimusta hyvin vahvasti, syynä ne ihmeelliset ja vaikuttavat asiat joita ihmisten aivojen tiettyjen osien toiminta synnytti ; Phineas Gagen etuotsalohkon tuhotuminen muutti hänen käytöstään aivan kuten kaikkien muidenkin ihmisten joiden etuotsalohko oli vaurioitunut (olipa kyseessä sitten tiedostettu onnettomuus tai huomaamatta jäänyt aivosyöpä tai vaaraton kasvain). Samoin Brockan ja Wernicken alueet aivoissa ovat sellaisia että taktinen neulanpisto estää kielellisen toiminnan hyvin spesifillä tavalla ja kaikilla ihmisillä. Kun evoluutikko soveltaa aivotutkimuksen hedelmiä, ja modulaarisuus on siellä vallitsevana, on selvää että hän tällöin soveltaa niitä asioita jotka ovat modulaarisia. Se ei tarkoita että tämä olisi ainut vaihtoehto.

Syynä on se, että postmodernismin hegemoniassa ideologia on ainut ja viimekädessä oleva valtias. Näin onkin esiintynyt varsin erikoisia tulkintoja. Jopa sellaisia jossa biologiaa ei kiistetä. Sen sijaan argumentit keskittyvät siihen että "viime kädessä tapahtuva valinta" on ihmisen. Siksi biologiaa pitää pitää irrelevanttina, toisin kuin ideologiaa joka taas on "enemmän viime kädessä tapahtuvaa ohjaamista". Tässä vaikutukset ovat hyvin samanlaisia, mutta jokin niistä vain määritellään pohjimmaiseksi, primaariksi. Tämänlaine priorisointi kertoo kuitenkin enemmän mieltymyksistä, kuin kuvaa tosiasioiden maailmaa. Siksi on selvää että tämänlainen valinta on ideologiasävytteistä, ja kun se on tiukkaa se on hyvin voimakasta valtanäkemystä joka osoittaa kyvyttömyyttä kritisoida ja analysoida omia lähtökohtiaan ja taustojaan.Näin onkin käynyt niin että postmodernisti helposti kieltää biologiansa ja tätä kautta he ovat kenties voimakkaiten sen vankeina. Voidakseen vapautua siitä, heidän olisi ensin tiedostettava että heidän halunsa eivät ole puhtaita vielä senkään jälkeen kun ideologia on riisuttu. Toki ajatus siitä että ihminen olisi ikään kuin Matrixiin sidottu ohjelma, joka on ohjelmoitu havaitsemaan ja tekemään tiettyjä asioita, voi tuntua ahdistavalta. Mutta niin ajatus itsestä ideologioiden aivopestynä olentonakin on ahdistava ja negatiivinen. Siksi on tärkeää tajuta ottaa huomioon mahdollisuus siitä että onkin vain filosofinen zombie. Jos ei muuten, niin sitten sen takia että ilman tämän mahdollisuuden vakavaa harkintaa jääkin sellaiseksi.

Siten on miltä näyttää?

Edellisessä blogauksessani sain kritiikiksi sen, että esitän luovuuden määritelmän liian tiukasti. Näin minäkin joutuisin tunnustamaan virheeni ja tunnustamaan itseni luovaksi henkilöksi. Olen tietysti täysin hämmentynyt kritiikistä jossa minua puolustetaan, ja tämä paradoksaalisuus heijastukoot koko loppublogaukseen asti.

Ajatus kritiikissä oli se, että luovuus on lopputuloksessa, ei tekemisen tavassa. Luovuudelta näyttävä on luovuutta. Tämänlainen ajatus on liittynyt tietoisuuden tutkimukseen.

Otan tässä herkuttelupaloiksi muutamia ajatuskokeita, joilla ongelmaa on lähestytty. Ne eivät kenties anna suoraa vastausta kysymykseen, mutta niiden avulla jokainen voinee kehittää omat vastauksensa.

Tietoisuus vs. tietoisuuden simulointi.

Alan Turing oli kiinnostunut tekoälystä. Hänen mukaansa tietoisuus erotetaan Turingin testissä, joka on eräänlainen keskusteluhaaste : Ihmiset kommunikoivat ja he eivät tiedä, onko toisessa päässä ihminen vai tietokone. He saavat aivan vapaasti kirjoittaa mitä tahansa lauseita ja he saavat jotain vastaukseksi. Sen jälkeen heidän täytyy arvata kumman kanssa he ovat jutelleet. Jos ihmiset eivät kykene erottamaan tietokonetta ihmisestä, algoritmi on älykäs. Tässä ajattelussa lähestymistapa on tiivistetty sellaiseen muotoon, että jos älyä onnistutaan simuloimaan, älykkyyttä itse asiassa mallinnetaan.

Tähän suoraan liittyvät vasta -argumentit liittyvät yleensä rakenteeseen : Eli tietokone on erilainen kuin ihminen. Kuitenkin tämänlainen kritiikki lähinnä suoralta kädeltä kiistää mahdollisuuden siihen että tietokone on älykäs. Joku ajattelee että tietokone on mekaaninen ja täynnä komponentteja, joiden tilat voidaan mitata fysikaalisesti. Samalla tavalla ihmisen aivosolut, hermosto ja elimistö ovat periaatteessa mitattavissa. Erona olisi korkeintaan kompleksisuus - joka silloin kun tietokone todella kykenee täyttämään Turingin testin ehdot, voi olla muuttunut.

Toki ajatuskokeesta on olemassa myös versio joka tunnetaan nimellä filosofinen zombie. Tässä maailman katsotaan toimivan tekoihmisistä, jotka reagoivat ärsykkeisiin. Niillä on muisti ja ne käyttäytyvät juuri kuten ihmiset. Mutta näillä zombieilla ei ole sisäistä tunnemaailmaa. Ajatus toki ensisijassa muistuttaa siitä, miten ihmisen subjektiivinen maailma on jotain, jonne ei voi vain katsoa. Mehän ajattelemme usein muita itsemme kautta mallilla "Kun minulla on tietoisuus, kai muillakin on?" Tässä samanlaisesta ruumiillisuudesta tehdään analogiapäätelmä samanlaisesta tietoisuuden rakenteesta.

Tämän voidaan ajatella olevan myös jonkinasteinen haaste Turingin testille. Tässä herätetään esiin se, että on aivan eri asia, jos silmähermon solu aktivoituu valoärsykkeestä, kuin että tämä myös tuntuu joltakin.

Mielen irrallisuuteen voidaan liittä myös Searlen kiinalainen huone. Tämä ajatus rakentuu sen varaan, että on olemassa erityinen huone, jonne laitetaan kiinankielisiä lappuja ja saadaan kiinalaisia vastauksia. Vastaukset ovat oikeaoppisesti kiinaa. Searlen kiinalaisessa huoneessa ei kuitenkaan ole kiinantaitoista ihmistä, vaan se on automaatti. Tilanne itse asiassa muistuttaa hieman Turingin testiä. Siinähän kielellinen kommunikaatio on olennaisessa osassa. Turingin ajattelutavan mukaan pitäisi ajatella että kiinalainen huone osaa kiinaa. Tämä vaatii kuitenkin algoritmin, ja periaatteessa sermiin voitaisiin laittaa ihminen, jolla ei olisi lainkaan kiinan taitoa, mutta hänellä olisi paksu ohjekirja, jota selaamalla hän kykenisi antamaan oikeanlaatuisia vastauksia. Kukaan ei sanoisi että hän ymmärtäisi kiinaa.

Tätä on kritisoitu siitä, että se pilkkoo asioita liikaa. Kiinalaisen huoneen tekemä ihmettely on samanlaista kun jos väittäisi, että ihmisen korva, hermosolut - tai rakenteellisesti aivojen osat Wernicken alue jonka avulla kieltä ymmärretään & Brockan alue, joka tuottaa kieltä- ja tai kielioppisääntöjen tunnistaminen osaisi yksinään kieltä.

Shallitin ja Elsberryn "Information Theory, Evolutionary Computation, and Dembski's "Complex Specified Information":ssa on ajatuskokeena "algoritmihuone" on selvästi velkaa algoritmihuoneelle. He esittävät sen haasteena Dembskin älyntunnistamistavalle. Siinä korostetaan sitä että Dembski pitää eliminatiivista filtteriä tärkeässä osassa argumenttiaan. Tämä eliminoiva osuus on tärkeässä roolissa, se vahvistaa perustelua, joka olisi muutoin turhan saivartelullinen. Algoritmihuoneessa haasteena on se, että olisi jokin keino erottaa simuloitu aidosta.

Algoritmihuone keskittyy huijaamisen tunnistamiseen. Tässä kuvitellaan suljettu huone, jossa on laskennan asiantuntija, älykäs toimija. Huoneessa on myös hienoja laskentalaitteita ja laaja algoritmiteoksien määrä, jotka taas ovat lainomaisuutta. Asiantuntijalla on kaksi palkka-asteikkoa, hyvin korkea konsultoinnista, jossa hän väittää että kaikki tehty työ on alkujaan hänestä, ja paljon vaatimattomampi tietokoneteknikon työstä, jossa hän yksinkertaisesti käyttää valmista algoritmia tarvittavaan työhön. Ongelman kuvaus ja syöte annetaan huoneeseen ovessa olevasta aukosta. Kun on kulunut riittävästi aikaa asiantuntijalle ratkaista ongelma, vastaus annetaan samasta aukosta laskun kera, jossa laskutetaan ajasta konsultaatiopalkalla.

Haasteena on se, että ei ole keinoa tarkistaa onko asiantuntija valehdellut. Ainut puolustus on viitata siihen, että algoritmi olisi pakosti itsessään heijastus älystä. Jotta todentaisimme Dembskin rajanvedon, meillä täytyisi olla suora kyky vahtia itse suunnitteluprosessia. Tätä ei kuitenkaan ole tarjolla, eikä ole keinoa erottaa näitä kahta toisistaan.

Paluu alkuaiheeseen.

Näin ollen selitys luovuudestani on itse asiassa enemmänkin sisäinen kuin ulkoinen kannanotto. Sama tilanne voi ilmentyä muille luovuutena, mutta itselleni se on varsin mekaanista puurtamista, sellaista jossa luovuuteen liitetty "inspiraatio" ja muusahengettäret liitetään. Luovuuteen liitetään usein jotain joka ei ole suoraan tietoista, vaan on luonteeltaan jotain mystisempää. Tätä kautta voitaisiin itse asiassa rakentaa joitain varsin mielenkiintoisia ajatuskokeita joissa mietittäisiin olenko minä aidosti luova, vai vaan luovuutta simuloiva.

Tosiasiassa juuri kenellekään asialla ei ole juuri väliä. On ihan tervettä olettaa että "jos se näyttää parsalta, maistuu parsalta ja haisee parsalta, se on parsaa." Voidaan sanoa että simuloiminen näyttää aidolta asiala, joten simulaatiosta oleva tieto antaa meidän ajatella näin. Perimmäinen todellisuus. Se taas on aika outo paikka muutenkin.

Mitä sulle kuuluu?

"Peel me from the skin / Tear me from the rind / Does it make you happy now? / Tear me from the bone / Tear me from myself / Are you feeling happy now? / HAPPY? / HAPPY? / Are you feeling happy?"
(Mudvayne, "Happy")

Tyypillisesti small talk käsittelee ympäripyöreitä asioita. Sellaisia, jotka käsittelevät neutraaleja aiheita, kuten vallitsevaa säätilaa. Voidaan sanoa että small talkissa on jopa täysin kiellettyjä aihepiirejä. Hyvänä esimerkkinä tälläisestä tabulistauksesta on lista, jonka sain asiakaspalvelutehtäviin liittyen: Ei saa puhua (1) politiikasta (2) uskonnosta (3) seksistä. Näiden aiheiden puhuminen kun herättää tunteita ;

Tulee miltei mieleen ne puheet, joiden mukaan hallitus määrää tärkeistä asioista ja antaa ihmisten valita turhista asioista. Hallituksen kannalta tärkeää on esimerkiksi se, että maksamme verot. Jos rikomme tätä sääntöä, saamme rangaistuksen. Kun taas se, pidämmekö oopperamusiikista vai jääkiekosta on sen kannalta merkityksetöntä. Kuitenkin tärkeä ei ole tärkeä kaikista näkökulmista: Hallitus ei välitä kenen kanssa menen naimisiin. Itseäni tämä kiinnostaa aika paljon enemmän kuin sikojen terhometsään laskemista koskevan lain päivittäminen.

Kuitenkin small talkissa on myös vaikeita kysymyksiä. Sellainen on esimerkiksi "Mitä kuuluu?" tai "miten sinulla menee?" Pohjimmiltaan ne käsittelevät sellaista aihetta kuin onnellisuus, tyytyväisyys, onnistuminen, epäonnistuminen ja näiden tasapaino. Pohjimmiltaan ne käsittelevät kaikista henkilökohtaisempia asioita. (Hallituksen mielestä me saamme valita näistä useimmat.)

Yleensä tyydyn vastaamaan etiketin mukaan. Silloin annan vastaukseksi "ihan hyvää". Se on siitä hyvä vastaus, että siitä ei tarvitse jatkaa pidemmälle. Näin pääsee pälkähästä. ("Mitä sinulle kuuluu?" kysymykseen ei ole kohteliasta vastata että "liikenteen möyrinää, värähtelyjä hetsivälillä 44-220 tms. Lisäksi korvaelimeni aistivat henkilökohtaisuuksiin tunkevan kysymyksen, jonka esittäjä on kuuloaistien ja muistini pohjalta tekemän analyysin mukaan luonteeltaan liian tuntematon ja siksi kannaltani vielä niin merkityksetön, että en kehtaa avata sydämeni suurimpia salaisuuksia hänen kysymyksilleen.")

Toisaalta tämä vastaus on merkityksetön. Kommunikaatio latistuu siihen, että lauselma merkitsee likimain sitä että on kuullut että toinen puhuu, on rekisteröinyt sen. Ja mahdollisesti kuuloalueen ja ns. kulmapoimun välissä vasemmassa ohimolohkossa oleva Wernicken alue on käsitellyt puheen, joten olet jopa ymmärtänyt sanat ja semantiikan taustalla, ja isoaivokuoren otsalohkolla sijaitseva Brocan alue on toiminnallinen siinä tasossa että kykenee tuottamaan puhetta. Tämä vastaa suunnilleen sitä kuin armeijassa sanoisi viestin loppuun että "kuitti". This is so damn cool. Juuri tätä varten ihminen on varmasti kehittänyt kommunikaatiokyvyn - jotta hän voisi olla kommunikoimatta toisten kanssa. (Itse tarkistan mielelläni elintoimintojen olemassaolon siten, että pistän peilin testattavan suun eteen ja katson tiivistyykö siihen huurua.)

Tarkemmin ajatellen on vaikeaa sanoa, pitääkö tähän vastata henkilön odotusten mukaan. Esimerkiski pomoa saattaa kiinnostaa enemmän se, onko minulla vapaa -aikaa ja miten työni sujuu, kuin se, olenko saavuttanut isomman levelin WoW:issa. (Jota en kyllä pelaa.) Joku toinen haluaa tietää parisuhdeasioista, toista kiinnostaa uudet ideat tai muu asia.

Itse taas saattaa painottaa eri asioita. Ja ne voivat mennä eri tavalla. Esimerkiksi jos minulla on työ, koulu, parisuhde, WoW, facebook, iso liuta ystäviä ja puolituttuja ja muuta vastaavaa, ne kaikki vaikuttavat. Jos varpaani on jäänyt oven väliin, sekin saattaa vaikuttaa. On vaikeaa ottaa näistä jotain likiarvoa: Hirvittävät arvotusvaiheet astuvat kuvioihin. Onko parisuhteen arvo suhteessa WoW -epäonnistumiseen tarkalleen ottaen mikä? Ja kehtaako tätä paljastaa puolisolle tai WoW -pelikaverille. Arvotuksissa tulee helposti se, että joko valinta on vaikea tai sitten huomaa että se onkin helppo, jolloin kysymys on pikemminkin se, että pitääkö tässä nyt jotakuta loukata lausumalla vastaus ääneen..

Olen päätynyt toisenlaiseen tapaan vastata. Siis silloin, kun etiketti ei rajoita toimintaa, jolloin vastataan "Ihan hyvää" vaikka olisi kirves päässä. Alan selittelemään mielihyvähormonejen toimintatapoja ja arvioin, onko niitä kysymyksen hetkellä erikoisen isoja tai pieniä määriä verenkierrossa. Jokainen ihminen voi arvioida tätä. Kaiken lisäksi tämä on niin tieteellistä, että sarkasmin ystävillä särkee ihan hammasta. Arvio on itse asiassa siitä kätevä, että ei tarvitse analysoida mistä niiden määrät johtuvat; Monestihan mielen kysymykset ovat itsepresentaation ulkopuolella, ja se mikä oikeasti vaikuttaa, on nimen omaan erilaisten hormonien määrät verenkierrossa. Käytän yleensä muutamaa mielihyvähormonia.
1: Oksitosiini tuottaa onnellisuutta, joka liittyy luottamukseen. Se liittyy myös synnytystilanteeseen ja imetykseen sekä seksiin. Se tuottaa "raukeaa ja luottavaa mielihyvää".
2: Dopamiini taas tuottaa monenlaisia reaktioita. Se on riskinoton, keskittymisen, pakkomielteisyyden ja mielihalujen hormoni. Esimerkiksi monet huumeet tuottavat hyvän olon dopamiinin kautta. Se tuottaa "tekemisen, onnistumsen ja yrittämisen mielihyvää".
3: Serotoniini taas vähentää väkivaltaisuutta ja apeutta. Se ei niinkään korota mielihyvää, kuin poistaa pahaa oloa.
4: Endorfiini vähentää kivuntunnetta. Kiistanalaisen teorian mukaan ne tuottavat lisäksi "endorfiinihumalan". Itsensä rasittaminen äärimmilleen esimerkiksi liikunnalla tuottaisi tämän hyvän olon endorfiinien kautta. Tuloksena "Ponnisteluista saavutettu onnellisuus". Liikunnan hyvään oloon liittyy myös noradrenaliini, joka vaikuttaa mielihyvään samalla tavalla. Se lisää sympaattisen hermoston toimintaa kehossa. Nämä tuottavat "suorityskyvy tunnetta" ja tätä kautta mielihyvää.
5: Testosteroni on aggressiivisuutta ja riskinottoa kasvattava hormoni, jonka puute kuitenkin aiheuttaa mielialan laskua, etenkin ärtymystä. Testosteroni parantaa libidoa, sukupuoliviettiä, ja se lisää tähän liittyvää onnellisuutta.

Tässä on jo viisi arvoa, joiden arviointi mallia "normaali-keskiverto-korkea" johtaa melko hyvään analyysiin. Vaihtoehtoja on tällöin 3^5 = 243 erilaista mielentilaluokkaa. Lisäksi tässä on se hyvä puoli, että kukaan ei voi väittää että et ottaisi toisen kysymyksiä kovin vakavasti ja yrittäisi vastata parhaasi mukaan; Joku sosiologi voisi sanoa että saivartelen enkä vastaa itse kysymykseen. Mutta tosiasiassa hormonitasot ovat syy mielihyvälle, niiden takana voi toki olla muitankin elementtejä, mutta ne kaikki eivät ole edes omassa tiedossani. Tasot vastaavat juuri siihen, "miltä minusta tuntuu". Sosiologin hakemissa elementeissä kysymystä pitäisi täsmentää lisäkysymyksellä "ja minkä ympäristöllisten ja sisäisten vasteiden koet olevan tämän takana".

Paras juttu on tietysti se, että hän tuskin kysyy uudestaan. Silloin voidaan siirtyä small talkista oikeasti mielenkiintoisiin aiheisiin ; Tosin mikä muka voisi olla mielenkiintoisempi ja tärkeämpi ja keskeisin aihe, kuin sinä itse ja se, miten sinä näet ja koet maailman? Siltä kannalta tämä small talkin kysymys osuu asian ytimeen. Tosin muista "small talkin tabuaiheista" saattaa saada kivoja keskusteluja. Ja jos ei muuta, voit aina keskustella jonkun bändin laulujen sanoituksista.