Onnellisuus vai vapaa tahto?

Yhteiskuntamme on hedonistinen. Jopa ne alueet jotka esiintyvät pinnallisuutta ja hedonismia vastustavina ovat argumenteiltaan hedonistisia. Asioita perustellaan tarpeilla, niiden tyydyttämisellä ja onnellisuudella. Tämän vuoksi markkinatalous tyydyttää kuluttajien tarpeita. Tämän vuoksi uskonnoissa puhutaan hengellisestä tarpeesta. Jopa herännäisillä suositaan maallistuneita uskontoargumentteja joissa korostetaan uskomiseen uskomista, eli sitä että uskonnosta on hyötyä harjoittajalleen. Nimenomaan onnellisuuden ja mielenrauhan kanssa.

Kun tämä puoli "sika vai sokrates" -mietinnöissä on otettu, voidaan huomata että onnellisuus on haasteellinen asia jos puhutaan vapaudesta. Sillä onnellisuus ja mukavuudenhalu johtavat usein siihen että valitaan samalla tavalla. Tämä voi toki olla sisäistä rajoittamista. Jos ihmiset haluavat usein tiettyjä asioita tämän valinnan tekeminen ei vielä tarkoita ulkopuolista kontrollia.

Mutta sitten mukaan tulee oleellinen. Ihmiset ovat itse asiassa aika huonoja tunnistamaan sitä mikä heidät tekee onnelliseksi. Jopa kulutusyhteiskunnassa mainosmies luo ostotarpeita mielikuvilla. Ja ihmiset kuvaavat tekemiään ostoksia järkiperäisesti silloin kun ne on tehty tunneperäisesti. Ja tässä tunne ei välttämättä tarkoita samaa kuin pysyvä onnellisuus. Tämä on tunnettu onnellisuuskeskeisissä filosofioissa jo pitkään. Jo epikurolaisuudessakin on tiedostettu että kaikki nautinnot eivät ole samanarvoisia. (Liiasta viinistä voi tulla iloiseksi vähäksi aikaa mutta seuraavana päivänä on kaamea kankkunen.) Ja siksi epikurolainen nautiskelija tarvitsi viisautta ja kohtuutta.

Modernissa maailmassakin puhutaan aivan arkisesti siitä miten halut ja tarpeet pitäisi kyetä pitämään erossa toisistaan. Ja jossa halut ovat pinnallista ja niiden tyydyttäminen voi olla illuusio. Ja miten tarpeiden täyttämättä jäämisestä seuraa onnettomuutta ja huonoa elämää.

Onko konsulttiapu vapaata tahtoa vastaan?

Tämän vuoksi eudaimoniaa voidaankin lähestyä toista kautta. Jos meillä on jokin taho joka tietää meitä itseämme paremmin mitä haluamme, pitäisikö meidän kuunnella heitä? Kysymys on perinteisesti tuttu jokaiselle nuorelle. Ainakin itse kävin tyttö-ja-roolipelilukion. Ja halusin viettää aikaa muun parissa kuin oppikirjojen. (Suurin este oli siinä että saman kirjan lukeminen kahdesti oli minulle aika tylsää.) Äiti tiesi minua paremmin että on tomerrettava pänttäämään erityisesti ruotsia. Jotta tulisi abiturientti sen sijaan että tulisi pulituuritenttu. Koin tämän rikkovan vapaata tahtoani vastaan. Tosin ymmärsin myös samalla että olen sen verran laiska että tämänlainen vapaan tahdon rajoittaminen on todennäköisesti "itselleni parhaaksi".

Mutta maailmassa on asioita joiden voidaan nähdä tietävän vielä paremmin kuin äiti. Ja tätä kautta neuroeetikot, aivoihin keskittyneet eetikot, ovat lähestyneet asiaa monellakin tavalla. Tuoreesti ilmestynyt "Happiness, Cerebroscopes and Incorrigibility: Prospects for Neuroeudaimonia" lähestyy asiaa viitaten klassiseen konseptiin, aivojen lukemiseen kykenevään laitteeseen. Siinä ihmisten neurologiasta voidaan suoraan lukea ja tietää miten ne toimivat. Ja tämä tehdään niin että tiedetään milloin ihminen on onnellinen ja miten tätä onnellisuutta voidaan lisätä. Tämä olisi erehtymätön. Tutkimuksessa muistutetaan Richard Rortyn ajatuksesta korjautumattomuudesta (incorrigibility). Tässä on kysymys siitä että ihmisillä on monenlaisia erehtymistapoja joista osa on sellaisia että niitä ei korjata neuvomalla, tiedottamalla tai tiedostamalla. Koska tämänlaisia ongelmia on, olisi järkevää kysyä neuvoa aivoja lukevalta konsultilta sen sijaan että tekee sitä mikä itsestä tuntuu parhaalta.

Asiaa voi kuitenkin pahentaa.

Aikaisemmin kuvattu kuvaa onnellisuutta ulkoisen vallankäytön kautta. Tässä on peräti niin että kyseessä on konsultti jota joko totellaan tai ei totella. Näin ollen vapaa tahto ei vielä kumoudu. Valitsemme itse kuuntelemmeko itseämme vai
konsulttia. Ja vaikka konsultti sanoo vaihtoehtoja joita emme itse keksisi tai käyttäisi tämä ei tarkoita sitä että vapaa tahtomme olisi tuhottu. Joku voisi jopa sanoa että konsultti antaa meille uuden vaihtoehdon, sellaisen jota emme muuten edes miettisi. Toki tässä kohden asiantuntijaneuvominen ja autoritaarisuus ovat kuitenkin todennäköisesti enemmän vapaata tahtoa vastaan kuin sen puolesta.

Toki neuroeetikot ovat miettineet muutakin. Hallinta voi olla myös sisäistä. Ja lopputuloksen kannalta sisäinen pakottaminen voi olla perusteltua, ainakin artikkelin "Why Internal Moral Enhancement Might Be politically Better than External Moral Enhancement" mukaan. Voimme miettiä teknologiaa muunakin kuin ulkopuolelta tulevana apuna. Jos monet teknologiat toimivat kuten aiemmin kuvattu ainakin toistaiseksi kuvitteellinen aivojenkuvannuslaite, joka antaa ulkoisia vihjeitä ja signaaleja joita tottelemalla voimme joko toimia moraalisesti ja onnellisuutta lisäävästi tai välttää moraalitonta tai onnetonta elämää. Mutta periaatteessa voitaisiin miettiä myös sellaisia kuvitteellisia teknologiota jotka muuttaisivat niitä tapoja joilla aivot tallettavat, havaitsevat ja käsittelevät informaatiota.
1: Toki itse asiassa huumausaineet, mielialalääkkeet ja lobotomia ovat olemassaolevia keinoja tehdä juuri tätä. Ja toki jaottelu sisäiseen ja ulkoiseen on aika kompleksi. Esimerkiksi leikkausta tekevä lobotomiatohtori on ulkoinen voima joka vaikuttaa sisäiseen ajatteluumme. Samoin päätämme syömmekö mielialalääkkeitä vai jäävätkö pillerit purkin pohjalle. Jolloin tilanne tavallaan palautuu siihen "kuuntelenko konsulttia" -tasolle. Mutta karkealla tasolla jaottelussa on kuitenkin jotain mieltä joten "leikitään mukana".

Näillä keinoilla onnellisuuden saavuttaminen voisi olla helppoakin. Voitaisiin kuvitella nappi jonka painaminen tekee onnelliseksi. Ja tämä nappi voidaan painaa pohjaan kuin turbonappi klassisessa 8-bittisen nintendon pelaamisessa. Tämä voitaisiin rakentaa suoraan aivoihin niin että olisimme koko ajan automaattisesti onnellisia. Jos olet hedonisti, tämänlainen ratkaisu olisi varmasti ihanteellinen. Toki tämä olisi hyvin tuhoisaa vapaalle tahdolle.

Sanottua

"Tarkasteltakoon esim. Koraania: Tämä huono kirja on ollut riittävä perustamaan maailmanuskonnon, tyydyttämään jo 1200 vuotta lukemattomien miljoonien ihmisten metafyysillisen tarpeen, muodostamaan pohjan heidän moraalilleen ja melkoiselle kuoleman halveksimiselle sekä myös innostamaan heitä verisiin sotiin ja laajoihin valloituksiin. Siinä tapaamme teismin surullisimmassa ja kurjimmassa hahmossaan. Käännöksissä saattaa mennä paljon hukkaan, mutta en ole voinut löytää siitä ainoatakaan arvokasta ajatusta."

Ylläoleva lause on jotain jonka kaltaisia voi odottaa Sam Harrisin tapaisilta ateisteilta tai Timo Soinin tyylisiltä poleemikoilta. Toki kieliasun vanhahtavuus kertoo että kyse ei ole kovin uudesta ajatuksesta. Lausunto on Arthur Schopenhauerin "Pessimismin elämänviisaudesta". Tein lainauksen juuri sen vuoksi että Schopenhauer on maineeltaan hyvinkin leppoisa. Humaaniusmielikuva on sellainen että se saattaa järkyttää sivistysihanteista kaunosielua.

Toki otin asian esiin siksi että modernina aikana ne jotka olisivat halukkaita lainaamaan Schopenhauerin kannanottoa ovat niitä jotka käyttävät mielellään argumentteja joiden perustaa Schopenhauer tässä hieman kalvaa. Lausunto kun on kohdassa joka koskee ihmisten metafyysistä tarvetta. Homo religiosus -ihmiskuvaa käytetään usein uskonnon oikeutuksena ; Ateistit ovat valehtelijoita jotka ovat oikeasti teistejä. Uskonto on yleisinhimillistä ja siksi uskonnot ovat hyvyyttä, tarpeiden tyydyttämistä kuten ruoka ja vesi.

Schopenhauer kannatti itsekin homo religiosuksen makuista ihmiskuvaa ja hän piti metafyysillistä tarvetta inhimillisenä. Hän kuitenkin huomautti että tarpeen tyydyttyminen jollain ei tarkoita että siitä ei syntyisi tarpeetonta kärsimystä. Tai että tämä tyydyttävä asia olisi arvokas ja tärkeä vain siksi että sen varaan on rakennettu yhteiskuntia ja hirveän moni pitää niistä.

Vituttakoot tämä sitaatti kaikkia. (Paitsi minua.)

Pokémon ja "alennusteologia"

"Pokémon Go" -peli on ollut suosittu. Tätä kautta se on ärsyttänyt monia elämäntapakulttuurin harrastajia. Tähän syynä ei ole pelkästään pelin suosio, tai aihe, vaan sekin että sitä pelataan julkisesti niin että pelaaminen myös näkyy. Tätä kautta, vaikka pelejä usein moititaan liikunnallisuuden vähenemisenä, ja tässäkin on haluttu aktivoida nuoria, on kannanotto ollut silti pääasiassa elämäntavallis-moralistinen.
1: Itse asiassa peliin on liittynyt sen verran tyhjää paheksuntaa että olen ollut hieman pahoillani siitä, että minulla ei ole ollut riittävän tehokasta mobiiliteknologiaa pelin lataamiseen ja pyörittämiseen. Jos jokin asia ärsyttää noin tyhjällä tavalla noin monia, niin sen pelaaminen on hyve pelkästään sen takia että se ärsyttää absurdin vahvasti juuri sellaisia ihmisiä jotka ansaitsevat tulla ärsytetyiksi. Tilanne on yhtä kutkuttava kuin se, että gotta catch em all olisi sukupuolitaudeissa. Mutta abstraktimmin ja vertauskuvallisemmin.

Kenties tämän vuoksi en ole yllättynyt kun peliin on liittynyt maailmankuvallistakin kommentointia. Tarkalleen ottaen siihen on liitetty tulkintoja jotka ovat uskonnollis-teologis-opillisia. Juuri sellaisella tavalla jossa oppikysymystä sovelletaan muiden ihmisten elämään ja käsitellään ikään kuin kaikkiin sovellettavana faktana josta ei voi olla erimielinen. Ja jonka kanssa erimielisyydestä seuraa mitä luultavammin vänkäystä siitä että uskovaiset eivät saa ottaa kantaa edes oman uskontonsa opillisiin kysymyksiin, jolloin kyse olisi subjektiivisesta maailmankuvallisesta väitteestä.

Hieman tältä vivahtavaa makua on itse asiassa jo kasvatustieteen puolelta. Sara Heinämaa esimerkiksi antoi nökemyksen joka loi mielessäni vahvistuvaa tilaa Jyväskylän kasvatustieteestä ; Tapio Puolimatkan ja Hannu Rauhalan ansiokkaaseen seuraan liittämäni nainen kun on esittänyt että pelin suosio johtuu siitä että ihmisten elämä on tyhjentynyt merkityksistä. "Näkyville tulee yhä uudestaan ja eri tavoin se seikka, että monien länsimaisten ihmisten elämä tyhjenee merkityksistä." Ja tämä on onglema. Heinämaan mukaan "varhaiskasvatuksen ja koulutuksen mittavat ongelmat. Tämä peli on vain yksi ongelman ilmenemismuoto." En tiedä mitä kolme-nelikymppisten moraalikadon on aikaansaanut, mutta uskosin että syitä voidaan hakea maailmankuvallisista kysymyksistä. (Sillä niistä niitä merkityskatoja on yleensä tavattu hakea.) Tämä on ollut kokemuksieni mukaan yhtenäiskulttuurin aikaa jota on kuvannut runsas ja hyvin vaihtoehdoton uskonnollisuus niin aamunavauksissa kuin jopa oppitunneillakin. (Kenties tämä onkin ongelman juuri.)

Pokémoneja on lähestytty myös animismina. Erinäisten uskovaisten kannanottoina on ollut esimerkiksi se, että Pokémon edustaa henkiusko-animismia. Ja koska uskonnollisuuden rooli on pienentynyt yhteiskunnassa, eivät ihmsiet ole maallistuneet vaan täyttävät homo religiosus -aukkoaan tämänlaisilla peleillä. Eli toisin sanoen "Pokémon Go" on vaihtoehtouskonto ja nähtävänä uususkonnolllisuutena. Näissä lausunnoissa moralismi on ollut astetta vahvemmin esillä. Voi suorastaan aistia miten kirjoittajien mielessä on jokin ehdoton asia joka ei ole "halpa kopio".

Minun on hyvin vaikeaa nähdä Pokémonia halun ja tarpeen ja asenteen kohdalla uskonnollisena. Kognitiivisessa uskontotieteessä on ollut kantana se, että uskonnollisuus liittyy ajatukseen siitä että jollakin taholla on pääsy strategiseen tietoosi. Pokémon voi toki siinä mielessä olla animistinen että animistitkin näkevät kaikenlaisia pikku-ukkoja ympärillään. Mutta pelin pelaajat eivät kuvittele että peli tietää heidän nolot salaisuutensa. Näin ollen Pokemoneihin voi liittyä pakkomielteitä jotka ovat ei-uskonnollisia. Mutta palvonta-lepytysasenne ja rukoilu ja muut vastaavat piirteet puuttuvat. Ja ne taas ovat tyypillisiä uskonnolliselle toiminnalle. Itse asiassa voidaan nähdä että syvempikin uskon piirre puuttuu siinä mielessä että ihmsiet kokevat pelihahmot perimmiltään virtuaalisina. Pokémonit ovat havaittavia mutta tavallaan kokemuksellisesti ei-olemassaolevia. Jumala taas on jotain joka yleensä ajatellaan olemassaolevaksi mutta ei-havaittavaksi. Tässäkin mielessä peli on anti-uskontoa.

Minun on toisaalta hyvin helppoa heitellä tuollaisten esittäjille vastapallona jotain joka muistuttaa heidän omaa, hyvin erikoislaatuista, ajatteluaan. Sitä voisi esimerkiksi esittää että kun uskonto saa suosiota niin tämä muoti-ilmiö johtuu vain siitä että ihmisillä on elämässä merkitystyhjiö jossa tämä ilmiö sitten loisii. Että ihmisten tulisi sen sijaan kuluttaa elämänsä aidosti syviksi ja merkittäväksi a priori määrittelemiini asioihin kuten fundamentalismiagnostismiin ja pippelivitseihin.
1: Nämä ovat ainakin omalla kohdallani toimineet hyvin uskonnon ja Pokémonien korvikkeena. Ja esimerkit ovat sellaisia että ne vaikuttavat monista huonoilta ja ei-syvällisiltä ja ei-arvokkailta. Mutta aivan yhtä mielivaltaisilta tuntuvat uskovaisten ajatukset joissa he määrittävät jotkut teismin ja tuonpuoleisen ajatukset syvällisiksi siksi että ne toimivat heillä paremmin kuin kikkelivitsit. Minulla omakohtaisesti ne toimivat huonommin.. Pinnallisuuden ja syvällisyyden sitominen aiheisiin niiden käsittelyn laadun sijaan kuvastaakin yleisesti ottaen enemmän lausujansa mieltymyksiä ja mielipiteitä kuin on mikään yleistys jolla voidaan kuvata oikein mitään...

Mutta tarve-halu-tahtopuolelta voi kuitenkin löytyä jotain kiinnostavaa.

Sitä voi tietenkin nähdä että merkityskato on itsessään miltei varmasti arvottava. Kysymys ei ole pelkästään siitä että mitä asioita ihmisten mielissä tapahtuu, vaan siitä että näistä osa nähdään ylevinä ja jokin toinen roskaisena ja turmeltuneena tapana. Toisaalta en itse edes usko nihilisteihin enkä arvotyhjiöihin. Ja toisaalta en näe että on mitään uskonnollisuusaukkoa jota voisi täyttää vain uskonnolla.

Sen sijaan näen että ihmisillä on merkitystä luovia haluja ja tarpeita. Ja tätä kautta merkityskato voidaan muuttaa mielestäni konkreettisemmaksi ja järkevämmäksi. Tämä tosin alkaa tässä vaiheessa haiskahtamaan hieman markkinataloudelta ja muulta sellaiselta jota pehmeitä arvolatauksia ja humanismia hymisevät mielellään välttävät. En koe tätä erottelua tarpeellisena. Halut ja tarpeet jylläävät ja ne ovat yhtä kovia, karuja ja humaaneja kaikkialla.

Mielestäni on selvää että se että peli myy viittaa siihen että se tarjoaa ihmsille jotain. Onko tämä jotain eettistä, ylevää tai alhaista on irrelevanttia. (Kun puhutaan tarpeesta ja halusta, tämä neutraalius tulee helpommin mieleen. Jos puhutaan merkityksistä konnotaatiot ovat erilaisia. Ja mielikuvat ohjautuvat sivuun vaikka puhuttaisiin ihan samoista ilmiöistä. Assosiaatiot ohjaavat ihmisiä, ei kuiva järki.) Tätä kautta voidaan nähdä että ihmisillä on jokin tarve ja peli tyydyttää tämän. Tässä mielessä voidaan sanoa että pelillä on ihmisille merkitys. Ja jossain määrin tämän tarpeen ja halun puute on sitä että tätä merkitystä ja tarvetta ei ole tyydytetty. Tässä mielessä merkityskato alkaa vaikkuttamaan huomattavasti vähemmän loukkaavalta. Ja siinä tuntuu olevan enemmän järkeä jopa silloin kun sitä käsitellään moralistisemmin äänenpainoin.

Toki haluista ja tarpeista puhuminen on siinä mielessä mutkikasta että nekin ovat arvottavia. Karkeasti sanoen halu on jotain jota tahdotaan. Tarve taas voi olla jotain hyvin muuta. Hedonistit ovat joutuneet painimaan tämän asian parissa runsaasti. Esimerkiksi Epikuros joutui luokittelemaan ihmisten haluamia asioita sen vuoksi että jokainen tietää että jos minä tarvitsen terveyttä niin voin kuitenkin haluta alkoholia joka tuhoaa sen. Tässä mielessä peli selvästi tarjoaa jotain jota ihmiset haluavat. Mutta he eivät välttämättä tarvitse tätä.

Ja halut ja tarpeet voidaan tässä mielessä maailmankuvallistaa yllättävän helposti. Moni esimerkiksi voi sanoa että materiaalinen omistus voi olla halu mutta vaikka mielenrauha on sitten se asia jota tarvitaan. Toisaalta olen tupannut vitsailemaan ja sotkemaan asiaa käytännöllisyydellä. Olen esimerkiksi voinut sanoa että se mitä haluan on mielenrauha ja se mitä tarvitsen on isompi miekka. Moni asettaisi tässä tarpeen ja halun eri päin. Mutta tämä on enemmän tai vähemmän sitä että päättää ennakkoon kumpi asia on keskeisempi. Ja sitten kohtelee tätä valintaa kuin se olisi johtopäätös. Petitio principii -rakenteella toimiva päättely ei ole kovin arvostettavaa, se vetoaa enemmän kuin perustelee. Se on teknisesti ottaen argmentatiivisesti rikki. Ja moni ottaa tuollaiset ajattelukyhäelmät vakavasti lähinnä siksi että on niiden esittämien kannanottojen kanssa samaa mieltä ennen noiden epäargumenttien esittämistä.

Tosin markkinatalouden kohdalla on usein viitattu siihen että usein mainonta luo tarpeen. Joten kenties arvotyhjiötä tai merkityskatoa ei ole ollutkaan. On vain luotu tarve siksi että tarjotaan jotain. Tältä pohjalta on kuitenkin vaikeaa ymmärtää miksi pelistä on tullut suosittu. Itse miettisin vähemmän sitä onko kyseessä merkityskato tai onko peli halu vai tarve. Lopputulema tätä kautta on melko ei-moralistinen tosiasia jossa monesta ihmisestä tämä peli on kiva. Ja että tämä kivuus tuo elämään sisältöä ja merkitystä. Ja jos se todella on korvike uskonnolle, kuten monet väittävät, eli jotain joka täyttää saman paikan, niin en voi sanoa muuta kuin että tässä tapauksessa tämä syvä perimmäinen aukko tyydyttyy ilmiselvästi hyvin tehokkaasti melkoisen maanläheisillä ja ei-paranormaaleilla asioilla.

Valitaanko haluaminen?

Aristoteleen "Nikomakhoksen etiikka" on siitä hauska teos, että siinä korostetaan teleologisuutta. Ja tällä on valtavan syvä merkitys esimerkiksi kristinuskon metaetiikalle. Kun esimerkiksi puhutaan siitä miten ilman Jumalaa ei voi olla merkitystä, ollaan jonkinlaisessa suhteessa perinteisiin jotka ovat lähtöisin tästä teoksesta.

Aristoteleelle moraali on ihmisen yläpuolella ja ulkopuolella. Samalla se oli kuitenkin myös ihmisen haluamisessa ja tahdossa. Ihmsien tavoitteellisuus oli pyrkimistä moraalisuutta kohtaan. Tässä syynä on se, että Aristoteleen moraalimalli on sellainen että ihmiset voivat haluta asioita mutta heillä ei ole ikään kuin "toisen kertaluokan vapaata tahtoa". Ihminen luonnostaan haluaa tiettyjä asioita. Ihmisellä on tässä kulmassa aitoa valintaa vain turmelevassa mielessä. Jos ihminen tekee väärin, hän tekee luontoaan vastaan. Ja on tätä kautta tekemässä aktiivisesti väärin.

Tämän vuoksi Aristoteles puhuu siitä miten pahaa tekevä on vastuussa teoistaan. Hän myös korostaa että juopuneena toilailleita tulisi tuomita pahemmin koska juopuminen itsessään on ollut heidän tekemänsä huono valinta. Ihminen onkin Aristoteleelle luonnostaan hyvä ja oikein toimiessaan hänen omat pyrkimyksensä kohtaavat yleisen hyödyn. Ja tätä hän ei ole valinnut. Hän on sitä vain luonnostaan. Mutta ihminen valitsee pahan ja kaikki paha on ihmisen omaa syytä.

Moni kristitty näyttää toimivan tämän antiteesin mukaan. He pesevät vastuut pahoista teoistaan mutta kantavat hyveistään kehuja. Mutta Aristoteleen oppi on varsin helppo taivuttaa muotoon jossa moraali ei ole ihmisten päätettävissä eikä siksi inhimillinen konstrukti. Samoin syntyy helposti ajatus siitä että Jumala on tarjonnut omantunnon. Samoin luontevasti syntyy ajatus siitä että Jumalaa vastaan toimiminen on jokaisen itsensä vapaan tahdon seuraus ja siksi voidaan esimerkiksi tuomita Helvettiin. Ja Saatana ja ihmisen tahto ilmenevätkin usein lähinnä turmelevana voimana. Itse Merkitys ja Tarkoitus tulee ulkopuolelta.

Onkin oireellista tiedostaa että ihmiset eivät tunnista tämän syvää merkitystä eksistentialismissa. Esimerkiksi tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestipalstoilla oli kommentteja siitä miten Sartre väitti että tie ateismiin oli pitkä ja kova, ja että hän itse oli käynyt sen loppuun asti. Mutta että tämä oli pelkkä väite koska Sartren maailma oli täynnä merkitystä ja sitä että piti toimia kuin merkitys olisi olemassa. Ateismin luonteeksi vaadittiin sitä että se olisi merkityksetön.

Tässä moraalittomuusargumentissa selvästi oletetaan että "toisen kertaluokan valintaa" ei olisi olemassa. Sartre kuitenkin korosti, että ihminen on ytimeltään valitsija. Toisin sanoen hän voi luoda moraalia. Moraali on tämän jälkeen täysin ja pelkästään valinnan konstruoima. Ja jos ihmisellä on vapaa tahto on tästä suorana loogisena seurauksena se, että hän on myös luomassa moraalia ja merkitystä. Toisin sanoen ; Jotta ateistilla ei olisi moraalia täytyisi kiistää hänen vapaa tahtonsa, ja laajemmin ihmisten yleinen vapaa tahto. Myös kristittyjen vapaa tahto.
1: Kalvinistit itse asiassa tekevätkin juuri näin. Heille maailma on predestinoitu. On kiusallista että tuo kammottava ryhmä selviää tästä filosofisesta haasteesta kunnialla. Mutta tätä filosofia on. Seuraukset ovat logiikassa eivätkä siinä mikä tunteilussa ja toiveissa ovat haluttuja. Tämä lienee vierasta monelle kristitylle joka ei ymmärrä "omien tunteilun, moraalipanikoinnin, mielipiteiden" ja "totuuden" välistä eroa. Vaikka nämä ryhmät ovat käytännössä jotain joilla ei ole kovin montaa yhteistä jaettua datapistettä...

Nihilismi ei ole ateismin väistämätön ja ilmiselvä seuraus muuta kuin niille jotka eivät osaa metaetiikkaa. Mutta "jostain syystä" vaikkapa is-ought -ongelma ja kaikki muut muut metaetiikan ongelmat tunnistetaan naturalismin kohdalla mutta ei tajuta että itse päätellään että Jumalan olemassaolosta voitaisiin vetää moraalisia implikaatioita is-ought. Samaan kuoppaan putoaa kristinuskokin siis. Eikä siksi voida ajatella että ateismin ongelmat johtaisivat siihen että teismi olisi vahvoilla. Onglemat ovat monista todellisia vain ateisteille. Tähän liittyen olenkin luonut lausuman "Ne, jotka osaavat metaetiikkaa tekevät sitä yliopistossa. Ne, jotka eivät osaa, opettavat sitä Suomen Teologisessa Instituutissa." Metro -lehden idiotismi on hyvä demonstraatio tästä.

Sartrella vapaus oli yhtä kuin vastuu. Eikä vastuuta ole ilman merkitystä ja moraalia. ; Täydellinen valinta ja täydellinen vastuu ovatkin jotain jotka voidaan liittää Kristittyjen arvostamaan Immanuel Kantiin. Jolle maailma ilman aitoja valintoja ei voisi olla aidosti moraalinen. Mutta tämä muistetaan omantuntoteemoissa ja silloin kun puhutaan kristillisestä uskosta ja valinnoista. Mutta unohdetaan sujuvasti tässä kohden. Se kun olisi kovasti ei-kätevää..

Toki on hauskaa huomata että valtaosa konservatiivien argumenteista kaatuisi heti jos Sartren ajatuksissa ei olisikaan perustaa aidolle moraalille ja merkitykselle ja tarkoitukselle. Sillä konservatiivit puhuvat uskonnon ja kulttuurin syvästä merkityksestä. Tarvitaan kristinuskoa oppimaan miten tulee toimia. Muuten ihminen turmeltuu maailmasta. Syynä on tietenkin se, että kristinuskoon on livahtanut mukaan vahva Aristoteleen antiteesi. Perisynti. Perisyntioppi onkin jotain joka on täysin päinvastaista mieltä kuin Aristoteles. Mutta jota kuitenkin kannatetaan sujuvasti teleologiaan nivoutuneen omatuntonäkemyksen kanssa samanaikaisesti. (Koska mihinkäs jännitteeseen kristitty ei menisi jatkuvasti ja säännönmukaisesti ilman että hyväksyy että tämä voi vaikuttaa hoopolta tai epäjohdonmukaiselta?)

Ja perisyntiopille Helvettirangaistuksen kanssa kävisi aika ikävästi jos vapaa tahto heitettäisiin jorpakkoon. Sillä ilman Aristoteelista turmelusajatusta syntisellä ei olisi vapaata tahtoa. Ja näin ollen Jumalan suverentiteetti tarkoittaa sitä että hän ei anna ihmsiten valita pelastusta vaan heittää osan tietoisesti ja alusta lähtien avuttomasti Helvettiin. Eikä tässä kontekstissa voida sanoa että Jumala jotenkin kuitenkin haluaisia että kaikki pelastuisivat ja rakastaisi myös niitä jotka omaa syytään lopulta joutuvat Helvettiin.

Oma kärvistely on elämän kauheinta aikaa ; Negatiivisuushaaste pv 2

Koska itse on kiinnostavin asia omassa elämässä, on arjen pienistä pulmista usein isompaa riesaa kuin sellaisista toisessa maassa tapahtuvasta sodasta jossa "hyväksi puoleksi" katsotulla on lupaa joustaa ihmisoikeuksista. Siksi on syytä hakea pulmia ja oman elämän pilaamisia omasta arjesta ja oman pään sisältä.

1: Kahvin tavallaan lyhyt kestoikä. Heräät aamulla ja keität kahvia. Muistat juoda sitä kupin. Haahuunnut ja juot toisen kupin neljä tuntia myöhemmin. Ei ole samaa kahvia vaikka onkin. Kauheaa tervaa on. Tervaantumisen estoon voisi auttaa ne keittimet jotka menisivät automaattisesti päältä parin tunnin päästä. Saisi kylmää ja kauheaa kahvia eikä kuumaa ja eri lailla kauheaa kahvia. Mutta sitten pitäisi koko ajan keittää vähäisiä määriä ja olisi vaivaannuttavaa se. Lisäksi tämä kahvin olemus pitää sisällään salaliittoteorian ytimen ; Jossain on ehkä joku joka muuttaa kahvin määritelmää, kahvin perimmäistä olemusta, lennosta. Heti kun ei katso. Tuollaisille ei pitäisi antaa noin tärkeitä vastuutehtäviä!

2: Joskus ihmisille syntyy haluamisia. Esimerkiksi minun mieleni teki yht'äkkiä homejuustoa. En syö usein homejuustoa joten kaapeissa ei voi vain varastoida kaikkea mitä voi haluta tehdä mieli. Ja kun kaupat ovat kiinni niin ei ole mahdollista saada homejuustoa. Mutta taipuuko mieli tämän edessä? Ei taivu. Haluaa yhä homejuustoa. Ei vaikka yrittäisi huijata sitä. Mitä enemmän yrittää olla ajattelematta homejuustoa sitä enemmän ajattelee homejuustoa. Homejuusto ponnistaa mieleen toistuvasti kuin joku sinisilmäinen jääkarhu!

3: Kaukosäädintaisteleminen. Kävimme debattia kaukosäätimen herruudesta. Päädyimme siihen että minulla ei ole ylivaltaa kaukosäätimeen koska käytän niin paljon pelikonetta. Eli se joka käyttää vähemmän saa erityisluvan hallita sitä vähää mitä käyttää. Yleensä maailmassa se joka tekee enemmän jotain määrää kun häneen vaikuttaa enemmän. Mutta nollasummapeleissä tämä on hyvä ratkaisu. Inhottaa hävitä tämänlaisia debatteja, kun ei voi olla erimielinen, paitsi lopputuloksesta.

Paheksuntaa omien himojen rajoissa?

Töissämme keskusteltiin asiasta jonka olin maininnut blogissani vähän aikaa sitten. Itse olen ollut asiasta diskreetti ; Minua ei viehätä keskustella asiasta johon liittyy ihmisiä joita tunnen ; He saavat luvan olla paikalla jos ovat sosiaalipornon kohteina. (Tuntemattomista sen sijaan kyllä puhun selän takana ties mitä. En ole pyhimys. Muita sitten pyrin haukkumaan päin naamaa ja kehumaan selän takana. Se on lyhytjänteisesti huono mutta pitkällä tähtäimellä erittäin hedelmälliseksi osoittautunut tapa.)

Syynä oli se, että tästä Naturan opiskelijajärjestön hyväntekeväisyysseinäkalenterista oli tehty juttu iltalehteen. (Myös "facebookystäväni" nimi oli mainittu siinä aivan nimeltä.) Asiasta keskusteltiin muutoin työpaikallamme. Ja minulla oli varsin erikoinen hetki kun tajusin että olin asialla ennen iltalehteä. Olotila on varsin kummallinen koska siinä oli mukana samanaikaisesti "omaa ajankohtaisuutta" hivelevä ennen. Että sitten se iltalehti, joka ei lähteenä nyt niin hirvittävästi kannusta.
1: Tunnustan tilanneeni kalenterin, sillä sellainen on mahdollista tehdä. Tämän lisäksi olen tilannut juuri tuoreesti mikroskoopin. Joka ei liity näihin kuviin mitenkään, mutta asia on silti hauskaa mainita. Suurennuslasi olisi tosin vielä hauskempi kuin mikroskooppi.

En ottaisi asiaa muutoin esiin, mutta työkavereideni ilmapiiri oli hyvin kannustava. Keskustelun aiheena ei itse asiassa ollut kalenteri. Se oli metakalenteripuhetta. Sillä keskustelua herätti ennen kaikkea ne ihmiset jotka paheksuvat tätä kalenteria. Niitäkin on ollut. (Itse osasin odottaa tätä, koska vaikka tämänlainen onkin mielestäni kusipäistä niin ihmiset ovat usein kusipäitä ; heck, olen itsekin monessa kohden sellainen.) Moni ajatteli että on turhaa paheksua. "Ei tässäkään työpaikassa ole varmaan ketään neitsyttä töissä." Ja että moni varmasti ajattelee niinkin että haluaisi uskaltaa mutta ei ole sitten jotenkin rohjennut.

Tässä keskustelussa työkaverini nosti esille ajatuksen jonka laitoin tämän blogauksen otsikoksi. Hänen mielestään moitteissa korostuu helposti juuri se että asia jotenkin selvästi innostaa. Eli tässä ei paheksuta kalenteria vaan niitä tunteita joita tämä kalenteri näissä ihmisissä ja heidän housuissaan herättää. Tälle asenteelle annettiin jopa symboli joka oli minusta mainitsemisen arvoinen koska se oli aika hauska. (On toki epäluovaa lainata toisten ideaa sellaisenaan, mutta miksipä ei jos idea on hauska?) Esimerkiksi asetettiin "Tom of Finland" -postimerkeistä tehty parodiakuva jossa Päivi Räsänen on editoitu mukaan kuvaan. Kuva on tehty pieteetillä : Räsänen on kuvassa hyvin Tom of Finlandin piirrostyylisenä. Värimaailma on sama. Räsäsen asemointi on hyvä. Ja joko kuva on tehty jostain hänen valokuvastaan tai siihen on muuten hyvin onnistuttu jotenkin vangisemaan oleelllisen hyvä "päiviys". Kuvassa Räsäsen katse on arvioiva tavalla jossa on hieman vaikeaa sanoa onko kyseessä inho, paheksunta vai himo. Luultavasti ne kaikki.
1: Myönnän : En ole itsekään aivan immuuni tämänlaiselle housutunnetiloille. Olen monessa suhteessa yllättävän "ujo koulupoika". Joskin rivomielinen ja rivopuheinen sellainen. En kuitenkaan tee tästä muiden vikaa. Ja kenties siksi en moralisoi vaan panikoin näiden tekijöiden puolesta. ; En tavallaan halua että he kärsivät siitä että maailmassa on sellaisia ihmisiä kuin minä. Että he eivät kenties ole miettineet loppuun asti ja toimivat spontaanisti ignoranssissa ja eiharkitusti. Eli he eivät olisi rohkeita asioita harkitsevia ihmisiä. Mikä on tavallaan loukkaavaa epäilyä. Mutta kertoo koko lailla paljon siitä miten ajattelen ihmislajista noin ylipäätään.

En ole yleisesti ottaen hirvittävän innostunut tämänlaisista rakenteista. Ne ovat jonkinlaista argumentiksi naamioitua asennevammaisuutta ; On helppoa sanoa että "jos moittii vitsiä se on osuva" tai "jos haukkuu kristinuskoa uskoo oikeasti Jumalaan". Mutta jossain laajennetussa mielessä näissä ajatuksissa on usein jotain perää. on pakko sanoa että jos provosoituu vitsistä niin se vitsi jotenkin loukkaa joksikin tärkeäksi näkemää asiaa. Ja jos moittii kristinuskoa niin siinä uskonnossa näkee joko yhteiskunnallisen tai asenteellisen vian jota pitää tärkeänä. Ja jos reagoi opiskelijakalenteriin niin se kertoo jostain, ei välttämättä erektiosta vaan kenties vain siitä että jotkut moraaliarvot kiristävät sädekehää päässä monta astetta liikaa. ; Että kyllä siitä jotain voi rajata. Moralismi kertoo aina jotain moralistin ihmiskuvasta.

Kuinka "tasa-arvo -argumentti" hämää keskustelukenttää

Viime päivinä homoavioliittokeskustelussa on noussut harvinaisen usein esiin se, miten avioliittoa ajava ei voi puhua tasa-arvosta. Esimerkiksi Sami Liedes kommentoi aihetta seuraavalla tavalla "Haluamisen lisääminen yhtälöön tekee tämän melko ongelmalliseksi. Eikö samalla logiikalla tasa-arvon käsitettä voisi laajentaa mihin tahansa muuhunkin mitä joku haluaa? Joku haluaa naida vastakkaista sukupuolta olevan suostuvaisen henkilön, toinen haluaa ryöstää pankin. Yksi saa tehdä sen mitä haluaa, toinen ei. Tasa-arvo tulee siitä, että molemmilla on oikeus keskenään samoihin tekoihin (eli naida vastakkaisen sukupuolen edustaja). Se, että toinen haluaisi tehdä sen sijaan jotain muuta mitä laki ei salli ei tee asetelmasta epätasa-arvoista. Tasa-arvo ei mitenkään järkevästi voi sisältää oikeutta tehdä mitä haluaa pelkästään sillä perusteella, että joku toinen saa myös tehdä jonkin toisen asian, jonka hän haluaa tehdä." Ajatus on jostain syystä toistunut ja toistunut. Tämä "tasa-arvon määritelmään perustuva" on selkeän reaktiivinen argumentti. Se on reaktio siihen että homojen avioliittoa kannattavat kutsuvat hakemustaan tasa-arvoiseksi. Argumentti ei puolusta heteroavioliittoa argumentein, vaan reagoi tasa-arvoksi kutsumiseen sen, että tasa-arvo on sitä että sama laki koskee kaikkia.

Liedeksen lisäksi voidaan katsoa Jussi Karin blogista. Hän ei ole suoraan lakia kohtaan, vaan iskee samaan teemaan juridisen semantiikan kautta. "Perussuomalaisten Maria Lohela totesi helmikuussa blogissaan, että avioliittolaki ei ole syrjivä, sillä homoseksuaali mies voi mennä naimisiin naisen kanssa siinä missä heteromieskin. Kirjoitus aiheutti melkoisen kohun, sillä Lohelan päättelyketju vaikuttaa ihan suoralta vittuilulta. Eihän homoseksuaalille miehelle ole mitään iloa siitä, että hän voi avioitua naisen kanssa! Mutta juridiselta kannalta Lohelan päättely on täysin validia. Juridisesti tasa-arvo ei tarkoita sitä, että yhteiskunnallinen instituutio tai muu järjestely miellyttää juuri sinua, vaan sitä, että mahdollisuus sen käyttöön on avoinna ilman syrjivää käytäntöä. Esimerkiksi islaminuskoiset ihmiset saavat mennä Suomessa baariin kaljalle siinä missä kristityt, ateistit tai vaikka shintolaiset. Tästä ei tosin ole muslimeille kovin paljoa iloa, sillä islam kieltää alkoholin nauttimisen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että baarit syrjisivät islaminuskoisia!"

Argumentit ovat sisäisesti koherentteja. Niiden ongelma on toisaalla. Tarkalleen ottaen siinä että ne eivät osu kohteeseensa. Ne ovat vääristelyjä, luovat kohteen jota kukaan ei kannata ja sitten pieksevät tätä "helppoa vihollista". Sen jälkeen on tietysti helppoa virnistää ja "kokea voittaneensa". Mutta riemu on kyllä ennenaikaista. On kuitenkin hyvä katsoa mitä Sami Liedeksen (Jussi Karia astetta laajemmassa) lausumassa on kysymys. Tätä on hyvä katsoa argumenttianalyysin kautta. Sillä juridiikka on tässä tavallaan keinona salakuljettaa ekvivokaatio järjestelmään huomaamatta.
1: En jaksa vääntää tarkasti siitä miten Kassi Jurin argumentissa on suppeudestaan huolimatta virhe jota Liedeksellä ei, laajemmasta perspektiviistään huolimatta, ole ; Ei toki ole syrjivää jos alkoholia myydään mutta islamilaiset eivät suostu juomaan. Mutta kun homojen avioliittoa rajoittavien toiminta onkin verrannollinen siihen, että islamilainen haluaisi kieltää alkoholinjuonnin kaikilta, myös kristityiltä ja ateisteilta, siksi että hänen oma uskontonsa kieltää sen. Tämä epäanalogia ansaitsee toki tulla mainituksi. Mutta siihen liittyvät implikaatiot ja seuraukset tasa-arvoon ja sortamiseen jätän kyllä "kotitehtäviksi".

Tämän argumentin ydinongelmahan on se, että
1: Demokratia nimenomaan perustuu yleiseen haluamiseen. Kyllä. Periaatteessa demokratian ydin on juuri siinä että mikä tahansa muutos voidaan ottaa ehdotukseen. Ja se myös menee läpi jos riittävän moni haluaa sen. Jos joku haluaa ryöstää pankin, siitä saa laillista kun riittävän moni haluaa että se on laillista. Liedeksen kannalta tämä johtaa tietysti ongelmiin siinä että kaikki hänen esimerkkinsä ovat näin ollen pakosti epäanalogisia. Homojen avioitumisjuttuja kannattaa moni, ja siksi asia on käsittelyssä asti in first place. Sen vaihtoehtoina on sitten tarjota koirien kanssa avioitumisia joiden kohdalla vastaavaa yleistä haluamista ei ole.
2: Toinen syvä heikkous on siinä että kun tehdään analyysiä argumenteista, on katsottava mitä toinen tarkoittaa. Ja tässä kohden Liedeksen ongelmana on se, että hän tekee väärän todistuksen lähimmäisestään. Hän nimittäin olkiukottaa vastapuolta ekvivokaation avulla. Syynä tähän on juuri se, että tämä argumentti on reaktiivinen. Kun rakennetaan omaa argumenttia on tapana että määritelmät sidotaan tilanteeseen. Ja tässä on argumentoija vapaa. Kun argumenttia analysoidaan ja sitä kritisoidaan tai siitä etsitään virheitä niin samaa vapautta ei ole. Jos vastapuolen argumentin kaataa sillä että sen premissit ja käsitteet vaihtaa toisiksi - käsitteet sellaisiksi mitä toinen ei ole sanonut ja premissit sellaisiksi mitä tämä ei kannata - syyllistyy vähintään yhteen argumenttivirheeseen, olkiukkoon. (Ja kun määritelmiä vaihdetaan homonyymeihin, tapahtuu myös ekvivokaatio.) Vedotessaan tasa-arvoon tässä muodossa Liedes ja kaikki muut tätä argumenttia käyttävät esittävät että vastapuoli sanoo että "vaadimme homoavioliittoa koska laki ei nyt ole sama kaikille, eli lailla ei ole kaikille samaa funktiota". Mutta kukaan ei ole sanomassa mitään tämänlaista, joten puolustautuminen tällä tavalla on älytön. Sen sijaan kun sanotaan, että nykyinen laki ei ole tasa-arvoinen, sanotaan että "nykylain funktio itsessään on syrjivä, sillä tasa-arvo tulisi mitata yksilön kyvyissä naida haluamansa henkilö, ei haluamansa henkilö ennalta määritellystä binäärisukupuoliparametrista." Taustalla on juuri ajatus siitä että homojen halu avioon on oleellisesti analoginen ja eettisesti samanarvoinen kuin heteroiden halu avioon. Ja tässä mielessä epätasa-arvoiseksi sanominen on nimenomaan tässä määrittein aivan koherenttia. Sillä heteroavioliiton monopolia ajavasta homot ja heterot eivät nimenomaan ole samanarvoisia.

Toisin sanoen Liedes voi omissa argumenteissaan käyttää tiettyä tasa-arvon määritelmää. Hän voi todella sanoa että tasa-arvo on deontologisia velvollisuuksia, joissa pääasia on se, että sama laki koskee kaikkia. Tässä systeemissä mikä tahansa lakijärjestelmä jota noudatetaan on tasa-arvoinen. Ja tämän lopputulos on se, että minkä tahansa lakijärjestelmän kutsuminen epätasa-arvoiseksi olisi oksymoroni, suoraan määritelmää vastaan. Ja tämän vuoksi sen seurauksena onkin se, että myös ajatus siitä että mustat eivät saa mennä naimisiin valkoihoisten kanssa on aikaisemmin pätenyt. Ja silloinkin on syytä huomata että jokainen musta on saanut mennä naimisiin mustaihoisen kanssa. Mutta jos Liedes on reaktiivinen siihen että joku kutsuu systeemiä epätasa-arvoiseksi tai jos hän tulkitsee homojen ja heteroiden kohdalla tasa-arvoista lakia, hän joutuu ottamaan selvää mitä toinen tarkoittaa sanoessaan "tasa-arvo". Tai muuten hän tekee itsestään julkisen pellen. (Taas.)
1: Edes monella tavalla asioita lähestyvä kulma ei tässä auta. Sillä jos otetaan yhteenveto siitä että meillä on kaksi skenaariota. Ja (a) yhdessä tilanteessa tasa-arvo on ennen lainmuutosta ja sen jälkeen, koska sama laki joka tapauksessa koskee kaikkia ja (b) toisessa tialanteessa aluksi on epätasa-arvo ja toisessa tasa-arvo. Kun nämä laitetaan yhteen niin tasa-arvo ei vähene yhdessäkään skenaariossa ja kasvaa osassa. Joten monelta kantilta katsoen yhteenveto on se, että tasa-arvo nimenomaan kaiken kaikkiaan kohenee. Joten nimitys ei selvästi ole väärä.

Siksi en sano muuta kuin että esimerkiksi seka-avioliitot eri "rotuisten" ihmisten kesken olivat jotain jota kutsuttiin epätasa-arvoiseksi. Sillä kukaan tuskin oikeasti tarkoittaa Liedeksen ajamaa tasa-arvon määritelmää sanoessaan tämänlaisia asioita. (Muun odottaminen vaatisikin perusoletuksen että vastapuoli on idiootti, joka ei osaa ajatella yhtään. Sitä voisi pitää epäkohteliaana halveksuntana. Mutta koska kyseessä on Sami Liedes, syy lienee viattomammin ja asennevammattomammin projisoinnista.)

Ja ei. Tämä ongelma ei koske pelkästään homoseksuaalisuuskysymystä. Katsoin nimittäin televisiosta Stephen Fryn lyhyen dokumenttisarjan nimeltä "Out There". Hän käsitteli siinä homoseksuaalisuutta. Ja hän nosti esiin monia ihmisiä joiden asenteet saivat sitten käsittelyä. Kuitenkin en voinut samalla olla huomaamatta miten Fry selvästi päästi filmille asti ongelman joka kylmäsi itseäni. Hän ihasteli miten hindulaiset päästivät homoseksuaalit tekemään mitä tekivät. (Paitsi jos nämä olivat transgendereitä, jota dokumentti ruoti.) Vanhemmat halusivat että lapsi on onnellinen. Samalla esille tuli kuitenkin se, miten vanhemmat kuitenkin pitivät rajoitteita. Homoseksuaalisuus oli OK ja saa mennä avioon kenen kanssa haluaa kunhan puoliso on tietyistä kasteista ja kunhan on hindulainen. Minun on hyvin vaikeaa olla näkemättä että tässä on kysymys aivan samanlaisesta rajoitteesta kuin muidenkin asioiden kanssa. Fry ohitti tämän. Mielestäni tämä on täsmälleen samaa kuin jos joku olisi katsonut että "menkööt minkä tahansa kastisen kanssa naimisiin, koska lasten onnellisuus on se pääasia - kunhan on vaan heteroseksuaalinen suhde".

Fry onkin minulle tästä kohden esimerkki ns. domeenispesifisyydestä. Hän tiedostaa ongelmat ja siihen liittyvät aspektit yhdessä kohdassa (homoseksuaalit) mutta ei toisessa (kasti, uskonto). Ja tämä sylettää itseäni kyllä. Sillä epätasa-arvo on epätasa-arvoa. ; Minä en esimerkiksi voisi kuvitellakaan että minä säätäisin että ateistitytöt eivät saisi mennä naimisiin kristittyjen miesten kanssa. Mielestäni jos joku ateistityttö vaikka nai Sami Liedeksen, niin siitä vaan. Silti toki jos kaikilla olisi käytössä tämä Sami Liedeksen tasa-arvon määritelmä niin toki tämänlainen "jokainen naikoot vain oman uskontonsa sisältä" olisi tasa-arvoinen. (Ja sitä peräti voitaisiin perustella erilaisella harmonisilla ja sosiaalisilla syillä.) Mielestäni se olisi silti tasa-arvoinen. Ei välttämättä yhtään uskontokuntaa syrjivä. Mutta saatanan epätasa-arvoinen silti. Sillä en voi ymmärtää miksi koskaan käyttäisin Sami Liedeksen suosimaa määritelmää tasa-arvolle.

Itse asiassa "tasa-arvon määritelmä" -siilipuolustus, niin suosittu kuin se onkin, tuo mieleeni kaksintaistelun. Kaksintaisteluita voidaan tehdä miekoin ja pistoolein. Ja se voidaan käydä herrasmiesten välillä tai aggressiivisempana "yks ykkösenä". Kaksintaistelu voi olla ritualisoitu ensimmäiseen verihaavaan käyty taistelu tai se voi olla apinatanssi joka loppuu sitten kun väsytään. Tai loppu voi tulla kuolemassa. Ennen kuin aloittaa kaksintaistelun on syytä tarkistaa minkälaiseen versioon on hyppäämässä. Se on määritelmien kanssa sama juttu. Sami Liedes määrittää "tasa-arvoa" eri tavalla kuin se kohde jonka sanomisia hän sen avulla ruotii. Ja näin hän ikään kuin päätyy miekan kanssa pistoolitaisteluun. Vain sen takia että ei viitsinyt ottaa selvää ja edes vähän keskittyä. Jos ei muuten niin sen kahdeksannen käskyn vuoksi. Jota Sami Liedeksen kaltaisen kristityn luulisi kunnioittavan.

Tarpeista ja paheista

Kun televisiosarja "Under the Dome" alkoi mainostamaan itseään, ajattelin että kyseessä olisi ekologinen sarja. Sen perusideana on se, että kupu eristää pikkukaupungin omaan kuplaansa niin että ulkopuolelta ei ei päästä sisälle eikä sisältä ulos. Kun kyseessä on pieni suljettu järjestelmä, sellaiset asiat kuin resurssit ja niiden jakaminen olisivat hyvin oleellisia.

Kuitenkin sarja ei sitten käsitellytkään tarpeita vaan paheita. Kuvun vaikutuksia erilaisiin luonnonvaroihin ja ruokaan kohdellaan yllättävän pintapuolisesti. Sarjan alussa keskityttiin lääkkeiden loppumiseen, mutta tämäkin jätettiin vähemmälle. Sarjan edetessä on lisäksi vahvistunut se, että kuvun toiminta tarinankerronnassa koskee sitä että se perustelee rajatun määrän hahmoja rajatussa tilassa, siten että salaisuuksia ei pääse pakoon ja että ne myös tulevat tietoon.

Jos kyseessä olisi tosimaailma, niin Maslown tarvehierarkia korostaisi tarpeita. Ja oikeastaan vasta kun perusasiat olisivat kunnossa olisi mahdollista mennä soveltamaan itsensä toteuttamisen alueelle, eli paheisiin. Ja kuvun pysyessä tilanteen pitäisi tältä osin vielä vahvistua sitä mukaa kun kaupat tyhjenevät. Ja lisäksi sarjan perusteeman ytimessä oleva salaisuusmateriaali - joka tässä sarjassa koostuu koulukirjaesimerkinomaisesta Boyerilaisesta strategisesta tiedosta - on jotain johon pääseminen onnistuisi paremmin tehostamalla valvontaa sen sijaan että rajoitettaisiin liikkuvuutta.
1: Itse asiassa "Under the Domen" vähintään puolihengellinen tunnelma on ymmärrettävissä, kun tiedostaa että uskonnot vaativat jonkin synnin tapaisen efektin, ja tämä toimii juuri strategisella tiedolla. Boyer on tutkinut sitä mikä tekee uskonnosta psykologisesti uskonnon. Ja yliluonnollisuus ei ole se, mitä välttämättä vaaditaan. Tärkeää on, että uskotaan että on jokin taho joka valvoo ja voi nähdä strategiseen tietoon, eli sellaisiin salaisuuksiin jotka joko rikkovat omaa identiteettiä tai yhteisön normeja vastaan. Siksi esimerkiksi avaruusolentojen kohdalla moni voi uskoa teknisesti ylivoimaisiin avaruusolentoihin, mutta jos näissä näkemyksissä korostuu strategiseen tietoon
pääseminen, alkavat esimerkiksi lepytysrituaalit ja oman käytöksen ohjaaminen uskonnolliseen suuntaan.

Itse asiassa jos katsomme maailmaa, niin se mikä tekee salaisuuksien vuotamisesta ja pakoonpääsemättömäksi on juuri sama voima mikä lisää globalisaatiota. Nurkkakuntaisuus taas mahdollistaa eksklusiivisen asenteen ja sisäpiirin salaisuudet. Kun taas esimerkiksi internet tarjoaa mahdollisuuden saada muista noloa tietoa ympäri maailmaa. Globalisaatiosta puhuttaessa korostetaan toki usein että "maailma pienenee" ja tässä mielessä "Under the Domea" on varmasti lähdetty tekemään. Mutta tosiasiassa globalisaatiossa lähinnä menee yksityisyys. Sillä globalisaatio mahdollistaa menesstyvien ihmisten kohdalla monenlaiset paheet - ja muidenkin kohdalla se levittää niitä tehokkaammin ympäriinsä.

Paljastava koettelemus

"Kotimaassa" kirjoitettiin toiveista, ja siitä miten niihin liittyy haastamista ; Henkenä ei ole se, että pitää varoa mitä toivoo koska joku muu voi saada sen. Sen sijaan henkenä on enemmänkin se, että pitää varoa mitä toivoo koska voi saada sen. Pullon henkien toiveet rinnastettiin Faust -perinteeseen jossa demoni antaa toiveita sielua vastaan. Tämä on mielestäni hyvää tasapainotusta esimerkiksi Pascalin vaa-an tarjoamalle hengelle, jossa tärkeää ei ole voitto vaan hyvät palkinnot. (Voiton odotusarvon kannalta Jumalan olemassaolon todennäköisyys ja epätodennäköisyys on irrelevanttia kun palkinto on ääretön.)

"Nythän on niin, että merirosvoa tarkoittava piraatti juontuu ruotsin sanasta pirat. Se tuli ruotsiin 1600-luvulla. Englanniksi sana on pirate. Taustalla on latinan pirata, joka on lainaus kreikan verbistä peirazoo. Se on käännettynä: yrittää, koetella - tai panna koetteella, jotta ihmisen todellinen laatu tulee ilmi. Tätä ehkä merkitsee myös englannin oikeudenkäynti, trial. Sanan merkitys pahassa tarkoituksessa on huijausyritys eli tarkoitus saada ihminen ansaan. Puhe on viettelyksestä. Kreikan ho peirazon on siten kiusaaja eli saatana. Kiusaus puolestaan on ho peirasmos."

Lacan varmasti pitäisi tästä hengestä. Hänen maailmassaan unelmien tulee olla mahdottomia. Sillä mahdollisen haaveen voi saavuttaa ja silloin sen kanssa joutuu elämään. Eikä enää voi haluta. Jonkin kaipaaminen taas on ihmiselle luontaista. Kaupallisuudessa tätä sinänsä kaunista ajatusta hyödynnetään varsin perverssillä tavalla ; Siten, että halutaan isoja numeroita joista tulee koko ajan vielä isompia numeroita. Lopputulos on "progress without progress" : Haluaminen on pysyvää. Tässä mielessä kaupallisuus paljastaakin monta asiaa.

Toiveita voi tietysti olla monenlaisia. Ja aika usein myös saavutetut edut ovat jotain jota puolustamme. Lacan ei siis ole aivan täysin oikeassa. Muutosvastarintakin on osa ihmisen halumaailmaa. ; Tähän liittyvä kognitiivisen dissonanssin peittely assimilaatiolla on jopa osa arkista elämää. ; Esimerkiksi kävin erään aivan fiksun ihmisen kanssa oluella. Hän kertoi että hän kykenee suvaitsemaan pseudotieteilijöiden inhimillisyyttä koska hänellä oli ollut kokemus takanpolttamisesta. Terveydelle vaaralliset pienhiukkaset on helppo liittää mielikuvissa tehtaisiin tai autoihin. Mutta tosiasiassa kynttilät ja takat ja nuotio tuottavat niitä ihan älyttömästi. Kuitenkin nuotion ääressä olemisessa on jotain mukavaa, ja siihen liittyy hyviä kokemuksia. Siksipä pienhiukkasuutiset olivat tuottaneet sepeämismyllyn, jossa seliteltiin miten niillä pienhiukkasilla ei olisikaan mitään väliä. (Tavallisesti ihmiset eivät pelkää tuttuja asioita vaikka ne olisivat vaarallisiakin. He pelkäävät ennemmin eksoottisia ja jopa ihan turvallisia asioita.)

Mutta joka tapauksessa halut paljastavat.

Joku onkin mahdollisesti huomannut, että olen harrastanut viime aikoina ns. "Raamatunpolttelua". Tämä sinänsä juvenaali huomiohuoraamista tavoitteleva toiminta ei tietysti innostaisi minua niin kamalasti itsessään. Kuitenkin netissä kiersi vähän aikaa sitten meemi jossa oli kuva palavasta "God delusion" -kirjasta. Viesti oli että "I burned God Delusion, zero death threats". Kirjarovio on tietysti aina lapsellinen keino, mutta siinä on jotain hyvin länsimaista. Savonarolalla oli turhuuksien rovionsa. Ja kun Beatlesit kertoivat olevansa suositumpia kuin Jeesus, konservatiivikristityt nostivat heidän tulotasoaan ostamalla levyjä poltettavaksi. Sama toistui "Harry Potterin" kanssa. Kysymys onkin : Miksi?

Tämä pitää sisällään muutakin. Esimerkiksi lähes kaikki joilla on takka, on polttanut siellä esimerkiksi saamiaan mainosposteja. Niitä voidaan käyttää sytykkeenä. Mainoksilla ei nähdä kulttuurista osaa. Tämäkin on vielä ymmärrettävää, koska mainoksissa on aina jotain hitusen ala-arvoista ja niiden sivistysarvo on taatusti nolla. Mutta sitten ihmiset kuitenkin polttavat myös journalistiikkaa, jota ihmiset noin keskimäärin arvostavat. Takassa poltetaan myös vanhoja lehtiä. Uutiset menevät vanhaksi.

Kirjassa on jotain spesiaalia. Se ei vanhene kuten journalismi - vaikka niiden tiedot tosiasiasa vanhenevatkin niin että esimerkiksi historiankirjat joutuvat kirjaamaan sisältöjään. Tutkimuksen edetessä sotien alkamispäivämäärät kenties pysyvät samana, mutta sotien syyt voivat vaihtua tai ainakin muuttua moniselitteisemmiksi. Kuitenkin selvästi "God delusionin" polttamisessa oli jotain spesiaalia. Se oli symbolin poltto, joka herätti huomion. Jos joku polttaa mainospostia ja ottaa tästä kuvan, edes vannoutuneesti kulttuurinystävä ei pahastu mainospostin polttamisesta. Dawkinsin tuotanto sen sijaan aikaansai reaktion - kyseisestä kuvasta tuli levinnyt meemi. Mutta sitten sillä ei ollut mitään merkitystä, koska tappouhkauksia ja muuta elämöintiä ei syntynyt siitä huolimatta.

"God delusionin" polttaminen nosti mieleeni ajatusta siitä, miten polttaminen on muutakin kuin typeryyttä ja yleistä arvostuksen puutetta. Se on myös - tai jopa ensisijaisesti - testi. Testi joka on nimenomaan paljastava koettelemus. Ihmisten erilaiset halut voidaan nostaa esiin. Ja niiden takaa ei todellakaan välttämättä paljastu mitään sellaista, josta kannattaisi olla ylpeä. Tai sitten paljastuu, kuten tässä kävi. Kun Dawkinsin ateistikirja herättää tunteita mutta takaa ei paljastu pahuutta, ja tämä selvisi vain kokeilemalla...

Ajatusprosessini ovat sen verran arvattavia, että tuosta suora loikka onkin se, että mieleeni putkahti aate siitä, että kenties "Raamatun" polttelullakin voisi olla samanlainen laimea reaktio. - Tai sitten ei, jolloin asioita on tietysti muutettava ; Siksi lähdinkin tekoon julkisesti, tietäen että on mahdollista että asiasta päädytään lakitupaan. Tämä olisi voinut synnyttää ns. otsikoita. Kenties jokin olisi muuttunut. ~ Jos myyttinä on se, että kristityt ovat yleisesti ottaen vihaisia ja aggressiivisia, noudatan myytinmurtajien ideaalia "They don't just tell the myths, they put them to the test." Lopputulos voi sitten vain olla "Confirmed", "Plausible" tai "Busted".

Samalla toki tarkastelin myös muiden tekosia tällä rintamalla. Paljastui että minä en ole edes näkyvin tai räikein "Raamatun" polttelija. Tämä oli hyvä, koska tosiasiassa jos yritteliäisyys tällä saralla olisi pelkästään minun kontollani, voisi olla vaikeaa sanoa että miten paljon ns. persoonani olisi vaikuttanut reaktioihin. Kusipäälle on ilo hankkia syytteitä vaikka tekosyyllä tai turhalla lailla tai asialla joka ei merkitse itselle mitään, vain sen takia että se toinen on kusipää. Olen tietoinen tämänlaisista. (Toisaalta lienee vaikeaa ellei mahdotonta löytää "Raamatun" polttelijaa joka ei olisi kusipää.)

Nähdäkseni Suomessa asiat ovat tältä kohdalta hyvällä tolalla. Valtaosa kommenteista koostui siitä että ihmiset olivat jopa huumoriielellä vastaamassa ; "Raamatun poltto on tyhmää. Jos olet polttanut Raamatun niin sinua odottaa kova homma hankkia uusi." sanoi eräskin hengenmies. Hän ymmärsi että Jumalaa ei voi polttaa eikä Totuus pala tulessakaan. "Sen joka yrittää tuhota Jumalan Sanan ei onnistu - Sillä Totuus on ikuinen." Henkenä oli itse asiassa ylipäätään se, että "Raamatun" polttaminen oli syntiä, mutta se ei ollut Pyhän Hengen pilkkaamista. Tämä on kristillisille hyvin tärkeä jaottelu. Sillä kaikki ihmiset tekevät syntiä, ja sitä varten me kaikki tarvitsemme armoa. Toisaalta tässäkin myönnettiin että esimerkiksi vahingossa lukukelvottomaksi kastunut "Raamattu" on jotain jonka voi polttaa koska sillä ei ole luettavuusfunktiota. Eräs jopa rinnasti "Raamatun" polttamisen väärän helvettiinheittämis -uhkauksen tasoiseksi virheeksi. Joka on toki vakava virhe, mutta joka on enemmän jotain josta on pyydettävä anteeksi maanpäällisiltä lähimmäisiltä kuin Jumalalta. "Jos joku haluaa välttämättä ostaa itselleen Pyhiä kirjoituksia niitä polttaakseen, tehköön toki niin, jos se helpottaa." Tämä oli itse asiassa varsin kannustavaa. Sitä voisi tehdä kuvan jossa sanoo että "Poltin Raamatun - Nolla tappouhkausta". "I would say that the myth is busted - BUSTED."

Kokonaisuudesta saa kokonaiskuvaa ottamalla kimaran seuraavista kommenteista jotka on laitettu yhden Raamatunpolttovideon (ei omani) kommentteihin ; "Mää poltin jäätelöauton mainoslehden!" ... "Poltit juuri oman uskontosi pyhän kirjan, jota vanhempasi lukevat, oletko nyt tyytyväinen?" ... "vittu sää oot kyllä sairas jätkä. hullujen huoneelle joudat." ... "aika täyttä paskaa ketä kinosti?" ... "oisitte nössöt polttanu koraanin!" Noista huomiota herättää se, että kommenteissa ei ollut oikein minkäänlaista kuolaraivoa. Oikeastaan vain viimeisin herättää huomiota. Ja otin sen esille juuri siksi.

Sillä yksi tärkein tapa jolla ihmiset reagoivat tulee PerusSuomalaistyyppisten jäpiköiden leiristä. Riippumatta siitä ovatko he itse kristittyjä vai ateisteja, tällä ei nähdäkseni ole niin paljoa väliä, kysymys ei ole uskonnolline vaan poliittis-ideologinen. ; He korostavat fatwakateuden pohjalta että "Raamattua" poltellaan koska "Koraanin" polttaminen olisi hengenvaarallista. "Koraanin polttaminen on viharikos ja Raamatun polttaminen ihan OK. Uskonnonvapaus riippuu siitä kuka polttelee ja mitä polttelee." Tässä huomiotaherättävää on (a) se, että Raamatun polttamisesta ei vedetä raivoherneitä nenään vaan (b) aika usein mukaan liittyy halu polttaa Koraaneja ja suoranainen kannustaminen tähän aktioon (c) samalla kun kuitenkin paheksutaan kuitenkin Raamatun polttamista.

Teuvo Moisan puheet aiheesta jotenkin tiivistävä asiaa. "Koraanin ja Raamatun polttamisen pointtina on koetella uskonnollisten ihmisten suvaitsevaisuutta. Jonkun Koraanin tai Raamatun sisältämän tiedon sensuroiminen kirjaroviolla on kirjaimellisesti täysin mahdotonta nykyaikana ja jokainen varmasti tajuaa, että kukaan, joka polttaa Koraanin tai Raamatun, ei edes villeimmissä kuvitelmissaan usko, että sillä olisi mitään merkitystä tiedon saatavuuden suhteen." Polttelu on nykyään taustoiltaan ja tavoitteiltaan hyvin erilaista kuin vaikkapa Savonarolan tai natsien poltellessa kirjoja jotta ihmiset eivät tietäisi mitä niissä sanotaan.

Sanoisin että "Raamatun" poltteleminen ja siitä saamani kommentit auttoivat minua olemaan tulevaisuudessa hitusen suvaitsevaisempi uskovaisia kohtaan. Olen tavallaan pahoillani siitä, että tuotin monelle pahaa mieltä. Tämänlaista on kun toimii peirazonina, kiusauksen herättävänä paljastajana. Sitä huomaa, että ei olekaan valistushenkinen lampun henki, vaan enemmän jonkinlainen kiusaajademoni joka ärsyttää hyviä ihmisiä. Olen siis pahoillani kaikkien näiden hyvien ihmisten puolesta. En tosin niin pahoillani, että en tekisi täsmälleen samaa tai vastaavaa samassa pohjatietotilanteessa uudestaan. Jo siitä saamani oppi oli nähdäkseni sen arvoinen että kärryyttelin yhtä monista Raamatuistani. Ehkä ensi kerralla minä jopa luen yhtä niistä sen sijaan että tekisin sitä mitä yleensä. Eli käärisin niihin tupakkaa (vaikka en muutoin tupakoikaan), pyyhkisi irtirevittyihin sivuihin persettäni, ja tietysti käyttäisi takansytykkeenä. (Josta Jumala rankaisee minua pienhiukkasilla jotka kenties jopa tappavat minut ennenaikaisesti!)

Askeetin hedonismi ja hedonistin askeesi

Ylläoleva kuva on periaatteessa "pinnallista onnellisuussoopaa" jota ihmisille myydään valitettavan paljon filosofiana ja vielä valitettavamman useammin viisautena. Siinä on kuitenkin hitunen oivallusta. Nimeämisissä näkyy toki pientä asenteellisuutta jotka korostavat että kasvu olisi parempaa kuin pinnallinen esineellisyys. Mutta tämä jako näyttää, toki hyvin aneemisessa muodossaan, kaksi hyvää elämää koskevaa suurta teoriaa. ~ Länsimaissa tämän linjaman ääripäissä on "Kasvun mindset" -Nietzsche ja "Esineellisen mindsetin" Schopenhauer. Mutta tietysti tämä ajattelutapa on universaali. Ihmisen suhde saavutuksiin ja kärsimyksiin ovat luonteva tapa lähestyä elämistä ja olemista.

Toisaalta edellä mainitsemani hienoinen tekstin "asennevamma" oli itselleni avartava, koska se jotenkin alleviivasi sitä mikä elämäntapa -asioissa usein on. Se on se, että se mistä vapaudutaan läpitunkee koko ideologian ja sitä seuraavien elämän. Esimerkiksi kukaan ei näe fallosentristä vainoa niin kuin sukupuolten vallasta vapautuva feministi. Kukaan ei ole niin selvillä yhteiskuntaluokista kuin niitä murtava kommunisti. Kukaan ei ole vahvemmin perillä uskonnollisuuden läpitunkevuudesta kuin ateisti. Askeetit luokittelevat elämää sen suhteessa esineisiin ja omistukseen, joten tästä tulee heille kaikenkattava luokitus ja sitten kaikki elämä onkin korostetusti suhteessa tähän pinnalliseen. Ja uskovaiset - ne kohkaavat aina siitä synnistä jonka läpitunkemana he näkevät ennen kaikkea muiden elämän, mutta jonka uhan he näkevät rajoittavan omaakin elämää.

Tämäntapainen onkin, kenties hieman yllättäen, epikurolaisuuden ja stoalaisuuden ongelma. Niiden suhde kuolemaan on ongelmallinen. Ja syynä on juuri se, että heidän filosofiansa ottaa siihen niin voimakkaasti kantaa. Heidän kohdallaan mieleen tulevat lähinnä itämaiset samurait, jotka "eivät pelänneet kuolemaa koska olivat jo valmiiksi kuolleita".

Epikurolaisuudessa on itsessään kysymys hedonismista. Mutta ei mässäilyhedonismista vaan kohtuuden hedonismista. Siinä vältettiin liiallisuuksia ja korostettiin että kohtuullinen elämä maksimoi elämän nautinnollisuutta. Sen suhde elämään oli periaatteessa positiivinen. Elämässä oli odotettavissa nautintoja ja onnellisuutta. Näin ollen elämä oli arvokas asia ja kuolema oli sille riski. ; Epikurolaisille kuolemaan suhtautumisessa kannatettiin ajatusta jossa haluja kontrolloitiin. Epikurolaisuuden mukaan tavoiteita tuli muokata siten, että ne olivat yhteensopivia oman kuoleman kanssa. Tämä ei tarkoittanut sitä että epikurolaiset olisivat itsetuhoisia. Vaan sitä, että he hyväksyivät tilanteen jossa tavoitetta ei saavutettu koska kuoltiin prosessissa. Oli haluttava asioita jotka sopivat yhteen ajatuksen kanssa.

Näin ollen joku tutkija voi yrittää tavoitella syöpälääkettä, mutta hän ei saisi katua kuolinvuoteella sitä että projektiin on uhrattu vuosia aikaa ja perhe -elämä ja että projekti oli jäänyt kesken kun kuolema tuli yllättäen. Sen sijaan asenteita piti muokata niin että projektiin osallistuminen ja yrittäminen olivat ikään kuin itsessään riittävästi.

Samoin jos halutaan monia asioita - itse haluaisin esimerkiksi monesti samanaikaisesti treenata miekkailua että löhötä sohvalla pelaamassa pleikkaa että olla joku maailmankuulu superfilosofi joka tienaa niin hyvin että hänellä on varaa omaan porscheen että porchekuskiin. (En pidä ajatuksesta koneilla ajelusta, kuski on oleellinen osa.) Epikuros käskisi tässä kohden ensin pudottamaan mahdottomien haikailut. Että ei elellä utopioissa vaan unohdetaan porschekuskit hyvällä. Niistähän tulee vain kateutta ja epäonnistumisen tunteita! Sitten minun olisi valittava pleikan ja treenin väliltä ja unohdettava se toinen. Kenties joku toinen päivä valitsisin toisin. Pitää siis sitoutua menneisyydessä tekemiin valintalinjoihin eikä miettiä miten voisi olla jos olisi elänyt muuten. Ja haluta mahdollisia asioita, ja karsia muutenkin haluamisia mahdollisimman paljon. (Arkiajattelullisesti aika epäintuitiivinen tapa olla hedonisti tämä epikurolaisuuden hedonismi.)

Epikurolaisuudessa tämä on tietysti hankalaa koska heillä perusideana on juuri se, että elämä tarjoaa nautintoja ja onnellisuutta X:ästä. Silloin haluamme X:ää. Kuolema estää meitä nauttimasta X:ästä, joten kuolema on joko itsessään paha tai vähintäänkin vähemmän hyvä.

Toki joku kielifilosofi kykenee tekemään epikurolaisuudesta ristiriidattoman. Esimerkiksi jo yksinkertainen temppu jossa mikä tahansa "haluan X":ää muotoillaan muotoon "haluan X:ää ellen kuole ennen sitä". Kuitenkin on itse asiassa melko vaikeaa uskoa että voisimme oikeasti pudottaa kaikki epikurolaisuuden vaatimat halujen karsinnat. Osa haluista kun ovat "varsin biologisia". Esimerkiksi on vaikeaa suhtautua nälkään mitenkään terveesti hyväksyen konkreettinen nälkäkuoleman kokeminen. Näiden kohdalla kärsimys on väistämätöntä. Muutoinkin mieleen tulee lähinnä ne stoalaisten ajatukset joissa korostettiin että henkilö X on viisas, rikas, kuuluisa ja kaunopuheinen, ja rauhassa itsensä kanssa. Paitsi silloin kun hänellä on iso reikä hampaassa ja tähän liittyvää hammassärkyä. ~ Kärsimys on monesti sellaista, että sitä on helppo torjua mukavasti kotidivaanilla. Epikurolaisuus tuntuukin tuolloin varsin mehevältä ja jopa lohdulliselta tavalta elää ja olla. Kuitenkin kun hankaluus hieroo itseään naamaasi, on paljon vaikeampaa lakata haluamista.

Toki epikuros itse asiassa huomioi nälän ja muut pakottavat ilmiöt. Ne olivat "eri asia" koska hän oli määritellyt ne erilliseen luokkaan. Kuitenkin tämänlainen erikseenmäärittely on lähinnä "filosofisesti tyydyttävä". Eli se tekee jaon joka poistaa vaarallisimman kritiikin ja vie siltä voimat. Se kuitenkin tekee rakentamalla uuden luokan. Siihen kritiikki osuu, mutta siitä ei välitetä koska se on "eri asia". Tämänlainen herättää itsessäni aina hieman epäilyä. Systeemi pelastuu ja koherentisoi itsensä kritiikiltä. Mutta tämä on aina jotenkin ruma ja epäesteettinen tapa hoitaa asia. Ad hoc -luokitukset eivät ole mikää ihastuttava keino lakaista ongelmia maton alle.

Siksi buddhalaisilla onkin mielestäni epikurolaisia terveempi suhde asioihin. Heille osana ZENin ideaa oli se, että oli riisiä kupissa. Että syötiin kun oli nälkä. Kaikkia haluja ei torjuttu. Tässä tulee mieleen sekin miten Dalai Lama selitti kerran siitä miten hän valmistautuu reinkarnaatioon, kuoleman ja syntymän sielunkiertoon. Hän mainitsi, että jos uutta elämää ei tulekaan niin se on hyväksyttävissä ja sitä pääsee vähemmällä. Mutta jos ei, niin on hyvä olla valmistautunut.

Itse olen tietysti Nietzscheläisempiä tyyppejä. En kiistä maailman kärsittävyyttä. Edustan sitä maailmankuvaa jossa paska kuuluu pakettiin mutta patterit eivä sisälly hintaan. Ja jossa kaikki maailmalla oleva aito onnenmurunen on huuhdottava ja ansaittava. Ei siksi että se olisi oikein, vaan siksi että maailma tuppaa olemaan sellainen. ; Ja jossa kärsimyksen kohdalla se on tunnustettava osaksi elämää. Ihan sen takia että jos todella haluaa tuskan ja kärsimyksen hallitsevan kaikkea elämässään, niin pitää ryhtyä askeetiksi tai joksikin jonka elämän täyttää kärsimysten välttäminen ja haluista vapautuminen.

Pieni ajatus: Huonosti käyttäytyvät miehet

"Preaches about equality of sexes - believes all men are dumb and perverts."
(Nettimeemi)

Usein toistettu slogan on, että feminismi ei aja naisten asiaa, vaan on tasa-arvon puolella. Tällöin korostetaan että jokaisen miehen tulee tukea feminismiä ja tasa-arvoa nimittäytymällä profeministiksi, koska siinä vain määritellään ja haetaan tasa-arvoa josta on erilaisia näkemyksiä. Korostus on, että feminismi ei ole käänteistä sovinismia. Ei miesvihaa.

Kuitenkaan juuri näin ei usein ole ; Itse koen suorastaan välttämättömäksi jakaa feminismin "tavalliseen feminismiin" ja "telaketjufeminismiin". Jaottelu on hyvin tarpeellinen. Tästä saa kenties yllättävän mutta kuitenkin samalla hyvin valottavan kulman katsomalla "Tämä päivä" -blogin kommentoijaa. Kommentti on mielenkiintoinen, koska se on miehen kirjoittama ja nimenomaan korostaa että tosiasiassa miehet eivät vihaa naisia. - koko jutun "punainen lanka" on juuri se, että olisi syytä vaihtaa nimi "5 Ways Modern Men Are Trained to Hate Women" muotoon "5 ways that are or are not products of culture how a small percentage of men dislike women or consider them inferior." Vastustuksen syyksi nousee esimerkiksi stereotypistäminen - joka on hyvin useimmiten feminismin pääkritiikinkohteena ; Sukupuoliroolit kuten kotiäitiyshän nähdään kulttuurisina stereotypioina jotka eivät kuvaa oikeita ihmisiä ja heidän mieltymyksiään. Että vaikka kulttuuri ajaa ja kannustaa johonkin, niin se ei tarkoita että naiset haluaisivat.

Tämä herätti vastareaktion. Reaktioketju menee seuraavasti : "Eivät kai miehet sentään ihan vihaa naisia. Halveksivat vain. Ihan jokainen mies. Tähän uskon, vaikka kuka väittäisi mitä. Korostetaakoon, että tämä on vakaa uskomus, ei virallinen fakta." ... "En lue ajatuksia. Tulkitsen itseeni kohdistuvaa käyttäytymistä. Koska en halua ajatella olevani yksilönä halveksittava, oletan miesten halveksivan myös kaikkia muita naisia eikä vain minua. Vähemmän kurja olo näin." Huomiotaherättävää tässä on tietysti se, että jos mies halveksii naista, se on kammottavaa. Mutta kuitenkin juuri tästä lausunnosta itsestään kumpuavaa syvä ja kaikenkattava halveksunta miehiä kohtaan. Peräti sellaisella tavalla, että mikään todisteaineisto ei saisi häntä uskomaan muutoin. ; Yksinkertaisesti sellainen episteemis-argumentatiivinen konsepti kuin "epävirallinen fakta" kuvaa sitä että kyseessä on asenteellinen arvolauselma. Tämänlaiset keinot syntyvät helposti niillä ihmisillä jotka tarvitsevat vihanluontia voidakseen olla "better than thou" -ihmisiä. Feministmi vetoaa niihin ihmisiin joista vaihtoehtoiset ja tavallisemmat lähteet, kuten uskonto, ei ole imagoltaan riittävän rationaalista ja "modernia".

Se, että tätä ei väitetä totuudeksi on kätevä strategia, koska nyky-yhteiskunnassa mielipiteestä on tullut argumentaation korvike. Se, että saa olla jotain mieltä vääntyy siihen muotoon että tämä mielipide on järkevä, oikeutettu ja perusteltu. Tällä taikatempulla fenomenologisesta kokemuksesta tulee tosiasiaa kuvaavat tila, olipa sen lähde ulkoinen (kiusaava syrjintä) vai sisäinen (ennakkoluuloista kumpuavat pelot). ~ Ihminen itse asiassa helposti lähtee jopa lietsomaan tämänlaista. Jos vaikkapa minä olisin lihaksi tullut klassinen perussuomalaisstereotypia joka pelkäisin vaikka mustaihosiia, ilmeilisin heille taatusti eri tavalla tai joskus jopa lausun jotain harkitsematonta jolloin he vihaavat minua helposti koska näkevät asiattomuuden. Ja tämä heidän ymmärrettävä suutahtamisensa olisi todiste siitä että ennakkoluuloni olisivat perusteltuja.
1: Tämän pelossa olen esimerkiksi uskontokeskusteluissa reaktiivinen. Eli "ilmestyn paikalle" vasta kun joku "uskis" ensin itse käy lausumassa jotain jota he itse voivat kuvata "reteänä" mutta jolle oikea termi on pilkallisuus ja vittuilu. Näin teen siksi, että tiedostan että tässä aihepiirissä minulla on varmasti paikkoja joiden kohdalla aggressio kääntyisi helposti liiallisuuksiin. Se, että elämänhistoriani ja kokemukseni ovat tässä painottamassa eivät muuta sitä tosiasiaa, että yleistäminen joka ikiseen kristittyyn tai uskovaiseen olisi vakavaa liioittelua.

Itse kuitenkin suhtaudun näihin asioihin vakavasti. Syytös on vakava ja sen korjaamiseksi olisi tehtävä kaikki mahdollinen. Aito kiusaaminen on aina konkreettista. Ja sen pystyy todellakin yksilöimään ja kuvailemaan jotenkin. Esimerkiksi koulukiusaamisessa kiusaamista ei vielä ole "musta tuntuu että". Siihen liittyy jotain, kuten tönimistä, nimittelyä tai seurasta eristämistä. Siitä joka pikkumaisesti tulkitsee jotain epämääräisiä kokemuksia yksinkertaisesti loukkaa niitä joita kiusataan oikeasti. ~ Se, että jokin olematon ja omista asenteista ja peloista kumpuava laitettaisiin samaan luokkaan aidon kiusaamisen kanssa on yksinkertaisesti vääristävää ja vähättelevää.

Toki kiusaaminen voi olla vaikeasti havaittavaa ; Joskus ulkopuolisen voi olla vaikeaa huomata asiaa. Tästä hauskana esimerkkinä olkoot se, että olen huomannut että minua kohdellaan huomattavasti eri tavoin jos liikun helsingissä porukoissa joissa on homoseksuaaleja. Ihmsiet osaavat lukea tiettyjä konsepteja ja liittää tiettyyn ryhmään. Mukanaoloni antaa minulle mahdollisuuden "kurkistaa". Ja ero on yllättävän konkreettinen. Samoin en olisi vielä viime viikolla osanut kuvitellakaan että ihmiset olisivat jotenkin dramaattisesti ulkonäkörasisteja. Mutta kun leikkasin tukkani nörttitukasta kaljuksi, huomasin valtavan muutoksen ihmisten käyttäytymisestä ; Ennen ihmiset suorastaan kävelivät päin. He ilmeisesti näkivät että tuonnäköinen ihminen ei voi olla kiireinen tai että hänestä ei ole mitään riskiä vaikka vähän ohittelee jonossa, tönäisee kiireessä tai valloittaa penkkiä. Kaljuna ihmiset väistivät minua, sain tilaa junassa ja niin edespäin. ~ Tässä vaiheessa on tietysti vaikeaa sanoa onko tässä pahempi ennakkoluulo kaljuja vai nörttejä vastaan. Mutta tällä ei oikesti ole kovin paljoa merkitystä.

Sen tiedän, että itse en halveksi naisia. Eikä "tämän päivän" kirjoittajakaan halveksi. Itse asiassa tuonlaisten kommenttien esittäminen on loukkaavaa ja suorastaan vihjaa että kommentoija pitää tekstiä valheellisena, jonain miehen valehtelevana tosiasioiden vääristelynä. Tämänlaista toimintaa toki tapahtuu, eikä ihmiskunta ole ainakaan valehtelun, kaksoisstandardien tai tekopyhyyden puutteesta kärsinyt. Mutta silloin tilanne on voitava yksilöidä johonkin konkreettiseen.

Miehet heikkoina halusta ja pelosta.

Itse asiassa en ole ymmärtänyt edes sitä asiallisempien feministien tulkintaa jota esimerkiksi Lenita Airisto näyttää kannattavan. Hänhän television "feel good" -ohjelmassa näytti klassista maalausta ja kysyi joltain tummatukkaiselta jannulta (ilmeisesti joku julkkis jota en kuitenkaan tunne) että eikö vain olekin niin että häntä pelottaa tuossa maalauksessa olevan naisen eroottinen valta. ; Rehellisesti sanoen ainakaan minua ei pelota. Airisto näyttää ajattelevan asiaa kahdessa vaiheessa (a) että miehen seksuaalinen halu on sisäinen pakko joka tekee hänestä ohjattavan, jokin joka pakottaa tietoisuutta tiettyyn suuntaan (b) tämä heikkous ja kontrollinpuute pelottaa kaikkia.

Sen sijaan että puhuisin "uskalla olla heikko" -asenteesta en lähde tuolle linjalle. Sillä olen tunnetusti tietoisuuskeskeinen "empiristi-rationalisti" jolle tunteet ovat monesti taistelunkohde ja jolle itsekontrollintarve on niin suuri, että esimerkiksi alkoholin kittaaminen ja huumeidenkäyttö on jäänyt rutiineista siksi että niihin liittyvä itsekontrollin heikkeneminen on "terveessä perusepäluottamuksessa" elävälle se kaikista pahin vaihtoehto. - Sen sijaan otan toisen linjan ja sanon vain, että en pelkää aamukahvikuppiani, vaikka minut ajaakin sen pariin varsin pakkomielteinen joka-aamuinen heräämisen jälkeinen tila. Olen heikko (sanan kaikissa merkityksessä) kun menen aamulla kahvinkeittimelle. Ja tosiasia on, että minulla on riippuvuus kofeiiniin. Peräti erityisen paha sellainen. Kuitenkin juuri aamukahvikuppi saa minut tuntemaan itseni vahvaksi.

Täsmälleen sama tapahtuu myös "naisen kanssa". Tai oikeastaan "naisen kanssa" tilanne muuttuu vielä astetta eteenpäin, koska kyseessä on kuitenkin vastavuoroinen tilanne. On helppoa kestää oma heikkous jos kykenee samalla näkemään toisessa heikkoutta. Kysymys on toki tällöinkin epäterveellisestä luottamuksentunteesta. Mutta ollakseen halveksimatta aivan jokaista ihmistä, on toki oltava luottamuskonsepti. Sen on vain kenties oltava ansaittava sellainen ; Luottamuksen kanssa heikkous ei muutu peloksi, vaan kunnioitukseksi. Ja tämä ero on yhtä oleellinen ja suuri kuin ero perversioiden ja erotiikan välillä.

---

Kirjoittaja tosin on sekä tyhmä että perverssi. Hänellä on myös stereotypioita ja ennakkoluuloja esimerkiksi MMORPG -peleissä maageja pelaavia kohtaan. (Rogues rules!) Mutta ei pidä yleistää!

halu elää ≠ kuolemattomuus

"Koneista parhaat ovat haaveissamme,
niiden todellisuus tekisi meistä tarpeettomat,
ja kuten juutalaisten Jumala lupaa
enemmän elämää maailmaan vailla äärtä,
ne lupaavat viedä meidän lippumme raunioille,
joita emme koskaan tule näkemään."
(A. W. Yrjänä)

Kun minulta on kysytty kuinka kokenut itsepuolustuksen harjoittaja olen, olen joskus huvikseni kiertänyt kysymyksen selittämällä, että jos mukaan lasketaan nekin ajat jolloin lapsena kuvittelin olevani He-Man ja ajattelin päihittäväni kaikki, olen vähintään suurmestari. Ihmiset ymmärtävät että tämänlainen "kaikkivoipuusfantasiointi" on yleisinhimillistä, ja että se on pohjimmiltaan fantasia ja egoistinen kupla ; Se, että kuvittelee jotain tarkoittaa toki olemassaoloa mielikuvituksessa mutta tämä ei ole sama asia kuin olemassaolo myös fysikaalisella tasolla. ~ Se kertoo lähinnä siitä että emme noin yleensä ottaen pidä häviämisestä kuin siitä että olisi oikeasti varteenotettava.

C. S. Lewis esittää "Mere Christianity" -kirjassaan esittämä Jumalatodistus jota kutsutaan nimellä argument from desire menee seuraavalla tavalla "Creatures are not born with desires unless satisfaction for those desires exists. A baby feels hunger: well, there is such a thing as food ... If I find in myself a desire which no experience in this world can satisfy, the most probable explanation is that I was made for another world." Tässä ajattelussa ytimessä on se, että halulla on kohde. Lewis ajattelee että tämän kohteen sen täytyy olla olemassa.

Tämä on rakenteeltaan hyvin läheistä sukua ontologiselle todistukselle jossa ajatellaan täydellisin olento. Ja koska olemassaoleva on täydellisempi kuin olemassaolematon, on tämän pakko olla olemassa koska muuten kuvitelma olisi vajaa eikä kuvaisi täydellisintä mahdollista olentoa. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen hylkäsi tämän todistuksen. Immanuel Kantin ajatus siitä että oliolla, jonka joku vain kuvittelee, voi olla kaikki samat predikaatit kuin todellisella oliolla on sekin näkemys joka tekee ontologisest todistuksesta varsin onton. Eikä ole ollenkaan sattumaa että kuvailuni itsestäni He-Manina osuu juuri tämänlaiseen luokkaan.

Jos halun sijaan nostettaisiin se, että ihmiset kokevat Jumalan olemassaolevaksi muuttaa asemaa toki hieman. Havainnollakin on kohde, joten selvästi haluamisella ja havaitsemisella on jotain yhteyttä. Kuitenkin tunnemme havaintojenkin parissa sellaisia käsitteitä kuin "uni" ja "hallusinaatio", jotka kertovat että kaikilla havainnoillakaan ei ole kohdetta.

Halu on kuitenkin samalla montaa astetta epävarmempi ja huonompi indikaattori kuin haluaminen. Otinkin siitä esimerkin jo He-Man -fantasioideni kohdalla. Se muistuttaa että halu on usein vääristymä peloistamme ; On esimerkiksi luontevaa ajatella että (etenkin evoluutiolla kehittynyt) ihminen pyrkii homeostaasiaan aina ; Ihminen pyrkii toimimaan siten että hänen elintoimintonsa eivät lakkaa. Näin ollen ihmisellä on oltava yllättävän kova halu olla tuhoamatta itseään. Näin toimiakseen ihmisen ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä kuolemaa, vaan ainoastaan pelättävä sitä. Kuoleman välttämisen huipentuma on kuolemanpelko. Kuolemanpelko äärimmäisenä herättää helposti toiveajattelua jossa kuolemaa ei ole ollenkaan.

Näin toive elämästä kuoleman jälkeen on vahvempi kuin toive kuolemasta elämän jälkeen vaikka faktoja tarkastellen toinen näistä ajatteluista on luonnontieteellinen välttämättömyys kun taas toinen näistä on toiveajatteluun rakennettu abstrakti puhtaasti uskonvarainen järjestelmä. (Saatte aivan itse omassa päässänne miettiä kumpi.) Ihmiset eivät ymmärräkään kovin hyvin kuolevaisuuttaan - ja itse asiassa esimerkiksi Intelligent Designin kannattaminen liittyy vahvasti kuolemanpelkoon. Kuolemanpelon huipentuma onkin ajatus tuonpuoleisesta.

Toiveajattelun ja taikauskon liitos onkin vahva. Taikausko ei voi saada itselleen faktuaalista evidenssiä, joten sen onkin oltava ihmisten haluihin vetoava. Näin ollen onkin huomattava että taikauskot ovat nimenomaan jonkinlaisia ihmisten luonnollisten halujen vääristymiä ; Ne voivat vertautua mielikuvitusystäviin joita lapsi keksii yksinäisyydessä. Ihminen on "lajityypillisesti" laumaeläin, eli usein "jollain tavalla hyvinkin vahvasti" sosiaalinen. Ihminen voi kokea halua johonkin jota ei havaitse suoraan. Näin ollen tarvitaan vain pieni vääristymä ja ihmiset tuntevat vetoa olemattomiin yksilöihin. Tämänkaltaiset piirteet selittävät miksi Jumalaa lähestytään usein antropomorfistisin käsittein.

Tässä on huomattava totuus josta Schopenhauer muistuttaa ; Ihmisen vaistomaailmaa kuvaa elämäntahto, joka antaa meille erilaisia pyrkimyksiä ja väittää että ne johtavat onnellisuuteen. Onnellisuus ei kuitenkaan kuulu mitenkään väistämättä pakettiin. Schopenhauerin mukaan ihmiset usein päinvastoin ajetaan kurjuuteen, kun ihminen ajautuu esimerkiksi enemmänkin varmistamaan jälkikasvunsa terveyden kuin sen onko puolison luonne sellainen että elämästä tulisi mahdollisimman jouhevaa.

Ja siksi oikea vastaus kamppailuosaamiseeni onkin viitata suurmestariuden sijasta siihen että "I suck less."

Tappolasku maksetaan joskus ennakolta.

Tarantinon "Kill Bill" -elokuvat ovat molemmat elokuvia joita katsotaan pääasiassa koska niissä tehdään siistejä asioita. Elokuvat ovat visuaalisia. Elokuvan sisältöä ei sen sijaan helposti pidä kovin kummoisena. Esteettinen painotus kun tuntuu monille viittaavan samaan kuin syvemmän sisällön puute. Tätä korostaa elokuvan alleviivattu kostoteema, jonka moraalisuus asettuu itse asiassa elokuvassa hieman kyseenalaiseksi. Voisi syntyä ajatus että väkivalta on itseoikeutettua ja itsetarkoituksellista. Näin on helppoa ajatella koska Tarantino käyttää elokuvissa väkivaltaa vain likimain aina. Näin väkivalta tuntuu hieman samanlaiselta pinnalliselta mieltymykseltä kuin vaikkapa Renny Harlinin elokuvissa olevat ylenmääräiset räjähdykset.

"Kill Bill" on kuitenkin nähtävissä elokuvana joka käsittelee buddhalaisuutta. Eritoten tämä ajatus voi tuntua omituiselta koska länsimaissa buddhalaisuus esiintyy usein nimenomaan rauhallisena, kauniina ja rauhanomaisena uskontona. Ajattelemme liiankin helposti, että buddhalaisuus on rauhallista viisautta joka panostaa onnellisuuteen. Tosiasiassa buddhalaisuuden ydin on kuitenkin jossain muualla. Onnellisuus ei itse asiassa kuulu edes alkuperäiseen "nirvanapakettiin". Länsimainen ihminen näkee nirvanan tavoitteiden saavuttamisena. Buddhalaisuudessa se taas on enemmänkin vapautumista tavoitteista.

Länsimaisessa kulttuurissa hedonismi on vain niin syvällejuurtunutta että buddhalaisuuden nirvana tulkitaan jollakin tavalla orgastiseksi onnellisuuden huipentumaksi. ; Länsimaisessa ajattelussa "oikeaoppisimmin buddhalaisuudesta vaikutteita ammentanut" "klassinen need to know -filosofi" on Schopenhauer, joka on pessimisti. Ja syystä. Buddhalaisuus voi johtaa ajattelut siihen suuntaan ; Valaistuminen kun johtaa buddhalaisuudessa kärsimyksen loppumiseen. Schopenhauer oli oivaltanut sen minkä buddhalaisetkin ; Kärsimys johtuu haluamisesta ja odottamisesta. Schopenhauerin tuskaton maailma oli haluamisesta vapaa maailma.

Tämä huomio auttaa ymmärtämään "Kill Billiä". Ensihuomiona voisi nähdä että elokuvassa on kysymys koston sijasta muusta. On helppoa värittää tämä buddhalaisittain ja kutsua sitä karman toteutumiseksi. Asiaan saa pientä lisämakua muistamalla että Beatrix nousee koomasta kostamaan. Tämä sopii jopa itämaiseen sielunvaelluksen ja uusien elämien kiertoon. Menneen elämän vaikutukset näkyvät uudessa elämässä varsin konkreettisesti. Itse asiassa uusi elämä nähdään hyvin vahvasti ensimmäisen elämän valossa.

Tämä näkyy jo ensimmäisessä osassa jossa on pahuus joka kostetaan. Toinen osa syventää kostoteeman, koska paljastuu Beatrix onkin taustaltaan salamurhaaja-itämaisen taistelijan, väkivaltainen elämäntapansa riskit realisoivat. Elämä ensin tuhoaa hänet. Ja sitten koomasta noustaan tuhoamaan tämä elämä. Elokuva vetää asian kuitenkin vielä tätäkin pidemmälle. Sillä se korostaa että kaikki ei välttämättä tapahdu tässä järjestyksessä.

Aikakaan ei enää mene siten kuin olet tottunut.

Kun elokuvan katsoo ensimmäisen kerran, huomaa että siinä on epäjatkuvuuksia. Ja toisaalta sitä ei huomaa että elokuvassa on omituisia epäjatkuvuuksia. Esimerkiksi alussa kostetaan keittiössä ja tämän jälkeen päädytään sairaalaan. Katsoja voi ihmetellä että minkä takia siellä sairaalassa nyt ollaan. Odotus on kenties se, että keittiön ja sairaalan välissä on tapahtunut jotain. Kuitenkin sairaalan ja keittiön välillä on tapahtunut paljon. Ja itse asiassa tässä välissä on tapahtunut hyvin paljon. Sillä kun katsotaan kostolistan viivaamista, sillä kun viivataan yli keittiön tappaja Vernita, huomataan että O-Ren on itse asiassa jo valmiiksi viivattu. Tämä on merkittävää, koska kyseinen kiinalaisneitonen tapetaan vasta elokuvan lopussa. Elokuvan epälineaarisuus tekee tässä kohden juonesta nautittavamman.

Epälineaarinen kerronta toimii myls deus ex machinana. Tosin Tarantino rakentaa tämän yleensä halveksittavan kikan järkeväksi osaksi koko elokuvan juonta ; Esimerkki tästä tapahtuu kun Budd hautaa Beatrixin elävältä. Tilanne näyttää epätoivoiselta, mutta elokuvan rakenteessa onkin palautumia menneisyyteen jossa Pai-Mei opettaa häntä lyömään erikoisen lyöntitekniikan. Joka tietysti ratkaisee ongelman. Arkku on selkeästi karman toteutumisen tiellä. Menneisyys on kuitenkin osannut ennakoida tämän tarpeen ja karma pääsee toteutumaan.

Takautuman kautta hoidettu ongelmanratkaisu itse asiassa tapahtuuu myös elokuvan ratkaisevassa yksityiskohdassa ; Nimeltään hieman omituisessa "Five Point Palm Exploding Heart -Techniquessa" ; Nimenomaan Tarantinon tapa käyttää takautumia ja epälineaarinen kerrontatapa tekee elokuvasta seurattavan. Tässä kohden epälineaarisuuden tunnistaa helposti mutta se ei aiheuta sekaannusta ajatteluun. Päin vastoin, tämä epälineaarinen lähestymistapa on juuri se joka tekee asiasta parhaiten ymmärrettävän.

Länsimaisen ihmisen silmiin karma rakentaa koherentin juonen nimenomaan elokuvan tapahtumisjärjestyksesssä. Mutta karma ei ole ajassa yhteen suuntaan kulkeva ominaisuus. Buddhalaisten karma elää klassista syy-seuraussuhdetta dynaamisemmassa aikakäsityksessä.

Kosto kannattaa nauttia kylmänä.

Länsimainen ihminen näkee tämän "karman toteutumisen" enemmän kostona. Koska värittää sen intentionaalisesti. Karman syvin luonne on kuitenkin siinä, että se ei välitä. Beatrixin intentiot ovat irrelevantit kun suuremmat voimat ovat kyseessä. ; Elokuva jopa alleviivaa sitä, että karman kostona nähty pahuus ei ole luonnotonta, se on vain jotain johon karma reagoi.

Bill päin vastoin kuvastaa sitä miten Beatrice oli "Natural Born Killer", joka vain toteuttaa luontoaan. Näin ollen elokuvan väkivaltaisuudet eivät johdu pahoista intentioista vaan tiettyjen tahojen itsetoteuttamisesta. Beatrix yrittämässä rauhallista elämää on tässä kohden epäautenttisuutta ja teeskentelyä, jotain jossa teräsmies yrittää teeskennellä tavallista ihmistä ja päätyy siksi jonkinlaiseen tavallista ihmistä hieman halveksivaan tympeään karrikatyyriin. Tämä korostaa sitä, miten esimerkiksi oman vaimonsa tappaminen kirkossa voisi olla vaikeaa edes selittää intention ja tavoittelemisen kannalta. Billin teko on ymmärrettävissä vain hänen luontonsa kautta.

Kaikista omituisimmaksi tilanne menee kun koko elokuvan värittää yksinkertaisella buddhalaisella tematiikalla. Beatrix leikkelee ihmisiä palasiksi koska hän haluaa kostaa. Kosto johtuu kärsimyksen muistamisesta. Kosto takaa sen että on olemassa kärsimys ja halun kohde. Lopupta Beatrix saavuttaa rauhan. Tämä tapahtuu siten että hän tuhoaa halun kohteen, jonka jälkeen halun kohdetta ei ole. Ja ilman halua Beatrix voi vihdoin lopettaa kärsimyksensä. Hän ei siis saavuta mitään tavoitetta jonka jälkeen maali on hänen hallussaan. Hän ei siis saavuta onnellisuutta vaan nimenomaan valaistumisen.

Yksi aistimus kerrallaan - mutta kaikki osaset kerrallaan?

Olen melko usein käsitellyt jollain tavalla Alvin Plantingan tapaa käsitellä warrantia (taetta). Hänen mukaansa evoluutio ei todennäköisesti tuota realistisia aitoja havaintoja ja todenmukaisia tulkintoja. Hänen mukaansa väärät tulkitsemisen ja havaitsemisen tavat voivat tuottaa oikeita reaktioita, ja että nimenomaan reaktiot ovat evoluution ydin. Adaptaatio ei ole tulkinnan totuudellisuutta vaan reaktion aitoutta.

Olen tavallisesti kiistänyt takeen relevanttiuden, ja korostanut sitä että ihmisen epätäydellinen järki on aina mukana silloinkin, kun mietitään sitä onko havainto todella saatu sensus divinitatiksen kautta Jumalasta vai onko se aivohäiriö.

Nyt kuitenkin ajattelin hieman kirjoittaa siitä miten tae onkin itse asiassa paljon todennäköisempi kuin mitä Plantinga sen esittää. Koska Plantinga käyttää lähtökohtanaan adaptationistista evoluutiokuvaa, on hyvä käsitellä asiaa evoluution kautta. Uusi lisäkulma asiaan voi olla mielenkiintoinen. ; Plantingan tapa käsitellä evoluutiota on hieman erikoinen, se on itse asiassa sellainen että näyttää että hän ei ymmärrä tai ole sisäistänyt evoluutioteoriaa kovinkaan hyvin. Tämä ei tietysti ole mitään uutta silloin kun teologi ryntää mestaroimaan alaa, josta hänellä ei ole oikein ideaa.¹

Plantingalta voidaan toki oppia että jos jokin reaktio tiettyyn tilanteeseen on adaptiivinen, se voi toteutua eri tavoin ja että evoluutiossa parhaiten toimiva saa adaptiivista hyötyä, totuus ei ole ratkaisevaa vaan oikea toiminta. Tässä on takana jonkin verran järkeä. Kuitenkin hänen ongelmanaan näyttää olevankin se, että hän niputtaa hyvin eksaktejen tilanteiden mukaisia ratkaisuja. Kuitenkin tosiasiassa ihmisillä monet käsitykset ovat niputettuja. Havaitseminen ja tulkinta ovat heuristisia, eli asioita käsitellään eitapauskohtaisesti.

Evoluution kautta voimme huomata että havainnointimme ovat selvästi tietynluonteisia ; Esimerkiksi ihmiset pelkäävät hyppäämistä kallioilta, lentokoneesta ja kuumailmapallosta. Näiden taakse voidaan nähdä yleisempi tulkintaskeema, jossa se toimii. Tämä itse asiassa tuottaa voimakkaita vääriä tunteita silloin kun esimerkiksi tehdään benjihyppyä tai laskuvarjohyppyä ; Pelon tunne on kouraisevan konkreettinen. Voidaan selvästi sanoa että ihminen tulkitsee tilanteen eräänlaisena ekologisena loukkuna ; Laskuvarjo ja kumiköysi ovat olleet sen verran vähän aikaa olemassa, että emme ole ehtineet mukautua siihen. Siksi laskuvarjo ei ole tilannekohtainen havainto, vaan osa suurempaa skeemaa. Siltikin havaintomme ja järkeilymme toimivat, tässä aivan uudessa tilanteessa, järkevästi ja osaamme tehdä järkemme avulla poikkeuksen sääntöön. Näin mahdollisesti uskallamme hypätä benjitornista ilman suisidaalisia taipumuksia.

Vastaava logiikka on tietysti monien huvipuistolaitteiden ytimessä. Ihminen viihdyttää itseään koska hän menee laitteeseen jonka hän tietää antavan vääriä pelon kokemuksia vaikka tilanne on oikeasti turvallinen. Pelon tunne on ymmärrettävänä taustaskeemana ja älyn rooli mukautumisena.

Plantingakin joutuu varmasti myöntämään, että adaptaation on suojeltava joustavasti - ja myös uusissa tilanteissa - voimme itse asiassa esittää että luotettava järkeily ja havainnot auttavat mukautumaan uusiin tilanteisiin, kun taas epäluotettavia järkeilyjä tuottava tapa voi tuottaa ongelmia jos konteksti johon se on mukautunut, muuttuukin. Ympäristön muuttuminen taas on osa todellisuutta, joten evolutiivisen kannanoton on ehdottomasti otettava se huomioon. Hänen selityksensä jättää auki sen, miten epäluotettava havannointi-reagointitapa voisi tuottaa preadaptaationa kyvyn mukautua ennalta juuri benjihyppyihin ja huvipuistolaitteisiin ja muihin turvallisiin asioihin. Tämänlainen taatusti karsii valtavasti mahdollisia "vääriä havainnointi+tulkinta+halu" -tilanteita. Kun historiassa luonto on muuttunut monen ominaisuuden ja tilanteen kohdalta moneen kertaan, on selvää että tämä on valtava ongelma.

Tästä voidaan tietysti kiertää ympäri sillä että väärät tulkinnat ovat konsistentteja. Eli aina pelätään haluttavaa kohdetta ja tästä poistutaan luullen että mennään asiaa karkuun, kun itse asiassa mennään sitä kohden. Tässä vastassa on kuitenkin toinen Plantingan evoluutiovirhe.

Plantingan väärien havaintojen ja väärän logiikan ongelmana onkin se, että miten hän selittää epätarkan havainto/halu/tulkinta -ketjun rakentumisen ylipäätään. Hän selittää vain sen, miten väärä systeemi voi toimia "kun kaikki osaset ovat paikallaan". Hän ei kuitenkaan selitä miten tämä voisi toimia silloin kun systeemistä "puuttuu osasia" (oikeammin "ne eivät ole vielä kehittyneet".)

Esimerkiksi jos otanne yksisoluisen organismin jolla perustana on tunnistaa kemikaali A, jota se tarvitsee ravinnokseen. Miten se voisi rakentaa itselleen aistin joka toimii väärin? Jos se tunnistaa kemikaalin väärin, se kuolee pois. Plantingan logiikkana on tietysti esittää että solu pelkäisi ainetta ja pyrkisi väärin sitä karkuun. Mutta tämänlainen tietoisuus on omituista. Bakteeri vain reagoi. Jos se tunnistaa kemikaalin A väärin, on selvää että vastassa on kuolema useammin kuin silloin kun se tunnistaa kemikaalin A oikein.

Plantingan ongelmana näyttääkin olevan tietoisuuden suuri vaikutus hänen argumentissaan. Hän kuvailee miten luolamies Paulin tiikerin pakeneminen voidaan havaita väärin, joukossa kaikki ovat varsin omituisia, mallia "Perhaps Paul very much likes the idea of being eaten, but when he sees a tiger, always runs off looking for a better prospect, because he thinks it unlikely that the tiger he sees will eat him. This will get his body parts in the right place so far as survival is concerned, without involving much by way of true belief." & "perhaps he thinks he is about to take part in a 1600 meter race, wants to win, and believes the appearance of the tiger is the starting signal." Nämä kaikki vaativat melkoisen kompleksista tietoisuutta voidakseen toimia. : Kenties huomaamattomin Plantingan vaikeus onkin siinä että hän ei selviä evoluution kannalta olennaisimmasta vaiheesta ; "Ihmisenkaltainen/muuten vaan kompleksi tietoisuus" on evoluution huipentuma, eikä lähtökohta. Hän käyttää kompleksisia olentoja "mahdollisuuksina", mutta hän jättää evoluution kannalta olennaisimman auki ; Miten tämänlainen kompleksinen olento olisi voinut kehittyä tähän kompleksisuustasoon in first place. Reaktiotapa on tässä tasossa kenties mahdollinen.

Plantingalla ei ole oikein kunnollista materiaalia jolla hän selittäisi miten evoluutio voisi tuottaa perustan jossa väärät havainnot voisivat toimia ennen kuin olemem tarpeeksi viisaita jotta voisimme omata erillisiä haluja. Ilman tätä perustaa tulkinnalla ei ole pohjaa ; Miksi nämä "voi olla erilaisia tapoja tuottaa sama toiminta" -taso olisi ollenkaan merkityksellistä kun tämänlaisen perustan syntyminen olisi mahdotonta alkujaankaan?

On aivan järkevää väittää että luotettava havainnointi ja luotettava tulkinta ja järkevä niihin liittyvä halu tuottavat parhaat tulokset, kun taas epäluotettava havainnointi tuottaa helposti tilanteita joissa toiminta onkin jossain yhteydessä epäadaptiivista. Tämä tarkoittaa sitä että totuus onkin adaptiivista. ; Adaptiivisen evoluution pohjalta voimmekin melko mukavasti väittää jos tavoitteena on rakentaa yleinen aistimusjärjestelmä joka ei käsittele asioita "yksi kerrallaan" eli että jokaiselle tilanteelle ei ole erikseen suunnattua omaa adaptaatiota - strategia joka toimisi huonosti maailmassa joka on sekä kompleksi että muuttuvainen ja joka siksi voidaan nimenomaan evoluution pohjalta olettaa epätodennäköiseksi - on nimen omaan todennäköistä, että evoluutio synnyttää kohtuullisen luotettavia havaintoja ja järkeilyjä. ~ Kuitenkin samalla opimme myös sen, että tosiasiassa havaintomme ovat hyvinkin tarkoituksenmukaisia eivätkä aina oikeaan tulkintaan perustavia (kuten laskuvarjohyppy ja benjihypyt ja niiden pelottavuus osoittavat).

Katsoisin että benjihypyn kaltaiset tilanteet näyttävätkin että meidän havainto+tulkinta+halu -kompleksimme ei ole "täydellinen" siinä muodossa mitä Plantinga esittää vaatimukseksi. Tässä mielessä meillä ei havaintojen pohjalta ole taetta, jolloin Plantinga on väärässä siinä että meillä on tae ; Voimme sanoa että meillä on heuristiikka joka tuottaa pääasiassa oikeita tuloksia, eli haemme nopeasti riittävän hyvää vastausta emmekä työläästi aivan täydellistä vastausta. (Jos havaintomme ja järkemme näyttävät tämän, on asia torjuttavissa vain kiistämällä tae, joka ajaa samaan lopputulokseen!) Tätä kautta voidaan saada jopa ajatuksia siitä että evoluutiohan vaikuttaa lähinnä konkreettisiin luuloihin, ja esimerkiksi abstrakti ja arjesta irrallaan oleva Jumala - joka lähinnä ajaa yhteisöllisyyteen eikä ole harjoittajalleen kalliolta putoamisen tapaan letaalia - on siksi jokin josta voisimme hyvinkin helposti kehittää väärän luulemuksen, johon ei kohdistu karsintaa.

Kuitenkin samalla sama benjihyppytilanne näyttää että mukaudumme ja osaamme ennaltatulkita ja korjailla vääriä tunteitamme järkemme kautta, joka taas viittaa preadaptiiviseen potentiaaliin - joka taas tekee Plantingan evoluutionäkemyksen perustaltaan kyseenalaiseksi ja meillä onkin "riittävässä määrin tae jotta voimme luottaa empiriaan".

Tämän seurauksena on tietysti jotain joka on uskovaiselle irrelevanttia ; He uskovat että Jumala voi antaa takeen, joten heillä ei ole merkitystä siinä että evoluutiokin voi sen tuottaa - todennäköisesti jopa todennäköisimmin tekee niin kuin muuten. Kuitenkin Plantingan ajattelutapa rakentuu sen väitteen ympärille että ateisti-evolutionisti joka kannattaa empiriaa olisi sisäisesti ristiriitainen hahmo. Ja tältä näkemykseltä putoaa selvästi pohja nimenomaan evoluution kautta.

---

1 Eikä ilmeisesti innostusta opetellakaan. Plantingan tavoitteet voidaan nähdä ateismin vastustamisen kautta. On helpohkoa nähdä että hänellä on voimakas taustamotivaatio esittää että ateisti ei voi olla järkevä ihminen ja että ateisti ei voi luottaa tieteeseen. Plantinga on teologi jonka ura keskittyy erilaisten Jumalatodistuksien rakentamiseen, ja tämä uravalinta on varsin konsistentti tämän kanssa. Tämä olisi irrelevanttia, sillä psykologisointi ja ihmisen habitukseen vetoaminen sinällään on ad hominem -argumentaatiota. Kuitenkin yhdistettynä siihen että Plantingan argumenttinsa ytimeen laittama evoluutiokuva on olkiukkomainen peukalosääntö, enemmän mielikuva kuin jokin joka on aidon evoluutioteorian mukainen, ja joka ohittaa pääosan evoluution suorastaan ilmiselvistä edellytyksistä vihjaa siihen että tämä kulma onkin itse asiassa relevantti tilanteen tapahtumisen kannalta.