Abortti ja hyve

Amerikan aborttimuutos on tuonut aborttikysymyksen melko muodikkaaksi. On melko mielenkiintoista huomata, miten keskustelussa nousee esiin heittoja kuten "It is not virtuous to call baby a not-baby and then kill it." ja "Liberals know that the fetus is baby and I am tired to pretend otherwice.".

Asenteesta; Pakotetut määritelmät

Aborttikysymys, noin yleisesti, on sellainen että se on muutoin yksi niistä harvinaisista aiheista joissa arvokonservatiivit ovat vilpittömiä. Usein ei voi olla ajattelematta miten paljon tietoista propagoindia, tahallista omien kantojen piilottelua ja muuta vastaavaa. (Muistatteko ajan kun Jordan Peterson leikki ei-konservatiivia ja ei-kristittyä. Kun hän esimerkiksi Joe Roganin podcastissa luoneensa "kristillisten ateistejen" alakulttuurin. Pepperidge farm muistaa.) Mutta tämä vilpittömyys saattaa olla avaintekijä kun mietitään sitä, miksi näemme tämänlaisia lausumia.

Konservatiivit ovat monesti hyvin yksinkertaisia siinä mielessä, että he elävät hämmentävän vahvasti reifikaatioissa. Kartta ja maasto menevät sekaisin keskenään. Ja siksi heillä sanat eivät ole keksintöjä vaan objektiivinen osa asiaa. Ja he todella, siis todella, uskovat että sikiö on vauva. Ja he eivät pysty käsittämään, että asiasta voi olla erilaisia mielipiteitä. Siksi vastapuoli nähdään vilpillisenä.

Vastaava löytyy tietenkin myös uskonnosta. He näkevät, että ateistit eivät oikeasti ole ateisteja ja tietävät sen. Ja siksi vain vihaavat Jumalaa. On hienoa kun he näin voivat ohittaa argumentaation ja vain määritellä olevansa oikeassa luomalla tämänlaisen nihiloinnin. (Nihilaatiossa kritiikin tai erimielisyyden olemassaolon ennustamalla kiinnitetään huomio argumenttien sijaan siihen että argumenttien olemassaolo on psykologisesti selitetty.) Mikä kertoo siitä miten vaihtoehdoton mutta vilpitön usko Jumalaan heillä on. Uskovainen valehtelee monista asioista mutta vakaumus lienee siis hyvinkin tosi.

Varsinainen ydin; Hyve

Kun kuuntelee aborttia puolustavia argumentteja ja ihmisiä, on melko selvää että tätä kysymystä ei tehdä siitä näkökulmasta että abortti olisi hyve. Siksi virtue -sanan käyttämällä tavallaan implisiittisesti väritetään keskustelukenttä siten että abortin on oltava laillista ja hyväksyttävää jos ja vain jos se on hyveellistä.

Kuitenkin tosimaailmassa me hyväksymme;
1: Neutraaleja ei-hyveellisiä asioita jatkuvasti. Sallimme oman lempivärin valinnan. Sallimme sen että teemme triviaaleja ei-hyveasioita olevia valintoja kaupoissa ja kaduilla. Selvästi asian ei tarvitse olla hyveellistä ollakseen sellaista että sen rajoittaminen on jopa pahuutta.
2: Sallimme pahoja ja haitallisia asioita, kuten tupakointia, jatkuvasti. Koska niissä yleensä vahingoitetaan lähinnä itseä.
3: Ja kun kuuntelee viime vuosien arvokeskustelun sanoja, voi havaita että tosiasiassa moni ihminen on valmis puolustamaan pahoja asioita ja pitävät pahojen asioiden rajoittamista paheellisena. En siis puhu vääristä mielipiteistä enkä edes konservatiiveista ja kristityistä vaikka näiden kutsuminen pahuudeksi ei olisi vastoin syvimpiä mielipiteitäni. Puhun siitä kun kuunnellaan sympaattisesti normaalia arvokonservatiivia joka kertoo että ei ole rasisti vaan joka päinvastoin pitää rasismia pahana, mutta on silti sananvapauden puolesta valmis antamaan natsilippujen liehua kadulla ja jolle natsiaatteen julistaminen on sananvapauden parissa. No. Olenpa itsekin vastustanut natsien lyömisiä vastaavin periaattein. Ja näen että pornografiassa on paljon hyvin ongelmallisia puolia ja näen siksi tarpeen siihen että keskitytään ns. eettiseen pornoon ja työoloihin tässä. Mutta näen silti että Larry Flynt on ollut oikeassa kun on puhunut vapaudesta pornon yhteydessä. Valitsemme usein paheellisen olemassaolon jonkun toisen hyveellisen asian priorisoinnin edestä. Ja selvää on että abortti on myös naisen autonomiaan liittyvä kysymys. Sikiö on naisen kehossa. Enkä ymmärrä miten pitäisi valita edes vain toinen "vauva on ihminen" ja "abortti on naisen kehollista itsemääräämistä". Minulle se liittyy aika selvästi yhteen.

Yhdistäminen;

Olen aborttikysymyksessä hieman ulkopuolinen. Sillä sanotaan näin, en kuulu aborttioikeuden vahvimpiin laventajiin ja puolustajiin. Se on minulle hieman hankala kysymys. Mutta kun olen kuunnellut naisia, abortintehneitä, abortinharkitsijoita ja aborttia kannattavia (joissa on mukana paljon miehiäkin) ja yritän tästä vetää jonkinlaista yhteenvetoa, niin näen että on todella bad faith -argumentaatiota väittää että aborttia tehdään koska se olisi jokin hyve ja että oikeasti abortintekijä tietää olevansa murhaaja jne.

Oikeasti ihmiset eivät kiistä sikiön biologista puolta, vaan eettisen puolen. Kaikki pitävät hedelmöittynyttä munasolua geneettisesti ihmisenä. (Itselleni hedelmöittynyt munasolu ei tosin juurikaan eroa yhden solun kokoisesta syövästä. Molemmissa on samat geenit ja molemmissa on potentiaalia kasvaa hirveäksi tuhoisaksi kudosmöykyksi kuten perussuomalaisten kannattajaksi.) Kaikki pitävät aborttia niinsanotusti vaikeana asiana. En usko että kukaan tekee sitä helposti. Dehumanisointi ja vastustajan psykologian murskaaminen on suhteellisen vahvaa jos uskoo todella tosissaan ne arvokonservatiivien narratiivit jossa abortti on vaan kevyt hauska kondominkäyttöön rinnastuva ehkäisykeino "liberaaleille".

Toisin sanoen; Minulle näyttää että sikiötä ei pidetä kokevana persoonana ja tätä kautta ei "relevantilla kompositiolla ihmisenä" ja silti aborttia pidetään vaikeana. Eipä ole vastaan tullut ihmisiä jotka pitävät aborttia hyveenä. Ja tämä kuvaa tilannetta paljon. Netissä on esimerkiksi pedofiliaa suojelevia järjestöjä, Nambla ja katolinen kirkko. (Anteeksi redundanssini.) Kun elämme todellisuudessa jossa litteän maan kannattajilla on omia alayhteisöjä on oikastaan kummallista miten vähän löytyy ihmisiä joista abortti on hyve. Ja kun tälläiseen viitataan arvokonservatiivien puolella jonain argumenttina niin se kertoo jotain hyvin oleellista heidän todellisuudentajustaan. (He fanittivat Trumpia. Miestä joka pilkkasi naistyöntekijäänsa kahvitytöksi. Mutta kaikki kutsuivat häntä itseään kanapojaksi. Kuudennen päivän Nuggie Massacre muistettakoon aina!)

Jos oikein siristää niin saattaa kenties nähdä ajatuksia joissa abortti on jollain tavalla voimauttavaa. Tämäkään ei ole kovin yleinen kanta, ainakaan ääneenlausuttuna. Voimauttaminen on kuitenkin hyvin eri asia kuin moraalisesti hyväksyttävä. Ja tästä tavallaan saa hyviä esimerkkejä arvokonservatiiveilta. Moni amerikkalainen voimautui Kyle Rittenhousesta. Osalle tässä voimautumisessa sekoittui hyve ja he pitivät Rittenhousea sankarina jonka pitäisi päästä presidentiksi. Mutta suurin osa mielipiteistä, ainakin ääneenlausutuista, korostivat sitä että tapahtuma oli valitettavaa itsepuolustusta. Tekoa pidettiin välttämättömänä pahana ja siitä silti voimauduttiin. Koska hyve ja voimautuminen eivät ole identtinen asia. Samaa voi aistia Floydin kohdalla poliisiväkivallasta. Jopa Donald Trump piti puheessaan poliisien tekoa pahuutena. Mutta silti siitä selvästi myös voimauduttiin. Asian ei selvästi tarvitse olla hyveellinen edes lausujansa itsensä mielestä ilman että se torjuu voimautumista. (Joko näin tai sitten Trumpia pitäisi pitää kauheana valehtelijana. Ja tätähän me emme voi sietää koska Trumpia ei saa mustamaalata koska valkoista miestä ei kuunnella muuten.)

Heinzin dilemma ; moraalinen hierarkia ja sinisilmäisyyden karsiutuminen

Monesti kun esitetään eettisiä tai moraalisia ajatuskokeita, keskitytään vastaukseen. Ja tavallisesti kun ihminen kysyy kysymyksiä, ollaan hyvinkin johtopäätöskeskeisiä. Vastausta arvioidaan sen mukaan kumman lopputuloksen valitsee. Siksi onkin hyvä tarkastella Kohlbergin luomaa Heinzin dilemmaa.

Heinzin vaimo on kuolemansairas, mutta hänen sairauteensa on olemassa lääke. Apteekkari on kuitenkin ylihinnoitellut sen, joten Heinzilla ei ole varaa ostaa lääkettä. Pitäisikö Heinzin pelastaa vaimonsa henki varastamalla lääke?

Tämä dilemma on filosofisesti aika tärkeä. Siihen liittyen filosofisessa aikakauslehdessä Niin&Näissä oli jopa pieni Arttu Laitisen essee. Joka taas on sidottu vuoden 2019 reaalikokeen kysymykseen. Siinä Heinzin dilemmaa esitetään tavalla jossa yksi tärkeä alkuun otettava huomautus on se, että kun Heinzin dilemmaan vastataan, on vastauksessa helposti erotettavissa toisistaan hyve-eettiset ja seurauseettiset vastaukset ; Karkeasti ottaen hyve-etiikka kieltää varastamisen ja seurausetiikka taas katsoo säästyneitä elämiä. Toki esiin tulee myös kysymyksen dilemmaluonne.

Kiehtovaa on että esimerkiksi perinteisessä kristinuskossa on haasteellinen koska kymmenen käskyä kieltävät varastamisen ja tappamisen ja on mietittävä onko lääkkeen hankkimatta jättäminen jokin josta voidaan olla vastuussa jollain tavalla. Itse heittäisin että jos ei ole, niin kymmenen käskyä antaa dilemmaan vastauksen.

Tässä kiinnostavaa oli se, että Heinzin dilemmaa ei ole tehty johtopäätös edellä Kohlberg loi kysymyksen nimenomaan siinä hengessä että se on oikea dilemma. Ja häntä kiinnosti enemmänkin se, millä tavalla ihmiset generoivat vastauksen. Hän loi tästä sitten psykologisen kypsyysmittarin. Joka on psykologisesti varsin kyseenalainen. Mutta on silti hyvin kiinnostavaa katsoa sitä miten huomio siirtyy metodiin.

Esikonventionaalinen taso
1. Heteronominen moraali
2. Oman edun ja reilun vaihdon moraali

Konventionaalinen taso
3. Hyvien ihmissuhteiden moraali
4. Sosiaalisen järjestelmän ja omantunnon moraali

Postkonventionaalinen tai periaatteiden taso
5. Yhteiskuntasopimuksen tai yksilön oikeuksien moraali”

Heinzin idea oli että moraalikehityksen ensimmäisessä vaiheessa, esikonventionaalisella tasolla, asioita katsotaan omasta perspektiivistä. Silloin vastaukset dilemmaan ovat muotoa ”varastamisesta rangaistaan, se ei kannata” tai ”saa varastaa, koska vaimo on Heinzille tärkeä”.

Konventionaalisella tasolla taas voidaan puhua sosiaalisemmasta moraalista jossa keskitytään sopimisiin. Tällöin vastaukset ovat sellaisia, että ne voivat esittää ett ”varastaminen on epärehellistä ja vastoin lakia – mitä siitä tulisi, jos kaikki alkaisivat varastaa, mitä haluavat” tai ”Heinzin velvollisuus on pitää huolta vaimostaan”.

Postkonventionaalisella tasolla taas perustana on yhteiskuntasopimus ja yksilön jakamattomat oikeudet. Näistä periaatteista johdetaan muut säännöt. Tällöin vastaus saattaa olla muotoa ”ihmishenki on arvokkaampi asia kuin omistusoikeus” tai ”Vaimo ja kaikki muut ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Jos vaimon vuoksi saa varastaa, saa kaikkien muidenkin vuoksi. Olisi siis pysyvä velvollisuus varastaa, mikä on aivan mieletöntä.”

Mitä tämä oli?

Kohlberg sitoi tämän kehitystasoihin jotka ovat deskriptiivisen ja eettisen välimaastossa: Toisaalta hän sanoi että aluksi lapset ovat itsekkäitä ja kasvavat kokemuksesta korkeammille tasoille ja miten oikein kukaan alle kolmekymppinen ei yltänyt korkeimmalle tasolle. Ja naiset taas nousivat sosiaaliselle tasolle nopeasti mutta vain harva heistä nousee kaikista korkeimmalle tasolle. Joka sitten on jonkinlainen ihanne ja parasta moraalisuuden tapaa.

Kohlbergin näkemys on kiinnostava koska se on strukturalismia. Strukturalismi katsoo merkitysten olevan sosiaalisesti tai kulttuurisesti rakennettuja tuotteita. Ja siksi osa näkee tämän postmodernina. Toisaalta siinä on sellainen moralistinen sabluuna joka vaikuttaa viehättävän erityisesti tiettyä konservatiivista siipeä. Erityisesti jos se kuvataan eettisenä hierarkiana. On syytä muistaa että oikeisto ja konservatiivius on aika lujasti sitonut filosofiaansa luonnollisiin hierarkioihin. Siksi heille on luontevaa ajatella hierarkisuus on loistavaa kun kuvataan moraalia ja samalla psykologisuus luonnollistaa tämän ajatuksen.

Toinen konservatiiveihin liittyvä asia on se, että konservatiiveilla tässä Kohlbergin kohdalla on vastaan tullut tilanne, missä he itse asiassa unohtavat että Kohlbergin mittarissa ei voita ”tietyillä oikeilla johtopäätöksillä”. Siinä usein mietitään johtopäätöstasolla niin että ne jotka päätyvät konservatiivisiin arvioihin tulkitaan tuottaneen vastauksensa tietyllä korkeammalla tavalla ja jos liberaaleja niin matalammalla tavalla. Eli selitetään miten konservatiivi voi käyttää korkealla tasolla olevaa perustelua ja liberaali voi käyttää matalalla tasolla olevaa selitystä omaan johtopäätökseen. Mikä on tietenkin aina tehtävissä, koska kuten huomata saattaa, tietty johtopäätös voidaan aina generoida jotenkin. Väitetään vain että vastapuolen argumentisto lopputulokseen on tietty ja puolellasi olevien vastaukset haetaan toisesta kerroksesta. Kyseessä on retorinen temppu.

Kohlbergin kuvauksissa erikoista on miten niin harvaa nähdään korkeimmalle portaalle ja miten naiset pärjäävät huonommin kuin miehet. Mutta sitten kun aiheesta on tehty suomalaisissa tutkimuksissa ei ole havaittu eroja miesten ja naisten sijoituksissa. Sen sijaan eroja on havaittu eroja sen mukaan, kuinka tottuneita tutkittavat ovat käsittelemään moraaliongelmia tai kuinka paljon he ovat tottuneet tai joutuneet perustelemaan arvovalintojaan. Itse olen halutessani helposti kyennyt yltämään Kohlbergin korkeimmalle tasolle viimeistään teini-ikäisenä. En siksi että olsiin erityisen kypsä vaan koska olen erityisen abstraktiokeskeinen haihattelija ja minun on lapsuuskotonani annettu sellainen myös olla. Tämä tietenkin muuttaa ”luonnollista hierarkiaa” joksikin astetta muuksi.

Minusta on kiinnostavaa katsoa dilemmaa filosofisesti. Ja tässä Arttu Laitinen tuo esiin mielenkiintoisen asian. Kun tavallisesti dilemmoja voidaan nähdä jonain jotka tuovat lisää informaatiota kuvioon ja luovat siksi jännitteitä. Dilemmojen generoiminenhan onkin tavallaan siitä helppopa että sen kun vaan ottaa ideaaleja ja paiskaa ne vastakkain. Immanuel Kant esimerkiksi loi tunnetun ajatuskokeen jossa käsitellään sitä saako murhaajalle kertoa ystävän olinpaikan vai pitääkö murhaajalle valehdella. Dilemmoissa onkin usein realismin makua siinä mielessä että maailma muuttuu usein harmaasävyisemmäksi. Tai kahtiajaetummaksi. Kun tärkeänä pidetyt asiat eivät voikaan molemmat toteutua samanaikaisesti.

Mutta dilemmojen ongelma voi olla myös liika yksinkertaistaminen. Itse asiassa Kohlbergin teorian kritiikki keskittyykin hyvin suuresti siihen, miten toisaalta hän mielellään torjui itselleen epämieluisat tulokset perusteluissaan ja toisaalta miten moni älykäs ja käytännönläheinen ihminen voi nähdä tilanteet liikaakin typistävinä. Esimerkiksi osamaksu- tai muut järjestelmät voisivat olla keino lääke-esimerkissä.

Laitinen kuvaakin tämäntapaista tilannetta filosofisesta näkökulmasta siten, että hän kuvaa tilannetta jossa utilitarismi antaisi aivan erilaisia tuloksia riippuen siitä kuinka paljon lääkettä on olemassa. Jos lääkettä on yllin kyllin varastaminen on paljon perustellumpaa. Mutta jos lääkettä on vähän tai se on rajallista koska kysyntää on paljon on huomioitava että Heinzin vaimon ottama lääke voisi olla toisaalla pelastamassa jotakuta muuta ja tämän elämää. Ja tämä taas voisi kenties olla maksukykyinen. Siksi lisäinformaatio ja lisämuuttujat saattavatkin ratkaista dilemman.

Tämänlainen pohdinta on erityisen hauskaa ja helppoa jos se on vain abstraktio. Mutta näin korona-aikaan tämä ei tietenkään juuri koskaan ole. Kohlbergia onkin jopa kritisoitu siitä, että kenties siinä ei huomioida maailmaa jossa eletään. Moraalia voi olla vaikeaa saavuttaa ihan siksi että vain osa voi olla varakkaasti irrallinen vailla tarvetta esimerkiksi liata käsiään moraalisesti ongelmallisissa asioissa.  Siinä missä liian pienen abstraktin moraalifilosofioinnin riskinä on tehdä ihmisistä infantiileja kidulteja jotka näkevät kaiken oman napansa kautta on liiallisen filosofisuuden riskinä synnyttää tekoaikuisia teokraatteja, joiden mielipiteet ovat jonkinlaisia Objektiivisia Totuuksia, ikuisia muuttumattomia. Ääripäissä on joka paikkaan näkemyksineen rynnistävä öyhöttäjä yhdessä ja päsmäröivä teokraatti toisessa päässä.

Ja näin Korona-aikaan tilanne on tietenkin aika konkreettinen. On hieman eri asia miettiä turvassa kotonaan Heinzin dilemmaa. Mutta jos sinun oma puolisosi on kuolemassa ja tarvitset lääkettä niin taatusti siinä vaiheessa ei mennä mihinkään platonis-filosofiseen pilvimaailmaan. Ja kun tilanteessa on kerran oikeasti ollut on sieltä varmasti vaikeaa tulla pois.

Viittaukset:
Arttu Laitinen, ”Filosofian reaalikoe, syksy 2019 ; Kysymys 5, Moraalinendilemma (20 p.)” 
Miina ja Ville, ”Kohlbergin moraalikehityksen teoria” 
Renessanssimies, ”Ylimääräinen vastaus väärään kysymykseen” 
Sami Eerola, ”Oikeistolaisuuden ideologiset juuret” 
Raivon Ensyklopedia, ”Martin Shkreli” 
Some More News, ”The Dystopian Reality Of All Those "Inspirational" Stories” 

Tarinoiden lonkerot ; eli Mitä yhteistä on Tapio Puolimatkalla, Milo Yiannopouloksella ja Jordan Petersonilla?

Oletteko koskaan miettineet miltä näyttää liberaalien vapaa ajatusten markkina. Siis sellainen paikka jossa mikään ei pakota jotain ideaa pysymään pystyssä vaan niiden on tultava toimeen omalla vahvuudellaan. Tämänlainen paikka ei nojaisi auktoriteettiin tai perinteisiin. Monista tämä on ihanteellinen paikka. Dialogisessa pluralismissa jopa ajatellaan, erilaiset maailmankatsomukset, todellisuus- ja tietokäsitykset kilpailevat toistensa kanssa ja kilpailevien tutkimusohjelmien paremmuus selviää tätä kautta. Millsin filosofiassa on ajatus että sananvapautta tarvitaan tämänlaatuisessa paikassa jopa sen vuoksi, että se palvelee totuutta.

Vanhassa perinteisessä valistuksessa vapaa ajattelu on totuuden väline ja se vaatiikin jotain tämänlaista yhteyttä. Mutta sitten kun katsotaan miten maailma menee niin voimme löytää paikkoja jotka ovat lähes maksimaalisen kontrolloimattomia. Ja kun katsomme näitä voimme huomata että paikat joissa sananvapaus on kaikista rajoittamattominta syntyy erikoinen juttu. Kun katsomme sensuroimattomimpia paikkoja päädymme jonnekin ylilautaan ja muihin lautakulttuureihin. Niissä ei ole sensuuria ja jokainen idea leviää vain omalla voimallaan ja ansioillaan tai unohtuu.

Ja kun katsomme näitä paikkoja niin niitä yhdistää se, että ne ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin tieteellisen syvän ajattelun huipentumia. Totuudellisin ja parhaiten perusteltu ei leviä. Sen sijaan meemit leviävät jos ne ovat cringejä. Samanaikaisesti kun katsotaan tiedettä niin arvostetuimmissa tiedelehdissä tuppaa olemaan kaikista tiukin vertaisarviointi aka standardit jonka alittavia ei päästetä edes luettavaksi ja arvioitavaksi. Jotain jota joka ikinen pseudotiede ikinä sanoo sensuuriksi. Tajuten jotain. Jokainen standardi on rajoittava. Jos meillä on kaikkia ajatuksia niin vain osa niistä on esimerkiksi loogisia. Joten logiikan vaatiminen on tavallaan sensuuria. On kiehtovaa miten ideoiden vapaa markkina ei kuitenkaan vastaa valistusihannetta. Siellä kyky tahalliseen väärinymmärtämiseen on siis ilmeisimmin ehtymätön luonnonvara. Väärinymmärtäjät puolustavat tuskin mitään asiaa yhtä kiivaasti ja sitkeästi, kuin tekemäänsä väärää tulkintaa.

Huumorissa hienostuneempi huumori korvautuu helposti. Oikeastaan ainoa sallittu huumorin laji on se vihollisen pilkkaaminen, jota he itse harjoittavat. Ad hominem yhdistettynä laajaan sanavarastoon jolla muotoilla sitä on se jolla pärjää. Ja jos laajaa sanavarastoa ei ole niin miltei yhtä hyvään pääsee jos yhdistää ad hominemia vakiintuneisiin ideologista puolenottoa alleviivaaviin pilkkanimityksiin. Tämäntyylinen on pakottanut minut ottamaan käyttöön sanan "jauhotus" teknisenä terminä. "Sargon of Akkad" eli Carl Benjamin on kanssa hyvä esimerkki. Hän oli vaalikampanjassaan kertomassa vitsiä siitä miten ei harrastaisi seksiä naispuolisen poliitikon kanssa. Ja kun häntä pyydettiin täsmentämään vastaus oli että "se oli vitsi, sinun kustannuksellasi". Myöhemminhän hän täsmensi että ehkä hän harrastaisikin seksiä tämän poliitikon kanssa mutta tämä vaatisi aika paljon viinaa ja pitää miettiä voiko niin paljoa olla olemassa. Hauskointa on että vitsinkertoja luulee että vitsi on osunut ja uponnut kun ei koira muuten älähdä. Siksi sen seksinharrastuspohtimisen poliittisessa kontekstissa täytyi olla osuva vitsi. Mitä enemmän sitä sanoo asiattomaksi sitä varmemmin se ei ollut sitä. Lisäksi tässä usein vaihdetaan aihetta eli aletaan puhumaan sananvapaudesta. Eli keskustelu siirretään syrjään siitä onko vitsi hauska tai oivaltava ja siirrytään siihen että mistä tahansa aiheesta voi vitsailla. Mikä kertoo siitä että tässä poliittisen epäkorrektissa vapaudessa vaaditaan osallistumispalkintoja. Vitsin pitää olla hyvä ja sitä ei saa moittia vaan siksi että sen vitsin saa sanoa ääneen.

Samalla huomaamme että ylilaudoissa itse asiassa tapahtuu helposti keskustelun syvä degneroituminen. Ja tämä itse asiassa muistuttaa siitä miksi yhteiskuntatieteissä on usein peloteltu anarkiasta. Esimerkiksi Thomas Hobbesin Leviathanissa ollaan varsin tiukasti selittämässä kuninkaanvallasta koska hänelle maksimaalisen vapaa ja rajoittamaton luonnontila ei ole totuutta ja laatua ja sitä että parhaat menestyvät vaan se on nimenomaan vain kaaosta. Hänestä vallitsevaa vahvimman oikeutta tuli hallita ja ohjata valistuneen yksinvaltiaan johtamalla väkivaltakoneistolla.

Tämä on itse asiassa hyvin tärkeä asia siinä mielessä että liberalismin vapaiden ajatusten markkina nojaa tavallaan optimistiseen ihmiskuvaan. Poliittinen epäkorrektius voi palvella totuutta jos ihmiset ovat fiksuja ja asiallisia. Tässä mielessä poliittista epäkorrektiutta ja totuutta samanaikaisesti kannattavan tulee tavallaan olla sellainen jota moni – esimerkiksi minä – kutsuisin sinisilmäiseksi. Ja itse asiassa jos asiaan liittää vielä massat eli ryhtyy demokraattiseksi – tai jopa populistiseksi – niin silloin taakse nousee ajatus jossa ”kansa tietää” ja tällöin massasta tulee olla hyvinkin optimistinen kuva. Demokratiassa massojen viisaus on parempaa kuin viisaan yksilön ja populismissa kansa on niin hyvä ett hoitaa asiansa parhain päin pahaa eliittiä vastaan.

Tosin siis kun nykyaikaa katsoo niin usein poliittisesti epäkorrektit ovat niitä joilla on kyyninen ihmiskuva kun taas suvaitsevaiset tahot ovat usein vaatimassa poliittista korrektiutta ja rauhan konteksteja. Mikä tavallaan kertoo siitä miten jännittävästi ja syvällisesti ihmiset tavallaan eivät ole maailmassa välttämässä kaksoisstandardeja ja sisäistä koherenssia.

Mutta jos otamme nykynetin kulttuurin niin voimme huomata siellä erikoisia asioita. Ja se on se, että traditionalismi näyttää valtaavan alaa alueilta joiden ytimessä on sananvapauden korostaminen, jopa ylikorostaminen. Laudoilla suositut alt-rightiläiset ja monet muut toimijat näyttävät kovasti olevan jossain määrin traditionalismin perään. Tätä voisi kutsua jopa ”internetajan hengeksi”. Lauta-ajankulun henki on yhdistelmä jossa korostuu traditionalismi

Sanotaan näin, että jos otamme vaikkapa Tapio Puolimatkan tittelin, niin voimme huomata että hän on kasvatuksen teorian ja tradition professori. Tradition kohdalla vastaan tulee kyllä vahvasti sellaisia sävyjä joita voi saada jos katsoo vaikkapa Yhdistyneiden Arabiemiraattejen kulttuuria. Siellä on esimerkiksi shariapankkeja, virallisesti niitä nimitetään tietääkseni islamilaiseksi pankkijärjestelmäksi. Tätä ja sen kaltaista voi odottaa uskonnollisilta tyypeiltä. Samanaikaisesti hän kuitenkin kannattaa dialogista pluralismia, joka on nimenomaan jotain joka hyppää kohti ajatusten vapaita markkinoita.

Samoin jos mietimme Milo Yliannopoulosta niin hän on kannattanut äärimmäistä poliittista epäkorrektiutta. Mutta samanaikaisesti hän on korostanut saaneensa paljon vaikutteita Julius Evolalta joka on traditionalisti. Muutenkin kun katsoo alt-right -skeneä tai skenestöä – kyseessähän on löyhä ja epäorganisoitunut meteliverkosto jota yhdistää lähinnä yhteinen vihollinen – niin sen taakse on aika helppoa sovittaa Julius Evolaa. Pahat kielet voisivat tästä luoda salaliittoteorian siitä miten poliittinen epäkorrektius on vain keino käyttää liberalismia ja demokratiaa hyväkseen. Eli liberalismin ja valistuksen hengessä kaikkia tulisi kuunnella ja tätä käytettäisiin sitten liberalismin ja demokratian tuhoamiseen. Toisin sanoen liberalismin vapaan ajattelun sisällä olisi nihilismin ja anarkismin siemen joka synnyttäisi luonnontilan. Ja tässä kaikki eivät pärjää. Mutta se joka pärjää ei ole laatu, tiede ja totuus vaan raaka voima. Totalitaristiset kulttuurit voisivat toki käyttää tätä hyväkseen juuri näin. Joku voisi jopa sanoa että tämä on tahallista.

Minä en. Itselläni on vähän sellainen ajatus että kokonaisuus on liian ”orgaaninen”. Esimerkiksi on aika selvää että suuret valtakeskittymät kuten Trump ovat enemmän nousseet järjestelmästä kuin luoneet sen. Aina ei pidä selittää intentioilla ja pahuudella sitä minkä voi selittää puhtaalla massojen tyhmyydellä. Samoin tahdon tietysti täsmentää, että oikeasti jos ajatellaan ajatusten vapaita markkinoita niin liberalismin avoin yhteiskunta usein itse asiassa pitää sisällään oikeutetun väkivallan siemenen. Esimerkiksi Karl Popperin avoin yhteiskunta ja sen viholliset kuvaa suvaitsevaisuusparadoksiksi kutsuttua tilannetta. Joka siis hänen mielestään ei ole ristiriita vaan paradoksi. Eli jos tavoitellaan vapautta täytyy torjua ne jotka yrittävät tuhota vapautta. Koska jos näin tapahtuu niin sitten vapautta ei ole yhtään. Tämä todistaa että liberalismi ei yleensä ole läpeensä naivia ja sinisilmäistä. Popperin maailmassa selvästi haetaan enemmän käytännössä suurinta määrää vapautta eikä maksimaalista ja absoluuttista vapautta. Tässä mielessä se maistuu tavalliselle ihmiselle lähemmäs pragmaattiselta eikä puhtaan abstraktin idealistiselta.

Mutta oikeastaan asia alkaa saamaan selkeyttä jos mietimme Julius Evolaa. Hän on hyvin hämmentävä ajattelija sillä hän ei ole kovin relevantti, hyvä tai muutenkaan onnistunut ajattelija. Hän kuitenkin viehättää lautakulttuurissa.

Evolalla on jotain ajatuksia jotka voivat vaikuttaa jopa monikultturistisen suvaitsevaisilta. Kunnes ne eivät ole. Evolan ajattelussa on kyseessä traditionalismi. Ja sen takana taas on minusta ihan järkeenkäypäkin idea siitä että kulttuurit ovat fiksuja. Eli kun on optimistinen ihmiskuva siinä mielessä että ajatellaan että ihmiset ovat aina olleet fiksuja voidaan ajatella että jokaisessa kulttuurissa on jotain hyviä ajatuksia jotka toimivat.

Mutta asia ei jää tähän. Jos konservativismi muuttaa tämän idean siihen että ei pidä rikkoa jotain joka ei ole rikki, ja pyrkivät tutuuden säilyttämiseen, on traditionalismissa mukana annos nostalgiointia. Siinä pitäisi palata juurille ja puhdistaa kulttuuria muutoksista ja mutaatioista. ; Toisin sanoen jokaisessa kulttuurissa on totuuden siemen. Mutta jos liberaali kehittää ja hioo eteenpäin – mahdollisesti hylkääkin vahoja ennen suosittuja osiakin kuin tiedemaailma flogistonteorian – on traditionalismissa enemmänkin halu mennä taaksepäin, alkuun. Tästä synty nostalgiaa aikaan jota ei ole elänyt ja jota ei usein ole edes koskaan kuvitellunmutoisena ollut olemassakaan. Tämä taantumus on tietenkin suosittu twisti heille jotka ovat pettyneet nykyaikaan. Eli on asioita joista he eivät pidä ja he kutsuvat tätä yhteiskunnan rikkimenemisenä. Homoseksuaalit ovat omasta mielestä iljettäviä ja sitten he pääsevät naimisiin. Yhteiskunta on rikki! Samanaikaisesti jos hänen kanssaan erimielisiä ärsyttää jokin asia niin heidän pitäisi olla hiljaa koska he yrittävät korjata jotain joka ei ole rikki. Vaikka tavallaan se tyytymättömyys kyllä johtuu jostain epätäydellisyydestä.

Tässä kiinnostavaa on se, että Alt Right ja evola ovat tavallaan tilanteessa jossa historialla on erityinen rooli. Traditionalismin koko ydinidea on se, että kun kulttuuria puhdistetaan, niin siitä saadaan arvoneutraalia ja järkevää eikä tunteilua siten että esitetään että ei välitetä mikä on vallitseva tila. Vaan Evolan ideana on juuri se, että kun puhdistetaan kulttuuria ja selvitetään alkuperää ja puhdistetaan kohti sitä, saadaan takaisin kulta-aika. Toisin sanoen menneisyys on mittari joka oikeuttaa tulevat yhteiskuntajärjestykset. Ja tästä päästään siihen, että jos aiotaan palata takaisinpäin täytyy olla jonkinlainen kriteeristö jotta voidaan mahdollisimman tarkasti tutkia historiaa.

Mutta kun sitten katsotaan Evolaa – ja suoraan sanoen myös tahoja jotka tykkäävät Evolasta – niin tosiasiassa esiin nouseekin twisti. Kun Evola miettii miten tunnistetaan mitkä ovat autenttisia traditioita – siis traditioita - joita ei olla sössätty jollain kulttuurisella rikastuksella – niin arvojen täytyy sopia kulttuuriimme ja arvoihin joita nyt on. Toisin sanoen se outo ongelma – eli se, että vaikka filosofisesti traditionalistin ja konservatiivin erot ovat aika suuria, näiden kannattajien erottaminen toisistaan nykyaikana on vaikeaa jopa konservatiiveille ja traditionalisteille. Tästä syntyy laaja kehäpäätelmäasenne jossa Evola oikeuttaa tulevaisuutta traditiolla ja kun hän valitsee mitkä traditiot ovat aitoja hän valikoi niitä niiden arvojen perusteella jotka hänellä on sillä hetkellä. Ja menneisyyden traditio sitten oikeuttaa sekä tulevaisuuden että nykyhetken mielipiteen. Tämä on varsin kehäistä päättelyä. Mutta jos asiaa ei pysähdy katsomaan argumenttirakenteiden kanssa, syntyy salaliittoteorioille tyypillinen rakennelma jossa ”kaikki viittaa toisiinsa ja missään ei ole ristiriitaa”: Kas kun yhteenkietoutuminen ja ristiriidattomuushan on kehäpäätelmän perusolemuksessa.

Tässä kulmassa ei tavallaan ole ihme, että alt-right tykkää myös Jordan Petersonista. Sillä Petersonissa suosituinta ei ole itse asiassa hänen kliininen psykologiansa vaan arkkityyppiajattelunsa. Jungilainen psykologia ei ole kovin empiiristä mutta sillä ei ole väliä koska sillä pääsee valikoimaan mitkä tarinat ovat soveliaita ja mitkä eivät. Petersonin seuraaja voi hymähdellä hyväksyvästi että Frozen on propagandaaj a siksi objektiivisesti alempaa taidetta kun taas perinteisiä kristillisiä arvoja tukeva ”Pieni merenneito” on sitten arkkityyppistä korkeakulttuuria. Tajuamatta että kristillinen sensuurimoralismi on tehnyt täsmälleen samaa paheksuntaa. Ja että esimerkiksi feministit saattavat paheksua moralismia siten että pieni merenneito sisältää suutelukohtauksia joissa Arielilta ei pyydetä suostumusta ja he nauttivat Frozenin vahvoista naishahmoista. Ja Petersonilainen arkkityypistäminen on tavallaan vaan valtaa kohden näiden ihmisten kokemusta. Olemme oikeasti päässeet aikaan jolloin alt-right -kulmassa elokuvamakuakin koskevat oikeat mielipiteet joissa ei ole makuasioita.

Jordan Petersonin arkkityyppi on mainio traditionalistiseen maailmankuvaan ympättäväksi vaikka Peterson itse ei tietääkseni ole traditionalisti sanan oikein missään järkevässä mielessä. Mutta kysymys ei tavallaan ole traditionalismista vaan ajan hengestä.

"Klassinen kristinusko" Päivi Räsästen ja muiden suusta luo vivahduksen sivistyksestä. Mutta on traditionalismia vähän kuten Julius Evolan ajatukset. Ei ihme että on jotain Puolimatkoja jotka haluaa olla "tradition professoreja” koska tässä keskiössä on se,kenen tarinaa luetaan (kristittyjen) ja kuka pääsee valitsemaan kenen historia merkitsee (kristittyjen) ja miten se luetaan (kristillisestä näkökulmasta) ja mikä maailmankuva tarjoaa mittarin sille mikä ylipäätään on onnistuminen (kristillinen). Minusta kiinnostavaa on että Puolimatkan kytkökset kreationismiin voivat olla kätevä. Sillä kreationistit ovat oikeasti korostaneet että tiedettä on kahdenlaista. Kokeellista tiedettä ja alkuperätiedettä. Eli on suoraa empiiristä tiedettä johon he laskevat teknologian jne. Kun taas menneisyyttä tutkivat tieteet, olipa kyseessä astronomia, evoluutioteoria, laattatektoniikka tai kreationismi, on se tulkinnanvaraisempaa.

Ja tätä tarvitaan jotta he voivat nostaa esiin sanan ”maailmankuva”. Sillä että menneisyydessä on tulkinnanvaraisuutta antaa heille ikään kuin tekosyyn avata portit läpiauki relativismille tunnustamatta että se on relativismia. Kriteerit eivät saa olla tiukkoja koska koko juttu on tulkintaa. Ja samanaikaisesti koko kreationismi itse asettautuu nimenomaan alkuperäistieteeksi.

Olen joskus aikanaan selittänyt esimerkiksi evoluutiosivuilleni miksi näen että tämä tieteenlajien ajoitus on hoopo. Ehkä helpoin ja selvin on se, että jos puhumme teknologiasta niin historiatiedejaottelu ei osaa selittää että putoaako pallo huomenna maahan gravitaation vaikutuksesta ja toimiiko kellosi huomenna. Ja jos annetaan lupa laajentaa lakeja sellaisenaan huomiseen niin se sama toimii eiliseenkin. Ja tämä avaa porttikongit esimerkiksi sille, että maiden liikkeitä mittaavat tutkimukset nykyajassa laajenevatkin induktioiden kautta laattatektonikaksi ja selkeää eroa kokeellisen ja alkuperätieteen välillä ei ole.

Mutta tämän vlogauksen kannalta tärkeää on vain todeta, että he uskovat tähän kahtiajakoon. Ohessa kreationistinen flaijeri tämän vuoden kirjastokeikaukseltaan.

Mutta tärkeää on että historiasta ei haluta objektiivista vaan tarinallista. Kulttuuri on keskiössä. Siksi evoluutioteoriasta kertova saattaa kuulla ”vastustavansa länttä” ja olevansa ”evopunikki”. Helvetin absurdia mutta ymmärrettävää. Tarinanvalitsijoiden keskeisyys tuntuu olevan nykyään "se juttu". (Esim Jordan Peterson luokittelee tarinat siten että mitkä ovat ja eivät ole "arkkityyppisiä". Ja feministinen Frozen ei siksi ole kulttuuria vaan ideologiaa kun taas kaikki mikä rapsuttaa hänen omaa maailmankuvaa on symbolisesti todempaa kuin tosi.) ; Ei ihme että alt-right tykkää Petersonista ja monet sen keskeiset toimijat on viitanneet Evolaan tärkeänä ajattelijana. (Ei tosin Peterson.) Ja Puolimatka ei tiettävästi kannata Evolaa eikä Petersonia. Mutta hänelläkin on alussa mainitsemani erikoinen vapaan sanan ja tradition kombinaatio.

Näkisin että tämän takana on tavallaan se, että tiede on vaikeaa ja tarinat ovat helppoja. Ei ole sattuma että lapsille kerrotaan satuja joissa on opetuksia. Traditionalismi on vain tämän siirtämistä kaunokirjallisuuteen ja sitten meillä on Evola. Ja kun tämä pistetään ylilautaan alkaa memeily. Ja meno on siinä vaiheessa sellaista että Hobbesia hirvittäisi. Jos hän siis vielä eläisi.

Kun sanoin aluksi että intentioita ei aina pidä käyttää jos voi asioita selittää tyhmyydellä niin oikeasti kenties tässä pitää korostaa että salaliittoteorioiden sijaan täytyy vaan tunnustaa että ihmiset eivät ole luonnostaan ja harjoittelematta hyviä järjessä, logiikassa ja tieteessä. Mutta olemme hypersosiaalinen eläin jonka tärkein oppimiskeino pitkään ovat olleet tarinat. Tarinat eivät ole tiedettä ja logiikkaa. Mutta en kutsuisi niitä kuitenkaan ihan tyhmyydeksikään.

---

Viitteet:
John Stuart Mill, ”On Liberty” (1859)
SciManDan, ”Freshly Brewed Comments!!”
Ryan Harrington, ”Right-wing thinker is getting recognized more and more, I notice”
Creationist Cat, ”Sargon of Akkad: This Life In Stupid”
Independent, ”Ukip candidate who repeatedly joked about raping Labour MP has YouTube account stripped of ability to earn money”
Allum Bokhari & Milo Yiannopoulos, “An Establishment Conservatives Guide to the Alt-Right” (2016)
Thomas Hobbes, ”Leviathan or The Matter, Forme and Power of a Common-Wealth Ecclesiasticall and Civil” (1651) [suom. ”Leviathan”]
Karl Popper, ”The Open Society and its Enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Julius Evola, ”Rivolta contro il mondo moderno” (1945) ”Revolt against the modern world”
Philosophy Tube, ”Steve Bannon” 
Lorkappo, ”Jordan Peterson - "Frozen is Propaganda"” 
Kupuramiekka, ”Vitsin anatomia ; Eli miten "naturalismi" ymmärretään väärin”
Kupuramiekka, ”Mennyt vs. Historia” 

Biljoonia; Tragedia horisontissa

Olen bingekatsellut "Billions" -sarjaa. Se on hienosti tehty talouselämään sijoittuva sarja, jossa joustamaton Chuck Rhoades yrittää saada tuomiolle hedgerahastoilla omaisuutta tuottaneen äärimmäisen vapaamielisesti ja avomielisesti toimivan Bobby Axelrodin. Molempien taakse on saatu heijastettua suuria ideaaleja ja mahtipontisia teemoja yhteiskunnasta ja reiluudesta. Lisäksi kysymys on mahdista ja sen eri muodoista. Ja siitä onko mahti samaa kuin oikeus.

Ensimmäinen ja usein suosimani tapa olisikin katsoa näitä teemoja. Mutta oikeastaan tässä on kyse enemmästä. Sillä omalla tavallaan katsotusti sekä Rhoades että Axelrod ovat kahta asiaa. He ovat äärimmäisen samastuttavia antisankareita. Sarja on uskottava ja aidontuntuinen siitä huolimatta, että se tapahtuu vain sellaisissa konteksteissa, jotka ovat tyystin normaalin ihmisen oman kokemusmaailman ulkopuolella.

Mutta kenties toinen tie onkin parempi. Billions on äärimmäisen nykyaikainen sarja. Ja siinä on vastakkain kaksi voimaa. Mutta nämä eivät ole hyvä ja paha. Kaikessa on kysymys perspektiivistä. Joku voisi pitää tämänlaista kamppailua relativistisoituneena. Mutta oikeastaan se on vain kyynistynyttä. Ja näiden kahden välillä on ero.

Eroa voi olla vaikeaa huomata.

Tässä epäonnistumisesta voidaan ottaa monenlaisia esimerkkejä. Ehkä tavanomaisin on ottaa perinteinen kristillinen kasvatusnäkökulma ja sen konkreettisin ilmentymä, mediaa sensuroiva huolestunut äiti. Jos näitä moraalipaniikkeja katsoo, siis niiden absurdiuden ulkopuolelta, niin niissä on yleensä ongelmana se, että niissä pahuuden paikallaolo nähdään samaksi, kuin pahuuden hyväksyntä. Siksi vaaditaan hyveellisiä sankareita jotka eivät ole kovinkaan kompleksisia. Moralismi näyttääkin tuottavan pinnallisia hahmoja. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten naissankareita haluavat tahot nykyään haluavat erilaisia mary sue -hahmoja. Kysymys ei siis ole pelkästään ideologiasta ja niiden välisestä taistelusta. Oikeastaan paras ilmentymä siitä että feminismissä ei ole kysymys relativismista on siinä että he haluavat näitä mary sue -hahmoja joissa ei ole särmää.

Toinen näkökulma korostaa tätä epäonnistumista on se, miten kävin aikanani kiivan debatin kristityn kanssa joka oli vahvasti sitä mieltä että antisankarit ovat median keino tuhota kristilliset arvot. Hän näki että antisankarit ajavat suoraa pahuutta ja pahuudelle pikkusormen antamista. Kyseessä ei siis ollut relativismin tekemä arvojen kadottaminen vaan suoranainen pahaan kannustaminen.

Näistä saa jotain ymmärrettävää. Jos mary sue -sankareita katsoo niin niissä oletetaan lapsenomainen katsoja joka ei osaa luokitella ja jäsentää näkemäänsä. Ja tästä helposti seuraisi se, että hahmojen täytyy olla selkeästi hyviä tai pahoja. Hyvin monisärmäisestikin. Ja tämä perinne on johtanut esimerkiksi kansansatujen mutilointiin. Disney -elokuviin satuja on yleensä kaunisteltu ja sensuroitu. Ja siksi sankarit ovat hyveellisiä ja jopa ulkonäöltään kauneita kun taas pahat ovat myös rumia. Jotta mitään mahdollisuutta erehtyä ei voisi olla. Samalla on kuitenkin voinut kadota sadun alkuperäinen opetus ja moraali.

Ehkä selkein ja karkein tästä on prinsessa ruusunen. Alkuperäinen satu on yllättävän raaka. Ja siinä korostuu vahvemmin se, että kuningas ja kuningarat ylisuojelivat prinsessa ruususta. Tämä sensuuriteema näkyy alusta lähtien. He halusivat vain hyvää lapselleen joten he jättivät pahattaren kutsumatta. Tämän vuoksi lapsi kirottiin. Tämä suojeluprosessi on tavallaan juuri se jota nykyvanhempi tekee kun vaatii pyytettömiä sankareita lapsilleen. Ilman tälläistä tasoa satu ruususesta muuttuu sellaiseksi että prinsessa on jokin tajuton kohde jonka tahdonvastainen häirintä on jotain jota prinssi ansaitsee seikkailtuaan.

Aristoteles viittasi asiaan mielestäni hyvin. "Runousopissaan" hän esitti että tragedian ideana on tuottaa katsojalle katharsis, tunteiden puhdistuminen. Ja tragediassa hahmo ja kosmos asetettiin vastakkain tavalla joka korosti kosmoksen merkitystä. Kohtaloaan ei voi välttää ja usein kohtaloon ajaa jokin hamartia, virhe tragedian keskushenkilössä. Ja tragedia oli antiikin kreikassa muutenkin hyvin vahvasti eettinen konsepti. Tragedian ydin on traaginen sankari jolla on jokin virhe ja siksi hän tuhoutuu. Tarinassa on toisin sanoen ideana se, että on hahmo joka tunnettaisiin meidän aikanamme antisankarina. Ja hänen ympärilleen syntyy moralistinen varoittelutarina joka sanoo, että ”älkää tehkö noin”. Eli tarinassa oli ideana nimenomaan se että seurataan antisankaria jolle lopuksi käy huonosti ja tämä on nimenomaan moraalisen opettamisen kannalta oleellista. Ei siis hajuakaan mistään relativismista tai pahuuden tukemisesta.

Tähän liittyen on tuore ja hyvin kiehtova Wisecrack -video. Video liittyi antisankarien yhteen alatyyppiin, kusipäisiin sankareihin, ja siihen miten niitä palvotaan ja kunnioitetaan. Videon yksi pohjasävy on kontrastoida fanien reaktioita tuottajien ja käsikirjoittajien asenteisiin. Yleinen teema on se, että fanit pitävät erilaisista kusipääsankareista vaikka kirjoittajat ovat aika alleviivatustikin pitäneet näitä ei-toivottavina hahmoina.

Wisecrackissa korostettiin, että antiikin kreikassa tarinat olivat nimenomaan aika etäännyttäviä ja eeppisiä. Hahmot olivat hyvin karrikatyyrimäisiä verrattuna nykyaikaan. Näyttelijöillä oli selventävät ja hyvin vahvasti piirteitä liioittelevat maskit. Ja teemana oli nimenomaan se, että sankarin vastassa on kohtalo. Nykyajan antisankarit taas eivät ole puhtaassa tragediassa vaan Billionsin tapaan ne ovat tavallaan ympäripyöreämmin draamassa. Tai komediassa. Ja tässä ytimeen on tullut samastuttavuus. Ymmärrän hyvin sen, että nykyajan viidetuotanto tukee bingekatsomista. Se, että hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia on tässä hyvin tärkeää. Tässä ei haeta katharsista vaan melodraamaa. Billionsissa innostavat ennen kaikkea hyvät peliliikkeet ja muut dick movet.

Ja siksi draamoissa pahalle ei usein käy huonosti. Ja tämä tarkoittaa sitä että vaikka sarja itse asiassa ei olisi pahuuden tai relativismin puolella, niin viestin tunnistaminen on vaikeaa. Tämä on hyvin kiehtovaa koska olen itse huomannut että nykyaikana on paljon kiinnostavia ja kompleksisia sarjoja jotka käsittelevät monimutkaisia asioita monilta kannoilta ja näen tämän usein syvänä tapana viestiä sitä miten syvä moraalintaju käsikirjoittajilla itse asiassa on. Mutta jos ei ole filosofis-analyyttistä mieltä jota on hionut samassa määrin kuin itse, niin tästä iso osa menee taatusti ohi. Jolloin yhä suurempi osuus katsojista ymmärtää viestin aivan eri tavalla kuin käsikirjoittaja. Josta malliesimerkkinä olkoot Wisecrackin mainitsema Rick Sanchez -fanit jotka imitoivat Rickin käytöstä vaikka Harmon itse on pitänyt tätä jokseenkin kauhistuttavana.

Wisecrack näkee että konkretisoituminen on tavallaan ongelma. Koska perinteisessä maailmassa traaginen sankari taisteli Jumalaa vastaan ja tässä on taistelu jossa ei voi voittaa. Mutta jos maailmaa naturalisoidaan vastaassa onkin se, että vastassa ei ole Jumala vaan jokin maallinen konstrukti. Ja usein tämä on yhteiskunta. Joka taas on inhimillinen, epätäydellinen ja jokin jolle voi tehdä jotain. Lopputuloksena on se, että vastassa ei ole pömpöösi voima joka mielikuvissa on automaattisesti hyvä. Vaan päinvastoin antisankarille luetaan aktiivinen ongelmienkorjaajan rooli. Siksi jos itse katson Punisheria ja hänen toimiensa samastuttavuutta sitä kautta että ihmisissä itsessään on pahuuden tunteita, moni näkee Punisherin oikeudenmukaisena hahmona joka rankaisee rikollisia jotka ovat yhteiskunnan inkompetenssin vuoksi jääneet rankaisematta. Joka ei ole, kuten itselläni, sitä että ihminen tiedostaa katsovansa sosiopaattia ja tiedostavan sosiopaattia itsessään, vaan sitä että Punisherista tulee roolihahmo joka ei sano että ”tämä on se mitä sinäkin vähän olet” vaan ”tälläinen sinä haluatkin olla”.

Naturalisoidussa maailmassa ongelmana on sekin, että uskottavuus vaatii usein sitä että paha voittaa. Sillä tosiasiassa paha usein voittaa. Ja juuri siksi, että paha on valmiimpi käyttämään erilaisia keinoja. Hyvä joutuu olemaan käyttämättä pahoja keinoja joka vähentää sitä mitä lopputuloksia voidaan hakea. On selvää että pahuus tarjoaa johonkin jotakin strategista etua. Jonka seurauksena paha voittaa joskus. Jopa useammin kuin hyvä.

Tämä kaikki johtaa siihen, että Billionsissa käsitellään kahta hyvin erilaista uskottavaa perspektiiviä jotka molemmat käsittelevät reiluutta. Ja katsoja ei näe tätä tilannetta hyvän ja pahan taisteluna siksi että hän tiedostaa että tosiasiassa molemmat nämä näkökulmat puhtaana eivät riitä. Todellisuus on tavallaan monisyisempi ja siksi mikä tahansa oikotie johtaa isoihin ongelmiin jossain tietyissä reunaehdoissa. Tämä huomio ei tavallaan ole mitään moraalin kadottamista vaan sen tajuamista että perinteinen tapa lähestyä moraalia yksinkertaisin ja joustamattomin moraalilaein on äärimmäisen ongelmallinen ja jopa epäeettinen tapa toimia. Jopa silloin kun sitä käyttää Axelrodin ja Rhoadesin tapaiset ihmiset jotka ovat itse asiassa ytimeltään älykkäitä, tilannetajuisia, päätäntäkykyisiä ja muutenkin hallintaa ympäristöönsä ohjaavia ja itse asiassa myös enimmäkseen hyviä.

Mikä johtaa kysymyksen eteenpäin. Aika moni tuntee termin parodiahorisontti. Olen itse käyttänyt sitä melko pitkään. Parodiahorisontissa on kysymys autoritaarisuudesta ja siihen liittyvästä lojaaliudesta joka johtaa siihen että erilaisia absurdejakin asioita saadaan rationalisoiduksi asian ympärille. Ja tämän lopputuloksena asiaa ei voi parodisoida koska se muuttuu parodiaksi omasta itsestään. Ääriliikkeet, äärimmäisen paljon arkijärjestä vieraantuneet ideologiat ja uskonto, joista viimeinen saattaa olla turhaa redundanssia, muuttuvat ennen pitkää omiksi parodioikseen.

Mutta komedialla tavallaan vielä menee hyvin koska komedian tulee pyrkiä jotenkin hauskaan. Ja tähän on monia hyviä keinoja. Jos esimerkiksi katsomme Master Kenin Ameridote -videoita ne ovat pinnallisesti katsoen pelkkiä videoita siitä miten jotakuta lyödään munille. Mutta ne ovat itse asiassa hyvin hauskoja jos on sisällä itsepuolustusskenessä sellaisella tavalla jossa tietää sekä siitä miten itsepuolustusasiat toimivat että miten ne sitten käytännössä ovat. Ihanteet ja toteutuma kohtaavat monesti hyvin epätyydyttävällä tavalla ja ymmärrys siitä minkälaista bullshitopettajaa onkaan liikkeellä on tarjonnut oivan tilan Ken -hahmolle. Tämä onnistuu selvästi olemaan huumoria vaikka pintavilkaisulla joku yellow bamboo on jotain jonka voisi keksiä parodiaksi. (Odotan jaksoa jossa Mestari Ken lyö vastustajaa munille henkisillä voimilla etäältä.) Tämä johtuu siitä, että Yellow Bamboo on pömpöösi kun taas Mestari Ken on keveä.

Tragedia – tai modernisoidussa muodossa draama - on itse asiassa pahempi. Sillä jos otetaan tarkoitus pyhittää keinot -filosofia niin se ei enää muodoltaan eroa siitä että keksitään argumentteja joiden mukaan antisankari ei oikeasti enää olekaan antisankari vaan puhtaasti sankari. Ja koska näissä epäonnistutaan usein, niin selvästi tässä on takana jokin relevantti ongelma.

Siksi pitäisikin puhua kenties myös tragediahorisontista.

Kenties tässä kaikessa on kuitenkin kysymys tyhmyydestä. Joka on erityisen ironista "Rick and Morty" -kontekstissa. Kyky ymmärtää vastapuolta on ainakin yksi osa "trolling problemia". Esimerkiksi Jonathan Haidt on korostanut että liberaaleilla ja konservatiivisilla asennetyypeillä on erilainen kokoelma arvoja. Ja koska konservatiivit käyttävät useampia erilaisia muuttujia moraalisissa valinnoissaan, liberaalit tuottavat usein sellaisia mukaelmia konservatiiveista jotka konservatiivit nappaavat feikeiksi. Toisaalta konservatiivien tuotoksia ei välttämättä osata erottaa näistä feikeistä liberaalejen puolella.

Suuri osa ongelmista tulee juuri siitä että televisiosarja on fiksumpi kuin katsojansa. Tämä johtaa siihen että erehdykset ja virhetulkinnat yleistyvät. Joka tietenkin kulminoituu varsin ongelmallisiin juttuihin. Ongelmana on tietenkin se, että jos vanha viihde oli yksinkertaista ja se ymmärrettiin siksi aika harvoin väärin, on nykyään huomioitava miten ihmiset saattavat innostua. Ja tällä on myös yhteiskunnallinen seurausmaailma. Tyhmyys on mahtava voimavara.

Miten vaihtaa aihetta ja näkökulmia keinoja kaihtamatta?

Sain kuulla Ben Shapiron lyhyestä teoksesta jonka perusideana on antaa ohjeet vasemmistolaisten tuhoamiseen. Tämä on argumentaatiokirja. Ja se on lyhyt. Lyhyys ei tietenkään ole kaikki, pituuden sijaan on katsottava miten sitä käyttelee. Tai siis tarkemmin. Teos on Tavallaan argumentaatiokirja. Shapiro kertoo miten vasemmistolaisia vastaan olisi debatoitava ja miten. Hän kertoo 11 sääntöä joilla on itse asiassa yhteinen viitekehys; Niin sanottu framing ; Shapiron koko pääargumentti tässä kirjassa on keskustelun kehystämisen kontrollointi. Freimaus.

Ajatus keskustelun käsittelystä framingin avulla on toki vanha ja klassinen. Itse tutustuin aiheeseen kun ID -kreationismi oli nousussa. Silloin Nisbet ja Mooney esittivät että tieteen popularisoijien tulisi freimata puheensa jotta pseudotieteilijöiden ja kreationistien olisi mahdollisimman helppo hyväksyä se. Tällöin framingissa korostettiin asennetta jossa väärässäolevaksi lyttääminen ja muu vastaava tuottaa vain suuttumusta eikä käännytä puolelle. Siksi tehokkaampaa olisikin olla ystävällinen. Esimerkiksi kreationisteja tulisi valistaa maalaamalla kieltä mahdollisimman ystävälliseksi heille niin että puhuttaisiin heidän ehdoillaan eikä haastettaisi heidän maailmankuvaansa kuin niin vähän kuin on ehdottomasti välttämätöntä. Kanta josta hän sittemmin ymmärrettävästi luopui kun tajusi että ihmisiä ohjaa maailmankuva niin vahvasti että eihän he käänny millään rationaalisella prosessilla.

Shapiron kirjassa framing on kuitenkin hieman toisenlaista. Se on sitä että jos vastapuolen kritiikki koskee jotain näkökulmaa tai aihetta, niin näitä argumentteja ei lainkaan tule käsitellä. Oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Shapiron koko temppu onkin siinä että miten jos kritiikki koskee aitaa, aletaan puhumaan aidanseipäistä. ; Aiheen rajaus, sallittujen näkökulmien rajaaminen ja oikeistolaisten käsitteiden käyttäminen ovat oleellisia.

Tästä helppo esimerkki on homoseksuaalit. Jos vasemmistolainen puhuu homojen parisuhteesta ja siitä miksi haluaa vastustaa homojen parisuhteita, pitää alkaa puhumaan lasten oikeuksista ja siitä miten homoparin elämään adoptoidun lapsen elämä menee pilalle. Shapiron kirjan ohjeista löytää koherentin tausta-ajatuksen joka sanoo että ei pidä lainkaan keskustella kysytystä, eli joko kertoa että miksi vastustaa homojen parisuhteita tai toisaalta kertoa miten sitten oikeasti ei vastusta homojen parisuhteita. Näihin meneminen kun ohjaa kaiken vasemmistolaisen viitekehykseen. Näin konservatiivi ei tietenkään joudu käsittelemään oman ajattelunsa hankalia puolia jotka ovat yhteiskunnassa tappiolla ja hyvin vähän kannatusta saavia. Ja joissa on myös konservatiivien sisällä kiistoja ja skismoja aiheuttavia näkemyseroja ; Iso osa konservatiivisesta oikeistosta kun oikeasti vihaa homojen parisuhteita ja toisaalta osa oikeistosta näkee että ne eivät ole ongelma. Näin ollen ei jouduta ajamaan näkemyksiä joille ei ole puolustajia tai synnytetä sisäisiä skismoja maailmassa joka on niin erikoinen että perinteinen oikeisto ja konservatiivius ovat muuttuneet epämääräisiksi ja on tavallaan kätevämpää puhua siitä miten on iso joukko ihmisiä joita yhdistää keskenään syvästi ristiriitaisilla ja skismaisilla tavoilla ajatus vasemmistolaisuudesta jota tulee vastustaa..

Lopputulos on loogisesti selvä. Shapiro kannattaa red herringin ja olkiukon käyttämistä keskustelun ydinmehuna. Tämä debatti on selvästi täysin hylännyt tieteellisen ja valistuksellisen ihanteen jossa rationaaliset ihmiset keskustelevat ja jossa taustalla olisi objektiivinen totuus joka voitaisiin selvittää käsiteanalyysillä.

Framing ei tässä ole myöskään enää yritys saada toista ymmärtämään omaa viitekehystä. Shapiro elää maailmassa jossa vastapuolta ei voiteta puolelle vaan nimenomaan päihitetään. Vastapuolen keskustelua sammutetaan siten että ohjataan puhe eri viitekehykseen niin että missään muualla kuin Shapiron kannattajien omassa viitekehyksessä puhuminen onnistuu missään. ; Tässä ilmapiirissä ei falsifioida vasemmistoa tai voiteta vasemmistoa paremmilla argumenteilla. Ilmapiiri on itse asiassa tuttu kulttuurirelativistisista piireistä joissa puhutaan Wittgensteinilaisista kielipeleistä. ; Jossa eri maailmankuvia ei kumota vaan sen sijaan puhutaan erilaisista viitekehyksistä joiden välillä on vain valtapeliä.

Jos Nisbet ja Mooney olivat sinisilmäisiä valistusihanteen sokaisemia sillanrakentajia on Shapiro sitten hyvin kyyninen ja siltoja polttava hahmo. Heitä yhdistää kuitenkin sama psykologinen konsepti. Framing. Ja tämä on hyvin kiinnostavaa koska tämä perusta kuitenkin tekee heidän taustatyölleen paljon yhteistä. Joka on tietenkin tilanne huomioiden aika erikoinen asia.

Shapirolla kikat ovat erilaisia tapoja käyttää freimaista. "Keino salakuljettaa valta niin että puhutaan minun määräämistä aiheista minun määräämistä näkökulmista ja minun määrittelemin termein". Ja jossa ei haeta vastapuolen kääntymistä vaan "voittoa ja tuhoamista”. Tämä on tavallaan erikoinen asia koska itse olen tosiaan elänyt kulttuurissa jossa framing on rauhanomaisuuden, diplomatian ja huumorin lähteenä ; Itselleni tyypillinen tapa vittuilla on itse asiassa sekin framingkeskeistä; Tapananihan on pilkata vastustajaa hänen omien sanojensa ja arvojensa kautta ; Pilkkaa rakentaessani tärkeää ei ole se kannatanko itse maskuliinista mieskuvaa, tärkeää on se että vastapuoli on demonstroinut pitävänsä miehekkyysasioita tärkeänä. Joten neitimäisyysperusta tehoaa häneen paremmin kuin jonkun toisen maailmankuvasta ja jonkun toisen mielipiteistä nouseva vinoilu. Yhteisen pohjan sijaan menen suoraan hänen oman systeeminsä kautta.

Esimerkiksi "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin miellyttävyys ja toisen asemaan asettautuminen ja huumori on tehty pääosin framingin avulla; Hän tavallaan ymmärtää tahallaan väärin toisten viestimät viitekehykset ja saa tätä kautta sosiaalista valtaa tilanteisiin. Shapiro muistuttaa kuitenkin enemmän ”Pikkusormea”.

---

Lähteet:
Ben Shapiro, ”How to Debate Leftists and Destroy Them: 11 Rules for Winning the Argument” (2014)
Matthew Nisbet & Chris Mooney, ”Framing Science” (2007) [http://science.sciencemag.org/content/316/5821/56.summary]
Charisma on Command, ”Game of Thrones: How Power Really Works” [https://youtu.be/6NQiHtbpa8s]

Liberalismista ja kapitalismista

Usein ajatellaan että liberalismi on aina ja automaattisesti kapitalismin vihollinen. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tämä yhteys voi olla erityisen vaikea nähdä. Osittain tässä on syynä se, että tällä hetkellä politiikassa on osittain kysymys identiteeteistä. Ja näihin syntyy konflikteja ja riitoja joista ei haluta päästää irti.

Voidaan sanoa että minun sukupolveni elossaoloaikana on tapahtunut tärkeä muutos. Jos minun nuoruudessani vasemmisto-oikeistojako oli se joka herätti keskustelua, on nykyään siirrytty aivan toiselle poliittiselle akselille. Enää ei puhuta kommunisteista ja kapitalisteista, ei punaisista ja valkoisista, ei vasemmistosta ja oikeistosta. Sen sijaan tärkeä jakolinja on mennyt konservatiivien ja liberaalien välille. Mutta toisaalta muutos ei ole tapahtunut siististi ja analyyttisesti. Moni leimaa ”punavihervasemmiston” ja ”oikeistokonservatiivit” yhteen siten että tosiasiassa riidan kohde ei ole muuttunut yhtään. Ajatellaan että liberaali on kommunisti ja oikeistolainen on konservatiivi.

Tässä mielessä netissä onkin käänteistä käsiteanalyysiä. Jos perinteisesti ajatellaan että määritelmä kaipaa lisämääreitä jotta se eksaktoituisi, jolloin punavihervasemmisto tarkoittaisi sitä että on kommunisti ja vihreiden arvojen kannattaja ja vasemmistolainen. Ja että näissä on jotain eroja ja tätä kautta jokainen lisämääritelmä osuu yhä pienempään määrään ihmisiä. Mutta keskustelussa nämä halutaan pikemminkin liittää yhteen ja luoda konsepti joka ei välitä siitä onko ”punavihervasemmistolainen” esimerkiksi kommunismin vai kapitalismin kannattaja koska tärkeintä on se, että hänet on tuomittu ”viholliskuntaan”. Joka halutaan kuvata mahdollisimman laajana.

Kuitenkin kyseessä ovat aivan eri akselit. Kun katsotaan asioita määritelmien kautta asia on melko selvää. Liberalismi on sosiaalinen ja poliittinen systeemi joka alleviivaa yksilöiden oikeuksia, tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja yksityisiä vapauksia joita laki takaa ja suojelee. Kapitalismi taas on taloussysteemi joka perustuu markkinavetoisuuteen jossa tuotteet ja niiden valmistaminen ovat yksityisomistuksessa ja niitä tehdään talous mielessä.

Liberalismi ja kapitalismi eivät selvästi ole toisiaan poissulkevia. Voidaan jopa sanoa että ryhmäkeskeinen henki joka konservatiiveilla on, on ihmisten käsittelemistä massoina siten että perinteet ja ideologiat ohjaavat yksilöitä ja näillä on suuri arvo ja merkitys. Tämä on tavallaan ideologioiden kommunismia. Eli yksilöiden sijaan hallinnassa on jokin keskus.

Konservatiivinen oikeistolaisuus ja kommunistinen liberalismi nykynettimuodossaan onnistuvat olemaan lähinnä jos määritellään että talous on ”ihan muu juttu” kuin muu poliittinen ajattelu. Eli talous erotetaan muista vapauksista ja oikeuksista erilliseksi saarekkeeksi. Moni, esimerkiksi itse, eivät näe tätä kovin järkevänä. Itse näen että talousjärjestelmä on oleellinen osa kun mietitään yhteiskunnan järjestämistä ja poliitiikan ja yksilön suhdetta.

Itse asiassa klassinen liberalismi edusti ajattelua jossa korostettiin yksilön tärkeyttä. Ideana oli se, että valtion ja yhteiskunnan holhoamista haluttiin minimoida ja enemmistölle alistumista vähentää. Myös mielipiteenvapaus ja uskonnonvapaus olivat tärkeitä koska järjen ja oman ajattelun vapaan käytön kautta voitiin taistella uskontojen sosiaalista valtaa ja sitä pönkittäviä taikauskoja vastaan. Mielipiteenvapaus ja sananvapaus liittyivät suvaitsevaisuuteen koska on tietenkin vaikeaa olla mielipiteenvapaa jos erilaisia mieliä ei saa olla. Ja lupa olla erimielinen vaatii ajatuksen siitä että on luvallista poiketa massasta. Tähän ilmapiiriin kuului myös taloudellinen vapaus eli vapaa markkinatalous, taloudellisesti vastustettiin merkantilismia. Siksi esimerkiksi John Locke penäsi uskonnonvapautta. Ja Adam Smith kannatti näkymätöntä kättään ja korosti sen kohdalla nimenomaan sitä miten markkinat säätelivät itseään ilman säätelyä.

Siksi kenties tärkein ajatus onkin huomata että uusliberalismi on teknisesti ottaen liberalismia. Se on vahvasti nimenomaan oikeistolaista. Joka assosioituu jopa minulla vahvasti konservatiiveihin. Mutta kuitenkin uusliberalismi on filosofisesti ajatellen äärimmäistä liberalismia sovellettuna talouselämään tavalla jossa talous ei olekaan ”se muu juttu”. ; Tätä kautta selittyy esimerkiksi … sanotaanko hyvin varakas … appiukkoni joka on liberaali ja oikeistolainen. Hän on uusliberaali, libertaari ja hyvin ärhäkkä verojen ja palkkavaateiden vihollinen. Hän vihaa ammattiyhdistysliikkeitä ja lakkoilua jopa enemmän kuin rakastaa vapaata markkinataloutta. Hän kannattaa homojen oikeuksia ja puoltaa ateistisia virtauksia. Sillä samalla ehdolla millä kaikkea muutakin. "Kunhan eivät minulta tule pyytämään verorahaa".

Jännittävää kyllä mitä kauemmas historiaan mennään, sitä vahvemmin liberalismi ja kapitalismi ovat kuuluneet yhteen. Jos luetaan jotain John Stuart Milliä, hän oli liberaali utilitaristi. Tässä klassisessa liberalismissa ajateltiin että kaikista tärkein ja korkein yksittäinen arvo on vapaus. Mill esitti jopa että tärkeintä olisi luoda järjestelmä joka maksimoi yksilönvapauden ja rajoittaa valtion ja muiden tahojen hallintavaltaa niin paljon kuin se on mahdollista. Millin ajattelu oli sovellettu hänen aikansa yhteiskuntaan jossa kapitalismi oli taustaoletettu ilmiselviö jota ei tarvinnut edes kyseenalaistaa; Tämä eroaa oikeastaan uusliberalismista lähinnä siten että uusliberalismi ei puhu vapaudesta yksilöiden vapautena vaan markkinoiden vapautena. Yksilöiden sijaan abstrakti markkinakokonaisuus on se johon huomio keskittyy ja tätä kautta uusliberalismissa usein unohdetaankin köyhien ihmisten vapauksien rajoittaminen. Heidän tulisi tyytyä vähään koska markkinoiden vapaus eikä ihmisten kyky tehdä asioita ja tavoitella relevantilla onnistumistodennäköisyydellä onnea eivät ole tärkeitä. Koska monet niistä vaatisivat veroja ja muuta sellaista joka on markkinoiden rajoittamista ja kommunismia.

Joka on se syy minkä takia monet modernit liberaalit kaipaavatkin yhteiskunnan huoltoperiaatteita ja turvaverkkoja yksilöiden vapauden saavuttamiseksi.

---

Lähteet:
John Locke, ”A Letter Concerning Toleration” (1689)
Adam Smith, ”An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations” (1776) [suom. ”Kansojen varallisuus”]

Ideologia, poikkeus ja poliittisten vihollisten spottailu

Ideologia on terminä hyvin laaja. Usein se tarkoittaa utopistisia etiikkateoriointeja joissa maailmaa kuvataan maailmankuvan kautta. Mutta tässä yhteydessä ideologiaa on kaikki se, missä määritellään tieteen puolesta mitkä asiat ovat faktoja tai joissa korostetaan mitkä faktat ovat relevantteja yhteiskunnan käsittelyssä.

Itse näen toki vahvan eron niiden ideologioiden välille jossa ei hyväksytä ilmastonmuutosta ja sitten tätä kautta tehdään päätöksiä joissa annetaan yhteiskunnan saastua. Ja niiden jotka pitävät ilmastonmuutosta tosiasiana ja jotka päättävät että antaa yhteiskunnan saastua. Mutta molemmat näistä luokista voidaan nyt niputtaa ideologia -kattotermin alle.

Näin keskeisin mittari on usein eettinen, sellainen kuin esimerkiksi oikeudenmukaisuus. Tällöin mieleen voi tulla vaikka Tuomas Akvinolaisen ajatukset siitä miten yhteiskunnassa tulee olla hierarkia. Kuningasta tulee totella. Paitsi jos Kuningas on Jumalaa vastaan. Tällöin kansa voi kapinoida. Se, miten nähdään että kuningas ei seuraa Jumalaa on sitten katsottava vaikka siitä miten oikeudenmukainen yhteiskunta hänen komennossaan on. Tuomas Akvinolainen esimerkiksi esitti että samasta työstä tulisi saada sama palkka ja että rikkaiden tulisi antaa omaisuuttaan vähempiosaisten avuksi. Perustarpeiden tyydytys oli jotain jota ei tarvinnut ansaita.

Akvinolaisen asetelma vaikuttaa jopa kaltaiseni ei-teistin mieleen reilulta. Toki siinä on poliittiselle ideologialle tyypillinen hajuste: Ideologia määrää mitä faktat ovat. Jumala on olemassa ja tietyt periaatteet ovat hänen tahtonsa. Nämä sanellaan ideologian itse itseään mandatoiden ja niitä ei voi kieltää tai kyseenalaistaa ilman että ideologia katoaa tyystin. Ja sitten jostain syystä Akvinolainen itse edustaa kirkkoa joka sattumalta on jokin joka katsoo käytännössä sitä onko kuningas Jumalaa seuraava vai ei. Kirkollinen taho on siis käytännössä se taho joka määrää määrääkö määrääjä. Joka on itse asiassa ultimaattista päättämistä.

Tämä ei ole valtarakenteissa mitenkään poikkeuksellista. Akvinolaisen tilanne itse asiassa näyttää tilanteelta joka on hyvin tyypillinen kaikissa konservatiivisissa poliittisissa järjestelmissä; Järjestelmä myy itseään kokeiltuna järjestelmänä. Mutta käytännössä siinä kuvastuu mielenkiintoinen valtajärjestely joka tukee sen hetken valtaeliittiä. Tämä johtuu oikeastaan melko ilmiselvistä syistä; Konservatiivius tarkoittaa karkeasti sitä että yhteiskuntaa pidetään ennallaan. Ja vallitsevat järjestelmät tukevat sen hetken menestyjiä.

Yhteiskuntarakenteiden muuttaminen voi tuhota asioita mutta tosiasiassa riskit muutoksesta eivät jakaudu tasaisesti. Rikkailla on usein paljon enemmän menetettävää. Köyhillä ei ole usein muuta menetettävää kuin kahleensa. ; Tätä kautta ei herätä ihmetystä jos hallitsevaa valtaa edustava Sipilä tekee ”kovia ratkaisuja” jotka kohdistuvat köyhiin, työttömiin tai muihin ihmisiin. Kysymys ei ole vihasta vaan Carl Schmittin kuvaamasta poliittisesta vihollisuudesta ; Poliittisia vihollisia ei välttämättä vihata sielun palolla. Mutta heidän tuhoutumisensa voidaan sallia. He ovat hyväksyttävä uhri. Konservativismi myy poliittisten vihollistensa uhraamisen käytännöllisyyden kaavulla. Konservatiivit voivat tehdä julmia asioita kutsumalla sitä ”pakoksi” tai ”käytännön sanelemaksi”. Ja tätä kautta ei huomata että tosiasiassa jos käytäntö asettaa ehtoja ja rajoja niin tosiasiassa tarjolla on useita eri tapoja toimia ja näistä valitaan jotkin kun taas toisia ei.

Itse näen että oleellisinta on tiedostaa että ”kovat päätökset” eivät koskaan ole sankarillisia itseuhrautumisia. Konservatiivi ei ole leikkaustensa ja uhraustensa kohde itse. Eikä hänen äänestäjäkuntansakaan. Pakote joka pakottaa uhraamaan poliittisia vihollisiakin on usein jotain ihan muuta kuin taantuma kivikaudelle ; Pakote on usein se, että rikkaisto joutuu luopumaan elämäntavastaan ja ansaintamenetelmistään, joka pakottaisi monia heistä elämään sitä elämää jota pitävät työttömille aivan liian lokoisana ja pehmopullamaisena. Riskinä on se, että vaikka itse uskonkin että valtaeliitit ovat ikuista, niin muutokset voivat vaihtaa valtaeliitin toiseen valtaeliittiin. Joka ei koostu niistä jotka hyötyvät tämän hetken muutoksista.

Tässä mielessä ironisinta onkin se, että tosiasiassa vallankumouksia ja konservatiivien valtaa ylläpitää sellaiset rakenteet joita he haluavat purkaa. Olen itse elänyt vähävaraisessa perheessä ja nuorempana elin yhteiskunnassa jossa oli mahdollista olla poliittisesti ignorantti. ; Tilanne vaati sitä että oli mahdollista elää elämää käytännön tasolla ilman että poliittiset päätökset uhkasivat koko omaa olemassaoloa ja elämäntapaa. Lama alusti kuitenkin aivan uudenlaisen ilmapiirin. Ja näin ignoranttiuteni politiikasta näyttäytyy vähän samanlaiselta kuin pelkästään rauhan aikana eläneiden ihmisten ignoranssi sodan kauhuista. Ne vaativat vähintään jollain tasolla sekä hyviä että vakaita oloja. Jos olosuhteet ovat huonot, asia on heti mietinnässä. Ja jos olosuhteet eivät ole vakaita, tilanne saattaa muuttua ja järkevä ihminen valmistautuu siihen.

Köyhillä ei nimittäin ole paljon menetettävää. Mutta se menettäminen on strategisesti oleellista. Suomessa on nimittäin hyvä sosiaaliturva. Vallitseva järjestelmä ylläpitää myös tätä. Ainakin niin kauan kunnes ei pidä. Tämän menettäminen on riski nimenomaan kaikille heikompiosaisille. Ei siksi että tulotaso olisi merkittävän suuri vaan siksi että ilman sitä elämä muuttuu elämiskelvottomaksi. Vaihtoehtona on nälkäkuolema, kylmettyminen tai rikkaiden lihoneiden ihmisten varastelu ja hädän tullessa lihoiksipistäminen ja syöminen. Kannibalismi tai kuolema ei ole ihmiskunnan tasolla mikään tuntematon valintaskeemasto. ; On kiinnostavaa että rikkaat eivät ole tiedostaneet tätä. He pelkäävät ansionmenetyksiä.

Tässä onkin kiinnostavaa lukea ideologien mielipiteistöjä. Ja sitten katsoa poikkeuksia. Tosiasia on, että kaikki poliittiset puolueet ja ihmiset elävät kaksoisstandardissa. Tästä malliesimerkit löytyvät konservatiivien sijaan liberaaleista. Esimerkiksi John Stuart Mill oli kuuluisa siitä että hän rakasti vapautta ja vapauksia. Mutta sitten hän näki että tietyt ihmisryhmät olivat ”barbaarisia” eivätkä ansainneet siksi vapautta. Mill esimerkiksi kohteli intialaisia siten, että intialaiset voisivat vapautua sitten kun britit olisivat ensin opettaneet heille miten heidän tulisi elää. Britit hyötyivät intiasta ja sen työvoimasta taloudellisesti. Joten kokonaisuus oli yhtä näppärä kuin Tuomas Akvinolaisella.

Kiinnostavinta on katsoa miten nämä asettuvat. Tämä tuli itselleni tutuksi jo aikana kun olin poliittisesti ignorantti. Sillä ihmiset osasivat tuottaa huonoja ja epävakaita oloja sosiaalisesti. Itse asiass tuolloin elettiin vielä aika pitkälti yhtenäiskulttuurissa joka oli hyvin konsensuskeskeinen. Muoti-ilmiöt olivat esimerkiksi tärkeä merkki jolla signaloit ryhmään kuulumisesta.

Tässä ilmapiirissä korostettiin uskonnonvapautta arvokkaana asiana joka tarkoitti sitä että kristityt saivat julistaa ja oli epäkohteliasta kritisoida tai olla erimielinen heidän kanssaan. Tämä suomalaisuus-perinne-maassamaantavalla -henki on toki vielä jäljellä vanhojen kalkkisten puheissa nykyäänkin. Se vaan alkaa näyttämään noin yleisesti hassulta, joka tuottaa kiinnostavaa viestintää kun kansan tahdoksi ja maan tavaksi itsensä nähneet ideologistit. Heidän tulisi kai omien sanojensa mukaan muuttaa liberaalien läpitunkevasti mädättämästä maasta pois jonnekin USA:n raamattuvyöhykkeelle. Mutta sen sijaan he murisevat siitä että heitä vainotaan olemalla heidän kanssaan erimielinen avoimesti internetissä. ; Erimieliset ovat poikkeus koettuun pääsääntöön jonka mukaan kunnon kansalainen nyt vaan on kristitty. Ja että käytännössä kaikki ovat kristittyjä paitsi jos sanovat sen ääneen. Josta sitten seuraa se, että ateistit tunnistetaan näiden ihmisten silmiin siitä että he ovat kertomassa tästä ääneen. Ja tätä pidetään moitteena ateisteja vastaan. Eikä mietitä sitä että esimerkiksi minut tulkitaan ateistiksi säännönmukaisesti koska tehdään tulkintoja. Ja kuitenkin samalla olin useita vuosia töissä yrityksessä jossa monilla oli käsityksiä joiden mukaan olin kristitty ja mukana seurakuntatoiminnassa. Koska tältä se "tunnetaan siitä että on aina kaikkialla pakko sanoa vakaumuksensa ääneen" -asia näyttää. Itseltäni se näyttää siltä että asia nostetaan esiin paheksuntaan aina kun sanoo asioita ääneen. Joka kertoo siitä että ihminen haluaisi että tässä kohden olisi vallassa poikkeus "sananvapauden" ja "uskonnonvapauden" yleisessä pääsäännössä jota he rakastavat kovasti.

Vastaavaa on helppo nähdä nykyajassa konservatiiveilla; Moni esimerkiksi korostaa uskonnonvapautta ja mielipiteenvapautta ja muuta vapautta. Mutta samalla tärkein uhka ovat ”suvakit” jotka ovat ideologisesti väärää mieltä olevia ihmisiä joita voidaan kutsua ”kansanpettureiksi”. Ja toisaalta pelätään ”islamismia” ja ”islamisaatiota”. Eli sitä että liian moni ihminen maassamme alkaakin olemaan väärää mieltä. Tilanne tuo mieleen ne modernit kristityt jotka ensin huutavat ”Sapere Aude” ja sitten ihmettelevät kun kaikki älykkäät ja ajattelevat ihmiset eivät olekaan täysin samaa mieltä kaikesta heidän kanssaan. (Darwinisteja viedäänkin kuin litran mittaa, eli he eivät ole ajatelleet oikein. Näin olen kuullut.) On selvää että tässä on kiinnostavia poikkeuksia. Poikkeuksia jotka eivät ole satunnaisia.

Ja joita väritetään ”kansalaisuudella”. Joka on selvästi jotain laajempaa kuin pelkkä Suomen kansalaisuus tai geneettisesti tiettyyn ihmisjoukkoon kuuluminen tai sukuhistoria ; Suvakkien ”kansalaisuus” kyseenalaistetaan. Joka vihjaa siihen miten poliittinen korrektius ei suinkaan puutu tästä ryhmästä. Se on vain eri tavalla jaottunutta ja jakautunutta kuin liberaaleilla.

Tärkeintä onkin tajuta että kaikki rakastavat vapautta ja ajattelevat että yksilöillä on jokin arvo. Nämä ovat yhteisiä perustoja kulttuurissamme. Kaikista uskonnonvapaus ja sananvapaus ovat niin maan mainio asia. (Näissä on toki painotuksia. Liberaalit myyvät itseään "maltillisuutena" josta poikkeaminen on "äärimmäistä" kun taas konservatiivit usein korostavat olevansa "täysjärkisiä" jonka ulkopuolella on "haihattelua". Näin siitä huolimatta että usein konservatiivit jakavat maailman hyvin tiukasti siten että ne jotka eivät ole vahvasti oikeisto-konservatiiveja edustavat leimallisesti jotain "punavihervasemmistoa" jossa unohdetaan että liberaalit pitävät yhteiskunnan keskeisimpänä tarkastelukohteena ihmisyksilöitä joita ei saa lokeroida kun taas kommunistit pitävät keskeisimpänä lokerointityylinä luokkaa. Noin karkeasti. Samalla karkeudella fasisteilla ytimessä on rotujen välinen suhde jota on kuvattava sodankäyntimetaforin. Ja maahanmuuttokritiikki puhuu siitä miten tämä taistelumetafora on tehtävä ilman rotujen mainitsemista.) Kiinnostavaa onkin aina nähdä se ketkä ovat poikkeuksia jotka voidaan jonkin kovan päätöksen varjolla uhrata. Nämä nimittäin kuvaavat ideologistien poliittiset viholliset.

Tämän lisäksi kiinnostavaa on tietenkin myös katsoa miten viholliset tunnistetaan. Tässäkin usein ideologinen puhe hämmentää. Jos konservatiivi tai liberaali puhuu ideologiasta on syytä huomata poikkeukset. Poikkeuksissa on poliittinen vihollinen. Mutta tämän lisäksi poliittinen vihollinen ei aina ole sitä mitä kautta virallinen puhe sen antaa ymmärtää sen olevan. Selitys on usein epäsuora. Vähän kuin se että armeijan väitetään olevan ei-seksistinen sitä kautta että miehet ovat keskimäärin parempikuntoisia. Jos kunto kuitenkin olisi todellinen syy, valittaisiin armeijaan menevät kuntotestein eikä sukupuolella. Koska suora testi on aina laadukkaampi kuin siihen liittyvien korrelaattien kanssa pelaaminen.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten rotua käsitellään usein geneettisenä konseptina teoriassa. Mutta tämä on harhautunutta. En esimerkiksi pidä siitä että liberaalit ovat kritisoimassa rotujen olemassaoloa sellaisena konseptina joka on olemassa vain jossain natsien ideologiapalstoilla. Natsit voivat puhua ties mistä geeniklustereista (joista heillä ei usein ole kovin syvää ymmärrystä mutta se ei estä heitä puhumasta tästä.) Käytännössä rotu tunnistetaan ihonväristä ja tätä kautta "rotu" on olemassaoleva piirre aivan samalla tavalla kuin "punapäisyys". Geneettiset erot ovat hyvin pieniä - ihmisten väliset geneettiset erot rotujen kesken ovat pienempiä kuin gorillalauman sisäinen monimuotoisuus. Mutta kohde on silti olemassa ja tunnistettavissa ja tätä kautta "riittävän reaalinen".

Eli rotujen olemassaoloa kiistävällä on usein käytössä rasisteja parempaa populaatiogenetiikkaa. Mutta eihän se tarkastelun kohde rasisteilla ole ensinnäkään tämä. Eivät he yritä määritellä uusia alalajeja kuin biologit tekevät biologien ehdoin. (Joka mielestäi olisi toki se miten rasismi pitäisi oikeuttaa. Luomalla ihmiselle oleellisesti alalajinomaisia klustereita. On selvää että tämänlainen ehdosto ei täyty. Ihmisillä ei tällä hetkellä ole alalajeja. Ei ole ollut neandertalilaisten jälkeen.) Eivät rasistit ensin tee geeniklusteritestejä ja vasta sitten lähde tönimään tyyppejä. Sen sijaan he näkevät tummavivahteisia tyyppejä ja lähtevät sitten tönimään. Samoin maahanmuuttokritiikissä puheet "laittomista maahanmuuttajista" eivät vaikuta relevanteilta koska "islamisminpelko" ei lopu kansalaisuuden saamiseen. Samoin näyttää että aika moni tunnistaa islamin ulkonäöstä. Ei pukeutumisesta vaan ihonväristä. Ja aina kun tehdään näin, vihjautuu että toiminnan takana on oikeasti jokin jolla ei käytännön tasolla ole väliä onko se koettu rasismiksi vai ei. Se vaakkuu ja näyttää täysin rasismilta.

Toki joku voi miettiä että mitä väliä sillä on että millä tavalla poliittisen vihollisensa määrittelee. Se on kuitenin poliittinen vihollinen. Itsekin mietin. Mutta kun kategoriointivirheet näiden kahden välillä noudattavat samaa rakennetta, voidaan niitä kuitenkin käsitellä yhdessä...

Maahanmuuttokritiikki, utilitarismi ja terrorismi

Nykyään vastustetaan aika paljon maahanmuuttoa Se on siitä omituinen aihe, että siitä ei kuulemma saa puhua. Mutta siitä puhutaan hyvin paljon. Ja sen kautta pääsee eduskuntaan valta-asemiin eikä leirille saamaan patukkaa jalkapohjiinsta. Karkeasti ottaen tämä kritiikki noudattaa yhtä argumenttipohjaa jota sitten siirretään eri aiheisiin. Tämä tekee maahanmuuttokritiikistä melko yksinkertaista.

Kysymys on yksinkertaisesti siitä että esitetään kannanottoja riskianalyysiin. Maahanmuuttajat vievät yhteiskunnan varoja jotka sitten tuottavat haittoja suomalaisille. Maahanmuuttajat raiskaavat tilastollisesti enemmän ja tästä tulee haittoja suomalaisille. Maahanmuuttajissa on islamistiterroristeja joka on uhka yhteiskunnalle.

Yhteiskuntatieteissä harjoitetaan usein utilitarismia. Utilitarismi on yksi seurausetiikan muoto. Siinä katsotaan tekoja ja niiden odotettavissa olevia seurauksia. Eri ratkaisuja punnitaan ja sitten valitaan se, mikä niistä tuottaa parhaat seuraukset. Mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. John Stuart Millin ja Jeremy Benthamin tapaiset utilitaristit ovat yksinkertaisesti tavoitelleet moraalin perustaksi hyödyn tai suurimman onnellisuuden periaatteen. ; Utilitarismissa tilastollisella tasolla katsottu etu, puhdas odotettavissa olevien seurausten tarkastelu ja hedonismi ja hyötyajattelu nivoutuvat yhteen.

Katsotaan mitä eri ratkaisuista on odotettavissa. Arvioidaan näitä keskenään ja katsotaan mikä hyödyttää eniten. Tämä vaikuttaa kovin objektiiviselta ja tekniseltä ja muutenkin joltain sellaiselta jonka joku voisi arvioida siististi kuin kaupankäynnissä kassan taseen.

Utilitarismi onkin jotain joka on usein esiintynyt konservatiivien parissa jonain joka olisi pelkästään teknistä tiedettä. Eli sen takana ei olisi mitään eettistä taustaa. Tai vähintään he ovat olleet tätä mieltä niin kauan kuin ateistit tai vastaavat tahot eivät ole olleet kuvioissa. Heidän kohdallaan konservatiivi on muistanut moraalin salakuljettamisen ja tätä kautta alleviivanneet nihilismin riskiä.

Tämä on merkittävää kun puhutaan vaikkapa rikostilastoista ja niissä olevista yli- ja alideustuksista vaikkapa maahanmuuttokeskustelussa. Koska maahanmuuttoon liittyy riskejä ja negatiivisia seurauksia, on maahanmuuttokriitikoista pienempi paha jättää heidät maan ulkopuolelle. Tämä on aika ymmärrettävissä oleva argumenttirakenne jota on paha pitää sellaisenaan rasistisena.

Utilitarismin kohdalla haasteita syntyy yleensä kahdesta asiasta;
* Hankaluutena on se, että ilman etiikkaa koskevia lisäoletuksia utilitarismi on kätevä siinä mielessä että voidaan ajatella odotettavissa olevia seurauksia. Mutta kun katsotaan mikä on parempi lopputulos kuin toinen, joudutaan tekemään oletuksia joissa eri utilitaristikin voi tulla eri päätökseen siitä mikä on oikea ratkaisu. ; Nykyaikana utilitarismi on sen verran vahva että jos sanoo että siitä että ilmastonmuutos on fakta ei vielä voida vetää päätelmiä siitä miten tavallisten ihmisten tai yritysten vapauksia tulisi saada rajoittaa yhteiskunnan toimesta, häntä pidetään moraalirelativistina. Ja moni näkee että ilmastonmuutos on poliittinen ideaali ja jos kannattaa vapautta ja oikeistolaista yhteiskuntaetiikkaa niin sitten täytyy vastustaa ilmastonmuutosta.
* Utilitarismi mahdollistaa viattomien uhraamisen. Utilitarismiin kun mahtuu esimerkiksi ajatus siitä miten esimerkiksi yhdyskunta joka ei löydä symbolisesti merkittäviä vihollisia voi suojella yhteiskuntarauhaa teloittamalla viattoman. ; Howard Simmons onkin korostanut että utilitarismi voi rangaista viattomia korostamalla sitä että (1) signaloi sitä että valtio haluaa rangaista ja tätä kautta se rajoittaa rikoksentekointoa. (2) rangaistus sellaisenaan promotoi moraaliopetusta kommunikoiden yhteisölle moraaliarvoja (3) tarjoamalla emotionaalisen katarsiksen yhteisölle, uhrin omaisille uhrille itselleen. Ylipäätään utilitarismissa on mahdollista jyrätä vähemmistöjä enemmistön kustannuksella, vaikka yhteiskuntarauhan nimissä. Tällä on syviä vaikutuksia esimerkiksi uskonnonvapauteen ja mielipiteenvapauteen.

Maahanmuuttokeskustelun kannalta tässä on kiinnostava oire. Maahanmuuttokriitikot puhuvat mielellään terrorismista ja yli- ja aliedustuksista. Kuitenkin jos heille tarjoaa faktoja siitä että tosiasiassa ihmisiä kuolee paljon enemmän auto-onnettomuuksissa, he lakkaavat olemasta seurauseetikoita ja utilitaristeja. Tässä vaiheessa he korostavat sitä että sillä millä tavalla ihmiset kuolevat on paljon väliä.

Tässä kohden voidaan nähdä että etiikka perustuukin johonkin aivan toiseen kuin utilitarismiin. Joka tavallaan alleviivaa sitä miten utilitarismi ei ole mikään ideologiaton yhteiskuntajärjestys jossa ei olisi eettisiä valintoja ja mielipiteenvaraisia moraalipremissejä. Voidaan nimittäin nähdä että auto-onnettomuuksien kohdalla vastaan tulee ”Doctrine of Double Effect”; Se on filosofinen periaate jonka mukaan haittoja ei katsota vain seuraustensa kautta. Sen sijaan katsotaan mitä intentioita tekijöillä on. Näkemyksellä on pitkä ja kunniakas perinne. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen on pitänyt sitä tärkeänä osana moraalisia mietintöjä.

Tämän doktriinin hengessä on hyvä tiedostaa mitä se muuttaa. Jos mietitään asiaa puhtaasti seurausetiikka mielessä, tällöin se jos esimerkiksi sallitaan autojen rakentaminen voidaan arvioida kuinka moni ihminen kuolee auto-onnettomuuksissa. Tämä lisää kuolleisuutta. Mutta ihmiset rakentavat moottoriteitä ja autoja ja ostavat autoja ja ajavat niillä teillä siksi että he haluavat päästä eri paikkoihin. Toisin sanoen kasvaneet kuolinluvut eivät ole tavoiteltuja seurauksia vaan seurauksia siitä että maailmassa sattuu vahinkoja.

Jos katsottaisiin pelkästään kuolintilastoja ja pidettäisiin ihmisen elämän arvoa äärettömänä ja absoluuttisena, pitäisi utilitaristisessa mallissa kieltää autotiet. Koska seuraus on seuraus riippumatta siitä mikä on toiminnan tavoite. Pelkästään seurauksia katsellen autot ovat pahempi ongelma kuin terroristit.

”Doctrine of Double Effect” muuttaa asioita. Sillä siinä haittoja punnitaan sen kautta ovatko haitat joitain joita tavoitellaan kun asiaa tehdään. Vai ovatko haitat sivutuote. Näin samanlainen odotettavissa oleva seuraus ja yhtä suuri kärsimys voi olla pahempaa riippuen siitä millä tavoittein tekoja on tehty.

Tässä merkittävää on että terrorismi on tavoitteellista toimintaa. Tässä mielessä se vertautuu väkivaltarikoksiin, erityisesti murhiin. Toki tässä esiin tulee sekin että tavallisia murhia tapahtuu enemmän kuin terrorismia. Mutta henki on kuitenkin hyvin erilainen.

Tällä on syvä merkitys juuri siksi että terrorismi on itse asiassa siitä erikoinen rikollisuuden muoto että sen uhriluvut jäävät useimmiten tilastollisesti aika pieniksi. Iskuja tehdään ennen kaikkea niiden symboliarvon vuoksi. Terrori-iskun ytimessä on itse asiassa nimenomaan se, että isku lietsoo yhteisöön hyvin laajasti pelkoa. Uhrilukuun ja panokseen nähden saadaan isoja seurauksia ja vaikutuksia ihmisten toimintaan.

Kun intentioita otetaan mukaan arviointiin onkin selvää että terrorismi eroaa auto-onnettomuuksista siten että terroristejen päätavoite on itse asiassa myös laajemman paniikin synnyttäminen. Joka on hyvin erilainen päätavoite kuin mitä on monessa pahoinpitelyssä ja murhassa. ; Tässä mielessä terrorismin kohdalla ”Doctrine of Double Effectin” kannattaja voi ohittaa sitä että terrorismia on itse asiassa kuolintilastotasolla aika vähän ja että vain hyvin harva muslimi on terroristi. Marginaaliuteen viittaaminen ei tehoa kun ollaan siirrytty utilitaristisesta tasosta pois.

Onkin kiinnostavaa katsoa 90 -luvun lopun terrorismin käsittelyä. Oxfordin tietosanakirja osaa kertoa että terrorismin ytimessä on väkivallan käyttöä uhkailutarkoituksiin. Salamurhat, pommitukset ja symbolisten kohteiden tuhoaminen ovat tärkeitä. Ja että terrorismi liittyy pelotteluvaikutukseen ja on ytimeltään poliittista. Vallankumoukselliset ja toisaalta nationalistit mainitaan terrorikeinojen käyttäjinä. ; Nykyään terrorismi tuo mieleen helposti uskonnot, etenkin islamin. Mutta toisaalta ; Selvää on että uskonnon täytyy olla ei-sekulaari uskonto, eli olla poliittinen uskonto, jotta se voi tuottaa terrorismia. Terrorismissa uskonnollinen vakaumus tuodaan yksityisistä tiloista julkiseen tilaan ja tälle asetetaan poliittisia päämääriä.

Tätä kautta jopa konservatiivien kannattama suhtautuminen terrorismiin alleviivaa sitä miten utilitarismi ei ole mikään tekninen ja ideologiaton tapa punnita ratkaisuja. Auto-onnettomuuksista puhuva vasemmistolainen ärsyttää heitä ja on tällöin heidän silmissään peräti moraalirelativisti. Vaikka se on äärimmäisen seurauseettinen ja utilitaristinen kanta. Kun tämän huomion sitten osaa suhteuttaa voi nähdä vastaavat asenneloikat silloin kun konservatiivit itse nojaavat utilitaristisiin perustelurakenteisiin.

Lopuksi on ehkä hyvä täsmentää se, että en tässä sano että utilitarismi olisi väärin. Itse asiassa itse olen seurausetiikoiden kannattaja. Se mitä olen oppinut on se, että intentiot ovat ihmisten pään sisäisiä asioita jotka eivät vaikuta muiden ihmisten elämiin sellaisenaan. Niihin vetoaminen on tässä mielessä usein riskien kohteiden tai uhrien kannalta irrelevantteja. ; Niillä ei haluta korjata tai muuttaa systeemiä tai omaa käytöstä ja toiminaa. Sillä pestään vastuu ja yritetään jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

---

Olen toki huvittunut siitä miten nyt islamterrorismi on kieltämättä muotia ja miten tätä alleviivataan kovasti. Kuitenkaan ei ole kauan aikaa siitä kun eurooppalainen terrorismi oli kristillistä. ; Olen ollut itsekin elossa aikoina joina euroopan mantereella ihmisiltä on kysytty ovatko he protestantteja vai katolisia. Noitavainoihin ja ristiretkiin ei tarvitse mennä. Itse en jotenkin jaksa uskoa että muutaman kymmenen vuoden tauko tarkoittaisi samaa kuin ”ei koskaan enää”. Tässä vaiheessa marginaaliudesta voivat puhua vain utilitaristit, ne joille ”Doctrine of Double Effect” ei merkitse islamterrorisminkaan kohdalla.

YouTuben ihmeellinen pulmakierre

Algoritmit ovat nykyään kenties tehokkain tapa käyttää näkymätöntä valtaa. Voidaan puhua "algokratiasta" jossa esimerkiksi se joka päättää millä tavalla Googlen hakuehot optimoidaan vaikuttaa (1) siihen mitä näkyy ja ei näy (2) minkälaisia kieroiluja näiden ominaisuuksien vuoksi kannattaa käyttää kun halutaan saada näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa.

Tässä mielessä algokratian hankaluus onkin siinä että valta joka on näkymätöntä ja huomaamatonta ei tässä tapauksessa ole "vähemmän valtaa tai kiltimpää valtaa" vaan se on vahvempaa valtaa koska takana on myös valtaa tiedosta. Toisaalta tietoja ei voida vain julkisesti antaa esille koska muutoin hyväksikäyttäjiä löytyy aina.

Hyvä esimerkki tästä on YouTuben menneisyys. Sehän on painotti aluksi näkyvyyttä siten että ne videot jotka saivat paljon klikkauksia menestyivät. Ne olivat niitä joita ehdotettiin. Tästä syntyi kulttuuri jossa klickbait ja esimerkiksi seksuaaliset latauskuvat toivat pettyneitä klikkauksia, "huijauskatsojakertoja". Tähän reagoitiinkin siten että nykyään algoritmit painottavat "relevanttia katsomista" joka lasketaan videon katsomisajasta. (Tarkat yksityiskohdat tästä ovat tuntemattomia.) YouTube myös muuttaa algoritmejaan jotta erilaiset kikkakuutoset eivät yliyleisty.

YouTuben otin esiin sitä kautta että se on myös monelle elinkeino. Yksi tälläisistä monen miljoonan seuraakajannan omaavista tyypeistä on Joerg Sprave. Hän on saksalainen hyvin erikoinen mutta lempeä tyyppi jolla on kanava nimeltä "Slingshot Channel". Hänen kanavansa edustaa "rakenna ja kokeile" -tyyppisiä ratkaisuja. Tyylilajin tunnettuja hahmoja löytyy televisionkin puolelta. Esimerkiksi "Mythbusters" -sarjan Adam Savage ja Jamie Hyneman on sovitettavissa kyseiseen genreen. Videoidensa perusteella herra Sprave on vähintään kohtuullisen sekopaatti, mutta lempeä ja harmiton sellainen.

Hän päätyi mediakohun keskelle kun DailyMail julkaisi uutisen "Google blood money: Web giant cashes in on vile seven-minute video showing ‘knife expert’ penetrating a stab vest like the one worn by murdered Westminster PC" jossa häntä syytettiin ISIS -kouluttajaksi. Viitekohtana oli video jossa Sprave testasi yhtä suojaliivimallia. Tämän suojaliivin väitettiin olevan sama kuin poliiseilla (mikä ei pidä paikkaansa) ja että video oli opetusmateriaalia siitä miten taistella tyyppiä vastaan jolla on sellainen turvaliivi. (Teknisesti ottaen totta, koska liivi oli susi ohje menee suunnilleen mallia "bodaa vähän ja lyö lujaa". En tosin usko että terroristit joutuvat tämänlaisia opettelemaan erikseen.) Spravea kuvattiin myös veitsiekspertiksi, joka on siitä omituinen nimitys että en tiedä mistä sellaisen arvonimen saa. Etenkin kun Sprave ei ole mikään kamppailulajiekspertti. Hän enemmänkin rakentaa asioita. Hänen kanavansa

Tästä on keskusteltu hyvin paljon eri paikoissa. Spraven oma vastine syytöksille on katsomisen arvoinen. Se on sarkastinen ja kohtelee DailyMailia kuten DailyMail kohteli häntä itseään. Tähän liitoksissa onkin se, että suuri määrä mainostaja on lähtenyt. Brändiboikotti on toki Spraven kanavaa laajempi. Mutta se on selvästi osana systeemiä.

YouTuben algoritmiikka iski tässä tapauksessa jonkin aikaa Spraven lompakkoon. Koska syytöksissä ei selvästi ollut pohjaa ei kanavaa poistettu. (Ja kun kanavaa ei poistettu se on aika vahva indikaattori että tämä myös tiedetään.) Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata, että artikkeli on johtanut kysymyksiin ns. mustasta listasta ja sille joutumisesta. YouTube on tehnyt sen jonka jokainen järkevä yritys tässä tapauksessa tekee. Pyrkii minimoimaan taloudelliset tappiot. Ja estämään vastaavien tapahtumisen jatkossa.

Tässä yhteydessä on noussut esiin se, miten YouTuben algoritmit näyttävät mainoksia eri paikoissa. Mainostajat eivät ole pitäneet siitä että mainoksia näkyy jossain yhteydessä joka voi haitata heitä. "Verirahoihin" ei haluta olla liitoksissa. Tässä yhteydessä on muutettu käytänteitä. Algoritmeista rahansaanti on vaikuttanut. Näin ollen ei ole väliä onko tämänlaisissa kohuissa järkeä tai ei. Ne ovat tehokas keino iskeä sinne missä tuntuu, tarkalleen ottaen lompakkoon.

YouTuben "advertisement friendly" -käsite on sekin herättänyt paljon keskustelua. Se on vaikuttanut "true crime" ja kauhukanaviin. Ja kaikkeen muuhun joka heittää "Poliittisesti epäkorrektia" tai jotakuta järkyttävää materiaalia. Tämä voidaan nähdä ikärajakysymykseksi ja tämänlaiset rajoitteet koskevat toki kaikkea muutakin mediaa joten tässä ei tavallaan ole mitään uutta tai ainutlaatuista. Mutta tämä on selvästi vaikuttanut moneen muuhunkin asiaan. Esimerkiksi paljon seurattu ja sisällöltään hyvin kuivakka David Pakman Show on joutunut tilanteeseen jossa sen videoiden tekemistä ja julkaisua ei rajoiteta. Mutta se ei tienaa mitään. Kanava on itse asiassa siitä kiinnostava että se on osa laajempaa toimintaverkostoa joka toimii myös televisiossa. Ja näissä se täyttää kovimmatkin asiallisuusstandardit. Se tuottaa epäräväköitä liberaaleja uutisia jotka koskevat esimerkiksi ihmisoikeusasioita ja politiikkaa. (Kanava edustaa "poliittista korrektiutta" siinä mielessä että se on sekä poliittinen että hyvin korrekti.)

David Pakman Shown kohdalla on tullut vastaan jopa tilanne jossa sitä on erikseen haluttu tukea siten että YouTubea on lähestytty mallia "Olen mainostaja ja haluan että mainokseni näkyvät juuri tällä kanavalla, ottakaa rahani" ja YouTube on sanonut "ei". Selvästi advertisement friendly on jotain muutakin kuin mainostajien tukemista. ; Selvästi ateismi ja sekularismi ja humanismi ja liberalismi ovat lähtökohtaisesti "järkyttävää materiaalia" joka ei sovi perheen pienimmille tai kenellekään kanavan runsasmääräiselle seuraajakunnalle.

Prosessi näyttää toki silmiini tutulta. Saatanapaniikki 90 -luvullakin lähti perättömistä yhteyksistä (jossa saatananpalvontaa liitettiin ties mihin, mukaanlukien roolipeleihin). Ja se levisi haluun sensuroida kokonaisia alakulttuureita. Syntyi paljon melua tyhjästä. (Ja tätä ylläpitivät paljon metelöivät tyhmät.) ; Kyseessä oleva kauhistujaporukka on asenteeltaan sellaista että he ovat viimeinen taho jonka käsiin haluan antaa algokratian avaimet. Siinä vaiheessa kun faktantarkistamattomat huhupuheet ja näistä kauhistuneet suun kautta huohottajat määräävät siitä saako kylähullu tai väärää mieltä oleva uutistoimisto leipää pöytään, on jopa Illuminati miellyttävä vaihtoehto. Minä kun tiedän omakohtaisesti mitä "kristillinen rakkaus" tälläisissä kauhupaniikeissa tarkoittaa noin niinkuin kristittynä olemisen konkretiassa.

Kodin, uskonnon ja isänmaan degeneraatio

Moni on sitä mieltä että Perinteiset Suomalaiset arvot on hylätty. Että nykyään "Koti, Uskonto ja Isänmaa" vielä merkitsevät joillekuille hyville ihmisille. Tosiasiassa tässä kohden kysymys on ainakin osittain sloganin sisältämien termien uudentaminen kuin mikään syvempi asennemuutos. Voidaan sanoa että jos kansallismielisyydellä on paha kaiku niin he ovat tehneet sen itse. Sanoja on väännelty ja turmeltu. Mutta osa ihmisistä ei ole turmeltunut mukana vain siksi että sanakolmikkoa pitäisi kunnioittaa.

Karkeasti ottaen on muistettava että Suomi pärjäsi talvisodassa varsin pian sisällissodan jälkeen. Tässä onnistuttiin yhtenäisyyden eikä hajanaisuuden kautta. Tässä mielessä jos "Koti, Uskonto ja Isänmaa" sitoivat kansan yhteen, kuten kansallismieliset osaavat kertoa, niin nämä termit olivat yhdistävä identiteettimarkkeri eikä eriyttävä identiteettimerkki.

Tällöin voidaan ajatella tilanne jossa Koti tarkoittaa sitä että jokaisella on perhe josta välittää. Koska sodassa häviäminen vaikuttaa heihinkin, on heidän puolestaan soveliasta kuolla. Olipa sitten kommunisti tai oikeistolainen. Uskonto taas oli järkevää siinä mielessä että moni ensinnäkin oli kristitty. Ja toisaalta vaikka olisi Marxistiseen tyyliin materialisti ja ateisti, niin siltikin on selvää että Neuvostoliitto tarjosi pakkoateismia. Uskonnonvapaus eli mahdollisuus valita uskonto oli tässä mielessä relevantti veto. Kolmanneksi isänmaa tarkoitti juridista aluetta jossa sitouduttiin yhteiseen perustuslakiin. Nämä muuttuisivat sodassa häviämisen seurauksena joten syy-yhteys on vahva.

Nykyään kuitenkin on yhä vahvemmin esillä se, että:
1: Kodiksi ei oikeasti kelpaa mikä tahansa. Maa periaatteessa sallii kaikenlaista. Mutta kansallismieliset kolmen sanan iskulausetta hokevat ihmiset arvottavat heteronaimisissa lasten kanssa -mallia. Kaikki muut ilmeisesti asuvat asunnoissa joilta puuttuu vastaava hyväksyttävyys. Kansallismielisten puheissa kodin ja perheen puolustaminen korostaakin nimenomaan viktoriaanisen ajan inventiota, ydinperhettä. Ja siitä poikkeaminen on arvomädätystä joka on kenties laillilsta mutta ei "oikea perhe sanan täydessä mielessä". Eikä varsinkaan sellaisessa mielessä joka mainittaisiin ylevänä ihanteena sotakontekstissa. Silloin perheeksi ei varsinkaan tunnusteta avoliitossa elävää homoparia. Tämä tarkoittaa sitä että sana on hyvin vahvasti eriyttävä ja se välittää arvomaailmankuvaa tavalla joka korostaa miten jotkut ovat ykkösluokan ja toiset kakkosluokan asukkaita.
2: Uskonto korostaa hyvin vahvasti nimenomaan kristillisyyttä. Tarjolla onkin enemmänkin "suostuttelua kristillisyyteen" kuin mahdollisuutta ja lupaa uskoa. Tämä on hyvin relevantti asia siin mielessä samat vapaudettomuus -syyt jotka voivat johtaa vastustamaan Neuvostoliittoa saisi vastustamaan sitä Suomea joka on ihanteellinen monen kansallismielisen mielessä.
3: Isänmaa on yhä vahvemmin korostanut isänmaallisuutta jonka takana on paljon erilaisia poliittisia arvoja. Yhteinen perustuslaki on tässä aika heikolla. Itse asiassa nykyään on vahva kansallismielinen klikki jonka isänmaallisuutta ja patriotismia ei voi kyseenalaistaa. Mutta joista olisi tärkeää päästä nopeasti muokkaamaan perustuslakia. Perustuslaki kun on joskus "suvakointia" ja siksi "kansan tahtoa vastaan". Kansa kun on se joka on isänmaallista ja suvakit ovat enemmänkin sen vihollisia. Isänmaa tarkoittaa hyvin oikeistolaisia arvoja. Liberalismi ja kommunismi eivät kuulu isänmaallisuuteen ja tätä kautta isänmaahan. Näin ollen tämäkin termi on vahvasti politisoitu sellaisella tavalla joka alleviivaa kysymystä "miksi hitossa liberaalivasemmistolaisten sitten pitäisi ottaa konekivääritulta jonkun oikeistolaisen arvojen ajamiseksi"? Ei ole mitään syytä kuolla jos ei ole kerran kunnolla kansalainenkaan.

Toisin sanoen kenties yhteiskunnan arvot eivät ole laajasti turmeltuneet. Kenties kansallismielisyys on turmeltunutta. Kenties tämän turmelluksen tärkein väline on propaganda. Propaganda jonka toimintamekanismi on siinä, että sen keskeisin iskulause säilyy ulkoisesssa muodossaan samalla kun sen sisältämiä termejä muutellaan. Kun niiden arvosisältö muuttuu ja mädättyy yhä häijymmäksi (puhun muutaman vuoden sisällä tapahtuneista muutoksista periaatteessa) pikku hiljaa kansallismielisten itsensä huomaamatta, voi ollakin niin että kun puhutaan "mädättäjistä" mieleen tulee ihan väärä poliittinen suuntauma..

---

Tämä nyt oli vaan tälläinen Pride-provokaatio...