Infiltraatio

"Tiedän, että joku ilkiö pukeutuu lapseksi
ja alkaa huudella, ettei keisarilla ole vaatteita,
ja koska kukaan ei halua paljastua sokeaksi
mielipide hyväksytään mukinoitta."
(A. W. Yrjänä, "Salakirjoituksen avain")

Tuomas Aivelo kirjoitti "Tiede -lehden" blogistina siitä miten akatemiassa pitäisi suhtautua sekoileviin professoreihin. Tässä korostuu akateeminen vapaus. Professorilla on tavallaan lupa tehdä mitä huvittaa. "Kun professori on saanut vakituisen toimen hänen ei tarvitse miellyttää ketään. Emme halua professoreja, jotka toistelevat kritiikittömästi yleisiä totuuksia." Mutta tämä tarkoittaa sitä että kaikki professorit eivät ole oikeassa. "Todellisuudessa suurin osa tutkijoista, jotka ajattelevat raikkaasti ”laatikon ulkopuolella”, ovat vain yksinkertaisesti väärässä. Sama koskee myös professoreja. Tämä on hinta, jonka maksamme tieteen vapaudesta." Puolimatkan kohdalla ongelmaksi tulee kuitenkin se että professuuria käytetään maallisen vallan hankinnan välineenä. "Tilanteesta tulee kuitenkin vaikeampi kun professori vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon asemansa voimalla. Esimerkiksi Tapio Puolimatka pyrkii ohjailemaan epäilyttävällä tieteellisellä arvovallallaan lainsäädäntöä ja yleistä mielipidettä."

Tässä kohden on hyvä huomata että Puolimatka on Intelligent Designin kannattaja. Ja tämä on paitsi näkemys. Siihen liittyy muun muassa akateemisia strategioita. Jonathan Wells on ollut eräs näkyvimmistä ID -hahmoista. Hän oli liittynyt yliopistoon hyvin vankkana tavoitteenaan tuhota darwinismi. Omassa kirjeessään hän korostaa kuinka ideologialla oli häneen suuri vaikutus. "Father's words, my studies, and my prayers convinced me that I should devote my life to destroying Darwinism, just as many of my fellow Unificationists had already devoted their lives to destroying Marxism. When Father chose me (along with about a dozen other seminary graduates) to enter a Ph.D. program in 1978, I welcomed the opportunity to prepare myself for battle." Myöhemmin hän mietti akateemista maailmaa yhdessä ID -liikkeen perustajan, Phillip Johnsonin, kanssa. He päätyivät siihen että ei ole järkevää kuluttaa aikaansa debatointiin opiskeluaikana. Sillä kun vaarantaa tutkinnon. Sen sijaan kun saa Ph.D:n - ja jos mahdollista niin vielä parempaa ; professuurin - voi sitten tässä vaiheessa tulla kaapista mielipiteineen.

Toki tämän lopputuloksena on se, että ihmisellä ei ole tutkintoa siitä alasta mistä hän saarnaa. Mutta toisaalta akateeminen vapaus on jotain jolla on hyvin paljon valtaa. USA:ssa sitä puolustetaan hyvinkin tiukasti. ; Tästä kenties karkeimpana esimerkkinä on vallankaappausta koskeva tutkimus jonka Luttwak julkaisi. Hän oli tehnyt sen armeijalle. Mutta sopimuksessa olleen unohtuneen ehdon vuoksi Luttwak julkaisi tutkimuksensa julkisesti, eikä pelkästään armeijan sisäiseen käyttöön. Akateeminen vapaus ylitti tälläisessäkin tapauksessa armeijan salassapitovallan. Kyseessä on selkeästi mahtavan suuresta voimasta.

Tietääkseni Puolimatkakin edustaa nimenomaan tätä koulukuntaa. Hän on pitänyt vakaumuksensa siististi piilossa ; Toki itselläni on aiheisiin ja sanarakenteisiin nojaava, lähinnä aihetodisteita pullisteleva, teoria siitä että hän tätä ennen kirjoitteli aiheesta innokkaasti anonyymisti internettiin eräällä varsin tunnetulla kreationistinimimerkillä. (Nimim. "analyysi") Mutta omalla nimellä toimintaa alettiin tehdä suoraan ja avoimesti vasta tutkinnon jälkeen.

En tietenkään maininnut vallankaappausta tässä yhteydessä vahingossa. Wellsin ja Johnsonin infiltraatioperustainen rakenne kun on osiltaan hyvin samantapainen kuin se miten vallankaappauskin pitää toteuttaa. Soluttautuneet professorit saavatkin melkoisen vapaasti tungetella akateemisen vapauden nimissä. Tämä on tietenkin äärimmäisen maailmankuvallista ja kaikkea muuta kuin reilua toimintaa. Mutta on ymmärrettävää että kun "darwinismin"/"evolutionismin" ajateltiin sortavan ID -ihmisiä, oli tavallaan syytä keksiä vaihtoehtoisia strategioita ilman että olo tuntui aivan käsittämättömän petolliselta.

Itse asiassa ID:n infiltraatiostrategia on sen verran voimakas että se on jossain määrin vaikuttanut Chris Mooneyn mielipiteisiin. Mooney tuli aikanaan julkisuuteen "framing" -ajatuksen kanssa. Hän oli katsonut kulttuurisotaa ja katsonut että olisi jokin syy jonka vuoksi (ID)kreationistit eivät opi tiedettä. Hän pyrki lähestymään asiaa sitä kautta että teksti ja tiede täytyisi muotoilla siten että maailmankuvaa ei haasteta. Sittemmin hän on muuttanut kantaansa melko radikaalisti. Hän on esimerkisi kirjoittanut kirjan "The Republican War on Science" jossa sävynä on se että liikkeellä on nimenomaan ihmisiä joiden tehtävänä ei ole oppia vaan voittaa. Mooney kuvaa ID:n pyrkimyksiä termillä infiltraatio, soluttautuminen. Entisistä kreationisteista katsoen tärkein ero onkin kenties lähinnä siinä että ID:läiset pyrkivät saamaan jäsenikseen ja tuottamaan joukkoihinsa akateemisia "felloweja" jotka sitten käyttävät nimenomaan akateemista vapautta omien agendojensa levittämiseen.

On selvää että tarvetta on. Sillä jopa oma isäni muistaa omilta yliopistoajoiltaan sen miten ensimmäiset kreationismin aallot alkoivat nousemaan. Hän kertoi että näytti siltä että yliopistoon tulee opiskelemaan heitä. Mutta sitten he intoutuvat yrittämään tutkintoa. Osa heistä narahtaa jo ennen maisterin papereita. Osa saa maisterin paperit mutta ei sillä materiaalilla ja laadulla tohtorintutkintoja saada. Kun lähtökohta oli tämä, on kuitenkin selvää että etenkin Jonathan Wellsin suosima ajatus "turpa kiinni tutkintoon asti" -menettelystä on ollut vähintään jokseenkin toimiva.

Toki sitten toisaalta näyttää siltä että tällä hetkellä minun silmiini näyttää siltä että Puolimatka vie itseltään uskottavuutta. Hänen julkituloihinsa ja lausuntoihinsa liittyviä virheitään kaavitaan esille ja paljastuu että ne eivät ole osaavia. Yliopistokin on ilmoittanut että se ei ole yhteydessä annettuihin mielipiteisiin. "Julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua tasa-arvoiseen avioliittolakiesitykseen liittyen. Myös Jyväskylän yliopiston henkilöstön jäseniä on ollut mukana keskustelussa. Yliopisto ei rajoita työntekijöidensä perustuslaillista sananvapautta. Työntekijöiden ilmaisut eivät kuitenkaan edusta yliopiston kantaa. Toivottavaa on, että silloin kun on kyse omista mielipiteistä, esim. poliittisista tai uskonnollisista, ei tuoda esille asemaa yliopiston työntekijänä." Puolimatkan tuhoksi ja ongelmaksi näyttääkin muodustuvan hänen eniten suosimansa asia. Keskustelu, julkinen kriittinen keskustelu, jossa molemmat puolet tulevat esiin. Tämän lopputulos tosin näyttää tarkoittavan sitä että vastapuoli näyttää että Puolimatkan puoli on tieteelliseltä kannalta täyttä hevonkukkua. Jopa hänen omalla alallaan, kasvatuksen puolella, Puolimatkalla näytetään olevan tiettyjä asenteellisuuksia. Eihän tämänlaisen edessä voi oikein muuta kuin sanoa että "Puolimatka ottaa kaikkein innokkaimmin ja varmimmin kantaa sellaisilla tieteenaloilla, joiden toiminnasta ja perusteista on jatkuvasti osoittanut olevansa niin tietämätön, että asia voisi kieliä jo käsityskyvyn puutteesta. Mutta olisi tylsää selittää tyhmyydellä sitä, mikä selittyy myös ilkeydellä". Näyttää siltä että Puolimatkan kohdalla on syytä muistuttaa siitä että oman erikoisalansa ulkopuolella professorikin on vain valistunut kansalainen. (Joskin tämä valistuneisuuskin tuntuu joskus varsin kyseenalaiselta.)

Kauheita opettavat pelit

Niklas Herlin kirjoitti YLEstä. Hän oli huomannut jotain jonka itse huomasin vasta nauhoitteista. Seuraan mainiota "Wire" -sarjaa, sarjaa joka siis kestää toisenkin katsomiskierroksen. (Etenkin nyt kun edellisen katsomiskerran ja tämän välillä on se, että olen tässä välissä lukenut pari kuivanakateemista kirjaa tiedustelutoiminnasta ja vakoilusta. Sarja on itse asiassa soveltaa näitä oppeja yllättävän paljon ja yllättävän avoimesti. Huumediilereiden tiedonpurku esim. puhelinkuunteluilla ja rooleja vetävillä sala-asuisilla poliiseilla varmasti muistuttaakin vakoojien vastaavaa toimintaa.)

Ja todellakin YLE latasi laatikkoni täyteen "Counter Strikeä". Neljä tuntia pelifootagea. Niklas Herlin oli toki järkyttynyt siitä että YLE näyttää kauheaa K18 -väkivaltaa. "Luvattu ohjelma peruttiin ja sen tilalla näytettiin videopeliä. Eikä mitä tahansa videopeliä, vaan kovan luokan väkivaltapeliä. 945 minuuttia yhtä menoa. Neljä tuntia." Mutta rehellisesti sanoen "Wire" ei sekään sovi herkkämielisille. Itse asiassa "Counter Strike" muistuttaa siitä miten ikärajat määrittyvät peleille hyvinkin paljon ankarammin kuin televisio-ohjelmille. Itse asiassa niin paljon että jossain vaiheessa luulin että se "pegi eitiin" on joku pelifirma! Sillä materiaali joka on elokuvissa säännönmukaisesti korkeintaa K16 saa pelissä leiman 18. En tiedä kuka ja miten näitä ikärajoja läimitään mutta kontrasti on nähdäkseni selvä.

Kirosin kuitenkin YLEn temppua. Sillä kommentoitu pelifootage ei ole kiinnostavaa. YouTube on pullollaan kanavia joissa pelataan ja kommentoidaan. Ja tiedättekö mihin pelaajat käyttävät niitä? Ne ovat walkthrough -ohjeita. (Monissa peleissä tai tehtävätyypeissä videointi on helpoin tapa kuvata se mitä pitää tehdä. Yritä esimerkiksi "Assassins Creed II" ajastettuja akrobatiatemppeleitä kirjoitetuilla ohjeilla niin huomannet olevasi sangen pulassa.) Toisen pelin seuraaminen on yleensä helvetin tyhmää. Päällelausutut onelinerit muuttuvat kiinnostaviksi vain hyvin marginaalisissa tapauksissa. (Esimerkiksi vihainen mummo pelaamassa GTA:ta.) Ne ovat hauskoja kaverin kanssa jos kaveri on samassa tilassa. Se, että kisaan laitetaan titteleitä ei tee niistä kiinnostavia. Mielestäni YLEn pitäisi miettiä jotain heti jos heistä olisi mainion nuorekasta kehittää jo valmiiksi YouTubessa ylitarjottua ohjelmatyyppiä neljäksi tunniksi samalla kun vaihtoehtoina olisi katsoa hauskoja poliiseja ja syvällisiä narkomaaneja karmeassa maailmassa (tai ainakin Baltimoressa).

Mutta Herlinin huomautus K18 -viihteestä kuitenkin iski. Sillä se ei ollut ensimmäinen kerta kun pelit nousivat keskusteluun erikoisessa kontekstissa tällä viikolla. Tarkalleen ottaen kohtasin maanantaina junassa vanhemman rouvan joka oli meillä lapsenvahtina kun olin pieni. Kertoilin kuulumisia ja tulin viitanneeksi että olen vähän yrittänyt harjoitella uutta Audatia peliä. Hän oli heti huolestunut että onko se uhkapeliä. Hän sanoi jopa että ei olisi minusta uskonut, koska lapsena olin aina ollut sekä huono peleissä että huono häviämään. Ja että isosisareni oli ollut hyvä pelaaja ja oli usein ilkkunut minulle asiasta. Tämä muistelo ei ole väärä. Nykyäänkin pelaan onnenpelejä jos ja vain jos olen jotenkin matemaattisesti varmistanut että voiton odotusarvo on suurempi kuin panos jonka laitan peliin. Ja taitopeleissä pelaan joko harjoitellakseni tai sitä varten että peli on itselleni suotuisa. En pelaa uhkapelejä, en edes lottoa. En kestä niihin liittyvää toivoa. (Enkä häviämistä. En ole strategisesti edes mikään laatikon terävin lusikka.) Huolena entisellä lastenhoitajalla oli siis on että peli jotenkin liittyy uhkapeliin.

Peleissä on siis jotain vaarallista ja riskaabelia.

Lapsia suojellaan erilaisilla ikärajoilla. Ja syynä on juuri se ajatus että pelit olisivat jotenkin erityisen vaarallisia. Peli olisi interaktiivisuutensa vuoksi jotenkin pahempi kuin sama videona. (Joka vaikeuttaa sitä miten pitäisi suhtautua siihen että katsoo toisten pelaamista. Se on kuin videota, yleensä harvinaislaatuisen pitkästyttävää sellaista. Paitsi jos on juuri samaan aikaan pelaamassa läpi juuri sitä kohtaa jota YLE sattuu näyttämään. Mutta tietääkseni "Counter Strikeä" ei ns. "pelata läpi" maailmanennätyspyrkimyksissä.)

Surullisinta on se, että asiaa on tutkittu laajassa ja pitkäjänteisessä tutkimuksessa. Ja vastaus on ei. Tulos ei ole intuitiivinen. Sitä ajattelisi että tämänlaisella voisi olla vaikutusta. Se ei ole myös muuten ilmiselvä. Mutta tulos on tulos. Valitettavasti tämä on siirtänyt keskustelua lähinnä ad hoc -tasolle. (Eli henkenä on että asenteet ja ajattelutavat muuttuvat vaikka toiminta ei muutukaan. Ja mitä hiton väliä tällä sitten on? Ajatuspoliiseiksiko tässä pitää ruveta?)

Ja siihen että tietokonepelit opettavat vaarallisia taitoja. Joka on kommenttina todella omituinen. En voi kuin hihitellä. Sillä jos nyt otetaan esille vaikka se tosiasia että olen pelannut "Assassins Creed" -pelisarjaa useita satoja tunteja. Osaanko minä siis vaania ja tappaa ihmisiä puukolla? Osaan. Mutta se ei ole pelien ansiota. Pikemminkin pelit ovat jarruna näille taidoille. Kukaan tuskin oikeasti kuvittelee että joku voisi opetella pelaamaan golfia konsolimallisella tietokonesimulaattorilla. Ihan sen takia että on eri asia painaa jotain nappia tietyn monta sekunnin murto-osaa ja suunnata kursoria kuin heiluttaa metallista (?) sauvaa jonka päässä on pömpeli nurmikolla kun aurinko paistaa silmiin ja pelikaveri irvistelee vieressä. Samoin "Assassins Creed" ei ole tehnyt minusta mestarillista parkourihmistä. (Hädin tuskin osaan kiivetä tiiliseinää johon on nakutettu portaat!) Taistelumekaniikatkaan eivt ole martial art. Koska peleissä on siistimpää hypätä hidastettuna ilman halki ja tehdä muita näyttäviä asioita. Siksi vaikka aloitin jo nuorena "Zelda" -pelisarjan pelaamisen ja tässä käytettiin miekkaa koko ajan, opin miekkailemaan vasta kun .. no aloin harrastamaan miekkailua oikeilla miekoilla.

"Counter Striken" kannalta on oleellilsta huomata, että ammuntapeleissä huomattavaa on, että kivääreiden toiminta on yllättävänkin summittaista. Aseiden käyttöön ei ole useinkaan panostettu samalla tavalla kuin niiden mallintamiseen. Esimerkiksi tähtäyssysteemiä ei tehdä peleissä yleensä siten kuin ne tehdään todellisuudessa. Tähtäin on joko sellainen että sitten kun vihollinen on rastin kohdalla ja painaa liipasinta niin osuu siihen mihin on tähdätty. Tosimaailmassa kivääriä pitää kalibroida etäisyyden mukaan. (Tämä opitaan ihan armeijassakin.) Kukaan armeijan käynyt tietää puristavan laukauksen ja hengityksen rytmittämisen laukaukseen. Mutta en ole nähnyt sitä ainoassakaan tietämässäni ammuntapelissä.

Itse iskisin tässä kohden kyllä vahvemmin kirjallisuuden pariin. Sillä kirjallisuudessa voi opetella faktoja esimerkiksi tiedustelusta ja vakoilusta. Sellaisia joista tieteen mukaan on hyötyä ja joita voi soveltaa vaikka kerrostalokyttäykseen. (Hyvää onnea projektiin naapureille, he ovat ilmeisesti tutustuneet alan oppaisiin. Keep up the good work!) Ja toinen asia johon iskisin on ulkona liikkuminen. Jos esimerkiksi mietitään mitä minä tein lapsena, niin niihin liittyi erilaisilla tikuilla miekkailu. Opin tässä enemmän intuitiivista otetta miekkailusta kuin mistään peleistä. (Se ei toki ollut organisoitua eikä siinä tekniikka miksikään sivistyneeksi jalostunut. Mutta tiesin mikä pää menee sisään.) Harjaantuminen on usein mekaanista. Kirjat ovat se kaikista helpoin vaihe monesti. Se että teoria taipuu käytäntöön vaatii mekaanista tekemistä. Ja tätä voidaan tehdä ulkona kivasti kun leikitään auringossa.

J.M.Macdonaldin triadi on tässä hyvä ladata mieleen. Hänhän esitti pienimuotoisten tutkimusten päätteeksi että kolme piirrettä liittyivät sosiopaattien käytökseen. Eli kolmella käyttäytymisen piirteellä (yhdessä toteutuessaan) voitaisiin ennustaa myöhempää sosiopaattista käyttäytymistä, etenkin toistuvaa rikollista käyttäytymistä. Yksikään näistä ei ollut tietokonepelaaminen. Ne olivat tulipalojen sytyttely, eläinrääkkäys ja vuoteenkastelu. (Joka on siitä jännittävä piirre että minulla ei ole ollut niistä yhtäkään. Kiitos vain ennustuksistanne.)

Näissä on toki huomioitava se, että tämä kolmio, niin suosittua kuin se rikoskirjallisuudessa onkin, on otettava pienellä varovaisuudella. Tulipalonsytyttäminen esimerkiksi liittyy lapsuusiän antisosiaalisuuteen eikä se ole niin tiukka ennustin kuin on ajateltu. (Moni saattaa yllättyä mutta antisosiaalisissa diagnooseissa tuppaa kummittelemaan sellainen jännittävä asia kuin ikä. Moni antisosiaalinen käytös lapsissa ja etenkin teineissä on niin tavallista että sitä pidetän normaalina, terveenä ja ei niin haitallisena.) Samoin vuoteenkastelussa on luovuttu esimerkiksi Freudilaisista sävyistä joissa vuoteenkastelu on seksuaalinen aktio, ja huomattu että se on sen verran yleistä että on jopa kyseenalaista onko suosittu stressiselitys oikeasti vaikuttava elementti. Eli kenties stressaantuneet lapset eivät virtsaa vuoteeseen ja lietso itseään hädän kurimukseen jonka vapautuspäässä on väkivalta. Vaan kenties vuoteeseen virtsaaminen on sen verran yleistä että se ikään kuin hyppää esiin usein väkivaltaa harrastavien tiedoista. (Kun kaikki pelaavat tietokonepelejä, niin väkivallantekijät ovat usein pelanneet tietokonepelejä. Intuitio voi tehdä tästä uskottavaa mutta samalla unohtuu että lähes kaikki pesevät myös hampaansa. Ja tähän emme kaipaa fluoriskeptikoita.)

Mutta se eläinten kiduttaminen. McClellan teki rikollisilla vuonna 2007 kartoituksen otsikolla "Animal cruelty and violent behavior". Ja se ei kertonut mitään yllättävää. Eläinten kiduttaminen ennusti huonoja lapsuusolosuhteita että väkivaltaista käyttäytymistä. Eli muut todella harrastavat sitä paljon harvemmin. Ja itse asiassa nimenomaan väkivaltarikollisissa eläinten rääkkäys oli yllättävän yleistä ; 56% heistä oli tehnyt eläinrääkkäystä lapsena. Tässä selityksenä on yleensä jokin seuraavista vaihtoehdoista ; (a) Eläimiin kohdistetaan voimaa koska ne ovat avuttomampia. (b) Eläinten kanssa väkivalta on ihmisen pieksentää astetta lievempää ja eläimiä rääkkäävät turtuvat ja voivat harjaantua ja laajentaa myöhemmin ihmisiin (c) Väkivallalla haetaan kontrollia ja eläimet toimivat sijaiskärsijöinä jollekin jolle todella haluttaisiin kostaa mutta ei voida.

Korostaisin että tässä on kyseessä konkreettinen tekeminen ja harjaantuminen. Olen tavannut monia tietokonepelaajia miekkailuharrastuksessa. (Ihan sen takia että monet pelaavat nykyään jotain.) Ja vaikka pelit ovat sisällöllisesti väkivaltaisia se ei ole harjaannuttanut heitä pois ihmisille normaaleista estoista jotka koskevat toisen ihmisen vahingoittamista. Itse asiassa vaikka miekkailusalilla ei oikeasti tapeta ja hakata toisia, vaan kaikki on kontrolloidussa harjoitteluympäristössä ystävien kesken, niin silti estoisuus paistaa tyypillisestä alkeiskurssilaisesta kauas. Sillä tietokonepelit eivät ole opettaneet heiltä pois mitään aitoa väkivaltaa koskevia estoja. Aivan niistä samoista syistä kuin minäkään en "Assassins Creed" -pelisarjaa pelatessani ole oppinut purjehtimaan, ratsastamaan tai tekemään vallankaappausta. (Menen veneeseen jos se on vuorilla. En luota mihinkään kookkaaseen pullistelevaan lämpimään elävään lihaan joka pomppoilee jalkojeni välissä. Ja Edward Luttwak on auttanut lopuissa.)

Emme ole ääriliike - ja muita hyviä keinoja toteuttaa vallankaappaus

"Ropecon 2011" piti sisällään esitelmän vallankaappauksen rakenteesta. Esitelmä rakentui pääasiassa Luttwakin kirjoittamaan teokseen nimeltä "Vallankaappauksen käsikirja". Muutamia tärkeitä kohtia on hyvä mainita:
1: Vallankaappauksessa ideana on se, että olemassaoleva järjestelmä solutetaan prosentuaalisesti pienellä mutta oleelliseti sijoitetuilla joukoilla ja tämän jälkeen tehdään nopeasti operaatio jolla koko systeemi otetaan hallintaan operaatiolla.
2: Onnistumisen ytimessä on se, että enemmistö pysyy passiivisena. Enemmistöä vastaan ei hyökätä, vaan sen sijaan ytimessä on eristää oleelliset paikat prosessissa. Valta otetaan haltuun etsimällä strategisesti tärkeät paikat, saamalla sinne oman sisäpiirin mies, ja kohdistamalla vastustus oleellisesti ; Vastustajan voiman ydin joko tuhotaan suoraan tai sitten lamaannutetaan vaikkapa häiritsevällä väärällä tiedolla.
3: Onnistuneissa projekteissa on käytetty mediaa. Kaappaajan ei nimittäin kannata mennä argumentaation tasolle selittämään sitä miten vallankaappaus oli oikeutettu. Tämä kun tarjoaisi tilaa vallankaappauksen kritisoijille. Sen sijaan selitykset siitä miten tilanne on hallinnassa ja miten vallankaappaajat eivät ole ääriliike ovat hyviä asioita sanoa.
4: Vallankaappaajan kannattaa myös olla avomielinen ja suvaitsevainen kun valitsee solutettavia ; Rotu, uskonto tai muut vastaavat asiat eivät saa olla esteinä. Sitten kun valta on kaapattu, voidaan tietysti olla juuri niin suvaitsemattomia kuin mieli tekee.
5: Soluttautujille kannattaa olla hieman epämääräinen. On kysyttävä että onko tyytyväinen nykytilaan ja tahtooko siihen muutosta. Tarkat yksityiskohdat voi jättää sivuun. On tärkeämpää vastustaa olemassaolevaa ja kertoa miksi se on rikki, kuin oikein kuin esittää olennainen korjausehdotus.
6: Solutettavia valittaessa solutetut ovat vilpittömästi mukana. Tässä apuna on se, että hankitaan henkilöitä joilla on kaunaisuutta. Näin vaikutusta saadaan sotilaspuolella usein eversteistä mutta harvemmin kenraaleista ; Pitkään everstinä ollut kokee usein että hän ei ole saanut ansaitsemaansa ylennystä. Tähän katkeruuteen ja pettymykseen vedoten syntyy tulosta.

Vallankaappaus on erilainen verrattuna vallankumoukseen, jossa mukana on poliittinen mullistus, jossa lainsäädännön vastaisuus on paljon suuremmassa roolissa. Vallankumouksessa systeemiä vastaan käydään ja se korvataan toisella ja tämä tehdään rikkomalla vanhan järjestelmän sääntöjä jo ennen kuin uusi järjestelmä on astunut voimaan. Vallankaappauksessa valtarakenteita ei heti alkuun kumota vaan niitä hyväksikäytetään, jolloin valtarakenteita ei niinkään tuhota vaan ne otetaan haltuun. Ja systeemi haltuun ottaen saadaan sitten vaikutusvaltaa ja sen jälkeen niitä sääntöjäkin voidaan muutella vapaammin.

Ajatus vallankaappauksen rakenteesta voi ajaa miettimään vaikkapa pseudotieteitä. Nehän korostavat paradigmanmuutosta jonain joka muistuttaa hyvinkin paljon sitä miten yhteiskunnallisia murroksia kuvataan. Maailmankuva ja järjestelmä vaihtuvat toisiinsa. Itse asiassa kielenkäyttö onkin niin samanlaista että pseudotieteilijän puhe vaikuttamaan vallankumouksesta haikailevan yhteiskuntaan haluamista muutoksista, kunhan paradigmanmuutos muutetaan vaikka sanoilla "vallankumous" ja esimerkiksi vastustettava "skeptismi" tai "naturalismi" korvataan sellaisella sanalla kuin "kommunismi" tai "kapitalismi". Voidaankin sanoa että pseudotieteiden parissa halutaan, haikaillaan ja odotetaan "vallankumousta" ; Tietenkään pseudoteiteilijät eivät hyökkää väkivaltaisesti skeptikoiden kimppuun huutaen "viva la revolution" samalla kun kiväärejä ladataan. Mutta ideana on se, että "vallitseva norsunluutorni" nähdään pahana ja vastustettavana ilmiönä ja että sitä vastaan hyökätään suoralla toiminnalla.

Tosin tähän on olemassa poikkeuksia.

Ja hieman yllättävää kyllä - tätä kautta voidaan löytää olennainen ero Intelligent Designin ja kreationismin välille. Kreationismi nimittäin toimii "vallankumouksellisuuden hengessä". Intelligent Design taas toimii systeemin sisältä. Esimerkiksi:
1: Johnsonin "Wedge" -idea keskittyy juuri siihen että löydetään strategisesti olennaiset paikat. Hän ei iske koko tiedemaailmaa vastaan, vaan valikoi sieltä oleelliset pisteet joihin kohdistettu vastustus hoitaa asian.
2: Wells ja monet muut ovat korostaneet myös sitä, miten Intelligent Designiä kannattavien kannattaisi mennä yliopistoon professorinvirkoihin "livahtamalla takaportista". Eli opiskeluaikana ja tohtorinväitöskirjan tekoaikana toimitaan nykyisen systeemin mukaan, eli opiskelija käyttäsi naturalistista filosofiaa ja soveltaisi sitä. Ja sitten kun Ph.D. -arvonimi on hallussa, voidaan ruveta toimimaan Intelligent Designin pelisäännöillä. Eli toisin sanoen taloon mennään sisään eri osaamissetillä kuin mitä siellä sisällä sitten käytetään. (Tämä on oleellista ainakin sitä kautta että opiskelu nähdään usein harjaantumisprosessina. Tällä tavalla harjaantumisprosessi siihen mitä yliopistossa sitten alkaa tekemään täytyy hoitaa yliopiston ulkopuolella..)
3: Intelligent Designissä on "suuren teltan idea". Tämä ei ideologiasisällöllisesti ole sen kummallisempi kuin se, että se hyväksyy sekä YEC -kreationismin että OEC -kreationismin ja eri uskontojen kreationismin samaan joukkoon. Mikä on ollut jo kreationisminkin kohdalla. Mutta sen parissa kuitenkin jätetään oleellisesti käsittelemättä näitä kysymyksiä. Siinä missä YEC -kreationistit kertovat innolla maan iästä, Intelligent Designin kannattaja joka uskoo Raamattuun ja "nuoreen maahan" (koska se on yksi mahdollinen tapa olla Intelligent Designisti, eikä tätä näkemystä haluta kieltää) hän ei kirjoita tästä mielipiteestä vaan jättää sen myöhemmäksi. Näin samalla sisällöllä syntyy suvaitsevaisuuden fiilis hieman asennemaailmanmuutoksella.
4: Perushenkenä on myös todellakin se, että Intelligent Design ei ole ääriliike. Ja tässä pysytään vaikka "Wedge" -dokumentti onkin vuotanut julkisuuteen ja siinä on paljastunut että tavoitteena on (vähittäinen ja aikataulutettu) ateismin poistaminen koko yhteiskunnasta taiteta myöten.
5: Vaikka naturalismin kritiikkiä esiintyykin, ei selkeää korvaavaa mallia ole oikein esitetty. Tarjolla ei ole mitään ylinaturalismin tutkimismetodologiaa johon oltaisiin sitouduttu ja joka olisi rakenteeltaan selitetty ja perusteltu. Näin on ilmiselvää että paremmuusjärjestystä ei voida esittää. Pelkkä kritiikin esittely on kätevää vallankaappausajattelussa, koska se näyttää vain että vanhassa systeemissä on vikoja. Uuden systeemin vikoja ei tietysti tunneta kun systeemi ja toimenpiteet eivät ole selkeästi esitettyjä.
6: Jos haluaa löytää katkeruutta ID -puheessa ei tarvitse hakea paljoa. "Expelled" -elokuva kuitenkin tiivistää tämän hengen videokuvalliseen muotoon hyvinkin selkeästi. Siitä näkee miten katkeruus ja pettymys muuttaa akateemisella uralla epäonnistumisen epäonnistujaan kohdistetuksi vainoksi.

Toki mielenkiintoiseksi asian tekee se, että onko tämä ero oleellinen jos halutaan sanoa että Intelligent Design ei ole kreationismia. Tässä kohden kyseessä on metodillinen ero ; Kreationistit ja Intelligent Designistit uskovat ja kannattavat samoja asioita. Molemmat katsovat että evolutionismin valta on loppusuoralla. Mutta se, miten tämä vallanvaihto kannattaa tehdä on oleellisesti erilainen.

Toki tässä on huomattava että vaikka Intelligent Design käyttää vallankaappauksen kaltaisia menetelmiä ei tarkoita että heidän argumenttinsa olisivat väärässä. Tässä blogauksessa on siis lähinnä sosiologinen huomio, jossa keskittytään tavoitteiden saavuttamiseksi tehtyjen strategioiden tasolle. Myös vallankumous ja vallankaappaus tuntuvat ikäviltä sanoilta käyttää. Ne ovat kuitenkin enemmän strategisia toimintasääntöjä. On myös selvää että kun vallan halutaan vaihtuvan, on hyvä huomata että se joudutaan tekemään jotenkin.
1: Mutta tässä ei toki ole kaikki. Vallankumous ja vallankaappaus eivät ole ainoita vaihtoehtoja joita on tarjolla. Toki tämä muistuttaa siitä että tavallisesti tiedemaailmassa systeemin sisäinen toiminta ratkaisee, ei siis käytetä kumpaakaan, ei solutusta eikä hyökkäystä. ~ Paradigma vaihtuu kun (a) argumentit vakuuttavat nuoria tutkijoita ja (b) uudet näkemykset tuottavat hedelmällisen tutkimusohjelman jossa tutkimuksia on keksittävissä paljon. Tämä muistuttaa siitä että demokratiassakin puolueet vaihtuvat, mutta eivät vaadi solutuskeskeistä vallankaappausta eivätkä rakenteita vastaan hyökkäävää vallankumousta.