Taaskin viimeisenä jonossa

Voidaan sanoa että nykyaikaina jotkin televisiosarjat ovat ottaneet ison askeleen pois "massaviihteestä" jonka maineesta televisio kärsi pitkään. On ilmestynyt "Westworldin" tapaisia televisiosarjoja. Tai kuten Jarkko Lakkisto asian sanoitti televisiosarjoista "Laadukkaat TV -sarjat muodostuivat ylikansallisiksi ajatusten, humanististen teemojen ja ajankohtaisten ongelmien ruotijoiksi. Asiat joita aiemmin käsiteltiin kirjallisuudessa ja teatterissa ja elokuvissa vaihtoivat formaatti TV-sarjoihin joissa oli erinomaiset käsikirjoitukset, tuotanto ja kyvykkäät kiinnostavat ja pystyvät näyttelijät. Samalla merkittävien sarjojen "tietäminen ja kokeminen" muodostui osaksi maailmanmenon meta-prosessointia." Olen banaali joten latistan "meta-prosessoinnin" yleissivistävyydeksi ja yleissivistykseksi. Luultavasti rikon ideaa tässä hieman mutta en oleellisesti.

Näkisinkin että monet televisiosarjat ovat todellakin tulleet osaksi "pikkusormeilevaakin" yleissivistystä. Ja tämän vanavedessä tulee, teknologian vihdoin salliessa, myös tietokonepelit. Itse asiassa näen että maailma voidaan jossain määrin jakaa "aikaan ennen "Skyrimiä" ja "Witcher 3:sta" ja "aikaan niiden jälkeen". Tämä siinä mielessä että avoimen maaiman roolipeleihin ei ole aikoihin tullut tyystin uusia pelimekaniikkoja. Sen sijaan maailmat ovat laajentuneet ja koko systeemi on laajentunut siihen miten hyvin näitä työkaluja käytetään. Witcherissä ei ollut hahmoa ja maailmaa koskevia pelimekaanisia ideoita joita ei olisi toteutettu muualla. Se teki ne vain paremmin.

Tulevaisuudessa pelit erottautuvatkin kolmella asialla (1) intuitiivisella ja näppärällä käytettävyydellä (2) etenkin tämän hetken japanilaisille peleille usein tyypillisellä hahmokeskeisyydellä tai (3) rakentamalla ympäröivä maailma jossa pelaajan tekemisillä on vaikutusta. Esimerkiksi Skyrimin ja Witcher 3:n hienous oli osittain juuri siinä että kaikki tehtävät vaativat epämiellyttäviä kompromisseja joiden välillä piti tehdä arvo(valta)ratkaisuja.

Tietokonepelit ovat siitä hienoja että niihin voi laittaa useita eri lopetuksia. Hahmojen persoonaa ja tapahtumia ja niiden vaikutuksia voi tätä kautta ohjauttaa hyvinkin dramaattisiin eroihin siinä mitä tarinassa tapahtuu. Tämä mahdollistaa aivan erikoisenlaatuisen vaihtoehtojen punnitsemisen. Tämä on ikään kuin sellainen kerros tarinankerrontaa joka ei onnistu televisiosarjoilta - ja kirjoiltakin se onnistuu "valitse itse oma seikkailusi" -mallilla vain jotenkuten. Uskon että tämä tuleekin nostamaan tietokonepelien tarinankerronnallista ja kulttuurista arvoa hyvin paljon.

Tämä tarkoittaa tarinakeskeisyyden tai maailmakeskeisyyden tai hahmokeskeisyyden kasvua. Ja tätä kautta voidaankin nähdä että monia pelejä voidaan pitää osana "yleissivistystä." Itse lasken tähän joukkoon esimerkiksi "Last of Usin" jonka pelaamatta jättäminen on vähän sama kuin olisi jättänut jonkin periaatteessa klassikkokirjan lukematta. ; Kaikki ovat jättäneet joitain klassikoita lukematta (niitä on yksinkertaisesti niin paljon). Mutta ei siitäkään voi ylpeillä että on tarkoituksella jättänyt tutustumatta. (Pelejen kohdalla tätä vielä tapahtuu. Pienemmässä määrin televisionkin kohdalla. On ikään kuin itselle kunniaksi olla edes tutustumatta asiaan ennen kuin sen moittii.) Korkeakulttuuri muuttuu enemmän sisällön laadun kuin kanavan asiaksi.

"Last of Us" on siinä mielessä merkittävä peli, että sitä voi olla vaikeaa nähdä hienoksi tarinaksi. Osittain siksi että se on paikoitellen hyvin raaka. (Kuten monet Shakespearen näytelmät.) Ja niissä on satunnaisenoloisia kuolemia. (Mutta ei yhtä satunnaisia kuin Shakespearen "Talvisen tarinan" karhussa.) Kuitenkaan tämä ei ole pelin idea. Last of Usin maailma zombieapokalypseineen ei ole sinänsä mitenkään ainutlaatuinen, se lainaa monin paikoin yleisestä kulttuurista. (Kuten muuten tekevät monet elokuvat ottaessaan Raamatusta alluusioita. Tätä tosin pidetään jotenkin erityisen sivistyneenä. Tässä voidaan nähdä "tiettyjä maailmankuvallisia arvoratkaisuja" joissa paljastuu asenne lähteitä eikä niiden käsittelyn laatua kohtaan.)

"Last of Us" onkin kerännyt ympärilleen hyvin ällistyttäviä tarinoita. Pelihän on ulkoisesti tulevaisuuteen perustuva dystopia. Siinä on paljon pahoja ihmisiä. Ihmisille tapahtuu hirveitä asioita. Hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Kyyninen ihmiskuva on tässä mielessä terve oletus siitä mitä tässä maialmassa on vastassa. (Puhumattakaan zombiehirviöistä.) Kuitenkin tämä peli on pelaajien keskuudessa leviävien omakohtaisina anekdootteina kerrottujen tarinoiden mukaan esimerkiksi auttanut pääsemään yli itsemurha-ajatuksista. Minun - ihmisen jonka on vaikeaa nähdä miten ihminen voisi saada aitoa toivoa ja terapiaa avautumalla ongelmistaan uskonnollisessa yhteydessä jollekin auktoriteetille joka mahdollisesti saa tätä kautta arkaluonteista tietoa jolla murskata sinut ja iskeä käännytysmielessä paikkoihin jotka tuntuvat - on helppoa nähdä miten "Last of Usin" ei-terapeutti-vallankäyttäjästä ja kuvitteellisesta maailmasta koostuva eläytymispinta voi. Tietokonepeli auttaa kohtaamaan asioita turvallisessa kontekstissa johon ei liity auktoriteettiin luottamista, sitä että asiantuntija on "vaan töissä" eikä missään tapauksessa mitenkään voi tehdä sinua vahingoittavaa mitään tiedoillaan koskaan missään..

Tähän syynä on se, että pelintekijät ovat itsekin sanoneet haastatteluissa että heidän pääteemansa "Last of Usiin" oli rakkaus. /Pienet hyvät asiat, kuten kirahvikohtaus, ovatkin se millä peli oikesti ponnisti suursuosioon. Ja jos et tiedä kirahvikohtausta olet yleissivistymätön!) Tässä mielessä olen hieman huolissani. Sillä samat pelintekijät ovat ilmoittaneet että "Last of Us 2":n teemaksi on laitettu viha. (Ja ainakin trailerin mukaan myös kristilliset allegoriat.)

Myytinmurtajien pointti

"Myytinmurtajat" ovat tuotantokausien kasaantuessa alkaneet tekemään yhä toistuvammin elokuvia koskevia myyttejä. Ne ovat tietenkin hienoja ja vauhdikkaita. Saadaan nuoliseiniä, räjähdyksiä ja erikoisia skenaarioita. Nämä ovat kuitenkin aika kaukana monista alkuaikojen myyteistä jotka eivät olleet niinkään "taiteellisia konventioita" kuin jotain joita uskotaan tosiksi. Harva ihminen todella ottaa vakavasti "Indiana Jonesin" tai "Star Warsin" faktoina. Oletan että näitä jaksoja katsotaan näiden elokuvien fanituksen vuoksi, eikä myyttejä selvästi testatakaan siinä mielessä että niiden osoittautuminen mahdottomiksi olisi jokin loukkaava asia elokuvan tekijöille.

Kysymys voi olla siitä, onko elokuvantekijöillä itse asiassa jonkinlainen vastuu.

Jos mietitään mitä elokuva tekee, se itse asiassa yrittää luoda itselleen jonkinlaista uskottavuutta. Etenkin jos elokuvan tarkoitus on olla immersiivinen, sellainen että siihen on erityisen helppoa eläytyä, se tehdään usein sillä että siitä tehdään uskottavaa viittaamalla jotenkin tuttuihin asioihin. Erikoisefektejä tehdään isoilla pikselimäärillä ja maailma on jotenkin tuttu niin että kaikki näyttää todelliselta.

Tämä uskottavuus on hyvin lähellä sitä että esitetään tai luodaan mielikuvia siitä miten maailma toimii. Toki on selvää että fysiikan mukaan räjähdykset eivät kuulu avaruudessa. Mutta koska arkikokemuksessa räjähdykset kuuluvat, on helppoa valehdella jotta tehdään uskottavuutta. Toisaalta räjähdykset voivat tuoda jännitystä ja tunteita tilanteeseen. Jos toimintaelokuvilta vaadittaisiin realismia, niistä tulisi aika tylsiä. On siistiä ratsastaa paineaallolla vaikka "Myytinmurtajat" todistivat että tämä ei olekaan mahdollista. Emme ole kiinnostuneita menemään elokuviin katsomaan kuinka valkoisen talon työntekijät pyörittävät byrokratiaa. Sen sijaan jos valkoinen talo räjäytetään avaruusolioilla, se on mitä mainiointa ja elähdyttävintä viihdettä. Ja jos elokuvat olisivat todenmukaisia ilman valikointia ja liioittelua, tuskin itse asiassa menisimme niihin. Jopa luontodokumentteja joudutaan editoimaan ja käsikirjoittamaan. Koska vuoden savannillakykkiminen vaaditaan siihen että saadaan leijonan dramaattiset saalistus-parittelukuvat. Koska se, että leijona makaa kolme tuntia savannilla, pieree ja kääntää kylkeä ja haukottelee ei ole sellainen dokumentti joka saa katsojakuntaa. Tai saa ihmisiä kiinnostumaan leijonista. Tai saa heitä haluamaan suojella luontoa. (Joka tuntuu olevan luontodokumenttien yleinen teema. Tai ainakin se millä niiden tekeminen oikeutetaan eettisesti.)

Ja joissain asioissa on käynyt niin, että tämän toistaminen on vaikuttanut ihmisiin ja siihen miten he toimivat oikeassa elämässä. Esimerkiksi turvavöiden kohdalla moni on niitä kohtaan vastahankainen siksi että he pelkäävät autojensa räjähtävän. Koska elokuvissa autot räjähtävät hyvin helposti. Toisaalta on havaittu "CSI efekti" jonka mukaan poliisisarjat vaikuttavat siihen miten ihmiset ymmärtävät oikeussysteemin ja miten he toimivat esimeriksi joutuessaan tekemisiin oikeuslaitoksen kanssa.

Jokin vastuu tekijällä voi siis olla. Jos mietitään faktuaalisuutta (facticity) pelkän uskottavuuden ja sisäisen eheyden (coherency) paremmuusjärjestystä ja keskinäistä suhdetta fiktiossa, voidaan nähdä ajatus siitä että tosiasioidenmukaisuus olisi itse asiassa jotenkin sivistyneempää. Kysymys on tavallaan siitä että korkeakulttuurissa opittaisiin jotain ymmärrystä maailmasta. Populaarikulttuurissa ja alakulttuureissa voitaisiin sitten saada lyhytaikaisia immersiivisiä tunne-elämyksiä jotka ovat ohi yhtä nopeasti kuin elokuvastudion ovet menevät kiinni näytöksen jälkeen.

Bertolt Brecht onkin esittänyt tämänsuuntaisia. Hänestä teatterin piti olla jollain tavalla opettavaista. Hän korosti toisaalta myös sitä että teatterissa pitää olla jotain etäännyttävää. Täydellisessä immersiossa katsojat eivät pystyisi pitämään tarvittavaa etäisyyttä. Ja olisivat tämän vuoksi epäkriittisiä katsojia.

Tällä näkökulmalla on tilaa ainakin joihinkin asioihin ; On melko selvää että jos tekee "Kauniin mielen" tai "Imitation gamen" kaltaisia elokuvia, niin niillä olisi ikään kuin suurempi vastuu olla todenmukaisia. Siksi esimerkiksi "Kauniin mielen" virheet Nashin peliteoriakuvauksissa ovat kauheita. Sen vuoksi että nämä virheet olivat ensinnäkin turhia. Elokuva olisi toiminut ilman niitä. Ilman niitä se olisi jopa toiminut paremmin. Ja toisaalta elokuva viittaa todelliseen tosimaailman ihmiseen joten siltä voi odottaa faktuaalisuutta. (Myytinmurtajat eivät jostain syystä murra näitä myyttejä.)

Toisaalta on todellakin järkeä vähätellä kritiikin merkitystä. Jos ihan hirveästi moittii scifielokuvaa sen tiedevirheistä, on hyvä huomauttaa että elokuva on fiktio, ei tosiasiaväite. Ohjaajat voivat lisäksi haluta olla eettisiä. Tämä voi vaatia epäuskottavia tai erikoislaatuisia hahmoja. Heillä voi olla puhtaasti esteettinen mielikuva erikoistehosteista joissa lentää sporttisia urheiluautoja räjähdyksien paineaalloilla.

David Ehrlich onkin esittänyt että faktuaalisuuden ylivaatiminen on ongelma. Hän erottelee faktat ja totuuden toisistaan. Hänestä taiteen tehtävänä on ikään kuin kertoa ohjaajan näkemys jostain totuudesta. Hänestä elokuvan suuri voima voikin olla siinä että elämän totuuksia voidaan lähestyä ilman faktojen kahleita.

Tällekin puolelle voidaan asettaa jotain vastuuta. Tämä on tuttua jokaisen nörttikulttuuriin tutustuneen valituskuorosta. Kun jostain sarjakuvasta - tai Tolkienin kirjasta - tehdään elokuva, löytyy ihmisiä jotka vaativat realismin sijasta jotain muuta. Nimittäin referenssipintaa alkuperäisteoksiin. Nörtit eivät valita siitä että Hulkin voimat - saati origin story noille voimille - on epäuskottava. He valittavat siitä että elokuva ei onnistu kaappaamaan sitä kompleksia maailmaa johon paneutumiseen niin moni on innostunut. Syynä on se, että elokuva on (a) epätarkka siinä mielessä että sen tapahtumat eivät ole tapahtuneet sarjakuvassa tai ovat peräti ristiriidassa sen kanssa mitä niissä on tapahtunut ja (b) ennen kaikkea kadottaa sen asenteen jonka varaan kyseinen sarjakuvasankarin seikkailut ovat rakentuneet.

Palatakseni "Myytinmurtajiin". Ylläoleva on haasteellista. Väittäisin että sarjan testit nojaavat siihen että ihmiset saavat nostalgiatrippejä immersiivisien elokuvien immersiivisimpiin kohtauksiin. Räjähdykset ovat toisaalta itsessään esteettisiä ja uusintavat näitä kysymyksiä. Räjähdys valkokankaalla ja televisiossa ovat samankaltaisia. Paitsi että "Myytinmurtajissa" ne ovat oikeita. Testaamisen lopputuloksella ei ole väliä. Siinä missä "aitoja myyttejä" murtavien myyttien ongelma voi olla jopa siinä että se on loppupäätöskeskeistä joka voi olla monia loukkaavaa. (Aiemmissa jaksoissa on ollut runsain mitoin myyttejen uusinnusvaatimuksia kun katsojat eivät ole pitäneet lopputuloksista.) Elokuvat ovat harmittomia. Testissä tulee lopputulos ja se on kiinnostava mutta siihen voi suhtautua neutraalisti koska se ei missään tapauksessa uhkaa omia uskomuksia jotka koskevat tosimaailmaa. Tämä lopputuloskeskeisyydestä irrottautuminen on tosin siitä kiinnostavaa että se olisi kaikista tärkeintä saada jotenkin opetettua nimenomaan niiden tosimaailman myyttien kohdalle.

Simoniaa

Olen ollut sairaana, joten minulla on ollut paljon luppoaikaa. Tämän vuoksi olen katsonut kahta sarjaa. Molemmat ovat HBO:lla tehtyjä. Molemmat ovat kohtuullisen uusia, molemmat on aloitettu vuonna 2011 ja molempia on ilmestynyt 3 tuotantojaksoa. Molemmat käsittelevät samaa aihetta. Sarjat ovat "Borgia" ja "The Borgias". Molemmat sarjat on tehty melko tarkalla historiallisella pieteetillä. Toki molemmissa on virheitä, mutta ne ovat tarkempia kuin normaali katsoja osaisi kiinnittää huomiota.

Molemmat käsittelevät samoja henkilöhahmoja ja samoja tilanteita, mutta niissä on myös melko suuria eroja. Esimerkiksi:
* "Borgia" -sarjassa longinuksen keihäs tuodaan vatikaaniin jo edeltävän paavin, Innocent VIII:n kaudella kahdeksaa vuotta aiemmin kuin "The Borgias" -sarjassa, jossa juutalaiset tuovat sen maahan erityisen vuoden 1500 juhlimisen kunniaksi.
* Innocent VIII kuvataan "The Borgias" -sarjassa hyveellisenä joka haluaa korjata kirkon. "Borgias" kuvaa hänet lähinnä hyvin alentavissa yhteyksissä ja korostaa että hän oli epäonnistunut paavi. Molemmissa korostuu Borgia paavin tarve ja välttämättömyys korjauksiin.
* Sulttaani Djem/Cem näytetään "The Borgiasissa" lyhyessä sivuroolissa. Sarja esittää hänet turistina ja Juan Borgian ystävänä joka kuolee salamurhan hinnoitteluun liittyvissä tilanteissa. Hänen romanttista suhdettaan Lucrezia Borgian kanssa korostetaan. Hän kuolee ennen kuin Lucrezia menee naimisiin Sforza -sukuun. "Borgias" pitää häntä mukana kauemmin, ei tee hänestä ensirakastajaa, ja vaikka salamurhan hinta mainitaan, häntä enemmänkin suojellaan. Hän on mukana vielä siinä vaiheessa kun Lucrezia haluaa eroa em. Sforza -suvun impotentista miehestään.
* Em. Giovanni Sforza on "The Borgiasissa" jotakuinkin renessanssiajan vastine Teuvo Hakkaraiselle. Ei paha mutta ei heikkokaan. Mestästää, panee puoliväkisin ja rajusti, hakkaa palvelusväkeään, on sivistymätön. Ei ole Lucreziasta miellyttävä. Ero tulee impotenssihuhun kautta. "Borgia" taas kuvaa hänet heikkona ja aidosti impotenttina. Lucrezia jopa pitää hänestä (aluksi) ja paavilla on aktiivisempi suhde siinä että avioliitto ei täyttyisi. (Molemmissa keskiössä on se, että siihen aikaan seksi nähtiin avioliiton konkretisoijana, ei häitä.)
* Vanozza Cattaneo, paavin lasten äiti, kuvataan "The Borgiasissa" ylhäisenä ja hän on vahvemmin hienostokurtisaanitaustainen. Hänen äitiytensä otetaan ilmiselvänä eikä sarja esimerkiksi vaivaudu antamaan aikaa lasten legitimiointiin. "Borgias" kuvaa hänet majatalonpitäjämäisempänä ja rahvaanomaisempana. Sarjassa korostetaan sitä miten kardinaali ei voi tunnustaa lapsiaan ilman seurauksia toisin kuin paavi. Legitimoinnista tehdään dramaattisempi.
* "The Borgias" on tehnyt Giulia Farnesesta enemmän koristeen, joka on kaunis ja luotettava. Hän saa luotettavan mutta heikon kardinaalin Alessandro Farnesen (josta tulee historiassa paavi Paul III) joka on lähinnä hänelle pääsy tilikirjoihin. "Borgia" taas kuvaa hänet ovelaakin ovelampana. Hän ohjailee ja pelaa esimerkiksi kardinaaliksi korottamansa sukulaisen avulla. Ja Alessandro Farnesekin on tässä sarjassa kyvykäs. Hän esimerkiksi vakoilee Casear Borgialle. Ja tekee sellaisia asioita jotka "The Borgias" -sarjassa on annettu Micheletto Corella. (Jolle kumpikaan sarja ei anna oikeutta. "The Borgias" tekee hänestä toki hienon hahmon, mutta tämän sarjan mukaan hän on lukutaidoton. Oikea Corella opiskeli kuitenkin Pisan yliopistossa, kiitos vain. "Borgias" taas liittää hänet aluksi Juan Borgian löydöksi, kuitenkin Corella on Caesarin opiskeluajan ystäviä.)
* Juan Borgia on molemmissa railakas panomies joka on enemmän sotilas kuin johtaja. "The Borgias" tekee hänestä turmeltuneemman, julmemman ja rikkiolevamman. "Borgias" taas tekee hänestä enemmän idealistisen ja naïvin.
* Caesare Borgia on "The Borgiasin" aktiivisin hahmo. Hän on strategi joka hoitaa salaliittojen tunnistamispuolet. Tässä sarjassa paavi on lähes tulkoon pelkkä diplomaatti. Paavi yllättyy myrkytyksistä, ei osaa ennakoida salamurhiaan ja toimii muutenkin enemmän uskon kuin järjen kautta. "Borgia" taas kuvaa sitä miten hän luo dynastiaa määrätietoisesti ja kaikki langat käsissään pitäen.

Eroja on toki muitakin, niistä saisi hirvittävän luettelon. Osa niistä on tulkintaeroja olemassaolevasta aineistosta. (Kardinaali joka kuoli pian paavin valinnan jälkeen kuolee "The Borgiasissa" omaan myrkkyynsä, kun taas "Borgia" kuvaa hänen kuolleen sairauteen ja paavi peräti pyytää tämän kuolinvuoteella neuvoja itselleen hyveelliseltä kardinaalilta.) Osa niistä on hyvinkin pikkumaista hienosäätöä. (Giulia Farnesen ja Lucrezia Borgiasta otetut ensimmäiset maalaukset maalattiin samanaikaisesti. Molemmat sarjat tuovat samanaikaisuuden esiin. Mutta "The Borgiassa" Giulian kuvaa maalataan ensin ja "Borgias" näyttää että Lucrezian maalaus aloitettiin ensin.) Osa niistä on tehty tarinankerronnallisista syistä. ("The Borgias" alkaa ensisen paavin kuolemasta ja jatkuu dramaattisesti paavin valintaan. "Borgia" käyttää 4 jaksoa paavin kuolemaa edeltävään aikaan. "The Borgias" joutuu siksi aloittamaan ja alustamaan tarinan hieman eri tavalla. Siksi Lucrezian sairastumiset ja ensimmäinen kihlaus jätetään pois. Ja muutenkin tapahtumia oiotaan sen vuoksi että ei tarvitsisi alustaa henkilöitä ja tapahtumia. Sarjaan pääsee astumaan helpommin mukaan.)

Molemmissa sarjoissa on yllättävää tarkkuutta. Mutta ne on tehty hyvinkin eri hengessä. "Borgia" kärsii ennen kaikkea ohjauksesta ja kenties proppaukseen käytettyjen varojen vähäisyydestä. Se on historiallisesti tarkempi ja siksi sarjana hieman junnaavampi. Sen kuvaamat henkilöitä koskevat tapahtumat ovat "The Borgiaa" historiallisesti tarkempia. Virheitä ja joustoja on vähemmän. Lisäksi se näyttää välttävän sitä "sairastuminen" tulkitaan "myrkytykseksi" joka vähentää sen dramaattisuutta. Tosin sarja tuo surreaalista ja jopa epäuskottavaa ilmapiiriä, luultavasti siksi että sarjassa noitien ennustukset 5 kuolemasta ja Jumalalle annettujen lupausten pitäminen ja rikkominen ovat siinä "juonenkehityskoneena", osana tarinankerrontaa tavalla jossa ne eivät mene rikki ja ne voidaan nähdä "ontologisempana". "Borgia" on tässä mielessä hengellisempi/taikauskoisempi. "The Borgias" on lähes sekulaari, eikä panosta näihin puoliin niin paljoa.

Tämä historiallinen tarkkuus näkyy jopa siinä erikoisessa yksityiskohdassa että "Borgia" on valinnut näyttelijät jotka näyttävät enemmän historiallisilta esikuviltaan niin ikänsä kuin ulkonäkönsä puolesta. Siksi Giulia Farnese kuvataan nuorempana kuin "The Borgioissa". "The Borgia" kuitenkin kuvaa hahmot sillä tavalla mitä sen ajan kauneusihanteet olisivat nykyajassa. Giulia Farnese kuvataan ehkä siksi vanhempana, koska siihen aikaan ikäero merkitsi enemmän. Lisäksi Lucrezia Borgia on "The Borgiasissa" nykyajan mittapuulla kaunis, joka korostaa sitä että aito Lucrezia oli omana aikanaan hyvinkin sen ajan kauneuskäsitysten mukainen ja tämä on tärkeä asia välittää kun kerrotaan tarinaa esimerkiksi hänen avioliittoon laittamisestaan. ; Samaa henkeä heijastanee se, että kun Gioffre Borgia naitetaan, molemmat sarjat kuvaavat hänet lapsena. Molemmat sarjat kuvaavat Juan Borgian naivan Gioffren puolisoa hääyönä. Mutta itse morsian on sitten "Borgiasissa" vain hieman Gioffrea vanhempi, nykyajan ihmisen silmiin lähes lapsi, on "The Borgias" kuvannut hänet aikuisempana koska se ei siihen aikaan ollut niin iso asia.

"The Borgias" korostaakin paremmin immersiota. Ja se kertoo enemmänkin sen ajan kulttuurista tarkalla pieteetillä. Se lainaa sen ajan taiteilijoita ja koristelee ympäristöä sen ajan kulttuurilla. Ja tätä se tekee kenties jopa tarpeettomalla tarkkuudella. "Borgia" katsoo pelkästään henkilöiden kautta, eikä se maalaile ympäristöä aivan samalla hengellä. "The Borgias" on panostanut myös ympäristöön tarkemmin. Siinä paikkoja ja rakennuksia ja linnakkeita kuvataan enemmän. Se on tätä kautta proppauksiltaan autenttisempi. Tämä on luultavasti budjettikysymys eikä käsikirjoittajien huolimattomuutta. Joka tapauksessa sarjat ovat lähestyneet historiallista tarkkuutta hieman eri näkökulmista. "Borgia" on itse asiassa jo melko lähellä jotain jota voisi olettaa tulevan YLE:ltä jonain sivistävänä "miltei oppimateriaalina", tieteen popularisointia. Se kuvaa Borgioita. "The Borgias" taas kuvaa enemmän maailmaa. Sen esittämistä voisi odottaa kaupalliselta televisiolta. (Hei hetkinen, oliko tässä "voisi odottaassa" jokin jekku?)

PS.

Itselleni on tietenkin hauskaa katsoa näitä sarjoja siinä mielessä että "Assassins Creed" ja "Assassins Creed:Brotherhood" kuvaavat samoja aikoja ja käännekohtia. (Esimerkiksi Micheletto on siinä turhauttavassa ratsasta-salamurhaa-vakoile -tehtävässä kohteena.) Samoja henkilöitä tietenkin vilahtelee myös "Da Vinci's Demons" -sarjassa (jossa on hirveästi historiallisia virheitä ja jossa hahmot ovat enemmänkin arkkityyppejä kuin historiallisia hahmoja. Se on enemmän tarinaa kuin historian esiintuomista pieteetillä. Se ei ole enää historitieteen popularisointia vaan populaarikulttuuria.)

---

Otsikko on "miltei vitsi". Simonia tarkotitaa kirkollisten virkojen antamista tai hankkimista rahalla tai muuten arveluttavin perustein. Toisaalta Vatikaani nojaa erityisesti apostoli Simon Pietarin ympärille.

Miksi postmoderni taide ärsyttää monia?

Postmoderni taide nostattaa usein tunteita. Siihen reagoidaan. Kuitenkin samanaikaisesti sitä pidetään jotenkin eitaiteena jossa on merkityksettömiä tahroja. Se, miten turha voi herättää paljon tunteita onkin jossain määrin ällistyttävää. Mutta kenties tämä katoaa kun asiaa katsoo "epäfilosofisesti" ja näkee asiat tavallisen ihmisen perspektiivistä. Taiteilijat ja taidefilosofit voivat jopa ylpeillä vieraantuneensa. He ovat eksentrikoita ja kokijoita jotka nousevat banaalin massan yläpuolelle. Mutta jos me todellakin katsomme että taiteen tehtävä ei ole toimia egotrippinä tälle ryhmälle voidaan asiaa lähestyä banaalistakin tasosta.

Luultavasti syynä on se, että kun normaali -ihminen katsoo taidetta, hän kiinnittää huomiota seuraaviin piirteisiin:
1: Se, miten paljon harjoittelua vaatii se, että kykenee vaikkapa käyttämään pensseliä niin että teoksen saa ylipäätään tehtyä.
2: Se, miten paljon aikaa ja vaivaa teoksen valmistaminen vie.
3: Kuinka esteettisesti miellyttävää se on.
4: Onko teoksessa jokin idea tai sanoma. Sellainen joka joko rapsuttaa katsojan maailmankuvaa tai kenties joskus harvoin haastaa tämän jotenkin. (Ihmiset pitävät siitä että heitä miellytetään tai yritetään miellyttää.)

Tämä johtaa tietenkin varsin konventionaaliseen makuun. Usein estetiikka kiedotaan konventioihin jolloin saadaan kitchiä. Mutta tässäkin tapauksessa on huomattava että tosiasiassa kitchiä ei kenties arvosteta juuri siksi että se ei itse asiassa täytä kaikkia tai edes useimpia ylläolevista ehdoista.

Ja kun ihminen menee katsomaan modernia taidetta, eteen tulee usein teoksia joissa näitä elementtejä ei ole.
1: Maalari maalaa suuria yksinkertaisia kuvioita tai tahroja. Sillä teoksessa ei ole kysymys tekniikasta vaan ilmaisusta.
2: Teokset ovat vaivattomasti tehtyjä tai ne näyttävät sellaisilta. Moni teos näyttää suorastaan siltä että on kasattu kasa roskaa, väännetty tahroja tai laitettu jokin kone valuttamaan ja roiskuttamaan maalia.
3: Teokset ovat usein esteettisesti neutraaleja tai sitten ne ovat jopa rumia.
4: Ne ovat myös kryptisiä siinä mielessä että ne eivät edes yritä kertoa jotain tiettyä sanomaa tai asiaa. Kenties sanoma pitää katsojan ikään kuin itse keksiä jolloin merkityksenteko sysätään taiteilijalta katsojalle.

Itseäni on ärsyttänyt se, että monesti isoin vaiva on nähty mainonnan ylisanoihin. Olen nähnyt parikin sellaista näyttelyä joissa mainonta oli korkeatasoisempaa käsiterunoutta kuin itse näyttely. Näyttely ei ole antanut mitään paitsi ällistystä siitä että tätäkö varten on otettu kulkuväline ja kulutettu aikaa. Aikaa jona voi tehdä jotain rakentavampaa.

Mainonta asettaa kuitenkin lähinnä standardin, riman joka luvataan ylittää. Joten tämä tuntuu petokselta. Voi olla että maalari on hieman kuin kirjailija. Derridakin esitti että taiteilija on kuollut. Mutta jos sitä joutuu tämänlaisen kohtaajaksi, voi henkenä olla tuohtunut you wish. Ja tätä petetyksi tulemisen tunnetta ei pelasteta sillä että kerrotaan että katsoja on vain niin banaali ja typerä että ei mitenkään kykene kohoamaan taitelijan sfääreihin. Tämänlaatuinen tarina irtoaa toki "Keisarin uusista vaatteistakin". Petetyn olo ei poistu sillä että saa mollaamista. Vaikka kritiikki olisi osuvaakin, tästä seuraa kiukkuisuutta, turhautumista ja muuta vastaavaa.

Minulla on näihin asioihin melko Montaignelainen katsantotapa. Hänhän korosti filosofiaan ja lukemista niin, että jos hän lukee joskus filosofia jota hän ei ymmärrä, hän ei väkisin lue sitä vaan jättää lukemisen kesken. Koska joko filosofi on itselle liian vaikea. Tai sitten filosofi on liian vaikeaselkoinen. Montaignella ei ollut vaikeutta tiedostaa niin omaa kuin muiden ihmisten rajallisuutta. Hän oli epäonnistumisen ja saastan elämään kuulumisen visionääri joka ei arastellut arjen yököttävien ilmiöiden tarkastelua. Montaignen kanta oli hyvin pragmaattinen. Ei ole mitään tarvetta taistella siitä onko ei-ymmärretty filosofi nero vai humpuukimaakari. Ei ole tarvetta miettiä onko lukija liian tyhmä vai onko hän niin viisas että tiedostaa luetun onttouden. Koska jos katsotaan sitä onko syytä lukea tuota filosofia on joka tapauksessa sama. Jos filosofi on liian fiksu, kannattaa lukea jotain yksinkertaisempaa tai jotain muuta, sellaista jota ymmärtää. Ehkä joskus myöhemmin palata asiaan kun taidot ovat karttuneet. Ja jos filosofi on ympäripyöreä haahuilija, ei tätä siltikään kannata lukea.

Väitän että postmodernin taiteen galleristit vihaavat kaltaisiani ihmisiä. He kenties toivovat että asiakas on kuollut, eikä taiteilija. (Taiteilijan kuolema näkyy tiettävästi hintalapussa. Vaikka luulisi että hinta halpenisi kun galleristi ei edes myy omaa teostaan, eikä toisaalta joudu jakamaan myyntituloja kenenkään kanssa.)

---

Arki-ihmisen vaivannäön ja taidon ja sisällön vaatimus minulla on muuten blogini kommenteissakin. Ja tunnen itseni petetyksi jos tätä alitetaan. Että kommenteissa ei ole ideaa, vaivannäköä eikä se osoita oikein harrastuneisuuttakaan. Samoin minua tosin inhottaa se, jos minua ei oikein ymmärretä. Kenties olen liian supernerokas ja muuten vaan niin maan etevä ajattelija heidän ymmärrettäväkseen. Tai sitten he ovat niin neroja että en ymmärrä miten heidän kommenttinsa onkin äärimmäisen relevantti kaikkeen sanomaani. Molemmissa tapauksissa on varmasti järkevintä että he poistuvat paikalta. Koska tämä on minun asuinpaikkani, minä en voi poistua. Samoin kuin tyytymätön asiakas poistuu galleriasta ja galleristi jää katsomaan tyhjää palkkakuittia.

Ja kaikki kauniit muodot mun tulee mielehen

Nightwishin uusi levy on menestynyt hyvin. Levy on yltänyt myyntilistoilla hyvin korkealle useissa maissa. Kiinnostavaa on se, että levy "Endless Forms Most Beautiful" on evolutionistinen. Ja siinä vierailee Richard Dawkins. Olen itsekin hankkinut kyseisen levyn. Se on myös ensimmäinen Nightwish -levy jonka olen ostanut "Oncen" jälkeen. (Olen toki kuullut kappaleita myöhemmistäkin levyistä.)

Se, mihin tässä voisin ottaa kantaa on käsite "ammatimaisuus". Ja se on oleellista kyseisen yhtyeen kannalta. Holopainen on ottanut tuoreesti kannanottoa Tarja Turusen eroon yhtyeestä. (Ero tapahtui "hyvin kauan sitten".) Holopaisen lausunto oli "Tarjan kanssa hoidimme asian äärimmäisen ei-ammattimaisesti. Asiat meni niin kuin niiden piti mennä, mutta tapa millä se tehtiin, oli huono. Sen voivat meistä kaikki myöntää." Pidin siitä miten "niin kuin niiden piti mennä" -tilanteesta yhdistettynä "ei-ammattimaisuuteen". Sillä - kuten jo levyostoksistani voi päätellä - rinnastan jossain määrin "Nightwishin" nimenomaan Tarja Turus -kokoonpanoon.

Tarja Turusen laulusta voi olla montaa mieltä. Yleinen ajatus varmasti on se, että hän kollotti. (Makuani on moitittu tässä kohden edellämainittua sanaa käytäen.) Myöhemmin yhtye on myös luonut taiteellisesti korkealentoisempia kappaleita. Ja myös soittajien taidot ovat kohentuneet. Myöhemmän "Nightwishin" vierellä "Angels Fall First" -levy on suorastaan kotikutoinen.

Ja tavallaan tässä onkin se ongelma. Jossain määrin Nightwish on koko ajan muuttunut yhä ammattimaisemmaksi ja ammattimaisemmaksi. Mutta se ei ole korkeakulttuuria vaan populaarikulttuuria. Ja siinä ammattimaisuus voi olla jopa ongelma. Tarja Turusen ero ja laulajan vaihtaminen muutti bändin yhä vahvemmin Tuomas Holopaisen alle. Ja myöhemmät laulajat ovat kenties olleet jopa esteettisesti järkevämpiä ratkaisuja. Mutta Tarja Turusen "kollotus" oli toisaalta jotain joka teki "Nightwishistä" omanlaisensa. Ilman sitä se on "vain" tavallista metallia.

Samoin se, että bändin ero oli täydellisen banaali, eettisesti kyseenalainen, lapsellinen, kiukutteleva ja huonolla siihen sopimattomalla menettelytavalla toteutettu teki siitä jollain tavalla aidon. Se oli ikään kuin viimeinen puhtaan aitouden osoitus. Jonka hiipumisen jälkeen tarjolla on vain taidokasta ammattimaisuutta. Joka on ongelma kun kyseessä on populaarikulttuuri.

Siksi, vaikka "Angels Fall First" on kaikkea muuta kuin evolutionistinen pidän siitä jotenkin enemmän kuin tästä uusimmasta tuotoksesta. Jännittävää tässä onkin se, että jossain määrin Evoluutio-Dawkins -tematiikassa tuntuu olevan jopa laskelmoinnin makua. Jokin on oikeasti muuttunut vuodesta 1997 (Jolloin "Angels Fall First" ilmestyi.) Silloin levymyyntiä kasvatettiin ilmoittamalla kääntymisestä uskoon. Sillä saatiin kohulehdet innostumaan. Nyt tilanne on jotenkin muuttunut siihen että myyntilukuja kasvatetaan lopettamalla kaappiateisteilu.

---

En jaksa tarjota teille jeesustelua. Kelpaisiko sen sijaan darwinistelu?

Vuohta tuijottavat pelaajat ; Onko NyanGoat(Simulator) taidetta?

Johanna Tohni blogasi stand up -komiikasta. Hän korosti että ihmiset jakavat kantaaottavan älykkään stand upin erikseen tyhjännaurattamisesta. Alaa jakaakin jonkinlainen arvostuskuilu jossa toiset ovat taiteilijoita ja toiset tuottavat viihdettä. Ja jaottelun lisäksi selvää on, että taide on viihdettä ylempänä. On siis pinnallisuus ja syvällisyys jonka kohdalla jokin määräytyy taiteeksi tai viihteeksi.

Jako ei luonnollisesti ole kovin huono. Kirjoitin hikipediaan vinoilevantyylisen "kantaaottavan" jutun sivistyneisyydestä. Siitä miten "Sivistynyt ihminen tietää että taiteen tehtävänä ei ole näyttää maailman raadollisuutta, herättää keskustelua tai käsitellä vaikeita asioita. Sen sijaan hyvä taide on nättiä ja sievää, sellaista, jonka voi laittaa seinälle nelivuotiaiden päiväkerhoon ja josta voi helposti punastumatta keskustella ompelukerhon illanistujaisissa." Ajatusjakonani tässä oli jako taiteeseen ja kitchiin. Mutta tässäkin kummittelee jako pinnalliseen ja syvälliseen. Ja siihen miten taide on viihdettä korkeampi asia.

Tämä alustus on tarpeen tietokonepeleihin liittyvässä populaarikulttuurissa. (Tätä piiriä on mahdotonta sanoa alakulttuuriksi.) Alkuun laittamani video on kollaasinomainen kokoonpano jossa "Nyan Cat" -meemiä on sovitettu "Goat Simulatorin" kuvastoon. Videossa erilaisia tuttuja aineksia otetaan, ängetään yhteen ja tätä kautta luodaan jotain uutta - ja usein kaaoottista, outoa ja humoristista. Tämä on hyvin yleistä. Osat eivät ole originalleja vaan hyvin tunnettuja symboleita. Ja niiden avulla luodaan kokonaisuus jossa kombinaatiot ovat uusia.

Mitä tämänlaisesta varsin banaalista jutusta voi sanoa? Vuohi on hupsu. Mitään kovin syvällistä sanomaa siitä on hyvinkin vaikeaa saada irti. Se, mitä niistä saadaan irti on jonkinlainen lapsenomainen huvittuneisuus uudesta ja yllättävästä. Sitä on vaikeaa pitää originaalina teoksena, koska siinä on koottu yhteen muiden tekemiä asioita. Vain kombinaatio on uusi. Jonkun muun työn remiksauksen sanominen taiteeksi on vähän sama kuin pitäisi DJ:tä säveltäjänä. Joten ensivaikutelmana on hyvinkin se, että vuohi nimenomaan ei olisi taidetta vaan viihdettä.

Mutta sitten otetaan Poptaide. Andy Warhol tunnustetaan ja tunnistetaan taiteilijaksi. Vaikka tosiasiassa hän teki suunnilleen samaa mitä tuohon videoon on tehty. Vain tekoväline on eri. Warhol ei käyttänyt tietokonetta. Yleisesti ottaen taide ei kuitenkaan ole jotain jota saa tehtyä vain pensselillä. Taidetta voi syntyä takomalla, naputtamalla taltalla kiveä, maalaamalla pensselillä, veistämällä puuta, käyttämällä videoprojektoria... Esimerkiksi vuohi teoksessa on selvästi ikoninen ja tuttu, samoin kuin Nyan Cat. Mutta niitä katsotaan aivan omasta ja uudenlaisesta kulmasta. Esittävyys ja vastaavat on hylätty taiteen kriteeriattribuutteina viimeistään postmodernin taiteen myötä. Viimeistään on hyvä sana siinä mielessä että esimerkiksi Shakespeare oli tunnettu siitä että hän otti aineksia muiden töistä. "Romeon ja Julian" takana oli esimerkiksi Shakespearen kuulema runo. Shakespearen aikana ei tunnettu tekijänoikeuslakeja, ja sitäpaitsi Shakespeare loi toisen teoksen ympärille ja sen aiheesta teoksen jota voidaan pitää itsessään uniikkina. Shakespearen suhde plagiointiin on vuosisatojen aikana ollut aika paljon keskusteltu aihe.

Yhteys tunnettuihin asioihin ei itse asiassa ole muutoinkaan kovin suuri ongelma taiteelle. Wittgensteinin taidekäsityksen mukaan taide on yritys luoda jotain uutta kulttuurisessa kontekstissa. Ja meemit sekä tietokonepelit jos jotkin ovat nykyajan kulttuuria joka luo kontekstin jossa mellastaa. ; Yhdistelmä on oikeastaan hauska vasta kun sinut on tutustutettu sekä Nyan Cattiin että Goat Simulatoriin. Itse asiassa tämä tekee vuohivideosta surreaalin. Siinä yhteenliittymättömiä asioita laitetaan yhteen. Ja itse asiassa tämä tehdään yllättävän sujuvasti. Tässä mielessä teos on surrealistista taidetta joka on erinomaisen tarkasti tuotettu nykyajan kulttuurin eetokseen.

Lisäksi ne välittävät hyvin tunnetilaa ja asennetta. Tämänlaisen tunteen välittämistä voidaan pitää viestinä. Itse asiassa viestinä jonka välittäminen on yleisesti arvostettavaa - ja melko vaikeaa. Jostain syystä tietyt tunteet on vain jotenkin julistettu viestillisesti arvokkaammiksi. Ilo ja huvitus on ikään kuin pinnallisempaa kuin ärsyyntynyt kriittisyys tai pömpöösi hengenhaukonta. Videota tehdessä tekijällä on luultavasti ollut jokin huvittuneisuuden tunne tai tavoite ilmaista tämänlaista huvittuneisuutta. Ja kyllä tämä tunnetila videosta välittyy. Joten se kommunikoi esteettistä sisältöä ja tunnelmaa. Tämä on selkeästi ilmaisua. Ja ilmaisu on jotain joka yleisesti liitetään taiteen tehtäväksi ja taiteen alueeksi.

Minulla ei ole vastausta siihen onko video taidetta. Mutta mitenkään ilmiselvää jako ei ole. Kitch ja taide tuntuvat muutoinkin olevan aiheita joissa taiteeksi tunteminen liittyy enemmän kulttuuriseen valtaan. Marginaalisuus ja vaikeus "mahdollisuus näyttää lapselle" on relevantimpi syvällisyyden ja pinnallisen ero. Eliitti määrää taiteen ja se mikä on tavallista on pinnallista kitchiä. Populaarikulttuuri ja propaganda muuttuvat tällä asenteella by definition kitchiksi. Toisaalta monet propagandateokset ymmärtää kitchiksi vaikka ei tietäisi että se on tietyn kulttuurin propagandatuotos. Taiteen ja viihteen ero on tältä osin kenties kuten pornografian ja erotiikan ero ; Sitä on vaikeaa määritellä mutta kun kohde nähdään, ero voitaisiin kuitenkin tunnistaa.

Tarinallistamisesta

Norjan tragediaa on yritetty kovasti käsitteellistää. Sen ympärille on kehittynyt hyvinkin monisyinen - ja keskenään ristiriitaisten - tulkintojen verkosto. Olen ihmetellyt miksi ihmiset toimivat näin. Ihmettelen myös sitä, miten itsekin osallistun prosessiin. Mikä ihme tämänlaiseen ajaa?

Jos asiaa ajattelee tarinankerronnan kautta. Meille opetetaan mikä ero on "halvan melodramaattisen tarinan" ja "laadukkaan tragedian" välinen ero. Tärkein ero on deus ex machinojen käytössä ; Saippuaoopperoissa tapahtuu yllättäviä asioita. Ne ovat ikään kuin hallitsemattomia sattumia. Sen sijaan klassisissa tarinoissa on voimakas determinismin sävy. Tragediassa on jokin peruselementti, joka ajaa onnettomaan lopputulokseen. Lopputuloksen pitää tragediassa olla looginen ja ilmiselvä.

Tästä saadaan rakennettua seuraavanlainen asenne(vamma)maailma.

Saippuaoopperoissa kuolema voi tulla siten että hahmo yllättäen suistuu bussin alle ilman sen kummempaa syytä, mutta "Hamletin" kohtalo sinetöityy jo hänen valitessaan kostajan tien. Tätä kautta lainomaisuus ja sattuman vaikutuksen eliminointi tekee syvällisen, tapahtuma on alustettu ja sen tapahtuminen on ikään kuin "hyvin perusteltu tapahtuma". Satunnainen ja yllättävä sen sijaan on pinnallista, koska se on "huonosti perusteltu tapahtuma". Hyvä viihde siis tarjoaa opetuksen ja loogisesti etenevän juonen, kun taas halpaluonteinen viihde tarjoaa yllättäviä juonenkäänteitä. Se, että katsoja "ei pysy messissä" on huono tapa rakentaa jännitystä.

Tarinankertojat ovat oivaltaneet että kaikki hyvät tragediat seuraavat tätä sääntöä. Koska jos ne eivät, on ikävä tapahtuma vain traaginen. Siksi Hamletia ei voi laittaa antiklimaattisesti liukastumaan banaaninkuoreen, vaan hänen on kuoltava taistelussa koston tiellä. Tarinankertojat vaativat että meillä on kuolema, jonka me ymmärrämme. Lopputuloksen on oltava kohtalonomainen. Jos tätä ei tehdä, ihmiset katsovat että kirjoittaja kikkailee ja leikkii Jumalaa heitellen asioita vain koska voi.

Tosielämä ei kuitenkaan ole tarinankerrontaa. Norjassa tapahtumat eivät olleet kohtalonomaisia. Maailma ikään kuin tuottaa melodraamaa ja saippuaoopperaa. Tapahtuu asioita jotka saavat maailman näyttämään sellaiselta, että siinä on vaikeaa hallita elämäänsä. Tapahtumissa joissa ei ole logiikkaa tekee maailmasta julman oloisen ja se tuo ihmisille avuttomuudentunnetta, sekä mahdollisesti kokemuksia siitä että tapahtumat eivät noudata inhimillisen vaihtokaupan sääntöjä - eli ole reiluja.

Ihminen kuitenkin haluaa rakentaa sen merkityksen. Ihminen muuttaa melodraaman tragediaksi keksimällä erilaisia syy-seurauskonsepteja jotka kohtalonomaistavat tapahtumat. Se, että kukaan ei osannut nähdä tapahtumaa ennalta unohtuu ja selitykset tiivistyvät siihen miten se olisi pitänyt osata nähdä jo etukäteen kun selitys on niin ilmiselvä.

On toki vaikeaa vetää tarkkaa rajaa tragedian ja traagisuuden väliin. Bussin alle jääminen voi johtua siitä että ei katso ympärilleen. Tragedia syntyy tarkkaavaisuudenpuutteen determinoimana. Ongelmana on kuitenkin nimen omaan se, että ihmiset kiistävät mielellään sen, että bussin alle jäädään aina sattumalta ; Tarkkaavaisuudenpuute ei läheskään aina tapa, ja toisaalta tarkkaavaisuuskin voi joskus harhautua väärään kohteeseen jolloin jonkin muun tarkkailu ajaa ihmisen bussin alle.

Ihminen rakentaa tarinan sinne missä järkeä ei muuten ole.

Ihmiset tuntuvat kuitenkin kiistävän satunnaisen kuoleman ja he haluavat käsitellä suruaan rakentamalla sen tarinan. Sääli vain, että tämä tarinankerronta on hieman kuten kaikki muutkin tarinankerronnan muodot. Ne ovat taiteen muoto ; Ja siinä missä Jumala luo totuuksilla, ihminen luo valehtelemalla ; Jos jokin vain on, ihminen kopioi ja plagioi, ei luo. Kun ikävä tapahtuma väritetään kertomuksella, ylipainottuvat jotkin elementit helposti ja tällöin ihminen luo puolitotuuksia kertomalla tarinan, jossa tarinallisuus syntyy nimen omaan siitä epätotuuden osuudesta.

Olisi mukavaa jos asiaa voisi lähestyä joko subjektiivisella tunnetasolla tai objektiivisella tosiasiatasolla. Sen sijaan että rakentaisi tapauksesta oman tarinakokonaisuuden, jossa sattuma kielletään ja kaikki omituisetkin ja yllättävät tapahtumat ovat aina täynnä jotain suurempaa merkitystä.

Jope Jalkapuoli

"Aku Ankan" maailma on erikoinen. Maailma on idealisoitu ; Monet asiat vain ikään kuin eivät ole olemassa. Näistä yksi on seksi.

Mutta toinen, vähemmän ilmiselvä, on vammaisuus. Sarjakuvissa ei näy vammaisia. Sairaalassa ollaan tavallisesti murtuneiden luiden takia täyskääreissä. Mutta esimerkiksi pyörätuolissa olevia hahmoja ei Akun sukulaisissa näy. Mielenterveysasiat ovat "eidiagnosoiduissa muodoissa" esillä sellaisissa hahmoissa kuin Kummo Ankka ja Touho. Silloin ne ovat naurettavuuden lähde. "Hulluus on jotain jolle nauretaan".

Vammaisten puute ei teknisesti ottaen kuitenkaan aivan pidä paikkaansa. Sillä Disneyn universumissa tunnettiin hahmo nimeltä Jopi Jalkapuoli. Hänellä oli puujalka. On merkittävää, että hän oli hahmona paha. Hahmo jätettiin sotien jälkeen pois - tai oikeastaan se muokattiin Mustaksi Pekaksi - koska amputoidut yleistyivät. Sotilaisiin ei haluttu liittää ikäviä mielikuvia. Se, miten rammat ennen sotia olivat kokeneet mielikuvien ikävyyden, ei ilmeisesti ollut kovin tärkeä asia.

Sota normalisoi amputoidut. Aikaisemmin amputoidut olivat harvinaisia ja kohtaaminen tuntui ikävältä ja vammainen muistuttaa olemassaolollaan sitä, miten itse kullekin voi aivan oikeasti käydä. Tämä herättää helposti ikävyyden tunteita. Vammaisiin voitiin kohdentaa Durkheimin tyylistä eriyttämistä. Ylenkatseellinen sääli (joka eroaa aidosta myötätunnosta) on inhoa, joka naamioidaan eettisyydeksi.

Syynä ei tavallaan ole Disney. Vaan se pirun inhimillisyys.

Ah, kuinka hienostunutta!

Melko usein antiikkia ihaillaan. Klassista taidetta arvostetaan. Jo se, että käy oopperassa, on hienompaa kuin se että harrastaa jotain rahvaanomaista teeastiastonmaalaamista työväenopistolla. Samoin löytyy ihmisiä jotka arvostavat ns. korkeakulttuuria tavalla joka tekee heistä parempia - tai oikeastaan hienompia - ihmisiä. Paketissa näille tulee siis mukana ylenkatse populaarikulttuuria kohtaan.
1: Esimerkiksi eräs tietämäni ihminen -jonka poliittista vakaumusta minun ei liene tarpeen erikseen mainita- arvostaa venäläisiä klassikoita mutta jo ajatus fantasia- tai kauhugenreen tutustumisesta on kauhistus. Fantasia on (1) satua joka tarjoaa helppoa eskapismia lapsille mutta ei vakaville ihmisille, joiden tarkkaavuutta ei hämätä (1.1) ja lisäksi kaupallista ahneutta joka ylläpitää edellistä (2) mahdollisesti todellisuudentajua vääristävää, mahdollisesti riski. Venäläinen kirjallisuus taas (1) opettaa ihmiselle todellisuudesta, niistä saa ymmärrystä muun muassa köyhien kohtelusta. (2) Ja ne eivät ole populaarikulttuuria vaan vaativampaa taidetta joka pakottaa lukijansa miettimään enemmän, ei vähemmän

Tämän kaiken vuoksi ajattelin manata esiin yhden kirjan. Se on Nikolai Vasiljevitš Gogolin (Николай Васильевич Гоголь) "Muotokuva".

Teos on fantasiasävytteinen kauhukertomus, jossa tärkeää osaa esittää taulu joka esitetään luonteeltaan hyvin yliluonnollisella tavalla. Tarinassa taide ja intohimo uhrataan ahneuden, mukavuudenhalun ja tekosivistyneistön edestä.

Muotokuvassa on itse asiassa kaksi kertomusta. Molemmat sidotaan yhteen samalla taululla. Ensimmäisessä kuvataan taulun ostanutta taiteilijaa ja toisessa osassa kerrotaan taulun synnystä.

Ensimmäisessä osassa köyhä mutta lahjakas nuori taiteilija joka on juuri lentämässä maksamattomien vuokriensa vuoksi asunnostaan ostaa muotokuvan. Muotokuva kummittelee ja esiintyy rahojen kanssa. Pian taulun raameista löytyykin rahaa. Taiteilija miettii että noilla rahoilla hän voisi elää pitkään ja omistautua taiteelle, mutta rahat polttelevat taskussa. Siksi hän vuokraakin itselleen hienon talon ja tekee itsestään mairittelevan mainoksen joka houkuttaa rikkaita aatelisia tilaamaan häneltä muotokuvia itsestään.

Taiteilija yrittää ensin tehdä vakavaa taidetta, kuluttaa aikaa ja tuoda teoksiin elävyyttä. Asiakkaat kuitenkin moittivat tätä, jos maalaukseen maalaa finnin tai laittaa luonnetta tuovaa keltaista vivahdetta, se ei ole imartelevaa. Ja moni muu taiteilija ei lisää tälläisiä yksityiskohtia ja saa taulun valmiiksi nopeammin. Mallina kun on ikävää ja tylsää olla. Kun hän sitten yrittää tehdä toista taideprojektiaan, innostuneena tästä, hän yhdistää Psyyken kasvoihin erään hänen asiakkaansa kasvonpiirteitä, koska hän haluaa käyttää siihen asioita joita hän ei itse teoksessa saanut. Asiakas, joka esiintyy innokkaana taiteenharrastajana joka on muun muassa matkustellut italiaan katsomaan kuuluisia tauluja, näkee tätä ja innostuu. Syynä on se, että taulus hivelee egoa : Siinä ei ole kauneusvirheitä. Ja henkilö yhdistyy jumalaan.

Taiteilija ajautuukin tuottamaan "hienoston taiteenystäville". Taiteilijalta alkaa syntymään klassisen virheettömiä mutta hengettömiä tekeleitä ; Maalaaminen on vain sitä, että ammattisotilaalliseen upseeriin liitetään "Marsin katse" eli tietynlainen asento ja silmät. Ja sen verran henkilökohtaisia piirteitä että näkee että kyseessä on juuri tuo tietty henkilö. Mutta ei liikaa, koska muutoin kaavamainen jumalallisuus katoaa.

Lopulta taiteilija kutsutaan katsomaan taidetta, joka oli niin onnistunut että kun taiteilija yritti löytää siitä kateuksissaan jotain moitittavaa, hän ei voinut kuin purskahtaa itkuun. Tämän jälkeen hän lopetti maalaamisen ja keskittyi taiteen ostamiseen. Hän osti onnistuneita maalauksia ja repi ne kappaleiksi. Näin taiteenrakastajasta oli tullut taiteenvihaaja.

Toisessa osassa kerrotaan miten taulu on ahneen koronkiskurin muotokuva. Malli oli auliisti jakanut lainoja, mutta lainaajille oli käynyt huonosti. Korkoakin oli peritty huimaavin ehdoin. Paikalliset kuulivat maineesta ja moni kuoli nälkään ennemmin kuin otti lainaa häneltä, koska he eivät halunneet luopua sielustaan. Maalari pakotettiin tekemään muotokuva ja hän teki sen silmistä niin ahdistavat että pelotti. Koronkiskuri kuoli ja maalari ahdistui kokemuksestaan niin että vaadittiin pitkän aikaa ja hengellisyydelle omistautumista ennen kuin hän toipui.

Gogolilla on tavalliseen tapaansa mukana satiirisia sävyjä. Kirja ivasi hienostoa, joka sanojen tasolla arvosti taidetta. Mutta vain kulttuuriin liittyvän statuksen vuoksi. Samalla esiin tulee nykyaikanakin ajankohtainen piirre: Jo esimerkiksi "Cosmopolitan" -lehden kannet kuvaavat juuri sitä mitä taiteilija teki.

Teos oli hyvin tavallista Gogolia. Häntä pidetään usein puhtaasti realistina ja satiirikkona; Tämä on helppo ymmärtää kun katsoo sitä miten "Muotokuvassa" kehutaan lahjakkaan taiteilijan kuvia joissa on sotkuinen huone, tai jossa on maalattuna arkinen palvelijatar kauneusvirheineen, aitona. Samoin tätä löytyy kohdasta jossa kehutaan miten taulussa linjoissa on pyöreyttä, siitä puuttuvat suorat linjat joita luonnossa ei ole. Kuitenkin hänen genrevalintansa opettaa muutakin. Hän valitsi keskiöön surrealistisen taulun : Unimaailmasta tuttu esineen henkiin herääminen ja aktiivinen vaikuttaminen herättää epäilyjä joko tarkastelijoiden objektiivisuudesta tai sitten taulu on peräti yliluonnollinen.
1: Surrealistisia sävyjä voidaan itse asiassa löytää muistakin Gogolin teoksista. Esimerkiksi Nabokov on esittänyt että "Reviisori" on unenomainen näytelmä, jossa tärkeässä roolissa on irrationaalinen joka vain esitetään arkisten asioiden läpi.
___1.1: Yhtenä syynä tähän voi tietysti olla myös satiirin luonne itsessään. Siinähän kohdetta ivataan tekemällä siitä karrikatyyri, jonka järjettömyys tuo esiin asioita joita ei muuten huomattaisi koska ollaan niin innokkaita näkemään ilmiö järkevänä ja tärkeänä. Tämä "epäloogisuus loogisessa" -tilanne itsessään ajaa kohti outoa ja surrealistista. En pidä tätä "riittävänä" siihen miksi "Muotokuvassa" on niin paljon korostettu taulun paranormaalia aktiivisuutta ; Taidetta "arvostavan" ylimystön pikkusieluisuus tulee esiin suunnilleen kaikessa muussa paitsi tässä.

---

Minun piti kirjoittaa täksi päiväksi muuta. Mutta sitten tuli Esa Turkulainen. Hän halusi kepeästi naureskella "Big Brotherillle", ja siksi kehitti rinnastuksen "Antiikin kreikan rituaalisista ja paikoin kauniista ja edistävistä jumalanpalveluksista (olympialaiset) ja taiteen harjoittamisesta hienostuneilta hienostuneille patsaiden, arkkitehtuurin ja teatteritaiteen kautta ---> Big Brother." Ja tämän idean kokoon parissa minuutissa, kuin itsestään. Tämä juttu toimii samalla kuitenkin enemmän kohteena muille kuin Turkulaiselle. Ivan kohteena olevaa - tietyn ideologiansävytteistä arvomaailmaa jossa on juuri tietty asenne - minun ei liene tarpeen erikseen nimeltä mainita.