Populistisissa puolueissa on yllättävän usein mukana nimen omaan erilaisia vapauksia rajoittavia pyrkimyksiä. Milloin on haluttu kieltää "rappiotaidetta", milloin juutalaisen kulttuuripiirin vaikutteita. Olennaista on huomata, että asia ei jää pelkkään inhoamiseen, vaan halutaan olennaisesti rajoittaa vastapuolen olemassaoloa. Usein sensuuria tavoitellaan moralismin kautta. Tästä esimerkkinä olkoot Piho, joka lausuu homoseksuaalisuudesta seuraavaa : "Toivon, että homous voitaisiin kriminalisoida eli Suomi palaisi vuoteen 1970, jolloin homous oli vielä rikollista puuhaa Suomessa." On selvää että kielto ei lisäisi Pihon toimintavapauksia. Eikä lain salliminen mitenkään rajoita Pihoa toteuttamasta omia vähintään 666% heteroseksuaalisia taipumuksiaan.
Tämä on yleistä, mutta sen ei pitäisi olla itsessään kovin ilmiselvää ; Populismihan rakentuu massoihin vetoamiseen. Tässä mielessä ei ole yllättävää että sitä rakennetaan alimman yhteisen tekijän mukaan. Mutta jostain syystä siihen liittyy aina negativiisia piirteitä ; Siksi esimerkiksi Jörn Donner ilmoittautui perussuomalaisten vastavoimaksi valitellen "Haluan, ettei Suomen kansa ole niin perhanan tyhmää, että lähtee suurin joukoin äänestämään kuplaa, joka on syntynyt tyytymättömyyden markkinarakoon." Minä tietysti olen viimeinen ihmien valittamaan ihmisten pimeistä vaikutteista ja alhaisista tunteista, mutta jotenkin tämä ihmetyttää. Se, että matalin yhteinen nimittäjä ei tulekaan yleisinhimillisyyden kauniiden puolten kautta, vaan aina nimen omaan synkkien.
"Napoleonin kompleksit" ajaa asian kohti vakavampia sävyjä. Hän lähestyy Ugandassa olevaa populistista homovastaista aggressiointia. Hän värittää asiaa Nietzschen vallantahdon käsittelyn kautta. Sen luettua saa ainakin vaihtoehdon sille, että populistisiin järjestelmiin syntynyt väkivaltaisuus ei rakentuu moralistisen innon mentyä yli, vaan että aggressiivisuus on itse asiassa osa koko jutun viehätystä. Kyseessä ei siis ole lieveilmiö tai ylilyönnin seuraus, vaan osa itse suosiomoottoria. Kansan voima antaa ikään kuin luvan harjoittaa aggressiota ilman että tästä tulee mitään rankaisua tai ongelmia. Ylin vallankäytön muoto onkin tehdä pahaa ja kävellä tilanteesta pois ilman mitään ongelmia. Hyvän tekeminen ja poiskäveleminen ei sisällä samanlaista hallitsemismoottoria, joten se ei innosta
Onkin hyvin mielenkiintoista huomata, miten populistit eivät suinkaan tarjoa kansalaisille enemmän valinnanvaraa, vapautta. Vaan se haluaa nimen omaan haluavat rajoittaa valinnanvaihtoehtoja. Tämän yläpuolelle kohoava päätyy kohti itsehallintoa, jossa ei enää tarvitse olla niin että homoseksuaalisuus yhteiskunnassa. Jostain syystä populismin suosio näyttää siltä että vapaus tuo mukanaan monia ongelmia ; Ongelma on se, että ilmeneekin että joku on erimielinen. Vastemielisen asian kannattaminen tuntuu ikävältä, joten sen on pakko olla yhteiskunnallisella tai muuten vaan suuremmalla tasolla väärin. (Eikä subjektiivisten tuntemusten pohjalta tehtyä mielivaltaa.) Valitettavasti mukaan tulee helposti taipumus projisoida ne omat ongelmat kaikkien muiden kärsittäväksi. On vaikeaa kärsiä omista ongelmista jos on keino karttaa tämä välittämällä kärsimykset kaikille muille.
Tämä kenties myös tuo ymmärrystä "Unkurin" nuorisoon kohdistetun vallankäytön analyysiin, jossa korostuu Durkheimin ajatus siitä, että yhteiskunta rakentaa aina jonkinlaisen sosiaalisen poikkeuden, jota se tiukentaa. Kun lakeja kiristetään, luodaan tavallaan rikollisuutta. Syy siihen, että rauhallinenkin yhteisö on taipuvainen hysteeriseen ylitulkintaan, on kenties pohjimmiltaan vallankäytöllinen ; Rajoitetun asian vaarallisuuden sijasta korostuu mielikuvissa oleva vaarallisuus, imago tiettyjen mielessä.
En väitä että tämä nuoranveto ei viehättäisi minunkin monia puoliani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti