Eläin itsenään.

Lueskelin Konrad Lorenzin kirjaa "Eläimet kertovat". Siinä yhtenä teemana on Lorenzin rakkaus ja sitoutuminen eläimiin. Hän aloittaa kirjan kertomalla että ei ole runoilija vaan tiedemies. Ja että tämä on yksi vähintään yhtä kaunis suhtautumistapa luontoon.

Rivien välistä on luettavissa pitkin matkaa siitä, miten runollinen tapa suhtautua eläimiin tekee eläimistä enemmän luonnon symboleja kuin mitä ne todella ovat. Etologi sen sijaan elää eläinten keskellä. Eläin elää tavallaan ja tutkija yrittää ymmärtää tätä.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten Lorenz kuvaa eläintarhoja ja niiden suhdetta eläinten hyvinvointiin. Hän huomauttaa miten ihmiset pitävät leijonaa tai kotkaa jonain joiden vapauden poistaminen olisi jotenkin kauheaa. Lorenz kuitenkin korostaa sitä, miten leijona ei pidä vaeltamisesta vaan on itse asiassa laiska eläin. Ja että kotkakaan ei vankeudessa kärsi. Sen sijaan eloisat eläimet, kuten papukaijat, ahdistuvat häkissä ei tule tavallisille ihmisille mieleen. Ne kun ikään kuin liitetään mielikuvissa "lemmikeiksi sopiviksi eläimiksi". Kuitenkin juuri näillä on ongelmia. Lorenz huomauttaa myös siitä että monilla eläimillä on vahva vaellusrefleksi joka johtaa eläinten ryntäilyyn häkissä ei olekaan mitään eloisuutta ja leikkisyyttä, vaan stressireaktio. ~ Eli passiivisesti makoileva leijona ei ole apaattinen, mutta ympäriinsä pomppiva apina ei olekaan mikään elävyyden riemuvoitto vaan se kärsii.

Samoin loppukohdassa, jossa Lorenz muistuttaa rauhantyön tärkeydestä, hän nostaa perinteiset suden ja kyyhkysen roolit sekaisin. Sillä eläinten käytöksessä susilla on estomekanismi, jossa kaulan näyttäminen johtaa siihen että voittaja ei tapa sitä. Sen sijaan kyyhkyset ovat hyvin julmia. Lorenz kertoo esimerkiksi tapauksesta jossa kyyhky uuvutti itsensä miltei hengiltä sen vuoksi että sen piti julmasti nokkia puolisoehdokastaan muusiksi huomattavan pitkän ajanjakson. Siksi Lorenz muistuttaakin että ihmisten pitäisi olla susia, jotka antavat armon, eikä kyyhkyjä jotka tappavat toisiaan.
1: Samoin metsäkauriilla ei ole estomekanismeja, ja Lorenz muistuttaakin että se ensin lähestyy kepeänoloisesti, eikä näytä hyökkäävältä. Mutta tämä on aggressiivinen näyttäytyminen. Peuratkin voivat tuhota omia puolisoitaan puskemalla nämä hengiltä. Eivätkä ne ihmistenkään kohdalla tunne rajoja. Ja siksi nämä aikaansaavat paljon onnettomuuksia eläintarhassa. Ihmiset häpeävät sitä että söpö eläin löi niitä. Lorenz varoittaa tästä ja kehottaa että lähellä ylvästelevää peuraa tulisi hyvällä lyödä kävelykepillä tai nyrkillä turpaan jo ennen kuin tämä rupeaa puskeskelemaan.

Lorenzia lukiessa ei voi kuin erottaa hänet perinteisestä "luonnontutkijan stereotypiasta". Hänelle eläimet eivät ole jotain välineitä. Useinhan eläin edustaa runoilijalle jonkinlaista symbolia. Esimerkiksi kotka voi kuvata vapautta ja pöllö viisautta. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan välttämättä sovi kovinkaan hyvin oikean eläimen kanssa. Naturalisti sen sijaan ottaa eläimen itsenään.

Tämä voi olla hämmentävää, koska usein tieteen kannattaminen liitetään teknillisyyteen. Eli se johtaisi siihen että eläimiä hyväksikäytettäisiin ja välineellistettäisiin. Tällöin rakentuu mielikuvissa hyvin levinnyt kahtiajako, jossa on (1) pehmeä luontokuva jossa luontoon suhtaudutaan mystillis-runollisesti ; eläin on symboli jollekin muulle kuin mitä se on. (2) Ja kovat arvot jossa toinen puoli pitää eläintä ruumiina joka tuottaa esimerkiksi ruokaa tai vaatteenrakennusmateriaalia. Molemmat näistä välineellistävät eläintä jollakin tavalla.

Lorenz muistuttaa että näille on vaihtoehto. Ja yllättävä kyllä, tämä eettisesti varsin hioutunut näkemys, ei suinkaan muistuta hengellisyyttä, johon usein liitetään mielikuvissa pehmeät arvot. Lorenzin rakkaus ja myötätunto tutkimiaan eläimiä kohtaan on tekstissä varsin helposti havaittavissa.