Usein luonnon monimuotoisuuden puolustaminen vie mielen ikihonkien huminoihin. Tässä on taustalla ajatus, jossa nimen omaan ihmisen koskematon luonto on lajirikkainta.Lajien monimuotoisuuden kannalta asia ei ole näin yksinkertaista. Sukkessiossa, lajiston muuttumisessa, lajimäärä kasvaa aluksi. Sekametsävaiheen jälkeen se kuitenkin hieman yllättäen alkaakin vähenemään. Kliimaksivaiheessa tilanne on vähemmän monimuotoinen. Toki kliimaksivaiheessa elää harvinaisia lajeja, joita ei löydy muualta. Sillä tämän vaiheen elinympäristö on harvinainen.
Kuitenkin myös ihminen on rakentanut uusia elinympäristöjä, joiden lajisto harvinaistunut. Tämä liittyy maanviljelykseen. Laidunmaiden lajisto on harvinaistunut, ja niille sopivia elinympäristöjä pitää ylläpitää ihmisvoimin, niittämällä ; Tämänlaista biodiversiteettiä suojelevaa niittämistä tehdäänkin monissa maaseudun kehittämishankkeissa ja se sotii vahvasti ajatusta jossa nimen omaan ihmiskäden koskematon luonto on moninaisinta. Tämänlaatuinen ihmistyö tuntuu siihen nähden hieman paradoksaaliselta.
Samantapaista on havaittu myös sähkölinjojen läheisyydessä. (Ne taas ovat olleet kovasti ihmisen koskematon luonto -luontonäkemystä kannattavien ihmisten vastustamia.) Syynä on tietysti se, että sähkölinjojen läheltä raivataan puita ja pensaita jotta ne eivät kasva liian lähelle sähköjohtoja. Näin maastoa muokataan tietynlaiseksi. Rekolassa ja Korsossa oli tämänlaisia sähkölinjoja melko paljon. Ne olivat minusta hyvin käteviä ; Ne tarjosivat ensinnäkin suhteellisen vähän kuljetun alueen jossa siksi on mahdollista nähdä eläimiä. Toisaalta niitä pitkin oli helppo kulkea, maaston näkee ja se on suhteellisen hyvässä kunnossa. Ja lisäksi se on sellaisenaan kahden erilaisen elinympäristön reuna -aluetta, jolloin siinä tavataan hyvin moninaista otusta ; Reuna -alueillajan biodiversiteetti on suurimmillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti