Päädyin keskustelemaan koululiikunnan hyödyistä ja haitoista. Tätä tehdessä päädyimme taivastelemaan sitä, miten koululiikunta sisältää ensi sijassa kaikkea sellaista liikuntaa jota esimerkiksi minä pidän äärimmäisen epäkiinnostavana. Eli joukkuelajeja.
Joukkuelajeja, kuten jalkapalloa ja jääkiekkoa, sävyttää tietty käytännöllisyyden puute. On täysin turhat ja abstraktit tavoitteet, kuten saada nahkapallo vierimään tietylle alueelle. Tätä kautta siitä ei ole hyötyä. Sen sijaan vaikkapa suunnistuksesta ja uinnista voi saada hyötyä myös koulun ja liikuntatuntien ulkopuolella. Mutta näitä liikuntatunneilla on harvoin. (Kävin koulua 3+3 vuotta uimahallin vieressä. Ei ollut tunteja siellä kuin pari vuodessa..)
Toisekseen joukkuelajit ovat hengeltään varsin destruktiivisia. Joku ruoja on ilmeisesti ajatellut että esimerkiksi jalkapallossa tai sählyssä opittaisiin yhteispelitaitoja. Kuitenkin koulujen otteluita sävyttää ensisijassa "tähtioppilasmaisuus". Eli on tiettyjä hyviä pelaajia, joiden valitseminen omaan jengiin on ensiarvoisen tärkeä temppu. Tätä kautta huonot pelaajat halutaan omaan joukkoon viimeisenä. (Minä olin se viimeinen, eikä ihme. Minulla on liikunnanopettajan lausunto jonka mukaan olen tumpelo. Eikä tästä voi suuttua koska tottahan se mies puhui!) Rakenne on sellainen että tähtioppilaat saavat egoboostia. Viimeisiin tulee luuseristatus, josta ei oikein pääse eroon. Itseäänruokkiva kehä kun on se, että hyvälle pelaajalle syötetään. Huono pelaaja saa helposti vähemmän syöttöjä joten petraaminenkaan ei tuota välttämättä paljoakaan ; Mahdollisuuksia näyttää kohenneet kykynsä on vähän. (Miksi siis edes yrittää?) Tässä mielessä urheilutunnit kannustavat enemmänkin kilpailuyhteiskuntaan ja pyrkyröintiin kuin yhteispeliin. (Opettajat, älkää kuvitelko että oppilaanne eivät olisi kaikessa inhimillisyydessään myös raadollisia kusipäitä! Jopa pyyhepojat ja viimeiseksi valitut ovat. Kenties eniten juuri he.)
Itse olenkin fiksoitunut yksilölajeihin. Näin ei varmaan ole ihmeellistä että harrastan pragmaattisia sovelluksia sisältävää urheilua jossa ei ole ryhmätaistoa tai kilpailuja. Sellaista joka perustuu oman itsen kanssa puurtamiseen. Jossa ytimessä ei ole shownäyttö tai kilpailu muiden kanssa. "Me-muut" -henkeäkään ei ole kun ei ole vastatiimiä. Itsepuolustus on tätä kautta paljon humaanimpaa kuin esimerkiksi jalkapallo, josta pidän niin vähän että kieltäydyn esimerkiksi ymmärtämästä sellaisia määritelmiä kuin "linjatuomari". (Joku turha tärkeilevä tyyppi lienee hän.)
3 kommenttia:
Vastaa pitkälti omia kokemuksiani koululiikunnasta. Joukkuelajeja, joissa ei ole mieltä eikä järkeä, tahkottiin jatkuvasti ja opettajan taholta jopa tietyllä kunnianhimottomuudella. Järjelliset yksilölajit, kuten suunnistus (minä nyt tietenkään ikinä yhtään rastia mistään löytänyt, mutta silti) ja uinti olivat harvinaisuuksia. Uinti oli liikuntatuntien ainoata minua oikeasti miellyttänyttä tarjontaa, ja sitä tuli pari kertaa lukukaudessa.
Kaikkiin joukkueisiin minut valittiin aina viimeisten joukossa. Olen aina ollut kohtalaisen nopea, mutta koordinaationi on heikonlainen: kaikki (hyvin harvat) tekemäni korit ovat olleet silkkaa tuuria, lähettämäni syötöt eivät ole koskaan päätyneet oikeaan osoitteeseen, enkä edelleenkään käsitä, miten siihen pesäpalloon ylipäänsä voi mailalla osua. Puolustajana olen tosin aina ollut itsepintainen, mutta silloinkin kököstä jalkatyöstäni johtuen aina vain hidaste esteen sijasta.
Viimeisten joukossa valituksi tuleminen ei koskaan haitannut, häirinnyt, kiusannut tai nöyryyttänyt minua. Tiesin, että ei minulla ole tässä lajissa annettavaa ja että se ei merkitse minulle mitään. Opin hämäämään opettajaa ja teeskentelemään innostunutta ja osoittamaan itse pelin kannalta hyödytöntä aktiivisuutta. Sain johdonmukaisesti paremman arvosanan kuin mihin taitoni olisivat oikeuttaneet. Ehkä siis voisi sanoa, että muunsin joukkuelajit yksilölajeiksi.
Minkään joukkuelojaliteetin muodostumista on turha tällaisissa asetelmissa odottaakaan. Jos mielipahaa minulle tuli, johtui se minulle vieraasta ja tympäisevästä joukkuelajipainotuksesta eikä siitä, että minut valittiin viimeisenä ja etten osannut mitään. Yleisurheilu oli aina enemmän mieleeni, vaikka siinäkin olen yleisesti ottaen törkeän huono (jalkani sekoavat poikkeuksetta kolmiloikkaa yrittäessä) kaikessa muussa kuin alkeellisimmassa eli juoksussa. Silti niiden täysin turhien ja säälittävien tulosten mittaamisessa oli enemmän mieltä kuin yhdessäkään kokemassani jalka/pesäpallopelissä.
Joukkuelajien syvällinen turhuus sekä mielettömyys ja suunnaton pitkästyttävyys ovat jalostuneet defenssistä elämänkatsomukseksi: muistutan itseäni, että antiikin olympialaisissa urheilunkeksijähelleenit kamppailivat yksilölajeissa. Kun pakollisista liikuntatunneista päästiin lukiossa eroon, kuntoni parani huomattavasti, kun aloitin maantiepyöräilyn. Yksin. Ei muita. Se on monotonista, mutta sitä seuraa jopa penkkiurheilijana mieluummin kuin jalkapalloa: siinä vaihtuu sentään maisema.
Tällaiset kirjoitukset pitäisi koota voimistelunopettajien koulutuksen perusmateriaaliksi ja se pitäisi vaatia ulkoa opituksi :)
Taitaa olla niin, että tyhmyytensä voi peittää erilaisin tekniikoin, mutta tuota "tumpeluutta", joka on niin monen muistikuva omasta koululiikuntaurastaan, ei saa piiloon kuin pinnaamalla.
Omassa ja jälkikasvun koululiikuntaurissa paras opettaja oli yksi amerikkalainen iso mies, joka oli pohjattoman tasapuolinen kaikille oppilailleen. Vuosi oli jaettu muutaman viikon jaksoihin ja joka jaksossa oli uusi urheilulaji. Kukaan ei voinut olla hyvä kaikessa. Se oli uusi kokemus niille huipuille, kun jotain tumpeloa ei halveksittukaan joka lajissa. Se tumpelo saattoi jopa voittaa sen huipun.
Sellaista pitäisi minun mielestäni olla arvollinen elämä muissakin jutuissa kuin urheilussa. Luulen, että huonoksi itsensä kokemista ei maailmassa voi välttää, mutta sitä tarvitsevat kaikki.
Täytyy tunnustaa, että olin melko hulluna jalkapalloon. Mutta lähinnä kesäisin kouluajan ulkopuolella naapurin poikien kanssa. Kilpailuhenkisyys kova.
Koulun liikuntatunnilla oli aina mua nopeampia ja kestävämpiä ja taitavampia, joten tyydyin "statistin osaan" seisomaan puolustajana. (Myös sydänvika "virallisena" esteenä, opella ei ollut lupa juoksuttaa mua).
Jalkapalloharrastuksestani oli kenties jopa hyötyä, sosiaalisia suhteita paransi ja piti yllä. Opin äärimmäistä sitkeyttä (potkin vielä loppuun saakkka jok'ikisen kamppailun vaikka oli happi loppu - nautin kun inhosivat sitkeää takiaismaisuuttani ;). Keuhkoni kehittyivät, sydän pysyi kunnossa, ehkä paransi selviytymiskestävyyttäni sydänleikkauksessa sitten..
Yksilöllisempi lenkkeily ja pyöräily on todistanut että en niillä koskaan päässyt sellaisiin Cooper-testilukemiin kuin jaliskesän jälkeen. Eli jalkapallo oli paras keino saada minut kuntoilemaan hulluna.
Lähetä kommentti