Epäuskokoon ken tahtoo...

Termi "kalajuttu" viittaa rehentelevään ja liioittelevaan valehtelemiseen. Takana on tieto siitä, että usein kalamies kertoo tarinoita "siitä kalasta joka pääsi karkuun". Nämä kalat tuppaavat usein olemaan kookkaita verrattuna kiinnijääneisiin kaloihin. Todisteiden puute herättää tietysti epäilyksiä, kun kriittinen taho ei kykene välttämättä erottamaan totta ja valhetta toisistaan.

Tokihan kalajuttujen kertojat voivat selittää että isot kalat katkovat siimoja useammin kuin pienet. Ja että punnitusten ja valokuvien puute selittyy sillä, että kala pääsi karkuun. Tämänlainen venkoilu on kuitenkin eräänlainen ad hoc -selitys, jossa selitetään todisteiden puute sen sijaan että todistettaisiin itse asia.
1: Toki kalajutun puolustaja voisi selittää miten helppoa valokuvat on väärentää. Olennaista on kuitenkin tajuta, että on vaikeampaa valehdella kalansaalis ja väärentää valokuva, kuin pelkästään valehdella. Jossain vaiheessa, kun todisteita kerätään, on kala sen verran pieni että saalis on uskottava. ~ Esimerkiksi kuusimetrinen hauki vaatii kovemman todistustaakan kuin kuusikiloinen hauki. Siksi että kuusikiloisia haukia on punnittu useammin kuin kuusimetrisiä haukia on mitattu.... Kun aletaan rakentamaan täytettyjä eläimiä, voi joku tietysti huijata ja tehdä niin hyvän huijauksen että edes tikkauksen jälkiä ei näy ja nahassa on käytetty kloonieläimiä, joiden nahanpalasia ei voi erottaa toisistaan DNA -testeillä. Mutta tämä vaatii jo todellista käsityöläistaitoa. Jossain vaiheessa huijaaminen on niin vaikeaa että huijaaminen on kertakaikkisen huono ja mahdoton hypoteesi.

Kalajuttua epäilevä "kalaskeptikko" voi tietysti lähestyä asiaa Lewisin trilemman kautta. Ja esittää että tarina voi olla viaton harhautuma, valehtelua tai aito kala. Ja huomata, että (1) kalan kanssa taistelu itsessään voi luoda mielikuvan siitä että kala on suurempi kuin on, (2) että kalastaja haluaa herättää mainetta "kunnon kalamiehenä" ilman todisteita (3) ja että karannut kalansaalis on aito. Näihin voidaan saada jonkinlaiset uskottavuusarvioinnit. Valehtelu on helppoa ja ihmisillä aika yleistä. Harhautuminenkin ja mielikuvien muuttuminen on hyvin hyvin yleistä. Sen sijaan jättikalat ovat aika harvinaisia. Tätä kautta kalan koko ja muut piirteet aikaansaavat jonkinlaisen todennäköisyysarvioin. Arviointi on mahdollista, koska osien kohtien todennäköisyydet voidaan oikeasti arvioida. Ihmisen kyvyt sekä rajat tunnetaan. Ihmisälyn tavoitteellisuuden vaikutus voidaan "käytännössä eliminoida".
1: Samaan tapaan kuin se, kun armeijassa osuin yhden kerran vain yhden kerran tauluun. Selitin miten muut luodit menivät samasta rei'ästä. Kouluttaja esitti varsin pätevin syin että hän epäilee tätä teoriaa. Sillä minä en yleensä ottaen ammu kovin hyviä keskiarvoja ja osumieni jakauma on varsin suuri. En siis ammu kapeita kimppuja. Lisäksi niin hyvän ampujan löytäminen on varsin epätodennäköistä. Jos kyseessä olisi ollut maailmanmestaruuskisat, tarina olisi voinut mennä helpommin läpi - tosin se tuskin olisi uskottava silloinkaan. Toki tämä minun mestarilaukaus on teoriassa mahdollinen. Sen varaan luottaminen vaan olisi aikasta yliampuvaa.

On selvää että jos selitys on sitä että annetaan syitä sille miksi asia näyttää täsmälleen samalta kuin lööperi ja kertoo miksi näitä ahta ei voida erottaa näitä kahta toisistaan, ei se ole sama asia kuin asian todistaminen. Tätä kautta voidaan sanoa että pakoonpääsy on perustelu, mutta ei hyvä perustelu. Tätä kautta ei saada hyvin perusteltuja uskomuksia. Niitä joita epistemologit ja skeptikot kaipaavat.

Kalajutut tuntuvat tietysti harmittomilta - tosin on mielenkiintoista miten niissä silminnäkijämuodossa esitetyt kalastajan kertomukset saavat peräänsä lauseen "uskokoon ken tahtoo" eikä "epäuskokoot ken tahtoo".

Tämäntapaisella asialla on kuitenkin aivan oikeasti merkitystä. Sillä tieteessä havainnoissa on kyse paitsi havainnon rekisteröinnistä, myös siitä miten tämä havainto on tehty. Metodologia on hyvin tärkeää. Tästä hyväksi esimerkiksi voidaan ottaa Amerikasta löydetty riimukivi, jonka Olog Öhman kaivoi esiin pellosta Minnesotassa vuonna 1898. Öhman huomasi kivessä merkkejä, joita hän raaputti naulalla selvemmin näkyväksi. Tästä valitettavasti syntyi tuoreen näköiset kaiverrukset. Lopputulos, jonka hän kopioi eteenpäin, tuntui virheelliseltä. Siinä oli esimerkiksi kirjoitusvirheitä. Tätä kautta sen olisi voinut tehdä kädetön amatööri, joka keksii tuoreen näköisille kaiverruksille venkoilevan selityksen joka selittää miksi havainnot eivät ole uskottavia. Asiaa ei auttanut se, että moni selitti että kivestä oli tehty tarkoituksella vanhan näköinen pitämällä sitä kynnysmattona. Asiaa ei auta se, että löytäjä oli itsekin pohjoismaalaista alkuperää. Kiveä pidettiin aika yleisesti huijauksena.

Tosiasiat tosin muuttivat asiaa. Havaittiin että kaiverruksissa olikin pohjalla vanhoja riimuja. Kopioija ei ollut huomannut kaikkia merkkejä - kivestä löytyi uusia merkkejä, joka vihjaa siihen että kaivertaja oli vain vahvistanut näkemäänsä sen sijaan että olisi vetänut jutun hatustaan. Lisäksi kaiverruksissa käytettiin sellaisia riimuja joita kiven löytöaikaan ei oltu osattu yhdistää tietyn kansan riimuperinteeseen. Kansa mainitaan riimuissa nimeltä. Tätä kautta kaivertajan olisi tullut joko tietää tämä löytö ennalta tai osua kuriositeetissa oikeaan sattumalta. Myös pyriitti ja kiille tuottivat ongelmia. Ne hajoavat luonnossa, mutta se vaatii aika paljon aikaa. Riimukivestä tätä ei löytynyt, joten paasi ja sen kaiverrukset olivat vanhoja. Väärennösyritykset esimerkiksi kemikaaleilla ja kuluttamisella eivät tuottaneet samanlaista tulosta. Näin väärennöstä ei olisi ainakaan kovin helppoa tehdä.

Nykyisin kivestä ollaan kahtaa mieltä, joskin aika usea asiantuntija pitää sitä aitona riimukivenä. Se näyttää kuitenkin joka tapauksessa siitä, miten huijaamisen tunnistaminen on tieteenfilosofiassa tärkeää. Ja sen sijaan että ihmiselle annettaisiin jokin luottamuskerroin joka määrittelee sen onko näkemys totta, tehdään pikemminkin niinpäin että aineisto analysoidaan ja sitten katsotaan onko lausuja rehellinen vai ei. Tätä kautta varmistetaan että puhutaan asiasta (havainnoista) eikä ihmisestä (eli tehdä ad hominem/ auktoriteettiin vetoamis -argumenttivirheitä).

Tästä on tietysti hyvin luontevaa siirtyä puhumaan yliluonnollisista ilmiöistä. Niissähän on usein silminnäkijätarinoita, joissa kokijan hämmästys johtaa siihen että olisi ikään kuin oikeutettua että hän ei ole saanut todisteita ja että tästä oikeutuksesta syntyy se, että hänen sanaansa olisi vain luotettava. Moni voisi ajatella että tässä olisi pintatasolla kysymys siitä että näkemyksiin tulisi suhtautua agnostisesti. Kuitenkaan asia ei ole näin. Erona on muu aineisto. Eli kun asiaa katsotaan tämän yksityiskohdan ulkopuolelta ja lähdetään katsomaan yleisesti ottaen aihepiiristä olevien "positiivisten casejen määrää". Tämän jälkeen tilanne näyttää hyvin toisenlaiselta. Jos voidaan väärentää asia, se on todennäköinen koska ihmisillä on paljon tietoa ihmisten kyvystä huijata. Jos huijaaminen on helppoa, on lähes varmaa että ihme on ns. "paska selitys". Epämääräistäminen on yleisesti ottaen huono asia, kuten puutarhurin muuttuminen "näkymättömäksi mieheksi" meille opettaa.

Olennaista onkin tajuta, että esimerkiksi kummitusten ystävien selitys siitä että kummitus on henkiulottuvuutta, sopii kenties heidän teologiaansa, mutta tämä ominaisuus on määritelty eikä tutkittu havainto. Mustan aukon näkymättömyys johtuu siitä mitä massasta tiedetään. Ja mustan aukon massan vaikutukset näkyvät tapahtumahorisontin ulkopuolellekin, vaikka itse mustan aukon singulariteetti onkin sen kätkössä. Kummitusten ominaisuudet ovat taas saaneet määritelmän henkiulottuvuuden kautta josta ei ole havaintoja ja tietoa missään. On eri asia johtaa tiedoista ilmiö, kuin määritellä ilmiö koherentisoimalla se ottamalla mukaan tarpeettomasti lisää alkuoletuksia.

Tässäkin on hyvä huomata, että monen yksityiskohdan kautta saadaan varmistusta. On kyettävä nousemaan kyseisen tapauksen ulkopuolelle ja katsomaan kokonaisuutta, toistettavuus ja toisistaan riippumattomat todisteet ovat hyviä, koska niissä tuloksia on vaikeampi saada "juuri oikeanlaisiksi". Duhemin-Quinen teesin kautta vähemmän käytetty ja tarpeellinen ja vahva näkemys saa yksinkertaisesti mennä. Karkeasti ottaen yllättävän usein aivan tavallinen arki -ihminenkin tunnistaa mikä on "mullistavaa". Tämä taas liittyy aika vahvasti siihen mikä on "nykytietojen mukaan yllättävää ja mikä ei". Toki tähän systeemiin liittyy epädogmaattisuus, jonka seurauksena tulevaisuudessa nämäkin asiat voivat joutua uudelleenarvioinnin kohteeksi - aivan kuten riimukiven kohdalla kävi.

Tätä kautta mukana on aina olennaisesti tunnettu ilmiö, ihmisen huijauskyky. Tätä kautta näitä asioita voidaan itse asiassa käsitellä jollain tavalla rationaalisesti. Ainakin joskus huijaus on aivan ilmiselvästi järkevämpi ajatus "kuin se toinen selitys".

Näin esimerkiksi väite avaruusolennon kommunikaatiosta pään sisällä on todisteena irrelevantti, ja sen kautta minkään päättely on idioottimaista. Silminnäkijähavainnossa ideana on tehdä siitä hieman empiirisempi. Mutta tämä ei tosiasiassa muuta mitään, koska on helppoa valehdella kokevansa kuin valehdella nähneensä. Jos väittää että mukana on muita, on valehtelu helppo tehdä - etenkin jos kohteita ei nimeä. Se, että vetoaa että takana on jokin perinne, ei ole vaikeaa. Itse asiassa tapahtuma on helpompi keksiä jos sen ympärillä pyörii tunnettu tarinaperinne. Status quo ei ole itsessään todiste, eikä varsinaista toistettavuutta - itse asiassa jopa tiedemaailman yleisen kannan kohdalla on olennaista huomata, että kysymys on perimmiltään siitä, millä perustein ja tiedoin ja empiirisin mittauksin asia josta status quo on saatu, on todistettu. ; Onko tämä hyvin perusteltu vai onko se vaan perusteltu.

Sen sijaan esimerkiksi muiden saaminen saman näkijäksi on tietysti jo astetta parempi, joskaan ei mahdoton temppu. Mutta ei mahdottoman vaikea. Valokuvia on kohtuu helppo väärentää. Etenkin jos ne ovat suttuisia. Mutta jos digikameran muisti näyttää että kuvaa ei ole editoitu ja kuva on selkeä, on temppu jo vaikeampi ; Toki joku datanörtti voi onnistua livauttamaan materiaalia suoraan kameran muistiin, mutta temppu ei tule usealle edes mieleen. (Tosiasia on se, että ihmiset jäävät usein kiinni typeristä lipsahduksista joiden kautta paljastuu ristiriita on tärkeä asia ; Hyvä huijari osaa tietysti keksiä konsistentit vastaukset, mutta se on vaikeampaa ja tätä kautta hieman epätodennäköisempää.) Jos avaruusalus saadaan ammuttua alas ja siellä on ruumiita, jotka avaa joku tiedemies ja tuo julkisuuteen että elukan soluista ei saada irti DNA:ta tai RNA:ta, vaan solut toimivat aivan vieraalla tavalla, ja jos näitä saadaan kiinni enemmänkin, eri maissa ja toisistaan riippumattomien tahojen toimesta, on avaruusolento likimain pakko uskoa.

Todisteet kasautuvat asteittain. Jokaiselle todisteelle voidaan keksiä jokin ovela vastaveto, jolla tämä yksi piirre näyttää turhalta. Mutta kokonaisuuden kautta tulos on itse asiassa ratkaistavissa. On kyettävä nousemaan yksityiskohta-yksittäistapaustasolta ylemmälle tasolle, jossa ytimessä on teoriakokonaisuus, jonka jokainen yksityiskohta on mahdollinen kritisoitava. Tällä vältetään sitä, että asiat määritellään maailmankuvan kautta. Tätä kautta näkemykset voivat muuttua. Tätä virheistä oppimista voi kutsua aidoksi oppimiseksi. Se eroaa vahvasti siitä saivartelevasta tavasta, jota kautta oppii ovelammaksi pakkomielteidensä junttaajaksi. Dogmaatikko kokee että eilopullinen tieto ei riitä - muuttuva tieto ei ole tietoa ollenkaan ja muuttuva tiedenäkemys tarkoittaisi "skientismin perusteettomuutta" - mutta tosiasiassa jokainen mahdollisuus erehdykseen jonka otamme, on askel kohti oppimista. Jokainen mahdollinen oman näkemyksen kumous on mahdollisuus viisastua. Ilman omien näkemysten kumousmahdollisuutta on vain mahdollisuus pysyä yhtä viisaana kuin on nyt. Silloin ei tietysti enää etsi totuutta, vaan julistaa sitä eteenpäin. (Tämä selitys kertonee monen innokkaan sananjulistajan peruspsykologiasta jotain olennaista.)