"Aku Ankan" maailma on erikoinen. Maailma on idealisoitu ; Monet asiat vain ikään kuin eivät ole olemassa. Näistä yksi on seksi.
Mutta toinen, vähemmän ilmiselvä, on vammaisuus. Sarjakuvissa ei näy vammaisia. Sairaalassa ollaan tavallisesti murtuneiden luiden takia täyskääreissä. Mutta esimerkiksi pyörätuolissa olevia hahmoja ei Akun sukulaisissa näy. Mielenterveysasiat ovat "eidiagnosoiduissa muodoissa" esillä sellaisissa hahmoissa kuin Kummo Ankka ja Touho. Silloin ne ovat naurettavuuden lähde. "Hulluus on jotain jolle nauretaan".
Vammaisten puute ei teknisesti ottaen kuitenkaan aivan pidä paikkaansa. Sillä Disneyn universumissa tunnettiin hahmo nimeltä Jopi Jalkapuoli. Hänellä oli puujalka. On merkittävää, että hän oli hahmona paha. Hahmo jätettiin sotien jälkeen pois - tai oikeastaan se muokattiin Mustaksi Pekaksi - koska amputoidut yleistyivät. Sotilaisiin ei haluttu liittää ikäviä mielikuvia. Se, miten rammat ennen sotia olivat kokeneet mielikuvien ikävyyden, ei ilmeisesti ollut kovin tärkeä asia.
Sota normalisoi amputoidut. Aikaisemmin amputoidut olivat harvinaisia ja kohtaaminen tuntui ikävältä ja vammainen muistuttaa olemassaolollaan sitä, miten itse kullekin voi aivan oikeasti käydä. Tämä herättää helposti ikävyyden tunteita. Vammaisiin voitiin kohdentaa Durkheimin tyylistä eriyttämistä. Ylenkatseellinen sääli (joka eroaa aidosta myötätunnosta) on inhoa, joka naamioidaan eettisyydeksi.
Syynä ei tavallaan ole Disney. Vaan se pirun inhimillisyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti