perjantai 30. marraskuuta 2012

Israel ja hyvät kansanmurhat

Israelin tilanne on jotain, johon en kovin usein ota kantaa. Syynä on se, että siinä ei oikeastaan ole mitään hyvää ja kaunista puolta jolle edes voisi mennä. Lisäksi aiheesta keskustelu menee usein omituiseen historian kertaukseen, joka tuntuu jämähtävän siihen että isoisoisiemme aikaan siellä oli kartoissa Palestiina, ja toisaalta miten Israel oli valloittanut ne alueet ensin (Filistealaisilta). Lisäksi sota on jotain jolla on noin yleisesti ottaen on katsottu validiksi tavaksi päättää valtioiden rajoista. Lisäksi viitataan YK:hon puolin ja toisin ja vedotaan erilaisiin oikeutuksiin niiden kautta.

Ja kaiken kaikkiaan näyttää siltä että keskustelun aiheena ei oikeastaan ole useinkaan poliittinen oikeutus. Israelia puolustetaan usein evankeelis-kristitystä pohjasta jossa ideana on se, että juutalaiset eivät voi tehdä väärin koska Jumalan luvattu kansa. Israelin valtiolla on tärkeä osa lopun aikojen eskatologiassa joten sen asioita (karkeasti sanoen täytyy ajaa että saamme maailmanlopun, mikä on jotenkin haluttava maali.) Lisäksi ihmiset katsovat että palestiinalaisten valtionanto olisi oikeutettua siksi että natsit tekivät holokaustin jossa tappoivat juutalaisia. (Jos saksalaiset haluavat kompensoida tekojaan, niin antakoot israelilaisvaltion saksasta, eivätkä maasta jonka omistusta heillä ei ole.) Yleisesti ottaen keskustelu siirtyy siihen että juutalaisuus vai islam. Eikä se, mikä sen pitäisi olla. Eli jossa puhuttaisiin maista, rajoista ja muusta politiikasta.
1: Olinkin hieman huvittunut kun kohtaamani katujulistaja selitti miten täälä pohjoisessa asioiden keskiössä on politiikka ja että Israelin kohdalla ytimessä on uskonto. Tämä oli hänestä ikään kuin sitä että asiat on laitettu oikeisiin prioriteetteihin. Minä en malttanut olla ihmettelemättä että miten hyvillä tarkoituksilla ja oikeilla hyvillä prioriteeteilla tehdäänkin niin paljon pahaa. Että miten me ihmiset osaammekin ryssiä uskonnolla monet asiat. (Ryssiminen oli minulta vähän natsisana ; Sehän viittaa veli venäläiseen ja että nämä olisivat jotenkin moraalisesti tai ainakin kyvyiltään heikompia, että heidän tekemisaktionsa on epäonnistumisen synonyymiksi kelpaavaa laatua ; Kai joku voi tässä nähdä jonkun yhteyden tämän blogauksen varsinaiseen aiheeseen.)

En ole kuitenkaan yleisesti ottaen kovin palestiinan ystävä. Syynä ei ole edes se, että se ei suostu kompromisseihin. Syynä ei ole edes se, että Israelissa on noin karkeasti ottaen mukavampi kohtelu esimerkiksi homoille. Syynä ei ole sekään että siinä missä Islam on uskontouskonto, on juutalaisuus laajasti katsoen enemmänkin yhteisö, ja että juutalaisissa on paljon de facto ateisteja, siis ihmisiä joista Jumalaa ei ole mutta joista juutalaisuus on yhteisöä. Nämä eivät paina sen rinnalla että en pidä Palestiinalaisista siinä suhteessa että ne rikkovat sodankäynnin etiikkaa vastaan ; Kun mietitään miksi he sotivat sissiraketein, vastaus on karkeasti ottaen se, että heillä ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia voittaa. Mielestäni ei ole ollenkaan eettistä mennä sotaan jota ei karkeasti ottaen edes teoriassa voi voittaa.
1: Tämä on nähdäkseni oleellinen oikeutuksen kannalta. Toki tässä on hyvä muistaa se, että Palestiinalaisvaltiolle tilaa haluaisi antaa karkeasti sanoen valtaosa maista. Vain USA ja sen taloudesta suoraan riippuvaisissa maissa Israel on automaattisesti oikeassa. Tämä on oikeutuksen kannalta irrelevanttia koska se vain kertoo mistä voima Israelin aktioihin on perimmiltään saatu.

Viime päivinä aihe on tietysti harvinaisen ajankohtainen ja siitä on keskusteltu paljon. Tätä kautta mukaan nousi kuitenkin uusi ilmiö joka tuntui jopa minunlaiselle uskonkriitikolle yllättävältä. Tämä nimittäin iskee "hyvien kansanmurhien" ytimeen. ; Kirjoitin aikaisemmin William Craigin argumenteista joilla hän yritti pelastaa kristinuskon Jumalan pahan ongelman ja jumalan käskemien kansanmurhien kauheuksilta. Tällöin kyseessä oli historiasa tapahtuva kansanmurha. Ajattelin että tämänlainen argumentaatio olisi toimivaa koska kristittykään ei halua oikeuttaa kansanmurhia oikein millään ehdoilla. Ideana olisi juuri se, että kristitty ei hyväksyisi ajatusta hyvästä kansanmurhasta ja siksi meillä ei olisi nykykulttuurissa konkreettista vaaraa heistä. Usko olisi moraalisen elämän kanssa yhteennasahtava. En kuitenkaan uskonut että tosiasiassa olisi ihmisiä joiden ajattelulogiikka olisi että "kun Raamatussakin on OK niin miksipä ei moderneinakin aikoina?"

Mutta kristityt onnistuivat tuottamaan pettymyksen. ; Törmäsin juuri tämänlaiseen asenteeseen. Israelaiheen keskustelussa törmää "hyviin verilöylyihin", joita on oikeutettu tehdä. Niitä kutsutaan itsepuolustukseksi. Aluekin on peräti hyvin lähellä niitä samoja paikkoja mistä  Raamatunkin hyvät kansanmurhat ovat peräisin. Joten on selvää että Craigin saivartelut eivät suinkaan osoita sitä miten valmiita kristityt ovat saivartelemaan menneisyydellä. Tämä sama saivarteluasenne kohdistuu nykypäivään. Ja se liittää konflikteihin joissa kuolee aivan oikeita ihmisiä. Ja kristityt ovat tässä proaktiivisia, eli he hyväksyvät Israelin tekoja automaattisesti jo ennakkoon.

Otetaan esimerkki ; "Tieteen Kuvalehti Historian" 14/2012 -lehdessä olleesta jutusta. Siinä käsiteltiin siviiliväestöön kohdistunutta massatappamista. Ns. Beirutin verilöylyä. Kuvauksessa oltiin panostettu itse tapahtumaan ja tätä oltiin kuvattu silminnäkijädokumentaation avulla. Tämä näkökulma on "Tieteen Kuvalehti Historia" -lehdessä yleinen, koska se on popularisoimiskeinona mukaansatempaava. Se imee tapahtumiin. Lehti julkaisi 18/2012 -numerossa tuohtunutta palautetta Jakob Frandsen -nimiseltä herralta tähän liittyen, sivulla 4 joka on varattu tähän tarkoitukseen. ; Palautteessa juttua moititaan "Palestiinalaiseksi propagandaksi" En kopioi koko kommenttia tähän mutta otan tähän olennaisen kohdan. "Miksi ette kertoneet, että kyseessä oli kosto palestiinalaisten tekemästä kristittyjen verilöylystä? Kannattaisi tutustua myös puolueettomiin lähteisiin. Olen pitänyt lehteänne lähdekriittisenä ja uskonut että yritätte todella esittää asioita eri näkökulmista." Lehti puolustautui kertomalla että se vain kuvaili tapahtumien kulkua, ja tämä on luotettavaa. ja että kirjoittajan ehdottama kostokin on hieman erikoinen "Myös mainitsemasi Damourin verilöyly tapahtui sisällissodan aikana, mutta jo kuusi vuotta aiemmin, joten Sabran ja Shatilan tapahtumia ei voida pitää sen välittöminä seurauksina."
1: Tämä kritiikki on rakenteellisesti hyvin mielenkiintoinen, koska siinä tiivistyy evankeelisille kristityille tyypillinen ajatustapa ; Kristillistä näkökulmaa pidetään objektiivisena  ja siksi vain kristillinen kulma voi olla lähdekriitinen. Muut näkökulmat ovat propagandaa. Henkenä on selitys siitä että molempien puolien kuuntelu tarkoittaa sitä että kuunnellaan kristittyjä ja päädytään heidän lopputuloksiinsa. Se, että on yksisilmäisesti kristitty tarkoittaa sitä että on avomielinen ja ajattelee omilla aivoillaan. Siksi kokonaisuus jossa tietty näkökulma kielletään tarkastelukulmana kokonaan syyttämällä sitä lähtökohtaisesti propagandistiseksi ja jonka jälkeen selitetään eri näkökulmien kunnioittamisesta on koominen. (Mutta tämä on monien kristittyjen parissa standardi, ja lukijoilleni peräti tuttu standardi.) Mutta tämä ei ole tämän blogauksen pääkulma.

Mutta vielä mielenkiintoisemmaksi se käy kun sen rinnastaa nimenomaan alkuun mainitsemani "hyvien kansanmurhien" kanssa. Maailmassa on paljon ihmisiä joista siviiliväestöön kohdistetut laajat verilöylyt ovat sallittuja koska kosto. Koko tämän, sinänsä toki käytetyn, siilipuolustuksen takana on ajatus tu quoque -argumenttivirheestä ; Idesta siinä että jos toinen tekee pahaa niin saa tehdä itse samoin ilman että tämä olisi pahaa. Ymmärrän toki kostonhimon ja vastaavat, elän näiden tunteiden moottoroimana hyvin pitkälti, mutta en ole oppinut ymmärtämään tätä samana kuin teon oikeutus. Maailmassa on kuitenkin paljon sellaisia ihmisiä joista vastakkain ei ole kahta verilöylyjä tehtailevaa saastatahoa nimeltä Israel ja Palestiina vaan sen sijaan heistä Israel on lähes yksiselitteisen puhdas ja Palestiina lähes yksiselitteisen paha. Ja Israel on hyvyyttä ja Jumalan sopivuutta.

Uskovien parissa kuulee hupaisia hokemia joiden mukaan "Israel ei ole koskaan väärässä" , ja jossa "Gazassa ei ole viattomia ihmisiä" tai "Israel tai yksikään Israelilainen ei tietääkseni ole koskaan tehneet yhtään terroristitekoa eikä taida missään Israelissa eikä missään" ja joista kiista on ilmiselvä koska "Israelin maa-aluetta ei ole luvattu Ismaelin jälkeläisille eli arabeille" Mikä on sinänsä erikoista koska käytetty Pyhä kirja on linkitetty valikoivasti toisen osallistujan puolelle. Jos islamilaisten annettaisiin päättää maailmanpolitiikasta oman pyhän kirjansa referoinneilla niin kristityt nauraisivat päin naamaa. Ja syystä!

Näiden ihmisten kohdalla minulla on vain muutamia toiveitta. Toivon että ylöstempaus on tulevaa totta. Ja toivon että se tapahtuu pian. Ja toivon että Jumala tempaa kaikki nämä ihmiset pois. Tästä nimittäin seuraisi maanpäällinen paratiisi. Lisätoiveena voisin toivoa että tämä ylöstempaus on samanlainen turpaan tempaaminen mitä itse haluaisin näille tehdä. Mutta tämä on tietysti vain Bonus. Sillä toisin kuin "Israelin ystävät" minä ymmärrän että tämä tempaus ei olisi mitään "oikeutettua hakkaamista koska kostovastaisku menneisyyden pahoista teoista", vaan minun epäeettistä, likaista ja saastaista mieltäni.

Kirjoittaja muistaa lukeneensa "Raamattua". Siellä ei kyllä missään lue että valittu kansa olisi moraalisesti oikein toimiva tai erityisen hurskas. Päin vastoin, ne veikot tuppasivat olemaan uppiniskaisia. Juutalaisten valittuna kansana toimininen on Raamatun mukaan sitä etät he toilailevat, pilaavat ja sössivät aivan kaiken. Ilman Jumalan apua he olisivat todennäköisesti peräti perseilleet itsensä hengiltä. Ei tarvinnut kuin Mooseksen kääntää selkäänsä niin olivat palvomassa kultaista vasikkaa, ja muutenkin olivat joka välissä rikkomassa Jumalan suoria käskyjä vastaan - paitsi tietysti kun Jumala käski voittamaan taisteluja ja leikkaamana odottavien äitejen vatsat halki. Rehellisesti sanoen tätä jengiä minun ei ole vaikeaa kuvitella nykyiseen Israel-Palestiina -tilanteeseen. Itse asiassa se näyttää kuvaavan molempia osapuolia. Mutta luotan tässä siihen että juutalaiset ovat se kansa joka juutalaisten pyhässä kirjassa Jumalan kansaksi on asetettu. Toki toivoisin että Jumala olisi reilumpi eikä tekisi sitä että kaikissa uskonnoissa uskontoa harjoittava ydinkansa on jotenkin tärkeä ; Miten juuri Egyptiin ruumiillistuu faaraoihin jumala eikä muihin maihin. Olisi hyvä jos muitakin uskontoja ja muita kansoja informoitaisiin näistä erikoistiloista.

torstai 29. marraskuuta 2012

Ja sitten sanovat, että trollaamisesta ei ole mitään hyötyä...

Hämmentämistä pidetään usein jonain joka on lähtökohtaisesti tuhoisaa eikä rakentavaa. Eikä ainakaan hyödyllistä. Se onkin helppoa yhdistää enemmänkin viihteeseen ja humoristisuuteen. Derren Brown "Miten mieltä hallitaan" kuvaa siitä miten hämmentäminen ja disinformaatio toimii taikurin apuvälineenä. Tämä sopii tietysti siihen että vitsi, leikki ja vastaavat olisivat hämmentämisen syvin olemus. Eli että hämmentäminen olisi nimenomaan jotenkin pinnallista.

Epätotuutta pidetään miltei "Saatanan metkuina". Totuus liitetään tietoon ja hyvyyteen. Epävarmuudesta ei yleensä pidetä, vaan esimerkiksi uskonnollinen epävarmuus halutaan peittää ja tätä pidetään enemmänkin oikeutuksena omalle varmuudelle. ; Yksi dogman kannattamisen pääideoista on juuri poistaa epävarmuuden tunteita.

Kuitenkin Brown näyttää että hämmennys on tehokas itsepuolustuksellinen keino ; Hyökkääjää voi hämmentää monin keinoin, esimerkiksi kysymällä jotain ; Ihminen on niin "ohjelmoitunut" kieleen ja tulkintaan, että kysymys prosessoidaan. Tämä antaa hieman aikaa.

Olen toki jo ennen Brownin kirjaakin tullut tutuksi ilmiön kanssa. Esimerkiksi kerran minut on nostettu rinnuksista ilmaan ja pääsin pälkähästä selittämällä että "Näen ne avaruusolennot. Näen ne sinun silmistä." Tämä lopetti tilanteen hämmennykseen ja aggression syy unohtui, tai sitten ajateltiin että hullun hakkaaminen olisi jotenkin olennaisesti enemmän pahuutta kuin teinipoikien pieksentä.

Lisäksi turvallisuusalalla törmää kaikenlaiseen. Esimerkiksi eräs portsari joutui työnsä puolesta usein heittämään ihmisiä ulos. Ammatin varjopuoliin kuuluu se, että humalaiset yrittävät usein "argumentoida" asiasta, juuri siksi että ovat humalassa. Siksi kysymykset joissa on auktoriteetin hakua ovat yleisiä. Siinä missä sisääntulevat heittävät kysymystä "etkö sä tiedä kuka mä olen?" ulostulijat ovat lähes yhtä konsistentteja ja kysyvät että "kuka sä luulet olevasi?" Kyseinen herra vastasi tähän jälkimmäiseen "Batman." Ja jatkoi hommia. Vastaus hämmensi riittävästi ja helpotti tilanteen vaikeutta.

Lillukanvarsia

-"Oletko sinä Jeesuksessa?"
-"En." [Mitä tämä kysymys tarkoittaa? En ole homo!]
-"Onko Herra Jeesus kutsunut sydämessä ja herättänyt kiinnostuksen?"
-"Tuollainen kuulostaa aivan vieraalta tuntemukselta."
-"Hyvä kun vastasit, mä kun olin jo ihan varma että ollaan molemmat uskovaisia."
-"Suora kysymys - suora vastaus."
-"Mikäs sä sitten olet jos et kristitty?"
-"Keravalainen"
(Katujulistajan ja minun välinen keskustelu Helsingin rautatieasemalla. 29 marraskuuta 2012)

Psykologian ryhmäytymistä koskevat tutkimukset ovat paljastaneet että ihmisillä on tapana ajatella että heidän vastustajansa ovat hyvin tietynlaisia, kun taas oman joukon sisäpuolella ollaan monisyisempiä. Eli vastustajia stereotypioidaan kun taas omaa ideologiaa katsotaan hyvinkin tarkasti eritellen. Samalla on toki havaittu sekin, että monesti suurimmat kinat ovat "lähellä" ; Esimerkiksi uskonryhmissä pienet ideologiset erot muuttuvat helposti olennaisiksi koska nillä irrottaudutaan muista.

Tämä tuli vahvasti mieleen kun seurailin Kari Enqvistin "Uskomaton matka uskovien maailmaan" -teoksesta seurannutta keskustelua. En ole lukenut itse kirjaa, joten en kommentoi siihen. Esille nousi kuitenkin se, että monet kristityt ihmiset olivat loukkaantuneita siitä että uskonto tyypitellään vain yhden päätyypin mukaan. Heistä monisyisyys on tärkeää. ; Samalla kuitenkin on noussut teema jossa Enqvistin ateismia korostetaan. Häntä kontrastoitiin esimerkiksi Esko Valtaojaan joka on agnostikko. Korostettiin että Enqvistillä on vähemmän kiinnostusta keskusteluun ja että hän uusateistisesti tyypittelee uskonnot yhteen olkiukkoon kuten kaikki ateistit. En kyennyt olemaan ihmettelemättä tätä. (Samalla kun se on psykologisesti täysin ymmärrettävää ja jopa odotettavaa.) Sillä tosiasiassa Kari Enqvist ei ole ateisti. Hän on uskonnoton. Tämä erottelu tuntuu usein olevan epäselvä. Ja itse asiassa Kari Enqvistin wikipediasivun kommenttipuoli näyttää että aihe on herättänyt kovasti vääntöä ja jonkin verran tunteitakin.

Pääteemana on se, että vastakkain on kaksi luokkaa ymmärtää uskonnottomuus:
Tyyppi 1:  "Sana uskonnoton tai ateisti tarkoittaa nimenomaan sitä, että uskonnollista kantaa ei ole, että hän ei kuulu ryhmään, jolla on uskonnollinen kanta. "Ei ole" ei ole mikään filosofian tai yleiskielen erottelu vaan identiteettipolitiikkaa. Jos ei kuulu ryhmään uskovat, kuuluu ryhmään uskonnottomat/ateistit. Esimerkiksi ateistiksi luokiteltu Sam Harris on todennut, että hänen tai ateistien ei tarvitse sanoa olevansa ateisteja tai käyttää mitään muutakaan sanaa." ... "Pääkaupunkiseudun ateistit ry kirjoittaa: "Ateistit eivät ole jumalankieltäjiä. Meiltä vain puuttuu usko jumalaan ja jumaliin, kuten vammattomilta vammat.""
Tyyppi 2: "Ensinnäkään ateisti ei todellakaan ole sama asia kuin uskonnoton. Toisekseen käsite uskonnoton voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla: loogisesti positiivisena tai loogisesti negatiivisena. Eli uskonnon puuttumisena tai Enqvistin tavoin kokonaan erottelun ulkopuolella olevana eli asia on hänen kannaltaan merkityksetön. Sina haluat määritellä hänet uskonnon perusteella." ... "Kirjoitustesi perusteella en saa selvää oletko asian suhteen ymmärtämätön vai vain ääriuskovainen, joka haluaa leimata arvostetun tiedemiehen ateistiksi, jotta voisit hyökätä häntä vastaan."

Olen vakaasti sitä mieltä  että Tyyppi 1 on yksinkertaisesti totaalisen väärä. Siinä sekoitetaan kaksi vähän eri asiaa yhteen ; Se, että ateisti perustelee miksi heidän vakaumuksensa ei ole uskontoa muuttuu selitykseksi miten uskonnottomuus tarkoittaa juuri ateismia. ; Tämä on näitä seikkoja jotka ovat vähemmän tärkeitä ateisteille (joille Enqvist lienee de facto ateisti) tai uskovaisille (joille Enqvist on mitä ilmeisemmin de facto ateisti.) Sen sijaan agnostikoille tämä on hyvin tärkeää. Ja itse asiassa tämä on niitä piirteitä joiden vuoksi olen  korostanut että agnostikot ovat uskontokeskustelussa pelinappuloita joita käytetään sumeilematta omien intressejen ajamiseksi ; Agnostikot lasketaan mukaan jos siitä on hyötyä, mutta kuitenkin heidät lasketaan myös vihollisleiriin yhtä helposti.
1: Esimerkiksi Pauli Ojalan tapa määrittää agnostikko "kohteliaaksi ateistiksi" on hyvin ilmiselvästi sellainen, että vastapuoli halutaan yksinkertaisesti typistää mahdollisimman yksinkertaisella tavalla yhteen lokeroon. - Tosin uskonen että Pauli Ojala ei tee minun kohdallani sitä virhettä että ajattelisi puolella tavulla minun olevan millään tavalla kohtelias. Ja jos hän tämän virheen tekee, vaadin vihaisesti häntä ottamaan valheelliset sanansa takaisin. (Mutta luokitelman idea tulee hyvin vastaan.) Aika moni uskova yhdistää eikristillisen elämäntavan siten että kohdistaa ateisteihin kohdistuvaa kritiikkiä ja laajentaa sen vain laittamalla lauseen alkuun "ateistit ja agnostikot" aivan kuin tämä olisi ratkaisu.
2: Toisaalta ateistitkin määrittelevät usein agnostismin nimenomaan joko pelkurimaiseksi ateismiksi jossa ollaan ateisteja jotka eivät uskalla tehdä oikeaa ratkaisua. Tai sitten korostetaan, miten a-teismi on jumaluskon puutetta ja että agnostikko on siksi määritelmällisesti ateisti. Heidän kohdallaan tunnustan pelkurimaisuuteni, mutta vaadin heitä vetämään valheelliset sanansa ateismin kohdalta takaisin.

Moni näyttääkin ajattelevan että uskonnottomien luokittelu olisi ikään kuin turhaa. Että se on jonkinlaista lillukanvartta. Muistutan heitä kuitenkin siitä että on aivan yleistä että ideologiat kompastelevat lillukanvarsissa. Viimeksi tänään juttelin (oikein mukavan) kristityn julistajamiehen kanssa ja hän selitti että kristitty ei ole sellainen joka kuuluu välttämättä kirkkoon. Hänen ei tarvitse osata teologiaa tai ymmärtää argumentteja koska hänestä kristinusko on sisäinen vakaumus joka joko on tai ei ole. ; Tämä muistuttaa siitä että mystikolle omituinen asento, rituaalirukoilu ja paradoksaalisten juttujen supattelu ovat hänestä oleellisesti erilaista kuin aito usko jossa on mukana mystinen kokemus. ; Sama henki tulee vastaan kun teologi tai uskova alkaa selittämään miksi on relevanttia erottaa faith ja belief -konseptit toisistaan ; Niiden konnotaatioiden kohdalla arkiajattelussa sanotaan että "se nyt vaan on vakaumusta ja uskoa", eli sanat olisi ihan samoja. Teologi ja uskonnon vakavasti ottaja ei ole tätä mieltä, heistä tämänlaiset erot ovat oleellisia. Ja siksi uskonnon ymmärtämiseksi tämänlaiset käsitteet on yksinkertaisesti ostatava ja tunnistettava.

Samoin luin keskustelukirjeilykirja "Kamppailu Jumalasta ; 12 erää uskosta" -kirjasta Jussi K Niemelän erottelua jossa ateisteja luokitellaan positiivisiin ateisteihin (teismi on kumottu, Jumalalla ei ole hyviä puolustavia todisteita) ja negatiivisiin ateisteihin (Jumalan puolesta ei ole todisteita joten ei uskottava hypoteesi) ja sen lisäksi hän ottaa ytimeen a-teistin joka on ateismissaan ikään kuin lapsi syntyessään. Eli jonka ateismi ei ole reflektoitua. Hänestä nämä ovat oleellisia.
1: Ihmettelin samassa kirjassa miten Jaakko Heinimäki kritisoi uusateisteja siitä että he keskittyvät pääasiassa jumalatodistusten kritiikkiin ja luonnontieteelliseen maailmankuvaan kun liike kuitenkin samalla vahvasti ottaa eettistä kantaa uskonnon tilaan. Hänestä pitäisi valita toinen. Nähdäkseni tämä on kuitenkin ainut tapa jolla uusateistit tai ketkään ateistit voisivat olla järkeviä nykymaailmassa. Sillä karkeasti sanoen ateisti kohtaa kahta argumentaatiotyyppiä : Niitä joissa ateismia vastaan hyökätään jumalatodistuksin ja ateismia pidetään irrationaalisena. Ja niitä joissa korostetaan että uskontoa tarvitaan moraaliin ja että uskonto on oikeutettu ja ateismi eioikeutettu yhteiskunnallisin syin. On selvää että kritiikkiä on kuunneltava ja siihen on vastattava. Jussi K. Niemelä korostikin vastineessaan että usein jumalauskoisten kohdalla tilanne on se, että jumalatodistusten rooli on ateistejen bashaaminen. Niemelä kuvasi tätä siten että ensin sitä pidetään jumalan rationaalisuuden todisteena ja ateismin irrationaalisuuden osoituksena. Ja jumalatodistusten kohtaaman kritiikin jälkeen uskovainen palaa erikoiseen relativismihöpinään. Heinimäki joka oli samassa teoksessa aikaisemmin oikessa selittäessään että moni kristitty ei rinnasta omaa näkemystään yhtään samanlaisena kuin mitä uusateistit moittivat. Hän korosti monisävyisyyttä. Sen sisällä ei pidä vaatia toista typistämään ideologiaansa vain siksi että moniaiheisuus hämmentää laiskaa päättelemään olkiukkoja ideologian sisäisestä ristiriitaisuudesta.

Itselleni agnostikkona oleellista on huomata, että rajaan ehdottomasti kombon jossa en rinnastakaan Enqvistiä ateistejen joukkoon ja rinnasta häntä vaikkapa Richard Dawkinsiin. Sen sijaan minua kiinnostaa enemmänkin se, miten agnostismissa on aivan oleellisesti erilaisia tapoja olla agnostikko : Suomesta löytyy agnostikoista esimerkiksi CMX:än A.W. Yrjänä, tähtitieteilijä Esko Valtaoja ja kolmanteen kulmaan haluaisin miltei laittaa Kari Enqvistin. ; On selvää että erot ovat valtavia. Valtaoja on tiedeoptimisti, Yrjänä runollis-hengellinen lähes "mystikko mahdollisesti ilman jumalaa" ja Enqvist on enemmänkin sitä mieltä että koko kysymys ei ole oleellinen tai kiinnostava.

Tämä nostaa esiin sen, että tosiasiassa uskonnoton on usein arkikielessä yleistermi joka koetaan synonyyminä ateismin kanssa. Mutta jos ihminen identifioi itsensä uskonnottomaksi, hän tekee sen yleensä juuri sen takia että hän haluaa erottautua ateismista. Eli ateismi ja sen muodot eivät ikään kuin hänestä kuvaa asiaa. ; On enemmänkin niin että uskonnoton irtautuu enemmänkin ateismista. Se, että ei ole uskovainen on iso klimppi ja jos joku nimittäytyy uskonnottomaksi hän korostaa että häntä ei saa sanoa ateistiksi. Uskonnoton tulkitaan helposti katsomalla suuria teemoja ja tällöin se nähdään ikään kuin kristinuskon ja hindulaisuuden väliseksi eroksi kun kuitenkin se on terminä enemmänkin erottelu jolla protestantit erottautuvat katolisista. Sanojen käyttötavalla on siis suuri ero.

Tämän eron hämmentämiseksi olenkin kutsunut omaa vakaumustani fundamentalismiagnostismiksi. Samalla olen korostanut olevani uskonnoton. Se, että nämä kolme termiä tuntuvat olevan ristiriidassa keskenään johtuu siitä että on vaikeaa pilkkoa ideologiaa osiin. Kuitenkin kaikki kolme käsitystä ovat tärkeitä.
1: Minun käyttämänäni uskonnoton tarkoittaa sitä että irrottaudun uskontoinstituutioista, en siis hae kimppaa ja seuraa tai liity mihinkään järjestöön. Samalla se korostaa että seurakunnat ja muut ovat minulle vahvasti kritiikin kohteita. Siksi uskonnoton, ei uskoton. Samalla tässä korostuu, että muiden ihmisten käännyttäminen tai uskonkokemusten vaihtaminen ei ole tärkeää tai kiinnostavaa. En jaksa kuunnella uskontoon liittyvää sosiaalista paskaa ja tämä on kohteliasta ilmoittaa jotta voi oikeuttaa paskan käytöksen jos sitä kaikesta huolimatta tapahtuu.
2: Agnostismini korostaa sitä että minulla on Jumalaan vain tietoteoreettinen kanta (ei tietoa) ja ontologia on ratkeamattomuuden vuoksi irrelevantti vastattavaksi.
3: Fundamentalismi taas kuvastaa sitä että minulla on vakaumus, eli kanta ei ole miettimisen puutteesta tai lähtökohtaisesta kiinnostuksen puutteesta hällävälismiä vaan se on reflektoitu. - toki valtaosa uskonnosta ja siihen liittyvstä on itse asiassa kliseistä ja helvetin tylsää, mutta tämä kannanotto ei ole lähtökohta vaan kokemuksen lopputulos - Pidän vakaumustani jopa niin keskeisenä, että jos joku on ateisti tai uskovainen, hän on pohjimmiltaan vääräoppinen kerettiläinen. (Jonka voisi kenties korjata rakastavalla käännytystyöllä, mutta olen uskonnoton joten tätä ei tapahdu todellakaan koskaan.)

Lillukanvarret ovat tärkeitä. Ne ovat tarkkuutta. Niiden hallitseminen luo illuusion ymmärtämisestä ja kenties jopa toisesta välittämisestä ja aiheen kiinnostavana pitämisesstä. Siksi jos haluaa debatoida Enqvistin tiimoilta ei pidä heittää uusateistikorttia pöytään. Ei siitäkään huolimatta, että valtaosa ihmisistä (kristityt+ateistit) hänet  varmasti vain suoralta kädeltä sellaiseksi laskevat. ; Sillä agnostismin kirous on juuri tämä. Se on vakaumus jonka määrittelyyn lupa on ikään kuin otettu ulkopuolelta. Agnostismin monisäikeisyys ohitetaan tarkastelemalla ilmiötä esimerkiksi uskonnollisuuden ehdoilla tai vaihtoehtoisesti saivartelemalla jostain a-teismi -sanan etymologiasta. ; Ja tällä kohtelulla ei ainakaan minua saa yhtään myötämielisemmäksi. (Paitsi jos vittuilu ja "tiili naamaan" -asenne lasketaan myötämielisyydeksi, niin sitten ehkä.)

Siksi en pidä myöskään siitä miten agnostikkoja käytetään muutoinkaan.
1: Esimerkiksi Enqvist -keskustelussa esiin näytti nousevan Enqvistin vertailu Valtaojaan, jossa ei ollut kysymys agnostismin sisäisestä variaatiosta vaan jossa tarkoitettiin nimenomaan ateismin ja agnostismin välistä eroa ; Tässä kohden henkenä oli se, että Valtaojan asenne oli parempi koska se korosti keskustelua ja sitä että kysymys on kuitenkin merkittävä. Tämä on siitä erikoista, että se kertoo kuitenkin enemmän siitä miten Enqvist vain liitetään Valtaojaa vahvemmin ateismiin, lyödään ikään kuin "militantti ateisti" -leimakirveellä päähän. Tämä on toki siitäkin ihmeellistä että uskovaisten kritiikki Valtaojasta ei mitenkään näytä tätä eroavuutta missään muualla huomaavan. Päähenkenä onkin se, että agnostikkojen paremmuus nostetaan esiin vain tässä yhteydessä, eli kun halutaan argumenteilla jotenkin latistaa ateisteja alas. Agnostikkoihin itseensä tästä ei ole mitään hyötyä vaan agnostikko on ikään kuin uskonsodan osapuoli jolla muita painetaan alas. (Alaspainaminen on tietysti itsessään ihan OK ja lystiäkin, mutta jos sallinette että me agnostikot teemme sen itse ilman että meidän suuhumme pannaan Teidän omia sanoja ; Ainakin minä olen niin suurisuu, että voi olla liian suuria ja väärinkäyttäjän suu halkeaa tjsp.)
2: Toisaalta monesti uskovainen ottaa asetelman jossa uskovainen ymmärtäisi agnostismia. Tämä johtaa helposti siihen että uskovainen kisaa siitä miten hänellä on ulottuvuus ja ote agnostismista mutta että vakaumus jäisi agnostikolle mystiseksi ja vieraaksi. ; Tässä apuvälineenä käytetään aika usein sitä että jokaisella uskovaisella on heikkoja uskon hetkiä. Ja he rinnastavat tämän tilan agnostismiin ja uskovat että tämä antaa heille tilaa ymmärtää agnostismia samalta viivalta, tehden siitä uskovaiselle ymmärrettävän tilan. En tiedä voiko tähän sanoa edes mitään muuta kuin että. Jos se nyt vaikka vitut antaa. Tässä kohden ero agnostismiin on vähintään yhtä suuri kuin Jussi K. Niemelä kuvaa vastasyntyneen a-teismin ja reflektoidun ateismin välille. Ero on suunnaton. Se, että niitä pitää samana, kertoo että lausujaa ei ainakaan agnostismi kiinnosta ja että koko aihetta ei ole reflektoitu. Eli agnostistin silmiin tämänlaiset lausunnot todistavat juuri päinvastaisesta. Uskova esittää niin naurettavan väitteen agnostismista että on ilmiselvää että hän ei ymmärrä sitä.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Maailman huonoin supersankari

Töissä tuli puheenaiheeksi ihmisten kohtaamat ongelmatilanteet. Esiin tulikin monia asioita. Eräs päällimmäisistä oli se, että esimerkiksi väkivaltaan puuttuminen ja auttaminen koettiin joksikin jota piti aina harkita. Kaatunut ei olekaan saanut sairaskohtausta vaan on pirinisti valmiina rageamaan. Pienen eksyneen lapsen auttaminen johtaa pedofiliaepäilyihin (ainakin jos on mies). Tappeluun väliin menevä saa molemmat kimppuunsa tai hyökkääjän puukosta. Ensiavussakin pitää olla varovainen että ei saa aidsia.

Nämä ovat ymmärrettäviä toiminnan jarruja. Näiden lisäksi ihmisiin vaikuttaa lisäksi katsojavaikutus, joka tarkoittaa sitä että jos onnettomuudella on yleisöä, ihmiset ajattelevat helposti, että on jonkun muun tehtävä auttaa. Eli kun toimijoita on paljon, niin ei tarvitse ottaa riskiä kun joku muu ottaa.

Tämän vuoksi käydessäni vartijakorttia kerrottiinkin koulutuksessa siitä että pitää valmistautua henkisesti siihen että ensiaputilanteessa ihmiset eivät auta. Ja jos joku auttaa, he tarjoavat kritiikkiä ja epäilyjä, kuten kysymyksiä siitä että onko aivan varma että tekee oikein. Ja ambulanssinkin eteen mennään helposti koska ihmiset haluavat nähdä. Auttaminen ei kiinnosta, mutta onhan se onnettomuus sellaista viihdettä että ei siitä saa silmiään irti. (Tämän vuoksihan sitä verojakin maksetaan, kuten jotkut asian ilmaisevat.)

Itse olen kuitenkin niitä joilla kynnys tehdä on aika pieni. Mielestäni pitää olla vahva peruste siihen että ei auta. Tämä kiistämättä johtaakin vaikeuksiin. Olen esimerkiksi meinannut parikin kertaa saada turpaan siksi että olen yrittänyt rauhoitella väkivaltaiseksi puhjennutta tappelua. (Huutotappelista en välitä ja tönimistilanteessa yleensä katson ilmeitä ja "yleisvakavuutta".) Pomoni kyselikin hieman katutappelumenestyksestä ja saatuaan rehellisen vastauksen (ei kummoinen) hän sanoikin että olen Maailman Huonoin Supersankari. (Hän toki löi olalle joten se lieventää ilkeyden pois, ilmeisesti.)

Tämä muistuttaa siitä että monesti etiikka ja hyvyys nähdään velvollisuuksina. Tällöin etiikka on järkeilykysymys. Silloin ajatuksena on yleensä se, että jos noudattaa lakia, niin se riittää että on eettinen ja jos menee ottamaan riskejä, niin sitten se on plussaa. Auttamatta jättäminen ei siis ole epäeettistä. Tässä maailmassa korostuu se, että etiikka ja mukavuus ja onnellisuus lyövät usein kättä ; Ihmiset toimivat lainkuuliaisesti ja ovat onnellisia.

Esimerkiksi uskonnot ovat pääasiassa tätä etiikkaa. Ne sitovat hyvyyden palkkioihin tai minimoimalla riskiä. Esimerkiksi kristinuskossa koko idea on siinä että kuolemaa ei ole, joten esimerkiksi auttamisriski on teoreettinen. Lisäksi auttamisesta ja hyvyydestä tulee palkkioita koska ne varmistavat taivaspaikkaa. (Toki teknisesti moni korostaa armoa, mutta kun he nostavat esiin objektiivisen moraalin ja sen seuraamisen tärkeyden heiltäkin ilmenee että uskonvakaus johtaa paitsi armoon niin myös ihmisen muutokseen, eli siihen että ihminen vapaaehtoisesti toimii eri tavalla, paremmin. Eli oikeasti ero ei ole niin oleellinen tämän argumentin kanssa.)

Itse taas näen että aito eettisyys vaatii riskinottoa. Jos elää lainkuuliaista elämää ei ole hyvä vaan edustaa lähinnä pahan puutetta. Lainkuuliaisuus on sosiaaliselle ihmislajille neutraalia, josta poikkeaminen on joko hyvään tai pahaan. Itse näen että jos uskonto kieltää murhaamisen pelottelun voimalla, se voi olla yhteiskunnallisesti hyvä. Mutta etiikan kanssa sillä ei ole juurikaan tekemistä.

Uskonnolla on tätä kautta enemmän tekemistä neutraalin massan kaitsemisessa ja kontrolloimisessa kuin etiikassa. Tämä johtaa itse asiassa siihen että jos "sen edellisen objektiivisen ylhäältä annetun mallin etiikkaa" harjoittava uskovainen näkee että ilman uskontoa ei ole objektiivista etiikkaa ja lakia ja tätä kautta ei moraaliakaan, niin itse näen että asia voidaan määritellä aivan eri tavalla. ; Tämä toisenlainen etiikkakäsitys ei riipu Jumalallisen objektiivisen moraalin mittaristosta ja niiden tottelemisesta ; Itse asiassa esimerkiksi kristinuskon etiikka itse asiassa kontrolloi käytöstä mutta ei oikeastaan enää mahdollista aitoa eettistä käytäntöä ollenkaan. Miltei kaikki hyvä muutetaan neutraaliksi, joksikin jota laskelmoiva ihminen tekisi vähän samaan tapaan kuin joku voi Pascalin vaakaan uskoen uskoa Jumalaan ikään kuin "varmuuden vuoksi laskelmoiden".

Sillä niissä altruismi on juuri kaikenlaista hyötymisen (taivaspaikka, Jumalan armo) puutetta. Se, että teet jotain vaikka et saa siitä mitään palkkiota, kannat riskit ja olet teon jälkeen mahdollisesti onneton. Se vasta on minun silmissä aitoa etiikkaa. ; Siksi minulle onkin tärkeää edes yrittää. Se, että en onnistu läheskään aina johtaa kenties siihen että olen maailman huonoin supersankari. Mutta sen rinnalla että vaihtoehtona olisi se että en olisi minkäänlainen sankari ollenkaan, se on itse asiassa suuri asia. Etiikka ja sankaruus. Onnellisuus ei todellakaan oelnnaisesti ja taatunvarmasti kuulu siihen toimintaan.

Onnellisuus on vain normien bisnestä, jolla enemmänkin pidetään psykopaatteja ja sosiopaatteja kurissa.

Oliver Twisted

Tänään olin menossa töihin. Metrossa, tarkemmin sanoen Helsingin rautatieaseman metroasemalla, joku minulle tuntematon laitapuoolenkulkija huuteli selkeästi minulle, että "kusipää, saatanan paska" ja jotain vastaavia. Olin aivan varma, että hän tuntee minut jostain. Tämä oli luonteva päätelmä, koska attribuutit olivat niin osuvia. Eikä tuollaisia tavata huudella ventovieraille ilman syytä.

Mutta sitten tämä sama laitapuolenkulkija menikin ärisemään muille. Tästä päättelin että hänellä oli yleisesti ottaen huono päivä. Tai sitten hän tunsi ne muutkin.

Näsäviisastelua

Keijo Karjalainen kirjoittaa "Puujalalla koreasti" -teoksessa monenlaisesta (itsetarkoituksellisesti) huonosta huumorista. Hän pitää näsäviisastelua ongelmana. Luvussa "Näsäviisasteluna ja jauhojen suuhun laittajana" hän kertoo (s. 166) että "Näsäviisaudet ovat moraalisesti täysin tuomittava huumorin laji, sillä niitä käytetään kanssaihmisten teilaamiseen. Todellinen puujalkavitsitaituri kääntääkin niille selkänsä. Puujalkavitsit toki tähtäävät kuulijoiden itkettämiseen, mutta syynä pitää olla vitsin huonous eikä näsäviisauksiin turvautuvan vitsinkertojan pöljä halu nostaa itsensä kuulijoiden yläpuolella."

Kuitenkin hän neuvoo myöhemmin että näsäviisastelua voi käyttää juuri sen valtapelimäisen luonteen vuoksi siihen että joltakulle valtapeliä harjoittavalle laitetaan ns. "jauhot suuhun". Hän viittaa "saako kysyä" puheenparteen. (s. 168-169) "Varmasti jokainen on törmännyt tähän kysymystyyppiin, jonka avulla enemmänkin halutaan saada lupa udella jotakin. Saako kysyä että paljonko asuntosi maksoi? Ketä äänestit presidentinvaaleissa, saako kysyä? Saanko kysyä oletteko vielä Sannan kanssa yhdessä? Puheenpartta käytetään silloin kun kysyjä ei ole oikein varma voiko arkaluontoista asiaa tiedustella. Niinpä kysyjä yrittää luikerrella vastuustaan sysäämällä päätöksen toiselle osapuolelle. Luvan kysyminen myös näennäisesti pehmentää utelua. Juuri tämän näennäiskohteliaisuuden vuoksi puheenparsi on ärsyttävä. Kysymyksen taustalla on yleensä itsekäs uteliaisuus, mutta se verhotaan näennäisystävällisyyteen." Hän neuvoo että tähän pitää vastata että "saa kysyä" eikä mitään muuta. Tällöin annettuun kysymykseen on vastattu. "Kun kysyjä sitten todennäköisesti vaivaantuneena toistaa kysymyksen ilman "saako kysyä" -siloittelua, voit vastata "Ai, olisit heti kysynyt. En minä tuohon halua vastata." Olet selvinnyt tilanteesta voittajana."

Tämä muituttaa että näsäviisastelu onkin ikään kuin hyväksyttävää tilanteessa jossa peli on jo valmiiksi ylittänyt hyvät tavat ja sen rajat. Eli jos toinen on rajoittanut keskustleun sotatantereeksi, saa sitä tietysti itseään puolustaan. Tämä onkin varsin terve ja kokonaislaatuisesti humaani näkemys. (Se on itse asiassa niin humaani että en itse kykene elämään sen ohjeen mukaan. Kysyn joskus "saako kysyä" ja näsäviisastelen ilman provokaatiota paljonkin.)
Itse näkisin että näsäviisastelua ja omituisia vastaamisia on hyvä opetella. Esimerkiksi voi nostaa esille maailmassa todella esitetyn kysymyksen "USKOTKO JOHONKIN VAI OLETKO ATEISTI VOI VITTU?" joka heijastaa yleistä asennetta jossa pitäisi olla joko uskovainen tai ateisti. Ja turhaumaa siitä että vastaus ei tunnu koskaan agnostikon kohdalla taipuvan tuohon muotoon. Agnostikolle kohdistettuna kysymys on vain todella omituinen ; kyseessä on nimenomaan kysymys johon on sisäänrakennettu sisäinen kategoriavirhe. (joko uskoo johonkin tai on ateisti) Tässä tapauksessa kategoriavirhe on rakennettu väärää dikotomiaa apuna käyttäen. Siinä vastauksia rajoitetaan kysymyksen rakentamisella sen sijaan että kysymys olisi muotoiltu niin että siihen vastaaminen antaisi tarkan ja hyvän kuvauksen kysyttävältä.

tse asiassa tuo kysymys onkin agnostikolle esitettynä täsmälleen samanlainen dikotomialla rakennettu kysymysansa kuin se kliseinen "Oletko jo lakannut lyömästä vaimoasi?" jota kysyttäessä vaaditaan kyllä-ei -vastausta. Koska kysymys on väärä, voi olla aivan asiallista vastata vääränlaisella vastauksella. Esimerkiksi em. kysymykseen oikeasti annettu vastaus "Äkkiä tuli sellainen olo, että on nakkikioskin jonossa haastateltavana. Ateistin iltarukoukseen sisältyy toive, ettei Jumalaa olisi." on toimiva. Se korostaa että kysymykselle ei oikeastaan anneta arvoa.

Moni aina korostaa että mikä tahansa kysymys on arvokas. Tottakai esimerkiksi agnostismista voi esittää kysymyksiä. Jopa kriittisiä kysymyksiä jotka kyseenalaistavat sen rationaalisuuden. Mutta se, että sitä pakotetaan kategoriavirheiden kautta muottiin mitä se ei ole ei ole asiallista tai luvallista. (Kaikki argumenttivirheet ovat hyvin usein tämänlaista vääntelyä.)

Kuitenkin kategoriavirheitä sisällään kantavat kysymykset sekä erilaiset tuppaamis-utelukysymykset ovat vain paskoja kysymyksiä. Ei niille tarvitse antaa mitään arvoa. Niihin vastaamatta jättämisen taito on itse asiassa olennainen osa ihmisyyttä. Vain hoopo ihminen suostuu siten että heitä kohdellaan väkivallalla. Jos ihminen murskataan sosiaalisella tungetteluväkivallalla tai ottamalla tämän ideologia epäreiluun mutilointiin ja pakko-osallistutetaan tähän korostamalla että "minä vain kysyn kysymyksiä" ja korostamalla että kysymyksiin vastaaminen on tärkeöää, on aivan oikein puolustautua. Jos ihminen ei kestä aloittamaasa peliä, niin ei pidä aloittaa. Jos ei osaa hävitä, ei pidä pelata.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Ainakaan siitä köyhyydestä ei ole näyttöä...

Sarkasmi on tärkeä taito. On esimerkiksi viitteitä siitä että sarkasmi lisää ympärilleen luovuutta. Sarkasmin tunnistaminenkin on tärkeää, koska se liittyy ihmisten aivotoimintaan ja sarkasmin tunnistamisen vaikeutuminen tai puute viittaa tiettyihin neurologisiin puutteisiin. Tietyt aivovammat ja esimerkiksi autismi tai aspergerin syndrooma voivat vaikeuttaa sarkasmin huomaamista.

Olen itse tunnettu kahdesta piirteetsä (a) harjoitan itse sarkasmia aivan käsittämättömän paljon (b) olen vähintään kohtuu huono huomaamaan muiden sarkastisuutta. Olen tietoinen tästä puutteesta ja yritänkin parantaa tätä koko ajan tietoisesti. Sillä pidän asiaa tärkeänä.

Jonkinlaiseksi lohdukseni voin sanoa että Suomessa sarkasmin tunnistamisen taito on yleisesti ottaen melko matalalla. USA;n ohjelmistosta sen sijaan huomaa että heidän viihdeohjelmissaan sarkasmia on hyvinkin paljon, siellä sarkasminlukutaitoa vaaditaan. Suomessa taitoa ei ole eikä vaadita ja hyvin monet käyttävätkin tätä sumeilematta hyväkseen (a) Voidaan käyttää "sarkasmikorttia" jotta päästäisiin sanomisten vastuita, pälkähästä johon on päätynyt kun onkin livauttanut sivu suunsa mitä oikeasti tarkoittaa, jolloin ihminen on vain sanonut mitä on tarkoittanut ja kiinni jäädessään väistää ikään kuin sanomalla "vitsi vitsi" (b) herättävät kohuja lukemalla toisen selkeästi sarkastisen tekstin aivan tosissaan niin että muutoin teksti joka olisi lähinnä humoristinen onkin nyt esimerkiksi osoitus vastapuolen natsismiliitoksista tai vastaavaa.

Tämän sarkasmin yhtenä syynä on usein koulutus, tai oikeastaan se, että meillä on koulutusta mutta me emme lue kirjallisuutta jossa olisi sarkastisuutta mukana. Käsitteemme populaarikulttuurista ovat liian keveitä kunnon sarkasmintajun kehittämiseen ja korkeakulttuurimme on liian ihanteiden sävyttämää johon sarkasmi on ikään kuin liian renttumaista. Lisäksi kulttuurissamme on ylipäätään tietty - sinänsä jossain paikoin monesti viehko - taipumus suorapuheisuuden kunnioittamiseen. Siihen että sanotaan mitä tarkoitetaan. Tästä on vain äärimmilleen vietynä syntynyt tapa jossa sarkasmia ei ymmärretä eikä sitä hyväksytä oikein edes vaihtoehtonakaan. Sarkasmi on joko suoraan naureskelun syntiä eli valehtelevaa häijyyttä, tai sitten sitä ei huomata kun se tulee vastaan.

Suomessa sarkasmiksi tajutaan yleisesti vain ns. halpa sarkasmi, joka on alleviivatun kusipäistä surrealismiin asti. Kaikki muu ymmärretään väärin. Joko tahallaan tai tarkoituksellisesti. ; Tämä on tietysti ongelma koska (a) sivistyksellisesti sarkasmi on retorinen taito, ilmaisun tyylilaji jonka tunnistaminen on itse asiassa jopa yleissivistystä sanan humanistisemmassa mielessä (b) sarkasmi on oveluutta ja älykkyyttä joten sen hylkääminen poistaa arvokkaan älyllisen lelun (c) Sarkasmi on kenties häijyä, mutta siinä on myös huumorintajun siemen. Näin ollen sarkasmia voidaan pitää jonain jossa toisistaan muutoin helposti irrallaan oleva sydämen sivistyksellisyys, intellektuellin älyllisyys että rahvaamman viihteellisyys kohtaavat. Sarkasmiton yhteiskunta ei hyväksy Voltairen kaltaisia suuria ajattelijoita.

Yleisesti ottaen suomalaisten sarkasmintaju onkin sillä tolalla, että itse en suostuisi kirjoittamaan mihinkään lehteen tai vastaavaan täysin sarkastista tekstiä. Koska tyyliin eivät sovi ne merkit joita yllättävän moni lukija näyttää tarvitsevan. Pitäisi käyttää "heittomerkkejä" että ihmiset tajuavat että "tää on vähän niinq vitsi ja niiq sarkasmia". Hymiöiden ja muiden naurettavien ihmisen viestinnän syöpien käyttäminen yksinkertaisesti pilaa sisäisen Voltaireni. Niin että en suostuisi kirjoittamaan koska teksti joko ymmärrettäisiin kammottavasti väärin tai sitten se pitäisi muotoilla "Marko 6Veelle allviivaten". Sarkasmi on jotain joka perusoletuksenaan olettaa että ihmiset ovat tervejärkisiä, edes rippusen oveluusmielisiä ja jopa kenties älykkäitä. Sen heittomerkittäminen olisi samaa kuin sen perusolemuksen riipiminen jollain syvällisellä ja olennaisella tavalla.
1: Olen toki antanut sen verran myöten että olen tajunnut että esimerkiksi tämän blogin lukijoihin tulee taatusti idiootteja ihmisiä jotka eivät ymmärrä sarkasmia ja siksi olenkin laittanut "vahvistimet päälle". Olen siis antanut tässä kohden periksi idiooteille. Ja sitten minua pidetään häijynä. Johtuisiko siitä että moni ei osaa sarkasmia tästä trollitasolle nostetusta liioittelusta huolimatta, vaan joku viaton ääliö lukee tekstini että "raivoa raivoa verenpaine verenpaine". En tiedä mitä tehdä heidän kanssaan. Olen päättänyt että en välitä ja vittuilen. Lisään vaan vahvistusta sarkasmiin ja nauran heille. He nähdäkseni myös ansaitsevat sen, koska yritän sentään pitää blogiani jokseenkin älykkäinä ja laadukkaina ja toivoisin että kommenteissa löytyisi yritystä samaan..

Tämä (ja paljon muutakin ; pääosin painokelvotonta) tuli mieleen kun luin Metrossa 11. marraskuuta 2012 ilmestyneen Janne Metson kolumnin "Tyhmille ja köyhille". Tai tarkemmin ottaen en tästä kolumnitsa. Edellänmainitsemani "tämä" tuli kun luin ihmisten reaktioita ja kommentteja siihen liittyen. Huomasin että jos minulla on ongelmia sarkasmin kanssa, niin olen ihmistajun pikkujättiläinen verrattuna moniin.

Janne Metson kolumni oli hyvin tyylipuhdasta sarkasmia. Se rakensi mahdollisimman selvän miltei parodisen tekstin jossa oli erään tahon kliseitä. Se rakensi kontrastin ja tätä tyylikeinoa käyttäen se osoittikin kritiikkiä niille tahoille jotka tätä kliseekieltä käyttävät. Tämän kliseekielen käyttäjät olivat ateisteja. Eli teksti oli kristinuskoa puoltava. Otan esille muutaman näytteen jotta lukija ymmärtää että juurikin tästä on kysymys.

Janne Metso aloittaa "Suomalaisista enää 27 prosenttia uskoo kristinuskon Jumalaan, kertoo kirkon tutkimus. Vielä neljä vuotta sitten osuus oli kymmenen prosenttiyksikköä suurempi. Tämä on luonnollista, sillä ihmiset ovat entistä koulutetumpia ja uskovat siksi mieluummin viisaisiin miehiin kuten tähtitieteilijä Esko Valtaojaan ja evoluutiobiologi Richard Dawkinsiin." Tämä oli hyvä aloitus, koska se oli itse asiassa vielä lievä. Jo kouluretoriikankin oppitunneilta mieleen on jäänyt sääntö jossa on sarkastisen tekstin kirjoittajan on hyvä aloittaa pienellä ja koventaa tahtia. Kovemmasta tahdista näkee esimerkin kohdassa jossa reagoidaan entisen NBK -tappajan ja nykyisen evankelista Johanssonin tilanteeseen : "Johansson kertoo saaneensa syntinsä anteeksi. Tieteellisen maailmankuvan omaava nykysuomalainen ei tietenkään niele tuollaista puppua, sillä tiettyjä asioita kuten murhaa, ei yksinkertaisesti voi saada anteeksi. Lyömisen ja pettämisenkin antavat anteeksi vain läheisriippuvaiset. Tarkemmin ajatellen varastamistakaan ei voi antaa anteeksi, paitsi sen yhden silloin nuorena." Tämä kohta oli kolumnin keskivaiheilla, ja Metso onkin rakentanut tässä kohden varsin vahvan parodisuuden hengen. On selvää että hän ei edusta omia ajatuksiaan tai oikeastaan sellaisenaan enää kenenkään ajatuksia sinällään. On selvää että Metso käsittelee tätä näkökulmaa sarkastisesti ja siihen sopivasti liioitellen. Tämä ei ylitä mielestäni edes hyvää makua, eli se on hyvää sarkasmia. Se on ilkeää, hieman yliampuvaa mutta ei liian. Tämä tekee sarkasmista "uskottavan iskun". Metso lopettaa mielestäni täydelliseen lopetukseen joka suorastaan huutaa että hän on kristinuskon puolella. "Vauraassa euroopassa Jeesus-juttu on niin nähty, mutta Kiinassa ja Afrikassa yhä useampi lankeaa siihen. Niin ja vankilassa. Koko Jumala on siis köyhiä, tyhmiä ja sairaita varten. Mutta niinhän siellä pölyttyneessä kirjassa taitaa lukeakin."

Metson teksti nosti raivomyrskyn. Ei suinkaan ateisteilta. Uskovaiset ovat niuhoontuneet. Ensimmäiset olivat jo seuraavan päivän lehden tekstiviestipalstalla. Niissä Metsoa kutsuttiin muun muassa "ateismi-hihhuliksi". Ajattelin että pari on ymmärtänyt väärin. Mutta näitä viestejä tuli sittemmin lisää. Tämän päivän tekstiviestipalstalla sitä moitittiin edelleen, ja usein kappalein. ; Otan tältä päivältä pari esimerkin vuoksi. "On se vaan niin hieno juttu, että Janne Metsosta Esko Valtaojasta ynnä muista "sivistyneistä" suomalaisista huolimatta Jumala kuitenkin on olemassa. Häntä ei kukaan voi pyyhkäistä olemattomiin. Ja on tosi mahtavaa kun omasta kokemuksesta sen tietää." Toinen taas ei vouhkannut omakohtaisuudesta mutta siitä puuttui tuon edellisen viestin sympaattinen pohja ; "Ei mennyt ihan putkeen J. Metson kolumni. Olen älykäs ja rikas, henkisesti että aineellisesti. Raamattu ei missään kannusta herkkäuskoisuuteen. Päinvastoin, Jeesus käski seuraajiaan menkää ja tehkää opetuslapsia ja opettakaa pitämään kaikki, mitä on käsketty pitää. Raamattu on hieno ohje- ja historiankirja, jonka lähde on Jehova Jumala taivaan ja maan luoja. Hänelle olemme tilivelvollisia, halusimme tai emme." Jehovan Todistajan älyä ei ainakaan sarkasmintajusta huomannut, eikä siitä oikein voi löytää argumenttiajaan. Ehkä ahdistavin tämän päivän viesti on kuitenkin seuraava, nimimerkiltä "Sanoista tilille" : "Janne Metso: Toisten hengellisen vakaumuksen halventaminen on ala-arvoista. Jäämme seuraamaan kuinka viisas, rikas ja terve tulet olemaan." Tämän "da?" -laatuisen viestin kohdalla ymmärrän toki kommentoijan intention, mutta en silti edes tiedä mikä asiallisen ja järkevän ihmisen pointti tässä voisi olla ; Järkevä ihminen huomaa että se on aika asiaton. Että odotetaan sairastumisia ja uhataan niillä - eli sillä että Jumala olisi kostonhimoinen paska! Se, että sarkasmin näkemättömyys otetaan lähtökohdaksi ei muuta lausuntoa ystävälliseksi ; Räväkkää uskovaista tekstiä on hyvin tavallisesti, ja niistä ei metelöidä. Ateistisen mielipiteen ilmaiseminen on jotenkin pahempi. Ateisteja saa kritisoida ja pilkata ihan standardina esimerkiksi kyseisen lehden tekstiviestipalstoilla. Eikä tässä ole mistään vakaumuksenpilkkaamisesta ole kysymys asiattomuudesta tai uskisten sikailusta.

Samaan aikaan facebookissa yritin virittää tähän liittyvää lausuntoa. Sillä tuntemieni uskovaisten parissa oli facebookissa vakava keskustelu siitä miten Enqvist on liian tuomitseva uskovaisille eikä esittele uskontoa riittävän monisyisesti eikä ole valmis koskaan nostamaan ateistejen virheitä esille tai puolustamaan uskovaisia. Tässä kohden he eivät kommentoineet tähän. Tämä muistuttaa siitä mikä on standarditilana kaikessa uskonnossa aina ; Käytännössä ateisti kohtaa vain näitä metron tekstaripalstalle tekstiviestejä floodaavia. Uskovaiset eivät koskaan nouse puolustamaan heitä vaikka syytä olisi. Sen sijaan nämä leppoisat uskovaiset sanovat että jos ateisti kritisoi puolella sanalla näitä metrofloodaajia niin he typistävät kristinuskosta olennaisimman ja että jos ateistit kritisoivat tuollaisia ja perustavat sen varaan vakaumuksensa niin sitten hekin ovat ateisteja. Vitut ovat. Eivät nimittäin koskaan nosta teon puolelle muuta kuin sen ateisteja vastaan vouhkaamisen.

Yksikään kristitty ei koskaan nouse puolustamaan ateistia, agnostikkoa tai vastaavaa - tai Metson tapauksessa näköjään edes kristittyä - fundamentalistivouhkaajia vastaan. Antavat vouhkata ja ovat itse hiljaa. Itkevät iltaisin itsensä uneen nämä sääliöt kun ei heidän näkökulmaansa koskaan näy missään. Ai ei näy? No siihen on helvetin helppo ratkaisu. Kirjoittajaa ne näkemyksenne esiin. Nouskaa niitä vouhkaajakristittyjä vastaan edes joskus jotta näkyy kristityn lausuma "Jos Enqvistin näkemys tarkoittaa kriittisyyttä tuollaista kohtaan niin sitten minäkin olisin ateisti..." jonain muunakin kuin kliseehokemana. Oma vuosien kokemus nettielämässä onkin se, että agnostikon rooli on se, että kukaan kristitty missään ei puolusta koskaan. Ei edes vahingossa. Sillä on vähän väärää jengiä. Sitä kun on helppoa vaan laittaa pikku simmut kiinni ja sanoa sen sijaan vaikkapa Enqvististä jotain sen tapaista että "Uskomantonta, jos tiedemies suoltaa noin ennakkoluuloista tekstiä. Hänhän kuvaa uskovaisen stereotypiaa tai karikatyyriä, joka ei mitenkään täsmää empirian kanssa." Kun vastaus on siinä silmäin alla. Että esimerkiksi Metron tekstiviestipalstata ja foorumeilta näiden esimerkkien löytäminen on helppoa. Ja että jos et ole uskovaisten sisäpiirissä selkää taputteleva teologianharrastaja vailla omien piirien ulkopuolisia ihmissuhteita, voisit huomata että empiirinen todellisuus nimenomaan näyttää että kristillisyys on pääasiassa hiljaa olevaa nysväystä joka katsoo sivusta kun marginaalinen vähemmistö aggressiivisesti kiusaa. Ja tämän vain annetaan tapahtua.

Tosin Metson saama aivan turha ryöpytys nostaa vahvan tunteen siitä että on oltava paljon kristittyjä joiden järki riittää tajuamaan että Metso oli kristinuskon puolella. (Onhan?) Kristityt eivät ilmielvästi puolusta Metsoa tältä ryöpytykseltä joka taas on kestoltaan ylenmääräistä ja lukumäärältään rasittavaa ja laadultaan surkeita. Fiksut kristytyt eivät tietenkään ole näitä ja he eivät todellakaan näe että Metso olisi eri jengiä. He tietävät tämän kristityksi. Eli he tekevät tämän omilleen. Tämä nostaa esiin ajatuksen siitä että kenties minun kokema yksinäisyys ja kiusaaminen - joka lienee jokaiselle ateistille, uskonnottomalle tai agnostikolle tuttua empiiriseti koettua arkielämää - ei johdukaan siitä että ei olla kristittyjä.

Väitänkin että kristityt eivät olekaan sisäänpäinlämpiäviä. He ovat sääliöitä. He ovat niitä ihmisiä jotka katsovat kun jotain pahaa tehdään eivätkä yritä muuttaa asioita. Sääliöt ovat kaiken joukossa julkisesti tapahtuvan väkivallan, esimerkiksi koulukiusaamisen, päämoottorina. Sillä he näkevät ja katsovat pahaa tekevää marginaalia mutta antavat sen tapahtua. "Nähdäkseni sääliöillä on niinku juridinen oikeus elää mutta tiätsä eettinen velvollisuus tappaa itsensä ja he ovatkin elossa vain siksi että he tunnustavat olevansa niiiin pahoja ihmisiä". (Ja tässä viimeisessä lauseessa oli sarkasmia. Mutta yllättävän vähän.) Kristillisyys on siis pahempaa kuin mitä uusateistit sanovat. Enqvist ja vastaavat rakentelevat olkiukkoja kristityistä. Ja samalla jää huomaamatta että se ei osu valtaosaan kristityistä. Jotka taas ovat paljon pahempia kuin esitetyn olkiukkoelämäntavan kristityt. Joiden toimnta on sentään ymmärrettävissä sillä että he elävät vakaumuksensa mukaan kuten kokevat oikein olevan. ~ Metron tekstiviestifloodarit ovat idiootteja, sivistymättömiä ja luultavasti huumorintajuttomiakin ; heiltä puuttuvat valtaosa sivistyneen ihmisten hyveistä. Mutta he ovat sentään vilpittömiä ja eettisyyteen pyrkiviä sellaisella tavalla jossa hyvyyskuva ei ole jokin abstraktio vaan jota yritetään tavoitella ja toteuttaa omassa elämässä. Tämä painaa minun silmissäni paljon.

Kirkon brändin kirkastamista?

"Kotimaassa" kehuttiin miten "Aito Joulu" on hyvin suunniteltu ja kohdennettu mainoskampanja. Tämä on väitteenä hyvin erikoinen.

"Viesti asetetaan siihen kokemusmaailmaan jossa vastaanottaja toimii. 7 päuvää on Suomen luetuin maksullinen aikakauslehti, joten sen ilme on useimmille vastaanottajille erittäin tuttu." Tässä on toki totta se, että 7 päivää on tunnettu brändi. Ongelmana onkin se, että miten mainoskampanja oikeastaan vahvistaa kirkkoa. Mainos on toki sinänsä hyvin suunniteltu että ajatukset juontuvat jo yhdellä vilkaisulla 7 päivää lehteen. Ulkoasu on vahva. Tämä on kuitenkin jopa jarru kirkolle, sillä on hyvin vaikeaa nähdä että tässä tehtäisiin muuta kuin myytäisiin joulun erikoiskohunumeroa. On helppoa nähdä 7 päivää lehden osuus, mutta vaikeaa nähdä kirkon osuutta.

Väite kokemusmaailmasta tuntuu lisäksi kampanjan kohdalla olevan sekava. Kirkon ideana näyttää olevan se, että koska "passiivisluterilaisuus" on yleistä ja 7 päivää on suosittu, ne jotenkin menisivät yhteen. Tässä on toki erittäin järkevää sanoa että minkä tahansa suositun kanavan kautta mainostaminen toimii ; Jos kohderyhmänä ovat vaikkapa vaaleatukkaiset ei tarvitse miettiä miten heihin saisi kontaktia koska vaaleatukkaisia on paljon. Mikä tahansa laajamittainen mainonta kohtaa vaaleatukkaisia riittävissä määrin. Tällöin ei kuitenkaan voida puhua kohdentamisesta tai kohderyhmäaajattelusta.

Kampanjan puolustuspuheista ei tahdo löytää perusteluja sille miksi juuri 7 päivää lehti olisi erityisen hyvä kontakti passiivisesti kirkossa oleville? Toisin sanoen miksi kohdennus on tehty tämän ns. pintaliitoisen sosiaalipornolehden suuntaan. Koska kyseessä on jotain jota sloganoidaan kohderyhmäajattelun ja segmentoinnin kautta, ei voida vedota laajaan levikkiin vaan on perusteltava miksi passiivisluterilaisia on tilastollisesti enemmän 7 lukijoissa.

Tähän vastaaminen tuo ratkaisut esimerkiksi niihin erikoisiin kysymyksiin että miksi kirkon kannattaa hakea yhteistyökumppania nimenomaan leimallisesti maksullisten eiuutisiin keskittyvien viihteellisten lehtien joukosta? Miksi ei ottaa vakavamin otettavaa laajalevikkistä Helsingin Sanomia? Miksi ei ottaa ilmaista Metroa? Näihin voi olla vastaus, mutta niitä ei käsittelyistä löydy joten on aivan yhtä fiksua vain olettaa että näihin ei ole vastauksia mietitty.

"Viestillä on selvä kohderyhmä: ihan-tavalliset-maltilliset ihmiset. Poikkeuksellista on, että kohderyhmä on otettu huomioon." Suoraan sanoen kun kampanjaa katsoo, ei nimenomaan näytä siltä. On mahdollista että on mietitty että mitä kohderyhmä tekee. Mutta heiltä itseltään ei ole kysytty. On nimittäin kirkollisten klassinen klisee ajatella että kirkosta etäännytään sen vuoksi että ollaan pinnallisia. Juuri huonolla kohderyhmän huomioimisella syntyy stereotyyppisiä kampanjoita jotka vaikuttavat kenties mainostajan silmiin järkeviltä ja kohdennetuilta koska ne vastaavat mielikuvaa kohderyhmästä. Mutta kohderyhmä itse on erimielinen. Toki joskus tutkimuksesta paljastuu että stereotypiat ovat tosia, mutta yleensä peruslähtökohdaksi on järkevää katsoa että ne on syytä tarkistaa koska yllättävän usein stereotypiat ovat vain stereotypioita, niillä on enemmän ad hominem -luonne.

Itse kykenen kyllä kuvittelemaan että jos kohderyhmänä on "passiivisluterilainen" niin kohdennus voi olla testattu. Syyksi ilmiöön voisi olla se, että ajattelevat aktiiviset etääntyneet ovat joko vahvistaneet näkemystään kirkkoon tai eronneet kirkosta kaikenmaailman homokohujen myötä ja että passiivisto on lähinnä mukana siksi että ei jaksa erota kirkosta tai miettiä. Tämänlainen EVVK -linjama voi todella osua 7 -lehden lukijoihin. Mutta tämä yhteys on kuitenkin tälläisenään vain minun stereotypiani ja olisi hyvä varmistaa se. Siksi olisikin kiinnostavaa tietää miten kohderyhmätutkimus on tehty. Onko ollut kvantitatiivinen puhelinhaastattelu? Onko ollut kvalitatiivisia ryhmähaastatteluja? Onko tutkimus toteutettu etnografisena tutkimuksena? Kohderyhmän huomioimista korostetaan ja toistetaan mutta ei kerrota missään että miten ja kenen toimesta ja mistä kulmsta se on huomioitu. Koska kohderyhmä on huomioitu, ei ole vain leikitty stereotupialeikkiä breinstrormauksessa kirkollisten sisäpiirin toimistossa vaan on tehty tutkimusta jossa kohderyhmältä on kysytty. Jos näin ei ole tehty, koko kohderyhmän huomioiminen on epätosi väite. (Ilman tarkentavaa taustaa on tietysti mahdotonta sanoa. Mutta miksi pitää epämääräisenä jos tutkimustyötä on tehty?)

"Kampanja puhuu asiasta, ei organisaatiosta. Kerrankin!" Tämä on kyllä sinänsä totta. Kirkko instituutiona ja ideologiana on häivytetty jopa siinä määrin että kampanja näyttää hyvin toteutetulta 7 päivää -lehden mainokselta. Se, että seiskan brändi on näinkin vahvasti yhdessä on mielenkiintoinen mietittävä, koska tässä herää kysymys kirkon mahdollisuuksista tehdä yhteistyötä eri tahojen kanssa ns. hyvässä hengessä. Esimerkiksi aikaisemmin (ei todellakaan vahingossa) mainitsemani "Helsingin Sanomat" on laajalevikkinen sen tapa käsitellä kirkkoa on ollut kaikkea muuta kuin mairitteleva. Se ei todennäköisesti edes haluaisi yhteistyöhön kirkon kanssa. 7 päivää on voinut kartoittaa sen, että sen asiakkaita mainonta ei ainakaan ärsytä, jolloin kohdennusta on tietysti tehty siinä mielessä, että lehden lukijakunnassa olisi joko niitä joihin kampanja osuu että niitä jotka eivät siitä välitä. ; Kampanjan ulkomuoto voikin olla sitä että kirkko on räätälöinyt kampanjan yhteen sen tahon kanssa jonka he ovat saaneet yhteistyökumppaniksi. Tämänlainen "käytännön syistä tehtävä" kompromissointi on tavallista. Ja on ihan tervettä että tätä ei mainita mainospuheissa. (Se on vähän kuin sanoisi että "menin naimisiin sen naisen kanssa koska se huoli, oikeasti halusin sen toisen." Ei niin sano terve, vaikka totta olisikin.)

"Tieto on yhdistetty tunteeseen - molempia on saatavilla yhdessä paketissa. Nostan hattua sillä tämä on vaikea taito." Tässä kohden minulla oli tämän päivän suurin la wut de la fuck -hetki. Olen esimerkiksi tämän kampanjan facebooksivua myöten mukana. Tietoa siitä on vaikeaa löytää. Kehuttavana on ajatus uudesta joululaulusta ja sitä voidaan pitää sinänsä positiivisena että joululaulut ovat niin kuluneita että ei ole väliä onko kappale hyvä. Mikä tahansa "petteripunakuonosta ja kumppaneista" poikkeava pelastaa joulunlähiaikoina aivoverenvuodoilta. Mutta tätä on vaikeaa pitää "tietona".
1: Tosin voi olla että "UskoToivoRakkaus" -kampanjasta on opittu jotain. Sen perussävynähän oli tunnustaa kirkon tietämättömyys ja ikään kuin pyytää apua. Tämän piti tietysti ohjata ihmisiä kehittämään kirkkoa mutta moni tajusi että tämä on tunnustus siitä että kirkko ei sovi nuorille ja muille joilta se pyysi neuvoa. Kaikkitietävyys alasta näyttää olevan toinen, päivastainen, keino hakea mainosstrategiaa. Valitettavasti tämä on minusta aivan yhtä väärä kuin se toinen ääripää, joskin imagoissa syntyy ero tämä on pintaliitoimagoa kun "uskotoivorakkaus" oli epäonnistuessaankin jotenkin sympaattinen kampanja. Sympatia ei valitettavasti taida usein myydä.

"Puhutaan hittituotteesta eli joulusta. Siinäpä hittituote, jonka brändi todella kaipaa kirkastamista." Kiistämättä joululla on vahva brändi. Ensin tuntuu omituiselta sanoa että "hitti" kaipaa "brändäystä". Kun hittinä ollaan siksi että brändi on jo hyvä. Kuitenkin kampanja näyttää päin vastoin brändäävän kaikkea muuta siksi että joululla on hyvä brändi.
1: "Tonttulakkijoulu" on paljon vahvempi kuin "kristillinen joulu". Tämä tuleekin hyvin esiin 7 päivän kampanjassakin. Sen sijaan kirkollinen joulu on itse asiassa vähemmän kirkas brändi ; Jo minun lapsuudessa koulussa joulusta piirrettiin helposti tonttuja ja poroja. Itse olin niitä harvoja jotka piirsivät ensisijassa Jeesusseimikuvaelmia (ja toissijaisesti punatulkkuja jotka olivat mittasuhteellisesti ainakin tappajadobermannin kokoisia, isoja puuhun verrattuna jonka oksilla ne istuivat).
2: Joulu on toki kirkon suosituin juhla - mikä on hieman pinnallista koska teologisesti pääsiäinen on pääasia ja joululle on aika vaikeaa löytää mitään vahvaa teologista relevanssia. Eli kuitenkin joulu on suosittu kirkon oman piirin sisällä.
+; Syynä joulun suosioon on joulun tarina. Itse tein pienen kartoituksen siitä miten joulun tarinaa pidetään kauniina. (Otos ei ollut merkittävä, mutta tein sen sentään kristittyjen parissa ja tein tarkoituksella tutkimuksen sellaiseksi että kysymykset tappoivat tietyn asenteellisuuden tästä kohden.) Saamani tulos oli sitä että ihmiset eivät ole kovin innoissaan tarinan ns. vallan symboleista. Eli niistä joilla korostetaan että Jeesus oli ihmelapsi. Sen sijaan tarinan kauneus nähtiin siinä, että ei saatu sijaa majatalossa, että itse aiheesta eli lapsen syntymästä. Tässä mielessä joulun tarina on kaunis oleelisesti samanlaisilla syin kuin "Sex and the City" -elokuvan vauvansaantikohtaus on monien pintaliitonaisten mieleen. Tässä mielessä yhdistelmä 7 päivästä ja kirkon joulusta ei ole huono. Kirkon joulukuva liitetään tonttulakkijoulun vahvempaan brändiin. Ja kirkon brändi yritetään rakentaa sen parhaiten tunnetun piirteen, joulun, kautta. Idea ei selvästi ole "läpeensä paska".

"Jatkossa tulemme näkemään paljon tämän kaltaista viestintää. Kirkolle uskollisia puhutellaan omalla kielellä sisäpiirissä, mutta kun lähdemme pienistä piireistä ulos, teemme voimakkaasti kohdistettua viestintää." Ideana on juuri se, että jos halutaan hyvää markkinointipuolta kirkolle, niin juuri näin olisi tehtäväkin.
1: Ongelmana on vain se, että tämä kampanja vaikuttaa enemmänkin siltä että ollaan tehty (kirkon puolella) hyvin heikosti kohdistettua viestintää jonka väittäminen kohderyhmäsuunnitelluksi on enemmänkin post hoc -perustelua kuin kohderyhmän halujen kautta perusteleva jossa näkyisi ennakkosuunnittelun henki. Suoraan sanoen perstuntumalta (=piilossaolevia ja missään mainitsemattomia tuntemattomalla keinoin hankittuja mahdollisest olemassaolemattomia tutkimustuloksia näkemättä) näyttää siltä että kun kampanja on tuo mikä on, niin keksitään mitä tahansa syitä jonka vuoksi se on hyvin perusteltu. Tämä näyttää aivan erilaiselta kuin se, jossa ensin tutkittaisiin kohderyhmä ja sitten tämän tuloksilla ohjattaisiin yhteistyökumppanin valinta ja mainonnan lopullinen muoto.
2:  "Seiskan" kannalta suunnittelussa itse asiassa on paljonkin järkeä. Valitettavasti heidän vahva bisnestajunsa hukuttaa kirkon ja pipliaseuran sen verran ylivoimaisesti että ainakaan minun mieleeni (näin markkinatutkimusalalla toimivana ja alasta hieman kiinnostuneena) enemmänkin se, että on saatu yhteistyökumppani ja sitten valittu kohderyhmäksi ne jotka ovat tämän saadun yhteistyökumppanin mukana. Silloin on väärin esittää että kohderyhmänä olisi "ihan-tavalliset-maltilliset ihmiset" ja yhteistyökumppani valittu niiden mukaan ; Jos asiaa väännetään nurin päin syntyykin tautologinen kohderyhmänrakennus joka sanoo että "mainoskampanjamme toimii niille joille se toimii." Kaikki kampanjat toimivat niille joille ne toimivat, mutta tästä ylöspäin nouseminen on se markkinoinin ydin.
3: Kampanjan perustelulogiikassa näyttää nousevan esiin kohdentamisen ydinteema. Se taas on se, että ei mainosteta isosti massalle, vaan mainontaa kohdistetaan niin että se tavoittaa juuri oleellisesti oman kohderyhmän tai ei juuri oleellisesti niitä jotka ovat oman kohderyhmän ulkopuolella. Se, että ei puhutella kaikkia on kohdentamisen ydinidea. Massamainonta metroissa ja vastaavissa ei näytä palvelevan tätä ideaa kovinkaan hyvin. Kenties tässä on kuitenkin joustonvaraa siinä, että Seiskan asiakkaat että Kirkon passiivisluterilaiset ovat oikeasti niin yleisiä, että massamainonta on paras tapa tavoittaa heidät. Segmentointi koskeekin siksi enemmän mainoksen sisältöä ja sen muotoa kuin levitystapaa.

Tässä kampanjassa näkyy itse asiassa minun silmiini 7 päivää -lehden todella vahva bränditajuisuus. Kirkon osuus ja sen brändin heikkous näkyy (kampanjan kannalta valitettavasti) myös. Kampanja herättää jopa tunteita siitä että pinnallistaako se eroajansa. Seiska vetoaa omiin ihmisiinsä, ja kirkko rinnastaa kaikki passiivisluterilaiset "seiskalaisiin". Tämä on temppuna riskaabeli ; Onhan Big Brotherkin suosittu ohjelma mutta siihen liittyy myös vahvoja antipatioita. BB -ohjelman herjaaminen onkin hyvin yleistä ja kirkon yhdistäminen tämänlaisiin brändeihin kantaa riskejä. Riskejä joita seiskalal ja BB -ohjelmalla ei ole koska ne ovat itse itsensä eivätkä yhteistyössä itsensä kanssa... Tämä "heitto" ei tule siitä että dissaisin kirkkoa tai diggaisin 7 päivää. Sillä minulle itselleni 7 päivää on epäfilosofista, pinnallista ja epäkiinnostavaa sosiaalipornoa (joka on minun silmissäni huonompaa kuin kunnon porno) kun taas kirkossa taas on periaatteessa jotain josta voisi olla johonkin (ja on turhauttavaa kun ei koskaan ole). Kirkko ja sen brändääminen olisi itse asiassa mielenkiintoinen tehtävä ja haaste.

Writer "like" Aito Joulu in facebook. But just becouse they have not give opportunity to press "stalk" -button..

maanantai 26. marraskuuta 2012

Seksuaalisen vallan tavoittelusta - ja vähän laiskuudestakin

Henry Laasasen ongelmana on monista se, että hän käsittelee ihmistä markkina-arvoteorian mukaan. Itse näkisin että tämä ei ole itsessään ongelma. Itse näen ongelmana enemmänkin sen, että näyttää että hän on todella keskittynyt hyvin omituiseen laskentatapaan. Nähdäkseni kunnon evoluution optimointiajattelun hallinta yksiulotteisen markkina-arvon maksimoinnin sijasta johtaisi siihen että Laasasen ajatuksista syntyisi oleellisesti parempia.

Näytän tästä hieman esimerkkiä. Laasanen reagoi "Takkiraudan" juttuun jossa hän selitti että geishakoulut ja muut ulkonäköhömpötykset johtavat siihen että "Yksikään mies ei kunnioita tällaista naista [eli geishaa] tippaakaan, vaan pitää häntä pelkkänä kävelevänä pimpsana, panopuuna ja huorana. Sillä hän todella on sitä. Tällainen nainen on pelkkää muotoa ilman minkäänlaista substanssia." Laasanen taas selittää että "Jos minä olisin nainen, menisin geishakouluun ja pyyhkisin kilpailijattarillani lattiaa. Miehet kuolaisivat perässäni ja kilpailisivat hulluina suosiostani. Naiset olisivat sinisinä raivosta, kun heidän miehensä haaveilisivat vain minusta. Olisi mukavaa olla vallassa." On tietysti hemmetin omituista kun puhutaan naisten ja miesten odotuksista ja nainen selittää mitä miehet ajattelevat ja mies mitä naiset ajattelevat. Mutta jos tästä huvituneisuudesta pääsee irti (irrottaudu!) on siitä kuitenkin löydettävä yksi kulma.

Valotan tätä aivan tutulla tilanteella.

Hyvin usein kuulee erilaisessa sosiaalipornossa "parisuhdehöpinää" joka korostaa sitä miten mies tai nainen on pitänyt puolisoaan itsestäänselvyytenä. Oleellista on nähdä miten nämä heijastuvat. Miehet saattavat panostaa naisiin vähän, eivät hyväile heitä tai huomioi. Lahjat ja muut vastaavat huomionosoitukset unohtuvat. Telkkari kiinnostaa enemmän kuin puoliso. Naiset saattavat lopettaa ruuanlaittamisen, kiinnostua omita harrastuksistaan ja vaikka leikata tukkansa kätevän lyhyeksi. Nainen ei enää meikkaa ja huolehdi ulkonäöstään.

Valitukset ovat toki monisyisempiä ja vähemmän pinnallisiakin kuin yllä on. Mutta ne ovat korostettuja yksinkertaistuksia, jopa stereotypioita, sillä niiden ideana on tuoda yksi seikka. Olipa laiminlyönti sitten pinnallinen tai syvällinen, ulkonäköä, tekoja, asenteita. Olipa laiminlyönti materiaalista, tekemistä tai sosiaalista kuuntelua ja auttamista, ne ovat sitä että henkilö huonontaa omaa markkina-arvoaan puolisonsa silmissä.

Syynä on se, mikä tulee esiin Nietzschen valtakäsityksestä. Hänellä yli-ihmistä kuvasi vallantahto ja sen ohjaaminen erilaiseen toimintaan. Tässä ideana oli se, että sitä haluttiin lisää joten jämähtämistä ei tule. Yli-ihminen joutuu ponnistelemaan koska vallantahto johtaa kokoaikaiseen uudestaan palaamiseen. Mikään ei riitä ja aina ponnistellaan lisää. Tavalliset ihmiset eivät kuitenkaan olleet tämänlaisia sillä tämä vaatii työtä ja vaivaa ja tuskaa. Nietzsche korostikin että yli-ihmisyys ei onnistu tavalliselta ihmiseltä ja että vain hyvin harvan kantti kestää sitä elämäntapana. Karkeasti ottaen käytännössä yli-ihmisiä ei ole ja ihminen sitten vain tyytyy johonkin vähempään. Lopulta ihmisellä on ponnistelujensa ansiosta jonkin verran valtaa, ja he ovat mieluummin laiskoina sen kanssa (kenties jopa antaen sen hieman rapistua) kuin raskaasti tavoittelevat enemmän.

He elävät "paloturvallisessa huoneessa". Se, minkä he vallassa häviävät, he voittavat tuskattomuudessa.

Jos ihminen tyytyy vallassaoloon, käy etenkin perhe-elämässä juurikin niin että vallassaoleva on vallassaoleva. Miehen kohdalla voi käydä juuri kuten sanotaan joskus käyvän "liian suuri miellyttäminen ja geishottelu päätyy usein siihen, että miehistä tulee hemmoteltuja kiukuttelijoita, jotka kitisevät jos latte ei tulekaan aamulla sänkyyn ja aamu ala eroottis-romanttisella palveluseremonialla." Vallasta tulee itsestäänselvyys. Siitä poikkeaminen nähdään kapinana ja oikeutettomana. Sama koskee tietysti asioita myös toisin päin. Nainen voi päättää että hän on jo saanut miehen "nalkkiin" ja siksi hänen ei ikään kuin enää tarvitsisi välittää. (Pinnallisin esimerkki esiin ottaen) Tukan voi leikata pois ja meikkaamisen jättää väliin koska seksuaalinen valta on jo antanut sen avun mitä siltä halutaan. Ei pyritä enempään valtaan, vaan jo olevan vallan pitämiseen.

Näkisinkin tässä symmetriaa. Laasanen selittää tätä seuraavalla tavalla : "Kirjassani "Naisten seksuaalinen valta" esitän, että naisten seksuaalinen valta itse asiassa tarkoittaa miesten riippuvuutta naisten tarjoamasta seksistä ja väitän jo markkina-arvoteorian lähtökohtana, että miehet ovat riippuvaisempia naisista kuin päinvastoin. Miehet ovat riippuvaisia naisista "naisina", kun taas naiset ovat yleensä riippuvaisempia miesten tarjoamista muista resursseista, kuten sosioekonomisista resursseista, ja hyvinvointivaltiossa harvoin niistäkään. Sinkkunaiset pärjäävät usein ihan hyvin ilman miehiä ja jos seksiä joskus tekee mieli, niin sitä löytyy aina tarvittaessa." Parisuhteessa valta ei kenties aina jakaudu aivan kuten Laasasen näkemyksissä, eli jossa mies haluaa seksiä enemmän kuin nainen ja jossa nainen haluaa mieheltä rahaa. (Mutta tilastollisena ilmiönä tämä suuntaus on varmasti oikeansuuntainen.) Mutta ideana onkin tässä se, että ihmiset haluavat jotenkin että puntit menevät tasan. Jos nainen on ahkera työmyyrä ja kaunis ja kotona on ruma pizza-ahmatti katsomassa telkkaria ja jonka osa parisuhteesta on seksin vonkaaminen, niin on luultavaa että hän ei ole tyytyväinen tähän tilanteeseen. Samoin kuin kränää voi synnyttää se, että mies käy töissä ja hoitaa kotityöt ja naisen osaksi jäisi se, että tekstaisi "Rakas, nosta satanen tullessasi." Markkina-arvoajattelun tiimoilla itse esittäisin että jos nainen olisi ylivallassa, miksi hän tarvitsisi miestä in first place? Jos naisen seksinvähyystarve todella johtaa siihen että hän saa seksiä aina halutessaan vapailta markkinoilta, niin miksi sitoutua? Vastaus löytynee (markkina-ajattelun hengessä ainakin) niistä muista resursseista. Naisella on hyviä attribuutteja ja miehellä toisia. Ne eivät ole keskenään kenties samoja attribuutteja mutta ne ovat jotenkin yhtä hyviä.
1: Esimerkiksi meillä on puolisoni kanssa lähes päinvastaiset hyvät ominaisuudet. Hän on käytännöllinen, minä teoreettinen, hän osaa hoitaa asiat extrahyvin silloin kun ne menevät hyvin ja minä olen katastrofiensetvimisekspertti. Yhteisinä attribuutteina on vain se, että olemme molemmat älykkäitä. Paitsi että minä olen vain älykäs ja hän on nero. Mutta minä olenkin meidän perheen kaunis. Hän on se vahva. On puolisollani toki huonojakin ominaisuuksia. Päällimmäisin niistä on huono miesmaku. Käytän tätä sumeilemattoman opportunistisesti hyväkseni. Ja maksan tästä tekemällä saastaisia kotitöitä kuten lattiakaivojen putsausta jota voin tehdä esimerkiksi siksi että minulla ei ole mainittavasti hajuaistia ollenkaan.

Yleensä tässä annetaan selitykseksi se, että "ei arvosta toista". Tämä arvostaminen taas voidaan muuttaa markkina-arvokieleksi korostamalla että "omaa markkina-arvoa huononnetaan siksi että nähdään että toisen markkina-arvo ei ole jostain syystä itselle riittävä." Kun on vallassa ja yliasemassa toisen suhteen, niin miksi panostaa. Koska miehillä esimerkiksi sosiaalinen tila, eli rikkaus, vaikuttaa markkina-arvoon voi työttömäksi jääminen muuttaa miehen "markkina-arvostatuksen" niin että häntä ylenkatsotaan. Suomeksi tätä sanotaan siten että "hän ei hoida omaa osuuttaan". Tämänlaisen vallassaolon hyvä puoli on keveys ja leppoisuus. Se vetoaa ihmisen yleiseen peruspaheeseen, laiskuuteen. (Joka on ikään kuin vallanhalun ja ahneuden vastapahe.)

Toki kaikki eivät toimi näin. Mutta se nostaa esille juuri sen, että ihminen on paitsi vallanhaluinen, myös laiska. (Nietzsche on tässä oikeastaan vain helppo esimerkki joka tuo ilmiön arkikielen ulottuville mahdollisesti tutulla tavalla.) Takkiraudankin pointti taisi tähän liittyen olla että Geishan kohdalla saavutetaan kenties seksuaalinen houkuttavuus mutta ei kunnioitettavuutta. Miehet luultavasti kunnioittavat eniten Laasasen "Reilua jätkää", eli naista joka on sekä kompetentti että konfidentti. Mutta he eivät liitä tähän maksimaalista seksuaalista vetovoimaa.

Pano vs. panostus.

Näkisin, että Laasanen ei kykene ymmärtämään sitä miksi naiset eivät temppuile kovemmin juuri sen vuoksi että markkina-arvossa on kysymys aina panos-hyöty -suhteesta. Ja tässä kohden ihmiset eivät ole samanlaisia. Olen toki kuullut epämääräisiä puheita siitä että tyylillä, pukeutumisella, käytöksellä ja urheilulla saa itselleen seksuaalista uskottavuutta. Ja tämä pitääkin paikkaansa. Mutta se ei poista sitä, että toiset ovat jo lähtökohtaisesti seksuaalisesti vakaampia kuin toiset eivät.

Evoluutioon tutustuneet tietävät jo tässä vaiheessa että tässä kohden palataan heritabiliteettiteemaan. Genotyyppi ja fenotyyppi ovat mainio kun ajatellaan synnynnäisiä lähtökohtia (genotyyppi) että ympäristön ja omien toimien vaikutuseksta (fenotyyppi). Usea ihminen näkee että jos ihmisille annetaan kykyjen mukaan, niin maailma on reilu. Kuitenkin tässä helposti unohtuu se, että maailma johtaa tässä siihen että geenien vaikutus maksimoituu hyvinvointiyhteiskunnissa ; Esimerkiksi pituuden suhteen tilanne on niin että geenit vaikuttavat pituuteen ja samoin ravinto. Jos ravintoa on vähän, pituuden maksimia rajoittava elementti on yleensä ravintopuolella. Tällöin pituuserot johtuvat yhteiskunnallisesta tilasta. Rikkaat ovat pitkiä ja köyhät eivät. Silloin kun ravintoa on riittävästi kaikille, geenien osuus maksimoituu ; Ne joiden geenit ovat pitkiä ovat pitkiä.

Jos ravintoa on vähän, ne jotka pyrkivät vahviten syömään voivat kasvattaa omaa pituutttaan omilla toimillaan enemmän. Hyvinvointikulttuurissa pituuserot eivät johdu ympäristöstä, joten omilla toimilla on pienempi vaikutus.

Laasanen miettii seksuaalisen vaikutusvallan kohdalla pääasiassa sen määrää. (Ja jossain määrin sitä että miten se eroaa parisuhteessa että ennen sitä.) Panostus taas nähdään jonain joka kannattaa likimain aina tehdä koska se lisää markkina-arvoa. Emme ole tässä tasa-arvoisia ja panostusmäärä voi olla monilla merkittävä ilman että siitä kuitenkaan seuraisi edes mainittavaa markkina-arvon kasvua. Sen sijaan sitä voi olla helppoa "mennä alennusmyyntiin", jolloin haetaan seuraa itseä heikomman markkina-arvon puolella. Laskemalla kriteerejä ei saa toki mitään "alfaurosta/alfanaarasta". Mutta pääsee kuitenkin helposti lokoisaan valtaan. Kun on parempi kuin puolisonsa ja tämäkin tietää että "ei olisi ansainnut noin hienoa naista/miestä" niin hän helposti kompensoi vajetta samalla kun pääsee itse laiskottelemaan.

Geishakoulun ei välttämättä mennä siksikään, että se vaatisi helvetisti aikaa ja työtä. Ja että tämä työ ei kuitenkaan nostaisi omaa markkina-arvostatusta muiden silmissä juurikaan. ; Olen esimerkiksi varsin turhautunut siitä kun yritimme saada parisuhdesäätöä eräälle vammaiselle tytölle. Hän on oikein fiksu tyttö, hän pärjää yliopistossa. Ja hänellä ei ole "egoistisen feministin" häijyyttä, vaan hän on päinvastoin ystävällinen ja lempeä tyttö. Tyylitajuilu ja vastaavat panostukset eivät oleellisesti muuttaneet hänen menestystä, isosta työstä ja yrittämisestä huolimatta. Hän on saanut aikaan seurustelusuhteita alentamalla rimaansa. (Minusta sellaisiin ihmisiin joita minun tekisi mieli lyödä jo ennakkoon, varmuuden vuoksi.) En rehellisesti pidä tätä eettisenä tilana. Mutta maailma valitettavasti toimii näin. (Onneksi nyrkkini on aina ladattuna.) Laasanen saa minun puolestani fantasioida lattianpyyhinnällä. (Minäkin haaveilen lattianpyyhinnällä joka tehdään ihmisillä vaikka ei sitäkään välttämättä eettisenä ja kauniina voi pitää.)

Esimerkiksi se työmäärä jota itse joutuisin tekemään markkina-arvoni lisäämiseksi olisi melkomoinen. Toki on myönnettävä että miekkailu on parantanut ryhtiäni ja fyysistä kuntoani ja että tällä on taatusti positiviisia vaikutuksia markkina-arvooni. Mutta syy miksi en nosta markkina-arvoni nostoa korkeimmaksi päämääräkseni ja bodaa ja harjoita esimerkiksi siistejen vaatteiden ostamista johtuu siitä että tasoni nostaminen juuri yhtään nykyistä isommaksi vaatisi uskomattomia resurssointeja. Panostus ei tuottaisi hyötyä.
Tällä pärställä, tyylitajulla ja etenkin luonteella
on pieni ihme että en ole jo kuollut neitsyenä.
1: Haluaisin toki korostaa myös sitä puolta että en ole myöskään kovin pinnallinen. Tai ainakaan en ole kiinnostunut siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat, ainakaan siinä mielessä että pitävätkö he minusta vai eivät. Ihmiset ja heidän mielipiteensä eivät noin karkeasti ottaen kiinnosta minua pätkääkään. Tämä on kiistämättä iso rajoite markkina-arvolleni. Mutta tällä ei ole väliä koska tämä saa minut samalla haistattamaan paskat markkina-arvolleni. Miekkailenkin siksi että se on siistiä. Eli markkina-arvoa kasvattavat seikat tulevat ikään kuin sivutuotteena. Ja mahdollisesti sen vuoksi mitä mies-mies -suhteet ihmisten välillä yhteiskunnassa on ; Miekkailu tarjoaa välineitä joilla saa maskuliinista uskottavuutta muiden miesten keskuudessa. Ja olen sen verran heteroseksuaali, että en missään nimessä toivo että tätä käsitellään seksuaalisen markkina-arvon mittareilla. (Naiset tosin voivat pitää tälläisistä statusmiehistä statuksen vuoksi, mutta sekin on sivutuote eikä yritteliäisyyteni tulos.) Kiitos.

Yhtenevät intressit

"Skifisarjoissa" on hyvin tavallista, että vastassa on monia erilaisia kilpailijoita ja vihollisia. Tästä seuraa usein se, että strategisista syistä rakennetaan erilaisia, mahdollisesti lyhytaikaisia, liittoumia. Esimerkiksi "Stargate SG1" -sarjassa yhteinen vihollinen Goa'uldit, yhdistää ihmiset ja Tok'Ra:t, ja Tok'Rat ovat yleensä ottaen vakaita ja vahvoja liittolaisia paitsi silloin kun Tok'Ra:t pelaavat omaa politiikkaansa ja ohittavat täten ihmisten intressit. Toisaalta ihmiset tekevät väliaikaisen liiton Goa'uldejen kanssa koska heidän on yhteisvoimin taisteltava yhteistä vihollista, replikaattoreita, vastaan.

Sarjoja kuvaakin tyypillisesti "ehdollinen moraali" jossa asiat nähdään monisyisinä asioina, ja jossa paras tulos saadaan siten että vastustajakin voi olla joskus samaa asiaa ajava ja silloin yhteistyö on hyödyllistä.

Tämä tuntuu monesti unohtuvan nykypäivänä. Tämä näkyy hauskasti Laasasen kodonhoidontukea koskevasta esimerkistä ; "Kataisesta ja Kokoomuksesta on tullut konna tarinaan kotiäitien töihin saattamiseksi, vaikka ideaa ovat vuosien ajan ajaneet lähinnä feministit ja vasemmisto. Kun idean esittää feministi tai vasemmistolainen, niin kyseessä jalo taistelu naisten oikeuksien puolesta, mutta kun saman idean esittää Kokoomus, niin kyseessä on uusliberalistinen taistelu naisten oikeuksia vastaan." Tämä johtuu siitä että feministit näkevät helposti intressit mutta eivät toimintaa ja sen vaikutuksia. Syynä ei tässä kohden ole se, että he olisivat "telaketjufeministejä" eli naisia jotka kohtelevat miehiä kuin sovinistimiehet naisia. Syynä on muodissa oleva postmodernismi. Se tiivistää asiat intresseihin.

Ja tarkennukseksi : Kyseessä eivät ole samanlaiset intressit kuin Skifisarjoissa. Sillä skifissä intressit ovat laajempia tavoitteita joissa on mukana toiminta. Postmodernismissa intressi on taustalla oleva abstraktimpi pääperiaate. Tämä johtaa helposti siihen että ei ole väliä mitä muutosta hakee vaan enemmänkin siitä minkä nimilapun alla tätä tekee.

Esimerkiksi jos feministi hakee tasa-arvoa sillä että haluaa naiset töihin, tätä nähdää emansipationarisena ratkaisuna. Silloin sitä tulee tukea ja esimerkiksi kannustaa taustalla olevaa "sisaruutta" tai "tasa-arvoistumispyrintöä". Jos taas Kokoomuslainen haluaa naiset töihin, on ahne porvari haluamassa imeä ja riistää myös naisten selkänahasta. Intressiksi nähdään raha ja taloudellinen voitto joten täsmälleen sama ulkonainen aktio nähdään pahana ja vastustettavana.

En näe tätä suoraan samana kuin postmodernistejen ristiriitaisuus, sillä ymmärrän että asiat ovat monisyisiä. Esimerkiksi naisten töihinmeno on asia joka voi joltain puoliltaan tukea tasa-arvoistumista ja toisilta puolilta heikentää sitä. Olen tottunut siihen että tasa-arvossa on useita vaikuttavia puolia ja usein tilanne onkin se, että joudutaan tasapainoilemaan siten että muutos yhden eduksi on toisen haitta. ; Jos yhdessä vaiheessa saman asian korostaa olevan tasa-arvoa ja toisaalla ei, niin se johtuu siitä että painottaa eri puolia.

Tarkalleen ottaen en myöskään näe ongelmana että postmodernistit olettavat että kaikki eettinen on poliittista. Yleensä näin nimenomaan on. Ja rahanahneusintentiot ovat rahannahneuden politisointia. Ongelmana on se, että he näin tehdessään helposti muuttavat kaiken politisoinnin eettiseksi. Tällöin toimenpiteet jäävät ikään kuin syrjään ja korostetaan pelkästään hyviä tavoitteita.

Olenkin aikaisemmin pitäytynyt vahvasti eroon profeminismileimasta. Sillä en pidä profeminismistä. Profeminismiä on puolustettu sillä että sen taustalla on vain ajatus tasa-arvoisuudesta. On sanottu että jokainen mies jonka mielestä tasa-arvoa pitää kannattaa pitää olla profeministi -nimen alla koska profeministejä on niin monenlaisia että käytännössä mikä tahansa mielipidejoukko löytyy jostain profeminismiliikkeen moniarvoisen ja monisyisen kokonaisuuden alta. Koska ihmiset katsovat intressejä eivätkä toimintaa, heistä tässä on jotain järkeä.

Itse taas pidän juuri tätä vahvana perusteluna pysyä kaukana profeminismistä ja sen kaltaisista ; Sillä pohjimmiltaan "monisyinen mielipidekirjo" tarkoittaa pohjimmiltaan sitä että mitä tahansa toimintaa poliittisia muutoksia ja vastaavia voidaan ajaa profeminismin nimissä ja että tärkeää on nimilappu sen sijaan mitä muutoksia ollaan tekemässä. Kysymys ei ole mistään yhteisestä toiminnasta vaan yhteisestä nimilapusta. Nimilappu on siis tärkeämpi kuin ns. toiminnan substanssi. Tämä korostuu siinä että postmodernisti kiistää sen, että subtanssin merkitys olisi pohjimmiltaan mitään muuta kuin tulkinta. Tämä korostaa sitä että taustaideaali on tärkeämpi kuin se mitä sen nimissä tehdään.

Yhteistyö "vihollisen kanssa" taas on jotain jota itse pidän tärkeänä osana hyvää "poliittista välinepakkaa". Sillä se pakottaa siihen että vasustajaa ei redusoida yksinkertaiseen nimilappuun. Eli jossa vastustetaan (tai kannatetaan) lakialoitetta ei sen sisällön vaan sen esittäjän poliittisen tai muun ideologisen puolueen vuoksi. Jos on valmis tekemään yhteistyötä vihulaisen kanssa ei ole ehdottomuuksia ja on pakko nähdä asiat monisyisemmin.

Lisäksi se korostaa sitä että jos etiikka on poliittista, niin jos käy niin omituisesti, että ne "Kokoomuslaiset" olisi kerrankin oikeassa, niin eikö sitten kannattaisi käyttää heidän luomaa strategista etua oman ideaalin ajamiseen sen sijaan että tämä koettaisiin jonain pakkotilana jossa pitää määritellä vastapuolen intressit pahoiksi ja joksikin josta on irtauduttava. Yhteiset tavoitteet ovat syy tehdä yhteistyötä. Mutta postmodernismin mukana olevat vakiintuneet tavat laittaa intressit ytimeen johtavat siihen että ideaali menettää sisältönsä ja toimintansa ja muuttuu pelkäksi nimilapuksi josta ei välitetä mitä sen taakse laitetaan. Koska sisältö ja toiminta on aina vain "ideaalin tulkintaa" josta voidaan olla erimielisen sisäisesti itsekriittisiä (ignorantteja) ad nauseam.

Postmodernismissa vihollisuus nouseekin juuri tämän vuoksi substanssin yli. Sillä muutoin maailman muuttamisen sijasta keskitytään siihen millä nimilapuilla ja keiden nimien yhteyteen muutokset ja muuttamattomuudet nimetään. Siinä missä määrin on oikein sanoa että "telaketjufeministi vihaa miehiä ja sovinisti naisia" on oikein sanoa että "postmodernisti vihaa jotain ideanimilappua" joka tulkitaan sitten mitä erilaisimpiin tilanteisiin, yleensä siksi että ideaalit on käytännön syistä tiivistetty instituutioihin, järjestöihin ja vastaaviin toimijoihin. Eli nämä toimijat ovat ideaalejen symboleja joita ei vihata itsenään vaan joita vihataan siksi että niistä on tehty ideaalejen symboleja.

Mutta tietysti jos puhutaan intresseistä postmoderniin malliin, se mikä helposti nousee keskiöön on jonkinlainen vihollisuus. Tämä ei tapahdu siksi että postmodernismi on mitä on. Se nousee siksi että ihminen on mitä on. Ihmisen mielessä on yleensä dikotominen viholliskuvan luominen. Ja tästä tulee helposti tärkein intresseistä. Tämä on tietysti kätevää jättää sanomatta ja unohtaa.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Miten Darwin ei ole kiistanalainen

Pasi Heikuran "Aristoteleen kantapäässä" on "juttua" Darwinista ja evoluutiosta. Siinä esitetään kysymyksiä kuten "Darwinin teoria mullisti ihmisen maailmankuvan. Monien mielestä se oli kohtalokas kristinuskolle; onhan ajatus elollisen hitaasta kehittymisestä ristiriidassa Raamatun luomiskertomuksen kanssa. Mutta luettiinko Raamatun luomiskertomusta kirjaimellisesti luonnontieteellisenä faktana vielä keskellä 1800-luvun teollista vallankumousta? Ja jos luettiin niin, eikö Lajien synty vapauttanut Raamatun tieteellisen opuksen todistustaakasta niin, että sitä voitiin vihdoin lukea uskonnollisena kirjallisuutena? Eikö Darwin ansaitsisi oikeastaan pyhimyksen arvon paljastettuaan, miten luomiskertomuksen ihmeet ovat oikeastaan kulkeneet? Onko Darwinismin ja uskonnon väitetyssä vastakkainasettelussa sittenkään nokikkain uskonto ja tiede, vai onko siinä tiede valjastettu uskonnon ja ateismin välisen riidan käsikassaraksi?"

Tässä herää esille tietysti esimerkiksi klassinen kysymys siitä että onko Jumala nähtävissä enemmän siinä että hän on luonnonlakien säätäjä, vai korostetaanko ihmettä, jolloin juuri se missä ei ole luonnonlakia ja selitystä koetaan Jumaliseksi. Jumala voidaan tietysti sovittaa moneen paikkaan, myös evoluutioon.
1: Evoluutiokeskustelussa onkin usein painottunut se, että esimerkiksi Dawkins selittää että Paleyn kelloseppäargumentti oli merkittävä ennen evoluution tietämistä ja että evoluutioteoria oli ikään kuin ovenavaus joka salli sen että kykenit olemaan älyllisesti rehellinen ateisti. Hän siis kannattaa ajattelun monimuotoisuutta jossa uskovaisella voi olla erilainen keskustleukulttuuri ja perustelusäännöt kuin ateistilla ja uskovaisen ei tarvitse oikeuttaa itseään ateistien ehdoilla ja täten löytyy tilaa moniarvoisuudelle. Mutta samalla hän tekee työtä jotta tasan tarkkaan olisi niin että ateisteille ei saataisi tilaa. Että "järjellinen ateisti" olisi mahdottomuus ja kiellettävä konsepti. Sillä tämä on hänen näkemyksensä uskonnonvapaudesta. Se, joka väistämättä kumpuaa kun hänen filosofiansa eri osaset laitetaan yhteen. Se, jota ei näy hänen PR -puheissaan joka kertoo joko siitä että hän ajaa PR -asiaa tai se, että hän ei ole kovin hyvä teologi-filosofi. (Uskallan väittää että hänen tuotantonsa yleislaatu kiistää jälkimmäisen.)
___1.1: Tässä voidaan nähdä toki tiukkaa Jumalan ihmeen falsifiointia, jota tietysti tapahtuu jos oletetaan Jumala aukkojen Jumalan kautta nähtäväksi mystiseksi toimijaksi josta ei tiedetä miten hän toimii vaan joka näkyy vain mysteerissä eli siinä mitä ei tiedetä ja joka ylittää järjen. Mutta tällöin tietysti joka ikinen luonnonlaki olisi jonkinlainen Jumalagiljotiini kun gravitaatioteoria jotenkun kumoaisi sen että Jumalan rakkaus työntäisi ja pitäisi selittämättömästi meitä yhdessä.
___1.2: Mutta järkevämpää on kuitenkin nähdä että evoluutio on perustaltaan tilaa antava. Eli sen voima ei ole siinä että se kumoaisi Jumalaa vaan päinvastoin se antoi tilaa olla ateisti. Tällöin evoluutio antaa tilaa olla älyllisesti rehellinen ateisti että älyllisesti rehellinen uskova. Tällöin evoluutio olisi avomielisempi kuin esimerkiksi Paleyn kelloseppäargumentti joka tuomitsee ateistit typeryksiksi.
2: Tämä ajatus on mielenkiintoista nostaa esille nykyaikana;
___2.1: Esimerkiksi Alvin Plantinga on korostanut maailmankuvien merkitystä ja joka on kuitenkin samanaikaisesti nähnyt paljon vaivaa selittääkseen miten evoluutio ja naturalismi (joka hänellä on käytännössä samaa kuin ateismi) eivät sovi yhteen, eli että ateistit eivät voisi olla älyllisesti rehellisiä jos uskovat evoluutioon.
___2.2: Toiset taas näkevät että evoluutio on ateismia, eli evoluution kritisoiminen estäisi ateismin tyystin. Ihan sen takia että heistä tilanne on hyvin erilainen kuin mitä Plantinga sanoo ; Heistä juuri se ainut tapa olla älylliseti koherentti ateisti on se, että kannattaa evoluutiota. Ja jos evoluutio on roskaa ei voisi olla ateisti. Tätä ajetaan toistuvasti ID:ssä, jossa ongelmana on se, että se samanaikaisesti väittää että sen tulkinta on jumalasta riippumaton, eli siinä tutkitaan vain Suunnittelua ottamatta kantaa Suunnittelijaan. Samalla he kuitenkin yrittävät eliminoida kaikki ne teistiset kuvat joissa teistinen evoluutio on ytimessä. Sillä he eliminoivat evoluutiota ja esimerkiksi ID:n perustaja Johnson on kirjoissaan selittänyt että teistinen evoluutio on vähän kuin ottaisi väärää rahaa aidon kullan sijasta. Ja Leisola on luennoillaan selittänyt että teistinen evoluutio on kuin ratsastaisi samanaikaisesti kahdella hevosella jotka kulkevat eri suuntiin.
___2.3: Usea peräti uskoo molempiin, sekä Plantinga että ateismi=evoluutio -kaavaan samanaikaisesti joka on tietysti sellaisella (oksy)moronistisella tavalla surkuhupaisaa. Heitä kuvaakin se, että he vihaavat pääasiassa ateismia ja haluavat pilkata sitä keinolla millä hyvänsä ja päätyvät siksi olemaan typeriä.

Uskaltaisinkin jatkaa tästä (agnostikko) Wilkinsin linjoille. Hän nimittäin on kirjoittanut että Darwin ja evoluutio ei liity oikeastaan juuri mihinkään mihin sitä usein liitetään. Maan ikä oli tiedemiesten vakiinnuttama jo ennen Darwinia. Darwin ei ollut myöskään uusi siinä että yhdisti ihmiset eläimiin. Sillä jo Linnéllä oli luonnonjärjestys jossa ihminen luokiteltiin mukaan eläinkuntaan. Edes rasismiin ja rotuhygieniaan häntä on vaikeaa liittää "Darwin was not controversial because he implied racist ideas about humans. He never did and the racism that is sometimes associated with his ideas preceded him by centuries (and were good Christian virtues) and were mediated by those who disagreed with him." Tässä Wilkinsilläkin nousee se, että Darwin kiisti Jumalan välttämättömyyden. Darwinin vaarallisuus ei siis ole siinä että hän olisi falsifioinut Jumalan tai todistanut Jumalan negaation, vaan enemmänkin siinä että hänen jälkeensä voitiin sanoa että eläinkunta voi mahdollisesti olla olemassa ilmankin Jumalaa ; "No, the reason why Darwin was controversial is very, very simple. Darwin argued that complex designs could arise without a mind to guide it."

Tästä seuraa se, mikä on oleellista. Evoluutio ei ole kiistanalainen, mutta sen ympärillä herätetään kiistoja. Ja usein kiistaa ei käydä tästä ydinkysymyksestä. Sen sijaan häntä yritetään kritisoida jollain joka vaikuttaa vähemmän uskonnonvapauteen iskemiseltä. "All the supposed “controversies” of Darwinism (or that phantom, “neo-Darwinism”) are post hoc attacks based on the prior objection to the lack of a guiding hand in biology. Don’t like natural selection? Attack Darwin by calling him a racist or blaming him for the Holocaust. Say he is antiessentialist. Say he is anti-religion. No matter how much evidence one puts forward that these are deliberate lies manufactured by those who hate Darwin for natural selection, it won’t stop the prevarication industry." Eli kun vastustetaan ateismin mahdollisuutta, ei tätä haluta kuvata tämänlaisena vaan halutaan korostaa että evoluutio laitetaan syylliseksi holokaustiin ja antisemitismiin. Tämä ei ole ihme, sillä nämä ovat tehokkaampia, emotionaalisesti vakuuttavampia, kuin tunnustus siitä, että oikeasti halutaan elää teokratiassa jossa ei ole mahdollista olla fiksi ateisti, eli että ateisteja päästäisiin kohtelemaan huonompina säälittävinä kansalaisina. Joka taas nousee ajatuksena esiin välittömästi jos ydinkysymys nostetaan värittämättä esiin. Eli sitä ei väritetä jumalafalsifikaationa vaan mahdollisuutena olla uskovaisen lisäksi myös ateisti.

Wilkinsiltä löytyy myös tulkinta jonka kautta evoluutiovääntöä sekä ateistejen että teistien kautta voidaan miettiä. Hänestä evoluutiota voidaan kritisoida hyvin ja huonosti. Ja huonolle kritiikille on annettu liikaa tilaa. "Sensible philosophical critics of Darwin focus on selection for that reason. It undercuts our prior belief that We Are Special. Human mentation, cognition, language, morality, religion or economics is somehow privileged in the universe. Bullshit. We are an animal and we arose without the universe seeking us (although, as I have argued, a deity might choose this universe because we evolve in it). The human exceptionalism which critics like Fodor, Fuller, Plantinga and the rest presume but do not argue for unfairly places the onus on Darwinians. It is time to stop taking them seriously." Itsekin kannustan ihmisiä tähän, ainakin ajatuksen tasolla. Sillä uskon että huonon evoluutiokritiikin vuoksi hyväkin kritiikki värittyy ; Koska valtaosa kritiikistä on roskaa on helpompaa ajatella että hyväkin kritiikki olisi samanlaista kuin se kaikki muu. Kun aihe ylikyllästetään roskalla, kultahippusten olemassaolostakaan ei välttämättä tiedä ja koko kasa on helppo ohittaa jopa silloin kun aihetta olisi muuhunkin.