Viedään Jumalaa kuin litran mittaa

"Assassins Creed" pelisarjassa muinaiset Animuksen ja muiden "taikaesineiden" rakentajat ovat tärkeässä roolissa. He tietävät tulevaisuudesta ja kaikesta muustakin erittäin paljon. Heidän sanomansa ovat kryptisiä ja ne lupaavat pelastusta. Heidän vihjeiden tulkitsemisensa ja seuraamisensa pitävät sisällään suuria kysymyksiä ihmisyydestä ja niiden tottelemiseen on sidottu toivo ihmiskunnan pelastuksesta ; Pian kun on tulossa auringonpurkauksen tuottama maailmanloppu jolta yritetään pelastua. "Assassins Creed III" loppukohtauksessa mystiset voimat jotka ovat sarjan aikana näyttäytyvät varsin erikoisessa valossa ; Sarjan tekemä jako assassiineihin ja templareihin kuvaa heidänkin tilannettaan. Itse asiassa paljastuu että olennaista eroa heidän ja nykyihmisten välillä ei ole. On vain teknologinen ero. Kryptisyyttäkin on tarvittu vain sen takia että ihmiset joille selitetään asioita eivät ymmärrä ja tottele, mutta jos sama esitetään Jumalan tahtona, niin he tottelevat varsin kyselemättä. Tämä tietysti mursi ajatuksen siitä että he olisivat mitenkään erityisen hyviä. Oikean ja väärän väliltä valitseminenkin jäi pohjimmiltaan Desmondin omaksi päätökseksi kun erimieliset muinaiset eivät päässeet keskenään sopuun siitä mitä hänen pitäisi tehdä.

Tällä on teologinen ulottuvuus. Jumalankin kohdalla on usein luotetaan kryptisiin viesteihin. Euthyfronin dilemmassa kysytään että onko Jumala hyvä vai onko hyvä hyvää vain koska Jumala komentaa. Eli onko Jumala hyvä siksi että heijastaa jotain hyvyysominaisuuksia, jolloin Jumalaa ei tarvita näiden hyvyysominaisuuksien perustelemiseen. Toisaalta tällöin Jumala voisi olla paha, mutta ei ole. Tai onko hyvyys pelkkää Jumalan autoritäärisyyttä jolloin hyvyydessä on pohjimmiltaan kysymys vallasta ja oikeutuksesta, eikä sellaista ajatusta kuin Paha Jumala voisi ollakaan ; jos Jumala päättäisi että lasten syöminen on hyvästä, niin se olisi hyvää ja kaunista.

Kumpikin näistä vaihtoehdoista on sekä hyvyyden teologian että uskovaisten motiivejen kannalta riittämätön. Kaiken takana kun on, ei enempi eikä vähempi, kuin kysymykset hyvästä elämästä ja kysymys siitä miksi meidän ylipäätään tulisi olla kuuliainen jollekin Jumalalle.

On varsin tavallista, että nykyteologian ystävät väheksyvät Euthyfronin dilemmaa ; Heistä se on irrelevantti ongelma joka on ratkaistu. Usein tässä kohden nojataan suosittuun partikularistien metaetiikkaan. Itselläni on aina ollut ongelmia ymmärtää että miten tämä kyseinen lähestymistapa ylipäätään toimii tai vakuuttaa. Itse asiassa tuntuu, että mitä enemmän tätä kyseistä ratkai sutapaa miettii, sitä vähemmän siinä tuntuu olevan mitään järkeä.

"Philosophical Disquisitions" blogissa puretaan tämän perustelutapa oletuksiin ja päätelmiin. Se auttaa jäsentämään argumentaatiota ; Se läpikäy tähän liittyen Jeremy Koonsin argumentteja. Tässä tartutaan ennen kaikkea analogiaan jossa Jumalan hyvyyttä verrataan metrin mittaan ; Aivan kuten metrin mitta on kenties pohjimmiltaan oletuksenvaraisesti valittu standardi, on Jumalakin vain yksinkertaisesti hyvä. Metrin mitta on yksinkertaisesti määritelmällisesti metrin mittainen ja samoin Jumala on hyvä. Siksi se, että sanoisi Jumalaa hyväksi on sama kuin sanoo metrin mittaa metrin pituiseksi. Jumalaa siis tarvitaan jotta olisi moraalia.

Tässä perusongelmaksi jää se täydellinen mielivallan tunne joka tilanteesta syntyy. Mikä tahansa voitaisiin laittaa moraalin mitaksi. Joku voisi aivan samalla argumentaatiolla esittää että jokin tietty kissa olisi ultimaattinen standardi moraalille, ja loppu muuttuisi lähinnä epä-älylliseksi käsiäänestyskysymykseksi jossa ei ole kysymys järjenkäytöstä vaan vallasta ; "Consequently, all claims that God is good, or that God is being worthy of our respect or worship become trivial, insignificant and devoid of motivational salience. It is about as meaningful as declaring that my cat is the supreme standard of goodness."

Se, mihin tämä johtaa kuvataan lainaamalla Euthyrfronin dilemman kriitikkona tunnettua Alstonia joka on sanonut seureaavalla tavalla ; "An answer to the question, “What is good about X?” will, sooner or later, cite certain good-making characteristics. We can then ask why we should suppose that good supervenes on those characteristics. In answer, either a general principle or an individual paradigm is cited. But whichever it is, that is the end of the line…On both views something is taken to be ultimate, behind which we cannot go, in the sense of finding some explanation of the fact that it is constitutive of goodness." Argumenttina siis on se, että Euthyfronin dilemma on kristitylle turha ongelma. Sillä jokainen päättelyketju kohtaa jossain vaiheessa premissejä joihin se ei vastaa ja että siihen on aivan asiallista lopettaa. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen argumentti, että sen ajatuskulut ovat tuttuja ateistejen keskusteluista ; Usein he selittävät että esimerkiksi universumin alkua miettiessä olisi jokin raja jonka jälkeen ei ole järkeävä kysyä kysymyksiä. Että esimerkiksi jos kysytään "Miksi on jotain eikä mitään" niin he pysähtyvät universumin syntyyn, ja teologit jättävät vastaavmatta kysymykseen siitä miksi olisi olemassa vaikkapa (a) antropomorfistinen Jumala tai (b) filosofien Jumala eli kaikenkattava täysin aktuaalinen alkusyy sen sijaan että ei olisi mitään. Olemassaolo oletetaan eikä kysymykseen vastata, kysymys vain muotoillaan molemmissa tapauksissa siten että vastaus rajoittaa kysymyksen vetämisen tietyn rajan yli "ihan eri asiaksi".

Tämä ongelma johtaa melko erikoiseen tilanteeseen. Sillä Alstonin päätelmä purkaa klassisen euthyfronin dilemman, mutta se itse asiassa aukaisee saman kysymyksen muunnelman uudelleen auki. Koon näyttää että metaeettinen ratkaisutapa romahtaa sisäiseen kikkailuun joka pitää sisällään sen, että Euthyfronin dilemman ratkaisu pitää sisällään Euthyfronin dilemman. Ongelmaa ei siis oikeasti ratkaista vaan enemmänkin lakaistaan maton alle.

Argumentti menee yksinkertaisesti siten, että ajatus hyvyydestä on täysin epäkoherentti ja tätä kautta se ei ole filosofinen, älyllinen tai rationaalinen ratkaisutapa ollenkaan. ; Se voidaan vielä hyväksyä että selitysten on päätyttävä johonkin, pitää pysäytyskohdan olla kuitenkin jollain tavalla perusteltu. Mutta Jumalan laittaminen "etiikan metrin mitaksi" ei kykene tekemään tätä. ; Jos esimerkiksi selitetään että Jumala on hyvä ja tämä on intuitiivisesti itsestäänselvä fakta kaikille teisteille, he ottavat hänet ylimpänä hyvyyden standardina. Intuitiivinen vetoavuus johtuu siitä että mielessä on useita ominaisuuskia ja hyveitä joiden koetaan olevan intuitiivisesti hyviä. Mutta tämä kääntää nurin episteemissen tien koko Jumalan hyvyyteen. "As Koons points out, Alston’s position reverses the theist’s epistemic route to knowledge of God’s goodness. The typical approach is to think of God’s intrinsic characteristics (such as his lovingkindness), then to intuitively recognise these as self-evidently good-making properties, and then to conclude that God is obviously and self-evidently the supreme standard of goodness. By way of contrast, Alston is saying that first we intuit that God is self-evidently the supreme standard of goodness, and then conclude that his character traits are good-making. But how could we intuit that he good before knowing anything about his characteristics?" Ja tämän kysymyksen takana on Euthyfronin ongelma.

Toisin sanoen kun metaeetikko-teologin eteen laitetaan Euthyfronin ongelma, tämä ratkaisee sen enemmänkin väittämällä että kysymys on turha ja turhaksi kutsumalla jo ratkaistu, että koko kysymys on väärä ja naurettava. Hän tekee näin sen sijaan että ratkaisisi sen. Tämän kaiken jälkeen meille ei jä käteen mitään inputtia siitä joka voisi tuottaa meille perustellun uskomuksen siitä että Jumala olisi millään tavalla hyvä. "The faculty of intuition requires some inputs in order to generate its outputs, but since God’s goodness is a total blank on Alston’s account, there are no inputs that could generate the belief that God is supremely good."

Tämä tarkoittaa sitä, että teologejen pyrkimykset objektiiviseen moraaliin palautuvat aina siihen että heidän tarjoamansa etiikka on subjektiivista. Tällä on merkitystä koska usein uskonnottomuutta syytetään tienä nihilismiin ja mielivaltaan. Että uskontoa tarvitaan jotta voidaan olla eettisiä. Se, että "objektiivinen moraali" palautuukin tällä tavalla "tyhjän päälle" tarkoittaa sitä että jos ihminen ajautuu nihilismiin ja mielivaltaan ilman uskontoa, koska mitään perusteluja moraalisuudelle ei ole, niin uskonto ei ainakaan ratkaise näitä ongelmia. Euthyfronin dilemman ratkaisujen pohimmainen ja ylitsepääsemätön irrationaalisuus tarkoittavat sitä että jos uskovainen, vaikkapa kristitty, selittää että kristillisyys on hyvyyttä hän itse asiassa kertoo itsekehuisesti määrittäneensä itsensä etiikan ylimmäksi mittariksi yli koko ihmiskunnan. Ei enempää eikä vähempää. Tämä on ratkaisuna vielä omituisempi ja epäintuitiivisempi kuin se vaihtoehto jossa moraalin ylimmäksi mittariksi määriteltiin lemmikkikissa. ; Itse asiassa jos uskonnottomilla olisi Euhthyfronin ongelman ja sen ratkaisuyritysten selkeän onttouden kaltaisia ongelmia, niitä taatusti hierottaisiin uskonnottomien naamaan toistuvasti ja innolla. Mutta kun se kohdistuu uskovaisiin, niin pitäisi olla hienotunteinen.
1: Minä en ole hienotunteinen kenellekään joka ei korota ääntään joka kerran kun kuulee jonkun uskontyypin huutavan uskonnottomien nihilismiarvotyhjiöepäihmisyydestä sillä he ovat sääliöitä jotka ovat vielä pahempia kuin se joka ääneen huutelee näkemyksiään. Vaikenija joko on samaa mieltä kuin nämä huutelijat tai sitten liian pelkuri tehdäkseen mitään hyvyysnäkemyksensä eteen joten hänen eettisyytensä on hänelle toissijainen asia.
2: Pahan ongelman ratkaisuyritykset johtavat vielä pahempiin ongelmiin. Sillä Swinburnen ratkaisutavat tekevät holokaustin hyväksyttäväksi ja Craigin ratkaisutavassa Raamatussa mainitut Jumalan komentamat kansanmurhat ovatkin hyväksyttäviä joten vaikka Jumala oletettaisiin hyväksi niin se mitä hyvyys tarkoittaa käytännön elämässä jää selkeästi täysin auki. Ongelma ei siis koske vain moraalin alkuperää vaan myös sen sisältöä. Tämä johtuu siitä että Jos Jumala oletetaan metrin mitaksi, niin tämä on aika turha premissi koska emme voi koetella Jumalan ominaisuuksia vaan ihmiset lähinnä repivät hatustaan erilaisia sepustuksia siitä mitä ne ovat.

Loppujen lopuksi kaikki jää yksilöiden valittavaksi. Joten kysymys kuuluukin ; Miksi ei jättää metaetiikka kysymystä tähän tasoon josta teologinen kiemurtelu ei auta eteenpäin? Jonnekinhan se oli jätettävä? Tunnutaa että kysymys on maailmankuvakysymys, eli ihmisen (osittain lajinmukaisten osittain kulttuurin ja osittain kasvatuksen tuottamien) mieltymysten tai ihmisten ideologioiden dogmaattisia ratkaisuja? Mihin tarvitsemme metaeetikko-teologien Jumalaa joka ei mukaanotettunakaan kykene siirtämään moraalikysymyksiä yhtään mihinkään tältä ihmisvalinnan tasolta? Vastaus on "ei mihinkään". Slogan jonka mukaan uskon aiheena on etiikka, hyvä elämä ja muut vastaavat aiheet näyttävät todella mielivaltaisilta ja ontoilta.