Vaikka nykyinen uskonnonopetus ei olekaan vakaumuksellista, se johtaa myös eriarvoiseen tilanteeseen. Lehteen haastateltu Arto Kallioniemi kuvaa tätä ghettoutumisena. (s. 14) "Nykymallilla ei synny laajaa yhteistä arvopohjaa eikä vuoropuhelua eri uskontojen ja kulttuurien välillä. Uskonnottomienkin on saatava valmiuksia ymmärtää uskontoja." Lisäksi ongelmat ovat usein hankalia "Rehtorit joutuvat junailemaan vähemmistöuskontojen kanssa aina kun koulussa on vähintään kolme saman uskontokunnan jäsentä." Tämä on kallista. Kallioniemi ehdottaakin että oman vakaumuksen mukaisuudesta luovuttaisiin. Näkökulma olisi monikulttuurinen (s. 13) "Kallioniemi räjäyttäisi nykysysteemin uusiksi. Luterilaisen kirkon historiaa ja kristillistä etiikkaa opetetaan peruskoulussa jo liikaa, nyt on aika ymmärtää muitakin. Kallioniemen mielestä oman uskonnollisen identiteetin vahvistaminen kuuluu ennen kaikkea kodeille ja uskonnollisille yhteisöille. Koulun tehtävänä on tarjota hyvä uskonnollinen sivistys, joka antaa välineitä vuoropuheluun. - Uskonto on tietoaine, joka tuo esiin uskonnon roolin yhteiskunnassa."
Tämä näkemys on mielenkiintoinen. Sillä perinteisesti moniarvoisuutta on haettu joko siten että on ajateltu että ollaan yhdessä erilaisia. Tai sitten ollaan korostettu että eriyttäminen ajaa parhaiten moniarvoisuutta. Sekä segregaatio että tasapäistäminen ovat strategioita joilla ei ole hyvä kaiku. Mutta tässä asiassa vaihtoehtoja ei juurikaan ole. "Opettaja" -lehdessä yhdistämistä ei pidetä hyvänä (s. 13) "Iso osa uskonnonopettajista pitää kiinni nykymallista. Uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Saara Mäkelä sanoo, että oman uskonnon opetus toimii hyvin. Yhteinen uskonnonopetus voisi koitua hänestä liian pinnalliseksi." Nähdäkseni uskonnonopetuksen kohdalla ongelmana on se, että siihen liittyy helposti osallistuttamista. Riskinä on että oppilaat pakotetaan rikkomaan omaa vakaumusta vaikkapa kirkossakäymisen tai virsilaulujen kohdalla. Kuitenkin myös nykyinen eriyttämismalli on käytännössä paljon heikommalla tasolla kuin mitä lainsäädännön normit itsessään antavat esittää ; Jussi K. Niemelän toimittamassa "Mitä uusateismi tarkoittaa?" -kirjassa kuvataan sitä, miten vaikeaa osassa suomea on saada uskonnotonta opetusta lapselle vaikka vaadittavat 3 oppilasta löytyisivätkin ; Asia kun helposti hanskataan siten että selitetään kaikille uskonnottomille että he ovat ainoita uskonnottomia jotka ovat halunneet eriytettyä opetusta. Tämä lausunto sanotaan vain monta kertaa jolloin korostuu se, että asiassa ollaan yksin vaikka joskus paljastuukin että asiat ovat juuri muutoin.; Oman uskonnon opetus on idea joka on käytännön tasolla oman uskonnon opetusta vain toisille. (Etelä -Suomessa asiat ovat tietysti paremmalla tolalla.) Näin ollen segregaatiomalli ei selkeästi tarjoa moniarvoisuussuojaa. Se on siksi jotain jonka uskoisin tarjoavan monikulttuurisessa mallissa lähinnä haittoja. Monesti vain enemmistö saa omaa vakaumustaan ja muut joutuvat taistelemaan raskaasti saadakseen saman mikä muille on ilmiselvää ja automaattista. Eikä tässä onnistuta aina taistelusta huolimattakaan vaikka juridinen tila täyttyisi.
Em. "Opettaja" -lehden pääkirjoituksessa/alustuspuheessa on Hannu Laaksolan teksti "Koulu on arvokasvattaja" (s 3). Se sanoo että "Kouluopetuksen yksi keskeinen tehtävä on arvokasvatus, jonka keskiössä katsomusaineet ovat. Arvokasvatuksella luodaan raamit, millaisiin arvoihin, asenteisiin ja maailmankuvaan koulu kasvattaa." ... "Arvot kertovat, millaisilla säännöillä toisten ihmisten kanssa on sopivaa olla. Ne alkavat muodostua hyvin varhain, ja ne opitaan mallien kautta kotona, päiväkodissa ja koulussa. Arvokasvatus on siten yksi tärkeimmistä taidoista sosiaalisten taitojen opettelussa. Sillä ohjataan ymmärtämään mikä on oikein ja mikä väärin. Sillä voidaan puuttua kiusaamiseen ja väkivaltaan." Tässä taas on vahvemmin yhtenäiskulttuurin ja tasapäistämisen henkeä kuin mitä Kalliomäeltä. Laaksola tukeekin tätä erittelemällä erikseen että "Perusopetuksen kulmakiviä Suomessa on ollut uskonnonopetus niin kauan kuin kaikille yhteistä opetusta on järjestetty. Luterilaisuudesta on muodostunut sitä kautta vahva pohja koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Kristinuskon vaikutus näkyy myös koko läntisessä maailmassa ja ihmisten ajattelutavassa. Jo monien päivittäisten vertauskuvien tai lainsäädännön ymmärtäminen vaatii tietoa uskonnosta. Tämän vuoksi voidaan pitää luonnollisena, että uskonnon opetus on aina sisältynyt kouluopetukseemme." Argumentatiivisestihan tämä on historiaan vetoava normatiivinen argumentti jossa vallasta on tehty oikeutus. Ideologinen inertia estää muutokset koska valta luo vallitsevan järjestelmän jonka ymmärtäminen vaatii tietysti sitä ideologiaa joka näitä asioita ajaa. Yhtenäiskulttuurin onnellisuusvaikutuskin tulee mainittua "Arvot ohjaavat kaikkia toimiamme, ja kun ihminen elää arvojensa mukaista elämää, hän voi kokea tyytyväisyyttä ja tasapainoisuutta."
Tästä tasapäistämisestä päästään siihen miten koulu de facto onnistuneesti hoitaa kiusaamisasiaa. Tästä minulla on kokemusta. Ja koska arvokasvatusta on harjoitettu jo tuolloin - peräti nykymallia luterilaisemmin ja vakaumusvetoisemmin - voinen hieman valottaa miten tämä väkivallan ja kiusaamisen käsittely toimii tällä mainiolla alati käytössä olevalla vallitsevalla järjestelmällä.
Yhtenäiskulttuuri on jotain jota "Takkirauta" kuvasi tuoreesti nimellä idiokratia. Hän nostaa ytimeen sen, että koululaiset voivat esimerkiksi teeskennellä itseään tyhmempää jotta heitä ei kiusattaisi. Yhtenäiskulttuurissa luodaan säännöt joissa asiat voidaan karkeistaa jopa seuraavalla tavalla "peruskoulu on lastenvankila, ja lastenvankilassa pätevät vankilasäännöt. Adults are useless, ja koululaisten sosiokulttuuri määräytyy normaalin vankilahierarkian mukaisesti. Seuraus on, että joka neljäs lapsi Britanniassa on luopunut harrastuksista kiusaamisen vuoksi, ja lähes puolet tekeytyy koulussa tyhmemmäksi kuin mitä on suojautuakseen koulukiusaajilta. Ruukinmatruuna on joskus rinnastanut nuo pienet pirulaiset susilaumaan, joka mielellään etsii jonkun erilaisen joukostaan repiäkseen tämän sitten kappaleiksi." Hän laittaa "kouluvankilan" sääntöjen ytimeen ryhmäpaineen vaikutusta kuvaavan kaunokirjallisen "Janten lain" joka on oikeasti pykäläjoukko.
"1. Älä luule, että sinä olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3. Älä luule että olet viisaampi kuin me.
4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8. Älä naura meille
9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10. Älä luule, että voit opettaa meille jotakin.
...
11. Älä luule, että on jotain mitä emme jo tietäisi sinusta."
Tämä on vahvasti yhtenäiskulttuurin laki. Se, että on vakaa yhtenäinen arvopohja ja että nimenomaan yhtenäiseen arvopohjan (eikä monisäikeiseen yhdessä mahdollissita konflikteista huolimatta toimeen tulevaan moniarvopohjaistoon) nojaava näkemys ajaa juuri tähän pykälistöön. Yhtenäiskulttuurin ongelmana on se, että se peittää riidan, se rakentaa väkisin rauhaa ja ajaa erilaiset tämän vuoksi nurkkaan. Vastakohtana on sitten vapaa räyhääminen. Oikein keino lienee kuitenkin enemmän "toimeen tulemista", joka on enemmän riitelytaitoa kuin mitään yhtenäistä arvopohjaa. Ja kyllä, yhtenäiskulttuuri ajaa kiusaamiseen.
Tosin itse haluaisin korostaa että kiusaamisilmiön takana on se, että kiusaamisen ytimessä on sääliöiden yhtenäiskulttuuri jossa sekä kiusaaja että kiusattu ovat jollain tavalla "ekseptionalisteja". Yhtenäiskulttuuri rakentaa laajan passiivisten sääliökatselijoiden ryhmän. Heille kiusaaminen on ongelma joka nähdään mutta jolle ei tehdä mitään. Sääliöt mahdollistavat kaiken sen mitä vastaan heidän arvonsa jollain omituisella teoreettisella maailmassa näkymättömällä ja toteutumattomalla tavalla ovat. Kiusaajat ovat poikkeuksellisia yksilöitä joilla on elitistinen näkemys siitä että he voivat kiusata. Yhtenäiskulttuuri takaa sen että massasta ei nouse auttajayksilöä. On vain katsojavaikutus ja odotus siitä että joku muu olisi poikkeuksellinen erikoistapaus ja nousisi pahaa vastaan. Massakulttuuri ei tule toimeen omillaan ja se tarvitsee sankareita. Sankareita joiden perusolemus on massakulttuuria vastaan ja jota massakulttuuri ei siksi oikein tuota. Sääliöt rakentavat ympärilleen helvetin. Ja he pistävät muut asumaan siinä. Ja he tekevät tämän kaiken hyvyyden ja etiikan nimissä.
Omakohtaisesti näkisin että olen oppinut etiikkani nimenomaan mallejen kautta. Nämä mallit eivät ole olleet mitään Jeesuskertomuksia tai kuvauksia kirkkoarkkitehtuurin historiasta tai Lutherin uskonpuhdistuksesta tai tiedosta mitä anekauppa teologisena ilmiönä tarkoittaa. Karkeasti ottaen olen oppinut arvoni kotoa. Isältäni olen oppinut hänen poissaolonsa kautta asioita ihmisen ja työn suhteesta. Äitini minulle aina täysin mysteeriksi jäänyt toiminta on taas opettanut minulle siitä miten ihmisten kanssa tullaan toimeen vaikka ei olekaan mitään käsitystä siitä mitä on tapahtumassa milloinkin ja minkä vuoksi. Vastaantulevat ongelmat eivät ole aina ennakoitavissa mutta niitä voi kuitenkin jollain tavalla ratkaista kun ne tulevat vastaan. Arvoni taas olen oppinut isosisareltani, joka myös opetti toimillaan että hyvää tekevälle ei aina käy kovinkaan hyvin. Mutta että hän voi olla eettinen siitä huolimatta. Tai oikeastaan että hän on eettinen tämän vuoksi. En siis pidä arvojen opettamista jonain jota koulu edes pystyisi tekemään uskontotunneilla. Arvokasvatuksen kohdalla välitunnit ovatkin nähdäkseni se olennaisin sosiaalisen kanssakäymisen oppitunti.
En malta olla ottamatta esille "Opettaja" -lehden numeroa 16.11. 2012. Siinä nimittäin käsitellään kiusaamista. Numero nimittäin painottaa opettajiin kohdistuvaa kiusaamista jossa kiusaajana on oppilas. Karkeasti ottaen näen että tähän liittyvät aiheet ovat sitä että lasten kouluvankilan säännöt on vain laitettu toimimaan niin että kohteena on toisen oppilaan sijasta opettaja. Tässä vaiheessa Hannu Laaksolan pääkirjoituksessa lukeekin siitä että "Useissa esille nousseissa häirintätapauksissa ratkaisuksi on esitetty opettajan siirtämistä toiseen kouluun tai opettamaan toista opetusryhmää. Pysyvänä ratkaisuna tämä on väärin, jos opettajan tai rehtorin toiminnassa ei ole huomautettavaa. On kohtuutonta, että syytön joutuu aiheettomien valitusten vuoksi vaihtamaan koulua tai oppilaitosta tai edes opettamaansa ryhmää. Ratkaisu tuskin lopettaisi kiusaamistakaan, vain kohde vaihtuisi." Oppilaiden kohdalla tämänlainen siirtely on kuitenkin yleinen ratkaisu. Tätä ei nähdä välttämättä niin pahana. Sillä he eivät ole aikuisia. Eikä heillä ole ilmeisesti samalla tavalla oikeuksiakaan. (Ja siksi heille voidaan opettaa oman vakaumuksen sijasta vanhempien vakaumustakin.)
Tämän hetken yhtenäiskulttuuri on siitä ongelmallinen että se nojaa tiettyyn viitekehykseen ja tulkitsee asiat tämän kautta. Ja tämä (postmoderni mutta medikalisoitu) viitekehys on yksinkertaisesti joko väärä tai sitten aivan helvetin väärä. Tämän ytimessä on "psykologinen tarinallisuus". Tämä näkyy yleisemminkin käytöksen kohdalla. "Voima" -lehdessä on Kimmo Laakson omaelämänkerrallinen teksti "Häirikkö puhuu".
Hän ei toki ole koulukiusattu vaan hänen taustallaan on häiriökäyttäytymistä. Psykologinen tarina on kuitenkin tässäkin kohden hyvin selkeä ja käytän tätä "taustaltaan riittävän analogisena kiusaamisen tarinoiden kanssa" jotta sen esilletuominen olisi valaisevaa. Häiriökäyttäytyminen voi olla hauskanpitoa tai jopa yhtenäiskuttuurisen järjestelmän rakentamaa "Jotkut tutkijat näkevät koulun totalitaarisena järjestelmänä, joka väistämättä aiheuttaa lapsissa vastustusta. Häiriökäyttäytyminen on hierarkkisen systeemin aiheuttama luonnollinen seuraus." mutta sen taakse halutaan nähdä vain häirikön rikkoutunut psyyke "Kasvattajien valtavirta ajattelee, että huono käytös on aina häiriö. Se on seurausta yksilön vaikeudesta sopeutua. Kun lapset käyttäytyvät häiritsevästi, on tavallista puhua asiasta sairauden tunnusmerkeillä. Häiriökäytös ei ole ilmaus poliittisesta toimijuudesta. Se on ”oire” siitä, että lapsi ”voi pahoin”." Häiriköiden kokemuksia ei myöskään kuvata kuin tietyllä mallilla. Laakson tarinaa ei meinattu saada julkaistuksi vaikka moni taho oli ollut periaatteessa hyvinkin kiinnostunut siitä. Se olisi julkaistu muutoksin. Ja nämä muutosodotukset olivat hyvin kuvaavia, sillä ne ovat ilmituotuja kriteereitä jotka erottavat eijulkaistavissa ja julkaistavissa olevat jutut. "Sivistyssanoista puuttuu elämän maku. Lehden lukija ei halua sellaista. Hän haluaa paljastuksia, rehellisyyttä ja autenttisuutta. Hän haluaa enemmän Kimmoa ja vähemmän yhteiskunnallista, teoreettista höpinää. Ihanteellisessa jutussa paljastavuus, money shot, liittyy siihen, miten häiriköstä tulee kunnollinen. Olennaista on kertoa, miten hän välttää syrjäytymisen. On tärkeää, että tämä sulkeuma on osa juttua. Muutenhan jutusta puuttuu ohje siitä, miten vanhemmat voivat kasvattaa lapsistaan kunnollisia."
Tämä on tietysti osa klassista kristillistä tunnustamiskulttuuria. Kulttuurissamme kääntymiskertomukset ja parannustarinat ovat olleet olennainen osa ; Malliesimerkkinä on tietysti kirkkoisä Aurelius Augustinus, joka korosti syntisen elämänhistoriansa katumista omaelämänkerronnallisissa anekdooteissaan. Kristityn mielessä tarvittavan armon suuruus ikään kuin korostaa hurskautta. Ja katumus vahvistaa yhtenäiskulttuuria ja sitä arvomaailmaa jossa hypähdellään.
Korostan tätä siksi että häiriköt ovat usein kiusaajia. Mutta toisaalta myös kiusatut ovat ekseptionalisteja. Itse asiassa voidaan sanoa että kiusatut ovat kiusaajille jollain tavalla häiritseviä ja että tämä on yksi tärkeä syy siihen miksi heitä kiusataan. Paradoksina onkin kirjoitetun teorian ja käytännön elämän yhteensovittamattomuudessa ; Yhtenäiskulttuurista poikkeavat yksilöt ovat tavallaan jotain jota yhtenäiskulttuuri vastustaa mutta joita se kuitenkin synnyttää toiminnallaan. Yhtenäiskulttuuri vastustaa siksi kiusaamista mutta luo vastahangan kautta kiusaajia. Ja toisaalta leimaa myös outojen ryhmän jota voi kiusata. Kun yhtenäiskulttuurista poikkeaminen, "silmätikkuna oleminen", saadaan jopa kiusaajan oikeutukseksi teolle. Yhtenäiskulttuuriheppu näkeekin että ythenäiskulttuurin lisääminen olisi ratkaisu asiaan. Se harvemmin on.
Esimerkiksi omakohtaisesti muitan kiusaamisen käsittelystä lähinnä kiusaajan kanssa käydyt reflektiokeskustelut jotka käytiin koulun jälkeen. Nämä sopivat postmoderniin medikalisoivaan mielikuvaan jossa kiusaaja on rikki ja että konfliktit ratkeavat riitely peittämällä, ikään kuin pakotetulla rauhalla. Rauhaan pakottaminen tällä tavoin johtaa kuitenkin lähinnä siihen että kiusaamista tehdään kätketymmin. Tai se tekee näin parhaimmillaan. Tämän ymmärtäminen ei ole vaikeaa kun ymmärtää mistä tässä on kysymys kiusatun kannalta ; Reflektiokeskustelu on jotain jossa ollaan kiusaajan kanssa ilman pakopaikkaa samassa tilassa. Tämän lisäksi mukana on periaatteessa ulkopuolinen ihminen, opettaja joka ei ole sama kuin oma perhe. Opettaja on korkeintaan auktoriteetti jos sitäkään. Hän on ensisijaisesti kuuntelija. Sitten rakennetaan joku vitun juoruilutilaisuus jossa kiusaaja että opettaja saavat tirkistellä pääsi sisälle. Sitten kuunnellaan mitä perusteluja kiusaajalla on sinua kohtaan. Tämä on ilmennyt pahimmillaan sanasta sanaan lausumassa "mitä se Tuomo tekee väärin kun te sitä aina kiusaatte." joka voidaan nähdä suorana tunnustuksena että Tuomo tekee vittu jotain väärin kun eihän sitä muuten hakattaisi.
Tätä koristaa ympäröivä kulttuuri joka on siitä omituinen, että se tarjoaa kiusatulle sääliä. Saadaan sääliviä katseita mutta ei apua. Huvittavaa on se, että jos yrittää tehdä jotain asialle, kuten vaikka tappelee vastaan, nämä sääliöt eivät kohdista tilanteeseen ymärrystä vaan poistavat sen säälinkin. Tämän jälkeen sinä et ole kiinnostava, eli olet vain samassa tilassa sen kiusaajan kanssa. Eli jotain jolle ei tehdä mitään. Roolisto on valinta säälin kohteen ja ignoroidun pseudoihmisen välillä. Kiusaajille tilanne ei liene aivan samanlainen, koska kiusaamiseen näyttää aina liittyvän hierarkia. Kiusaaja kerää muutaman hovin, "joka on heidän pieni sisäinen yhtenäiskulttuurinsa". He ovat poikkeuksellisia mutta yhdessä. Ignorointi ei ole heille varmasti yhtä paha ongelma.
Tämä järjestelmä opettaa kuitenkin yhden asian. Se on eettistä koulutusta joka opettaa nähdäkseni kaiken oleellisen ihmiskunnsta. Se opettaa millaisilla säännöillä toisten kanssa on sopivaa olla. Tarkalleen ottaen se opettaa että vaihtoehtona on olla joko yhtenäiskulttuurista mitenkään eroamaton massalammas, kiusattu tai kiusaaja. Pohjimmiltaan valinta näiden kolmen välillä on omasi. Ja kiusattuna oleminen on kaikilla tavoilla kauheampaa kuin kiusaajan oleminen.
Itse asiassa koulujen reflektiokeskustelujen epäonnistumisten jälkeen ilmoille on tupannut nousta "koulu on tehnyt parhaansa" tai "koulu on tehnyt kaiken mahdollisen". Tämä on tuntunut joskus hupaisalta koska tosiasiassahan he eivät ole tehneet juuri mitään muuta kuin siivonneet juridisen vastuun ongelmasta. Tällä toiminnalla minimoidaan opettajien saamat laiminlyöntisakot, eli reflektiokeskusteut tehdään opettajan - ei kiusaamisen uhrin - intressien tueksi. Kuitenkin se on samalla koulujärjestelmän munattomuuden osoitus, koska kaikki tästä enempi tuottaisi ongelmia opettajille. Heillä ei oikeasti ole mahdollisuutta tehdä enempää. Kiusaamiseen ei siis ole yksinkertaisesti keinoja. Kaiken mahdollisen ja parhaan enemmän voi tehdä, mutta tästä seuraa opettajalle niin suuria vaikeuksia että tämänlainen - periaateessa arvostettava eettinen sankarihahmo - ei enää jatka työssään. Tämä ei siis ratkaise mitään kuin lyhytaikaisesti. Poissaoleva sankari ei pelasta ketään.
Tämä opettaa kuitenkin sen, minkä oppimiseen minulta meni aivan liian kauan. Kiusaamiseen ei ole keinoja, joten on aivan oikein kiusata takaisin. Logiikka on se, että jos joku kiusaa, niin tätä on hyvä vetää turpaan. Koska kiusaaja on käytännössä yksin, hän ei voi tehdä tätä. Joten hän aseistautuu. Jos tähän ei ole varaa tai keinoja, niin tiiliskivet ovat ilmaisia. Jos kiusaajat ovat porukalla, heille ei mahda mitään. Mutta he ovat koulussa jotain/mitä 5-6 tuntia päivässä. He voivat vapaalla kulkea kavereiden kanssa. Mutta joskus he ovat yksin. Ei ehkä tänään, ei ehkä huomemmna. Ei ehkä tässä kuussa. Mutta se päivä ja hetki koittaa joskus. Tällöin heidät voi kolkata takaapäin tiiliskivellä. Tämä on tietysti kauheaa väkivaltaa ja kiusaamista. Mutta jos kiusaamisesta seuraisi aitoja sanktioita tai sillä olisi jotain väliä, et olisi tuossa tilanteessasi in first place.
Oma kiusaamiseni loppui siihen kun minua kauan kiusannut porukka halusi kaupan jämärahat. Heitä oli monta ja he olivat polkupyörillä. Polkupyörissä vain on sellainen ongelma, että ne toimivat jos ja vain jos tarkoituksena on jahdata-piirittää joku. Se, että joutuu yllättävästi kettinkiväkivaltaraivon kohteeksi on ikävä ja hankala jos jalkojen välissä munien uhkana on painava ja hitaasti liikuteltava metallihärpäkkeistö. Viiden pieksentä kerralla oli helppoa. Toki he olivat vain "massatoimijoita" ja "hierarkian ydin" oli jossain muualla. Mutta se opetti että kyseessä ei ole riskitöntä vallan näyttämistä, vaan että kouluvankilassa on mahdollisuus siihen että omakin perse on uhattuna. Se hillitsi toimintaa. Etenkin kun tapauksen jälkeen otin tavakseni sen, että aina kun näin jonkun minua kiusanneen, vaihdoin kulkusuuntani ja kävelin rauhallisesti suoraan näitä kohden. En juossut vaan kävelin hitaasti. Sillä tämä oli performanssi.
Äärimmäisen performanssini tein erään kiusaajan kanssa miltei sattumalta ; Olin melko lähellä kotiani olevassa metsikössä (olin paljon metsässä siinä iässä) kun näin erään kiusaajan olevan tulossa lähelle. Hän ei ollut niitä pahimpia kiusaajia, vaan luultavasti hän oli ihan kunnon poika väärille teille seuran vuoksi usutettuna. (Tai tämä kuva minulla hänestä oli.) Kun hän oli kohdalla, katkaisin sellaisen haapakepin joka oli jotakuinkin metrin mittainen ja paksuimmillaan jotain reisiluun verran. (Katkaisukohdasta ohuempi, oksat ovat kärjestä ohuita.) Hän kuuli räsähdyksen. Minä katsoin keppiä ja sitten katsoin häntä. Hän sanoi vain "Anteeksi, Tuomo" Kaverin äänessä kuului hätä, kenties jopa tiedostus siitä että on aivan itse nyt mennyt tilaan josta hän ei enää selviä ja josta hän joutuu maksamaan kenties kalleimman mahdollisen hinnan. Vähintään hän ymmärsi kuolevaisuutensa, heikkoutensa ja avuttomuutensa. Sanoin kaksi sanaa "vähän myöhäistä". Enkä sanonut niitä vakaasti ja viileästi vaan se oli lähempänä itkuista raivoamista. Kaveri juoksi pois. Enkä enää koskaan nähnyt hänestä vilaustakaan sen jälkeen. En tiedä miten hän onnistui piilottelemaan sillä asuimme kuitenkin melko lähellä toisiamme. (Korostan että tämä oli nimenomaan performanssi sitä huutamistani lukuunottamatta. Olisin oikeasti voinut olla katkaisematta sitä keppiä ja vain assaultoida sen paskiaisen pieksentärynnäköllä ja piestä pahanpäiväisesti. Mutta minulla on jokin jarru joka estää vaanimasta tehdyt hyökkäykset. Sekä vaaniminen että hyökkääminen onnistuvat, olen molempia tehnyt. Mutta eivät voi tapahtua minulla samanaikaisesti, kaikki minussa oleva jostain syystä sotii sitä vastaan tavalla jota ei voi ylittää.)
Tämä oli se joka lopetti kiusaamisen. Ei mikään nolotuttava tilanne jossa uhri saa koulunjälkeistä jälki-istuntoa joka oli sisällöltään epämiellyttävämpi ja tungettelevampi kuin mikään muu jälki-istunto suunnilleen koskaan missään ikinä, koska uhrille jää tirkistelyn kohteen rooli ja suoritus jossa on odotetut vastaukset. Ja ennen kaikkea ; Pahinta näissä tilanteissa oli nimenomaan se, että kotiin pääsi vasta kun antoi anteeksi. Uhrin rooliin kun kuuluu se armeliaisuus. Armeliaisuus jota kukaan ei koskaan hänelle itselleen anna missään. Armeliaisuus joka hänen elämässän todellisuudessa on totaalisen vieras. Kiusatun elämässä tilanne nyt vain on se, että moraali on rikkaiden luksusta. Tarkalleen ottaen moraali on yhtenäiskulttuurin jäsenille. He soveltavat sitä ja sitä sovelletaan heille. Sen ulkopuolella on todellakin vain kouluvankila kouluvankilan säännöillä.
Aggressio tai itsetuho ovat ne vaihtoehdot joita koulukiusatuille oikeasti pohjimmiltaan tarjotaan. Kouluampujat yksinkertaisesti valitsevat nämä molemmat. Kouluampujat ovat mielestäni inhottavia, koska he käyttävät banaaleja ampuma-aseita. Se on etäistä. Sellainen on kenties hyvä valinta koska kiusatun elämää kuvaa usein sellainen oksettava kuvotuspelko joka voi estää suoremman kohtaamisen kiusaajan kanssa. Mutta itse sanon aivan suoraan että porukan pieksentä lähietäisyydeltä tuotti ennen kaikkea nautintoa. Usein korosetaan että tämänlainen tuntuisi pahalta. Mutta ei se tunnu. (Niin sanovat vain ne jotka eivät ole sitä itse kokeilleet tarpeeseen, eli ne joita ei ole hakattu tarpeeksi jotta he oikein edes voisivat ymmärtää aihetta.) Se tuntuu aivan helvetin hyvältä. Käsittämättömän hyvältä.
Kouluampujat ovat toki inhottavia siksi että he eivät selkeästi kohdista raivoaan heille väärintekeviin vaan ovat mielivaltaisempia. Mielestäni on nautinnollisempaa että yhtenäiskulttuurin sääliölle kerrotaan päin naamaa että he ovat turhia ihmisiä, sen oman ignoraationsa arvoisia, eli hahmoja joiden tunteet, kokemukset ja mielipiteet olisivat turhia ja arvottomia, siis jos niillä olisi mitän merkitystä tai kiinnostusarvoa. (Heillä on minun silmissäni ihmisarvo. Abstraktiona joka nimenomaan ei näytetä mitenkään käytöksessä koska muuten se ei olisi abstraktio.) Ja kiusaajiin kohdistetaan sitä samaa mitä he itsekin ovat harjoiottaneet. Ainoastaan paremmin. Hitaammin. Kovempaa. Tunnetasolla kadun väkivaltaisua ja uhkailevia aktioitani vain siinä mielessä että hakkaamistilanteessa ei ollut useampia ja oleellisempia tyyppejä seassa. Sitä että en käyttänyt piikkilankaa. Ja sitä että en aikaansaanut pysyviä ruumiinvammoja. Nämä seikat olisivat tehneet minusta onnellisemman.
"Sanon" tämän kaiken julman kauhtan "ääneen" lähinnä siksi että en usko että kukaan kiusattu muistuttaa mitään kristillistä marttyyri-ihannetta. Yhteiskuntamme uhrikuva on yksinkertaisesti aivan helvetin vääristynyt. Se johtunee siitä että keskivertoa ihmistä "ei ole hakattu tarpeeksi". He eivät ole sisäistäneet väkivallan uhriksi tulemisen kaikkia puolia, ennen kaikkea sitä miten se rikkoo mielen sisältöä.
Oleellista on kuitenkin se, että vaikka minulla onkin saastainen mieli, en kuitenkaan ole ollut läheskään niin julma ja kostava kuin mitä haluaisin. Syynä onkin juuri se, että olen ymmärtänyt että onnellisuus ei ole kuulunut eettisen elämän periaatteisiin. Siinä missä uskonnonopetuksessa näkyy opettajien maailmankuva jossa onnellisuus ja eettinen toiminta paiskaavat kättä, kiusatun maailmassa juuri tätä ei näy. Onneksi minulla oli isosisko joka näytti mallia siitä että joskus ihminen voi tehdä valinnan aitoon eettisyyteen onnellisuutensa kustannuksella. Tämä voi olla jopa yksi syy siihen että en ole aikanani tullut lööppikuuluisaksi jonain "Järvenpään teiniteurastajana" tai "puukkohippamiehenä". (Joka tilanteena on sääliöiden viihdettä ; sosiaalipornoa johon itsensä kontrastoiden he kokevat moraalista ylemmyyttä ja saavat emotionaalista elämystä ja mahdollisesti taas yhden syyn vahvistaa yhtenäiskulttuuria joka on koko tilanteen kehittymisen kannalta oleellista.) Minusta kasvoi kuitenkin jostain syystä yhteiskuntakelpoinen väkivaltaa periaatteessa vastustava ja jopa leimallisen väkivallattomasti käyttäytyvä mies. Minut on kasvatettu oikein. Ja tässä oleellista koulutusta ei tehnyt koulun uskonnonopetus. Sillä koulu ylipäätään opetti varsin karmivan mallin siitä millaisilla säännöillä toisten kanssa on sopivaa olla. (Tai oikeammin millä ehdoilla siinä voi elää ylipäätään mitenkään.) Kiusattuna oleminen on kuitenkin nähdäkseni antanut minulle hyvin tiukan kouliintumisen jossa on oleellisia perspektiiveja niin massakansalaiseen (sivustakatsoja-sääliö) kiusaajiin (väkivalta-banaalikko) että yhteiskunnan instituutioihin (byrokraattisia oman perseen suojelijoita joiden eettisyys ja rohkeus korvataan hymyllä jos silläkään).
Nämä kulmat kertovat nähdäkseni vain noin kaiken oleellisen yhteiskunnastamme ja suomalaisesta katsomusperinteestä ja niiden eettisyydestä. Se, että niihin ei luota on se opetus. Opetus on se, että Janten säännöistä vain 7. ja 9. ovat laajamittaisia totuuksia. Ja 11. yritetään tehdä sellainen "armoutusmenettelyillä" joihin uhri joutuu alistumaan rituaalinomaisesti (jossa tiedotetaan omista arkaluonteisistakin tuntemuksista omalla suulla) ja uhriksi luokittelemalla (jolloin lokeroidaan tiettyyn rooliin jossa on tiettyjä odotuksia esimerkiksi armeliaisuudesta ja ylenmääräisestä eettisyydestä jonka oletetaan toimivan konkreettisesti elämän tasolla eikä jonain abstraktiona kuten sääliöillä.). Ja kaikki muut ovat vain yhtenäiskulttuurista mielivaltaa jolla ei ole mitään kiinnostusarvoa tai väliä tai merkitystä. Se onkin sitten hyvä ja oleellinen opetus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti