Epäluottamus on ymmärrettävää koska ateistit tekevät täsmälleen samaa toisin päin. Tässä ateistien vastinepuolessa on tylsäksi käyneeksi kliseeksi muodostunut noitavainoihin referoiminen. Tässä yleensä korostetaan sitä että kirkko on ulkoisena toimijana ja instituutiona paha, riippumatta ihmisten viattomista uskosta. Näin ollen kritiikki kohdistuu pääasiassa siihen miten uskonnot ja uskovaiset toimivat. Tämä näkökanta voidaan toki monipuolistaa ja saadaan esille esimerkiksi Ilkka Pyysiäisen "Jumalaa ei ole" -kirjassa oleva näkemys siitä että uskonnot tavoittelevat verovapauksia ja kuitenkin synnyttävät erilaisia massahysterioita joissa voidaan kohdistaa melkomoista kiusaamista vaikkapa henkilöihin jotka varastavat ehtoollisleivän.
Klassiseen vasemmistolaiseen järjestelmään tämä ajattelutapa sopii hyvin ; Hehän korostavat järjestelmää. Esimerkiksi tuoreessa syrjäytymiskeskustelussa he näkevät että yksilöiden toiminnasta on mentävä järjestelmään, puututtava syvärakenteisiin jotka synnyttävät syrjäytymistä. Kuitenkin tämä näkökanta kuvastaa hyvin monia uusateisteja, jossa vasemmistolaisuus ei ole normi tai läheskään yhtä vahva piirre kuin klassisemmassa kommunistisessa ateismissa jota esimerkiksi vapaa-ajattelijat usein edustavat. Ja siksi esimerkiksi Jussi K. Niemelän toimittama "Mitä uusateismi tarkoittaa" kertookin osittain myös siitä, miten ateistejen juridiset oikeudet toteutuvat vasta taistelun jälkeen jos sittenkään ; Esimerkiksi koulussa mahdollisuus saada ET -opetusta paljastuu käytännössä juurikin muuksi kuin mitä lain kirjain sanoo. Se, mikä muille on ilmiselvää saadaan ateisteille vasta kovan aktiivisen vääntämisen jälkeen.
Tästä ylläolevasta syntyykin helposti "normi" jonka kautta tulkitaan kaikki mitä uusateistit ja ateistit sanovat. Tämä on ymmärrettävää ; Ihmiset tulkitsevat toisten lausuntojen merkitystä sovittamalla sitä erilaisiin vakiintuneisiin käytänteisiin. Siksi esimerkiksi itse hämmästyin kun ryhdyin tarkemmin seulomaan Pen Jilletten näkemyksiä ateismista. Hän korostaa erilaista näkökulmaa. Pinnallisesti häneltäkin löytyy kovia lausumia joissa syytetään uskontoon moraalittomuutta. Esimerkiksi tästä löytyy seuraava lainaus "What I have a problem with is not so much religion or god, but faith. When you say you believe something in your heart and therefore you can act on it, you have completely justified the 9/11 bombers. You have justified Charlie Manson. If it's true for you, why isn't it true for them? Why are you different? If you say "I believe there's an all-powerful force of love in the universe that connects us all, and I have no evidence of that but I believe it in my heart," then it's perfectly okay to believe in your heart that Sharon Tate deserves to die. It's perfectly okay to believe in your heart that you need to fly planes into buildings for Allah."
Olisin sovittanut tämän lauseen ylläolevaan instituutionvaststamiseen, mutta siinä olevan alleviivaamani osion kohdalla tapahtuu totaalinen nurinpäin kontekstoiminen. Jillette ei nimenomaan pidä uskontoa ongelmana vaan nimenomaan sitä sisäistä puolta. Eli hän ei korosta rakenteellisuutta. Hän ei näe että uskontoinstituutio olisi perimmäinen syyllinen toimintaan. Hänestä toiminta kumpuaa pohjimmiltaan uskovaisten syvästä vakaumuksesta. Nähdäkseni tämä näkökulma on potentiaalisesti paljon häijympi, koska se ei syytä järjestöä vaan uskovaisia ihmisiä.
Vaikka ensivilkaisulla Jilletten ajatus "vakaumuksesta uskovaisuuden riskinä jota systeemi kenties jopa hillitsee" tuntuu asetelmana kovemmalta kuin "uskontoinstituutio manipuloi ja käyttää valtaa ja on paha ja hyvä uskovainen ihmisenä on pelinappulana" -asenne, niin näkisin että kiusaamiskokemusten vähyyden esilletuominen korostuu juuri sillä että Jillette katsoo järjestelmän sijasta yksilöitä. Instituutiopelkoinen helposti levittää instituutioiden tekemät pahat kannattajiensa yli viittaamalla uskovaisten typeryyteen ja lisäksi instituutionpelko käytännössä tarttuu uskovaisiin jotka nähdään edustavan ja toimivan kuten uskonto on heidät "ohjelmoinut". Ja tietenkin jos uskoo rakenteelliseen kiusaamiseen pahuuden lähteenä, on vahvempi motivaatio selittää kokemaansa kiusaamista. Jos taas näkee että vain yksilöt ratkaisevat, on helpompaa nähdä jokainen kiusaamistapauskin yksitätistapauksena josta ei voi yleistää.
Toki on hyvä huomata, että tuore tutkimus hakee selitystä sille miksi onnellisuustutkimukset näyttävät että uskovaiset ovat onnellisempia kuin ateistit. Tutkimus näyttää yhteyden siten, että tärkeimpänä syynä eroon on se, että uskonnottomiin suhtaudutaan nuivasti tai vaihtoehtoisesti uskovaisiin suhtaudutaan positiivisemmin kuin muihin. (Eriarvoisuuteen on siis kaksi syytä : Joko uskonnottomia kiusataan aktiivisesti tai sitten uskovaisille annetaan erityistä sosiaalista rapsutusta.) Tilastot näyttävät että jostain syystä usea uskovainen joko vakaumuksessaan tuntee että tämä on oikeutettua, tai sitten instituutio ohjelmoi heidät tähän.
Näin ollen on relevanttia miettiä "noitavainoargumenttiperhettä". Se on klisee. Mutta on kenties syytä miettiä miksi se on klisee. Samalla nousee tietysti esille myös toinen kysymys, kysymys siitä miksi niin monet uskovaiset kokevat ateistit militantteina ja ärsyttävinä. Tavallisesti nämä kysymykset eriytetään siten että oman ideologian kysymystä pidetään totena ja olennaisena ja vastapuoli vain liioittelee ja nämä kysymykset torjutaan. Nähdäkseni ne ovat kuitenkin "toisiinsa sidotut" ; Jotta ei olisi epäreilu olisi pakko ottaa molemmat vakavasti tai hylätä molemmat.
1: Miksi ateistit kokevat ja selittävät niin usein tulevansa kiusatuksi jos uskovaiset ovat niin kilttejä ja hyviä ja ystävällisiä? Milloin ihmisen kiusauskokemus ylipäätään on perusteltua ja milloin se on itselietsonnalla tehtyä hysteriaa jossa on kysymys liiasta herkkänahkaisuudesta?
2: Onko syynä se, että ateisteista liian moni on instituutiota vastustavia Dawkinseja ja liian harva uskonnosta henkilökohtaiselle tasolla siirtyviä Jillettejä? Ärsyttääkö ihmisiä enimmäkseen nörttimäinen persoonallisuustyyppi, ateistejen viileästi loukkaava skeptisyys kuin mitä räväkkä kiroilu tekisi? Onko skeptismiin liitetty kylmyys ja kovuus se, jota ihmiset pelkäväät ja kammoavat enemmän kuin tunteilun mukanaoloa joihin Jilletten esiintymistapa tuo vahvasti mukaan?
3: Pitääkö uskovainen siitä että häneen kohdistuvat ad hominem -argumentit kohdistuvat häneen itseensä sen sijaan että sitä kohdistettaisiin järjestelmään? Eli uskooko kristitty perisyntiin ja hyväksyy itseen kohdistuvan pilkan mutta ei kestä Jeesukseen ja tämän Pyhään Seurakuntaan kohdistuvaa kritiikkiä? Tähän kysymykseen vastaaminen voi toimia vähintään vihjeenä siihen että onko uskovaisten nuivuuteen ateisteja kohtaan jotain joka tulee vakaumuksesta ja sisältä vai onko se instituutiosta kumpuavaa ; Jos ihminen ei hyväksy itseen kohdistuvaa pilkkaa, uskon ja omien tunteiden kyseenalaistaminen on pahempaa, mutta jos ihmisen maailmankuva onkin instituution varassa, on helpompaa suojella tätä järjestelmää vaikkapa erilaisilla tabuilla.
Uskoisin että vastaukset ovat sidoksissa enemmänkin joko yksilöihin tai alakulttuureihin.
Otan tästä esimerkin itseni kautta. (Muut tehköönt omasta puolestaan, mielessä tai jopa blogikommenttiruudussa on tilaa.) Olen agnostikko joten joutunen tekemään hieman enemmän töitä tässä kohden. Mutta uskoisin että ajattelutapa voidaan siirtää ateisteihin ja uskovaisiin. (He pääsevät liikenteeseen vähän pienemmällä työmäärällä peräti.)
1: Esimerkiksi itselläni alakulttuuri ei ole kovin oleelinen koska olen korostetusti yksin. Agnostikkona minulla ei ole minkäänlaisia kytköksiä johon edes halutessani voisin tunkea. Olen siis tältä osin pakotetusti irrallinen, ilman vaihtoehtoja yhtään mihinkään muuhun. Näin ollen selitys kumpuaa vahvasti juuri itsestäni yksilönä.
2: Kokemuksia minulla on aiheesta ;
___2.1: Uskovaisten kanssa minulla on kokemuksia laidasta laitaan. On ollut miellyttäviä ja epämiellyttäviä. Näissä korostuu se, että uskovaisten kanssa minulla on taipumus rakentaa itseäänruokkivia ketjuja. Systeemit eskaloituvat joko hyvään tai huonoon. Uskovaiselle jää aloitteen jälkeen vaihtoehdoksi joko jatkaa tilanteen eskaloitumista tai paeta paikalta totaalisesti ja lopullisesti. (Jos enää pääsee.)
_____2.1.1: Epämiellyttävissä useimmiten syynä on korostetusti joko minun henkilökohtaisesta luonteestani tai on suoraa seurausta vastapuolen oman ideologian teologian soveltamisesta siten että se kohdistetaan minun elämääni, eli minun elämääni ohjataan ja tulkitaan jonkun muun maailmankuvan kautta.
_______2.1.1.1: Sosiaalisessa puolessa ongelmana on se että luonteeni lietsoo. Nörttimäinen mutta provokatiivinen luonteeni ärsyttää monia ihmisiä vakaumuksesta riippumatta. Tämä alentaa kynnystä. Lisäksi minulla on kova taipuus "antaa samalla mitalla takaisin" ja tämä helposti eskaloi ongelman. Näin omalla käytökselläni on olennainen osa näissä konflikteissa. Vastapuoli provosoituu helposti tekemään ensimmäisen likaisen tempun, eikä ymmärrä että tämänlainen on itselleni vain haaste. Jos tässä käy ikävästi, niin koen että mitäs lähti pelaamaan sellaista häijyyspeliä jota ei sitten kykene pelaamaan. Että ei pidä pelata jos ei osaa hävitä eikä pidä aloittaa mitään jota ei kykene viemään loppuun asti. Olen kovaakin kovempi ja häijyäkin häijympi ja koen tämän oikeutettuna ja hyvänä. Ja lisäksi nautin joka hetkestä. Tämä siirtääkin kysymyksen siihen ensimmäisen kiven heittämisen filosofiaan ; Vastuussa on yleensä molemmat puolet ja minun kohtaamissani konflikteissa on luonteeni lisäksi toinen kysymys jota sitäkään ei voi ohittaa. Kysymys on se, miksi lempeyttä ja hyvyyttä arvoissaan korostava uskovainen provosoituu vakaumuksensavastaisesti heittämään sen ensimmäisen kiven niin kärkkäästi.
_______2.1.1.2: Teologis-sosiaalisessa puolessa eniten ongelmia tuottaa homo religiosus -ihmiskuva ja ajatus siitä että käännytystä tarvitaan jotta ihminen pelastettaisiin heikoilta jäiltä. Jota korostetaan sillä että uskonto olisi nimenomaan moraalin lähde. Nämä lähtökohdat eivät voi johtaa mihinkään muuhun kuin siihen että uskovainen "saapuu heittämään ensimmäistä kiveä ja saattaa huomata että minä lähden liikkeelle siitä että heittelemään ensimmäisenä hänen kiveksiään". (Eli teologia ajaa oikotiehen jossa takana on edellämainitsemani ongelmisto jossa osaelementtinä on korostetusti oma ylitsepääsemätön asennevammaisuuteni.) Jos uskonnottomuus nähdään jonain normaali-ihmisyyden peversoitumisena syytetään minua vähemmän ihmiseksi. Jos joku tulee selittämään minulle että olen paha ihminen, niin hänen tulisi olla valmis siihen että olen sitten paha ihminen ; Jos siis uskoo todella uskonnon ja moraalin liittoon niin ei pidä eikä saa yllättyä jos minä vaikka lyön tiilellä päähän. Kaikki yllättyminen ja pahastuminen on silmissäni vain teologinen häviö. Se, että asioiden punnitsemisesta siirrytään siihen että keksitään keinoja joilla minulle saadaan tietty mielipide taas on yhtä epätoimivaa kuin jos yrittäisi keksiä miten minut saataisiin suostuteltua tekemään tiettyä kotityötä. Jos huomaan että minua ohjaillaan on selvää että sitä ei tule tapahtumaan vaikka itse työ olisi pienikin. Minut täytyy saada vapaaehtoisesti haluamaan tämän kotityön tekemistä ; manipulointi ja suostuttelu eivät ole keinoja koska kokemusteni että harjoitteluni vuoksi tunnen niiden välinepakan paremmin kuin kenenkään ihmisen pitäisi.
_____2.1.2: Miellyttävät taas johtuvat siitä että monilta löytyy pitkämielisyyttä. Provokatiivisuuteni ei vähene edes heidän kanssaan, mutta jos he eivät heitä ensimmäistä kiveä, ei minulla ole syytä murskata heitä. En haaveile enkä edes nauttisi heidän tuhoamisestaan.
___2.2: Ateistejen kanssa minulla on pääasiassa neutraaleja ja hyviä kokemuksia. Syynä on se, että useimmiten he laskevat agnostikot mukaan porukkaansa. Ongelmia voi tulla siitä että tämä mukaanlaitto tarkoittaa joskus sitä että agnostikkoa yritetään ajaa mukaan asioihin joita hän ei aja ja joihin ei oikeastaan ole sitoumuksiakaan.
_____2.2.1: positiivinen suhde voi syntyä jo siitäkin että agnostismi joutuu ottamaan vahvasti kriittisyyttä uskontoon samoin kuin ateismi. Ateismista irtautumiseen ei ole vastaavaa tarvetta yksinkertaisesti siksi että ateismi on liikkeenä toki äänekäs ja poliittinenkin, mutta se ei ole mukana arkielämässä väistämättömällä ja ohittamattomalla tavalla. Uskonto on sekä aktiivista että poliittista että se on osana monia byrokraattisiakin tilanteita. Esimerkiksi kun isäni meni naimisiin, päätyi hänen blogiinsa asti tekstiä joka referoi minuun : "Kirkossa oli oikeastaan hauska tilanne kun minun bestmänini, batmann ei kuulu kirkkoon, mutta toimii todistajana ja seisoo kirkon alttarilla." Rehellisesti sanoen kysymys oli perheen ja vakaumuksen välisestä skismasta. Vakaumus taas on minun maailmassa yllättävän arvotonta tavaraa : Siksi kirkkoon kuulumattomuus ei voisi itseni kanssa elämisen kannalta saa olla niin tärkeä asia että sitä olisi hyväksyttävä este. Tämä lisää sitä että agnostismissa on kriittisä etäisyyttä uskontoon. Ateismiin on vaikeaa ottaa etäisyyttä, koska sen sisältö jumalatodistuskritiikin ja uskontojen toimintaa kritisoivan tason ulkopuolella on yllättävän pientä. Ei ole argumentistoa joka liittyisi tähän ja jota sitten hierottaisiin naamaan reagoitavaksi. Sinä päivänä kun ateistit keksivät tämänlaisia, niin minun suunnalta on odotettavissa äkäisiä ja turhautuneita nörttivastaalauseita. Eli juuri sitä mitä uskonnot saavat nyt.
_____2.2.2: Neutraalit suhtautumiset johtuvat pääasiassa siitä että agnostismi nähdään oikeansuuntaisena mutta liian varovaisena. Eli agnostismi tuomitaan helposti "munattomaksi ateismiksi" tai "pelkureiden ateismiksi". Jos joku sanoo että minä en mene tarpeeksi pitkälle, hän menee liian pitkälle. Tästä on kuitenkin vaikeaa saada aikaan konfliktia koska kukaan ei oikeastaan sano että olisin oleellisesti väärässä. Olen oikeassa liian vähän. Ateistit eivät selkeästi näe tarvetta agnostikkojen käännyttämiselle ei nähdä tarvetta koska ajatellaan että olen jo osa jengiä, ja keskustelussa on enemmänkin sellainen tunnelma mitä kohdistetaan ihmisiin jotka ovat jo jäseniä ja joiden mukanaoloa halutaan lisätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti